Vuoden viimeinen päivä

En oikein tiedä mitä ajattelisin tänään päättyvästä vuodesta. Ehkä se on yksi tämän loman tarkoituksista, selvittää väsymyksen turruttamia ajatuksia ja nukkua pää kirkkaaksi. Kirjoitan tätä meksikolaisesta kahvilasta, meri kohisee korttelin päässä ja koira päivystää jaloissani naapuripöydästä tippuvia herkkuja. Olin ajatellut etten tekisi täältä postauksia ollenkaan, mutta tämän haluan kirjoittaa.

Paljon kaikenlaista on tapahtunut, enimmäkseen hyvää. Muutimme esimerkiksi uuteen kotiin, ensimmäiseen yhdessä valittuun. Se oli minulle paljon enemmän kuin yksi muutto muiden joukossa, se oli eteenpäin menemistä tasolla, johon olin vasta nyt valmis. Oikea hetki, oikea ihminen. Oikea uusi koti, puhdas pöytä. Uusi remontti, mutta ei mennä nyt siihen.

Vanha koti on yhä silloin tällöin läsnä keskusteluissamme. Asuin siellä kolme vuotta, jotka ovat tuntuneet jälkikäteen pitkältä unelta. Vanhan talon ylimmissä kerroksissa sijaitseva asunto oli jollain selittämättömällä tavalla irti kaikesta. Siellä oli alusta asti erikoinen tunnelma, joka tiivistyi viimeisen vuoden aikana. Se alkoi hitaasti hiipiä minuun samaan aikaan kun aloin tajuta, että meidän oli päästävä sieltä pois.

Iltoja, öitä, aikaisia aamuja, kun kukaan ei olisi vielä halunnut olla hereillä. Haahuilimme kaksin suuressa asunnossa, jota pieni koira täytti kanssamme, toi päiviimme rutiineja ja ryhtiä. Kodissa oli tyhjä huone, jota käytimme valokuvastudiona, vierashuoneena silloin kun vieraita oli. Nukuimme itsekin siellä joskus, veimme sinne patjan ja eväitä, olimme retkellä.

Silloin harvoin kun koira ei ollut kotona tuntui siltä, että olimme kaksi lasta, jotka oli unohdettu isoon taloon oman onnensa nojaan.

Uusi kotimme on pienempi ja konkreettisempi, enemmän totta ja kiinni kaupungissa ympärillään. Siellä ei ole liikaa tilaa eikä nurkissa liiku varjoja. Se on vain asunto ja tarkoitan tätä parhaalla mahdollisella tavalla. Puhdas tila, johon voi rakentaa kodin, kokonaisen elämän.

Sitä me olemme tänä vuonna tehneet ja samalla meistä on vihdoin tullut aikuisia, vaikka vitsit ovat yhä huonoja ja osaamme edelleen olla lapsellisia. On ollut huojentavaa huomata, että nämä kaksi asiaa eivät sulje toisiaan pois. Oli nimittäin aika, kun pelkäsin yhtä paljon sekä aikuistumista että ajatusta siitä, ettei sitä tapahtuisi ollenkaan.

Tänä vuonna aloitimme uuden projektin, joka tulee todennäköisesti määrittämään myös monia seuraavia vuosia: sukuni vanhan talon kunnostamisen. Siinähän se loppuelämä kuluukin mukavasti, meille naureskeltiin – perhepiiriin nimittäin kuuluu mies, joka on kunnostanut samanikäistä hirsitaloa viimeiset 30 vuotta ja todellakin tietää millaista paneutumista ja työmäärää se vaatii. Siksi olemmekin ikuisesti kiitollisia siitä kuinka paljon hän on auttanut meitä oman urakkamme kanssa, sillä mehän olemme aloittelijoita, vasta tutustumme taloon ja rakennamme ohuista säikeistä siihen sidettä.

En tiedä johtuuko se viimesyksyisestä matkasta Australiaan, eteenpäin menemisen tunteesta, taloprojektista vai niistä kaikista, että olen ikävöinyt isääni enemmän kuin vuosiin. Joskus tunnen hänen läsnäolonsa, mutta on niin paljon enemmän hetkiä, kun haluaisin kysyä neuvoa, jutella, halata. Olen yrittänyt totutella ajatukseen hänen poissaolostaan yli 20 vuotta ja yhä tuntuu hetkittäin absurdilta, että ei ole mitään numeroa, johon soittaa. Miten niin ei ole!? Ei ihminen voi vaan kadota maailmasta, lakata noin vaan olemasta.

Jos hän eläisi, hän täyttäisi parin viikon päästä 72 vuotta.

Olen ollut tänä vuonna niin onnellinen, monista asioista enemmän innoissani kuin pitkään aikaan. Hetkittäin myös helvetin vihainen, turhautunut ja väsynyt – niin uupunut, että olen unohtanut sanat ja päivämäärät, kaiken mitä olen luvannut, oman nimeni, sen että tulee joulu, että elämä jatkuu myös ensi vuonna. Olen puhunut työuupumuksesta, mutta ei se tietenkään johdu vain siitä. Yhä harjoittelen tätä samaa asiaa, itsestäni huolehtimista, elämän mitoittamista voimavarojeni mukaan. Juuri nyt se tarkoittaa sitä etten tee muuta kuin syön, nukun ja olen. Suunnilleen sitä tulinkin tänne tekemään.

Olen opetellut menemään asioita kohti, vaikka pelottaa. Sitä on rohkeus, ei sitä että lakkaa pelkäämästä. Hivuttaudun koko ajan lähemmäs niitä asioita, joita haluan tehdä. Silti on öitä, kun makaan umpiväsymyksestä huolimatta hereillä ja kuuntelen kurkussa takovaa sydäntäni, kunnes haen kylpyhuoneen kaapista rauhoittavan ja toivon, että saisin sen avulla edes hetkeksi unta. Mutta ei se johdu pelosta. Siinä on loppuunpalamisen katkua ja paniikkioireita, mutta loput on rehellistä kauhua, sellaista jonka vastasyntynyt tuntee haukkoessaan happea ensi kertaa eikä vielä tiedä onko tämä loppu vai alku vai molempia samaan aikaan. Meditaatio ehkä auttaisi stressioireisiin ja eksistentialistiseen kauhuun paremmin kuin rauhoittava lääkitys, olkoon sen opettelu ensi vuoden tavoite.

Yöt ovat muutenkin olleet vaikeita tänä vuonna, oikeastaan viime syksystä saakka. Se on ottanut vähän koville. Olen aiemminkin nukkunut liian vähän, mutta sentään levännyt silloin kun olen.

Olen nähnyt painajaisia ensimmäistä kertaa vuosiin, en tiedä miksi. Ne ovat hirveitä, sellaisia joille ei löydy sanoja. Pyristelen niistä ulos, uin kohti valoa kunnes pulpahdan pintaan. Havahdun hikisenä sängystäni ja yritän ravistella päästä pois kuvat, joita en halua. Yritän nukahtaa uudestaan, löydän itseni jälleen valvomasta. Ja kun lopulta nukahdan, vajoan taas painajaiseen, joka jatkuu kuin joku olisi painanut tauon jälkeen kaukosäätimestä play.

Toki vuoteen on mahtunut onnistumisia ja oivalluksia, hyviä hetkiä ja unohtumattomia hetkiä, asioita joita muistelen ilolla. Silti päällimmäisenä juuri nyt on tunne siitä, että olen täysin valmis jättämään tämän vuoden taakseni. Se on ollut pitkä, vaikea ja sekava vyyhti asioita, joista osasta ehkä kirjoitan joskus ja toisista en ikinä.

Se on osaltaan saanut myös ensimmäistä kertaa miettimään tosissani millaista elämäni olisi, jos en kirjoittaisi työkseni ajatuksistani internetissä. Se antaa, mutta myös ottaa paljon. Älkää ymmärtäkö väärin, työssäni on yhä enemmän hyvää kuin huonoa: nautin kirjoittamisesta ja kuvaamisesta yhtä paljon kuin ennenkin ja ajatusten jakaminen samanmielisten ihmisten kanssa tuottaa yhä suurta iloa.

Sitä huonoa vaan alkaa olla paljon enemmän kuin aiemmin ja vaatimukset senkun kasvavat. Joskus tuntuu raskaalta olla töissä silloinkin kun ei ole töissä. Ei aina jaksaisi olla jatkuvasti arvosteltavana, pää pölkyllä kaikesta mitä tekee. En halua edustaa mitään tai tulla tungetuksi mihinkään laatikkoon. Haluan saman vapauden kuin muillakin, olla epätäydellinen, tavallinen ja keskeneräinen. Work in progress, kehityskelpoinen yksilö, paljon potentiaalia.

Elämme epävarmassa ajassa, jossa asioita tehdään useammin pelosta kuin rakkaudesta. Se on saanut ajattelemaan tänä vuonna paljon empatiaa. Me kaikki oletamme omalla kohdallamme, että jos muut vain tietäisivät koko tarinan, he ymmärtäisivät – ja silti olemme itse valmiita tuomitsemaan muita sen perusteella mitä vaikkapa somen kautta näemme ja kuvittelemme tietävämme. Mitä jos yrittäisimme kaikki muistaa, että emme voi koskaan todella tietää millaisia taisteluita muut käyvät? Kaikilla meillä on omamme.

Olin joskus täysin lukossa itseni kanssa. No, ne päivät ovat ohi. En ole varma ovatko nämä täsmälleen toistensa vastakohtia, mutta olen viime kuukausina ollut enemmän kuin auki, takuulla enemmän kuin pidättyväisessä kulttuurissamme olisi ollut suotavaa, vuotanut yli pienimmästäkin heilahduksesta. Väsymys ja vitutus teettää sellaista, raivorehellisyyttä, suoria vastauksia niihinkin kysymyksiin, joita kukaan ei ole esittänyt. Kaikki eivät tietenkään pidä siitä, mutta se on ollut silti enemmän hyvä kuin huono juttu. Kun ei jaksa teeskennellä mitään, muutkin rentoutuvat ja uskaltavat sanoa suoraan.

Pidän minusta enemmän nyt kuin vuosi sitten. En kaikesta mitä teen tai ajattelen, mutta pidän siitä mihin suuntaan olen kasvamassa. Olen päättäväisempi, itsevarmempi. Herkempi ja vahvempi, rehellisempi. Lämpimämpi, empaattisempi.

Olen eri kuin vuosi sitten ja silti sama, läsnä tässä, vaikka kaipaan koko ajan muualle. Olen valmis ja kesken, ehjempi kuin aiemmin, halki, hajalla. Niin moni asia on totta yhtä aikaa, olemassaolon luonne ei ole ikinä ollut joko-tai. Maailma on hyvin monimutkainen ja aika yksinkertainen paikka riippuen siitä mistä kulmasta sitä katsoo. Molemmat ovat totta.

Vuosi ei ollut ehkä helpoin, mutta tälläkin kertaa on paljon mistä olla kiitollinen. Olen ollut elossa (se on enemmän kuin pelkkää hengittämistä), olen rakastanut raivoisasti. Miestä jonka kanssa jaan tämän hullun elämän, ystäviäni jotka ovat parhaita ja inspiroivimpia ihmisiä maailmassa. Pientä kilttiä koiraani ja sen sekopäistä siskoa, jota saamme suureksi iloksemme pitää aina silloin tällöin. En pidä mitään itsestäänselvyytenä, tiedän kuinka onnekas olen. Olen saanut elämässäni nyt jo niin paljon enemmän kuin uskalsin toivoa.

Luin vasta netistä, että maan magneettikentässä näkyy merkkejä siitä että magneettinen pohjois- ja etelänapa yrittävät kiepsahtaa ympäri. Meillä on toivoa, ajattelin. Anything could happen.

Onnellista vuodenvaihdetta, nähdään toisella puolella!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, MIKKO RASILA & JARNO JUSSILA

Out of office

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Uskomatonta mutta totta, lähdimme lomalle! Oikealle lomalle, jossa sähköpostiin laitetaan lomavastaaja eikä loman aikana ole yhtään dedistä, kuvausta tai muutakaan projektia päällä. Stella epäilee, että konsepti on joku yrittäjien kiusaksi keksitty urbaani myytti, mutta on valmis antamaan sille mahdollisuuden. On kuulemma kuullut siitä paljon hyvää.

Olemme reissanneet paljon työmme puolesta. Yhtä muutaman päivän piipahdusta lukuunottamatta itseasiassa jokainen yhteinen matkamme tähän mennessä on ollut työmatka. Tällä kertaa emme aio kahteen kokonaiseen viikkoon edes lukea sähköpostejamme ja sovimme, että jos jompikumpi mainitsee työt joutuu ostamaan toiselle oluen. Saa nähdä tuleeko tästä helppoa vai hiton vaikeaa. Laukut on jokatapauksessa pakattu, lentopäästöt kompensoitu ja päätetty, että kamerakalusto jää kotiin. Mukaan lähtee vain pikkukamera, jolla voi ottaa lomakuvia – jos tuntuu siltä.

Tauko tulee täsmälleen oikealla hetkellä. On ollut hektinen syksy, töitä on piisannut enemmän kuin ikinä ja remontti on vaatinut veronsa. Vapaapäiviä ei olla juuri pidetty ja sen huomaa. Akku riitti nipinnapin jouluun asti, viimeisten töiden ja velvollisuuksien kohdalla homma alkoi rakoilla. Kaiken kruunasi puhelin, jonka unohdin taksiin matkalla lentokentälle – en edes huomannut sitä ennen kuin puuskuttava uberkuski juoksi meidät kiinni just ennen kuin olimme menossa turvatarkastukseen. Sitten olin unohtaa passini turvatarkastukseen, sitten olimme unohtua lounaalle lähettämään viimeisiä sähköposteja. Sitten olimmekin onneksi jo lentokoneessa eikä kukaan voinut unohtaa enää mitään. Terveisiä yläilmoista. Hullua elää ajassa, jossa keksitään asioita kuten kilometrien korkeudessa toimiva wifi.

Olen seikkailijaluonne ja aina valmis valloittamaan tuntematonta, mutta nyt alan tajuta miksi ihmiset matkustavat takaisin tuttuihin paikkoihin. Aina ei tarvitse nähdä ja kokea uusia asioita, joskus riittää että pääsee pois arkiympyröistä ja saa imeä itseensä jotain ihan muuta energiaa. Eikä aina tarvi sekoilla ja seikkailla. Kerrankin emme ole kiipeämässä keskellä yötä tulivuorelle katsomaan toista purkautuvaa tulivuorta (ollaankohan me kerrottu tämä tarina?) tai ajamassa tuhansia kilometrejä pitkin kapeita rannikkoteitä tai trekkaamassa kameleilla Saharan autiomaahan. Ajattelimme tällä kertaa kerrankin vaan olla ja ladata ne tyhjiin käyneet akut, tankata lämpöä ja aurinkoa ja fish tacoja – ja nukkua niin paljon kuin nukuttaa.

Fish tacot mainittu! Palaamme siis Meksikoon, Puerto Vallartaan, jonne jäi vuosi sitten pala sydäntämme, tarkemmin sanottuna koiranpentu nimeltä Gilbert. Tuo kuusi kuukautta vanha rescue-pentu oli hilkulla lähteä mukaamme Suomeen, mutta saimme lopulta sen pelastaneen miehen ylipuhuttua pitämään sen – ja olemme pitäneet yhteyttä ever since. Tämä tarina ansaitsee vielä oman postauksensa, mutta lupasimme heille tulla takaisin ja nyt on se hetki.

Muutenkin mahtavaa palata Meksikoon, sillä edellinen reissumme teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Vietimme silloin aikaa sekä itä- että länsirannikolla, molemmat ovat näkemisen arvoisia. Idässä minua puhutteli muinainen mayakulttuuri ja koko Jukatanin niemimaan historia, joista menen ihan sekaisin. Karibianmeressä on sitäpaitsi omaa taikaansa. Länsirannikko on rennompi, paikallisempi, jotenkin mutkattomampi. Kun palasimme itärannikolta takaisin Puerto Vallartaan, tuntui kuin olisi tullut takaisin kotiin. Jännää, että johonkin itselle uuteen ja vieraaseen kaupunkiin voi kiintyä niin nopeasti. Ehkä lainakoiralla oli osuutensa asiassa – paikalliseen rytmiin solahtaa yllättävän äkkiä, kun herää seiskalta aamulla ulkoiluttamaan sinkoilevaa koiranpentua ja vastaantulijat alkavat moikkailla.

Tarkoitus on Puerto Vallartassa hengaamisen lisäksi kierrellä myös vähän lähiseutuja ja vietämme vuodenvaihteen Sayulitassa, pienessä surffikylässä Puerto Vallartan pohjoispuolella, vuorten toisella puolella. Suunnittelin jo, että vuokraamme prätkän, jolla ajelemme Sierra Madren vuoriston yli, kun Stella muistutti jetlagista ja meksikolaisista vuoristoteistä. Onneksi toinen meistä on aina vuorollaan järkevä. Ehkä mennään bussilla ja vuokrataan se prätkä vasta siellä.

Suljen nyt tietokoneen ja avaan sen toivottavasti vasta parin viikon päästä. Blogiin on ajastettu matkamme ajaksi muutamia kirjoituksia, kommentteihin vastaamme todennäköisesti vasta palattuamme. Instagramin puolelta voi mahdollisesti bongailla lomakuulumisia!

PHOTOS FROM JANUARY 2018 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Paras mahdollinen joululahja

Saimme tänä vuonna ihanimman lahjan, jonka pystyimme kuvittelemaan: toimivan kodin! Keittiöremonttimme on nimittäin edennyt varsin vauhdikkaasti sen jälkeen kun asunnon rakenteisiin liittyvistä alkuvaikeuksista selvittiin: Kitzen* on muokannut ja asentanut vanhasta kodista irrotetut keittiökaapit uuteen paikkaansa ja Tulikiven* kivimiehet kantoivat viime viikolla uudet graniittiset keittiötasot sisään. Oli varsinainen jouluihme, että saimme vielä putkimiehen ja sähkömiehen visiitille ennen kuin maa hiljeni joulunviettoon, sillä nyt keittiössämme on kaikenlaisia luksusasioita, joita kukaan remontin tehnyt ei pidä itsestäänselvyytenä: juokseva vesi! Kaasuliesi! Astianpesukone! So long suihkutiskit, ei tule ikävä.

Odotetaan keittiökuvien kanssa vuodenvaihteen yli, koska kaikki on vielä vähän kesken. Kaikenlaista takaseinälevyä, sokkelia ja listaa uupuu vielä, eikä huoneessa ole vielä valoa tai jääkaappia: siinä missä pitäisi olla jääkaappi on toistaiseksi vasta iso reikä seinässä ja itse kaappi seisoo käytävässä odottamassa, että kerkeämme edistää asiaa (jep, tähänkin liittyi asunnon rakenteisiin liittyvä etenemiseste). Mutta ei se mitään, olkoon kesken kunhan toimii! MEILLÄ ON KEITTIÖ! Voimme tehdä ruokaa, pestä astioita! Hengata huoneessa, joka on ollut tähän asti pressujen taakse eristetty raksa.

Ihan kuin asunnon koko olisi yhtäkkiä kasvanut, ja niin se tavallaan onkin. Olemme avanneet näissä kuvissa näkyvän oviaukon keittiön ja olohuoneen väliseen seinään ja nyt keittiöön pääsee sekä olohuoneesta että eteishallista. Aiemmin keittiö oli umpikuja asunnon perällä, nyt se on ihan eri tavalla kiinni muussa asunnossa. Valo kiertää, happi liikkuu ja saimme L-malliseen olohuoneeseen luontevan ruokailutilan.

Elämä remontin keskellä on yksi iso tetris: kun yksi huone on poissa normaalikäytöstä, poikkeustila leviää niihin muihinkin. Aloin jo tottua siihen, että olohuoneessa on kaksi pöytää, kaikilla pinnoilla tavaraa maustepurkeista kattiloihin ja nurkat täynnä laatikoita. Eteishalli oli pitkään esterata, josta selviytymiseen piti käyttää kaikkia motorisia taitojaan, koska matkan varrella oli kahdet tikkaat, teollisuusimuri, keittiökaapisto, kaasuliesi, mikrosementtitynnyreitä ja kaksimetrinen astiakaappi. You get the picture.

Se, että saimme keittiön toimintakuntoon, tarkoitti siis samalla, että saimme koko asunnon toimintakuntoon. Vietimmekin joulupyhistä suurimman osan purkaen pinoja ja siirtäen tavaroita paikalleen, enkä olisi tehnyt mitään muuta mieluummin. Soitimme musiikkia, joimme glögiä ja sovittelimme kalusteita, olisiko pöytä tässä hyvä? Lajittelin haarukat, veitset ja lusikat tuttuun keittiökaappiin ja tunsin ylitsevuotavaa onnea siitä, että juustohöyläkin pääsi takaisin omalle paikalleen.

Kuvissa vilahtava ruokapöytä on olohuoneen puolella. Keittiöönkin olisi mahtunut pieni pöytä, mutta halusimme ison ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisi paljon ihmisiä kerrallaan. Joulupäivänä sitä päästiinkin testaamaan ensimmäistä kertaa.

Niin, kyllä me jouluakin ehdimme kaiken hääräämisen lomassa viettää – kokoonnuimme joulupöydän ääreen ystävien kanssa, poksautimme samppanjapullon auki ja söimme itsemme onnellisiksi. Safkat oli haettu sunnuntai-iltana vanhasta kauppahallista: vanhan ajan tapaan suolattua graavilohta, poromakkaraa, saaristolaisleipää ja pyhä kolminaisuus nimeltä smetana, sipuli ja muikunmäti. Kauppahallin kalakauppias sai meistä ikuisen kanta-asiakkaan hakemalla meille takahuoneeseen piilottamansa viimeisen lootallisen skagenia.

Kun viimeiset vieraat olivat saapuneet, olin vähällä istahtaa illallispöydän ääreen samoissa verkkareissa ja villasukissa, joissa olin puuhaillut kotona koko päivän, kun huomasin Jarnon käyneen pukemassa päälle oikeat housut ja samettisen pikkutakin. Mitä hittoa. Tunsin itseni hiukan petetyksi ja yritin ihan periaatesyistä sinnitellä verskoissani, mutta ei se lopulta auttanut kuin käydä vaihtamassa ne kimaltavaan mekkoon. Onneksi kävin. Oli sentään ensimmäinen kerta, kun söimme ystävien kanssa lähes valmiissa kodissamme – se jos jokin on kimalluksen (ja kuplien) arvoinen! Että on lähes valmis koti, että on ystäviä. Että on ruoasta notkuva pöytä ja pieniä koiria, jotka tuijottavat lumoutuneena kalaisaa kattausta.



Joulupöytä nättinä niin puolityhjänä kuin täpötäytenä. 

Toki olemme myös lorvineet ja syöneet marsipaania. Tarkemmin sanottuna minä olen syönyt marsipaania ja kärsivällisesti käynyt poikaystäväni aloitteesta marsipaaniaiheisia keskusteluita siitä, miksi kukaan, kukaan haluaisi syödä marsipaania. Ihan sama, kiljuin lopulta, enemmän minulle! Ei kovin yllättävää, että olen saanut nautiskella ihan yksinäni myös toista samasta makumaailmasta ponnistavaa jouluherkkuani, amarettoa. Säilytän karvasmantelilikööriäni kauniissa lasipullossa ja juon sitä matalasta lasista jäiden kanssa. Pullo tyhjenee hyvin hitaasti, sillä likööri on niin makeaa, että sitä voi nauttia vain pienen paukun kerrallaan.

Helsinki sai hetkeksi valkoisen joulun. Kävimme aattona yökävelyllä, lumi oli vaimentanut kaikki äänet eikä kaupunki ollut koskaan ollut niin hiljainen. Ei ketään missään, ei edes valoja ikkunoissa. Suuri puisto oli yksin meidän, joten laskimme koirat vapaaksi. Toinen kirmasi pehmeässä lumessa keppiensä perässä, toinen ryhtyi hiirijahtiin. Se näki kerran kaksi vuotta sitten hiiren ja kuvittelee nyt, että jokainen tuulen kuljettama lehti tai käpy on hiiri, jonka perään se säntää riemuissaan. En tiedä oliko aattoyön taikaa vai huumorintajua, että ihkaelävä hiiri kipitti ohitsemme, mutta Juno-koira ei huomannut sitä, koska sillä oli kiire jahdata hiireksi luulemaansa lumikokkaretta.

*Keittiöremontti toteutetaan yhteistyössä Kitzenin ja Tulikiven kanssa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA