Sähkömagneettista säteilyä

Kuukausi sitten kaikki laitteet ympärilläni jotenkin sekosivat. Se alkoi rytinällä yhtenä yönä. Heräsin puhelinsoittoon: ruudussa vilkkui tuntematon numero Norjasta. En tunne ketään siellä asuvaa, joten en vastannut. Kello näytti 4:40. Olin melkein nukahtanut uudelleen, kun keittiöstä alkoi kantautua hätääntynyttä piippausta – jääkaapilla oli asiaa. Yritin teeskennellä nukkuvaa siinä toivossa, että se luovuttaisi tai vähintäänkin herättäisi Jarnon, mutta turhaan – mies nukkuisi maailmanlopun läpi. Raahauduin keittiöön, jossa selvisi, että pakastimen lämpötila oli kohonnut itsestään lähes sulamispisteeseen.

Kun olin saanut lämpötilan tasattua ja olin laahustamassa takaisin sänkyyn, huomasin että kahvinkeittimen punainen valo loisti hämärässä – se oli päällä. Olimme keittäneet kahvia viimeksi edellisenä aamuna, melkein kaksitoista tuntia sitten, kannunpohjalle oli jäänyt tilkka. Tuntui uskomattomalta, että emme olisi keittiössä pitkin päivää pyöriessämme huomanneet päälle jäänyttä keitintä, mutta vielä oudommalta, että se olisi mennyt päälle itsestään.

Seuraavana aamuna olin saada sätkyn kun puhelimeni päästi vaativan piippauksen, ihan uuden äänen jota en ollut kuullut aiemmin. Ruudussa vilkkui vastaamatta jäänyt soitto norjalaisesta numerosta ja teksti: CALL BACK. CALL BACK TO THIS NUMBER. Joku huijaus, ajattelin enkä soittanut, vaikka puhelin muistutti asiasta vartin välein. Tyhjästä aktivoitunut muistutustoiminto oli ajaa minut hulluuteen eikä sitä saanut mistään pois. Tungin puhelimen sohvatyynyjen taakse ja pistin kuulokkeet päähän.

Iltapäivällä sain numerosta tekstiviestin: Sorry for the drunken call last night, but you must come to Oslo one day!

Vaadin kuulla yöhäirikköni henkilöllisyyden. En saanut vastaukseksi nimeä, vaan muistitestin, jonka hävisin: We shared a kiss in front of a venue years ago.

Samana päivänä tuli vielä kaksi soittoa tuntemattomista numeroista, toinen Espanjasta ja toinen Ranskasta. Jäi selvittämättä olinko kenties menneisyydessäni jakanut jonkun ohikiitävän hetken heidänkin kanssaan, sillä en vastannut soittoihin eikä kukaan palanut asiaan. Muistutustoiminto oli sentään suureksi huojennuksekseni vajonnut takaisin vaitonnaisuuteen.

Seuraavana päivänä tein töitä ja kuuntelin tietokoneelta musiikkia. Lykke Lin uusin albumi katkesi yhtäkkiä kesken kappaleen ja Spotify ilmoitti, että musiikki oli siirtynyt soimaan puhelimeen. Sitä sattuu joskus, kun kuuntelen samoilla tunnuksilla musiikkia useammasta laitteesta. Mutta sitten huomasin, että tuo puhelin, jossa meikäläisen musat paraikaa soivat, ei ollutkaan omani. Eikä Jarnon. Ei aavistustakaan kenen puhelin se oli – ruudulla vilkkui merkki ja malli, joka ei täsmännyt kummankaan meidän laitteisiin. Kellään muulla ei ollut hallussaan minun tunnuksiani.

Kaappasin musiikin takaisin omalle koneelleni. Se soi muutaman sekunnin, katkesi taas ja jatkoi soimistaan tuossa tuntemattomassa puhelimessa. Yritin uudestaan ja taas uudestaan. Ei auttanut, vaikka käynnistin Spotifyn ja koko tietokoneen uudestaan. Yhteyttä ei voinut katkaista. Suljin koko musiikin ja kuuntelin hiljaisuutta.

Tätä jatkui kolme päivää. Tietokone lakkasi toimimasta heti kun minä koskin siihen, Jarnoa se suvaitsi kyllä. Moitteettomasti siihen saakka toiminut pyykinpesukone huusi erroria eikä suostunut käynnistymään eikä edes sulkeutumaan. Lähettämäni sähköpostit eivät päässeet perille. Pakastin alkoi taas tyynesti sulattaa itseään silmieni alla. Lopulta valitin asiasta ystävälle, joka kertoi siitä shamaanilleen. Sain häneltä tuliaisena valkoisen paperipussin, jossa luki electricitas ja käskyn syödä pienen pillerin joka ilta. Normaalisti en syö pillereitä tietämättä mitä ne ovat, mutta oli alkanut vähän jännittää, että seuraavaksi räjähtävät varmuuskopiolevyt, joten päätin luottaa shamaaniin ja tehdä työtä käskettyä.

Siihen loppuivat häiriöt! Kuin seinään.

Mutta viime viikolla oli taas astetta kummallisempi meno. Päivä oli muutenkin ollut outo. Olin menossa tapaamiseen toiselle puolelle kaupunkia ja tilasin Uber-kyydin. Seisoin kadunkulmassa ja ihmettelin sovelluksen karttaa, joka näytti kuinka ihan lähellä ollut kuski suhasi melkein vartin edestakaisin löytämättä minua. Kun auto vihdoin kurvasi eteeni, kuskilla oli tuskanhiki otsassa. Mun navigaattori sekosi heti kun vastaanotin sun tilauksen, hän selitti, se näytti ensin että sä oot tuolla ja sitten siellä, mutta sähän ootkin tässä. Rojahdin takapenkille, huimasi vähän ja pyysin kuskia avaamaan ikkunan. Sitten sekosi auto: ikkuna sahasi ylös ja alas, vilkku jäi päälle, kuski kirosi ja muut autot tööttäsivät. Kun auto oli saatu takaisin hallintaan, navigaattori itsepintaisesti halusi kuljettaa meidät perille selvästi pidempää reittiä ja protestoi äänekkäästi kuskin päinvastaisia valintoja, kunnes päätimme yhteistuumin antaa periksi sen reittivalinnalle, ettei koituisi enempää ongelmia.

Sinä iltana olimme lähdössä Lappiin, tarkoituksena lähteä heti Jarnon kuvauskeikan jälkeen, ajaa yötä vasten ja olla aamulla perillä. Aikataulu oli tiukka, koska ystävämme olivat lentämässä perässä seuraavana päivänä ja meidän piti tietysti isäntäväkenä ehtiä paikalle ennen heitä. Kello oli yksitoista illalla, kun olimme saaneet auton pakattua. Juno oli käpertynyt penkille meidän väliimme, Luna oli ottanut paikkansa minun jaloistani, lähikaupasta haetut eväspähkinät ja vissyt odottivat hansikaslokerossa. Kiinnitimme omat ja Juno-koiran turvavyöt: kaikki oli valmiina kymmenen tunnin roadtripiin. Paitsi että tähän saakka moitteettomasti toiminut paku ei käynnistynyt. Akku ei ollut tyhjä, sillä moottori kyllä hyrähti – se ei vaan käynnistynyt. Pieni hiki alkoi kohota otsalle. Oli melkein puoliyö. Kaksitoista tuntia aikaa ehtiä Lappiin. Ja helvetin paku ei käynnisty.

Soitimme 24h-autokorjaamoon. Jumalille kiitos 24h-autokorjaamoista. Istuimme vartin hiljaisuudessa odottamassa korjaajaa. Muistin electricitas-pillerit, jotka olin unohtanut sen jälkeen kun ongelmat laitteiden kanssa olivat loppuneet ja koko kumma viikko alkanut tuntua kaukaiselta. Pieni valkoinen pussi oli jäänyt lukitun kotiovemme taakse eteisen pöydälle. Olin juuri ehdottamassa, että kävisin hakemassa ne, kun Jarno sanoi sen ensin: Pitäisiköhän sun Stella astua vähäksi aikaa ulos autosta?

Talon alaovi oli juuri kolahtanut perässäni kiinni, kun kuulin, kuinka ulkona pakun moottori hurahti käyntiin. En yllättynyt, nauratti kyllä. Hain sisältä pillerit, nielaisin yhden ja työnsin loput taskuun. Palasin takaisin autolle: korjaaja oli juuri ehtinyt paikalle toteamaan, että autossa ei ollut alun alkaenkaan mitään vikaa. Jarno kertoi kuinka auto oli käynnistynyt sillä sekunnilla, kun olin kadonnut näköpiiristä. Sattuuhan sitä, naureskeli korjaaja. Ai sattuu?! Sattumaa tai ei, Jarno varmisti, että pillerit ovat mukana ennen kuin käänsi pakun nokan kohti pohjoista.

Kirjoittaessani tätä postausta koko tämä blogi muuten kaatui ilman mitään ilmeistä syytä ja tarvittiin koodari nostamaan se takaisin pystyyn. Unohdinkohan taas ottaa pillerin?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Remontista, joka ei ole vieläkään alkanut

Jossain vaiheessa remonttia tulee aina se hetki, kun sitä alkaa miettiä kenen idea tämä oikeastaan oli ja miksi tähän piti taas lähteä. Että miksei voinut kerrankin vaan tyytyä siihen mitä oli? Olla yksi niistä korkeamman tietoisuuden tason saavuttaneista viisaista, jotka hyväksyvät rumat laatat ja krakeloituneet kaapit osana elämäänsä yhtenä niistä asioista, jotka nyt vaan ovat niinkuin ovat? He ovat tajunneet perimmäisen totuuden: jos se ei ole todella, todella rikki, sitä ei ole pakko korjata.

Tämän kirjoituksen kuvia on ollut aikaa ottaa kaiken odottelun lomassa: työhuone, Mario Testinon tulkinnat Kate Mossista ja tuoliinsa maastoutuva mäyräkoira.

Tällä kertaa se hetki on saapunut jo ennen kuin remontti on edes päässyt kunnolla alkamaan. Remonttimme työlistalla on ollut tässä järjestyksessä seuraavat kolme kohtaa: olohuoneen ja keittiön välisen seinän purkaminen, keittiön lattian uudelleenpinnoitus ja keittiöremontti. Lattian suhteen suunnitelma on ollut nopeasti tehty, keittiöremontti on samoin ollut suurimmaksi osaksi selvää kauraa alusta saakka. Kaiken tiellä on seissyt paksu ja läpitunkematon etenemiseste nimeltä seinän purku. Siis listan ensimmäisen kohta, jota ennen mikään muu ei etene.

Ensin oli kesä ja kaikki remonttiin liittyvä sen vuoksi vähän vaikeaa. Yritimme etsiä yli satavuotiaan talon alkuperäisiä pohjapiirroksia selvittääksemme missä asunnon hormit menevät ja onko seinä kantava vai ei. Ne piirrustukset, jotka meillä oli, paljastivat ainoastaan sen, minkä jo tiesimme: että keittiön ja olohuoneen välissä menee seinä.

Talonmies oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa isännöitsijälle. Isännöitsijä oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa tekniselle isännöitsijälle. Tekninen isännöitsijä oli lomatuuraaja, joka ei edes tiennyt mistä talosta puhumme ja käski odottaa, että talonmies palaa lomaltaan.

Lupaava alku.

Harvemmin tiiraan pyllykuvia, mutta tästä pidän! Kimaltavat pikkuhousut: ostoslistalle odottelemaan remontin jälkeen alkavaa uutta ja eleganttia elämää. Timanttisormukseen ei ole remontin jälkeen varaa.

Tämän hupaisan pienen puhelinleikin päätteeksi selvisi, että odottelu oli oikeastaan ollut täysin turhaa, koska taloyhtiölläkään ei ole hallussaan alkuperäisiä pohjapiirroksia. Soitimme siis rakennusvalvontaan. Kesälomalla. Koko virasto kiinni. Koko kuukauden. Onneksi on olemassa internet-arkisto, josta löytyy erilaisia pohja- ja rakennepiirroksia kaupungin rakennuskannasta. Talostamme löytyi arkistoa tonkimalla noin kolmesataa dokumenttia, jotka kävimme läpi vain saadaksemme selville, että siellä on juuri meidän kerroksesta täsmälleen samat hyödyttömät piirrokset, jotka meillä jo on, sekä tasan yksi alkuperäinen, yli satavuotias piirros. Hyvin viitteellinen piirros näytti siltä, että joku oli piirtänyt sen lyijykynällä jonkun kuitin taakse näyttääkseen maitokauppiaalle minkänäköistä taloa ollaan tekemässä. Senaikaisessa rakentamisessa ei taidettu pitää dokumentaatiota samalla tavalla tärkeänä kuin nykyään.

Rakennusvalvonnan kuukauden loman päätteeksi selvisi, että he eivät tiedä talosta enempää kuin arkistonsa. Oletteko kysyneet taloyhtiöstä, he kysyivät avuliaasti. Onneksi Jarno oli se, joka kävi tätä keskustelua, koska minä olisin alkanut kiljua.

Kutsuimme paikalle ensimmäisen rakennesuunnittelijan, sitten toisen. Ainoa asia, mistä he olivat samaa mieltä, oli se, että seinässä menee asunnon alkuperäinen hormi. Siitä oli toki helppo olla samaa mieltä, koska hormi on nähtävissä paljain silmin. Epäselvää oli esimerkiksi se meneekö seinässä muitakin hormeja kuin meidän, ja menevätkö ne esimerkiksi juuri siitä kohdasta, jonka halusimme purkaa: kolmemetrisestä pätkästä meidän hormin ja ulkoseinän välillä.

Ostin vihdoin Tove Janssonin Kesäkirjan. Ehkä se pitkittää päättynyttä kesää vielä hetken – ja tarjoaa tekemistä odotellessa sitä hetkeä, että remontti pääsee vihdoin alkamaan. Juomalasi on Tapio Wirkkalan vintagea 50-luvulta.

Pidin toisen rakennesuunnittelijan käytännönläheisestä lähestymistavasta: ei soitella ihmisille, jotka eivät tiedä asiasta mitään, konsultoida virastoja, jotka ovat lomalla tai selata rakennuskanta-arkistoa, joka ei kerro asiasta mitään, vaan mennään katolle katsomaan. Kipusimme vintille, Jarno ja rakennesuunnittelija kiipesivät luukun kautta katolle ja kävelivät harjaa pitkin oikean piipun luo. Piippu numero yhdeksän oli valtava. He näyttivät sen rinnalla legomiehiltä. Olisi tarvittu kolmemetrinen jättiläinen kurkkimaan sen sisään. Jarno kiipesi tikkaita pitkin sen yläreunaan, mutta hormeista ei saanut vielä siitäkään kohdasta mitään selkoa. Seisoin vintin tikkailla, pidin kiinni kattoluukun reunoista ja yritin olla a) katsomatta alas b) laskematta päässäni kuinka korkealla poikaystäväni juuri nyt oli ja c) pyörtymättä.

Onneksemme isännöitsijä tiesi, että taloyhtiössä on tehty melko vastikään hormikartoitus. Muutama pitkä päivä myöhemmin saimme käsiimme kaksikymmentäsivuisen nivaskan teknisiä piirrustuksia ja selvityksiä siitä miten taloyhtiömme hormit kulkevat seinien sisällä. Ah mitä dokumentaation juhlaa! Täsmällistä, millintarkkaa tietoa aivan kaikesta! Paitsi tietysti piipusta numero yhdeksän. Missä tiedot piipusta numero yhdeksän, kysyin ääni väristen. Ah, niitä ei ole, koska se piippu on niin korkea ja sen tutkimiseen olisi tarvittu nosturi, vastasi isännöitsijä, se jätettiin vaan tekemättä.

Soitimme rakennesuunnittelijan neuvosta hormikartoittajalle ja otimme puheeksi taloyhtiömme piipun numero yhdeksän. Onko mitään muita keinoja tutkia se kuin ajaa paikalle nosturi? Hormikartoittaja arvioi, että voisi kiivetä piippuun turvavaljaiden kanssa. Haluaisimmeko siitä tarjouksen? Hintava ja hankala tutkimus ei tokikaan välttämättä kertoisi meille juuri sitä mitä halusimme tietää, eli sen minkä kerroksen kohdalta piipun lukuisat hormit alkavat ja kulkevatko ne juuri siitä kohdasta, jonka haluamme purkaa.

Silloin Jarno käveli alakertaan, soitti naapurin ovikelloa ja kysyi saisiko tulla katsomaan heidän keittiönsä seinää. Siinä oli hormi, kuten meilläkin. Tarvittiin vain yksi nopea mittaus kertomaan meille sen, mitä talonmies, isännöitsijä, tekninen isännöitsijä, rakennusvalvonta, kaksi rakennesuunnittelijaa ja hormikartoittaja olivat koittaneet melkein kaksi kuukautta apunamme selvittää: seinää ei ole mahdollista purkaa, koska purettavan kohdan keskeltä menee – tadaa – alakerran hormi.

Ah kunpa olisimme konsultoineet Jarno Jussilan maalaisjärkeä aivan ensimmäisenä eikä vasta ihan viimeisenä kaikkien asiantuntijoiden, virastojen ja taloyhtiön väen jälkeen. Olisimme säästyneet tältä jännitysnäytelmältä, voineet samantien unohtaa koko seinän kaatamisen ja päässeet suoraan etenemään remontin muihin vaiheisiin. Mutta oppia ikä kaikki! Menköön henkisen kasvun piikkiin: harva asia opettaa kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin remontoiminen ja siihen liittyvät valmistelut. Juuri nyt seinänkaatoprojektin peruuntuminen tuottaa huomattavasti enemmän helpotusta kuin pettymystä – ja nyt tunnemme paljon, paljon ihmisiä, joille voimme soitella, jos remontin muissa osa-alueissa ilmenee vielä etenemisesteitä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Viikon ilonaiheita

Sattumanvarainen lista tällä viikolla ilahduttaneista asioista!

Aika harvoin tulee käytyä tapahtumissa, vaikka kivoja kemuja riittäisi useita joka viikolle, joskus jopa samalle päivälle. Nostan hattua kollegoille, jotka edustavat minua ahkerammin – onhan se osa työtämme, tavata ihmisiä, seurata ilmiöitä. Olen itse laiskistunut sen verran, että osallistun lähinnä niihin tilaisuuksiin, jotka todella, todella kiinnostavat tai ovat erityisen spesiaalit. Finnairin ja Finavian yhteistyönä tuotettu Match made in Hel kuului molempiin. Torstai-iltana nähty spektaakkeli oli trilogian päätösosa, toinen järjestettiin viime vuonna ja ensimmäinen vuosi ennen sitä. En ole reissujen takia päässyt paikalle aiempiin, niinpä tämä oli visusti kalenterissa jo hyvissä ajoin.

Itsehän olin ihan tohkeissani, kun kokoonnuimme lentokentän VIP President -terminaaliin. Ei tarvitse varmaan erikseen selventää, etten ollut käynyt siellä aiemmin – kuten ei varmaan suurin osa muistakaan kutsuvieraista. Presidentti lähtee kuulemma sieltä työmatkoilleen aivan alvariinsa. Hän ei varmaankaan joudu seisomaan check-in -jonoissa, kuten me tavalliset kuolevaiset.

Tiesimme illasta vain sen, että luvassa olisi elokuva. Kun meidät ohjattiin alkumaljan jälkeen lentokenttäbussiin, aloimme aavistaa mihin päätyisimme leffaa katsomaan, ja olimme oikeassa – lentokonehalliin! Kuvittakoon nämä illan mittaan napatut kuvat tätä listaa.

Ilonaihe numero kaksi: syksyn kuviot ovat olleet pitkään auki, mutta nyt suunnitelmat alkavat yksi kerrallaan selkiytyä. Luvassa on töiden ja remontin lisäksi kotimaan matkailua, nimittäin pari reissua pohjoiseen, yksi piipahdus Hämeenkyröön ja yksi viikonloppuretki ystävien luo Hankoon. Syksyinen Hanko on aihe, josta olemme puhuneet jo ainakin pari vuotta saamatta sitä aikaiseksi, joten olen ihan supermielissäni siitä, että se on nyt lyöty lukkoon. Koirat viihtyivät viimeksi niin hyvin että pääsevät tälläkin kertaa mukaan. Hiekkarannalla lojumiseen sopivia säitä ei taida enää silloin olla, mutta sittenpähän kuljeskellaan syystakeissa.

Se, että remonttimme ole muutaman ensiaskeleensa jälkeen sanottavammin edistynyt, ei ole itsessään ilonaihe, mutta se on, että kotona on kaikesta huolimatta ollut kiva olla ja asettua kesän jäljiltä arkeen. Makuuhuone näyttää ihanalta, muut huoneet ovat niinsanotusti kesken eli kaaostilassa, mutta ei se mitään. Tämä on välivaihe, ei se ole niin vakavaa. Olemme kokkaileet silti kotona enemmän kuin aikoihin, kokeilleet uusia ohjeita, syöneet ystävien kanssa vähän liian pienen pöytämme ympärillä ja väistelleet törröttäviä nauloja. Elämä alkavan remontin keskellä on täynnä mahdollisuuksia opetella suhtautumaan elämän epätäydellisyyksiin tyynesti, osana matkantekoa virheiden sijaan. Ah tätä henkisen kasvun määrää, joka meillä on tänä syksynä vielä edessä.

Juno-koira pelkää skeittilautoja enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se on vähän kummallista ottaen huomioon, että mäykkyneitokainen asuu nykyään skeittaajan kanssa eikä mitään skeittilautoihin liittyvää pahaa ole tiettävästi koskaan tapahtunut, mutta yhtäkaikki – ohittava skeittaaja on near death experience joka johtaa poikkeuksetta paniikkiin, kiljumiseen ja dramaattiseen tärinään.

Siksi arvostin erityisen paljon eilen meitä takaapäin skeittilaudalla lähestynyttä tyttöä, joka koiran huomattuaan loikkasi alas laudalta ja käveli ohitsemme lauta kainalossa. Kiitin häntä ja koirakin heilutti häntäänsä, kun uhkaava vaaratilanne oli ohi ennen kuin kunnolla alkoikaan. No tottakai, hän sanoi, eihän sitä viitsi toista pelästyttää. Voi että miten hyvä mieli voi tulla tuntemattomien ihmisten huomaavaisuudesta.

Iloitsen siitäkin, että syksy näyttää töiden osalta just sopivalta: duunien riittämisestä ei tarvitse stressata, mutta pahempia ruuhkia ei pitäisi syntyä. Syksy tuntuu useimmiten olevan vuoden kiireisintä aikaa, mutta ei kyllä haittaa, jos tästä syksystä tuleekin vähän tavallista rauhallisempi. Kaikkea muuta hässäkkää tulee nimittäin riittämään senkin edestä, tylsistymään tuskin ehditään. Pää pursuilee niin paljon ideoita, että jonkun pitäisi ehkä takavarikoida minulta puhelin ja internet ennen kuin ehdin pommittaa kaikkia ja pistää tuulemaan päähänpistojeni kanssa.

Juhlimme tänään läheisten vihkivalojen uusimista. Pariskunta on ollut naimisissa kaksikymmentä vuotta ja tahtoo yhä – aikamoista. Nykyään tuntuu, että vuosikymmenestä toiseen kestävät, vahvat suhteet ovat erobuumien keskellä poikkeus. Sitäkin suuremmalla syyllä ilahdutti nähdä kuinka luontevasti he olivat yhdessä, kuinka silminnähden onnellisina. Vaimolla oli yllään sama puku kuin kaksikymmentä vuotta sitten, juhlapaikan hääkyltitkin olivat samat. Pöydällä oli valokuva-albumi häistä, täynnä pokkarikuvia kaksikymmentä vuotta sitten vietetyistä juhlista. Vieraiden joukossa oli minun avecini hontelona viisitoistavuotiaana.

Anteeksi herra, teidän ei pitäisi seistä kiitoradalla.

Tällä viikolla on ehditty sekä edustaa mekossa ja koroissa ja painella asioilla repaleisissa farkuissa, varvastossuissa ja ohkaisessa neuleessa. Molemmissa vetimissä on ollut HIKI! Tänä iltana juhlin pelkässä ohuessa kesämekossa enkä tarvinnut mukaan ottamaani takkia lainkaan. Miten lohdullista, että kesä ei päättynyt kuin seinään, vaan liukenee alkusyksyyn kuin hunaja kuumaan veteen. Ihan kuin saisi pitää vielä hetken kiinni kesän riekaleista, kellua tutuksi tulleessa lämmössä, vaikka mieli on jo syksyssä.

Palataan vielä lopuksi viime torstaihin, sillä iloitsin myös näistä kuvista. Voisiko jengi olla mitenkään enemmän pähkinöinä siitä, että pääsee lentokonehalliin? Mielipide oli illan jälkeen melko yksimielinen: kyllä se leffakin oli hieno, mutta siis se lentokonehalli! Elokuvan voi muuten nähdä nyt netissä ja ei, tämä ei ole maksettu mainos. Tykkäsin tarinasta, se osui ajankohtaisiin aiheisiin kuten siihen miten luomme toisistamme mielikuvia ja kuinka paljon itsestään pitää jakaa, jos tekee julkista työtä. Samaa jakamisen teemaa sivusi tontillaan (liittymättä mitenkään tuohon elokuvaan tai tapahtumaan) myös Anna.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILAJARNO JUSSILA