Kevyin askelin ~ Kokeilussa lymfahoito

Kaupallinen yhteistyö High Care Boulevard

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka valmentajani ja ystäväni Kanerva patisti minut kroonisesti särkevien jalkojeni takia lymfahoitoon pari vuotta sitten. Olin kärsinyt jatkuvasti tulehtuvista pohkeista siitä saakka kun olin kaksitoistavuotias. Kivuliaat tulehdukset hankaloittivat arkea monin tavoin ja häiritsivät siinä sivussa tietysti treenaamistakin, mutta lääkärit eivät löytäneet niihin syytä sen enempää kuin toimivaa apuakaan.

Monet ovat saaneet lymfahoidosta avun vastaaviin ongelmiin. Lymfahoito helpottaa monenlaisia harmeja turvotuksesta kipuihin kiihdyttämällä aineenvaihduntaa ja poistamalla kuona-aineita. Hoidolla on myös esteettisiä vaikutuksia: selluliitti alkaa sulaa, turvotus laskee ja keho tuntuu kiinteämmältä, kun nesteitä lähtee. Se onkin monilla tärkein syy käydä lymfahoidossa, eikä minullakaan mitään kapeampia jalkoja vastaan ollut, vaikka ensisijaisesti hakeuduinkin hoitoon terveydellisistä syistä (ja juuri nyt kuulostin tosi mummolta!).

High Care Boulevard on nimensä mukaisesti Bulevardilla sijaitseva hoitola, jota luotsaa superkiva Essi Syyrakki. Meistä on tullut sittemmin jo ystäviäkin, kyllä siinä väkisinkin lähenee, kun antaa jonkun möyhiä reisiään sillä tavoin.

Lymfahoitoja tehdään nykyään monissa paikoissa ja niissä on suuria keskinnäisiä eroja. Toiset niistä ovat kevyitä, käsin tehtäviä hemmotteluhoitoja, jotka pistävät nesteitä liikkeelle samalla kun asiakas torkkuu hoitopöydällä. Essin tekemä lymfahoito on järeämpää kaliiberia: ensin hengataan tovi lymfasukassa ja siitä siirrytään lymfaattiseen alipainehierontaan, joka tehdään koneellisella hoitopäällä. Se tuntuu vähän kuin jalkoja ja pakaroita hierottaisiin imukupilla eli sinänsä mukavalta, mutta jos turvotusta ja tulehdusta aiheuttavaa kuonaa (kuten minun tapauksessani) on kertynyt paljon, homma muuttuu aavistuksen epämiellyttäväksi. Tarkemmin ajatellen se onkin ehkä kaikki se kiroilu, joka meitä on lähentänyt Essin kanssa. Toisaalta siinä suloisessa kivussa on jotain tyydyttävää: todellakin tuntee, että jotain tapahtuu!

Aluksi kävin hoidossa viikon välein, sen jälkeen harvensimme hoitotahtia 1-2 kertaan kuussa. Myöhemmin hoitoon tuli pidempi tauko, jonka jälkeen kävin pari kertaa ylläpitohoidossa muutaman kuukauden välein. Yhteensä hoitokertoja kertyi noin kymmenen.

Huomasin heti ensimmäisten viikkojen aikana selkeitä tuloksia, joista kirjoitinkin tuolloin: kokonaan kivuton kuukausi oli luksusta, jota en ollut saanut kokea naismuistiin! Mitä enemmän aikaa kului, sen tuntuvampia tuloksista tuli. Tuosta ensimmäisestä hoitosarjasta on nyt kulunut kolmisen vuotta ja sinä aikana pohkeisiin on iskenyt vain kahdesti tulehdus, joka on molemmilla kerroilla jäänyt kestoltaan ja kivuiltaan mitättömään murto-osaan siitä mitä ennen hoitosarjaa. Ero on valtava, sillä aiemmin tulehdus toistui kuukauden tai kahden välein. Myös jatkuvat jumitukset ja krampit ovat kadonneet kokonaan lymfahoidon myötä.

On vaikea sanoin kuvailla miten ihanaa on, kun ei tarvitse koko ajan ajatella jalkojaan – sitä voiko tänään mennä kävelylle tai treeneihin, voiko pukea korkokengät tai pohkeita puristavat housut, pystyykö juoksemaan raitiovaunun kiinni, pääseekö sängystä ylös ketterästi vai vaatiiko nouseminen tuskallisen vartin pituisen venytystuokion.

Moni käy lymfahoidossa pääasiassa esteettisistä syistä. Ymmärrän hyvin, sillä huomasin hoitosarjan aikana, että sääristäni todella tuli kapoisemmat. Mikään muu ei siihen oikein voinut vaikuttaa, en ollut ehtinyt treeneihin enkä muuttanut mitään ruokavaliossani. Suurin muutos oli jalkojen siluetissa, joka näytti solakammalta ja sirommalta. Se johtuu siitä, että naisilla kertyy kuona-aineiden aiheuttamaa turvotusta herkästi erityisesti polvien ja polvitaipeiden tuntumaan, sisäreisiin sekä siihen kohtaan, jossa reidet yhtyvät pakaroihin. Kun sitä pumpataan pois, ääriviivoista tulee selväpiirteisemmät.

Olen alkanut viime vuosina suhtautua asioihin kuten omaan selluliittiin huomattavasti rennommin kuin joskus, mutta ei käy kieltäminen, olihan se kivaa että se todella väheni.

Jalkojen kiputiloihin hoitosarjan vaikutukset tuntuvat yhä näin kolme vuotta myöhemmin, mutta esteettinen vaikutus ei kestä ihan yhtä kauan. Tulokset eivät onneksi hetkessä häviä, vaan kestävät kuukausia, jos takana on pidempi hoitosarja.

Parhaat tulokset lymfahoidolla saa kuulemma silloin, jos on jo suhteellisen järkevät elämäntavat, mutta tuntuu, että jalat ovat silti tukkoiset, turvonneet tai raskaat, tai on Essin sanoin “ryllyä pyllyssä” (saatoin hiukan nauraa tälle ilmaisulle), löysää kudosta, sellulliittia tai nestekertymiä, jotka tuntuvat itsestä häiritsevältä. Tarkennus siksi, että kaikenlaiset muhkurat ovat yleisiä, normaaleja ja tosi ok, eikä niistä tietenkään tarvitse olla mitenkään kiinnostunut tai tehdä niistä ongelmaa.

Hoidosta hyötyvät myös paljon liikkuvat: Essin asiakkaina käy esimerkiksi ammattiurheilijoita, koska lymfahoito parantaa suorituskykyä ja nopeuttaa palautumista – ja kipeästä turvotuksesta voi tietysti kärsiä, vaikka olisi huippukunnossa. Allekirjoitan tuon suorituskyvyn paranemisen: treenit eivät ole milloinkaan sujuneet yhtä kevyesti ja helposti kuin silloin, kun olin käynyt juuri lymfahoidossa.

Aloitin tovi sitten uuden hoitosarjan, en tällä kertaa enää niinkään jalkakipujen takia (koska niitä ei enää ole!) vaan siksi, että keho tuntuu tukkoiselta, siltä että mikään ei liiku eikä kierrä. Lymfalla voi hoitaa nimittäin paljon muutakin kuin jalkavaivoja: sillä on positiivisia vaikutuksia hormonaalisiin epätasapainotiloihin, lymfanestekiertoon ja yleisesti kehon hyvinvointiin. Tarkoitus on myös alkaa liikkua pitkän tauon jälkeen ja haluan tehdä siitä mahdollisimman kevyttä ja mukavaa.

Positiivinen havainto oli, että se ei tuntunut yhtään niin paljon kuin silloin aikoinaan aloittaessamme! Essi totesikin, että alku on aina pahin, sillä ei se kuona ja selluliitti, mikä on kehosta kerran lähtenyt, tule sinne enää takaisin. Toki ajan mittaan tulee uutta, mutta siitä eroon pääseminen on huomattavasti helpompaa, sillä se ei ole kertynyt sinne vuosikymmenten ajan.

Jos kiinnostuitte hoidosta, Essi tarjoaa teille hoitosarjan alennettuun hintaan, kun mainitsette minut ajanvarauksen yhteydessä. Toki voi käydä myös kokeilemassa hoitoa kerran ennen kuin sitoutuu pidempään hoitosarjaan.

Lymfahoito Stella-alella:
3 x sarja 350€ (norm. 375€-417€)
5 x sarja 560€ (norm. 590€-695€)
10 x sarja 1050€ (norm. 1112€-1390€)

High Care Boulevard, Bulevardi 24, Helsinki
Varaukset numerosta 040 715 0616 tai essi@highcareblvd.fi

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Vierasmajan värit

Se ken ottaa ja muuttaa Hankoon, saa pian huomata, että kyläilyinto varsinkin kesäkuukausina kasvaa eksponentiaalisesti. Olemme aina olleet kovia kestitsemään ja ystäväpiirimme on laaja ja hälyisä, mutta nyt tulijoissa oli sellaisiakin, joita emme edes muistaneet tuntevamme. Lisäksi talomme, vaikka onkin neliöiltään suurehko, koostuu vain kahdesta huoneesta ja keittiöstä: jo oma väki alkaisi ennen pitkää tarvita lisää tilaa.

Onneksi meidän talomme pihapiirin tontinnurkassa notkui vanha, kaksikerroksinen tiilirakennus. Osa sen seinästä oli kovalla kädellä revitty auki, ikkunat ja ovet repsottivat. Aloimme kuitenkin hieroa kauppoja ja erinäisten vaiheiden jälkeen tiilikasa oli meidän.

Meillä oli nyt siis käsissämme oman rapistuvan satavuotiaan kotimme, pienten lasten ja paineisten työaikataulujen lisäksi yksi romahtamaisillaan oleva kivitalo lisää. Tätä voisi jo kutsua harrastukseksi.

Ensin valmistui hissukseen alakerran asunto, joka sai lempinimen Taiteilijaresidenssi, sillä se täyttyi nopeasti hankolaisten tai Hangossa viihtyvien taiteilijoiden töillä. Jopa terracotan värisellä betonilattialla oleva “matto” on siihen varta vasten maalattu. Asunto oli alusta asti kovassa käytössä, eikä se riittänyt alkuunkaan.

Eivätkä riittäneet rahammekaan. Siksi vasta kevättalvella 2018 oli yläkerran remontin vuoro. Alunperin ajattelimme jakaa tilan kahdeksi asunnoksi, mutta kaunista, avointa tilaa teki pahaa pilkkoa. Vaikkei tilassa ollut lattian vertaa valmista, saattoi jo kuvitella kuinka valo kulkisi, kuinka pihan vanha vaahtera vuoroin värjäisi sisätilat punaisiksi ja keltaisiksi tai suodattaisi kevään kuulautta hentojen lehtien lomasta vinon katon alle. Päätimme pysytellä alakerrassa hyväksi ja toimivaksi havaitussa yhden huoneen ja keittiönurkkauksen mallissa.

Suunnittelussa kaikki lähti Parkkosen valokuvateoksesta ja sen väreistä. Tiesin sille heti paikankin, seinällä, jota ei vielä ollut. Ostin myös keittiöpyyhkeitä ja taidekirjoja, ennen yhtäkään lattialankkua tai laattaa. Tiesin haluavani sinapinvärisen sohvan ja smaragdinvihreät keittiön kaakelit. Siihen asti kaikki oli helppoa.

Tiedätkö, kuinka montaa harmaata maailmassa on? En minäkään, ennen kuin piti päättää lattian ja kattopalkkien sävyt. Ikean keittiö aiheutti niin paljon itkua ja hammastenkiristystä, että aloin allekirjoittaa reklamaationi nimimerkillä “Hermorauniot Hangosta”. No, koska en ymmärrä remppahommista juuri mitään, sanon vain, että paljon oli kaikenlaista, osa meni paremmin ja nopeammin, osa vaikeimman kautta ja hitaasti.

Jutellaan mieluummin sisutuksesta!

Parisängyn päätyseinällä olevat julisteet ostimme Kööpenhaminan lähellä sijaitsevasta Louisianan taidemuseosta, jossa kävimme katsomassa Picasson keramiikkanäyttelyn juuri remontin alkumetreillä. Rakastan Louisianaa!

Pitkä ruokapöytä, vanha kannellinen puusohva, tarjoiluvaunu ja suurin matto ovat vanhempieni varastoista. Mutsi ja faija, osaatte olla välillä vähän ärysttäviä, mutta teillä on silmää ja ihanat varastot ♥

Rahi, johon on virkattu? koristeommeltu? ristipistetty? (jos en osaa remppajuttuja, en myöskään osaa edes nappia ommella) ukkometso, on edesmenneen sukulaistätini peruja. Hän oli kova tyttö metsästämään, rakasti viskiä ja poltteli askikaupalla tupakkaa. Ja oli siinä sivussa arvostettu kunnanlääkäri tuolla itärajalla. Rauha hänen varsin kipakalle sielulleen.

Sinapinkeltainen sohva oli vaikea löytää (silloin, nythän niitä toki saa). Olin saanut päähäni, että Rolling Stonesin ollessa evakossa eteläranskalaisessa Nellcôten kartanossa, venyivät he lonkkaluut loistaen juurikin sinapinvärisellä sohvalla. Mitään todistetta tälle mielikuvalle ei ole, mutta halusin juuri sen verran dekadenssia vierasmajaammekin. Myös Serge Gainsbourg tuijottelee seinällä kaukaisuuteen samasta syystä.

Vihreät kaakelit toivoin ladottavan ihan vieriviereen vapaalla kädellä, siis ilman varsinaista saumanväliä. Siitä jouduimme hiukan keskustelmaan yhden Mikon kanssa, mutta hän oli yhteistyökykyinen ja teki loistojälkeä. Hänen taidonnäytteensä on mm. myös kuvissa juuri ja juuri vilahtava kylpyhuoneen lattia.

Näiden kuvien jälkeen on järjestystä jo veivattu. Metallirunkoinen lasihyllykkö sai väistyä, ja kaunis, ystävältä ostettu senkki pääsi paremmalle paikalle vastakkaiselta seinältä. Sen yläpuolella on nykyään taiteilijaystävämme Heikin anarkistinen kirjontatyö (tekniikan nimi on todellakin anarkistinen kirjonta, en keksi näitä päästäni!), jossa on kaviaaria ja paahtoleipää. Muistuttakaa, että näytän sen teille joskus. Myös suuri artisokkatyö on Heikin, ja se on myytävänä. Käytämme tilaa myös pienimuotoisena taidegalleriana.

Huomaatko kattopalkkien ruosteiset rautakannattimet? Ne löytyivät meidän kellaristamme, ovat arviolta satauotiaat ja kielivät talomme historiasta läkkisepänpajana, jossa on valmistettu mm. Hangon Keksin peltirasiat ja Bengtskärin majakan rautaosat. Uskon kannattimien tuovat hyvää onnea: niin täydellisesti ne istuivat paikoilleen, ja olivat juuri se roso, jonka vielä kaipasin.

Me olemme aina avioeron partaalla remontoidessamme, mutta unohdamme heti projektin päättyessä miksi. Unohdamme myös, että olisimme ikinä sanoneet “ei koskaan enää”. Onneksi remontoitavaa ei juuri tällä hetkellä taida olla. Ellei lasketa oman kodin lattioita (purettava kaikki, asennettava maalämpöä hyödyntävä lattialämmitys ja päälle haluan kivilaatat, koska rakastan kävellä sisällä kengät jalassa), ulkoseinien rappausta, ikkunoiden ja ehkä ovienkin kunnostamista tai uusimista, takan rakentamista, keittiöremppaa ja sen sellaista pientä. Kylpyhuonettakin olisi syytä vähän vilkaista.

Ranskalainen sananlasku kuulemma sanoo jotenkin niin, että kun talo on valmis, ihminen voi ottaa ja kuolla pois. Me olemme kai kuolemattomia.

Alunperin Glorian Kodissa 8/2019 julkaistut kuvat otti Krista Keltanen. Alkuperäisen jutun toimittajana oli Jonna Kivilahti. Vierastalon yläkerta esitellään pian myös brittijulkaisussa 25 Beautiful Homes.

PS. Meidän varsinaisen kotimme esittelyn löydät mm. tästä Anna palaa Anna -blogin postauksesta.

Kunnon kengät talveksi

Kaupallinen yhteistyö Ten Points ja Asennemedia

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Nyt on asiat sillä tavalla ihanasti, että saavuimme juuri Lappiin ja täällä on talvi aluillaan! Maassa on kuurakerros ja hengitys höyryää pikkupakkasessa. Hihkuin kuin pikkulapsi jouluaattona, koska pääsin käyttämään uusia TEN POINTSEJANI niille sopivassa säässä. Täällä ollessa sitä huomaa arvostavansa yksinkertaisia asioita, kuten lämpimiä vaatteita ja toiminnallisia varusteita, jotka pitävät kuivina kelissä kuin kelissä.

Suhteeni kenkiin on ollut aina todella käytännöllinen. Ne ovat jalkojeni jatke, niiden pitää olla valmis kaikkeen. Olen myös kohdellut niitä aina yhtä säälimättömästi kuin olen kohdellut kehoani. Skeittasin koko nuoruuteni ja kuljin kesät talvet skeittikengissä. Silloin totuin siihen, että kenkien käyttöikä oli todella lyhyt: kun yhdet oli skeitattu puhki, hankittiin seuraavat. Eikä nekään kovin kauaa kestäneet.

Siitä on vähän jäänyt päälle tapa, että kenkiä on kierroksessa kerrallaan vain yhdet lempparit, jotka joutuvat suhteettoman kovalle kulutukselle. Rakastan ne rikki kävelemällä niillä joka päivä, satoi tai paistoi: kuljen niissä kaupungilla, keikoilla, retkillä, koirien kanssa puistoissa, kunnes koittaa sydäntävihlaiseva hetki ja näen ne käytävällä oikeassa valossa. Kantapäät on astuttu ruttuun, saumat purkautuvat. Pohja nauraa joka puolelta ja alkuperäisestä väristä on jäljellä enää pieni häivähdys jossain sisäsyrjän tienoilla. Mutta kun ne on niin hyvät jalassa. Tottakai, koska käytän niitä aina.

Olen aiemmin ajatellut, että kengät on tehty käyttöä varten ja jos ne eivät kestä, vika on niissä, ei minussa. Se on tietysti täysin harhaista ajattelua, sillä mitkä tahansa kengät saa käveltyä rikki, jos niitä käyttää joka päivä eikä pidä niistä ollenkaan huolta. Turhan monet kengistäni ovat sitäpaitsi olleet valmiiksi vähän kuluneita kirppislöytöjä, jotka eivät ole välttämättä olleet uutenakaan kaikkein laadukkaimpia, ja silloin niihin on ehkä suhtautunutkin vähän niin, ettei se ole niin tarkkaa.

Viime vuosina olen alkanut panostaa kenkiin vähän enemmän ja suosia laatua, joka tarkoittaa mulle sitä, että nahka on kunnollista, tikkaukset vahvat ja käsituntuma on jykevä, kestävänoloinen. Yleensä sen tunnistaa heti, kun ottaa kengät käsiin ja tunnustelee niitä. Yhdeksi laatuvaatimukseksi on noussut myös vastuullisuus. Kerskakulutus ei todellakaan ole hot. Mulle yksi hyvän laadun tae on se, että brändit oikeasti miettivät vastuullisuuskysymyksiä ja tekevät niiden eteen konkreettisia tekoja.

Kunnollisia talvikenkiä en ole silti omistanut koskaan, koska olen hölmösti ajatellut, että mitkä tahansa kengät palvelevat talven yli, jos niiden sisään vaan pistää villasukan. Ihan kuin talvikengissä olisi kyse vain lämmittävyydestä. Nyt vähän viisaampana ajattelen myös talvikelien kosteutta ja liukkautta.

Niinpä päätin hankkia vihdoin kunnon talvikengät, kun ryhdyin yhteistyöhön ruotsalaisen Ten Pointsin kanssa ja sain tilaisuuden valita kenkäparin heidän valikoimistaan. Joka vuosi ne nietokset saapuvat ennemmin tai myöhemmin myös Helsinkiin ja pilaavat jotkut villasukilla vuoratuista kesäkengistäni. Nyt sellaiselle haaskaukselle laitetaan loppu. Kesäkengät pääsevät pienen kotihuollon tai suutarin kautta kaappiin talvilepoon.

Ten Pointsilla on naisille ja miehille SUSTAINABLE-mallisto, jonka kengät on tehty ympäristöystävällisestä kasviparkitusta nahasta. Omat suosikkini olivat konjakinruskea EMIL ja klassiset mustat NEW MERCURY-nauhakengät. Molemmat ovat hyvin lähellä mun default-kenkää, jotka ostan uudelleen ja uudelleen: pidän siitä, että kengissä on saumaton kärki ja jonkin verran vartta. Päädyin kuitenkin näihin kuvissa näkyviin talvisiin BERTIL-kenkiin, jonka jykevällä kumipohjalla ja lämpimällä villavuorella pärjää takuulla talven yli.

Stella kuulemma muistaa Ten Pointsin “hamaasta nuoruudestaan”, mulle merkki oli uusi tuttavuus. Tykkäsin heti: skandinaavisen selkeää muotoilua ilman turhaa koristelua, malleja jotka eivät mene muodista ja mikä parasta, vastuullisuudesta on tullut keskeinen osa Ten Pointsin filosofiaa. Haluan tukea brändejä, joilla on kestävät arvot, jotka voin itse kuluttajana allekirjoittaa. Meidän vastuulla on tietysti ottaa selvää millaisia arvoja ja tuotantoa tuemme rahoillamme, mutta menen itse välillä ihan tilttiin kaikesta tiedon etsimisestä ja oikeiden valintojen tekemisen vastuusta. Mua rauhoittaa ajatus, että Ten Points on firma, joka on tehnyt vastuullisuudesta yhden keskeisimmistä arvoistaan ja systemaattisesti toteuttaa sitä omassa tuotannossaan. Kengät suunnitellaan Ruotsissa ja valmistetaan suurelta osin käsin Portugalissa, jossa tehtaat noudattavat REACH-sopimusta ja EU-lainsäädäntöjen mukaisia työoloja. Kenkien vuorimateriaali on kromitonta ja aina aitoa nahkaa tai sertifioitua villaa. Nahka on lihateollisuuden ylijäämää ja pakkauksissa käytetään ainoastaan kierrätysmateriaaleja. Brändi uskoo hitaaseen muotiin ja suunnittelee ajattomia malleja, jotka kestävät kaudesta toiseen.

Rakastan tuota aitoa villavuorta ja lumiläppää, koska koira rakastaa loikkia lumessa ja välillä sinne hankeen on pakko mennä mukaan.

Tästä eteenpäin haluan myös huoltaa kenkiäni paremmin, jotta ne kestäisivät kauemmin. Nämä talvikengät on nyt kosteussuojattu, valmiit loskalle ja lumelle. Pitää myös muistaa antaa kenkien levätä! Jos olisi oikein fiksu, niin hankkisi näiden uusien lempikenkien kaveriksi toiset samanlaiset, vaikka eri värissä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Päivä Torikortteleissa

Kaupallinen yhteistyö Torikorttelit

Olen aina rakastanut kaupungilla lorvimista. Kiireetöntä kuljeskelua kaduilla, arkkitehtuurin ja ohikulkevien ihmisten katselemista, pistäytymistä putiikkeihin ja gallerioihin. Parasta on, jos aikaa riittää päähänpistoihin: pysähtymiseen kahville tai viinilasilliselle, ehkä museovierailuun tai eväshetkeen puistonpenkillä. Helsingissä on niin paljon katseltavaa, että joka kerralla huomaa jotain uutta. Rakennuksen jota ei ole aiemmin hoksannut, salaista puutarhaa muistuttavalle sisäpihalle johtavan porttikongin, korttelin kulmaan auenneen kahvilan.

Viime aikoina tätä on alettu kutsua lähimatkailuksi, omassa kotikaupungissaan lomailuksi. Osuvaa, sillä juuri siitä on aina ollut kyse: rentoutumisesta, tähän hetkeen keskittymisestä. Mieli tyhjenee arkiasioista, kun sitä ruokkii kauneudella, arkkitehtuurilla, pienillä nautinnoilla joita kaupunki on täynnä, mutta joiden ääreen pysähtymiseen ei aina ole aikaa.

Ei todella tarvitse matkustaa kauas päästäkseen lomatunnelmaan. Helsinki on yksi kauneimpia kaupunkeja, jotka tiedän, eikä täältä ole vaikea löytää nähtävää tai tehtävää. Ihmisluonto on sellainen, että sitä helposti juuttuu samoihin reitteihin ja paikkoihin, joten välillä tekee hyvää avata silmät ja suunnata seikkailuihin vähemmän kolutuille kulmille.

Vietimme tällä viikolla staycation-hengessä inspiroivan päivän Torikortteleissa, Helsingin historiallisessa keskustassa, joka on viimeisen parin vuoden aikana täyttynyt kuhinalla: kahviloilla, kortteliravintoloilla ja pienillä kivijalkakaupoilla. Kolmen korttelin verran mukulakivikatuja ja upeita vanhoja rakennuksia, kulttuuria ja tunnelmallisia sisäpihoja sekä tietysti kaupunginmuseo. Sijainti Kauppatorin ja Senaatintorin välissä on lyömätön – samalla voi pistäytyä haistelemaan markkinatunnelmaa (juuri nyt on ollut käynnissä Silakkamarkkinat).

Torikorttelit ovat tutut, siellä sijaitsee mm. lempipizzeriani ja supertunnelmallinen salakapakka, korttelikino, panimo ja moni kiva putiikki. En ole kuitenkaan aiemmin seikkaillut siellä kokonaista päivää saati jakanut kootusti vinkkejä alueen kokemiseen. Seuraa siis kuvapäiväkirja päivämme varrelta!

Saimme ikkunapöydän, josta näkee suoraan Senaatintorille.

Aloitimme päivän aamiaisella Café Engelissä. Klassikkokahvila sijaitsee yhdessä kaupungin vanhimmista kivitaloista ja parasta ovat runsaat aamiaiset, joita tarjoillaan joka päivä klo 12 saakka. Rakastan kahvilan sisustusta kuluneine antiikkimattoineen ja messinkivalaisimineen ja sitä, että kahvisantsi tarjoillaan suoraan hopeisesta kahvikannusta. Leivosvitriini notkuu herkuista, me testasimme tällä kertaa klassikoita: porkkanakakkua ja lime-marenkikakkua. Engelissä voi käydä myös lounaalla: lista on täynnä klassikoita punajuuripihveistä lohikeittoon.

Kesäiltaisin sisäpihalla on Kesäkino Engelin elokuvanäytöksiä, joiden ohessa voi nauttia lasin viiniä tai tilata lautasellisen naposteltavaa. Todellakin visiitin arvoinen.

Torikorttelit ovat täynnä kivijalkakauppoja, joita kolutessa vierähtää helposti puoli päivää. Yksi niistä on retrohenkinen levykauppa, Vinyl Music, joka keskittyy nimensä mukaisesti vinyylilevyihin, niin uusiin kuin käytettyihin. Valikoima painottuu erityisesti vanhaan rokkiin, bluesiin ja jazziin, mikä tarkoittaa, että suuri osa suosikkimusiikistamme löytyy sieltä vinyylimuodossa.

Pink Floydin levykannet (yleensäkin kansitaide) pääsevät oikeuksiinsa vinyylimuodossa.

Jos sattuu olemaan musiikilla elävää sorttia, levykaupassa käyminen tuntuu samalta kuin viettäisi viikonlopun ulkomailla. Pää on visiitin jälkeen pyörällä: olen muistanut liudan vanhoja loistolevyjä joita en ole kuunnellut kahteenkymmeneen vuoteen, löytänyt pari uutta juttua joihin pitää tutustua ja aloittanut keskustelun siitä missä elokuvassa on paras musiikki. Ensimmäiseksi tuli mieleen Dead Man ja Arizona Dream, mutta tällaisilla keskusteluilla on tapana eskaloitua puolen vuoden pituisiksi.

Menetin aikoinaan vinyylisoittimen erossa ex-poikaystävälle ja myin kiukkupäissäni vinyylikokoelmanikin pois. Silloin tällöin pohdin pitäisikö hankkia uusi levari. Toistaiseksi olen tyytynyt selaamaan kaupoissa levyjä ja hengittelemään niiden tunnelmaa.

Pastellisten empirekortteleiden keskellä tuntuu välillä siltä kuin olisi ulkomailla.

Piipahdimme Lumi Supermarketissa katselemassa merkin laadukkaita nahkalaukkuja: Jarno nimittäin tarvitsisi olkalaukun, johon mahtuisi tietokone. Miesten mallistosta löytyi useampi ehdokas. Hän tosin unohti valikoiman äärellä kaikki alkuperäiset toiveensa ja alkoi haaveilla erärepusta, johon saisi viritettyä kirveen ja muita varusteita. Jarnon keskittymiskyvyn asteittaisesta luhistumisesta voi päätellä, että seuraava Lapin matka lähestyy.

Vanhaa aikaa huokuvasta Anni & Aleksi -lelukaupasta kävimme kurkkimassa inspiraatiota lähipiirin lasten joululahjoihin, Kapteenska Country Housesta puolestaan englantilaisen Barbourin klassisia öljykangastakkeja ja ranskalaisen Saint Jamesin superlaadukkaita raitapaitoja. Käsityökauppa Okrassa ihastelimme Johanna Ojasen pastellinväristä keramiikkaa, joka valmistuu käsin kivenheiton päässä Suomenlinnassa. Tai no minä ihastelin ja pakotin Jarnon nyökyttelemään: kyllä kulta, upeita ovat, tietysti meillä voisi olla kaksikymmentä keskenään eriväristä kahvikuppia.

Myös Lapuan Kankureilla on myymälä Torikortteleissa ja se on upea! Valikoimissa on Pohjanmaalla kudotun pellavan lisäksi villatuotteita, kirjoja, niin nättejä teepakkauksia että ne menevät sellaisenaan tuliaisina, käsintehtyjä tiskiharjoja ja muuta kaunista käyttötavaraa kotiin. (Vierailimme kesällä Pohjanmaan kutomolla, tsekkaa kirjoitus jos se meni silloin ohi!)

Torikortteleista löytyy myös Helsingin kaupungintalo, joka on auki kaikille arkisin klo 8-18. Tajusin vasta ovista astellessani, että olen asunut Helsingissä yli 15 vuotta enkä ole koskaan käynyt kaupungintalolla! Aula messinkisine tuulikaappeineen, metronvärisine sohvineen ja taideteoksineen on upea, samoin tilava vessa, joka on vapaasti kaupunkilaisten käytettävissä. Suosittelen visiittiä ihan pelkästään niiden vuoksi. Aulassa on myös tapahtumatori, jossa oli juuri käynnissä kaikille avoin keskustelutilaisuus, kun astelimme sisään.

Pysähdyimme lounaalle Gohaniin, josta saa bento-tyylisen viiden ruokalajin lounaan 15 eurolla. Pieni viini- ja sakebaari on auki myös iltaisin, täytyy käydä testaamassa joku ilta. Omistajakaksikko hääri keittiössä ja pienen keskustelun päätteeksi kävi ilmi, että olemme syöneet aiemminkin heidän herkkujaan – samat tyypit pyörittävät myös Hietalahden kauppahallissa toimivaa Fat Ramenia.

Ihanaa Torikortteleissa on myös se, että välimatkoihin ei tarvitse tuhlata aikaa! Paikasta toiseen on korkeintaan parin korttelin – mutta usein vain parinkymmenen metrin – matka.

Alueella on monia asioita, joita voi tehdä täysin ilmaiseksi. Vierailimme Helsingin kaupunginmuseossa, jonne on aina vapaa pääsy. Kadulta ei heti hoksaa miten valtavan kaunis rakennus kohoaakaan sisäpihan puolella! Museon yhteydessä palvelee myös kahvila ja museokauppa.

Pienoismalli vuoden 1878 Helsingistä. “Pienois” on tosin harhaanjohtava ilmaisu, sillä tämähän on valtava.

Helsingin valitut palat -näyttely sukeltaa kaupungin historiaan: on rikospaikkoja 20- ja 30-luvuilta, 50-luvun koti johon voi kävellä sisään, koottuja kuvia Helsingin upeimmista sisäpihoista ja lankapuhelimella toimiva interaktiivinen yhteisötaideteos. Yksi osio on omistettu myös skeittaukselle ja Jarno löysi kuvista liudan tuttujaan.

Kaupunginmuseossa on mahdollista myös aikamatkailla menneisyyden Helsinkiin. Kävimme Aikakoneessa, viime keväänä uudistuneessa interaktiivisessa tilainstallaatiossa, jossa Signe Branderin sadan vuoden takaiset valokuvat heräävät henkiin uuden teknologian avulla. Brander on ottanut vaikuttavat panoraamakuvat Kallion kirkosta ja Nikolainkirkosta eli nykyisestä Tuomiokirkosta – ja kättä heiluttamalla näkee miten näkymä on muuttunut sadassa vuodessa. Superhieno, immersiivinen kokemus.

Brander kuvasi helsinkiläistä elämää ja kaupunkimaisemaa viime vuosisadan alussa, ja lopulta Helsingin muinaismuistolautakunta palkkasi hänet tallentamaan tuolloin kiihkeästi kehittyvää kaupunkia. Branderin lasinegatiivit ovat kaupunginmuseon kokoelmien perusta ja kuvia saa ostaa mukaan postikorttimuodossa myös museokaupasta.

Kaupunginmuseon yhteydessä toimii myös Lasten kaupunki -lastenmuseo, joka on kaupunginmuseon tapaan maksuton ja auki päivittäin.

Kuva on napattu salakapakan hämyisestä eteisestä, koska sisälle päästyään ei saa enää kuvata.

Seuraavaksi painelimme aperitiiveille Trillby & Chadwickiin. Salakapakan osoite ei löydy verkosta eikä ovessa lue mitään, se pitää vaan löytää. Minulle paikka on entuudestaan tuttu, olen juhlinut siellä joskus syntymäpäiviänikin, mutta Jarno ei ollut käynyt siellä aiemmin ja sai siksi kunnian johtaa etsintää. Kävimme kolkuttelemassa ainakin yhden pyörävaraston ja toimiston ovella ja hortoilimme parilla sisäpihalla ennen kuin oikea paikka löytyi. Paikan salamyhkäisyyttä lisää, että tila on toiminut joskus poliisin kuulusteluhuoneena. Valitsin cocktailini nimen perusteella: Mr Bukowski on lyhyt rommipohjainen juoma, just hyvä valinta ennen illallista.

Torikortteleista löytyy todella hyviä ravintoloita ja listan jatkeeksi tupsahti juuri kiinnostava uutuus nimeltä Espa. Ensi kerralla sinne! Tällä kertaa valitsimme illallispaikaksi erittäin tutun ja rakkaan lempipizzeriamme Via Tribunalin, koska lempipizzani Tonnarella on vihdoin uiskennellut takaisin listalle oltuaan sieltä tovin poissa. Tribunalista saa aitoa napolilaista pizzaa, joka paistuu minuutissa 450-asteisessa avotuliuunissa. Koskaan ei tarvitse pettyä. Rakastan erityisesti paikan valkoisia pizzoja.

Pitkän kaavan illallinen Via Tribunalissa sisältää pelkkiä lempiasioita: mozzarellaa sitruunalla ja kirsikkatomaateilla, kaupungin parhaan pizzan, Negronin (joista juuri kirjoitinkin), kahvin ja jaetun tiramisun. Jaettu siksi, että kokonainen ‘misu ei enää mahdu pizzan perään.

Jarno valitsi listalta valkosipulisen uutuuden, joka tihkui valkosipulin lisäksi chiliä, pecorinoa, mozzarellaa ja lehtipersiljaa. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, joiden mielestä on kamalaa, jos kumppani tuoksuu valkosipulilta. Sehän on vain yksi syy lisää pussailla.

Illallisen jälkeen livahdettiin vielä elokuviin. Kino Engel on superkiva pikkukino, jonka sisäänkäynti on samassa tilassa kuin Via Tribunali: pizzan jälkeen voi käytännössä kieritellä itsensä alakertaan seuraavaksi alkavan elokuvan ääreen. Ohjelmisto on suppea, mutta hyvin kuratoitu, joten periaatteessa voisi mennä sokkona mihin tahansa näytökseen joutumatta pettymään. Tulevan ohjelmiston voi kurkata Kino Engelin sivuilta.

Meillä oli liput Quentin Tarantinon uutukaiseen nimeltä Once Upon a Time… in Hollywood joka sijoittuu vuoden 1969 Los Angelesiin. Polveilevassa tarinassa televisiotähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ja hänen pitkäaikainen stuntmiehensä Cliff Booth (Brad Pitt) yrittävät selviytyä muutoksien ravistelemalla alalla, en kerro sen enempää! Seuraavaksi haluaisin nähdä Levan Akinin ohjaaman uutuusleffan And Then We Danced.

Raitiovaunulla kotiin, vatsat täynnä ja hyvin mielin! Olisi toki voinut jatkaa lomailua ja varata hotellihuone, ensi kerralla sitten. Instagramini kohokohdista löytyy muuten kansiollinen videoklippejä päivän varrelta.

PS. Torikortteleiden sivuilta voi tsekata mitä kaikkea muuta alueelta löytyy – mehän emme ehtineet päivässä käydä läpi kuin murto-osan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kimalluksella harmautta vastaan

Olen virallisesti aloittanut jokasyksyisen taisteluni harmautta vastaan ja pukeudun vaatekaappini kimaltavimpiin vaatteisiin aina kun saan siihen pienimmänkin tekosyyn. Piipahdus galleriassa uudessa näyttelyssä? Ilman muuta paljettihameen arvoinen tapahtuma, vaikka avajaiset olisivat olleet jo viikko sitten eikä ketään kiinnosta, vaikka tulisin paikalle verkkareissa. Ystäviä kylässä viinipullon kanssa? Tilanne vaatii kullanhohtoisen minimekon, jonka mustissa hapsuissa roikkuu kullanvärisiä strasseja, jotka heiluvat ja kimmeltävät liikkeen mukana.

PALJETTIPAITA ~ VINTAGE
NAHKAHOUSUT* ~ DANTE, DOTS
KORKONILKKURIT ~ VINTAGE
MUSTA TAKKI ~ STYLEIN
*SAATU

Uuden tanssin keskus Zodiak Helsinki. 

Ystävän nykytanssiesityksen ensi-ilta? Todellakin täydellinen hetki pukea päälle paljettipaita, joka kohottaa tavallisimmankin asun pari senttiä perusarjen yläpuolelle. Eniten tykkään yhdistellä kimaltavia vaatteita arkisiin juttuihin, kuten villapaitoihin ja mataliin kenkiin, mutta tällä kertaa puin tiukat nahkahousut ja korot ja annoin sinne sun tänne hapsottavan tukan huolehtia tasapainosta.

Rakastan kimaltavissa vaatteissa moniakin asioita, mutta ehkä eniten sitä miten elossa tunnen olevani kun olemukseni säihkyy. Ei haittaa, vaikka olisi nukkunut huonosti ja unohtanut ripsivärin. Elämä kohisee suonissa ja jossain soi musiikki, joka saa kaiken tuntumaan elokuvakohtaukselta – ehkä Kavinskyn Nightcall tai Desiren Under your spell, Velvet Undergroundin särisevät 60-luvun kitarat tai se Labrinthin Euphoria-score josta en ole todellakaan päässyt vielä yli. Ja mitä synkempi syysilta, sen upeammin paljetit hohtavat.

Muistatteko paljettijakun, jonka ostin kun täytin kolmekymmentä? Se vilahti ainakin näissä kuvissa neljä syksyä sitten. Se on vähän kärsinyt tässä vuosien varrella, paljetteja oli pudonnut ja langat repsottivat. Vein sen ennen häitämme ompelijalle, sillä halusin sen mukaan hääjuhliin viilenevän illan varalle. Nyt se on taas iskussa ja ah, yhä aivan yhtä upea! Ennustan siitä ja tästä paljettipaidasta tämän(kin) syksyn lempivaatteita.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Let’s get back to Hydra and be poor together

Elokuva, jota olen odottanut tänä syksynä valkokankaille aivan erityisesti on Marianne & Leonard: Words of Love. Enää ei tarvitse odottaa, Suomen ensi-ilta on tänään.

Nick Broomfieldin dokumenttielokuva kurottaa kohti heräilevän kirjailijan ja vasta myöhemmin suursuosion saavuttaneen muusikon Leonard Cohenin ja norjalaisen Marianne Ihlenin rakkaustarinaa, joka on kiehtonut minun lisäkseni monia muita, eikä vähiten suorastaan myyttisen tapaamispaikan Hydran tähden. On niin ihanaa kuvitella sitä kaikkea: alati paistavaa aurinkoa, ruskettuneita jäseniä, joiden ylle on heitetty häthätää valkoinen kauluspaita, oliiviöljystä kiilteleviä pulleita vihanneksia, meren yli kantavaa musiikkiia…. Ja hauskaa, iloista, boheemia rakkautta kreikkalaisella saarella vuonna 1960.

Kuvan kirje vuodelta 1963, Christie’s

Leonard rakasti Marianneaan, mutta ei ollut mikään kaikista kelpoisin poikaystävä. Hän hävisi pitkiksi ajoiksi, hyppäsi kernaasti vieraisiin sänkyihin, tuuttasi itseensä kamaa aikakauteenkin nähden reippaalla kädellä, mutta lepytteli Mariannea sanomalla, että tämä sentään oli hänen ainoa muusansa. Paljonkohan se lohdutti? Olla muusa… Leonard oli nyt kuuluisa ja maailma veti heidät kauaksi toisistaan.

Elokuvaa on jo arvosteltu siitä, että se valottaa vain hyvin vähän Mariannen puolta tapahtumista. Valokeila on taas Leonardissa, aina Leonardissa. Mutta ehkä se olisi ollut Mariannen tahtokin? Marianne onnistui säilyttämään yksityisyytensä kuolemaansa saakka. Tavatessaan Leonardin hänellä oli jo pieni lapsi ja periaatteessa mieskin. Ohjaaja Broomfieldin kanssa hänelllä oli lyhyt suhde, joka jatkui ystävyytenä. Leonardin jälkeen Marianne palasi Norjaan, meni naimisiin ja eli hyvin tavallista elämää, jos tavallista elämää nyt on olemassakaan. Mutta jokin heitä yhdisti loppuun saakka, Leonardia ja Mariannea, vaikkakin välillä vain ohuella langalla. Leonard Cohenin viimeinen kirje tavoitti Mariannen vain päiviä ennen tämän kuolemaa. “Dearest Marianne, I’m just a little behind you, close enough to take your hand…”

Marianne kuoli heinäkuussa 2016.
Leonard kuoli marraskuussa 2016.

Poeettisen trailerin näet tästä.

Ajatuksia lukemisesta ja kirjasuosituksia syksyyn

Kaupallinen yhteistyö Adlibris

Olen lukenut viime kuukausina enemmän kuin vuosiin ja se tekee minut kuplivan onnelliseksi! Yöpöydällä keikkuva kirjapino ei ole yhtään pienempi, mutta siinä olevat kirjat vaihtuvat. Luen myös e-kirjoja, kun olen liikenteessä: raitiovaunumatkat ja pankissa jonottamiset sujuvat nykyään sukkelaan, kun taskusta löytyy aina kiinnostava kirja.

Valitin joskus, että aikani ei riitä lukemiseen, mutta sittemmin huomasin, että vuorokauden tunnit riittävät kaikenlaiseen, kun lopettaa turhan somessa roikkumisen. Ehdin silti harvoin lukea tuntikausia kerrallaan, mutta lueskelen pitkin päivää: muutaman sivun siellä ja toiset täällä. Iltaisin luen sängyssä kirjaa somevirran selaamisen sijaan – pelkästään se on tehnyt elämästä niin paljon parempaa.

Lukemisella on nimittäin samanlainen välitön elämänlaatua parantava vaikutus kuin kävelyllä käymisellä. Molemmat samaan aikaan rentouttavat ja sysäävät ajatukset liikkeelle. Sekä kävellessä että lukiessa horisontti suoristuu ja mieli kirkastuu.

Lukemisella on muutenkin valtavasti positiivisia vaikutuksia. Lukeminen on halvin ja nopein tapa siirtyä ajassa ja paikassa. Se laajentaa maailmankuvaa ja opettaa empatiaa. On myös tutkittu, että lukeminen vahvistaa sosiaalisia taitoja, parantaa keskittymiskykyä, vähentää stressiä ja edistää jopa terveyttä hidastamalla ikääntymisen haittoja. Eihän sitä tällaista lukiessaan ajattele – vaikutukset ovat väistämättömät, olipa niistä tietoinen tai ei. Itse luen ehkä eniten viihtyäkseni, inspiroituakseni ja oppiakseni.

Kun aikoinaan pääsin yliopistoon opiskelemaan kirjallisuustiedettä, olin äimänä siitä, että minulle maksettiin opintotukea lukemisesta. Sellaisten kirjojen lukemisesta, joita olisin jokatapauksessa lukenut.

Yhteistyö Adlibriksen kanssa on enemmän kuin luonteva: olen ostanut sieltä vuosien varrella monet, monet kirjat. Laaja valikoima palvelee vaativaakin makua, hinnat ovat edulliset ja tilaaminen on vaivatonta. Vaikka mietin nykyään tarkoin mitä tarvitsen, kirjojen kohdalla en vastusta heräteostoksia – monet kiinnostavimmista kirjoista olen klikannut ostoskoriin äkillisen inspiraation vallassa keskellä yötä. Eikä ne koskaan ole virhehankintoja.

Rakastan kirjoja ja meillä onkin niitä siellä sun täällä, kirjahyllyjen lisäksi ikkunalaudoilla ja pöydillä. Osa saa pysyvän paikan kodista, mutta kierrätän paljon myös eteenpäin: kirjat, joita en enää tarvitse tai aio lukea toista kertaa. Ystävien kesken on tapana myös lainailla ja vaihdella kirjoja ristiin.

(Jumaloin kirjastokonseptia ja haluaisin olla kirjastoihminen, mutta en ole. Tulee kalliimmaksi maksaa myöhästymismaksuja kuin ostaa kirjat omaksi. En pysty sitoutumaan rajallisiin laina-aikoihin ja myös kirjojen palauttaminen on toisinaan liian tuskallista.)

Tutustuin Adlibriksen syksyn kaunokirjallisiin uutuuksiin ja poimin sieltä luettavaksi italialaisen Elena Ferrenten esikoisteoksen. Amalian rakkaus on julkaistu alunperin kaksikymmentä vuotta sitten, mutta siitä on julkaistu nyt uusi suomenkielinen laitos. Ferrante on Italian tärkeimpiä nykykirjailijoita ja monille tuttu maailmanlaajuista mainetta niittäneestä Napoli-sarjastaan, josta olen itse ehtinyt lukea vasta ensimmäisen osan.

Amalian rakkaus on vimmainen kertomus äidin ja tyttären monimutkaisesta suhteesta, perhesalaisuuksista ja miesten ja naisten välisestä vallankäytöstä. Tarina sijoittuu Napolin kaoottisille, kiihkeille kaduille, jotka ovat miesten valtakuntaa ja naiselle usein ahdistava, jopa väkivaltainen paikka. Latautunut tunnelma säilyy loppuun asti.

En paljasta enempää polveilevan kirjan juonesta, mutta tarina alkaa koukuttavasti, kun roomalaisen sarjakuvataiteilija Delian syntymäpäivänä hänen äitinsä Amalia hukuttautuu. Pidän paljon siitä miten vangitseva tarina kerii itseään auki, paljastaa itsensä pala kerrallaan Delian torjuttujen muistojen noustessa pintaan. Lukija ymmärtää asioita samaan tahtiin kuin Delia, joka vuoroin sulautuu Amalian persoonaan, vuoroin rimpuilee siitä irti. Tarinassa on surullinen alavire, sillä Delia ei koskaan todella tuntenut salaperäistä äitiään. Monet Amalian varjelemista salaisuuksista sisältävät avaimia myös Delian oman henkilöhistorian ymmärtämiseen.

Toisin kuin realistiseen kerrontaan perustuvassa Napoli-sarjassa, Ferranten esikoisteoksessa on ripaus maagista realismia. Delia havainnoi ympäristöään kuin verhon tai sumun läpi – kaiken yllä leijailee painostava, epätodellinen tunnelma, aavistus siitä että mitä tahansa voi tapahtua. Lukija saa tulkita mikä tarinassa on totta ja mikä unta.

Syksyn tietokirjauutuuksista valitsin luettavakseni amerikkalaisen Austin Kleonin Varasta kuin taiteilija -teoksen, joka tarjoaa jokapäiväisiä työkaluja oman luovuuden kehittämiseen. Tartuin piirroksilla ja käsinkirjoitetuilla teksteillä varustettuun opukseen pienellä varauksella, mutta ytimekkäästi kirjoitettu, viihdyttävä teos tempaisi nopeasti mukaansa. Kirja ei ole tarkoitettu vain taiteilijoille tai luovaa työtä tekeville, vaan kenelle tahansa luovemmasta ja hauskemmasta elämästä kiinnostuneelle.

Sen ydinajatus on, että ainutlaatuisia ideoita ei ole, joten kannattaa ottaa vaikutteita, kerätä inspiraatiota ja ravistella siitä omannäköinen sekoitus. Pidin tästä lähtökohdasta: on lohdullinen ajatus, että maailmassa ei voi enää keksiä mitään todella omaperäistä, kaikessa on kyse vain olemassaolevien aineksien yhdistämisestä omannäköisellä tavalla. Kleon lainaa kirjailija Jonathan Lethemia: Kun ihmiset pitävät jotain “omaperäisenä”, yhdeksässä tapauksessa kymmenestä he eivät vain tunnista viittauksia alkuperäisiin inspiraationlähteisiin.

“Hyvä taiteilija ymmärtää, että kaikki on peräisin jostain. Kaikki luova työ rakentuu sille, mitä on ollut aikaisemmin.”

Kirjoittajana, jonka oma luova kirjoitusprojekti on takkuillut vuosia milloin uupumuksen, milloin huijarisyndrooman vuoksi, teos tuntui minulle täsmäräätälöidyltä. Myös huijarisyndrooma mainitaan. Ah miten tuttu aihe, tunne siitä, että ihan just jään kiinni siitä etten oikeasti osaa mitään ja olen huijannut ihmisiä kaikki nämä vuodet! Kaikista niistä tavoista, joilla olen omaa kirjoittamistani sabotoinut, kiinni jäämisen kauhu on ollut merkittävin. Kirja ei tarjoa ratkaisuksi mitään monivaiheista paranemisprosessia, vaan luottaa ytimekkään imperatiivin voimaan: “Olet valmis. Ala luoda.”

Uskon itsekin, että joskus elämässä tulee vastaan tilanne, jossa pitää lopettaa ikuinen analysointi ja ryhtyä vaan hommiin. Tulin tähän johtopäätökseen viime kesänä ja sen jälkeen kaikki on kummasti ollut helpompaa.

Pieni kirja on täynnä päteviä pointteja, ei mitään radikaalisti uutta, mutta eri alojen taiteilijoiden kokemukset ja havainnot on kirkastettu ja koottu selkeiksi vinkeiksi, jotka on helppo napata käyttöön.

Kirjassa lainataan useampaan otteeseen myös Patti Smithia, joka on paitsi loistava kirjoittaja, myös inspiroiva ihminen ja taiteilija, joka ei mystifioi tekemisiään, vaan suhtautuu työhönsä käytännöllisesti ja inhimillisesti. Smithilta Kleon poimii klassikko-oivalluksen fake it until you make it. Kun Patti Smith ja Robert Mapplethorpe alkoivat kuluttaa yhdessä New Yorkin katuja, he käyttäytyivät kuin taiteilijat kauan ennen kuin heistä varsinaisesti tuli taiteilijoita. Tämä on tietysti kärjistys, hehän olivat lahjakkaita ja tekemisen vimma oli olemassa, mutta ydinajatus on, että altistamalla itseään riittävän kauan oikeanlaisille vaikutteille, elämälle jota haluaa elää, siitä alkaa ennemmin tai myöhemmin tulla todellisuutta.

Ahmin helppolukuisen kirjan nopeasti. Sitten jätin sen työpöydälle näkyvälle paikalle, koska se on juuri sellainen opus, jota kannattaa silloin tällöin selailla muistin virkistämiseksi, kun tekeminen tuntuu tahmealta eikä ajatus kulje. Seuraavaksi aion pakottaa Jarnonkin lukemaan kirjan.

Myös Austin Kleon suosittelee lukemista: “On taianomaista olla kirjojen ympäröimänä.” Se on alkuperäislähteiden ääreen hakeutumista, oman inspiraationsa ruokkimista kaikkein ravitsevimmalla tavalla.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elossa olemisesta

American essayist and writer Joan Didion

Kaupunkikodin keittiöremontti ~ Mikrosementtilattia

Lattiamateriaalit saatu: Värisilmä Showroom Suomenoja

Kun aloitimme uuden kodin keittiöremontin suunnittelun, oli selvää, että keittiökalusteiden lisäksi kannatti samalla vaivalla uudistaa vähän muutakin. Kulahtanut ysärikeittiö oli muutoin kuvankauniin asunnon heikko lenkki. Kaapit olivat nähneet parhaat päivänsä eivätkä lattiakaakelit olleet linjassa ajattoman arvoasunnon kanssa. Keittiö sijaitsi asunnon perällä eteishallin päässä, kummallisesti eristyksissä kaikista muista huoneista. Tila oli pitkänmallinen, minkä vuoksi siihen oli mahdoton sovittaa kunnollisen kokoinen ruokapöytä, vaikka neliöitä huoneessa oli sentään peräti seitsemäntoista – enemmän kuin yhdessä opiskeluvuosieni kodissa.

Operaatio oviaukko

Huoneen mallille ei ollut kantavien seinien vuoksi tehtävissä mitään, mutta pohjasta oli mahdollista saada toiminnallisempi ja avarampi avaamalla keittiöön toinen oviaukko, joka johtaisi olohuoneeseen. Keittiön ja olohuoneen erottavassa seinässä oli itseasiassa alunperin ollut oviaukko, joka oli vielä näkyvissä olohuoneen puolella syvennyksenä paksussa seinässä. Myöhemmin oviaukko oli tukittu, kun olohuonetta oli käytetty makuuhuoneena eikä suora käynti keittiöön ollut silloin tarpeellinen.

Kerkesimme haaveilla tuon seinänpätkän kaatamisesta kokonaan niin että keittiö ja olohuone olisivat yhdistyneet toisiinsa yhdeksi suureksi tilaksi. Ah, se olisi ollut upeaa! Tarkempien tutkimusten myötä tuli valitettavasti selväksi, että se ei ollut mahdollista, sillä seinän sisällä meni hormeja, joita ei oltu merkitty yhteenkään viime vuosisadan alussa rakennetun talon piirustuksiin. Vanhojen talojen remontointi opettaa kärsivällisyyttä – vastaavia rakenteellisia yllätyksiä voi olla (ja meillä tosiaan oli) joka mutkan takana.

Näkymä olohuoneen puolelta: vanha oviaukko oli jäänyt näkyviin syvennyksenä seinässä.

Tyydyimme siis puhkomaan seinään sen saman oviaukon, joka siinä oli alunperin ollut. Se oli huomattavasti pienempi homma kuin tiiliseinän purkaminen parin metrin matkalta: kirvesmies sai puhkottua aukon parissa tunnissa ja sitten periaatteessa ei tarvinnut enää kuin viimeistellä. (Sanon “periaatteessa”, koska jokainen remontin tehnyt tietää, että ainahan siinä on sitten vielä kaikenlaista “pientä säätöä”.)

Oviaukon puhkominen oli hyvä ja lopulta aivan riittävä ratkaisu: asunto tuntuu nyt kokonaiselta, ilma ja valo kiertää, kulkeminen tilasta toiseen sujuu helposti ja ruokapöydällekin löytyi luonteva paikka olohuoneen puolelta heti oviaukon vierestä (siitä julkaisinkin muutaman kuvan).

Uusi lattia – mutta mikä?

Kun vanhat keittiökaapit oli purettu pois, vuorossa oli lattia. Asunnon muissa huoneissa on minimalistinen vaalea laattalattia, joka on kestänyt hyvin niin aikaa kuin käyttöä. Saumat ovat puhdistuksen tarpeessa, mutta yleisesti ottaen lattia on ajaton ja kaunis – kuvia voi kurkkia vanhasta muuttokirjoituksesta. Keittiössä sen sijaan oli röpelöiset ysärikaakelit, joiden kuvioinnista tuli mieleen kasarifarkkujen kivipesu. Ei suosikkini. Ei varmaan nykyään kenenkään suosikki.

Pohdimme pitkään millainen lattia keittiöön sopisi. Puulattia ei tuntunut asunnon tyyliseltä. Uudet kaakelit olisivat toimineet, mutta oli vaikeaa keksiä millainen laatta olisi toiminut muissa huoneissa olevan laattalattian kanssa: olisi pitänyt olla riittävän samantyylinen, mutta silti selvästi eri, ettei lopputulos olisi näyttänyt siltä, että vanhaa ja uutta olisi yritetty sovittaa huomaamattomasti yhteen.

Käytännöllisin ja kaunein – mikrosementti

Päädyimme siihen, että paras vaihtoehto olisi selkeästi erilainen lattia, joka toisi kontrastia asunnon muihin pintoihin. Haaveilimme betonilattiasta, mutta hinta ja monimutkainen valmistusprosessi hirvittivät. Silloin ystävämme, sisustussuunnittelija Anni Taimisto, joka toimi tukenamme remontin suunnittelussa, ehdotti mikrosementtiä. Konsepti oli minulle täysin uusi ja rakastin sitä heti: mikrosementti muistuttaa lopputulokseltaan betonia, mutta on tuntuvasti edullisempi ja huomattavasti helpompi asentaa, sillä sen voi tehdä jopa itse. Mikrosementin voi myös asentaa suoraan vanhan kaakelin päälle, kunhan se on ehjä. Kun vanhaa laattaa ei tarvitse piikata pois, säästyy älyttömästi työvaiheita, aikaa, pölyä ja rahaa. Periaatteessa mikrosementillä on kaikki betonin hyvät, muttei sen huonoja puolia.

Tässä demonstraatio mikrosementtilattian asennuksesta: se tehdään kerros kerrokselta kestäväksi, kovaksi pinnaksi, joka sopii niin lattiaan kuin seiniin ja jopa märkätiloihin.

Löysimme täydellisen vaihtoehdon samasta paikasta mistä olimme jo käyneet katsomassa kaakeleita, Espoossa sijaitsevasta Värisilmä Showroomista Suomenojasta. Vastikään uudistuneessa myymälässä on valtavan laaja valikoima erilaisia pintamateriaaleja sekä suunnittelu- ja asennuspalvelu, joka auttaa, jos ei ole aivan kristallinkirkasta näkemystä siitä mitä on tekemässä. Hyödynsimme tietysti heidän asiantuntemustaan ja kävimme myymälässä useita kertoja viikossa: ensin tervehdittiin mäyräkoira, sitten mentiin asiaan. Juno istui tuolissa sillä aikaa kun vertailimme mikrosementtivaihtoehtoja ja sävyjä.

Päädyimme lopulta myyjien avulla Novacolorin Wall2Floor-mikrosementtiin ja keskiharmaaseen sävyyn (W2F 061), joka muistuttaa paljon betonia. Pinnalle valitsimme ultra mattalakan. Kiiltoasteita ja sävyjä on loputtomasti, joten jokaiseen makuun varmasti löytyy sopiva yhdistelmä – haasteena on pikemminkin valinnanvaikeus! Hommaa helpotti kovasti se, että saimme myymälästä mukaan nipun malleja, joiden avulla erilaisia mikrosementtituotteita ja -sävyjä oli helppo sovitella kotona. Vain sillä tavoin oikeastaan hahmottaa miltä jokin sävy tulee juuri siinä tilassa ja siellä vallitsevassa valossa näyttämään.

Mikrosementtilattian asennus (ja maailman paras Jani)

Mikrosementtilattian saa DIY-henkinen remontoija tehtyä itsekin, mutta päädyimme käyttämään asentajaa – meillä oli samanaikaisesti toinen työmaa pohjoisessa, joten tuntui paremmalta diililtä maksaa kaupunkikodin lattian asennuksesta ja lähteä siksi aikaa Lappiin edistämään toista raksaa. Värisilmä Showroom Suomenoja työllistää sattumalta samaa ammattimiestä kuin keittiövalmistajamme Kitzen, joten lopulta kävi niin, että lattian ja keittiön asensi meille sama huipputyyppi, Jani, joka vilahtaa näissä kuvissa. Ah, jokaisessa remontissa pitäisi olla mukana yksi Jani. Rakastamme Jania. Häntä on vähän ikävä nyt kun remontti on ohi emmekä tapaa enää.

Vanhan kaakelin päälle on vedetty verkotus ja pohjustuslaastia. Seuraava kerros tasoittaa ja piilottaa saumat alleen. 

Asennus oli monivaiheinen, mutta yllättävän simppeli. Vanha laattalattia puhdistettiin ensin huolellisesti, lattialistat irroitettiin ja sähköjohdot teipattiin pois tieltä. Sen jälkeen se olikin vaan uutta kerrosta kerroksen päälle ja jokaisen kerroksen väliin riittävästi kuivumisaikaa. Meidän keittiön kokoiseen tilaan tekee mikrosementtilattian noin viikossa, josta suurin osa on kuivumisaikaa: varsinainen työstö on melko nopeaa. Meidän lattiaa tehtiin aikatauluteknisistä syistä vähän pidempään, olimme suurimman osan ajasta Lapissa, mutta halusimme olla läsnä parissa työvaiheessa ottamassa kuvia ja oppimassa.

Pohjustusvaiheessa vanhan laattalattian päälle levitettiin arsenaali erilaisia pohjustusaineita: tartuntapohjuste (jota kaikki kutsuvat primeriksi), kerros pohjustuslaastia, vahvistusverkko ja sen päälle vielä yksi kerros pohjustuslaastia. Verkotus tekee pohjasta todella kestävän.

Seuraavassa vaiheessa levitettiin pintalaasti. Yleensä kaksi kerrosta riittää, mutta tällä kertaa kerroksia tuli kolme, sillä vanhojen kaakeleiden saumat olivat epätavallisen syvät ja kuulsivat läpi pitkään, vaikka pinta oli jo täysin tasainen.

Levitystekniikalla voi vaikuttaa siihen miltä lattia näyttää. Pinnasta voi tehdä halutessaan täysin sileän, joka sopii hyvin esimerkiksi kiiltolakan alle. Me halusimme mattapinnasta elävän ja rosoisen, joten Jani levitti pintalaastin rennolla kädellä ja jätti vetoja näkyviin. Jarnokin pääsi avuksi ja totesi, että homma on helppo, mutta vaatii rivakkuutta, sillä laasti alkaa jähmettyä nopeasti.

Viimeisenä levitettiin mattalakka. Minusta lattia näytti ihan valmiilta (ja törkeän hyvältä) ilmankin, mutta lakka on kuulemma tärkeä muistakin kuin esteettisistä syistä: se tekee suojaavan pinnan, joka estää roiskeita ja tahroja imeytymästä lattiaan.

Laasti näyttää märkänä tummalta ja vaalenee kuivuessaan.

Näin pari remonttia läpikäyneenä täytyy todeta, että mikrosementtilattian asennus on siitä kiitollista ja kivaa puuhaa, että se ei vaadi suuria työkaluja eikä aiheuta meteliä tai järjettömästi pölyä. Laastia sekoittaessa voi toki roiskua, mutta sotku pysyy rajatulla alueella eli raksalla. Eristimme keittiön muusta asunnosta pressuovilla, jotta koirat eivät eksyisi tassuttelemaan märkään mikrosementtiin, mutta erityistä haittaa lattianteosta ei asumisen kannalta ollut. Toki tilanne on eri, jos mikrosementtilattian asentaa samanaikaisesti koko asuntoon.

Paljonko mikrosementti maksaa?

Kustannukset kiinnostavat varmasti monia remonttia suunnittelevia. Värisilmä Showroom Suomenohja lahjoitti meille 17 neliön lattiapinta-alaan tarvittavat mikrosementtimateriaalit, joiden arvo oli noin 1200€. Säästää voi asentamalla lattian itse, mutta jos haluaa ulkoistaa asennuksen ammattilaiselle, kannattaa pyytää asennuspalvelulta tarjous. Lopullinen hinta riippuu monista seikoista, kuten tilan koosta, siitä asennetaanko mikrosementti lattialle vai seinille, onko alla vanha kaakeli ja niin edelleen.

Valmis mikrosementtilattia – ensimmäiset kokemukset

Lattiasta tuli juuri sellainen kuin toivoin: modernilla tavalla ajaton, selkeä, aavistuksen elävä ja rosoinen. Sävy on täydellinen: ei kylmä eikä lämmin, vaan puhdas, kaunis harmaa. Lattia tuntuu paljaiden jalkojen alla sileältä, mutta ei ole yhtään liukas – ohuetkin matot pysyvät hyvin paikoillaan eikä alle tarvitse laittaa liukuestemattoa. Tällä on tietysti erityisen paljon merkitystä erityisesti kosteissa tiloissa, monethan käyttävät mikrosementtiä nykyisin kylpyhuoneissa.

Lattian kestävyys tuntuu ensimmäisten kuukausien perusteella olevan jotain parketin ja laminaatin väliltä. Esimerkiksi koirien kynsistä ei ole jäänyt mitään jälkiä, mutta kolhu tulee, jos lattiaan tipahtaa sopivassa kulmassa jotain painavaa. Betonihenkisessä lattiassa pienet kolhut eivät ole vaarallisia, mutta kolhukohdat on halutessaan helppo paikata: ne hiotaan, täytetään mikrosementtimassalla ja lakataan uudestaan. Luin myös jostain, että jos lattiaan tulee naarmuja, ne voi peittää vahaamalla lattian esimerkiksi laminaattivahalla.

Mitään tahroja lattiaan ei ole tähän mennessä jäänyt, vaan se on ollut helppo puhdistaa. Ilmeisesti lakkavalinnalla on vaikutusta siihen kuinka herkästi tahrat imeytyvät lattiaan.

Olen ärsyttävä enkä vilauta vielä koko keittiötä, vaan säästän sen seuraaviin remonttikirjoituksiin! Kuvassa alla näette saman kohdan, joka näkyi kirjoituksen alussa olevissa kuvissa – kovasti näyttää avarammalta ja paremmalta, vai mitä? Huonetta ei ole tunnistaa enää samaksi, se heräsi ihan uudella tavalla eloon oviaukon ja freesin lattian myötä.

Mitäs tykkäätte? Entä ovatko remonttiaiheet ajankohtaisia sillä puolella ruutua?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elektroa Brooklynin undergroundista

Musiikkivinkki viikonloppuun! Instagramini inbox räjähti, kun tämä biisi soi videoklippien taustalla, joten tämä lienee jakamisen arvoinen. Bob Moses ei nimestään huolimatta ole värisevä-ääninen profeetallinen poptähti, vaan newyorkilainen duo, joka tekee indierokilla, 80-luvun popilla ja deep housella maustettua, todella tanssittavaa elektroa.

Tom Howie ja Jimmy Vallance ovat alunperin koulukavereita Kanadasta, mutta tapasivat uudelleen muutettuaan molemmat omia aikojaan New Yorkiin. Kumpikin oli touhunut musiikkimaailmassa, Howie rockin ja Vallance trancen parissa, ja niinpä he päättivät kokeilla mitä tapahtuu kun näin erilaiset taustat yhdistetään samaan kokoonpanoon. No, näköjään taikaa. Eivätkä he tietenkään notku enää missään undergroundissa, vaan kiertävät maailman suurimipia festareita ja voittavat Grammyja. Duon livemaine on kiirinyt heidän edelleen, toivottavasti osun joskus jonnekin heidän keikalleen.

Enough to Believe -kappaleen video on unenomaisen kaunis, mutta pääasiallinen syy juuri tämän videon jakamiseen on silti musiikki. Voisin kuunnella kappaleen viimeistä minuuttia tuntikausia ja huojua transsissa jonkun klubin tanssilattialla. Mutta veikkaan, että oikeilla klubeilla ei suostuta luuppaamaan tuntikaupalla minun pakkomielteitäni, joten huojun kotona ja kuvittelen ympärilleni yön täynnä neonvaloja.

PS. Yllättävää kyllä, kiitos tästä musiikkilöydöstä kuuluu Jarnolle, joka on yleensä huomattavasti vähemmän innostunut elektrovetoisesta musiikista kuin minä. Hän luuppaa Bob Mosesin biisiä Tearing me up ja minä luuppaan tätä ja olemme kumpikin onnellisia.

Täällä Anna Piiroinen, Hanko

Elämäni neljäs tapaaminen Stellan kanssa oli jo aamu-unisten matkustajien ruuhkauttamalla lentokentällä. Olimme lähdössä yhdessä Pariisiin. Istuimme lähtöportin lähettyville latkimaan jäähtyviä noutokahvejamme loppuun ja katselimme vielä sivusilmällä toisiamme. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti: ensin pikaiset heit takaovellamme yhteisen ystävän esitellessä meidät toisillemme, sitten pari päällekkäinpuhumisesta pitkäksi venähtänyttä iltaa ravintoloissa ja rokkibaareissa. Ja seuraavaksi – Pariisi.

Olimme arvostaneet toisiamme kirjoittajina jo hyvän aikaa. Stellan ansiot tiedättekin, minun blogini on pienen, mutta vaihtelevasta kirjoitushalukkuudestani huolimatta uskollisen yleisön kannattelema Anna palaa Anna. Luulen, että pyytäessään minua vieraskirjoittajaksi, Stellaa kiinnosti tietynlainen samankaltaisuutemme, jota maustaa jopa silmiinpistävä erilaisuutemme.

Stella HENGITTÄÄ musiikkia ja tietää kaikki parhaat biisit. Minä kuuntelen vain uutis- ja poliittisia podcasteja. Olen se maailman ainoa ihminen, joka sanoo haastatteluissa rakastavansa ajankohtaisohjelmia ja rakastaa niitä ihan oikeasti. On vain ajan kysymys, milloin perustan oman puolueen.

Stellan ystäväpiiri koostuu kauniista, kimaltelevista ihmisistä, minä vaihtelen kellastuneita kirjoja 70-vuotiaiden anarkistiystävättärieni kanssa. Eräs shamaani sanoikin minulle Chicagossa, että olen vanhin sielu, jonka hän on koskaan nähnyt. Olin silloin 15-vuotias. Vaikka minut mielletään kirjallisuus- ruoka- ja “haali vanhoja kivitaloja”- harrastusteni kautta eräänlaiseksi kaunosieluksi, olen itse asiassa asiapitoinen ihminen ja Jarno, minäkin rakastan laittaa esineitä sotilaalliseen järjestykseen.

Stella on luonnonkaunis, minä rakastan kajalia. Stella on aina myöhässä, minä olen aina ajoissa. Stella unohtaa syödä, minä unohdan liikkua. Stella valvoo myöhään, minä menen kymmeneltä nukkumaan. (Siispä Stellan on vaikea herätä, minun on vaikea nukkua yli kuuteen.)

Stella on jännittävä ja mielenkiintoinen sekoitus surffirannoilla viihtyvää hippityttöä ja germaanista aikaansaavuutta, minä muutin Hankoon ollakseni mahdollisimman lähellä Ranskaa, joka on olevinaan henkinen kotimaani. Vereni vetää matkustamaan, mutta ensi vuonna aion mahdollisuuksien mukaan tehdä kaikki reissuni lentämättä.

Olimme juuri juhlimassa Stellan ja Jarnon pakahduttavan kauniita häitä. Siinä vasta pariskunta, joka säteilee aivan ainutlaatuista universaalia yhteenkuuluvuutta. Se ei jäänyt lahjakkailta puheenpitäjiltäkään huomaamatta, itkin itseni tärviölle. Minä olen ollut kimpassa Parkkoseni kanssa jo 25 vuotta. Me emme ehkä varsinaisesti säteile universaalia yhteenkuuluvuutta, mutta me olemme sinnikkäitä ja Parkkosen kanssa on todella hauskaa. Stellalla on koira, minulla ei vieläkään ole kissaa, mutta minulla on kolme lasta.

Me molemmat pukeudumme useimmiten mustaan, rakastamme kaikkea kaunista ja koskettavaa, nautimme tuntikausien keskusteluista, väittelyistäkin, mieluiten viinilasi kädessä. Haaveilemme yhteisestä podcastista, jossa saisimme vaahdota taiteesta, yhteiskunnallisista aiheista… elämästä. Innostumme herkästi ja laaja-alaisesti.

Silloin marraskuisessa Pariisissa loikimme ehtymättömän sateen alta tupakanhajuisiin takseihin, venyimme kosteutta uhkuvissa villakangastakeissamme kymmenissä museoissa ja ahmimme vuohenjuustosalaatteja eri kaupunginosien värikkäiden punostuolien täplittämillä terasseilla, lämpölamppujen alla. Stella teki tapansa mukaan liikaa töitä, kumartuneena hämärässä hotellin aulassa vuorotellen kameransa ja kannettavansa ylle. Minä söin, tapani mukaan, kauppahallin sinkkitiskin kulmalla liikaa ostereita ja ihailin viiksekkäiden kalakauppiaiden paksusta villasta neulottuja, olkanapein ja kyynärpääpaikoin varusteltuja tummansinisiä puseroita.

Pariisista lähtien olemme tavanneet ja viestitelleet ahkerasti. Stella on kiltti, avoin ja kaikille ystävällinen keijukaismainen hipsuttelija, minä olen kompleksinen, sarkastinen ja suhtaudun ihmisiin kärsimättömästi. Meidän viestittelymme saa minut aina nauramaan ääneen, niin onneksi Stellankin.

On jännittävää astua uudelle alustalle, isomman lukevan yleisön eteen, vaikkakin vain näin vieraskirjoittajan roolissa. Aikuisina ihmisinä tiedätte kyllä mitä tehdä, mikäli en osoittaudu kiinnostavaksi: hyppäätte yli. Mikäli kuitenkin haluatte tietää minusta lisää, parhaiten se onnistuu selailemalla blogiani ja seuraamalla tilejäni Instagramissa ja Facebookissa. Ja jatkamalla lukemista täällä. Tulossa on ainakin reseptejä, sisustusta, kulttuuri- ja taideinspiraatiota, elokuva-arvioita ja matkakertomuksia. Aloitetaanko?

PHOTOS FROM PARIS BY STELLA HARASEK

Korvapuustipäivän kunniaksi: syntinen puustivohveli

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Läheinen suhteeni korvapuusteihin on epäilemättä tullut blogia pidempään seuranneille selväksi. Olen korvannut korvapuustilla lukemattomia aamiaisia, testaillut ahkerasti korvapuusteja ympäri Suomen ja juhlinut vuosittain korvapuustipäivää – joka onkin taas ajankohtainen, sillä perjantaina 4. lokakuuta vietetään jälleen tätä tärkeää kansallista juhlapäivää!

Merkkipäivän kunniaksi artesaanileipomo Gateau – joka muutenkin tekee kaupungin herkullisimpia ja kosteimpia korvapuusteja – on keksinyt todella syntisen konseptin nimeltä puustivohveli. KYLLÄ! Puhumme vohveliraudan rakkautta saaneesta korvapuustista, jonka oma mehevyys nousee paistettuna ja jäätelöllä höystettynä aivan uudelle tasolle. Testasimme juuri ja voin kertoa, että se on juuri niin hyvää kuin miltä kuulostaa. Toimii loistavasti jälkiruokana, tai aamiaisena, tai välipalana, miten nyt kukin haluaa omansa nauttia. Tuunausmahdollisuudet ovat loputtomat, vaikka vaniljajäätelössä ja vaahterasiirapissa ei ole kyllä mitään vikaa.

Gateau on tuonut markkinoille myös vegaanisen version korvapuustista, nimittäin kanelisolmun, joka on tehty maidon sijaan kauramaitoon. Näin myös puustivohvelista saa helposti vegaanisen version.

PUUSTIVOHVELIT KAHDELLE

2 Gateaun korvapuustia (vegaaniversioon 2 Kanelisolmua)
2 dl maitoa (vegaaniversioon kaurajuomaa)
2 dl kookoskermaa
pikku pussi mantelilastuja
vaniljajäätelöä (vegaaniversioon kaurajäätelöä)
vaahterasiirappia

Paahda mantelilastuja 180-asteisessa uunissa kunnes mantelit saavat kauniin paahteisen värin. Muutaman minuutin pitäisi riittää.

Pistä vohvelirauta kuumenemaan. Sekoita vispilällä maito ja kookoskerma tasaiseksi ja dippaile kokonaisia korvapuusteja seoksessa niin, että ne kostuvat kunnolla kauttaaltaan.

Paista kostutetut korvapuustit vohveliraudassa mehevän rapsakoiksi.

Kokoa annokset puustivohveleista, jäätelöstä ja paahdetuista mantelilastuista. Viimeistele vaahterasiirapilla.

Kuuma vinkki! Kannattaa painaa vohveliraudan kantta paiston aikana niin saat tasaisesti paistuneen pinnan korvapuusteihin. Varo, ettei kädet pala. Vohveliraudan lämpö kannattaa säätää keskilämmölle, ettei korvapuustien välissä oleva sokeri kärähdä paiston aikana.

MAISTUUKO? Ilme kertoo kaiken olennaisen. Jarno on muuten käynyt taas kuvaushommissa Sörnäisten leipomolla ja saanut leipureilta lempinimen Kauraleipämies. Kaikkia osapuolia naurattaa. Kauraleipämies kantaa nimensä kunnialla – ja herkuttelee kauraleivän lisäksi myös korvapuusteilla.

Jos kokeilette puustivohveleita niin vaadin, että tulette kertomaan miltä maistui!

PS. Perjantaina 4.10. Gateaun klassikko Korvapuusti ja uusi vegaaninen Kanelisolmu maksavat vain 2€/kpl.

PHOTOS BY STELLA HARASEK