Jokin työntää kohti reunaa

Tulin takaisin Pariisista jo pari päivää sitten, mutta matkalaukut lojuvat yhä pitkin lattiaa. On taas kuukauden vaikein aika, se juhlava hetki kun makaan sängyssä kuumalla vedellä täytetyn vissypullon kanssa ja mietin, että tälläiseen selviytymiseen tuhlaan lähes neljänneksen elämästäni. Sehän on varovaisimmankin mahdollisen laskutavan mukaan niin monta vuotta, ettei sitä kestä ajatella.

Minulla on päällekkäin kaksi vahvaa kipulääkitystä, yhdessä ne auttavat vähän, ei tarpeeksi. Jarno hieroo alaselkääni kipua lievittävää yrttiöljyä ja hauduttelee siankärsämöstä teetä. Niiden tehoa on tässä lääkepöllyssä vaikea arvioida, mutta ainakin niistä tulee parempi mieli. Ääretön sympatiani kaikille teille, jotka käytte samankaltaisia olotiloja läpi ilman toisen ihmisen läsnäoloa.

Sen lisäksi, että tavarat makaavat koskemattomana, tekemättömät työt kasaantuvat, reissukuvat odottavat kovalevyllä enkä ole käynyt ulkona melkein kahteen vuorokauteen. Mutta musiikkia olen kuunnellut! Sitä voi tehdä, vaikka olisi kuollut.

Lainasin kirjoituksen otsikon Arto Tuunelan Pariisin kevät -yhtyeen biisistä, jonka etsin pari päivää sitten käsiini pelkän nimen vuoksi. Saatan myös valita kirjoja kannen perusteella tai viinin siksi, että sen etiketti puhuttelee minua. Valinnat osuvat harvoin täysin metsään. Hyvä on myös tämä Pariisin kevään kappale, kaikessa helkkyvässä elinvoimassaan. Vanha opiskelukaverini Jussi joutuu siitä kuulemma aivan tiloihin. Yllätyin vähän siitä, että kappale on julkaistu kolme vuotta sitten – minä kuulin siitä ensimmäisen kerran viime viikolla.

Olen totta puhuen seurannut ja soittanut kotona kotimaista musiikkia ahkerammin viimeksi vuosia sitten kun olin vielä töissä levy-yhtiössä ja työskentelin kotimaisen musiikin promootion parissa. Silloin tiesin työni kautta kaiken mitä suomalaisessa musiikkikentässä tapahtuu. Järjestin jatkuvasti levynjulkkareita, ravasin musiikkialan tapahtumissa, kävin viikottain radiokierroksilla musiikkipäälliköiden luona, seurasin musiikkimedioita (joita silloin vielä oli) ja radioiden soittolistoja (joihin vielä silloin heijastui toimittajien omat musiikkivalinnat).

Sittemmin olen pudonnut kotimaisen musiikin suhteen täysin kärryiltä, oikeastaan ihan tietoisesti antanut sen tapahtua, kun ei ole enää töiden puolesta tarvinnut. Olen toki tsempannut tuttuja muusikoita ja pari satunnaista uutta artistia nostanut täälläkin sopivan hetken tullen, kuten viime keväänä, kun kuulin Vestan Turvallista sotaa ja menin hetkellisesti hiukan sekaisin, kuten hyvän musiikin kohdalla monesti käy.

Mutta viime päivinä olen pitkästä aikaa tutkinut ja pohtinut nimenomaan suomalaista musiikkia. Olin viime viikolla soittamassa musiikkia Bollingerin kemuissa, joissa Anna Puu veti akustisen keikan. En ole nähnyt Annaa livenä vuosiin – en edes viimekesäistä Flow-keikkaa, josta kaikki puhuivat – ja yllätyin siitä miten hienosti uudella albumilla julkaistu Tarviin vielä yhden yön aikaa soi riisutun säestyksen kanssa. Tuli pala kurkkuun, lähes samanlainen ylpeys kuin joskus oman artistin menestystä seuratessa, vaikka ei minulla Annan huikean uran kanssa ole ollut mitään tekemistä.

Iisa puolestaan on juuri julkaissut uuden Päivii, öitä -albumin. Tämä uutukainen ja sen edeltäjä ovat olleet minulle jostain syystä vaikeampia kuin Iisan ihan ensimmäinen sooloalbumi, jonka duettona Knipin kanssa levytetty Puutarhajuhla on yhä yksi niistä kappaleista, joita soitan syksyisin, kun ikkunan takana pimenee tarpeeksi. Tykkään silti kovasti uuden levyn ensimmäisestä kappaleesta nimeltä Kaunein syy ja tutustun hissuksiin niihin muihin, tunnustelen miten tulemme toimeen.

Taloudessamme on soitettu viime aikoina kaikkein eniten Minä ja Ville Ahosta, kyllä, sitä vuonna 2013 julkaistua ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyttä Mia-albumia, jonka silloinen kämppikseni uhkasi heittää ikkunasta, jos se soisi vielä kerran. Ymmärrän, se ei ole mikään ihan mutkaton levy. Ehkä juuri siksi se oli ja on yhä hienointa mitä suomalaisen musiikin saralla on hetkeen tehty, uniikki yhdistelmä tarinoita hajoavan mielen hämärästä ja tulkintaa, joka voi samassa kappaleessa kohota falsettiin ja suistua mantramaiseen transsiin. Jarno on syypää tämän matopurkin avaamiseen uudelleen ja nyt tästä ei taas tahdo tulla loppua. Ville tuskin lukee tätä blogia, mutta voisiko joku hänet tunteva välittää terveiset, että uutta musiikkia odotetaan jo kovasti (lue: tarvitsemme uuden levyn, että pääsemme irti tästä edellisestä). Vielä kerran tunteella, yksi lempivideoistani, jossa yhdistyy kaksi maailman hienointa asiaa – musiikki ja ihminen, joka osaa tanssia.

PS. Olen saanut viime aikoina monia viestejä magneettitutkimuksesta, jossa kerroin käyneeni kipujeni vuoksi muutama viikko sitten. Kokeen tulokset ovat saapuneet jo, mutta sulattelen niitä omassa rauhassani vielä hetken.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Marraskuu vuosi sitten

Kun kirjaa yli kymmenen vuoden ajan internetiin huomioita ja havaintoja päiviensä varrelta, tulee huomaamattaan kertyneeksi melkoista elävää arkistoa omasta elämästään. Joskus tekee mieli selata sitä taaksepäin, tsekata esimerkiksi mitä teki ja mistä kirjoitti vuosi sitten näihin aikoihin. Tai ihan vaan katsella kuvia, yrittää nähdä niiden taakse ja muistaa mitä silloin ajatteli, oliko enemmän onnellinen vai väsynyt, enemmän läsnä vai etäällä? Viimeisessä kuvassa olemme juuri saapuneet Australiaan, se matka on yksi niistä tarinoista, joka on vielä kerimättä auki. Ehkä pian on sen aika.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kohti lempeämpiä päiviä

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Olemme olleet syksyn mittaan muutaman kerran Lapissa viemässä hirsitaloprojektiamme eteenpäin. Kukaan vastaavaa tehnyt ei kuvittele, että se olisi lomaa, eikä sinne lomailemaan olla lähdettykään – olemme nimittäin tehneet pohjoisessa remontin ohella myös omat työmme. Ne, joilla elätämme itsemme ja maksamme pähkähullut harrastuksemme, kuten juuri tämän yli satavuotiaan hirsitalon kunnostamisen. Sänkyyn on kaatunut iltaisin aika väsynyt pariskunta, mutta tuntuu, että silti elämä on siellä paljon leppoisampaa kuin omassa täpötäydessä arjessamme Helsingissä, jossa kiireet ovat toisenlaisia.

Hiihtelen pitkissä yöpaidoissa koko aamun, jos ei ole ihan pakko pukeutua. Kuvassa vaaleanharmaaraidallinen Mukava-yöpaita.

Viime pohjoisen reissulla pakkasin mukaan Nanson syksyn lounge-mallistosta poimimiani suosikkeja, jotka kuvasimme talolla ja sen lähiympäristössä. Rentoon olemiseen sopivat pehmeät vaatteet ovat tietysti parhaimmillaan juuri tälläisessä miljöössä, jossa aika kuluu enimmäkseen puuhaillen kotona ja pihapiirissä, mutta tällä kertaa haluan tyylistä ja vaatevalinnoista puhumisen sijaan pohtia jotain muuta, nimittäin oman arjen rauhoittamista, ja tehdä samalla itselleni muutaman lupauksen. Oikeastaan haluan ajatella, että ne ovat lupausten sijaan suunnitelmia, sillä lupaukset ovat vain hyviä aikeita, mutta suunnitelmat toteutetaan.

Enemmän unta

Mikähän siinä onkin, että jotkut asiat pitää oppia uudestaan ja uudestaan? Olen tehnyt elämäni varrella erinnäisen määrän empiirisiä tutkimuksia siitä mitä ihmiselle tapahtuu, kun ei nuku tarpeeksi, ja voin kertoa, että siitä ei seuraa mitään hyvää. Silti projektit vievät taas naista kuin pässiä narussa ja huomaan liian usein kaatuvani nukkumaan vasta kahden ja kolmen välissä. Herätyskello soi seitsemältä, viimeistään kahdeksalta, ja jopa meikän lyhyellä matematiikalla voi päätellä, että unta kertyy kaikkinensa ihan liian vähän. Niitäkin öitä on, kun naputan aamuun asti kiriäkseni dedikset kiinni, ja skippaan yöunet kokonaan. Ei ihme, jos pinna vähän kiristyy enkä palaudu rasituksista, varsinkin kun koko elämä on yksi riivatun rasitus juuri nyt.

Tummanharmaa Villis-villatakki on ollut yksi syksyn suosikkivaatteista.

Lapissa olen nukkunut silti paremmin kuin missään aikoihin, elämä siellä on vaan rytmiltään niin paljon rauhallisempaa ja ympärillä öisin hipihiljaista. Tuntuu luontevalta mennä nukkumaan samaan aikaan kuin luonto ikkunan takana (olkoonkin, että metsänrajassa on pöllö, jolla on välillä ollut öisin paljon asiaa). Olen monina iltoina nukahtanut jo ennen kuin olen ehtinyt sänkyyn asti – useimmiten vanhalle puusohvalle, johon olen mennyt ihan vaan “hetkeksi lepäämään”, kerran jopa lattialle koirien kanssa. Aivan hyvä paikka nukkua! Koirien pedissä on lampaantalja, paksuja peittoja ja vieläpä koirien iloksi strategisesti sijoitettu lämmitin, joka tohottaa iltaisin ja öisin lämpöä koko pirttiin.

Musta Ylle-villakangastakki ei kuulu lounge-mallistoon, mutta sopii täydellisesti samaan lungiin maailmaan.

Olin pohjoisessa niin onnellinen, kun nukuin kokonaisia kahdeksan tunnin yöunia. En valvonut pitkään enkä heräillyt liian aikaisin epämääräiseen tunteeseen, että pitäisi olla jo tekemässä jotain, vaan vanuin ja venyin sängyssä pitkään heräämisen jälkeen ja nousin vasta, kun kahvin tuoksu alkoi leijailla keittiöstä. Niin havahduin itsestäänselvyyteen, jonka olin hetkeksi taas unohtanut: nukkuminen on yksi maailman ihanimmista asioista ja haluan käyttää siihen mieluiten enemmän kuin vähemmän aikaa, mieluiten niin paljon aikaa kuin mahdollista! Elämä on niin paljon parempaa, jos on levännyt. On tietysti elämäntilanteita, joissa unta ei vaan saa niin paljon kuin haluaisi ja tarvitsisi, mutta minua ei valvota esimerkiksi koliikkivauva vaan työt. Elämä on liian lyhyt siihen.

Jalo-yöpaidasta on tämän hiukan pidempihihaisen version lisäksi olemassa myös lyhythihainen. Itse olen käyttänyt tätä rentona päivävaatteena.

Koska en ole vielä keksinyt miten organisoin loppuvuoden työni viisaammin, olen päättänyt yksinkertaisesti alkaa vaan mennä nukkumaan yhdentoista ja kahdentoista välissä, vaikka työt olisivat kuinka kesken. Jollain tapaa niiden vaan täytyy järjestäytyä sen mukaan – ja ehkä olen tehokkaampikin, kun olen oikeasti nukkunut yöllä enkä yrittänyt silmät ristissä kiriä kalenteria kiinni aamukolmeen saakka. Ja jos en ehdi kaikkea päiväsaikaan, täytyy vaan pudotella asioita pois tehtävälistalta, tajuta että yksi ihminen ei voi elää samaan aikaan kahta tai kolmea elämää. Tiedän, että työt pitää muutenkin organisoida jatkossa jollain toisella tapaa, mutta tiedän myös, etten keksi mitkä ne tavat ovat ennen kuin olen selättänyt tämän yliväsymyksen ja saanut aivot taas toimimaan.

Juuri nyt ajattelen että kunnolliset yöunet ovat suurin lahja, jonka voin itselleni antaa ja sitä varten ei tarvitse eikä kannata odottaa jouluun saakka, vaan aloitan heti. Haaveilen rauhallisista nukkumaanmenohetkistä, siitä että ehtisin ensin pöyhiä tyynyt ja peitot, tuulettaa hetken huonetta, keittää kupillisen teetä, pukea villasukat ja käpertyä sitten sänkyyn jonkun hyvän kirjan kanssa. Aaaah mitä arjen luksusta. Mutta sekin on ok, että kaatuu joskus hampaita pesemättä nukkumaan. Kunhan nyt nukkuu! Kaikki muu on plussaa.

Vaaleaharmaaraidallinen Mukava-mekko löytyy hihattomana myymälöistä, verkkokaupasta myös hihallisena. Just sopivan pehmeä yöpaidaksi, mutta tarpeeksi salonkikelpoinen myös muuhun kotona hengailuun.

Enemmän aikaa itselle

Olen pohtinut viime aikoina paljon ajankäyttöäni ja tajunnut, että ylivoimaisesti suurin osa vähäisestä vapaa-ajastani kuluu sosiaalisissa tilanteissa. Ystävien näkemisestä, kemuista ja illanvietoista tulee usein sovittua etukäteen ja siksi niistä tulee pidettyä myös kiinni. Sehän on ihanaa, mutta jostain syystä en koskaan sovi laatuaikaa itseni kanssa, vaikka rakastan hillua itsekseni ja puuhailla kaikenlaista. Silloin harvoin kun sellainen hetki osuu puolivahingossa eteen – yleensä silloin kun en vaan jaksa tehdä töitä, vaikka pitäisi – puen ensin päälle jotain rentoa ja sitten järjestelen tavaroita, selailen ja lueskelen kirjoja, tutkin internetistä (joskus tärkeitä, mutta useimmiten täysin turhia) asioita, nypin kulmiani ja laadin listoja. Keittelen kahvia tai teetä, tai jos on ilta, saatan mummoilla, kaataa itselleni tilkan portviiniä ja kuvitella, että olen eläkkeellä. Haaveilla hetken eteläranskalaisesta pionitarhasta, jota en oikeasti ikinä saisi pidettyä hengissä, mutta portviininkatkuisessa haavemaailmassani tosiasioista ei onneksi tarvitse niin välittää.

Vaaleanpunaisessa Villis-poolossa on 55% merinovillaa ja loput puuvillaa. Harmaat Joggeri-housut ovat täydelliset vapaapäivän viettoon: rennot, mutta materiaalinsa ansiosta selvästi verkkareita tyylikkäämmät.

Siitä tietää, että olen päässyt itsekseni puuhailun ytimeen, kun alan pikkuvaimoilla ihan toden teolla ja paahtaa kirsikkatomaatteja uunissa. Se on superhelppoa, mutta vaatii kiireetöntä aikaa, sitä että maailma lakkaa hetkeksi kohisemasta ympärillä ja maltan keskittyä johonkin sellaiseen kuin hitaasti paahtuvat pienet tomaatit. Siinä on jotain meditatiivista, kun uuni ritisee, tomaattien tuoksu syvenee ja leviää keittiöstä koko taloon. En tiedä miksi se tekee minut niin onnelliseksi – ehkä juuri siksi että se tarkoittaa, että aikaa on.

Niin paljon kuin ystäviäni rakastankin ja viihdyn seurassa, olen lopulta tosi introvertti ja tarvitsen aikaa ladata akut, että jaksan taas olla luova, läsnä ja kupliva. On vaan kestänyt kauan tajuta, että pitkien työpäivien vastapainoksi ei riitä ystävien kanssa notkuminen – niin superkivaa kuin se onkin – vaan tarvitsen rentoutuakseni myös aikaa yksin. Paras lääke sykkeen tasaamiseen on se, että saa viettää muutaman tunnin ihan hissuksiin ja tehdä ihan mitä huvittaa kysymättä kenenkään muun mielipidettä. Joskus se tarkoittaa sitä, ettei tee yhtään mitään, ja silloin se oli juuri sitä mitä kaivattiin.

Oliivinvihreä villakangastakki on ehdoton suosikkini koko syksyn valikoimasta.

Yksinolo ei ole välttämätön omasta ajasta nauttimiselle. Jarnokin uppoutuu mielellään omiin projekteihinsa (lue: kitaran soittamiseen ja vanhojen rumpujen kunnostukseen) ja olemme hyviä olemaan yhdessä erikseen. Lapissa se on toki helppoa, kun talon lisäksi on kokonainen pihapiiri latoineen, navettoineen ja pihasaunoineen ja voimme hajaantua kukin omille tahoillemme. Minä saatan lojua vierashuoneessa selaamassa äitini vanhoja kirjoja ja Jarno puuhaa pihalla hiomassa kirppikseltä löytämäänsä bassorumpua. Jossain soi musiikki, kukaan ei puhu, koirat nukkuvat keossa jossain ja kaikki ovat täysin tyytyväisiä.

Yksi syy siihen miksi Lapissa on ollut niin paljon helpompi rentoutua on varmasti se, että sieltä puuttuu kaupunki ympäriltä. Ei ole työaiheisia tapaamisia, ei suunnittelupalavereita, aika ei kulu raitiovaunussa istumiseen tai parkkipaikan etsimiseen. Ei ole tapahtumia, joihin on työnsä puolesta pieni paine osallistua, vaikkei oikeasti ehtisi eikä jaksaisi. Ovikello ei soi. Jostain syystä puhelimen soiminenkin ärsyttää vähemmän pohjoisen hiljaisuuden keskellä. Keskeytyksiä on niin paljon vähemmän, että ne harvat ovat oikeastaan ihan tervetulleita, hyviä hetkiä nousta keittämään lisää kahvia ja katsomaan ovatko pihalla riehuvat koirat tallessa.

Tälläisiä ajatuksia tänään. Tiedättekö mitä tarkoitan? Onko siellä ruudun toisella puolella pohdittu samankaltaisia asioita? Tiedän kirjoittaneeni monista näistä asioista ennenkin, mutta vasta nyt pohjoisessa vietettyjen viikkojen myötä olen tajunnut ihan omakohtaisesti kuinka paljon ne vaikuttavat, eivätkä ne tunnu enää “pitäisi” -tyyppisiltä velvoitteilta, vaan asioilta, joita haluan tehdä, joita kaipaan ja tarvitsen. Ehkä jokin on vihdoin naksahtamassa päässä oikeaan asentoon.

Kuvissa vilahtavista vaatteista kiinnostuneille vinkiksi, että yöasut ovat Nanson verkkokaupassa ensi viikon ajan -25% alennuksessa. Lisäksi myymälöissä on ota 3, maksa 2 -kampanja, joka koskee kaikkia normaalihintaisia tuotteita.

Loppuun tuttuun tapaan arvonta: kommentoi tähän kirjoitukseen kertomalla mitä ajattelet aiheesta tai mikä syksyisen lounge-malliston vaatteista on suosikkisi? Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon sunnuntaihin 18. marraskuuta saakka. Valoa ja arvontailoa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA