ARKI KAUKANA

Siitä tietää, että alkaa tien päällä tehtävistä töistä huolimatta päästä vähän lomatunnelmiin, kun harmaa maaliskuinen Helsinki tuntuu kovin kaukaiselta ajatukselta. Nämä kotikulmilta otetut ruudut ovat mustavalkoisia, mutta en usko, että ne olisivat merkittävästi erilaisia, vaikka olisivat värikuvia. Kun saapuu maailmasta, josta on pesty värit, Karibian värikylläisyys melkein sattuu päähän. En valita, vaan nautin jokaisesta silmiäkirvelevästä hetkestä.

Mitä Suomeen kuuluu? Olemme kuulleet ristiriitaisia huhuja sekä aurinkoisena koittaneesta keväästä että loskamyrskystä – kumpaan uskoa!? Haluaisimme luottaa ensinmainittuun, mutta olemme vastaanottaneet valokuvia sadetta protestoivista koirista. Vaikka siellä tulisi taivaalta ämpäreittäin sammakoita, voidaanko sopia, että kuun loppuun mennessä on kevät?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

LOPPUKIRI KOHTI KARIBIAA

Tervehdys lentokoneesta! Ei ole hetkeen ollut näin hektistä lähtöä. Alkuviikon amazing race huipentui lähtöä edeltävään päivään, kun heräsimme seitsemältä suorittamaan saksalaisella täsmällisyydellä laadittua todo-listaa. Päivän aikataulu oli suunniteltu minuutin tarkkuudella, jotta ehtisimme tehdä kaiken välttämättömän, sovitun ja luvatun. Kuten esimerkiksi muotikuvauksen, jota ei olisi varmaankaan kannattanut sopia päivään ennen matkaa, mutta puolustuksekseni sanottakoon, etten sitä lukkoonlyödessäni osannut arvata, että koko viikostani tulisi yhden varastetun laukun takia totaalinen kaaos. Oli myös viime hetken viinikuvaus, jota varten metsästin lumipyryssä juuri oikeansävyisiä ruusuja ja uhmasin leivoslaatikkoineni myrskytuulta, joka oli kaataa minut kumoon keskelle Korkeavuorenkatua.

Se muotikuvaus huipentui siihen, että – katso kuva – Luna-koira tuli esittämään reklamaation huomiomme kohdistamisesta aivan vääriin asioihin ja pudotti kesken lyyrisen poseeraukseni hapsukorkkarini päälle kuolatun siilinraadon. Siilipehmolelu on talouden kestosuosikki, jota ei saa heittää roskiin, vaikka se näki parhaat päivänsä joskus kolme vuotta ja 748 siiliriitaa sitten. Siiliriita = klassikkokina, joka koirasiskoksille syntyy, kun jompikumpi muistaa siilin olemassaolon ja toinen tajuaa haluavansa leikkiä sillä “sattumalta” juuri samaan aikaan. Voi kateuden voimaa.

En oikeastaan tajua millä ihmeellä onnistuimme, mutta ehdimme kuin ehdimmekin saada kaiken pakollisen valmiiksi. Kuvaukset olivat ohi yhteen mennessä, kuriirikyydillä korttitehtaalta konttoriin saapuneen pankkikortin noudin taksilla matkalla palaveriin. Taksikuskia nauratti, kun selvitin kyytiin hypätessäni, että minulla ei ole juuri nyt korttia eikä penniäkään käteistä, mutta ihan kohta on, kunhan piipahdamme matkan varrella pankkiin. Paluumatkalla hain aurinkovoidetta, särkylääkettä alkaviin flunssaoireisiin (tietysti olen juuri nyt tulossa kipeäksi) ja suoritin todo-tetriksen, jossa jäljelläolevat Ehdottomasti Pakolliset Asiat jaetaan vielä niihin, jotka on oikeasti tehtävä ennen lähtöä ja niihin, jotka voi hoitaa perillä palmun alla.

Niin, oli tässä yksi pieni mattoroudauskin. Projektit vaihtelevat, roudauksen määrä on vakio.

Illalla kiikutimme koirat kaupunkilomalle lempihoitopaikkaansa – niitä lellitään siellä niin, ettei niillä ole koskaan mikään kiire kotiin. Kaahasimme kaupungin toiselta puolelta takaisin Tehtaankadulle ja piipahdimme vielä matkan varrelta Stockalle vaihtamaan dollareita ja ostamaan hiuslenkkejä. Mustiin aukkoihin karkailevat hiuslenkit ovat kahden pitkätukkaisen taloudessa jatkuvan kriisin aihe: meillä on kaikki yhteistä paitsi hiuslenkit. Lainaisit nyt yhtä. PLIIS. Lupaan palauttaa. En varmasti hukkaa. (ETPÄ!)

Melkein kaikki alkuviikolle aikatauluttamani tietsikkatyöt jäivät laukkuvarkauden aiheuttaman hässäkän takia tekemättä, mutta onpahan siellä Karibialla sitten aikaa istua mojito edessä ja naputtaa tietokonetta. Töitä siellä tehdään jokatapauksessa, sillä kirjoitamme kohteesta juttua lehteen, teemme sielläkin yhden muotikuvauksen ja muitakin matkajuttuja on luvassa. Kahden viikon aikana ehtii varmasti vähän lomaillakin.

Mutta miksiköhän kaikki lentoni lähtevät aina seitsemältä aamulla? Se tarkoittaa sitä, että edellisenä iltana ei ehdi nukkumaan ollenkaan, ei tälläkään kertaa. Keitimme aamuneljältä kahvit, puoli viiteen mennessä olimme taksissa matkalla lentokentälle. Kaikki niin väsyneitä, että silmäluomet riippuivat puolitangossa, keskustelut puolikkaita lauseita, jotka eivät varsinaisesti liity toisiinsa. Muistin kesken turvatarkastuksen, että unohdimme shampoon. Aivan sama, kai sitä saa Karibialtakin. Tai sitten ei vaan pestä tukka kahteen viikkoon, puhdistuu se varmasti meressäkin.

Sanonpa vaan, että se drinkki, jonka tilaan kun vihdoin nakkaamme reput olalta ja astumme rannalle, tulee olemaan tuskanhiellä ansaittu. EN MALTA ODOTTAA.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

RAIVOLLA JA RAKKAUDELLA

Takana on niin rasittava päivä etteivät sanat riitä, mutta taidan silti yrittää, koska jonnekin tämä raivo on purettava. En tätä ennen edes tajunnut miten moneen asiaan yksi varastettu laukku voi vaikuttaa. Rikosilmoituksen tekeminen verkossa: ei onnistu ilman tunnistautumiseen tarvittavaa puhelinta tai pankkitunnuksia. Rikosilmoituksen tekeminen puhelimitse: ei onnistu, koska poliisin päivystävä linja on epäkunnossa. Siis koko päivän. Anteeksi, miten voi olla edes mahdollista? Jos linja on rikki vielä huomennakin, ei kai auta kuin perua kaikki työt ja mennä Pasilaan vuorolappu kädessä jonottamaan. Mutta milloin ne työt sitten tehdään, kun ylihuomenna pitää jo pakata ja lähteä lentokentälle?

Vakuutushakemuksen tekeminen: ei onnistu ennen kuin rikosilmoitus on tehty, eikä oikeastaan silloinkaan ilman pankkitunnuksia. Ajokortin uusiminen: en aio edes aloittaa. Modernissa maailmassa jokaikinen asia pitää varmistaa jollain toisella asialla, mikä muodostuu hiukan ongelmaksi, jos NE KAIKKI ASIAT ON VARASTETTU.

Opin myös, että uusia pankkikortteja ei saa edes pikatilauksella viidessä päivässä perille. Vaikka kortti on tilattu viikonloppuna ja valmistettu maanantaina, ei ole kuulemma olemassa mitään keinoa saada se minulle ennen torstaiaamuna koittavaa lähtöä. Hullua! Miten pärjäävät kaikki muut ihmiset, joilta varastetaan tai katoaa kaikki kortit muutama päivä ennen ulkomaanmatkaa? En voi olla ainoa. Ovatko ne kaikki muut jonkun eri pankin asiakkaita vai peruvatko ne matkansa, kun eivät voi lähteä ilman maksuvälinettä!? Maailma on täynnä maita, joista ei saa varattua ainuttakaan hotellihuonetta, lentolippua tai edes rämisevää vuokra-autoa ilman luottokorttia. Sattumalta olen tietysti matkustamassa yhteen niistä.

Olen roikkunut miehen puhelimessa ja erilaisissa jonoissa tänään aamukahdeksasta iltaseitsemään ja pakollisista asioista on hoidettu tähän mennessä noin neljännes. Olin pillahtaa itkuun viimeistään siinä vaiheessa, kun lukkoseppä kysyi millainen lukko meidän ovessa on ja “tommonen möhkäle” ei kelvannut vastaukseksi. Mistä helvetistä minä tietäisin mitä kaikkia eri lukkotyyppejä maailmassa on? Möhkäle mikä möhkäle!

Voin kertoa, että ainoa asia, mikä on omaisuutensa uusimisessa helppoa ja nopeaa, on uuden puhelimen ja sim-kortin hankinta. Kävelin liikkeeseen ilman pankkikorttia, ajokorttia tai puhelinta – ja olin vartissa valmis uusi luuri taskussa. Teki mieli kapsahtaa sen asiakaspalvelijan kaulaan ja nyyhkiä sen insinööripaitaan. Voi kunpa kaikki muut yritykset ottaisivat mallia tästä toimintamallista, joka perustuu siihen, että asiakkaita palvellaan. Kiitos Elisa. Kannan ilomielin jatkossakin pennoseni samaan osoitteeseen.

Kuvat eivät todellakaan ole tältä päivältä vaan muutaman viikon takaa. Meno ei ollut ihan näin seesteistä – olen juonut lounaaksi jäähtyneen ärräkahvin ja kirjoittanut lähinnä vihaisia muistilappuja kaikista asioista, jotka eivät etene toivotulla (tai oikeastaan millään) tavalla. Haahuillut tukka hätänutturalla ja niska krampissa kaikesta puhelimessa puhumisesta, pukeutunut verkkareihin ja miehen t-paitaan. Ajattelin, että hänen tuoksunsa rauhoittaisi, mutta olisi ehkä pitänyt vielä vahvistaa vaikutusta jollain vodka-valium-smoothiella.

Samaan aikaan tiedän: mikään oikeasti tärkeä ei onneksi ole huonosti. Kaikki ongelmat, joista selviää ajan- tai rahanmenolla, ovat lopulta pieniä. Mies on terve, koira kunnossa ja minäkin ihan ok, jos ei oteta huomioon sitä, että päästäni uhkaa revetä verisuoni joka kerta kun keskustelen pankkivirkailijan kanssa. Rakkautta riittää, ympäriltä löytyy katto, seinät ja natiseva lattia. Jääkaapissa on kirsikkatomaatteja, juustoa ja viikonlopulta unohtunut kuohuviini, johon saatan ihan kohta turvautua. Ja onneksi, onneksi varas ei saanut kameraani ja muistikorteilla olevia kuvia. Laskeskelen kymmeneen, halailen huolestunutta koiraa, koitan muistaa, että kaikki järjestyy kun vaan jaksan järjestellä. Kohta lähden kävelylle hengittelemään ja toivon, että happi puhaltaisi päähän positiivisempia ajatuksia.

Ainakin olen elossa ja aikaansaava, kykenevä hoitamaan tätä katastrofia, ottamaan opiksi, olemaan ensi kerralla vielä tarkempi. Ja kävi miten kävi, torstaiaamuna istun lentokoneessa jonka nokka kääntyy kohti Karibiaa – ja auringossa kaikki tämä vituttaa ihan varmasti (ainakin vähän) vähemmän.

Kiitos ja anteeksi.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

VIIME YÖN SÄIHKETTÄ – JA SATTUMUKSIA

JAHAS! Olemme lähdössä varhain torstaiaamuna matkalle ja ehdinkin jo ihmetellä missä tavanomainen lähtöpaniikki viipyy. Mutta saatiinhan näihin edeltäviin päiviin sitten vähän lisäjännitystä, kun laukkuni – käsittämätöntä kyllä – varastettiin viime yönä suljetuista syntymäpäiväjuhlista. Olimme jo lähdössä, laskin laukun pöydänkulmalle ja käänsin hetkeksi selkäni kun etsiskelin päivänsankaria. Sillä välin laukku oli napattu mukaan ja sille tielle se sitten jäi. Olen saksalaisen tarkka tavaroideni kanssa (vastuuttomana seitsentoistavuotiaanakin reissasin passi ja pennoset piilotettuna salataskuun, jonka olin ommellut farkkuihini) eikä minulta ole ehkä juuri siksi ikinä varastettu mitään. Kerta se on ensimmäinenkin – ja kyllä ketuttaa. Ettäs kehtaavat, pölliä kamaa kemuista, joissa juhlijat kuvittelevat olevansa omiensa keskuudessa.

Filippa K:n pikkulaukun ja lempilompakon, kosmetiikan ja laukun pohjalla ajelehtivien korujen menetys harmittaa toki, mutta erityisesti riepoo samalle tielle jäänyt ajokortti, oma ja firman pankkikortti, kotiavaimet ja puhelin. Maanantaiaamuna alkaakin ihan omanlainen amazing race, kun pitää saada kolmen päivän sisällä uusittua kortit ja puhelin, avattua liittymä, sarjoitettua taloyhtiön lukot, tehtyä rikosilmoitus ja vakuutushakemus. Siis kaikkien omien töideni ja pakkaamisen lisäksi. Että! Eipä tule tylsää.

Viimeinen kuva kimallekuoristani! Nyyh.

Jospa keskittyisimme kuitenkin hetken kaikkeen mikä oli tänä viikonloppuna ihanaa. Perjantaina näin ystäviä joita en ole nähnyt aivan liian pitkään, seuraan liittyi spontaanisti liuta muitakin ja ilta päättyi pitkästä aikaa Coronaan, joka oli joskus kaiken sosiaalisen elämän keskipiste (ja aika usein myös toimisto, aamukahvipaikka ja lauantai-iltapäivän lukunurkka). Lauantaina teimme pienen päiväretken Kallioon, sekin oli omalla tavallaan paluu kulmille, joissa tuli vuosia sitten sekoiltua. Ja ne syntymäpäiväjuhlat. DJ soitti New Orderia, sain tanssia, ottaa pari kuvaa ja säihkyä paljettitakissa, joka viiden vuoden rakastamisen jälkeen alkaa olla vähän rähjääntynyt, mutta pitää silti paikkaansa lempivaatteideni joukossa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

KEVÄT PERUTTU

Sääpäiväkirjasta päivää. No, eihän se yllätys ollut – eikä lumisadetta keskellä helmikuuta kehtaa edes kutsua takatalveksi. Eipä siis kaiveta niitä nahkarotseja naftaliinista ihan vielä, villakangastakki on hyvä ja kelsi parempi, jos lämpötila vielä laskee. Pyry sai yhdessä illassa aikaan pehmeät lumikinokset, jotka ovat kadottaneet taas kaupungista kaikki äänet. Illan suurin ilonaihe on ollut Luna-koira, joka rakastaa yli kaiken lumipalloja ja osaa noutaa niitä. Niin lystikäs näky, kun koira pinkoo maata pitkin vieritettyjen pallojen perässä pitkin pihaa ja palaa pätevänä lumipallo suussaan kuin se olisi suurikin aarre.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

MELKO UNINEN MENO

Joka kerta sama juttu. Koko viikon suunnittelen, että viikonloppuna vain löhöilen ja lepään. Sitten koittaa lauantaiaamu ja herään tarmokkaana, koska olen kerrankin saanut nukkua niin kauan kuin nukuttaa. Loikkaan sängystä ja katse osuu välittömästi kaikkeen mikä on jäänyt viikon varrella vähän ns. levälleen. Laitan pyykit pyörimään, tarkistan jääkaapin sisällön ja suunnittelen viikonlopun ruokalistan, suoritan spontaanin raivoraivauksen kylpyhuoneen peilikaapille.

Lopulta lähdemme kävelemään kaupungille hoitamaan kaikki ne asiat, joihin ei arkena ole riittänyt aikaa tai energiaa: keittiönpöydän metsästys osa 754, pakolliset ostokset kuten koiran sikakalliit laihismurot ja astianpesuaine. Yhdistämme retkeen kahvikupillisia ja viinilasillisia ystävien kanssa, piipahduksia putiikkeihin jotka osuvat reitin varrelle. Vaikka illaksi ei olisi ollut suunnitelmia, päivän mittaan niitä kyllä keksitään. Yllättäen tunnin parin pikkukävelystä paisuukin koko päivän pituinen spektaakkeli.

Sunnuntaille on yleensä sovittu kaikenlaista kivaa menoa, niin tänäänkin. Sain eteeni napolilaista pizzaa ja punaviinilasillisen ennen kuin kello oli edes kaksi, maistelimme porukalla läpi uuden pizzerian koko listan ja totesimme yksimielisesti, että kaikki oli hyvää. Illan suunnittelimme pienemmällä kokoonpanolla seuraavan matkan kuvioita ja keittelimme teetä, googlasimme lentolippuja, tarkistimme aikatauluja. Lopuksi kävimme vielä kaupassa ja teimme kattilallisen safkaa, jolla selvitään luultavasti keskiviikkoon saakka. En valita, viikonloppu on ollut ihana! Mutta ehkei ole kovin yllätys, että sunnuntai-iltaan mennessä olen aivan loppu. Ensi viikonloppuna uusi yritys ihan vaan olla.

Kai kerroin, että hankin puhelimeeni kimaltavat tähtikuoret? Ehkä mahtavin asia, jonka voi valmistaa muovist.. siis anteeksi tähtipölystä. Kuva on auringonlaskun kajossa otettu valotustesti, joka jätti kaiken muun mustaksi mutta onnistui kyllä taikomaan esiin hohtavat pikkutähdet.

Auringonlaskut ovat muuttuneet pinkeistä kultaisiksi ja oransseiksi! Parvekkeelta sai tänäänkin seurata melkoista näytöstä, valo loisti sisälle asti. Ei hullumpi tapa päättää viikko.  Nyt pari(kymmentä) jaksoa SKAMia ja vielä yksi kuppi teetä. Jos nukahdan sohvalle, Jarno saa kantaa meitsin sänkyyn.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA