Saisiko vielä hetkeksi talven takaisin?

On lauantai-ilta, mutta kaupunki ikkunan takana on hämärä ja hiljaa. Pyryttää räntää, sitä rasittavaa lajia, joka on enemmän jäätä kuin lunta ja takertuu tuulilaseihin ja mukulakiviin. Katselen pyryä ikkunasta, patteri naksuu ja tuntuu ihan siltä kuin talvi olisi vasta tulossa. Glögikausi alkamassa, villasukat kaivettu juuri kaapista.

Kuvat ovat sattumanvaraisia suosikkejani viime ja toissa talvelta, löysin itseni selaamasta niitä yhtäkkisen talven kaipuun kourissa. 16-vuotias Stella ei olisi kyllä ikinä uskonut, että tulee päivä, kun katselen vapaaehtoisesti jotain lumikuvia. Kaikenlaista hullua se ikä ja Lappi teettää. Osa näistä kuvista on pohjoisesta, toiset matkalta sinne, loput tutuilta kulmilta täällä kaupungissa.

Tiedän, eletään melkein maaliskuun puoliväliä, mutta niinpä vain haaveilen yhtäkkiä siitä josko kuitenkin tulisi vielä hetkeksi talvi. Ei mikään helsinkiläinen loskapainajainen, vaan kunnon talvi, pakkastalvi! Uneksin narskuvasta lumesta saappaiden alla, pyrystä joka lävähtäisi päin poskia kuin parvi kylmiä perhosia, vastasataneen lumen rikintuoksusta josta tulee mieleen tulitikut tai tähtisädetikut. Pukisin päälle paksuimman kelsini ja painuisin ulos, ulos, katselemaan kuinka hiutaleet sulavat horisonttiin ja maailma muuttuu äänettömäksi untuvamyrskyksi.

Lapistahan tämä johtuu, muistin vasta vuosi sitten jouluna miten kaunis talvi voi parhaimmillaan olla. Olemme ikävöineet sinne takaisin viime kuukausina, katselleet kateellisina Lapissa reissaavien tuttujen lumikuvia (Henriikka, joudun ihan just blokkaamaan sinut) ja harmitelleet talviteloilla olevaa taloprojektiamme, kunnes tajusin: voihan Lappiin mennä muihinkin paikkoihin! Lähteä lähilomalle, vuokrata mökin tai hotellihuoneen! Käsittämätöntä, että kesti näin kauan tajuta tämä. Katsotaan ehditäänkö vielä keksiä joku passeli kohde ennen kuin talvi alkaa sielläkin taittua kevääksi ja kinokset sulaavat. Onko teillä suosikkipaikkaa?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tavallinen perjantai

Tuhannesti kiitos kaikille edellistä kirjoitustani kommentoineille. Näin henkilökohtaisten asioiden jakaminen jännittää aina, mutta lämmön ja tuen määrä oli häkellyttävä – viestejä tulvi joka kanavassa enkä muista milloin olisin viimeksi saanut yhtä paljon palautetta. Nämä haasteet eivät suinkaan kosketa vain minua: endometrioosi on yleinen sairaus, johon liittyy yhä valitettavan paljon väheksyntää ja epätietoisuutta. Todella monella on samankaltaisia kokemuksia ja siksikin tuntuu tärkeältä puhua aiheesta, levittää tietoisuutta. Palaan aiheen äärelle pian.

Kuvat on napattu tovi sitten Ateneumin portailta, mutta minä istun juuri nyt kirjoittamassa tätä hikisessä t-paidassa treenin jälkeen. Työviikko ei suinkaan ole ohi, mutta perjantai-illan tuttu huojennus on silti läsnä – viikonloppuisin tunnit ovat pidempiä eikä puhelin soi. Koti on semikaaos, vaatteita hujanhajan, pyykkiteline pönöttänyt koko viikon keskellä makuuhuonetta. Jarno soittelee kitaraa sohvalla, koira nukkuu lepakkotuolissa. Niin tavallista. Ihanan tavallista. Usein tavallinen tarkoittaa, että mikään ei ole akuutisti nyt huonosti.

Kuluneella viikolla on ollut monta ilonaihetta. Auringonvalo, vesisade, molemmat vievät meitä kauemmas talvesta. Olen ehtinyt tavata monta ystävää, istua lounaalla, piipahtaa kahveilla. Kävin pitkästä aikaa Maxillissa, pidän siitä miten se on aina samanlainen, valo sinkoilee korkeassa tilassa ja valkoisissa pöytäliinoissa on ajattomuuden pysähtynyttä onnea. Tiistai oli ihan tavallinen, kunnes paljastui, että oli ystävän syntymäpäivä. Tilasimme riehakkaasti samppanjaa, noin vaan kesken työpäivän. Sellaisia päätöksiä on tehty joskus pienemmistäkin syistä.

Olen käynyt treeneissä, tuntuu niin hyvältä avata kehoa tauon jälkeen. Ehkä olen vihdoin monen vuoden harjoittelun jälkeen oppinut vähän kuuntelemaan mitä se tarvitsee (vaikka yhä se tuntuu yllättävän usein tarvitsevan juustoranskalaisia).

Ilonaiheita ovat toki myös kuvissa vilahtava Hálon mekko, jossa loimuaa Reidar Särestöniemen maalaus, sekä pörröinen kirppispalttooni, joka on lämmittänyt keväisessä viimassa. Pidän niistä yhdessä ja erikseen. Viimasta en niin välitä.

Löysin treeneistä palatessani maljakollisen tuoreita kukkia, jotka eivät kuulemma missään tapauksessa ole mitään naistenpäiväkukkia vaan tasa-arvokukkia. Haha! Kotona selvästi muistetaan viimevuotinen raivoni. Onneksi tänä vuonna ollaan paljon enemmän olennaisen äärellä. Siitä lisää huomenna ja ensi viikon puolella.

Ihanan tavallista viikonloppua!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Now, and now, and now

Sylvia Plath kirjoitti kerran: Remember, remember, this is now, and now, and now. Live it, feel it, cling to it. I want to become acutely aware of all I’ve taken for granted.

Ajattelen sitä usein silloin kun päivät valuvat ohi jättämättä jälkeä enkä illalla muista mitä tein aamulla. Kuin kävelisi unessa eikä saisi mistään otetta. Haluan tarttua tähän, elää nämä hetket. Mutta joko olen täysin turta tai sitten tunnen kaiken niin intensiivisesti, että kaikki muu pyyhkiytyy pois.

Sain viime vuoden lopussa kuulla sairastavani kroonista sairautta. Huono uutinen on, että se aiheuttaa lamauttavaa kipua ja lapsettomuutta, eikä siihen ole mitään tunnettua parannuskeinoa. Hyvä uutinen on, että se ei tule tappamaan minua. Sen kanssa voi elää, tiedän sen, olen elänyt sen kanssa jo 26 vuotta. Osasin aavistaa tätä. Silti diagnoosi, jota jouduin odottamaan varhaisteinistä saakka, tuli lopulta iskuna. On pitänyt sulatella kaikenlaista, ajatella asioita uuden tiedon valossa. Asennoitua elämään vaikean endometrioosin kanssa.

Välillä tuntuu kuin olisin taas teini koskettelemassa todellisuutta kameraseuran pimiössä, vedostamassa tärähtäneitä kuviani punaisessa hämärässä. Erotan ääriviivat, jotka alkavat piirtyä paperin satiiniseen pintaan, ne ovat samat ja silti vieraat. Ääriviivojen jälkeen esiin tulevat varjot, ne tummuvat kuin märät läikät kankaaseen, näyttävät uusia sävyjä minuudesta, jonka luulin tuntevani läpikotaisin.

Raivo, shokki, suru siitä, että piti odottaa ja kärsiä näin kauan.

Ihmiset kysyvät kadulla mitä kuuluu ja tekee mieli sanoa, että ei yhtään mitään sellaista, jonka voisin jotenkin lyhyesti ja salonkikelpoisesti selittää alkamatta huutaa tai itkeä. Mutta sitten sanon jotain muuta, puhun alkuvuoden aivosumusta, viime vuodesta toipumisesta, eikä sekään ole vale. En voi laskea muiden harteille painoa, jota en itsekään juuri nyt jaksa kantaa.

Muistutan itseäni tosiasioista: ei tämä mikään syöpä ole. Ihmisillä on isompiakin murheita. Tämä on vain yksi asia muiden joukossa, käytävä läpi, annettava mennä. Elämä jatkuu ihan samalla tavalla kuin tähänkin asti. Vaikka samaan aikaan kaikki on toisin.

Välillä sorrun jossitteluun, mietin mikä kaikki olisi voinut mennä toisin, jos olisin saanut tietää tästä aiemmin. Sitten on syyllisyyden hetkiä, kun ajattelen aiheuttaneeni tämän itse olemalla lapsena niin surullinen. En tiennyt mitä tehdä ahdistukselle. Ehkä patosin sen sisälleni ja kannoin sitä siellä, kunnes se alkoi kasvaa ja valtaa alaa sisäelimissäni.

Ihan kuin joku pato olisi nyt auennut. Itkin, kun ystäväni joutui onnettomuuteen, vaikka hänelle ei käynyt kuinkaan. Itken jokaista vastaantulevaa tarinaa, jossa kaltoinkohdeltu koira pelastuu kuoleman kynsistä tai sorsanpoikanen ongitaan viemäristä. Itken lasta, joka olin. Kuin kaikki mitä olen padonnut 26 vuoden ajan sisälleni hyökyisi nyt ulos ja minä hukkuisin tulvaan.

Alun sitaatti on Sylvian päiväkirjasta ja kappale kuuluu kokonaisuudessaan näin.

Let’s face it: I’m scared, scared and frozen. First, I guess, I’m afraid for myself … the old primitive urge for survival. It’s getting so I live every moment with terrible intensity. Last night, driving back from Boston, I lay back in the car and let the colored lights come at me, the music from the radio, the reflection of the guy driving. It all flowed over me with a screaming ache of pain … remember, remember, this is now, and now, and now. Live it, feel it, cling to it. I want to become acutely aware of all I’ve taken for granted. When you feel that this may be the good-bye, the last time, it hits you harder.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA