On siis joulu

Riisipuuron tuoksu herätti lapsena aattoaamuun. Telkkari napsautettiin päälle tottumuksesta: sieltä tuli lastenohjelmia, joiden jouluinen äänimaisema säesti aamupalaa. Walking in the Air jäi soimaan päähän koko päiväksi. Ulkona oli pimeää ja niin kirpeä pakkanen, ettei sinne ollut mitään asiaa. Naapurit tosin reippailivat toppavaatteissaan kohti kirkkoa niin että lumen narskunta kuului sisälle asti. Kaikki puuhasivat omien askareidensa parissa, joku pelasi pleikkaria, toinen valmisteli saunaa. Joku paketoi vielä lahjaa, kuusi oli jo koristeltu. Oli odottava tunnelma, kaikilla eri syistä. Kohta pääsee saunaan, kohta saa kinkkua. Kohta vieraat tulevat syömään, kohta jaetaan lahjat ja kohta tämä kaikki on ohi.

Muistikuva on monin tavoin perinteinen. Harvoin olen kuitenkaan viettänyt joulua samassa osoitteessa kahta kertaa. Lapsena muutimme monesti, aikuisempana on tullut vietettyä joulua milloin missäkin kumppaneiden kanssa. Joskus on jäänyt joulu kokonaan väliin reissun takia tai siksi ettei vaan huvittanut. Joulu oli mulle pitkään traditioiden täyttämää näytelmää, epäkiinnostavaa pakkopullaa, joka tuntui aiheuttavan ihmisille enemmän stressiä kuin iloa.

Aloin kiinnostua joulusta vasta sitten kun tajusin, että siitä saa tehdä omanlaisen ja viettää sen kuten haluaa. Toki tykkään monista perinteistä, kuten joulusaunasta ja riisipuurosta. Nekin voi tehdä omalla tavallaan siihen tahtiin kun tykkää.

Kolme vuotta sitten olimme alkaneet ihan vaan hengata Stellan kanssa ja sain kutsun joulunviettoon Tehtaankadulle. Toin kollektiiviseksi joululahjaksi kuusen, joka sijoitettiin kunniapaikalle olohuoneeseen. Stella hankki kuusen koristeiksi lasisia palloja, joiden sisään vieraat saivat sujauttaa lapuille kirjoitettuja toivotuksia. Kirjoitin lappuun: rakastu. Se oli ainoa lasipallo, joka jäi avaamattomana kiikkumaan kuusen oksalle, josta hän sen myöhemmin luki ja kysyi oliko se viesti minulta. Vastaus on varmasti helppo arvata.

Olen ajatellut aina, että joulu on perhejuhla, vaikka se ei ole aina siltä omalla kohdalla tuntunut. Olen koko elämäni ollut jonkinlainen joulunomadi, mutta tuona jouluna tuntui, että olen löytänyt oman perheeni.

Siihen liittyy moni parhaista joulumuistoistani. Kuten se, kun olimme Stellan kanssa Tuusulassa hevosrekiajelulla ystävämme luona. Reki oli vuorattu hirventaljoilla, tähtitaivas tuikki koko taivaankannelta ja metsän hiljaisuuden katkaisi vain hevosen pärskintä ja reessä helkkyvät kulkuset. Hetki oli maaginen, toivoin sen jatkuvan ikuisesti.

Tuntuu hyvältä, että on paikka mihin kuuluu. Toivon, että kaikki saisivat kokea sen, mahdollisuuden viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa ja olla kiitollisia kaikesta mitä meillä on. Säteillä positiivista energiaa ympärilleen ja koko maailmaan. Elämme hulluja aikoja. Mikään ei ole tärkeämpää kuin rakkaus ja empatia toisiamme kohtaan.

Hyvää joulua meille jokaiselle, mitä se kullekin sitten merkitsee.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Talvipäivänseisaus

Eilen oli vuoden pimein päivä. Sen huomasi. Kotona tuntui, ettei päivä valjennut ollenkaan: ohut valo ritisi tovin taivaanrannassa, kunnes katosi kokonaan ja sininen hämärä nielaisi kaupungin. Piti sytyttää kaikki mahdolliset valot, että löysin mustat vaatteeni makuuhuoneen lattialta. Väsymykselläkin saattoi olla osuutta asiaan. Joululoma ei tule päivääkään liian aikaisin.

Kuvat ovat Lapista viime jouluna.

Luin illalla viimeiseksi Hesarista hienon jutun Nuorgamista kaamoksen keskellä. Nuorgam on Suomen pohjoisin ja siten myös pimein paikka, jossa aurinko ei nouse lähes kahteen kuukauteen. Kaamos on alkanut siellä marraskuun lopussa ja jatkuu vielä tammikuun 17. päivään. Mikko Suutarisen ottamat valokuvat ovat upeat ja juttu muutenkin mielenkiintoinen: toisille kaamos on vuoden taianomaisin aika eivätkä he olisi missään muualla mieluummin.

Kaamoksessa on aina ollut minusta kauneutta. Huimaa ajatus pimeästä maasta, jota lumi ja revontulet valaisevat. Teorian tasolla olen ymmärtänyt kyllä miksi pohjoisessa syntynyt äitini rakastaa Lappia niin paljon. Silti tulin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että toiset tosiaan nauttivat tästä pimeästä ajasta, ottavat sen vastaan ilolla. Minut se uuvuttaa ja nujertaa. Asun yli tuhat kilometria etelämpänä kuin nuorgamilaiset ja silti tuntuu, että olen talvikuukausina vain puolikas ihminen, tämmönen helvetin kärttyinen varjo.

Ehkä tuntuisi toisenlaiselta, jos kaamoksen aikaan ei tarvitsisi painaa pitkiä työpäiviä ja selviytyä vuoden kiireisimmistä viikoista. Jos voisi vaan antautua pimeyden hitaaseen rytmiin, antaa itselleen luvan levätä ja nukkua aina kun nukuttaa. Jos voisi liikkua ulkona päivän vähinä valoisina hetkinä, tai tehdä kuten äitini: herätä aamuisin hiihtämään kohti päivänvaloa, horisontissa kajastavaa kapeaa valokiilaa.

Äitini asui vähän ennen syntymääni Nuorgamin naapurissa, opetti Utsjoen kirkonkylällä kieliä saamelaisille ja suomalaisille lapsille. Kysyin joskus järkyttyneenä miksi nuori opettaja muuttaisi sellaiseen paikkaan. Lapin hulluus teettää kuulemma sellaista.

Lapin hulluus on ilmeisesti periytyvää ja iän myötä aktivoituvaa sorttia, sillä myönnän: olen ajatellut Lappia viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Jopa Nuorgam ja muutkin Tenojoen rannan rajakylät ovat alkaneet nyt kiehtoa. Lapin hulluus taitaa olla myös tarttuvaa, sillä en ole parisuhteessani ainoa, jota pohjoinen kutsuu. Onneksi! Olisi epäkäytännöllistä, jos sinne hinkuaisi vain meistä toinen.

Olen itseasiassa käynyt Nuorgamissa kerran, mutta siitä muistan melko vähän – olin vasta kahdeksan kuukautta vanha enkä erityisen kiinnostunut tiuhaan tahtiin vaihtelevasta maantieteellisestä sijainnistani. Sudeettisaksalainen isäni oli siellä silloin jo toista kertaa. Ensimmäisellä visiitillään hän oli epäillyt joutuneensa maailman reunalle, toisella kerralla kalasti jo tyytyväisenä Tenojoessa.

Joskus mietin sitä ensimmäistä matkaa. Vanhempani eivät vielä olleet yhdessä, mutta isäni oli ilmeisesti päättänyt, että niin kävisi. Hän oli ajanut Saksasta Lappiin, pysähtynyt pieneen kylään, josta äitini oli kotoisin, ja löytänyt naapureilta kyselemällä oikean talon. Isoäiti oli mahtanut olla pihallaan seisovasta kaksimetrisestä saksalaisesta ihmeissään, mutta oli saanut kielimuurista huolimatta selvitettyä, että tytär oli muuttanut Utsjoelle ja edessä olisi vielä tuntien matka kohti tuota Suomen pohjoisinta kolkkaa.

Loput tarinasta on ilmeisesti historiaa, sillä seuraavalla Utsjoen matkalla minä olin jo olemassa, tyytyväinen pikkutyyppi, joka oli tottunut nukkumaan ympäri maailmaa reissaavien vanhempiensa rintarepussa. Äiti sai samoilla Fjällräveneissään, isä kalastaa. Yövyimme Tenojoen rannalla valkoisessa teltassa – yksityiskohta, jota en muistaisi, ellei siitä olisi olemassa valokuva.

Toinen yksityiskohta henkilöhistoriani varrelta: viimeisimmän muuttoni yhteydessä huomasin, että minulla on fiktiivinen linkki Utsjokeen. Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan olen ulkomailla tapahtuneen syntymäni jälkeen ollut seuraavan kymmenen vuoden ajan kirjoilla Utsjoella. Se on vain virhe Matrixissa, sillä muutin toiselle puolelle palloa sen jälkeen kun synnyin Ruotsissa ja tulin pysyvästi Suomeen vasta vuosikymmen myöhemmin.

Muita kiintoisia yksityiskohtia. Utsjoella asuu suunnilleen saman verran suomalaisia ja saamelaisia. Paikkakunnalla on myös inarinsaamelainen nimi, joka tarkoittaa pientä jokea, mutta paikallinen, pohjoissaamelainen nimi on Ohcejohka eikä kukaan tiedä mitä se merkitsee. Luin jostain, että kielentutkijat ovat päätelleet sen palautuvan johonkin kauan sitten hävinneeseen kieleen, joka ei ole saamea ollenkaan.

Asioita, joiden ajatteleminen aiheuttaa huimausta: kahden kuukauden kaamos, revontulet, kuolleet kielet. Tenojoella kalastava kaksimetrinen saksalainen. Se rämän näköinen auto, jolla vanhempani ajelivat pitkin jyrkkiä tunturiteitä. Riekot, nuo surrealistiset lappilaiset linnut, jotka vaihtavat talven tullen värinsä valkoiseksi ja maastoutuvat lumeen. Valtatie 4, joka alkaa Helsingin Esplanadilta ja päättyy Utsjoelle 1295 kilometriä pohjoiseen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suomi 101

Olimme syyskuussa Lapissa ystäviemme kanssa, suvun talossa, josta teemme pikkuhiljaa omamme. Lämmitimme saunaa, kannoimme sinne saaveissa vettä, poltimme puuroskia valurautapadassa. Pimeän tullen seisoimme pihalla katsomassa upeimpia revontulia, joita olin koskaan nähnyt. Tai no, minä ja ranskalainen ystävämme seisoimme, Mikko ja Jarno kurkkivat näytöstä saunan ikkunasta ja kävivät välillä kantamassa lisää roskia keskellä pihaa ritisevään pataan. Koiria eivät taivaalla tanssivat valot tai kynttilälyhdyin valaistu puusauna kiinnostaneet, ne nukkuivat pirtissä kääriytyneenä peittoon.

Tekee hyvää kerran vuodessa ajatella niitä, jotka ovat mahdollistaneet meille kaiken mitä meillä nyt on. Kaksikymppinen isoisäni oli yksi heistä, jotka taistelivat itsenäisen Suomen puolesta. Oli hiuskarvan varassa, että äitiäni tai minua ei koskaan ollut. Isoisäni oli juuri nähnyt pikkuveljensä kuolevan, kun häneenkin osui: hänet ammuttiin piikkilanka-aitaan, jonka yli hän oli kiipeämässä. Kolme luotia lävistivät hänet ja hän olisi varmasti vuotanut kuiviin, ellei olisi ollut talvi ja kolmenkymmenen asteen pakkanen. Hän oli roikkunut aidassa vuorokauden, kun hänet löydettiin ja kannettiin ruumiskasaan. Siellä vasta joku huomasi, että suun seutu oli sula – hän eli vielä. Isoisä makasi viikkoja sairaalassa muistamatta nimeään tai mistä oli kotoisin, tuntolevy oli kadonnut taisteluissa. Hänet vietiin kolme kertaa kuolemantupaan, ruumishuoneen viereiseen tilaan jonne kuolevat kuljetettiin, ja kolme kertaa hän tuli sieltä hengissä takaisin. Lopulta hän muisti isänsä nimen. Toipilaana hän tapasi sotalotan, tytön, josta tuli minun isoäitini.

Minun maailmani kaksikymppisenä oli kovin toisenlainen ja olen siitä ikionnellinen. On yhä paljon paikkoja, joissa mikään tästä ei ole itsestäänselvää. Että kaikki saavat äänestää, kaikki pääsevät kouluun. Että enimmäkseen saamme valita millaista elämää haluamme elää ja kenen kanssa jaamme sen. Että enimmäkseen olemme turvassa ja saamme ilmaista itseämme juuri sillä tavoin kuin tahdomme. Paljon on vielä parannettavaa, mutta se ei tarkoita, ettei voi olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on jo saavutettu.

Onnea 101-vuotias Suomi!

PHOTOS BY STELLA HARASEK