Viherjuomasuosikki ja vilkaisu uuteen keittiöön

Kaupallinen yhteistyö KitchenAid

Jokainen keskeneräisen keittiöremontin keskellä asunut tietää millaista on arki ilman toimivaa keittiötä. Ensimmäisinä päivinä se voi olla jopa jännittävää: syödään ulkona! Noutoruokaa aamiaiseksikin! Mutta se alkaa käydä nopeasti kalliiksi ja jännityskin karisee, kun lähikortteleiden tarjonta on käyty läpi. Seuraavat viikot ovat sinnittelyä lähikaupan antimien ja retkikeittiön varassa.

Eteiskäytävään pystytettyyn retkikeittiöön kuului kahvipisteen lisäksi leivänpaahdin, joka piti Jarnon hengissä, ja elämäni ensimmäinen kunnollinen tehosekoitin, jolla hurautin itselleni erilaisia voimajuomia aamupalaksi, joskus lounaaksikin.

Näitä kuvia ei onneksi tarvinnut ottaa retkikeittiössä, vaan kuvaushetkellä remontti oli jo valmis – kuvistakin voikin bongata ensimmäiset viralliset vilaukset uudesta keittiöstämme! Rakastan tuota hohtavaa valoa, jonka messinkinen seinä tuo huoneeseen. Toinen suosikkini on musta graniittitaso, jolla kaikki näyttää hyvältä.

Toiset retkikeittiössä syntyneistä suosikeista seurasivat myös remontinjälkeiseen elämään, kuten esimerkiksi matchalla maustettu viherjuoma: raikas, samettinen smoothie on vegaaninen ja maidoton, nopea tehdä, sisältää vain muutaman aineksen ja maistuu niin sellaisenaan kuin herkkuna varsinaisen safkan jälkeen. Tällä kertaa tein sen banaaneihin, koska niitä sattui olemaan, mutta useimmiten käytän banaanin sijaan avokadoa, joka antaa saman pehmeän maun lisäksi hyviä rasvoja ja ruokaisuutta. Ohje löytyy kirjoituksen lopusta.

Tehosekoittimemme on KitchenAidilta saatu Artisan Power Plus. Valurautainen musta tehosekoitin on todella järeä laite – jo pelkästä painosta voi päätellä, että tämä laite kestää. Kaikki edelliset blenderini (ja kyllä, niitä on ollut mon-ta) ovat olleet markkinoiden edullisemmasta päästä ja ovat kestäneet käytössä tasan siihen asti, että takuu on umpeutunut. Tuli selväksi, että edulliset laitteet tulevat pidemmän päälle yllättävän kalliiksi, kun niitä ei voi tai haluta korjata, ja aina pitää ostaa tilalle uusi.

Tämä tehosekoitin on täysin toista maata ja toki löytyykin hintahaitarin toisesta päästä. Kun luin, että siinä on 3,5 hevosvoiman moottori, ajattelin että se on tehokkaampi kuin vanha pakumme. Supertehokkas laite hurauttaa helposti niin jäiset hedelmät ja marjat täysin sileäksi soseeksi ja sillä voi tehdä myös keittoja, sillä moottori lämmittää huoneenlämpöiset vihannekset muutamassa minuutissa tarjoiltavaan kuntoon. Sillä tavoin ravintoaineetkin säilyvät paremmin.

Laadukasta tehosekoitinta on ihana käyttää. Smoothie syntyy sekunneissa eikä pähkinäkastikkeissa ja pestoissa kestä juurikaan sen kauempaa. Jäiset marjat ja vihannekset eivät ole ongelma, itseasiassa uskon, että se rouhisi tyytyväisenä pieniä kiviäkin. Laite on tosi tukeva eikä siitä tarvitse käytön aikana pitää kaksin käsin kiinni, ettei mustikkasoseet roisku pitkin kattoa. Vahvan moottorin ainoa miinus on kova ääni, mutta tuntuisi ehkä oudolta, jos näin tehokas mylly suorittaisi tehtävänsä täysin äänettömästi.

MATCHALLA MAUSTETTU VIHERJUOMA

Pakastettuja mangokuutioita
Banaani tai avokado
Kourallinen tuoretta pinaattia
1-2 ruokalusikallista matcha-jauhetta
Sitruunan mehua maun mukaan

Jos maistuu:
Tuoretta minttua
Kookosmaito

Sovellan tätä ohjetta tapauskohtaisesti sen mukaan mitä keittiöstä löytyy, mutta näillä et ainakaan mene pieleen! Tuore mango käy tietysti myös, mutta pakastetut hedelmäkuutiot tekevät juomasta ihanan kylmän eikä erillisiä jääpaloja tarvita. Matcha-jauhetta löytyy nykyään hyvinvarustelluista ruokakaupoista, meillä on kaapissa Urtekramin jauhetta joka toimii hyvin tälläisissä juomissa ja antaa niihin ihanan maun. Mausteeksi voi nakata myös kourallisen minttua. Jos haluat juomasta juoksevamman, voit lisätä vettä, mehua tai kookosmaitoa.

PS. Muistin juuri, että edellisen kerran tässä blogissa on käsitelty smoothieita vuonna 2014 ja silloin kutsuin niitä Anna Perhoa lainaten aamuliejuksi. Niiden toinen lempinimi oli Vantaanjoki. Ei tarvitse varmaan erikseen kertoa, että tällä saralla on sittemmin tapahtunut kehitystä: nykyään tekeleeni ovat lähes aina juomiskelpoisia ja tätä ohjetta uskallan jopa vilpittömästi suositella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

✖ Elokuun kootut

Elokuun viimeiset päivät häämöttävät, seuraa siis kuluneiden viikkojen olennaisimmat!

✖ Koti alkaa tuntua kodilta. Nyt jo, vuosi muuton jälkeen! Mutta onhan tässä ollut kaikenlaista. Pitkään tuntui siltä, että asuimme keskellä työmaata ja sitä se olikin. Kesälläkään ei osannut oikein asennoitua kotona olemiseen, kun tuntui että olimme koko ajan menossa tai tulossa jostain. Nyt normaali arki alkaa pikkuhiljaa rullata ja koti on alkanut tuntua siltä miltä sen pitäisikin, turvapaikalta, omalta. Ylläolevaan kuvaan tiivistyy levollisuus, jota toivon koko kodin huokuvan. Itsehän en todellakaan ole mikään erityisen seesteinen tyyppi kuin korkeintaan hetkittäin, mutta juuri siksi kotiin tarvitaan rauhallista tunnelmaa.

✖ Hääjuhlat. Olimme viisaita ja päädyimme pieniin juhliin, joten en odottanutkaan isoa tuotantoa, mutta järjestelyt ovat sujuneet vähän pelottavankin rennosti – kontrollifriikkiä alkaa ihan just epäilyttää, että mitähän tärkeää on unohtunut. No, ruokaa on tilattu ja vieraat on kutsuttu, sillä pääsee jo aika pitkälle. Mekko on, kengät puuttuvat vielä, mutta jos en löydä sopivia, puen jotkut vanhat.

✖ Reissut mielessä. Syyskuussa on tiedossa pieni taidevetoinen työmatka, jota odotan innolla – kohde on minulle entuudestaan tuntematon ja olen pitkään halunnut käydä siellä. Olimme myös haaveilleet syksyisestä ruskaretkestä Pallastunturille, mutta nyt näyttää siltä, että pääsemmekin pohjoiseen vasta myöhemmin syksyllä ja kohteeksi saattaa valikoitua vielä joku muu. Vuodenvaihteessa olisi tarkoitus suunnata häämatkalle, jos kaikki vaan natsaa.

Superkauniit shaker-henkiset tuolit löytyivät kirppikseltä ja ovat jo löytäneet paikkansa Lapin kakkoskodista.

✖ Työkuvioihin tarttuminen. Vähän kieltämättä kirvelee tämä syyskauden starttaaminen kesken lämmintä loppukesää, mutta ei se auta: maailma on nytkähtänyt kohti vuoden viimeisiä kvartaaleja ja yrittäjänä on kipitettävä perässä, jos aikoo pysyä kyydissä. Hyvä uutinen on, että tämän yrittäjän syksy on kohta loppuunmyyty. Toivon, että voin pistää kohta lapun luukulle, keskittyä tekemään sovitut työt ja täyttää lopun ajan kyljellään makaamisella ja kirjoittamisella.

✖ Terveisiä hotellista! Juuri kun pääsin kehumasta, että koti tuntuu kodilta. Emme ole reissussa, vaan kahden korttelin päässä evakossa kotonamme käynnissä olevia kuvauksia: siellä tehdään taas samaa telkkusarjaa, jota kuvattiin toukokuussakin. Täytyypä vinkata sitten joskus kun lopputulos on nähtävillä. Juuri nyt otamme ilon irti siitä, että joku muu vaihtaa lakanat, keittää aamuisin kahvit ja paistaa munakkaat. Koirakin pääsi mukaan nautiskelemaan hotellielämästä ja syömään mustikoita sängyssä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Pölyä kiertoradalla

En arvannut lainkaan millaisen onnittelumyrskyn keskeltä löytäisimme itsemme, kun kerroimme menneemme viime tiistaina naimisiin. Kiitos tuhannesti! Olemme lukeneet kaikki viestit ja iloinneet jokaisesta. Tuntuu erityiseltä, että niin moni on elänyt mukana, eikä juhlahumu vielä tähän pääty, sillä pidämme pienet juhlat myöhemmin.

Viime päivät ovat olleet tiheänä kaikesta. Juhlajärjestelyistä, onnitteluviesteihin vastaamisesta. Elokuun lopun tummenevasta valosta ja lähestyvästä syksystä. Aamuista, joita on leimannut aavistus kaiken muuttumisesta. Olen totutellut siihen, että minä olen vaimo ja hän minun aviopuolisoni. Hullaannuttava, hykerryttävä, absurdi ajatus, joka tuntuu lähemmin tarkasteltuna täysin itsestäänselvällä tavalla luonnolliselta.

Katselen sormustani ja sitten häntä, vähäväliä naurattaa. Kuka olisi arvannut? No, kuulemma aika moni. Ehkä vain minä olen vähän häkeltynyt siitä, että asiat loksahtivat tällä tavoin paikoilleen. Siitä, että levottomuus, jonka kuvittelin olevan osa minua ja jatkuvasti häilyviä ääriviivojani, on kadonnut ja yhtäkkiä seison suorempana, olen rauhallisempi, vahvempi. Ihan kuin malttaisin tai pikemminkin uskaltaisin viimein olla kokonaan tässä.

Kai naimisiin mentyään saa keinua vähän aikaa muutaman sentin arkitodellisuuden yläpuolella? Jonain päivänä olemme kuitenkin tomua, kosmista pölyä kiertoradalla. Nautitaan nyt kaikesta mitä maailmalla on meille antaa, tunneiksi venyvistä sekunneista ja estottomasta ilosta, joka voi seurata siitä, kun tuntee tulleensa pitkän matkan jälkeen kotiin.

Mikko otti nämä unenomaiset kuvat meistä viime syksynä Hangossa. Rakastan niiden värejä ja valon kimallusta, meressä kahlaavaa mäyräkoiraa, meitä pitkine hiuksinemme. Silloin en vielä tiennyt, että vuoden päästä olemme naimisissa. Tämä hullu pieni elämä, nyt se on meidän yhteinen. Ja se alkaa näin.

PHOTOS BY MIKKO RASILA

Kehosta, joka muistaa kaiken

Kate Bartolotta describing how our bodies are like a historical record of our past

Tavallinen tiistai

Kirjoitettu 21. elokuuta 2019

Ystäväni näki vuosia sitten unessa minun ja Jarnon hääpäivän. Se ei ollut mikään merkkipäivä, ei yleinen juhlapäivä, ei edes erityisen symmetrinen luku, vain tavallinen loppukesään osuva päivä. Heti herättyään hän lähetti meille viestin, jota nauroimme ja sitten unohdimme. Se oli sitä aikaa, kun vasta tärisimme toistemme lähellä emmekä tienneet mitä meistä tulisi vai tulisiko mitään.

Tänä keväänä Jennin unesta tuli totta, kun varasimme juuri tuolle päivälle ajan maistraattiin. Se oli puolittain onnekas sattuma: olimme ajatelleet syyskuuta, mutta syyskuulle ei ollut tarjolla aikoja.

Tuo päivä oli eilen.

Tiistai valkeni tavallisena arkipäivänä. Heräsimme kaupungin ääniin kuten kesäisin aina, sillä  asunnossa on kuuma ja nukumme ikkunat auki. Iso Roobertinkadun tavanomaisen kolinan lisäksi elämäämme on viime päivinä säestänyt jostain läheltä kantautuvat lauluharjoitukset, jotka ovat raikanneet aamusta iltaan.

Nousimme keittämään kahvia. Tein vähän töitä, Jarno ei jaksanut keskittyä mihinkään. Hän sovitteli kaapista kaivamaansa pukua, soitti Dave Lindholmia ja Matti Johannes Koivua, käski minun kuunnella kun hölisin päälle. Mutta oli pakko puhua, koska muuten olisin sotkenut juuri laittamani ripsivärin enkä olisi pystynyt puhumaan enää ollenkaan.

Aamu kiertyi ympärille kuin peitto, jonka suojissa vaalimme yhteistä salaisuutta. Ikkunan alla kolistava rekkakuski ei tiennyt, että juuri tästä loppukesän päivästä tulisi meille jotain enemmän.

Päivän tavallisuudesta karisi viimeisetkin rippeet, kun sain kesken tukan laittamisen, kylpyhuoneeseen toimitettuna, valtavan valkoisen kukan. Hän tuo minulle kahvia ja vintagekoruja, koiranpennuista ottamiaan kuvia ja löytämiään biisejä, mutta ei koskaan kukkia.

Kuin sanattomasta sopimuksesta pukeuduimme molemmat mustaan. Silkkimekkoni oli secondhand-löytö, onnekas sattuma sekin. Valitsin vielä kenkiä, kun Jarno oli jo valmis ja tapaili aikansa kuluksi kitaraa. Maailmassa minne meen, mitä siellä ilman sinua teen. Hän on se joka osaa laulaa, minä se joka muistaa sanat. Näin se meni silloinkin, melkein neljä vuotta sitten karaokessa.

Ajelimme raitiovaunulla kaupungin läpi. Oli lämmintä, lähes kuuma. Aurinko välähteli Bulevardin puiden välistä. Olin kuulevinani jostain musiikkia, mutta ehkä kuvittelin.

En ole aina tiennyt mihin olen menossa.
Olen luullut monenlaisia asioita rakkaudeksi.
Olin ollut jo vähällä luovuttaa.

Mutta tätä kohti olin tietämättäni mennyt, ollut jo kauan matkalla. Kallioon kolistelevaan kolmoseen jossa tuoksui katupöly ja seissyt kahvi, vierelläni tämä mies mustassa puvussa, valmiina ja rauhallisena kuten minäkin.

Maistraatissa kaksi todistajaa, tai oikeastaan kolme: kaaso, bestman ja bestmanin kuukauden vanha vauva. Toimitus oli lyhyt, onneksi, muuten olisin taas ollut vaarassa sotkea ripsivärini ja menettää puhekykyni.

Jarno tahtoi. Ja tahdoin minäkin.

Sitten Mikko otti meistä muutaman kuvan, menimme syömään ja juomaan samppanjaa ja lähettelimme läheisillemme kuvia sormuksista.

Pidän tämän kaiken yksinkertaisuudesta, mutkattomuudesta. Siitä, että elämä jatkuu ennallaan, vaikka samaan aikaan kaikki on muuttunut. En löydä sille nimeä tai oikeita sanoja, mutta jokin mikä oli on nyt toinen.

Pidän siitä, mitä teet: teet sen kauniisti ja hyvin
Sinä yllätät kaikki, paitsi ne, jotka tietää

Terveisin maailman onnellisin tyttö, naitu nainen ja vaimo.

PHOTOS BY BY STELLA HARASEK & MIKKO RASILA

Uutta musaa Australiasta

Seuraa taas musiikillista kansalaisvalistusta! Viikon ihanin on Charlie-niminen sinkkulohkaisu australialaisen Mallratin tulevalta samannimiseltä EP:ltä. Unenomainen kappale on simppeli, rakennettu pianon ja vinkeän rytmiikan varaan. Sen lumoa ei ollenkaan vähennä tieto, että se on nimetty artistin labradorinnoutajan mukaan. Mallrat-nimen takaa puolestaan löytyy 20-vuotias laulaja-räppäri Grace Shaw Brisbanesta. Spotifysta löytyy tämän uuden sinkun lisäksi aiempia julkaisuja kolmen EP:n verran. Mimmillä on nuoresta iästään huolimatta vahvasti oma soundi -ehdottomasti silmälläpitämisen arvoinen nimi.


☊ MALLRAT ~ CHARLIE

Tyylivinkkejä vuodenaikojen vaihteeseen

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

Elämme taas näitä kummallisia aikoja, kun ei aamuisin tiedä pitäisikö pukea päälle t-paita ja shortsit vai neule ja nahkatakki. Tavallaan rakastan juuri tätä aikaa, kun samaan asuun voi yhdistää sandaalit ja sen lempirotsin – harvinaista herkkua! Kävin viime viikolla tutustumassa Nanson alkusyksyn mallistoon ja yhdistelin suosikeistani rentoja asuja, jotka taipuvat näihin vaihteleviin lämpötiloihin.

Alkuun uutinen, Nanso on nimittäin alkanut valmistaa tuttua Tasku -t-paitaansa luomupuuvillasta! Luomupuuvillan viljely kuluttaa 90% vähemmän vettä, sillä kasteluun käytetään enimmäkseen sadevettä. Lisäksi luomupuuvillan viljelyssä ei käytetä lainkaan ihmisille tai ympäristölle haitallisia torjunta-aineita tai lannoitteita. Luomupuuvillaisena löytyy myös muita BASIC-malliston tuotteita ja jatkoa on kuulemma luvassa. Lisää voi lukea Nanson sivuilta.

Paidan mitoitus on reilu, joten kannattaa ehkä ottaa tavallista pienempi koko.

Tasku-paita on ollut viime vuosina luottovaatteeni niin valkoisena kuin mustana, käytän sitä useimmiten ihan sellaisenaan farkkujen kanssa ja tarvittaessa puen päälle villatakin tai nahkarotsin. Olen huomannut, että Tasku-paitaa suosii nykyisin myös moni muotialan ammattilainen stailaajista meikkaajiin, ja ymmärrän täysin miksi: paidan väljä malli imartelee monia, napakka puuvilla kestää pesusta toiseen ja hinta-laatusuhde on todella kohdallaan. Ihan mahtavaa, että paidasta löytyy nyt aiempaa vastuullisempi versio.

Kapeaolkaiminen toppi on Nanson Basic-mallistoa, joka on aina valikoimissa. Toppikin on nykyään luomupuuvillaa! Minulla oli topista visio, joka onnistui omasta mielestäni täydellisesti: valitsin tarkoituksella vähän reilun koon (toppi on L-kokoinen) ja leikkasin siitä helman pois. Tai no, Jarno leikkasi, koska hän on entinen vaatemyyjä ja minä puolestani en ole tunnettu kärsivällisyydestäni askarteluhommissa. Halusin topista lyhyen, niin että vatsa vilahtaisi pikkuisen housujen ja paidan välistä. Ihana minimalistinen ysärilook, ilakoin napapaidassani. Sporty Spice, riemuitsi Jarno. Se ei ehkä ollut ihan se referenssi mitä tässä haettiin, mutta ihan sama, molemmat tykkäsivät.

Yhdistin toppiin Seela-housut, leveälahkeiset mustat housut, jotka istuivat minimalistiseen ysäriasuuni kuin olisivat siihen suunnitellut. Housut ovat lanteista ja pepusta melko istuvat, ja laskeutuvat siitä alas suorina ja leveinä. Nämä pakkaisin reissulle mukaan, sillä napakka materiaali ei rypisty millään.

Asu toimii lämpimään loppukesän päivään, kun aurinko paistaa vielä kuumasti. Peittävyyttä saisi niukalla, lyhyellä neuleella, joka valuu rennosti toisen olkapään päältä. Tai nahkarotsilla! Otimme suurimman osan näistä kuvista eilen, tänään käytin samaa toppia farkkujen ja nahkarotsin kanssa.

Helena-paitapusero on rapsakkaa puuvilla-popliinia. Vaikka en usko tyyligurujen laatimiin nämä vaatekappaleet kaikkien pitäisi omistaa -listoihin, suosittelen jokaiselle valkoista paitapuseroa, koska se on nopein tapa huijata itsestään freesin ja skarpin oloinen silloin kun on todellisuudessa aivan kaikkea muuta. Valkoinen paitapusero on myös helppo yhdistää kaikenlaisiin asuihin. Alle voi pukea pillifarkut tai suorat housut, shortsit tai nahkahameen, päällä toimii villapaita tai nahkatakki – ja ihan mistä tahansa näiden yhdistelmästä syntyy takuuvarma asukokonaisuus, jolla ei voi mennä vikaan.

KYLLÄ, yhdistin paitapuseron leggingseihin! Olen vähän puolitosissani pohtinut pitäisikö leggingsit tuoda takaisin ja tämä oli siihen liian hyvä tilaisuus, sillä paidan pituus mahdollistaa sen käyttämisen lyhyenä mekkona (tunika-sanaa en käytä, siihen vedetään nyt raja tässä lähivuosikymmenten tyyliryöstelyssä). Napakat 80 denierin leggarit ovat Nanson sisarbrändi Voguen valikoimista ja toimivat loistavasti pitkän paidan alla. Toivottavasti ette nyt vetäneet kahvejanne väärään kurkkuun, mutta minä tykkäsin tästä yhdistelmästä ja taidan alkaa sporttailla tätä rennompina päivinä. Kun viilenee, avonnaiset kengät voi korvata nilkkabuutseilla ja puseron päälle pukea väljän harmaan villapaidan. Ah, en just nyt keksi mukavampaa asua syksyn kohtaamiseen.

Neuleista puheenollen! Yksi ikuisia alkusyksyn suosikkejani on lämmin neule, joka puetaan mieluiten sellaisenaan. Rakastan sitä mitä neule tuntuu kesän päivettämää ihoa vasten, miten se valuu ja laskeutuu, kun alla ei ole edes rintaliivejä. Liivittömyys ei toki kaikille tai kaikissa tilanteissa toimi, joten onneksi vaihtoehtoja on. Kaarna-neule löytyy alkusyksyn mallistosta valkoisena ja tummansinisenä ja siinä on merinovillaa ja alpakkaa, valitettavasti myös hiukan akryylia – ensi mallistoon vaadin tästä kokonaan luonnonmateriaaleista tehdyn version, vaikka se olisikin sitten hintavampi.

En yleensä pidä tyköistuvista neuleista, mutta musta Rib-poolo on tyypillinen Nanso-vaate eli tuntuu päällä aivan ihanalta! Ohut viskoosineulos on hengittävää eikä kuvaushetkellä tullut hirveä hiki, vaikka asteita oli yli 20. Plussaa pienestä ja sirosta poolokauluksesta, joka ei nouse liian korkealle tai purista kaulaa. Tämä paita herätti sekä Jarnossa että muotitietoisessa ystävässä spontaanin “ai ku kiva” -kehun ja ihan totta, sirossa poolopaidassa on freesi fiilis kun yleensä käytän väljiä villapaitoja.

Nanson valikoimissa on nykyään myös farkkuja ja Demi-farkut ovat tämän syksyn uutuus. Tykkään käyttää vaaleansinisiä farkkuja nimenomaan syksyisin – ne tuovat asuihin raikkautta ja rentoutta tummien sävyjen vastapainoksi. Näissä on oikeasti täyspitkät lahkeet, mutta pätkäisin (Jarno pätkäisi) ne nilkkapituuteen. Lookiin tarvitaan vain sakset, pienet hapsut syntyivät sormin haromalla. Paras työkalu leikkuujäljen kuluttamiseen olisi ollut karkea hiomapaperi, en ymmärrä miten sellaista ei meidän remonttitaloudesta löytynyt (tarkemmin ajatellen varmaan juuri siksi, että ne kaikki on käytetty).

Henkäys-mekko kuuluu syksyn kotoilumallistoon, mutta ihastuin kapeaan malliin, ohueen materiaaliin ja avonnaiseen selkään, ja päätin käyttää sitä mekkona. Sopivasti alkusyksyinen, puettu kokonaisuus syntyy yhdistämällä mekkoon kävelykengät ja pitkän, ohuen takin. Tykästyin salvianvihreäänkin versioon, mutta mustasta on helpompi taikoa kaupunkikelpoinen asu. Samasta ihanasta lyocellia ja puuvillaa sisältävästä materiaalista on tehty myös hihaton Henkäys-paita. Siinäpä itseasiassa vaihtoehto yläosaksi, jos kapeaolkaiminen toppi tuntuu paljastavan liikaa ihoa.

Ylle-takki onkin teistä monille ehkä tuttu. Nanso lanseerasi uudet takkinsa viime syksynä ja tämä kaunis villakankainen malli oli yksi niistä. Ne myytiin nopeasti loppuun, enkä ihmettele yhtään – niissä on 50% villaa, loistava hinta-laatusuhde ja malli on ihanan rento ja väljä. Vuoretonta takkia voi käyttää myös neuletakin tapaan ja hihoja on helppo kääriä (tätä luksusta ei paksummissa takeissa ole).

Viininpunainen takki on juuri saapunut kauppoihin ja veikkaan, että tämäkin menee kuumille kiville, sillä syvä sävy on herkullinen ja sopii monille. Aion sportata sitä paljaiden säärten ja ruskeiden kävelykenkien kanssa niin kauan kuin suinkin tarkenen. Ostin nuo tukevat kengät kympillä kirppikseltä pari vuotta sitten ihan uudenveroisessa kunnossa (ruotsalaiset kengät ovat maksaneet uutena varmasti satoja euroja) ja olen edelleen sitä mieltä, että ne olivat yksi kaikkien aikojen parhaista kirppislöydöistä.

Testasin takkia housujenkin kanssa, sillä kyllä ne koleammatkin kelit sieltä vielä saapuvat. Tummansinisten Viistasku-farkkujen kanssa asusta tuleekin jo selvästi syksyisempi, sopiva sellaisiin päiviin kun aamuisin on jo selvästi viileää. Käärin silti farkkujen lahkeita ylöspäin, nilkkojen vilauttelu ei lopu ennen ensimmäisiä pakkasia.

Musta poolopaita näyttää itseasiassa superhyvältä ohuen villakangastakin kaverina. Poolokauluksen kanssa ei tarvitse kaivaa huiviakaan esiin vielä pitkään aikaan.

Kuvissa näkyvät tuotteet ovat Nanson myymälöissä ja verkkokaupassa 25% alennuksessa tämän viikon ajan sunnuntaihin 25.8. saakka. Etenkin pienten kokojen kanssa kannattaa olla nopea, sillä ne saattavat suosituimpien tuotteiden kohdalla loppua.

Tämähän alkaa olla perinne, että valokuvaajakin valitsee suosikkivaatteensa (ja varastaa sen minulta). 

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Onnetar valitsi tällä kertaa nimimerkit JennaO, Saija ja SallaH.

Loppuun tuttu arvonta. Kerrohan, mikä kuvien vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on lauantaihin 24. elokuuta saakka. Arvontailoa ja aurinkoa elokuun loppuun!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Flow 2019

Kesti monta päivää selvitä Flow’sta ja – näköjään viikon palata asiaan. Skippasimme jatkot eikä valvomisen tai viinin suhteen sattunut ylilyöntejä, mutta viikonlopun festarointi tuntui silti väsymyksen lisäksi särkynä jaloissa, selässä ja jopa takalistossa. Siitä syytän Helsingin mukulakivisiä katuja, sillä matkustin viikonlopun aikana pomppivassa tarakkakyydissä. Maanantaina (ja tiistaina, ja keskiviikkona) kyllä tunsi olleensa festareilla, mutta oli kyllä kaiken säryn arvoista.

Päätimme etukäteen ottaa rennosti. Hortoilimme keikalta toiselle ja kiertelimme aluetta, joka on joka vuosi vähän eri. Emme edes yrittäneet sopia kenenkään kanssa tärskyjä, vaan antauduimme ihmisvirralle ja luotimme siihen, että Flow’ssa ei voi olla törmäämättä tuttuihin. Tällä kertaa tuli nähtyä pitkästä aikaa vuosien takaisia työtovereita, ihmisiä, jotka olivat aikoinaan töiden kautta läsnä jokapäiväisessä elämässäni ja sittemmin katosivat, kun minä lähdin musiikkialalta ja melkein kaikki muut jäivät. Ala on kokenut valtavia murroksia, mutta ihmiset ovat yhä samoja ja jutut ovat tuttuja tavalla, johon on helppo solahtaa – ihan kuin olisin tipahtanut takaisin vuoteen 2009 ja ollut menossa seuraavana maanantaina töihin viemään artistieni sinkkuja radioihin. Sitten ravistin päätäni ja muistin etten edes tiedä ketkä tällä hetkellä heiluvat Suomessa listojen kärjessä.

Tämänkin ihanan naisen tapasin aikoinaan musiikkimaailmassa, myöhemmin meistä tuli yhtiökumppaneistakin. Me näemme onneksi useammin kuin satunnaisesti Flow’ssa.

Joka vuosi pakkaan mukaan kameran linsseineen ja ajattelen, että ah tällä kertaa minä otan Flow´n kaikkien aikojen valokuvaushaasteen kannalta, kun kerran vietän viikonloppuni visuaalisen tykityksen keskellä! Kuvaan taideinstallaatioita ja tyylikkäitä ihmisiä, ehkä pysäytän tuntemattomiakin! Hankin jopa kuvausluvat lavan eteen ja otan lähietäisyydeltä keikkakuvia, joissa hiki lentää ja valo hohkaa taianomaisesti artistin takaa! Ja sitten käy aina samalla tavalla. Kameraan päätyy ehkä kolmekymmentä kuvaa, joissa on joka vuosi ne samat asiat: ystäviä, suttuisia kuvia pimenevässä illassa kimaltavista valoista, yleisön keskeltä otettuja keikkakuvia joissa ihmisten kädet heiluvat linssin edessä ja muuta sekoilua, jossa tunnelma on tärkeämpää kuin tarkennuspiste. Mutta niihin tiivistyy asiat, joita eniten Flow’ssa fiilistelen, viimeisen kesäviikonlopun haikeus, kiireettömät hetket ihmisten kanssa, huojuminen yleisömeren mukana, ne valot elokuun mustassa yössä. Kaikki osa siirtymäriittiä kesästä alkusyksyyn.

Viikonlopun yllättäjä: Ruusut olivat superhyvät! Olen missannut heidät sata kertaa, nyt osuin vihdoin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Keikka oli ihana ja intensiivinen, olisin voinut hytkyä siellä tuntikausia. En ilmeisesti ollut mielipiteeni kanssa yksin, sillä teltta oli ääriään myöten ahtotäynnä. Tuli hyvä mieli siitä, että yleisö on löytänyt näin nopeasti suhteellisen tuoreen yhtyeen.

Viikonlopun safkasuosikki: Munchies by Matti Jämsen. Mac’n’cheese ja friteerattuja asioita kukkakaalista kanaan ahdettuna vohvelitötteröön: kuulostaa täysin sekopäiseltä ja onkin, mutta onnistuu jollain selittämättömällä tavalla toimimaan. Festariruokaa parhaimmillaan, rasvaa ja nopeita hiilihydraatteja.

Viikonlopun ei-yhtään-yllättävä suosikkibaari: Iittala Vintage Bar. Rakastin niin nostalgisia juomia kuin sieltä sun täältä kerättyä vintagelaseja, joihin cocktailit loihdittiin. Kuvassa oikealla Tapio Wirkkalan suunnittelema Future-lasi, aika kaunis! Vasen lasi on valmistettu aikoinaan irish coffeen tarjoiluun, suunnittelijaa en muista. Mustaherukalla maustettu Kelkka-mocktail maistui siitä myös.

Australialainen Tame Impala oli hyvä ja lavashow’n jokainen sekunti oli täsmäräätälöity taltioitavaksi Instagramiin, mutta jotenkin en jaksanut yhtään, kun oli hyvät keskustelut käynnissä, viinilasi edessä ja odotin vaan, että Robyn aloittaisi. Jarno fiilisteli keikkaa kyllä, minä havahduin vasta kun miljoonat konfetit alkoivat sataa yleisön ylle. Silloin tietysti harmitti etten ollut lavan edessä heilumassa.

Robyn soitti viimeisenä lauantai-iltana ja tuntui, että koko Flow oli pakkautunut telttaan: odotus väreili katossa asti niin sakeana, että sitä olisi voinut viipaloida veitsellä. Ensimmäiset kappaleet eivät vieneet vielä mukanaan, mutta Love Is Free -kappaleen kohdalla miestanssijan kanssa syntynyt dance off oli parasta mitä lavalla on nähty naismuistiin ja siitä kaikki olikin silkkaa ilotulitusta loppuun saakka. Dancing On My Own räjäytti potin eikä edes se, että osa yleisön ilman säestystä laulamasta kertosäkeestä tuli ilmeisesti taustanauhalta, himmentänyt kollektiivista hurmosta. Robynin keikka löytyy muuten YLE Areenasta.

Poljin keikan jälkeen kotiin Jarnon kanssa, yö oli lämmin ja pehmeä. Tie kiisi alla ja kerrankin jopa minun mieleni (painekattila nimeltä Stella Harasekin pää) oli aivan hiljaa. Hytkyin satulassani kuvitteellisen biitin tahtiin ja toivoin, että matka kestäisi vielä vähän pidempään.

Mielenrauha jäi lyhyeksi, heräsin tietysti aikaisin sunnuntaiaamuna jännittämään illalla koittavaa The Curen keikkaa. Olen nähnyt yhtyeen aiemmin kolme kertaa, Los Angelesissa vuonna 2003, Tukholmassa kymmenisen vuotta myöhemmin ja Helsingissä kolme vuotta sitten. Mutta se on silti aina Tapahtuma. The Cure on kuitenkin ollut mukana elämäni käänteissä pidempään kuin suurin osa tuntemistani ihmisistä. Mikä tahansa kiertue voi sitäpaitsi jäädä nykyään jo kuusikymppisen Robert Smithin ja kumppaneiden viimeiseksi.

Tämä nainen pitää teknon lisäksi The Curesta.

Jännitti mitä kaikkea massiivisen pitkistä keikoistaan tunnettu yhtye ehtisi tunnin pituiseen festarislottiinsa mahduttaa. Tunti on niin lyhyt aika ja heillä on niin paljon hienoja levyjä, sellaisiakin kuten vuonna ’89 julkaistu Disintegration tai pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Wish, joilta voisi soittaa vaikka kaiken. Hirvein huoli: ei kai ne vaan soita uusia biisejä!? Kukaan ei kuitenkaan halua kuulla mitään 2000-luvun vaihteen jälkeen julkaistua, selvitin Jarnolle, joka kuunteli yllättävän kohteliaasti ottaen huomioon, että monologi oli jatkunut jo jonkin aikaa. Jatkoin monologia myös brunssivieraillemme eivätkä nekään kehdanneet keskeyttää. Ehkä ne olivat päättäneet yhdessä Jarnon kanssa, että annetaan nyt ton vaahdota rauhassa ettei sen pää poksahda.

Ennen The Curen saapumista lavalle piti kitua läpi pitkä sunnuntai-iltapäivä ja Father John Mistyn keikka. Olihan se hyvä. Varma ja tyylipuhdas suoritus, ei virheitä tai kompurointia. Bändin jätkät näyttivät aurinkolaseissaan, mustissa puvuissaan ja raamatullisissa parroissaan tismalleen samalta kuin solisti. He saarnasivat seurakunnalle, joka palvoi heitä ja yhtäkkiä tunsin itseni ulkopuoliseksi, vaikka kappaleet olivat läpikotaisin tutut. Kaikki oli niin täydellistä. Ihan kuin lavalla olisi heilunut rivi näyttelijöitä, tai vahanukkeja, joista kukaan ei oikeasti hengittänyt tai hikoillut.

Sitten vihdoin, vihdoin The Cure. Juuri ennen kuin keikka alkoi kävin Himmun kanssa Whatsappissa koko viikonlopun ainoan klassikkokeskustelun. Täällä lavan edessä, tulkaa, täyttyy! Jonotan viiniä, pitäkää paikkaa! Täällä miksauskopista vasemmalle, mulla on hattu! Heiluta nyt sitä hemmetin hattua että näen teidät! Olimme kuusitoista vuotta sitten Los Angelesissa yhdessä The Curen keikalla ja oli selvää, että tämäkin katsottaisiin yhdessä.

The Cure ei ole mikään erityisen trendikäs saati visuaalinen yhtye. Taustavisuaalit ovat kirjaimellisuudessaan lähinnä lapsellisia, Lullabyn taustalla nähdään hämähäkin seitti ja niin edelleen. Robert Smith lompsii lavalla samoissa raskaissa maihareissaan ja huonosti istuvissa vaatteissaan kuin 70-luvun lopulla. Ainoa mikä on muuttunut on ikä ja koko muu maailma yhtyeen ympärillä. Mutta ei heitä kiinnosta. He ovat onnistuneet luomaan oman, täysin uniikin todellisuutensa, joka imaisee sille alttiin mukaansa niin ettei paluuta ole. Kuten ystäväni sen myöhemmin sanoitti: The Curea rakastavia ihmisiä yhdistää kokemus ulkopuolisuudesta. Sellaisestakin, mitä voi kokea ihmisten keskellä, omien rakkaidensa ympäröimänä.

Toisena kappaleena kuultu Burn teki selväksi, että kovia soittajia he ovat yhä. Kuusikymppiset miehet rokkasivat (muutaman nuoremman livevahvistuksen kanssa) samalla tavalla kuin kuusitoista vuotta sitten.

Turhaan olin jännittänyt pituutta. Keikka kesti yli kaksi tuntia. Ne, jotka eivät suhtaudu yhtyeeseen erityisellä intohimolla, painuivat varnaan kaljalle sahaavien bassoriffien läkähdyttäminä jo puolivälin jälkeen. Mutta me muut seisoimme nakutettuna paikoillamme viimeiseen bassoniskuun saakka.

A Night Like This on ollut aina yksi suosikeistani. Monet The Curen kappaleet ovat matkanneet mukanani elämänvaiheesta toiseen, mutta tämä on ikuisesti aikamatka yhteen menneeseen heinäkuuhun, kun oli kuuma, tanssin tätä yksin Sputnikin tanssilattialla ja kaikki teki niin kipeää, että piti juoda vodkaa ja huutaa mukana, jotta pystyi jatkamaan.

Lovesong tuli, tietysti tuli. Olen kuunnellut sen vuosien varrella tuhansia kertoja ja yhä vaan se aiheuttaa läikkymistä rintakehässä. Mutta lopulta From the Edge of the Deep Green Sean junnaava kitara oli se, joka sai silmät vuotamaan vettä, kun 20 vuotta henkilökohtaista historiaa vyöryi samaan aikaan yli. Onnea ja ulkopuolisuutta, yksin tanssimista ja halpaan vodkaan hukutettuja suruja.

A Forestin bassoriffi on yhä maailman paras ja koko biisi ihan pakko tanssia, vaikka jalkoja särkee ihan helvetisti.

Illan olisi voinut kruunata Doing the Unstuck, mutta oli ehkä parempi, ettei sitä kuultu. Olisi ehkä pitänyt sytyttää musiikkipäissään koko Suvilahti tuleen ja olisi ollut ikävää saada elinikäinen porttikielto lempifestareilleen.

Encoren viimeiseksi kappaleeksi oli valikoitunut vuoden 1979 hittisinkku Boys Don’t Cry, jonka jälkeen Robert jäi hortoilemaan lavalle ja hymyili hurraavalle yleisölle vähän hämillään. Näky liikutti minua lähes yhtä paljon kuin ne tärkeimmät kappaleet. Täydelliseksi hiotussa maailmassa on vielä jotain vilpitöntä ja kömpelöä, tislaamatonta iloa. Ja ennen muuta tämä: kaikkien näiden vuosien jälkeen hän nauttii yhä keikoistaan, tai sitten on alkanut nauttia niistä vasta nyt, tietoisena siitä, että takana on enemmän kuin edessä.

James Blaken keikka oli hypnoottinen päätös viikonlopulle. Löysin lavan edestä vielä yhden ystävän, jonka kanssa aikoinaan kuuntelimme The Curea. Ilmeisesti kaikki ihmiset, joiden kanssa vietin aikaa 2000-luvun alussa olivat kokoontuneet Robert Smithin takia Suvilahteen ja painuneet sen jälkeen James Blaken keikalle toipumaan.

Olin saapunut festareille Jarnon armeijapyörän tarakalla. Omasta pyörästäni oli iltapäivällä irronnut ketjut ennen kuin olimme ehtineet kunnolla edes kotipihasta ulos ja olimme jatkaneet matkaa yhdellä fillarilla, koska jo viiden tunnin päästä aloittava lempiyhtyeeni ei odottelisi. Tarakalla pääsin myös kotiin, lämpimän yön halki. Festivaalin äänet olivat jo hiljentyneet, valotkin jäivät taakse Siltavuorensalmen sillan jälkeen. Pohjoisrannan purjelaivat kohosivat tummaa taivasta vasten, köydet kolahtelivat vaimeasti mastoja vasten. Pidin Jarnosta kiinni, suljin silmät ja tunsin tuulen, joka oli alkanut kohota The Curen keikan lopussa. Neljäs yhteinen syksy, se alkaa nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Makuuhuoneen mustempi ilme

Kaupallisessa yhteistyössä Familon ja Asennemedia

Terveisiä Punavuoresta! Instastoorejamme seuranneet tietävätkin, että palasimme Lapista kaupunkiin muutaman päivän roadtripin päätteeksi juuri sopivaksi Flow-festareille. On ihanaa ja outoa olla kotona. Kesä on mennyt niin nopeasti, että mieli ei ole aivan ehtinyt vielä mukaan tähän loppukesään ja vääjäämättä lähestyvään alkusyksyyn. Onneksi on tämä siirtymäriitti nimeltä Flow.

Olin niin onnellinen siitä, että meitä odotti siisti ja valoisa koti. Viime kesänä alkanut remontti kesti loppukevääseen asti ja koko sen ajan elimme kaaoksen keskellä – pinoja kaikkialla, jääkaappi keskellä eteistä ja kaikki tärkeät pikkuasiat ihan koko ajan hukassa. Ei sitä silloin ehtinyt ajatella, mutta jälkeenpäin tajusin kuinka kuluttavaa se oli. Nyt kun tavarat ovat kutakuinkin löytäneet paikkansa ja kaikki kodin huoneet ovat normaalikäytössä, voi vihdoin keskittyä elämiseen ja arkeen.

Makuuhuone on saanut lähestyvän alkusyksyn kunniaksi mustemman ilmeen. Idea lähti Familonin noen sävyisistä perkaalipuuvillalakanoista, jotka näyttivät vaaleassa makuuhuoneessa yhtäkkiä tosi freeseiltä. Ehkä se on tämä elokuu, jonka pehmeässä valossa mustan ääriviivat näyttävät erityisen skarpeilta. Yöpöytänä toimii musta jakkara, jonka ostimme antiikkikaupan nurkasta pari vuotta sitten. Ihailen joka ilta sen patinoitunutta pintaa, jossa puunsyyt kuultavat himmeän mustan maalipinnan läpi.

Vaatekaapin päällä ajelehtii tuttuun tapaan vaihtuva näyttely lempiesineitä ja -kirjoja. Kaikki paitsi Prologuesta ostettu eettinen koralli ovat vintage- ja kirppislöytöjä. Mustan käsintehdyn ruukun toimme Australiasta, aluslautasen tehtävää toimittaa Arabian vanha tuhkakuppi. Päänmallinen hattuteline on vähän kuumottava, en ole varma pidänkö siitä juuri siksi vai siitä huolimatta. Hattua en uskalla siihen enää sijoittaa, se oli liikaa. Sain slaagin joka kerta kun menin yöllä vessaan ja se osui silmiin eteisen hämärässä.

Perkaalipuuvillasta on tullut jokasyksyinen suosikkini. Kesäisin on ihana nukkua pellavalakanoissa, mutta syksyn lähestyessä myös napakammat materiaalit alkavat kiehtoa. Rapsakasta perkaalipuuvillasta tulee ylellinen, lähes hotellimainen fiilis: kun kangas on ryhdikästä, se ei laskeudu kehoon kiinni, vaan jättää ilmaa ihon ja peiton väliin.

Perkaalipuuvillassa on silti sama ihana ominaisuus kuin pellavassa: se rypistyy rennosti ja näyttää juuri sillä tavoin kaikkein parhaimmalta. Minusta ei tule ikinä ihmistä, joka silittää lakanoitaan – tai edes petaa pedantisti sänkyään. Tykkään, että lakanat tuulettuvat päivän aikana ja tuntuvat raikkaalta kun niihin sujahtaa illalla.

Ripustimme sängyn yläpuolelle Mikko Rasilan mustavalkoisen valokuvavedoksen, jonka ostimme tovi sitten. Rakastuimme molemmat tuohon lähes abstraktiin valokuvaan, joka mattamustine varjoineen näyttää toisinaan enemmän maisemalta kuin alastonkuvalta. Veimme sen kehystämöön ja valitsimme siihen ajattoman tammikehyksen. Vitsi kun en hoksannut ottaa kuvaa, jos teos näkyisi kokonaan. Se saattaa tosin siirtyä tästä jossain kohtaa työhuoneeseen, sillä aavistelen, että se sopii sinne vielä paremmin.

Epäilen joskus, että kihlattuni rakastaa tyynyjä enemmän kuin minua. Niitä on sängyssä aina yleensä neljä, molemmille kaksi, mutta aamuun mennessä hän on ominut niistä itselleen vähintään kolme. Toisina aamuina herään kokonaan ilman tyynyä. Kuvissa on noenmustien lakanoiden lisäksi valkoista, jolla on helppo raikastaa mustaa petausta. Sekaan sopisi myös puuterinväriset lakanat – tai nämä savenväriset perkaalipuuvillalakanat, joka on noen lailla tämän syksyn uutuus. On muuten tosi kauniit sävyt, lämmin savi ja hiilenmusta. Vähän taitetut ja pehmeät, syksyyn täydelliset.

Vaikka loma on ohi, aion pitää kiinni siitä, että illalla viimeisenä luen kirjaa enkä selaa puhelinta. Juuri nyt kesken: no, totta puhuen ainakin neljä kirjaa, mutta kuviin niistä sattui Veronica Pimenoffin Loistava Helena, jonka ostin Ikaalisten vanhalta kirppikseltä eurolla paluumatkalla pohjoisesta. En ole koskaan lukenut hänen kirjojaan, vaikka moni on niitä kehunut, ja ajattelin, että nyt on sopiva tilaisuus korjata asia. (Ne muut yöpöydältä löytyvät kirjat ovat seuraavan vuorokauden nähtävissä Instastooreissani!)

Jarno selvästi pohtii mahtuisiko sänkyyn neljän sijaan kuusi tai kahdeksan tyynyä.

Koira on vähän myrtynyt siitä, että lomasäännöt ovat ohi. Koirat saavat nimittäin nukkua sängyssä silloin kun olemme Lapissa tai reissussa, mutta kotona karvahaalareilla ei ole sänkylisenssiä. Jostain syystä kuitenkin heräsin toissa-aamuna siihen, että joku kuorsasi minun ja Jarnon välissä kuono tyynyllä. Hmm.

En halua kannustaa turhiin hankintoihin, mutta jos kodin liinavaate- tai pyyhekokoelma kaipaa näin syksyn kynnyksellä täydennystä, kannattaa kurkata Familonin syysuutuudet, sillä niistä saa 20% alennuksen syyskuun alkuun asti. Valoa elokuun lopun iltoihin ja aamuihin!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime tingan Flow-vinkkejä

Flow Festival on täällä taas! Tämä on aina tätä samaa tunnesekamelskaa: onnea, koska tätä on odotettu koko kesä, ja haikeutta, koska Flow on samalla merkki kesän loppumisesta. Toki aurinko voi vielä lämmittää pitkälle syyskuuhun, mutta jollain tapaa Flow’n sunnuntai tuntuu aina kesän viimeiseltä päivältä, jonka jälkeen ajatukset kääntyvät kohti syksyä. Nämä kuvat ovat viime vuoden elokuusta, juuri tältä samalta perjantailta hetkeä ennen kuin festarit alkavat.

Taide- ja tapahtumatila Pink Space kiinnostaa! Tilassa on tarjolla kaikenlaista vaihtoehtoista ohjelmaa runoudesta performanssitaiteeseen, mutta tila itsessäänkin on kokemisen arvoinen: sitä kuvaillaan hohtavan pinkiksi tunne-spaksi. Todellakin haluan vaaleanpunaiseen spahan vilvoittelemaan! Pink Spacen on suunnitellut sisustusarkkitehti Fanni Suvila ja DJ Taika Mannila. Toivon ehtiväni näkemään ainakin sunnuntain vogue-esityksen.

Iittalan Vintage Bar on ehdoton pysähdyspaikka. Tiivistämöön pystytetyssä baarissa tarjoillaan vintagelaseista ikonisia cocktaileja sen kunniaksi, että Iittalan loistava Vintage-palvelu (josta voi lukea lisää Instagramistani) laajenee tänä syksynä kaikkiin brändin myymälöihin. Haluan testata ainakin uudenlaisen twistin saaneen Kelkan, joka sisältää mm. vodkaa, passionhedelmää ja mustaherukkaa.

Nappaan varmasti juoman mukaan myös The Good Guys Kombuchalta. Uskokaa tai älkää, olen onnistunut viimekeväisessä tavoitteessani korvata osan kahvikupillisistani terveellisemmällä kombuchalla.

Flow’ssa on tunnetusti loistava safkatarjonta, jossa on vaikea mennä vikaan. Olen kuullut hyvää erityisesti St. George -hotellin ravintolasta Andreasta ja Bun2bunin vegaanihampurilaisista, joita ei sekasyöjäkään kuulemma erota tavallisesta. Tänä vuonna haluaisin testata myös Munchies by Matti Jämsenin pinkkejä parmesaaniranuja.

Keikoista kiinnostaa tänään eniten Jonathan Wilson, jolta olen kuunnellut viime aikoina mm. tätä kappaletta. Lauantain kruunaa puolilta öin lavalle asteleva Robyn, jonka Dancing on My Own -biisillä on aivan erityinen paikka sydämessäni. En ole osannut ikinä kunnolla kirjoittaa sitä auki, mutta artisti itse luonnehti taannoin musiikkiaan sanaparilla kyyneleitä tanssilattialla ja se oikeastaan kiteyttää koko jutun.

Kaikkein eniten odotan sunnuntaita: silloin lavalle nousee mm. Father John Misty, josta kirjoitinkin tovi sitten. Jarnolle tämä on varmasti koko viikonlopun kohokohta. Heti perään seuraa minun kohokohtani, The Curen keikka. Robert Smith kumppaneineen kävivät Suomessa kolme vuotta sitten 20 vuoden tauon jälkeen ja laadin silloin kuuden kohdan listan syistä mennä katsomaan keikan. Ne pätevät edelleen. Vuonna 1976 perustettu The Cure on ollut yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja on niistä ainoa, joka on yhä mahdollista nähdä keikalla.

Haluaisin nähdä myös sunnuntaina viimeisten joukossa esiintyvän James Blaken, jos vielä olen tolpillani The Curen jäljiltä.

Nämä viimevuotiset kuvat sopivat teemaan täydellisesti, sillä Tapio Wirkkalan suunnittelemat Briljant-kuohuviinimaljat ovat vintage-Iittalaa. Rakastan näitä lysterillä maalattuja, vaaleanpunaisina hohkavia laseja.

Lopulta viikonloppu menee suunnitelmista huolimatta varmasti samalla tavalla kuin aina ennenkin, onnellisesti eksyen ja iltaan unohtuen. The Curen keikka on ainoa, jota en aio missata, vaikka olisi mikä. Nähdäänkö Suvilahdessa?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Sinulle, jota en vielä tunne

Käsitykseni rakkaudesta olivat pitkään yhtä kompleksiset ja yhtä yksiulotteiset kuin rakkaudesta kertovat biisit, joita olin kuunnellut siitä saakka kun olin kaksitoista.

Rakkaus saattoi olla vastaansanomatonta kuin Led Zeppelinin Whole lotta love. Sellaista, joka ei pyytänyt tai odottanut lupaa. Shake for me girl.

Tai yhtä sokaistunutta kuin The Smithsin There is a light that never goes out. Lumoutuneena kelasin edestakaisin kohtaa, jossa huilumelodia (jonka Johnny Marr kirjoitti alunperin kitaralle) alkaa soida taustalla:

And in the darkened underpass
I thought oh God, my chance has come at last

The Doorsin Hello, I Love You esitteli rakkauden ensisilmäyksellä, satunnaisen kohtaamisen nostaman tunnekuohun.

Rakkauden korkein muoto tiivistyi The Curen Lovesongiin, jonka nokkamies oli kirjoittanut häälahjaksi vaimolleen: However far away I will always love you. Robert Smithin rakkaus oli ehdoton, absoluuttinen, muuttumaton. Mutta sellaisesta en tiennyt mitään, koska vasta etsin.

Ja siitä, suuren rakkauden kaipuusta, Fleetwood Mac -yhtyeen Lindsay Buckinghamin akustinen liveversio Big Lovesta kertoi kaiken olennaisen. Äänitin sen Radiomafialta kun olin kolmetoista ja elin etusormi kasettimankkani rec-nappulalla. Kuljin kuukausitolkulla musiikkikaupoissa soittamassa levykauppiaille rätisevää nauhoitustani ja kyselemässä kenen kappale se oli. Elettiin aikaa ennen internetiä: kesti kolme vuotta ennen kuin joku tunnisti kappaleen. Kiivas liveversio oli erilainen kuin levytetty ja huipentui välisoittoon, joka alkaa kohdassa 1:41 ja ravissuttaa sisuskalujani yhä.

Olin aina rakastuneempi kuvitelmiini rakkaudesta kuin varsinaiseen rakastumiseni kohteeseen. Mielikuvani siitä, millaista se voisi parhaimmillaan olla ja soundtrack, jonka olin päässäni koonnut tarinan taustalle, oli yleensä parempi kuin todellisuus. Selitin hyviksi asiat, jotka eivät sopineet kuvaan, ja pidin suuria riitoja merkkinä suurista tunteista. Niinhän elokuvissakin päädyttiin onnelliseen loppuun vasta dramaattisten mutkien kautta. Kun lähdin suhteista, syyt vaihtelivat, mutta tunne niiden pohjalla oli aina sama: riippumatta siitä millainen suhde oli tai ei ollut, olin tajunnut että minä en ollut siellä missä minun olisi kuulunut olla.

Kesti kauan tunnistaa oletukset ja odotukset, jotka olin omaksunut kuvitellen, että rakkauden tulisi olla tietynlainen ja täydellinen, pelastaa minut itseltäni ja ratkaista kaikki mikä elämässäni oli vikana. Oikeastaan vasta tässä suhteessa olen kasvanut jollain tapaa aikuiseksi. Se on pakottanut minut peilin eteen pohtimaan mitä todellisuudessa haluan, kuka minun tunteistani onkaan vastuussa ja mikä on minun osuuteni kahden kaupassa nimeltä parisuhde.

Käsitykseni rakkaudesta ei perustu enää menneiden vuosikymmenten musiikkiin, mutta toki musiikilla on ollut näppinsä pelissä tässäkin tarinassa. Ehkä kaikki alkoi siitä, että lauloimme yhdessä karaokessa Eppu Normaalin Joka päivä ja jokaikinen yö. Tai siitä, että kesken työpäivän hän laittoi soimaan juuri sen Buckinghamin akustisen liveversion Big Lovesta jonka tunnistamiseen olin käyttänyt elämästäni kolme vuotta. En tuntenut ketään, joka olisi tiennyt tuosta 30 vuotta vanhasta kappaleesta tehdyn liveversion saati piitannut siitä niin paljon, että olisi laittanut sen soimaan.

Yhdessä oleminen oli alusta saakka helppoa, helpompaa kuin mikään aiemmin, mutta me olimme vaikeita, molemmat pelkäsivät eikä kumpikaan tiennyt kumpaa pelkäsi enemmän, sitä että juttu loppuisi vai että se jatkuisi.
– Mitä täällä tapahtuu, nyyhkin terapeutilleni.
– Olet ensimmäistä kertaa elämässäsi oikeasti rakastunut, hän vastasi.

Mutta sitä ennen oli vielä se kesä, kun olin vasta eronnut ja huojentunut ja kauhuissani, pelkäsin samaan aikaan sitä etten löytäisi enää koskaan ketään ja sitä, että löytäisin montakin, mutten vieläkään osaisi olla aloillani tai onnellinen. Päätin keskittyä omiin asioihini, kunnes vastaani tulisi ihminen, jonka kanssa tuntisin olevani siellä minne kuulun.

Kirjoitin hänelle kirjeen. Se oli oikeastaan lappu, vain muutama rivi:

Sinulle, jota en vielä tunne. Keität aamuisin kahvia, kävelet kadulla. Elät elämääsi etkä tiedä meistä vielä mitään. Jonain päivänä sähkö ritisee oikealla taajuudella ja linjat kohtaavat. Silloin minä tiedän. Silloin tunnistamme toisemme.

Kolme viikkoa myöhemmin oli lokakuun ensimmäinen, minun syntymäpäiväni. Sattumalta se oli myös pitkätukkaisen tuttuni ensimmäinen työpäivä yrityksessä, jonka olin yhtiökumppanini kanssa perustaneet. Minä olin tullut juuri takaisin reissusta, jossa olin ollut, kun päätös Jarnon palkkaamisesta oli tehty.

Olimme tienneet toisemme kauan. Oli ollut hänen syntymäpäivänsä, kun olimme vuosia aiemmin tavanneet ensimmäisen kerran. Sen jälkeen meistä oli tullut naapureita, olimme törmäilleet kaduilla, kuvauksissa ja juhlissa, kerran hän nukkui yönsä minun ja kämppäkaverini olohuoneen lattialla lukittuaan itsensä sukkasillaan ulos pakkaseen. Olimme jatkuvasti osuneet toistemme tielle. Sitä voi pitää johdatuksena tai sattumana, asuimmehan samoilla kulmilla ja tunsimme samoja ihmisiä.

Syyskuussa olin käynyt sokkotreffeillä ja törmännyt matkalla häneen. Olin pyörähtänyt vaatteissani joissa ei ollut mitään erikoista – mustat farkut, musta neule – ja kysynyt näytänkö hyvältä. Hän oli hymyillyt, sanonut kyllä. Jälkeenpäin olin sättinyt itseäni: miksi olin sillä tavoin kysellyt hänen mielipidettään kuin teinityttö, enhän minä hänen kanssaan ollut treffeille menossa.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Kun hän suuteli minua ensimmäisen kerran, ajattelin: en pyydä maailmankaikkeudelta enää mitään, jos saan tämän miehen.

Näin uusin silmin ihmisen, jonka olin tiennyt kauan. Ei hän enää sama ollutkaan kuin joskus, enkä ollut minäkään. Kaikki jotenkin putosi paikoilleen. Levottomuus loppui.

Kun kuljen hänen rinnallaan, tiedän, että kuulun tähän. Se ei ole täydellistä, mutta se on totta.

Seuraavaa pientä uutista emme ole kertoneet, joskaan emme erityisesti salailleetkaan. Uuden vuoden aattona olimme Meksikossa, Tyynenmeren rannikolla. Piilottelin peiton alla ja hytisin kylmästä, sillä rannikolla oli ollut pari harvinaisen viileää päivää ja bambuverhoista kyhätty majapaikkamme oli enemmän puumaja kuin huone. Kulutin aikaa, keräsin rohkeutta suihkuun menemiseen. Hän kiusasi minua, työnsi kylmiä käsiään vaatteideni alle, sai minut kiljumaan ja nauramaan. Sitten löysin vaatteistani sormuksen.

KIITOS KUVISTA ANU MAKKOSELLE