Winter is coming

Löysin nämä vajaa neljä vuotta sitten otetut valokuvat arkistoistamme ja ilahduin: miten valkoinen maisema! Sinä päivänä oli kunnon pyry, välillä oli vaikea kävellä eteenpäin kun hurrikaanin lailla pyörivät hiutaleet pyrkivät silmiin ja takertuivat ripsiin. Kaikkialla silti täysin hiljaista.

Emme olleet Lapissa, vaan jossain päin Tuusulaa. Kolusimme paikkoja yhdessä näköjään jo silloin, ihan suhteemme alussa ennen kuin tiesimme edes tuleeko tästä jotain todellista. Kävimme samalla tutkimusmatkalla taidemaalari Pekka Halosen ateljeekodissa Halosenniemessä ja Tuusulassa asuvan ystävän tallilla tervehtimässä hevosia. Pääsimme rekiretkellekin! Se oli epätodellista. Metsä oli pimeä, kuu valaisi tietä ja hevosen valjaissa olevat kulkuset helisivät, kun se ravasi vastasataneessa lumessa niittyjen halki. Vieläkin mietin joskus tapahtuiko se todella vai näinkö tämän jossain elokuvassa.

Jarno julkaisi joskus jonkun näistä kuvista Instagramissa ja kuvan alle ilmestyi heti tukku Games Of Thrones -vitsejä. Ei ole vaikea ymmärtää miten kirppikseltä ostettu karvareuhka ja pitkät hiukset muodostivat tämän mielleyhtymän, olkoonkin että mehän emme ole vieläkään nähneet jaksoakaan koko sarjasta. Silti: winter is coming -vibat ovat vahvasti läsnä.

Sattumalta juuri tänään uutisoitiin poikkeuksellisen lauhasta loppuvuodesta ja vähän lannistuin, koska sateinen, musta syksy väsyttää ja kyllästyttää ja olen vähän elätellyt toivetta lumisateista, valkoisesta joulusta. Ehkä sitten vuodenvaihteen jälkeen. Tai sitten pitää lähteä Lappiin! Äiti on lähettänyt kuvia valkoisesta maisemasta. Oltaispa siellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Näyttelyvinkki Pariisia kaipaaville

Pieni näyttelyhelmi Pariisin ikävää poteville ja kuvitustaiteesta kiinnostuneille! Helsingin Katajanokalla on esillä Marika Maijalan ja Maria Herreroksen piirustuksia ja vesiväritöitä, Mattsson & Mattsson suunnittelutoimiston viehättävissä tiloissa. Maijalan sadunomaiset työt ovat tutkielmia hänen Pariisin taiteilijaresidenssiajaltaan ja Herreroksen piirrokset kirjasta Paris sera toujours Paris, jonka tietenkin ostin kokoelmiini. Satoja kuvia Pariisista, ja erityisen paljon kaupungin kirjallisia hahmoja, kuinka olisin voinut vastustaa.

Lisäksi näyttelyssä on siellä täällä Hanna Malisen pieniä keramiikkaesineitä, houkuttelevia pikku möhkäleitä.

Kuraattorina on toiminut Veera Pekkinen, joka on tehnyt näyttelystä ja sen kokoamisesta, teoksista ja tarinoista teoksien takana myös kiehtovan taideblogin A-Z Journal.

Näyttely on avoinna torstai- ja sunnuntai-iltapäivisin 14. joulukuuta 2019 saakka, osoitteessa Luotsikatu 8, Helsinki. Lisätietoja löytyy näyttelyn esittelysivulta.

Pientä luksusta ja parempaa mieltä

Kaupallinen yhteistyö Gateau

Elämme vuoden mustinta aika ja sen kyllä huomaa. Raudan ja D-vitamiinin tankkaamisesta ja pitkistä yöunista huolimatta mieli on välillä koetuksella, kun ulkona on koko ajan pimeää ja märkää. Kokosin kourallisen vinkkejä, joilla olen onnistunut tuomaan omiin päiviin vähän luksusta ja tekemään niistä aavistuksen parempia. Luksuksella en tarkoita kallista tai välttämättä edes materiaa: usein kyse on lähinnä tietoisesta läsnäolosta, että tekee jotain ihan vain itsensä vuoksi. Pelkästään siitä tulee parempi fiilis, että näkee vähän vaivaa tuottaakseen itselleen hyvää mieltä.

Herkkutarjotin toimii yksin, kaksin tai kaveriporukalla. Skaalaa kokoa syöjien mukaan.

Astetta ylellisempi iltapala. Syysapatiassa sitä tuppaa menemään siitä missä aitaa ei ole, mutta mieliala kummasti kohenee, kun vähän panostaa välillä. Sen ei tarvitse tarkoittaa mitään kovin monimutkaista. Kivalla kattauksella ja pienellä vaihtelulla pääsee jo pitkälle. Inspiroiduin artesaanileipomo Gateaun leipäkalenterista bongatusta herkkutarjottimesta ja ladoin tarjottimelle aprikoosi-pähkinäleipää, paria juustoa, viikuna- ja lakkahilloa sekä leipäjuustoa. Pieni mutta tuhti leipä jakaa mielipiteitä, sillä se sisältää aprikoosien ja rouskuvien pähkinöiden lisäksi rusinoita. Vaikka olisit tiukasti vastakkaisessa leirissä, tälle kannattaa antaa mahdollisuus! Sattumilla täytetty leipä ei kilpaile jokapäiväisen arkileivän kanssa, vaan se on suolaisenmakea herkku, joka nautiskellaan esimerkiksi vahvojen juustojen kanssa. Leipomomyymälässä vierailu on osa elämystä – ja toki herkkuhetki syntyy jollain toisellakin leivällä, jos rusinat eivät yksinkertaisesti käy.

Hengaaminen aamutakissa. Täsmennetään heti: on monta tapaa viettää aikaa aamutakissa. Jos on niin uupunut ettei jaksa pukeutua, pitää huolestua. Mutta jos sen tekee siitä riemusta, ettei tarvitse eikä aio lähteä kotoa mihinkään, ei ole mitään parempaa. Parhaimmillaan aamutakkihengailu on suihkun tai kylvyn jälkeen, teekupin ja kirjan kanssa, kännykkä äänettömällä eteisessä. Tähän aikaan vuodesta aamutakin seuraksi tarvitaan myös villasukat. Meillä on tosin niin kylmät kivilattiat, että villasukat eivät tahdo riittää, joten ostoslistalla on tossut, jotka pitävät varpaat lämpiminä.

Ostin Monoclen suitsukepidikkeen St Georgen leipomon yhteydessä
sijaitsevasta kaupasta. Messinkisen kotelon sisällä on puurasia täynnä pikkusuitsukkeita.

Suitsukkeet. Kynttilät ovat ihanat, poltan niitä pimeinä kuukausina joka päivä. Ne tekevät ilmapiiristä pehmeän ja lempeän, mutta silloin kun haluan kohottaa tunnelmaa, sytytän suitsukkeen karkottamaan ummehtuneen energian. Sillä voi huijata itseään ajattelemaan, että on oikeasti ulkomailla jossain hämyisessä baarissa tai teehuoneessa eikä ikkunan takana vihmova räntä kiinnosta enää yhtään. Suitsukkeen polttaminen on myös ihana tapa virittää koti vieraita tai omaa vapaailtaa varten.

Aila Meriluodon “Vaarallista kokea” on kokoelma päiväkirjamerkintöjä 60- ja 70-luvuilta, ja tavallaan taas ajankohtainen, sillä kunnioitettavaan 95 vuoden ikään ehtinyt kirjailija kuoli lokakuun lopussa.

Lukeminen on luksusta. Olen vasta viime aikoina todella tajunnut miten paljon ikävöin lukemista niinä vuosina, kun aika ei riittänyt kunnolla edes nukkumiseen saati kirjan avaamiseen. Olen joutunut opettelemaan sitä uudestaan, harjoittelemaan keskittymistä yhteen asiaan kerrallaan, uppoutumista toisiin maailmoihin. Nyt se alkaa sujua ja se on parasta aikoihin.

Lukeminen laskee sykettä, rauhoittaa ja virkistää, viihdyttää turruttamatta aivoja. Luen paljon uutuuskirjoja, mutta pyrin pitämään käden ulottuvilla myös vanhoja teoksia, jotka olen löytänyt divareista, kirppiksiltä ja äitini kirjakätköistä. Uskon, että tekee hyvää altistaa itsensä muillekin kuin tässä ajassa syntyneille teksteille – se herättää usein uusia ajatuksia.

Vapaa ilta ei-millekään. Nykyään aika on suurinta luksusta. Olen tajunnut, että yksi syy miksi olen aina niin väsynyt silloinkin kun en tee liikaa töitä on se, etten koskaan ole kunnolla offmode, vaan puuhaan koko ajan jotain tai ainakin mietin, että pitäisi sitä sun tätä. Pestä pyykkiä, järjestää joku pyörremyrskyn kouriin joutunut kaappi, hoitaa pari puhelua ihmisille joiden kanssa ollaan soiteltu ristiin. Saan kivoistakin jutuista kehitettyä itselleni velvollisuuksia, kun yritän venyttää vähän vapaa-ajan riittämään kaikelle mitä en ole ehtinyt, vaikka olisi pitänyt.

Niinpä kaikkein parasta mitä voin itselleni antaa on pelkälle olemiselle pyhitettyä aikaa. Se pitää merkata kalenteriin ja sen pitää olla oikeasti sillä tavoin pyhä, ettei mikään jyrää sen yli tärkeysjärjestyksessä. Silloin tehdään juuri sitä mitä huvittaa, olipa se sitten lukemista ja sohvalle nukahtamista kirjan kanssa, koiran kanssa hengaamista, pitkällä kävelyllä käymistä tai kirsikkatomaattien paahtamista. (Kirsikkatomaattien paahtaminen on varma signaali siitä, että voin hyvin enkä tunne stressiä. Se on viimeinen mieleen juolahtava asia silloin kun pää on täynnä todo-listoja enkä pysty rauhoittumaan.)

En voi sanoa vielä hallitsevani tätä, mutta harjoittelen. Mitä vaikeammalta tuntuu olla tekemättä ei-mitään, sen tärkeämpää se on.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Olemisen sietämätön keveys

*tukanleikkuu saatu ilmaiseksi*

Elin vuosia pitkien hiuksien kanssa. Niistä tuli mulle rakkaat, jopa osa mun identiteettiä. Mulla on kohtalaisen hyvä hiuslaatu ja paksu tukka, jonka leikkaaminen tuntui ajatuksena kauhealta haaskaukselta. Että kun nyt on siunattu tämä hieno tukka, niin mun täytyy vaan ottaa se vastaan ja marssia pitkän tukan puolesta. Vuosi sitten kuitenkin lyhensin leijonanharjan polkkapituuteen ja yhtäkkiä koko elämä alkoi tuntua kevyemmältä ja huolettomammalta.

Viime syksynä tukasta jäi puolet Hiushuone Dandyn lattialle, nyt se lyheni entisestään. Halusin häihimme jotain skarpimpaa ja aikuisempaa. Siirtymä tuntui jotenkin luonnolliselta. Täytyy sanoa, että ei ole kaduttanut pätkääkään. (Ei siis lyhyt tukka eikä naimisiin meno!) Kevyempi pää, kevyempi olemus.

Olen ajatellut aina, että hiuksissa piilee salaista voimaa. Siksi kesti niin kauan uskaltaa leikata ne lyhyeksi. Onkin ollut huojentavaa huomata, että ei se voima lopulta ole hiuksista tai ainakaan niiden pituudesta kiinni. Eikä se identiteettikään kolausta ole saanut, vaikka tukka on nykyään lyhyt.

Kaikki kuvien releet paitsi Gant Ruggerin nahkatakki ovat muuten kirppikseltä. Still loving second hand.

Silloin kun tukkani oli pitkä, pätkin itse saksilla kuivia latvoja lyhyemmäksi. Nykyään hiuksistani pitää huolta ammattilainen, Mäkisen Marko Dandysta. Ihanan aikuinen ajatus, että on oma luottokampaaja, joka tuntee tukkani ja johon voi luottaa täysin. Marko oli myös häissä laittamassa sekä minun että vaimoni hiukset juhlakuntoon (ja jäi tietysti myös juhlimaan kanssamme).

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Vintagelöytöjä astiakaappiin

Kirppiksellä syynään kaikkein tarkimmin astioita notkuvat pöydät ja hyllyt. Ei voi mitään, astiat ovat heikkouteni. Pystyn kirppiksillä ohittamaan uskomattomia vaatelöytöjä ja ihania vanhoja koruja vedoten rationaalisiin argumentteihin: omistan jotain samanlaista, tai vaatteita on jo tarpeeksi. Mutta kauniin kipon kohdalla alan välittömästi keksiä sille kaikenlaisia tärkeitä käyttötarkoituksia, vaikka kotona olisi pino aivan vastaavia. Onneksi käytämme aarteitamme ahkerasti. Mitään ei hillota kaapin perälle odottamaan sitä oikeaa hetkeä, joka ei oikeasti saavu koskaan, vaan kaikki palvelee arjessa. Käyttöön ne on tehty!

Keräilen kauniita astioita myös työni puolesta. Kuvaamme asiakkaille ruoka- ja viinijuttuja, joiden stailauksissa ei voi käyttää kovin montaa kertaa samoja astioita. (Tiedän valokuvaajan, joka dreijaa itse astioita ruokakuvauksiinsa, mutta näin pitkälle emme ole päässeet.) Ihanimmat aarteet säilön omiin kokoelmiini, mutta muut on ennemmin tai myöhemmin laitettava kiertoon. Onneksi laadukkaat vintage-esineet löytävät helposti uuden kodin.

Kuvauksia varten metsästän erityisesti käsintehtyä keramiikkaa ja muita uniikkiesineitä, jotka ovat sopivan anonyymejä. Myös vanhat astiasarjat, joita ei enää valmisteta, sopivat usein tarkoitukseen. Kun niitä yhdistelee moderneihin elementteihin, syntyy rento ja ajaton tunnelma. Sellaisesta tykkään kotonakin, omissa kattauksissa, joita en ikinä juuri suunnittele, ladon vaan pöytään mitä osuu käteen ja ihailen sitten lopputulosta.

Nappasin kuvia viime aikojen löydöistä, joista olen itse aivan onnessani. Harva asia hykerryttää enemmän kuin hyvä kirppisonni! Nämä takuulla jäävät niinsanottuihin pysyviin kokoelmiin.

Mustavalkoinen lautanen on suomalaista käsityötä 50-luvulta. Mietin onko lautanen Kupittaan saven tuotantoa, Pauliina sen sitten vahvisti ja veikkasi suunnittelijaksi Linnea Lehtosta.

Kupittaan savi oli Turussa 20-luvulla perustettu keramiikkayritys, joka toimi 60-luvun lopulle saakka. Kirppiksillä ja antiikkikaupoissa näkee Kupittaan käsinmaalattuja astioita, maljakoita ja taide-esineitä tällä hetkellä melko paljon, vintagehaukkojen riemuksi usein varsin edulliseen hintaan. Merkkileimat saati signeeraukset eivät olleet korkealla keramiikkatehtaan tärkeysjärjestyksessä, joten monet Kupittaan estetiikkaa huokuvat esineet täytyy tunnistaa koluamalla internetiä ja kyselemällä itseään viisaammilta. Tämän lautasen pohjasta löytyy sentään Made in Finland -leima.

Rakastuin lautasen himmeään mattapintaan ja käsinmaalattuun mustaan kuvioon, josta tulee mieleen Hilma af Klint ja muut vuosisadan alkupuoliskon mystikkotaiteilijat, joiden taide muistuttaa (ystävääni loistavaa sanaa lainaten) astraalimorsetusta. Kyllä pientä esoteriaa saa olla astiakaapissakin.

Tapio Wirkkalan suunnittelemat värikkäät jälkiruokamaljat olivat kyllä superlöytö! Olen ihastellut näitä antiikkikaupoissa, mutta hinnat ovat aina pilvissä enkä ole raaskinut sijoittaa. Nyt törmäsimme Kokkolassa kirppiksellä tähän hurmaavaan värikimaraan, joka oli varustettu niin pienellä hintalapulla, etten voinut enää kävellä onneni ohi. Onneksi Jarnokin lämpesi, meillä on nimittäin sääntö (jonka kiroan säännöllisesti alimpaan helvettiin) että meille hankitaan vain asioita, joista molemmat tykkäävät. Näistä on jo syöty sitruunasorbettia, pistaasijäätelöä ja leipäjuustoa.

Iittalan valikoimiin kuuluneet maljat olivat tuotannossa vuosina 1956-1969. Muottiin puhalletut lasit on hohtomaalattu, rakastan sitä että jokainen meille päätynyt malja on erivärinen. Sarjalla ei ole ilmeisesti nimeä, vaan se tunnetaan tuotenumerollaan 2352. Ah, niin kauniit ja aavistuksen dekadentit! Tulisikohan tavallisiin arkiaamuihin vähän nostetta, jos söisi jugurttinsa hohtavan vaaleanpunaisesta maljasta. Taidan testata.

Löysin myös Ultima Thulen grogilaseja ohittamattomalla diilillä. Meillä on samasta sarjasta kuohuviinilaseja, jotka veimme Lappiin, samoja nimittäin löytyi hirsitalon astiakaapista edellisten sukupolvien jäljiltä. Grogilasit taidamme kuitenkin pitää kaupunkikodissa, ovat täydellisen kokoisia cocktailien tarjoiluun ja niistä on ihana nauttia myös viikonloppuaamujen suosikkijuomaani, veriappelsiinimehua vissylla.

Näitä ei muuten tarvitse välttämättä metsästää vintagemarkkinoilta, arktisen jään innoittama Ultima Thule on yhä Iittalan tuotannossa ja täydentyi pari vuotta sitten Wirkkalan 100-vuotispäivän kunniaksi uudella sateenharmaalla sävyllä.

Miten siellä, kiinnostaako astiat, oletteko kirppistelleet viime aikoina?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Helsinki, ikuisesti

Oleilin vastikään puolisen viikkoa Helsingissä. Vuokrasin hengästyttävällä huonekorkeudella varustetun asunnon läheltä lapsuuden kotikulmia. Tiukasti aikataulutetusta ohjelmasta huolimatta kävin myös yllättävällä aikamatkalla menneisyydessä. Kun istahdin (lokakuussa!) Korkeavuorenkadulla kahvilan ulkopöytään, joku märän asfaltin tuoksussa ja ohikulkijoiden korkojen kapsahtelussa palautti mieleeni muistoja vuosien takaa.


Café Succès lokakuussa

Kahvilan vieressä sijaitsee nytkin kukkakauppa, mutta silloin omistaja oli eri. Kukkakauppaa, jonka nimeä ei ehkä kukaan muista, kutsuttiin Likaisten poikien kukkakaupaksi. Käy ostamassa tulppaaneja Likaisilta pojilta, sanoi Pietarinkadun mummoni ja työnsi rahaa lapaseni sisään. Likaiset pojat olivat vanhat veljekset, aina harmaisiin liivipukuihin pukeutuneita, ja ehkä heidän kynsiensä alla oli epätavallisen paljon multaa.

Muistan myös mummon täydellisen kullanväriset paahtoleivät mustaleimaemmentalilla ja appelsiinimarmeladilla ja runon Punahilkasta, jonka hän aina lausui kun joimme aamukahvia yhdessä. “Hyvää huomenta Punahilkka, miltä maistuisi kahvitilkka? Voi se on liian kuumaa, suutani polttaa, päätäni huumaa.”

Näillä kulmilla näyttää yhä samalta, siksi kai muisteleminen on helppoa. Pahvinen ratikkalippu, josta kone rouskaisi nurkan, Nenosen lihakauppa, josta veljeni soitti lankapuhelimella takahuoneesta kotiin että kuorettomia vai kuorellisia nakkeja, ja meitä nolotti niin. Puhelinkioski Kukkapuiston kulmassa. Kukkapuiston laitapuolenkulkijat lasinpesunestemaljoineen. En koskaan kävellyt puistikon läpi, juoksin aina. Bussi numero 14 rytkytti Laivurinkatua pitkin, päätepysäkki oli Bambipuiston luona. Siron metsäkaurista esittävän patsaan selkään saivat kiivetä vain puistotätien lapset. Meistä kaikista oli kauhistuttavaa, jos joku isompi kapusi herkkään selkään, sitä melkein näki kauriin polvien notkahtavan.

Kauniiden vanhojen kivitalojen reunustamien katujen päässä alati muuttuva meri. Nurmikentällä huputettujen veneiden talvisäilytys, pitkä rivi kauniisti paketoituja haaveita lämpimästä kesästä. Pressujen alta alkoi kuulua koputtelua ja rapsutusta jo aikaisin keväällä, venekerhon vartiointivuorot jaettiin.

Eiranrannan harmaan muistomerkin ikuinen tuli ei ole palanut enää vuosiin. Sielläpäin en osaa enää suunnistaa, kaduilla, joita ei ennen ollut.

Lue lisää: Olen muistellut näköjään ennenkin.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & TOMI PARKKONEN

Näin selviät loppuvuoden juhlakaudesta

Kaupallinen yhteistyö Nanso, sisältää arvonnan

Loppuvuoden juhlakausi on täällä, ja se starttaa rytinällä! Ensimmäiset kemut ovat tiedossa tänään ja tästä se onkin sitten yhtä kilistelyä kohti vuodenvaihdetta. Syksyllä ei olekaan tullut hirveästi oltua ihmisten ilmoilla, sillä olen keskittynyt töihin, kirjoittamiseen ja Lapissa luuhaamiseen. Odotan siis innolla ulos lähtemistä ja tuttujen näkemistä – mutta mitäs sitä laittaisi päälle?

Monet naiset nauttivat laittautumisesta, rakastavat koko prosessia vaatteiden valitsemisesta meikkaamiseen. En ole ikinä ollut yksi heistä. Älkää ymmärtäkö väärin, tottakai haluan näyttää tyrmäävän hyvältä. En vaan jaksa nähdä hirveästi vaivaa sen eteen. En myöskään usko siihen, että joka juhliin pitäisi ilmestyä eri asussa kuin edellisiin. Muutamilla toimivilla vaatekappaleilla pärjää hyvin, muuttamalla asusteita ja hiuksia fiiliksen mukaan.

Seuraa hyväksihavaittuja vinkkejä juhlasumasta selviytymiseen ilman stressiä tai tyylikriisejä, kuvitettuna kolmella suosikkipoiminnallani Nanson loppuvuoden mallistosta.

Juhla-asuun ei välttämättä tarvita juhlavaatteita.

Omistan muutaman yksinkertaisen mustan mekon, jotka pelastavat melkein kaikissa tilanteissa. Niiden avulla vältän pukeutumiskriisit ja onnistun näyttämään kivalta silloinkin kun on kiire tai ei vaan ole mitään erityistä visiota asun suhteen. Näissä kuvissa minulla on päällä todellinen turvavaate, Nanson VILLIS -poolomekko, jossa on 55% merinovillaa, 45% puuvillaa ja rennosti laskeutuva, väljä leikkaus. Se palvelee arjessa, mutta taipuu juhlaankin oikeiden asusteiden avulla: lisää vain kimallusta, isot korvikset ja korot.

Juhlakampaukset ovat yliarvostettuja.

Hiukset eivät ole iskussa etkä ehdi pestä niitä – tai et vaan jaksa käherrellä kiharoita? Unohda kiharat ja monimutkaiset nutturakampaukset. Nopein ja elegantein kampaus kemuihin on supersleek matala ponnari. Pelasta tyvi kuivashampoolla, jos tarvis (näin itsekin tein näissä kuvissa), vedä hiukset taakse ja kiinnitä yksinkertaisella mustalla hiuslenkillä tai kimaltavalla soljella.

Asusteet tekevät juhla-asun.

Omistan vain vähän varsinaisia juhlavaatteita, mutta rakastan yksittäisiä näyttäviä asusteita, kuten kuvissa vilahtavia glitter-korkoja tai rengaspanssarisen vintagelaukun. Myös iso koru tai näyttävä silmämeikki käy asusteesta.

Ehdoton suosikkiasusteeni loppuvuoden menoihin: kimaltavat sukkahousut, joilla saa välittömästi taiottua mistä tahansa mustasta mekosta pikkujoulukelpoisen. Kuvien glitter-sukkikset ovat Nanson sisarmerkki Voguen ja niitä saa täältä.

Juhla-asun ei ole pakko olla mekko.

Jos et tunne oloasi kotoisaksi mekossa tai ei ole mekko-olo, unohda helmat suosiolla. Housupuku tai haalari on supertyylikäs juhla-asu eikä kaipaa kaverikseen kuin korkeat tai kimaltavat kengät. Kuvissa vilahtaa Nanson musta FIILIS -haalari, jonka ryhdikäs viskoosineulos ja kietaisumallinen yläosa tekee siitä riittävän salonkikelpoisen kemuihinkin. Kaula-aukko on syvä ja tykkään huolettoman seksikkäästä lookista, joka syntyy kun jättää alta rintaliivit pois. Vähän pilkottavat pitsiiivit näyttäisivät varmasti hyvältä myös!

Maksoin tästä vintagelaukusta kymmenen vuotta sitten 30 euroa. Käytin sitä mm. omissa häissäni ja aion ulkoiluttaa sitä myös kaikissa loppuvuoden juhlissa. 

Panosta asusteissa persoonallisuuteen. 

Puuttuipa kaapistasi sitten kengät, laukku tai hiussolki, persoonallisimmat ja juhlavimmat asusteet löytyvät usein secondhand-kaupoista. Sieltä voi saada luksustakin murto-osalla uuden hinnasta! Voit tietysti löytää jotain ihanaa pikkurahalla kirpputoriltakin, mutta se vaatii aikaa tai tuuria. Secondhand-kaupoissa valikoima on valmiiksi kuratoitu ja myyjä osaa auttaa sopivien vaihtoehtojen etsimisessä. Helsingissä löytyy loistavia vintageputiikkeja mm. Punavuoresta ja Kalliosta, eikä tarvitse pelätä, että asusi kävelee kemuissa vastaan kolmen muun ihmisen yllä.

Keskity meikissä yhteen asiaan.

Jos tämä vaihe juhliin valmistautumisesta ei ole lempijuttusi, älä edes yritä tehdä samanlaista juhlameikkiä kuin se ystäväsi, joka käyttää siihen ilomielin tunnin, koska rakastaa meikkaamista. Kanavoi Kate Mossia: tee simppeli, kuulas perusmeikki ja panosta yhteen asiaan, kuten huuliin (huulipuna on maailman nopein tapa kohottaa habitus perusarjen yläpuolelle) tai silmiin.

Itse viihdyn harvoin huulipunassa, joten valitsen aina silmät: joko musta kissarajaus ja paljon mustaa ripsiväriä, tummat sumusilmät, tai kimaltavaa luomiväriä koko liikkuvalle luomelle. Kissarajaus on näistä työläin, glitter-luomet nopein. Panosta pohjustusvoiteeseen, jos luomesi ovat rasvoittuvaa sorttia.

Asiat tärkeysjärjestykseen.

Tukkani tai meikkini ei ole koskaan täydellinen, koska en jaksa tuhrata niiden kimpussa muutamia minuutteja kauempaa. Mutta tiedättekö mitä – ketään ei kiinnosta. Tärkeintä ei ole virheetön peilikuva, vaan se, että pääsee hyväntuulisena paikalle ja saa nauttia illasta ja ihmisten seurasta stressaamatta. Se laittautuminenkin on lopulta yleensä kivaa, kun siihen suhtautuu rennosti eikä ota turhia paineita. Samalla voi soittaa musiikkia ja valmistaa itselleen pienen aperitiivin.

Kimallus on ikuista.

Jep, tästä on ennenkin puhuttu, mutta minkäs teet, aihe todella on ikuinen. Monia vaatekaappini eniten käytettyjä vaatekappaleita yhdistää se, että ne kimaltavat. Itsehän olen sitä mieltä, että kimaltavia vaatteita voi käyttää ympäri vuoden, kun vaan päättää, että kimallus on erottamaton osa omaa tyyliä, mutta nämä vuoden pimeimmät viikot ovat tietysti parasta aikaa säkenöidä ja ottaa kimalluksesta kaikki irti. Nanson musteensinisessä GLITTER -neuletunikassa on hillityn kimalluksen ohella siro venenpääntie ja helmanpituus, johon voi yhdistää nilkkureiden tai avokkaiden lisäksi myös saappaat. Parasta kimaltavissa mekoissa on se, että asu on käytännössä kerralla valmis – et tarvitse kuin sukkikset ja kivat kengät.

Kuvissa vilahtavat tuotteet ovat verkkokaupassa 30% alennuksessa koodilla STELLA30 14. marraskuuta saakka! Tässä vielä lista:

GLITTER -neuletunika
VILLIS -poolomekko
FIILIS -haalari

Tuttuun tapaan luvassa on vielä arvonta kaikkien kommentoineiden kesken! Mikä kuvien vaatteista on suosikkisi? Voit myös valita lempparin Nanson verkkokaupasta. Vastanneiden kesken arvotaan kolme 50 euron lahjakorttia Nanson verkkokauppaan tai myymälöihin. Vastausaikaa on ensi viikon torstaihin 14. marraskuuta saakka.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Enemmän energiaa: Testissä nestemäiset rauta- ja vitamiinivalmisteet

Kaupallinen yhteistyö Salus ja Asennemedia

Oma hyvinvointi on alkanut viime vuosina kiinnostaa ihan toisella tavalla kuin ennen. Se liittyy osin ikään, mutta sitäkin enemmän oivallukseen siitä, että voin todellakin itse vaikuttaa siihen miten voin. Elämässä tapahtuu paljon asioita, joita emme saa itse valita, mutta olivatpa lähtökohdat mitkä tahansa, omilla elintavoilla ja valinnoilla on iso vaikutus arkeen ja jaksamiseen.

Omia lähtökohtiani voisi kutsua haastavaksi, sillä kehoni on vyyhti erilaisia ongelmia, joista on vaikea sanoa mikä on syy ja mikä seuraus. Minulla on krooninen sairaus nimeltä endometrioosi joka aiheuttaa kipujen ohella mm. väsymystä ja jatkuvan matala-asteisen tulehdustilan. Olen sairastanut sitä teini-iästä asti, mutta se diagnosoitiin vasta vuosi sitten ja siitä saakka olen etsinyt ja kokeillut mahdollisimman luonnonmukaisia keinoja saada oireita hallintaan.

Taustalla on myös koko aikuisiän jatkunut uupumusputki, jonka olen saanut katkaistua vasta pari vuotta sitten. Kun aloittaa työnarkomaanin uransa 16-vuotiaana tekemällä lukion ohella yliopisto-opintoja ja töitä, eikä pidä säännöllistä syömistä, liikuntaa tai yöunia erityisen tärkeinä, ehtii vuosien varrella saada aikaan monenlaista vahinkoa. Näitä seurauksia olen viime vuosina yrittänyt korjata ja opetella uusia rutiineja, yksi asia kerrallaan, omien voimieni puitteissa. Samaa kokeneet tietävät, että prosessi on vähintään yhtä paljon henkinen kuin fyysinen, sillä juurisyy on korvien välissä eikä täpötäydessä kalenterissa.

Kaiken lisäksi elimistöni reagoi huonosti pohjoiseen kaamokseen ja juuri näihin aikoihin vuodesta olen yleensä kaikkein väsyneimmilläni. Vaikka nukkuisin paljon, söisin hyvin, liikkuisin ja heräilisin kirkasvalolampun kanssa, olen syksyisin niin uupunut, että tekee mieli kaatua vaatteet päällä sänkyyn heti kun tulee pimeää. Tilanne on ollut tuntuvasti parempi niinä vuosina kun olen viettänyt osan syksystä jossain lämpimässä, parikin viikkoa aurinkoa  on antanut energiaa talvikuukausista selviytymiseen.

Osana “varjosta takaisin ihmiseksi” -projektiani olen yrittänyt syödä viimeiset pari vuotta terveellisemmin ja monipuolisemmin. Olen täydentänyt ruokavaliota tarpeen mukaan vitamiineilla ja lisäravinteilla, pistellyt siis pillerimuodossa poskeen kaikenlaista d-vitamiinista sinkkiin ja magnesiumiin. Suurin haaste hajamieliselle ja väsyneelle on ollut niiden muistaminen: niistä ei ole hyötyä siellä keittiön kaapissa, vaan niitä pitäisi muistaa oikeasti myös syödä.

Toinen haaste on ollut lisäravinteiden imeytyminen. Imeytymiseen vaikuttaa moni asia: mihin aikaan ja minkä kanssa lisäravinteet nautitaan, missä muodossa ne ovat sekä tietysti kehon kyky hyödyntää ravintoaineita. Esimerkiksi suolistosairaudet (tai suolistoon kasvanut endometrioosi) heikentävät merkittävästi ravinteiden imeytymistä. Elimistön jatkuva tulehdus- ja stressitila ei auta sekään.

Raudanpuutos on yleisin ravintoperäinen puutos kaikkialla maailmassa. Rauta edistää punaisten verisolujen ja hemoglobiinin muodostumista ja hapen kuljetusta kehossa, ja sen puute aiheuttaa monenlaisia oireita. Veriarvoni on tutkittu useita kertoja mm. kilpirauhasongelmien poissulkemiseksi ja hemoglobiiniarvoni ovat normaalit, mutta olen alkanut epäillä, että ferritiini- eli varastorauta-arvoni ovat liian alhaiset, sillä minua on huimannut, hengästyttänyt ja hermostuttanut jatkuvasti. Ferritiinistä puhutaan tällä hetkellä paljon, sillä vähiin käynyt varastorauta on osoittautunut yllättävän yleiseksi ongelmaksi, vaikka rauta-arvot sinänsä olisivat kunnossa. Söin kuurin rautatabletteja, mutta ne eivät imeytyneet, aiheuttivat vaan vatsakipuja.

Jollain tavalla tykkään tästä koruttoman funktionaalisesta saksalaisesta estetiikasta.

Kun Salus kysyi olisinko kiinnostunut kokeilemaan nestemäisiä ravintolisiä, oli hyvin helppo innostua, sillä olin muutenkin juuri miettinyt nestemäisiin tuotteisiin siirtymistä niiden paremman imeytyvyyden vuoksi.

Salus on ollut olemassa yli sata vuotta: tohtori Otto Greither perusti yrityksen Saksassa vuonna 1916. Salus-tuotteet ovat puhtaista, pääosin luomulaatuisista raaka-aineista valmistettuja korkealuokkaisia ravintolisiä eikä niissä ole keinotekoisia väri-, makeutus- tai säilöntäaineita. Yrtti- ja hedelmäpohjaisista tuotteista on apua niin immuniteetin parantamisessa kuin rautavarastojen buustaamisessa. Yritystä vetää nykyään perustajan poika Otto Greither, jonka WWF palkitsi vuonna 2003 vuoden EKO-johtajana, tunnustuksena toiminnastaan ympäristön ja luonnon hyväksi.

Sain testiin kaksi tuotetta. Kulttimainetta nauttiva, yli satavuotias Salus Floradix on nestemäinen, hellävarainen rautavalmiste väsymykseen ja uupumukseen. Floradix sisältää vatsaystävällistä, orgaanista rautaglukonaattia. Yrttipohjaisessa vesiuutteessa on myös raudan imeytymistä edistäviä hedelmä- ja aminohappoja, C-vitamiiniputoista ruusunmarjauutetta sekä B-vitamiinia.

On olemassa myös erikoisruokavaliota noudattaville sopiva versio, Salus Floravital, joka hiivattomana, gluteenittomana ja makeuttamattomana sopii vegaaneille, keliaakikoille tai hiiva-allergisille raudan saannin täydentämiseen.

Tutkiskelin asiaa, ja opin, että raudan imeytymisen kannalta ei ole ollenkaan yhdentekevää minkä valmisteen valitsee: Floradixin ja Floravitalin sisältämä ferro-muodossa oleva rauta (Fe2+) imeytyy huomattavasti tehokkaammin kuin ferri-muodossa oleva rauta (Fe3+).

Samalla otin käyttöön Salus B-vitamiinit, joka sopii stressaavien elämäntilanteiden tueksi: vähentää väsymystä, antaa lisää energiaa ja edistää hermoston toimintaa. Valmiste sisältää monipuolisesti eri B-vitamiineja ja on gluteeniton, laktoositon ja vegaaneille sopiva.

Ensivaikutelma oli tosi positiivinen. Olin odottanut melko tymäkän makuista litkua, mutta b-vitamiinivalmiste maistuu hyvältä, hedelmäiseltä, vähän appelsiiniselta. Myös rautavalmiste tuo mieleen mehun, ehkä ruusunmarjan, jota se sisältääkin. Muutaman kerran suuhun on jäänyt aavistuksen rautainen jälkimaku, mutta pahalta se ei ole maistunut koskaan.

B-vitamiinia olen ottanut kerran päivässä, rautaa kahdesti, sillä päiväannos imeytyy paremmin kahdessa osassa nautittuna. Välillä olen unohtanut aamuannoksen ja ottanut illemmalla tupla-annoksen. Yleisesti ottaen olen muistanut melko hyvin, sillä jääkaapissa säilytettävät tuotteet osuvat silmiin heti aamusta kun hamuilen jääkaapista kahvini seuraksi kauramaitoa.

Rauta olisi hyvä syödä puolisen tuntia ennen ruokailua ja välttää nauttimasta samalla aterialla kofeiinia, kalsiumia ja viljatuotteita, koska ne heikentävät raudan imeytymistä. En ole pystynyt toteuttamaan tätä ihan optimaalisella tavalla, sillä juon aamupalan ohessa aina kahvia, mutta arvelen, että jään kokonaiskuvassa kuitenkin plussan puolelle, koska mikä tahansa päivittäin nautittu rauta on parempi kuin nauttimatta jäänyt rauta.

Entäpä tulokset? On tietysti selvää, että mitkään lisäravinteet eivät tee ihmeitä, jos sairastaa endometrioosia, kärsii kaamosväsymyksestä ja yrittää toipua 20 vuoden uupumusputkesta pelkkiä elintapoja parantamalla, ilman mahdollisuutta kunnolliseen sairaslomaan. Olen silti huomannut selvän eron aiempaan: huimaus ja selittämätön hengästyminen on kadonnut täysin. Myös väsymys on helpottanut, ei hävinnyt (se olisikin jo todellinen ihme) mutta olen selvästi energisempi kuin yleensä tähän aikaan vuodesta. Eron huomasi jo viikossa sen jälkeen kun aloitin nestekuurini. Nyt vaikutus on tehostunut entisestään, kun aloitin säännöllisen yinjoogan.

Nestemäiset rautavalmisteet sopivat useimmille, enkä minäkään ole saanut tästä vatsavaivoja. Se tarkoittaa, että tätä pystyn käyttämään jatkossakin. On olemassa valmisteita, jotka sisältävät enemmän rautaa kuin Floradix ja sisarensa Floravital, mutta tehokkuudesta ei ole hirveästi iloa, jos elimistö ei sitä siedä tai pysty sitä hyödyntämään.

Aion lähiaikoina tarkistuttaa ferritiiniarvoni ja selvittää saanko varmasti nyt tarpeeksi kaikkea mitä kehoni tarvitsee, mutta nämä tuotteet jäävät jokatapauksessa vakikäyttöön! Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tsekata myös Idan kirjoitus kokemuksistaan.

Salus-tuotteita on helppo löytää ympäri Suomen. B-vitamiinivalmistetta (noin 19€/250ml) saa luontaistuotekaupoista ja apteekeista, rautavalmistetta (noin 14€/250ml ja noin 24€/500ml) lisäksi myös hyvinvarustelluista marketeista.

Salus on myös vastuullinen valinta. Luomuraaka-aineisiin panostava yritys on tarkka myös tuotantonsa, varastointinsa ja kuljetustensa ympäristövaikutuksista. Nestemäiset raaka-aineet ja hunaja ostetaan kierrätysastioissa ja kaikki sähköntuotanto tulee 100% uusiutuvista energianlähteistä, joista jopa 60–90% syntyy paikan päällä vesi- ja aurinkovoimalla. Tehtaissa on energiatehokkaat ilmanvaihtojärjestelmät ja veden kulutus on minimoitu. Kasvijäte hyödynnetään läheisessä biokaasulaitoksessa. Kaikki pakkausmateriaalit ovat tietysti ympäristöystävällisiä.

Raudanpuutteesta voi lukea lisää täältä. Sen yleisimpiä oireita ovat heikotus ja väsymys, jotka ovat varmasti monille tuttuja tähän aikaan vuodesta. Jos kuitenkin tuntuu, että syksyn pimenemisestä ja säännöllisistä elämäntavoista huolimatta on tavallista uupuneempi olo, on hyvä tsekata saako ruokavaliostaan tarpeeksi rautaa. Varsinkin kasvissyöjien kannattaa olla tarkkana raudan suhteen, sillä rautaa imeytyy paljon liha- ja kalaruoista.

Miten ruudun sillä puolen jaksellaan?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kaksi viikkoa Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Vietimme puolet lokakuusta pohjoisessa. Olisimme viihtyneet kauemminkin.

Pidän siitä miten vanha rakennus herää, kun asetumme taloksi. Saapuessamme se on liikkumaton, lähes kohmeinen, alkanut jo vajota talviunille. Kaikki on juuri niillä sijoillaan mihin ne viimeksi lähtiessämme jätimme, mutta jotain on silti tapahtunut, aikaa on kulunut, hienoinen pöly laskeutunut kaiken ylle, kuistin portaat notkahtaneet taas aavistuksen enemmän. Jarno sytyttelee valoja ja lämmittää huoneita, minä pyyhin pinnat ja petaan sängyt, leväytän laukut auki merkiksi siitä että täällä ollaan taas. Ja talo antaa sen tapahtua, solahdamme sen suojelukseen, lämpö laajenee ja nurkat venyvät kauemmas.

Ensimmäiset päivät totuttelemme hiljaisuuteen ja annamme sykkeen tasaantua täpötäysien syysviikkojen jälkeen. Tuntuu vapauttavalta hillua hupparissa ja villasukissa ja olla miettimättä miltä näyttää, katsomatta kelloa. Kalenterissa on työhön liittyviä merkintöjä, mutta ei yhtään tapaamista, tilaisuutta, juhlaa, ei mitään missä pitäisi olla tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. (Paitsi äidin hirvikäristyksen äärellä, silloin täsmällisyys on tärkeää, koska eläkeläisenä hänellä on aina kiire retkeilemään jonkun tunturin päälle.)

Kuuran peittämä maisema kimmeltää aamuisin kun avaamme oven koirille. Lehmät ovat yhä ulkona ja näyttää kuin niidenkin paksu turkki vähän säkenöisi kun ne heräilevät rantaniityllä.

Kun aamuisin on näin kirkasta on vaikea tajuta miten nopeasti sellainen valo voi kadota. Tähän aikaan vuodesta pimeä tulee pohjoisessa aikaisin ja se on totaalista, se ei ala mistään eikä pääty mihinkään, se vaan putoaa talon ylle ja hengittää ympärillämme kuin jokin elävä. Toinen koira haluaa riehua kepin kanssa pihalla, mutta on niin pimeää, ettei se näe mihin keppi lentää. Siitä ei ole kuvaa, siitä ei voi ottaa kuvaa. Lupaan koiralle, että ensi syksyksi hankimme pihalle valot.

Tällä reissulla emme rehki raksalla, olemme tulleet pohjoiseen laittamaan talon talviteloille. Emme ole vielä keksineet miten saisimme pidettyä talon myös talvikäytössä. Rahalla se ratkeaisi, mutta ehkä sitten ensi vuonna. Olisi ihanaa viettää talossa joulu.

Kun olemme kahden, solahdamme samaan verkkaiseen rytmiin. Jarno nousee aamuisin ensin, keittää ensitöikseen pannullisen kahvia ja tuo minulle kupin sänkyyn. Päästämme koirat pihalle, laitamme musiikin soimaan, juttelemme keittiön pöydän äärellä, katselemme syreeneissä hyppeleviä pikkulintuja ja satunnaista oravaa. Jarno polttaa roskia padassa, joskus lämmitämme päiväsaunan. On varmasti monta asiaa, jotka tekevät yhtä onnelliseksi kuin tulen ritinä keskellä kirpeää aamupäivää, mutta juuri sillä hetkellä on vaikea muistaa muita.

Pikkuhiljaa uppoudumme omiin puuhiimme. Minä kirjoitan ja Jarno soittaa kitaraa, äänittää katkelmia ja tekee niistä biisejä vähän samaan tapaan kuin minä yhdistelen sanoista lauseita ja teen niistä kappaleita. Saatamme olla tuntikausia samassa tilassa puhumatta sanaakaan, onnellisina siitä että saa olla hiljaa yhdessä, että kerrankin on aikaa keskittyä sillä tavoin johonkin muuhun kuin työhön. Se on juuri nyt parasta mitä tiedämme. Tällä tavoin kuluisi kokonaisia viikkoja, kuukausia, jos elämämme rakenteet antaisivat myötä.

Syömme vasta myöhään illalla, ruoka on useimmiten yksinkertaista, riisipuuroa tai savukalaa tai paahdettua parsakaalia ja kananmunia. Luen vielä ennen kuin nukahdan, kuuntelen hiljaisuutta ja koirien kuorsausta, pohjoisessa ne saavat nukkua sängyssä kanssamme ja levittää huoneen täyteen sakeaa unen tuoksua. Yksi viettää yönsä polvitaipeessani, toinen välissämme ja molemmat töytivät tassuillaan, jos vien liikaa tilaa.

Sitten Mikko saapuu. Olemme alkaneet lämmittää hänen huonettaan edellisenä iltana, autossamme matkannut laukku on nostettu sängylle valmiiksi odottamaan häntä, Luna-koira on käynyt nuuhkimassa sitä häntä heiluen. Se tietää aina kun sen ihminen on tulossa perässä.

Kolmisin dynamiikasta tulee erilainen. Talo täyttyy, päiviin tulee tiiviimpi rytmi. Suunnittelemme ensi kesän juhannusjuhlia ja kunnostustöitä, mietimme minkä väriseksi maalata Mikon huoneen seinät ja pitäisikö navetta purkaa vai kunnostaa hamam-henkiseksi kylpyläksi. Haahuilun sijaan on selkeitä ohjelmanumeroita: lasi viiniä, joka nautitaan pirtissä tarkoin valituista laseista, tai tiettyyn teemaan sidottu Spotify-disko, jossa jokainen valitsee vuorollaan biisin. Tai kolme jaksoa Successionia ja rinnuksille lastattu sipsisaalis, koska kulho on liian kaukana.

Syömme kunnollisen aamupalan, lounaan ja illallisen, kaikki osallistuvat kokkaamiseen, tiskivuorot jaetaan. Menun suunnittelu on aloitettu jo päiviä aiemmin ja kauppareissu Ruotsiin on viikon tärkein tapahtuma, johon liittyy perinteitä kuten pysähdykset Övertorneån kierrätyskeskuksessa ja Aavasaksan grillillä.

Juoksuseuran jäsenilla on oma kosmetiikkapöytä, jonka äärellä he hoitavat arktisille olosuhteille altistunutta ihoaan.

Tästä tulee se reissu kun Mikko ja Jarno perustavat urheilijan reteyttä uhkuen arktisen juoksuseuran ja käyvät joka aamu juoksemassa. Juoksun jälkeen on saunan vuoro, minä lämmitän sen ja he kantavat polttopuut ja veden. Pihan perällä tönöttävä puusauna on vähän pieni kolmelle, mutta onneksi en tykkää kovista löylyistä, istun mielelläni alimmalla lauteella ja pakenen välillä vilvoittelemaan. Saunassa tuoksuu tutulta, vaikka minulla ei ole siitä yhtään muistoa ajalta ennen meitä tässä talossa. Edellisen kerran siinä on saunottu vuosikymmeniä sitten, silloin kun en ollut edes käynyt vielä Suomessa. Ajan kulumista ei löylyissä huomaa, kiuas sihisee mielissään ja savupiippu tupruttaa savua pätevänä kuin Luna-koira keppinsä kanssa.

Nautimme aamupalan kanssa kirppikseltä löydetyistä kristallilaseista tymäkkää tyrnimehua, juoksijat ja minä. Vuosi sitten laseissa olisi ollut vodkaa. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu: paras aamiainen pohjoisessa on paahtoleipä voilla ja hillahillolla. Minä olen yksin mielipiteeni kanssa, mutta ei se mitään, enemmän minulle.

Asioita, jotka unohtaa kun on ollut kauan poissa pohjoisesta: talvi ei tule yhdessä yössä, vaan hiipien. Päivä päivältä kuuraa on enemmän, välillä hentoinen kerros vastasatanutta lunta, joka sulaa iltapäivään mennessä pois. Sitten yhtenä aamuna se jää. Kun seuraavan kerran vilkaisee ikkunasta, lunta sataa taas. Sen äänettömyys yllättää joka kerta, eikö ensilumesta pitäisi kuulua jokin ääni, ehkä kevyt lepatus kuin perhosista?

Maailmasta on kadonnut äänet, maisema muuttuu valkoiseksi. Tekee mieli tehdä samoin kuin silloin kun näin lumisateen ensimmäisen kerran: mennä pihalle, työntää kieli ulos ja odottaa, että sille laskeutuu lumihiutale.

PHOTOS BY STELLA HARASEK