Helsinki, ikuisesti

Oleilin vastikään puolisen viikkoa Helsingissä. Vuokrasin hengästyttävällä huonekorkeudella varustetun asunnon läheltä lapsuuden kotikulmia. Tiukasti aikataulutetusta ohjelmasta huolimatta kävin myös yllättävällä aikamatkalla menneisyydessä. Kun istahdin (lokakuussa!) Korkeavuorenkadulla kahvilan ulkopöytään, joku märän asfaltin tuoksussa ja ohikulkijoiden korkojen kapsahtelussa palautti mieleeni muistoja vuosien takaa.


Café Succès lokakuussa

Kahvilan vieressä sijaitsee nytkin kukkakauppa, mutta silloin omistaja oli eri. Kukkakauppaa, jonka nimeä ei ehkä kukaan muista, kutsuttiin Likaisten poikien kukkakaupaksi. Käy ostamassa tulppaaneja Likaisilta pojilta, sanoi Pietarinkadun mummoni ja työnsi rahaa lapaseni sisään. Likaiset pojat olivat vanhat veljekset, aina harmaisiin liivipukuihin pukeutuneita, ja ehkä heidän kynsiensä alla oli epätavallisen paljon multaa.

Muistan myös mummon täydellisen kullanväriset paahtoleivät mustaleimaemmentalilla ja appelsiinimarmeladilla ja runon Punahilkasta, jonka hän aina lausui kun joimme aamukahvia yhdessä. “Hyvää huomenta Punahilkka, miltä maistuisi kahvitilkka? Voi se on liian kuumaa, suutani polttaa, päätäni huumaa.”

Näillä kulmilla näyttää yhä samalta, siksi kai muisteleminen on helppoa. Pahvinen ratikkalippu, josta kone rouskaisi nurkan, Nenosen lihakauppa, josta veljeni soitti lankapuhelimella takahuoneesta kotiin että kuorettomia vai kuorellisia nakkeja, ja meitä nolotti niin. Puhelinkioski Kukkapuiston kulmassa. Kukkapuiston laitapuolenkulkijat lasinpesunestemaljoineen. En koskaan kävellyt puistikon läpi, juoksin aina. Bussi numero 14 rytkytti Laivurinkatua pitkin, päätepysäkki oli Bambipuiston luona. Siron metsäkaurista esittävän patsaan selkään saivat kiivetä vain puistotätien lapset. Meistä kaikista oli kauhistuttavaa, jos joku isompi kapusi herkkään selkään, sitä melkein näki kauriin polvien notkahtavan.

Kauniiden vanhojen kivitalojen reunustamien katujen päässä alati muuttuva meri. Nurmikentällä huputettujen veneiden talvisäilytys, pitkä rivi kauniisti paketoituja haaveita lämpimästä kesästä. Pressujen alta alkoi kuulua koputtelua ja rapsutusta jo aikaisin keväällä, venekerhon vartiointivuorot jaettiin.

Eiranrannan harmaan muistomerkin ikuinen tuli ei ole palanut enää vuosiin. Sielläpäin en osaa enää suunnistaa, kaduilla, joita ei ennen ollut.

Lue lisää: Olen muistellut näköjään ennenkin.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & TOMI PARKKONEN

13 thoughts on “Helsinki, ikuisesti

  1. Oi ihana Helsinki…kiitos, kun jaoit muistosi!

    Itse olen asunut Helsingissä vain muutaman vuoden. Silloin kun kaikki oli mahdollista.

    Mutta Punahilkka runonen kuuluu munkin lapsuusmuistoihin Keski-Suomen sydänmailta. Hassua.

  2. Ihana kirjoitus! Mitä kautta Helsingistä voisi vuokrata asunnon, jossa on korkeat huoneet <3?

  3. Hei, ihana, tunnelmallinen kirjoitus. Asun kyllä pääkaupunkiseudulla, mutta en Helsingissä. Yksi kivoimpia tapoja viettää laiska lauantai tai suloinen sunnuntai-iltapäivä on harhailla juuri noilla nurkilla, viipyillä ja kuljeskella.

    Edesmennyt äitini toivotti minulle hyvää huomenta aamuisin juuri tuolla runonpätkällä. En ole koskaan kuullut, että joku toinenkin muistaisi sen lapsuudestaan. Miten suloisia muisteloita.
    Kiitos!

  4. Haikean kaunis kirjoitus. Katuja joita ei ennen ollut ja myös niitä jotka edelleen ovat, mutta erilaisina.

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.