Tarinoita kivusta

*Osa kiropraktikkohoidoista saatu blogin kautta

Tiedättekö tunteen, kun keho tuntuu kevyeltä ja ketterältä? Liikkuminen on ihanaa ja helppoa, happi virtaa hyvin, hartiat ovat rennot ja niska pitää päätä pystyssä ranskalaisista elokuvista tutulla ryhdillä ja eleganssilla? Ei hätää, en minäkään tiennyt.

Harva asia uuvuttaa yhtä paljon kuin jatkuva kipu. Pienikin särky alkaa pitkään jatkuessaan nakertaa ihmistä, puhumattakaan kivusta, joka tuntuu joka kerta kun nouset seisomaan tai käännät päätäsi. 

Olen kerrannut viime aikoina monestakin syystä oman hyvinvointini – tai pikemminkin sen puutteen – historiaa ja todennut, että eipä ihme, jos tuntuu, että koko elämäni 12-vuotiaasta eteenpäin on ollut yksi iso pitkä uupumus. Olen positiivisen asenteen ja “ei minulla ole oikeutta valittaa, kun monilla on paljon huonommin” -väheksynnän turvin pitänyt itseäni aina perusterveenä, mutta ollaanpa rehellisiä, kehooni on kohtalaisen nuoren ikäni huomioiden kertynyt enemmän kroonisia kipuja kuin kenellekään soisi. Varhaisteininä nimittäin alkoi kovien kuukautiskipujen lisäksi myös krooniset jalkakivut sekä jatkuvat selkä- ja niskasäryt.

Olen vasta viime vuosina alkanut miettiä paljonko asiaan vaikutti niihin aikoihin rajusti muuttunut elämäntilanne – muutto Suomeen toiselta puolelta maapalloa ja kaikki siihen liittyvät olosuhteet. Olen aina ollut sopeutuja ja selviytyjä, painellut eteenpäin vaikka katkenneella nivelsiteellä (tarina tosielämästä). Vasta viime aikoina olen pysähtynyt pohtimaan kuinka paljon olenkaan padonnut kehooni sellaisia asioita, joita lapsena ei ollut keinoja käsitellä. Mutta siitä lisää toiste. Tämä on tarina selkäkivusta, johon olen vihdoin löytänyt avun.

Jatkuvat selkäkivut alkoivat varhaisteininä, kun rintavarustukseni alkoi kasvaa. Ja kasvaa. Ja kasvaa. Hontelo kehoni ei jaksanut kannatella kunnolla uusia muotojaan, terveydenhoitaja huomautti ryhtiongelmista ensimmäisen kerran kuudennella luokalla. Mutta en murehtinut asiaa, miksi olisin, lapsenkehonihan liikkui. Ratsastin ja juoksin, kiipeilin puissa. Lukiovuosina selkäni, hartiani ja rintalihakseni alkoivat mennä vuosi vuodelta pahemmin jumiin. Ei varsinaisesti auttanut, että vietin tunteja kirjoittaen, lukien ja kyhjöttäen pimiössä kehitealtaiden äärellä. Kävin sen vastapainoksi juoksemassa iltaisin urheilurataa ympäri, mutta tuntui, että liikkumisesta oli enemmän haittaa kuin hyötyä: paikat olivat sen jälkeen entistäkin kipeämmät. Niihin aikoihin sain kuulla, että rintojeni paino oli aiheuttanut yläselkääni lievän skolioosin, selkärangan vinoutumisen.

Alkoi vuosien kierre. Opiskelin, tein töitä ja yritin elää pahenevan säryn kanssa. Olin musiikkialalla työskentelevä parikymppinen enkä jaksanut kivultani seistä kokonaista keikkaa alusta loppuun. Painavan kauppakassin kantaminen kotiin oli painajainen, joka päättyi kramppeihin. Liikkuminen oli jäänyt, koska se oli niin kivuliasta. Hullu kierre: liikunta olisi auttanut, jos olisi vaan pystynyt liikkumaan. Selkäkivut alkoivat aiheuttaa kovia päänsärkyjä ja lopulta sain työterveydestä lähetteen fysioterapiaan. Siitä ei ollut apua, päinvastoin – viimeinen niitti oli, kun fysioterapian hellävaraisin mahdollinen muoto sai rintojen painon rasittamat kaulalihakseni tulehtumaan niin pahasti, etten saanut enää aamulla päätäni tyynystä.

Itkin ilosta, kun sain lääkäriltä lähetteen kunnallisen puolen rintojenpienennysleikkaukseen. Se oli keskisuuri leikkaus, jossa rintakudosta otettiin pois yhteensä kilon verran. Tikkejä tuli sata, paraneminen kesti kuukausia ja rintakehässäni on yhä muistona arvet, mutta se kaikki oli samantekevää – leikkaus oli ehdottomasti parasta mitä olin siihen mennessä tehnyt hyvinvointini eteen. Pelkästään suorassa seisominen tuntui niin paljon kevyemmältä.

Vuosia kestäneet jatkuvat kivut jäivät leikkauspöydälle, mutta skolioosin sain pitää muistona, se oli erottamaton osa minua. Aloitin liikkumisen heti kun sain lääkäriltä luvan ja se tuntui euforiselta, mutta kehoni oli kaiken kokemansa jäljiltä todella jumissa – oli selvää, että vaatisi vielä paljon töitä ennen kuin esimerkiksi ryhtiongelmani ja niskan virheasento korjaantuisivat. Skolioosin vaikutus heijastuu paljon varsinaista ongelma-aluetta laajemmalle alueelle: minun kehossani se kiristää lihaksia niinsanottuun takaketjuun eli pakaroihin ja takareisiin saakka ja rajoittaa liikkuvuuttani niin treenaamisessa kuin arkipäivän tasolla.

Kun aloin treenata säännöllisesti, apunani oli useampi loistava ammattilainen ja aloitin samalla liudan erilaisia kehonhuolto- ja kuntoutusharjoituksia, joiden tavoite oli saada kehoni toimimaan toivotulla tavalla. Niistä olisi varmasti ollut tosi paljon apua, jos olisin vaan jaksanut ja ehtinyt noudattaa niitä ohjeiden mukaan. Tein sen verran mihin voimat riittivät. Oli vaan niin loputtoman paljon korjattavaa, paljon muutakin kuin pelkät skolioosin aiheuttamat jumitukset. Oli jalkaongelmat, jotka pahenivat kroonisesta akuutiksi, kun aloin juosta ensimmäisen kerran vuosiin. Oli ne uuvuttavat kuukautiskivut ja niiden lisäksi vielä aikuisiällä ilmaantuneet vatsaongelmat, jotka varmistivat, että vatsaani sattui myös muulloin kuin kuukautisten aikaan. Olo oli jatkuvasti täysin hakattu, voimat vähissä ja kaikki energiani kului töistä ja muista välttämättömyyksistä selviytymiseen.

Puin tuon vyyhdin sanoiksi nyt ensimmäistä kertaa ja tajusin samalla miten hirveältä se kuulostaa. Hyvinvointi on toki suhteellista ja tiedän selvinneeni pienin haastein moniin muihin verrattuna, kun olen kuitenkin ollut suurimman osan ajasta mitenkuten työkykyinen. Entä jos suhteuttaakin toiseen suuntaan? Jos hyvinvoiva ihminen kohtaisi yhtäkkiä noin monta jatkuvaa kipua aiheuttavaa ongelmaa, hän säikähtäisi ja hakeutuisi välittömästi akuuttiapuun. Siinäpä piileekin jatkuvan kivun petollisuus: kaikkeen tottuu. Jos käytännössä joka paikkaan on sattunut yli viisitoista vuotta, ei osaa edes kuvitella elämäänsä kivuttoman kehon kanssa. Ravasin silti voimieni mukaan lääkärissä milloin minkäkin kivun tiimoilta ja sain lähinnä buranareseptejä. Toisinaan päädyin tuttavien suosituksesta muille ammattilaisille, joilta olen saanut lopulta paljon isomman avun. Yksi noista suosituksista johti minut lopulta myös tähän päivän aiheeseen.

Selkäsäryt pääsivät pahenemaan viime syksynä. Vuosi oli ollut kiireinen, teimme paljon töitä ja iso osa siitä liittyi matkustamiseen – naputin töitä milloin lentokoneessa, autossa tai kahvilan kovalla penkillä, ja nukuin missä sattui. En ehtinyt saada treenirytmistä kiinni reissujen välissä eikä aika riittänyt treenaamiseen tiiviisti aikataulutetuilla matkoillakaan.

Lopulta havahduin siihen, että pääni ei enää kääntynyt kunnolla kumpaankaan suuntaan enkä pystynyt istumaan puolta tuntia pidempään töiden äärellä ilman että niskakivut yltyivät sietämättömiksi ja piti nousta venyttelemään. Päätä särki jatkuvasti, käsivarret puutuivat. Tälläiseen ei edes tarvita skolioosia, oireet ovat ihan samat kuin kellä tahansa liian pitkiä työtunteja painavalla toimistotyöläisellä, joka ei ehdi liikkua ja levätä tarpeeksi. Turhan tuttu kuvio monelle ystävällenikin – ehkä joillekin teistäkin?

Päädyin ystävien suosituksesta kiropraktikolle. Tilanne oli hupaisa: tiesin kyllä monen ystäväni käyvän kiropraktikolla, mutta sitä en tiennyt, että puolet ystäväpiiristäni tosiaan kävi samassa paikassa, Erottajalla sijaitsevassa ViaVitalissa ja siellä kiropraktikolla nimeltä Simo. Simo Poutanen on ViaVitalin perustaja ja hämmästyttävän energinen mies, jolle on helppo puhua, koska hän on hyvin ystävällinen, hyvin läsnä ja puhuu itsekin taukoamatta. Ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää miten tälläinen tyyppi on saanut aikaan menestyvän vastaanoton ja ehtii vielä hakea asiakkailleen kahvin ennen hoidon aloittamista.

Simo kuuli ahdingostani ystävältäni ja varasi minulle ajan heti seuraavalle aamulle. Sain myöhemmin nähtäväkseni otteita hänen muistiinpanoistaan ensimmäisestä tapaamisestamme: “Asiakkaalla niska-hartiaseudun alueen vaiva, jatkunut vuosia. Jatkuvia päänsärkyjä, tälläkin hetkellä päätä särkee. Niskassa virheasento ja krooninen jännitystila. Myös ryhti on lysyssä, käsivärret puutuvat usein ja niistä lähtee voimat. Lapojen väli jumissa, oikea lapa pahempi. Tuntuu raskaalta hengittää. Saattaa olla myös henkinen oire.”

Nekin, jotka eivät ole käyneet kiropraktikolla, yleensä tietävät hoitomuodosta sen verran, että siellä naksautellaan. Vastoin yleistä käsitystä naksauttelu ei kuulu kuitenkaan luista, vaan nivelistä vapautuvista kaasukuplista, kun kiropraktikko ohjaa rankaa oikeaan asentoon ja palauttaa ryhdin paikoilleen. Kun kehon lukot avataan, keho pääsee liikkumaan kuten sen kuuluu. Kun Simo sanoi tuon ääneen, omasta päästäni kuului pieni naks, vaikka hän ei ollut edes koskenut selkääni. Niin yksinkertainen asia, niinhän sen kuuluu olla! Kun jatkuvat säryt, kivut ja väsymystila eivät rajoita kehoa, se jaksaa tehdä töitä, liikkua ja leikkiä, palautuu levossa. Kyse on kehon kokonaisvaltaisesta toimintakyvyn palauttamisesta. Minulla se oli ollut kateissa niin kauan kuin muistin.

Toisin kuin niinikään kiropraktikolle päätynyt poikaystäväni, minä en rakasta nivelten naksauttelua, mutta lopputulos auttaa kyllä kummasti sietämään sitä, sillä: pahin kipu hellitti Simon käsittelyssä heti ensimmäisellä kerralla. En tarkoita samalla viikolla tai seuraavana aamuna, vaan heti. Kun nousin pöydältä, olo oli ihan eri kuin siihen asettuessani puolta tuntia aiemmin.

Mitä siinä välissä sitten tapahtui? Olin ensin selälläni, naks, sitten kyljelläni ja toisella kyljellä, naks, sitten vatsallani, naks. Sitten istuin hetken hoitopöydällä venytettävänä ja ennen kuin tajusin, että olimme kunnolla edes aloittaneet, olimmekin jo valmiita. Minun ei tarvinnut kuin hengittää ohjeiden mukaan sisään ja ulos, Simo teki kaiken työn pienenpienin mutta todella varmaotteisin liikkein.

Hoidon teho tuli yllätyksenä. Olin jo tottunut ajatukseen siitä, että hyvinvoinnin saralla ei ole sellaista kuin quick fix. Mutta siinä minä istuin sohvalla, kuuntelin huoneessa soivaa musiikkia ja happi kulki kevyemmin ja vapaammin kuin kuukausiin, pääni liikerata oli palautunut ennalleen, päänsärky oli kadonnut eikä niskaan sattunut lainkaan. Tuntui vaikealta uskoa, että nämä viikkoja ja kuukausia jatkuneet oireet olivat helpottaneet alle 30 minuutissa. En ollut edes tajunnut, että hengitysvaikeudet johtuivat jumissa olevista lihaksista eikä stressistä.

Pitkäaikaisiin tuloksiin tarvittiin pieni hoitokuuri. Kävin talven aikana Simolla reissujeni välissä ehkä kuusi tai seitsemän kertaa ja tilanne parani kerta kerralta. Kivut olivat kokonaan poissa kolmen käynnin jälkeen ja sen jälkeen keskityimme niskan ja pään virheasennon korjaamiseen, jotta ongelmat myös pysyisivät poissa.

Paljon tuli keskusteltua hoidon lomassa, esimeriksi siitä, että kiropraktiikasta on Suomessa paljon ennakkoluuloja, vaikka se on saapunut maahan jo 40 vuotta sitten ja koulutetun ammattilaisen toimesta tehtynä tehokas ja turvallinen tapa hoitaa kehoa. Se ei vaan ole täällä lainkaan niin tunnettu hoitomuoto kuin muualla maailmalla, sillä täällä ei kouluteta kiropraktikoita, vaan opiskelemaan on lähdettävä Eurooppaan tai Amerikkaan. Sekä Amerikassa että Englannissa se on ollut pitkään osa normaalia terveydenhuoltoa, johon ei suhtauduta ihmetellen. Australiassa huomasin, ettei siellä ollut niin pientä surffikylänpahasta, ettei tien varrelta olisi löytynyt vähintään yhtä tai kahta kiropraktikkovastaanottoa.

Kiropraktikot käyvät viisivuotisen yliopistokoulutuksen ja ammattinimike on Suomessa nykyään suojattu: kiropraktikon titteliä ei siis saa käyttää kuin virallisen, Valviran hyväksymän yliopistokoulutuksen käynyt ammattilainen. Kiropraktikoita ei vieläkään ole Suomessa kovin paljon, mutta 8 vuotta sitten perustetun ViaVitalin menestys kertoo omaa kieltään kysynnästä: vastaanotolla palvelee jo useampi kiropraktikko ja paikka on samalla laajentunut pieneksi hyvinvointikeskukseksi, jossa on tarjolla myös joogaa ja pilatesta.

Kysynnän kasvu ei ole ihme. Niska- ja hartiavaivat ovat lisääntyneet viime vuosina enkä suinkaan ole ainoa lajissani: tietokoneella istuminen luo niskaan kovan rasitteen, johon kehoa ei ole tarkoitettu. Eteenpäin työntyvä työasento tuottaa rasitusta kaularankaan ja koko ylävartaloon ja aiheuttaa minullekin tutun virheasennon lisäksi kipuja, puutumista, päänsärkyjä ja tokkuraista väsymystä, kun veri ei kierrä kunnolla. Vaivat alkavat usein salakavalasti ja pääsevät pikkuhiljaa pahenemaan, kun ihminen tottuu jumissa olemiseen ja se alkaa tuntua normaalilta. Vaivat myös kertyvät helposti toistensa päälle, sillä keho mukautuu virheasentoihin ja yksi ongelma voi johtaa lukuisiin toisiin. Suunta on huolestuttava, sillä jopa lapsilla on havaittu muutoksia, joiden pitäisi tulla vasta ikääntymisen myötä.

Olen omien kokemusten kautta huomannut, että Suomessa rakastetaan oireiden hoitamista ja monia vaivoja lääkitään pelkällä buranalla sen sijaan, että selvitettäisiin ja yritettäisiin ratkaista kipujen syy. Lyhytnäköinen toimintamalli näkyy kroonistuvissa vaivoissa, joiden korjaaminen on myöhemmin paljon vaikeampaa. Kipulääkkeillä hoidetaan oiretta blokkaamalla kipusignaali aivoista, mutta kiropraktikko korjaa kivun varsinaista syytä.

Siksi tykkäänkin Simon lähestymistavasta: hänen missionsa on opettaa ihmiset huolehtimaan terveydestään ja kehostaan mieluummin ennaltaehkäisevästi kuin jatkuvia vaurioita korjaten ja usein vasta siinä vaiheessa, kun vaivat ovat jo kroonistumassa. Tunnen pientä pistoa sydämessäni kirjoittaessani tätä, sillä olen juuri oppikirjaesimerkki ihmisestä, joka menee hoidattamaan ongelmansa vasta sitten kun ne ovat jo oikeasti pahat. No, onneksi siihenkin tilanteeseen on apua tarjolla.

Jarno puolestaan on käynyt Simolla hoitamassa erilaisia akuuttitilanteita. Joko hän on tullut vanhaksi tai istunut liian pitkiä aikoja tietokoneen äärellä käsittelemässä kuvia, sillä hänen selkänsä on kipeytynyt pahasti useammankin kerran viimeisen parin vuoden aikana. Se on ollut pienimuotoinen järkytys fyysiselle ihmiselle, joka on tottunut heilumaan, tanssimaan ja riehumaan kehoaan säästelemättä. Viimeksi Hangon reissullamme kävi niin, että tyhjästä tullut kipupiikki halvaannutti miehen lähes koko viikonlopuksi vaakatasoon. Se paheni taas kotimatkalla niin, että pelkästään paikallaan oleminen ja hengittäminen sattui. Seuraavana päivänä ei tarvittu kuin vartti Simon vastaanotolla, niin kipu oli poissa.

Tämä iloinen kuva ei ole lavastus. En ole ikinä tavannut ihmistä, joka nauttisi nivelten avaamisesta yhtä paljon kuin Jarno.

Entä minä? Jatkuva selkä- ja niskasärky ei ole tullut takaisin viimetalvisen hoitokuurin jälkeen, ei myöskään pääkivut tai käsivarsien puutuminen. Olen käynyt jokusen kerran hoitotulosta ylläpitävässä hoidossa silloin kun on ollut intensiivisempi työputki päällä enkä ole ehtinyt liikkua ja olen tuntenut niskan taas jäykistyvän.

Olen miettinyt viime aikoina asiaa, josta Simo puhui kun viimeksi näimme: monet ihmiset pitävät kehonsa hyvinvoinnin mittarina ainoastaan kipua, vaikka siihen liittyy niin paljon muutakin. Tuntuuko keho hyvältä ja liikkuvalta, onko liikkuminen kevyttä ja helppoa? Onko energiaa tarpeeksi, pystytkö keskittymään, onko unen laatu hyvä ja palautuuko keho levossa? Olen itse ikävä kyllä niin tottunut elämään jatkuvan kivun ja epämukavuuden kanssa, että olen jossain vaiheessa kadottanut täysin käsityksen siitä miltä kehossa voi parhaimmillaan tuntua. Siinä on kyse kokonaisuudesta, johon ei tietenkään olekaan quick fixejä. Mutta ei auta kuin purkaa vyyhtiä yksi lanka kerrallaan, opetella kuulostelemaan kehoaan ja reagoimaan asioihin, joiden kanssa ei ole pakko elää. Sitä olen tässä viime vuodet opetellut, niin liikunnan, kehonhuollon, ravinnon, unen kuin muiden hyvinvointiin vaikuttajien asioiden kautta – ja onneksi olen edennyt isoin harppauksin siitä mistä lähdin joskus liikkeelle.

Minä ja Jarno emme suinkaan olleet tuttavapiirimme viimeiset Simolle päätyneet asiakkaat, ViaVitaliin on sittemmin löytänyt tiensä moni muukin ystävä, heidän joukossaan myös skolioosista laillani kärsivä Nata, joka kirjoittikin käynnistään. ViaVitalin maine on levinnyt ansiokkaasti puskaradion kautta, joten laitetaan hyvä kiertämään: Simo lupasi blogin lukijoille ensimmäisen käynnin puoleen hintaan vuoden 2018 loppuun asti, kun mainitsee ajanvarauksen yhteydessä netissä tai puhelimitse minun nimeni. Alennus koskee kaikkia ViaVitalin kiropraktikoita.

PS. Onnittelut, jos jaksoit lukea loppuun asti! Tämä on aihe, josta olen halunnut pitkään kirjoittaa enkä näköjään osaa kirjoittaa siitä lyhyesti. Valitettavasti uskon, etten ole ainoa vastaavia ongelmia kohdannut, joten ehkä tästä on iloa jollekin muullekin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viis veisaamisen elämänmullistavasta taiasta

Olen tehnyt suurimman osan isoista valinnoistani oman intuitioni pohjalta miettimättä sen enempää muiden mielipiteitä. Muutin omilleni 16-vuotiaana. Valitsin opiskelupaikkani kolmeen kertaan ennen kuin maltoin pysyä aloillani valmistumiseen saakka. Valitsin työni ja kumppanini, sen jäänkö vai lähdenkö. Perustin yrityksiä, myin osuuksiani, aloitin uusia asioita kun hetki tuntui minusta oikealta. Valintojani on moni ihmetellyt tai arvostellut, mutta minkäs teet – meillä on vain tämä yksi elämä. Uskon vakaasti, että se kannattaa elää omilla eikä muiden ehdoilla.

Ristiriistaista kyllä, kaikenlaisissa pienemmissä asioissa olen sen sijaan ollut aivan liian kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat ja toivovat. Olen mennyt juhliin joihin en olisi jaksanut millään osallistua, istunut illallisilla kun olisin mieluummin ollut kotona kirjoittamassa tai nukkumassa. Olen suostunut projekteihin joita en oikeasti olisi ehtinyt tehdä, osallistunut lukemattomiin turhiin palavereihin, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Olen viettänyt aivan liikaa aikaa ihmisten kanssa jotka pelkästään imevät energiaa antamatta mitään takaisin, suostunut kiltteyttäni kaveriksi, vaikka en ole itse saanut kaveruudesta muuta kuin uupuneen olon. Kaikki tämä ihan vain siksi etten tuottaisi pettymystä, etten loukkaisi tai aiheuttaisi ikävää tilannetta. En ole varsinaisesti ajatellut, että muita pitäisi miellyttää, mutta en ole halunnut olla paska tyyppi tai vaikea ihminen (joustavaksi ja empaattiseksi kasvatetulle ihmiselle ei voi olla kauheampaa kohtaloa kuin tulla tuomituksi vaikeaksi).

Naurattaa ja kauhistuttaa ajatella kaikkea sitä turhan stressin ja syyllisyyden määrää, jolta olisin voinut välttyä, jos olisin tullut järkiini vähän aiemmin! Sanonut vaan ei kaikelle, joka ei tuntunut tärkeältä tai kiinnostavalta. Ehken olisi myöskään keikkunut viisitoista vuotta pahan loppuunpalamisen partaalla, jos olisin ymmärtänyt aiemmin, että aikaa ja energiaa ei riitä itselle, jos sitä jakaa säästelemättä kaikille muille.

Pari vuotta sitten sain tarpeekseni. Ei tapahtunut mitään erityistä, mitta vaan tuli täyteen. En yksinkertaisesti jaksanut enää välittää ihan kaikesta – olin kuolettavasti kyllästynyt stressaamaan kaikenlaisista asioista, joista en itse edes piitannut tai joille en vaan mahtanut mitään.

Aloin suojella rajallisia resurssejani, jotta niitä riittäisi asioille, joita minä haluan. Opettelin perusjuttuja, kuten pienen mutta kovin tärkeän ei-sanan käyttöä. Aloin kieltäytyä kivoistakin tilaisuuksista ja tapahtumista, joihin kuluvan ajan käytin mieluummin johonkin muuhun. Lopetin pelkästään huonoa oloa aiheuttavat ihmissuhteet, töiden tekemisen liian halvalla ja puolituttujen konsultoinnin ilmaiseksi (ja nyt en tarkoita kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa voimme puolin ja toisin soitella ja kysyä apua, vaan niitä kaukaisia tuttuja, jotka ajattelivat saavansa tuttuuden varjolla ammattitaitoni ilmaiseksi käyttöönsä). Aloin opetella aikatauluttamaan elämäni niin, että suunnilleen tiedän paljonko ehdin tehdä töitä enkä ota vastaan enää kaikkea mitä tulee vastaan siinä pelossa, että tarjotut työt loppuvat, jos en suostu jokaiseen. Lakkasin myös välittämästä mielipiteistä, joiden laukojat eivät merkitse minulle mitään. Kuten ystäväni sanoo (ja on siinä sataprosenttisen oikeassa): kyllä mielipiteitä maailman mahtuu.

Kun joku (esimerkiksi minä) nykyään aloittaa virren nimeltä En Millään Jaksaisi, Mutta En Kehtaa Kieltäytyä, pidän asianomaiselle puhuttelun, joka alkaa sanoilla Elämä On Liian Lyhyt.

Vielä piisaa opeteltavaa, mutta elämä on jo sata kertaa rennompaa kuin oli vaikka kolme tai viisi tai kymmenen vuotta sitten. Niin paljon turhaa stressiä on lentänyt romukoppaan, jonkun verran vielä voisi lentää sinne perässä.

Sain tovi sitten kustantajalta lehdistökappaleen Sarah Knightin kirjasta Viis veisaamisen elämänmullistava taika. En ole amerikkalaisen self-help -kirjallisuuden ylin ystävä, mutta lopulta tartuin siihen, kun tajusin, että se on suunnattu juuri kaltaisilleni superkilteille muiden toiveisiin ja tarpeisiin sopeutujille, jotka sietävät kaikenlaista ihan vaan siksi, ettei kukaan pahoittaisi mieltään.

Jos teoksen nimi kalskahtaa tutulta, olet oikeilla jäljillä: kirjailija on Marie Kondonsa lukenut. Tässä kirjassa ei vaan siivota kaapeista roinaa, vaan elämästä turhia huolenaiheita, stressiä ja syyllisyyttä. Aiheesta olikin tovi sitten juttu Hesarin sivuilla.

Olisin tarvinnut tätä kipeimmin jo vuosia sitten, mutta kirjasta oli iloa, vaikka olen soveltanut samoja ajatuksia käytäntöön jo jonkin aikaa: se sanoitti monta ajatusta, joita olen pyöritellyt osaamatta kiteyttää niitä. Lisäksi kirja auttoi päästämään irti ainakin osasta siitä syyllisyydestä, jota olen yhä potenut kaikista niistä asioista, joista en jaksa enää välittää. Syyllisyys se vasta onkin turha energiasyöppö.

Varoitan, että kirja on monin tavoin uskollinen lajityypilleen: vaivaannuttavaa huumoria sisältävä, nopeasti ahmaistava self-help -opus, jonka sisältö olisi ollut kiteytettävissä murto-osaan kirjan parisataasivuisesta pituudesta. Uskon silti, että kirjasta voi olla apua monille, joiden kannattaisi veisata vähän vähemmän tehdäkseen elämästään onnellisempaa, kivempaa ja rennompaa.

Kirja sisältää myös käytännön vinkkejä kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin, joissa on olemassa mahdollisuus, että joku itselle tärkeä tyyppi loukkaantuu. On helppoa viis veisata futiksen maailmanmestaruuskisoista, uusimmista fitness-trendeistä tai naapurin parvekekukkakriisistä, mutta on huomattavasti haastavampaa kieltäytyä ystävän kolmivuotiaan syntymäpäiväjuhlista, joihin on tulossa kaksitoista lasta ja pelle.

Seuraa muutama kirjan oivallus, jotka erityisesti puhuttelivat.

Viis veisaaminen ei ole sama asia kuin kusipäisyys. Tarkoitus ei ole tarkoituksellisesti loukata ketään, vaan vetää ystävällisesti ja jämäkästi omia rajoja. Kirja suosittelee yhdistelmää kohteliaisuutta ja rehellisyyttä, jota olenkin menestyksellä soveltanut viime vuosina. Tekosyyt ja valkoiset valheet kuluttavat aivan liikaa energiaa: on paljon helpompaa ja vapauttavampaa sanoa, että anteeksi, en millään kykene nyt osallistumaan lastenjuhliin, koska olen aivan poikki ja tarvitsen hiukan omaa aikaa. Harva loukkaantuu lempeästi ilmaistusta rehellisyydestä ja jos loukkaantuukin, tarvitseeko siitä oikeasti välittää? Jos ystävyys loppuu siihen, ehkä sen olikin jo aika mennä.

Jännä juttu on, että ihmissuhteet ovat tuntuneet kuitenkin vain vahvistuvan. Ihmiset ymmärtävät paremmin rajojani, kun uskallan vihdoin ilmaista niitä ääneen ja kunnioitan niitä itsekin. He ilahtuvat enemmän tapaamisista, koska tietävät minun olevan paikalla siksi, että oikeasti haluan. Ja toki se kaikki pätee molempiin suuntiin: minullekin uskalletaan olla rehellisempiä, puhumme asioista rennommin, nautimme yhteisestä ajasta enemmän. Elämästäni ovat karsiutuneet pois vain ne tyypit, jotka eivät lähtökohtaisestikaan olleet kiinnostuneita minusta tai hyvinvoinnistani, vaan ainoastaan siitä mitä voisivat saada minusta irti. Sellaiset saivatkin mennä.

Kyse on pitkälti itsensä ja omien rajojensa tunnistamisesta. Ah, rajat! Niiden tunnistamista ja ilmaisemista olen opetellut koko elämäni ja tuntuu, että vasta viime aikoina olen alkanut päästä kärryille. En kyllä kadu mitään. Huonoja kokemuksia on tarvittu, jotta olen ymmärtänyt kuinka paljon voin itse vaikuttaa siihen millaista elämäni on, millaisiin asioihin aikani ja energiani kuluu ja mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä, iloa tuottavia ja onnellisuutta lisääviä.

Kirjan mukaan viis veisaamisen tavoite on lopulta johtaa omien arvojen mukaiseen elämään. Allekirjoitan! Viestintämaailmasta irtaantuminen ja kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ja kuvaajaksi heittäytyminen on ollut olennainen osa viis veisaamisen prosessiani vähän suuremmassa mittakaavassa. Viestintähommissa ei ollut mitään vikaa, ne eivät vaan kiinnostaneet yhtä paljon kuin jotkut toiset asiat. Minulle vähemmän tärkeät asiat toisinsanoen söivät ajan minulle tärkeämmiltä asioilta, elämäni ei vastannut millään tavoin omia arvojani ja vuosikausia jatkunut stressi alkoi lopulta nostaa sykettä. Silloin oli pakko priorisoida, ja valitsin näin. Se on ollut viisain asia, jonka olen tehnyt työrintamalla. Yhä on joskus turhan kiireisiä viikkoja tai kuukausia, mutta nyt käytän aikani asioihin, jotka tuottavat iloa ja edistävät omia tavoitteitani. (Niin, teen minä niitä viestintähommiakin silloin tällöin: konsultointi ja konseptointi sujuu ilolla, koska nyt valitsen erikseen ne muutamat projektit, joihin lähden, ja uskallan kieltäytyä muista.)

Viis veisaamisessa on lopulta kyse priorisoimisesta. Se ei suinkaan tarkoita ettei välittäisi mistään, vaan sitä, että ehtii välittää enemmän itselle tärkeistä asioista, kun ei välitä koko ajan ihan kaikesta.

Kirja tarjoaa “idioottivarman kaksivaiheisen menetelmän” jonka avulla saa raivattua arjen ja ajatukset turhista häiriötekijöistä. Oma kärsivällisyyteni ei riittänyt sen ottamiseen käyttöön, mutta perusidea on onneksi yksinkertainen ja sovellettavissa lennosta useimpiin tilanteisiin: onko tämä todella asia, josta haluan välittää? Tuottaako tämä enemmän iloa kuin stressiä? Ja myös: onko tämä pitkällä tähtäimellä asia, joka on minulle tärkeä, vaikka se nyt hetkellisesti vaatisikin enemmän energiaa kuin mitä antaa takaisin?

Kun viis veisaat asioista, jotka eivät kiinnosta tai ole tärkeitä, jää enemmän aikaa tehdä niitä juttuja, joita oikeasti haluat. Ja kun viis veisaat muiden mielipiteistä sinun tekemisistäsi, elämään vapautuu kummasti kokonaan uutta energiaa. Meillä kaikilla on rajallinen määrä energiaa ja aikaa – viisas miettii mihin todella haluaa käyttää sen. Ajattelin laatia lähiaikoina itselleni listan, ehkäpä laitan sen jakoon täälläkin.

Kauniimpi iho sisältäpäin

Kaupallisessa yhteistyössä Elivo ja Asennemedia

Ihon hyvinvointi on yksi niistä asioista, joiden merkitys valkeni minulle vasta kolmenkympin tällä puolen. Suhtauduin siihen pitkään niin huolettomasti, että jälkikäteen vähän hirvittää – rojahdin nukkumaan pesemättä meikkejä pois, käytin kosteusvoiteita silloin kun muistin ja vietin aikaa auringossa suojaamatta ihoa. Osittain se oli ihan tavallista kaksikymppisen kuolemattomuutta, mutta syytän myös hyvien geenieni aiheuttamaa laiskuutta. Perin nimittäin molemmilta vanhemmiltani heidän terveen ihonsa enkä ole joutunut jotain yksittäisiä tulehduksia lukuunottamatta kärsimään suuremmista ongelmista. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, moni lähipiirissäni on käynyt läpi kaikenlaisia harmeja ihonsa kanssa. Olen ollut hyvästä tuuristani aina kiitollinen, mutta havahduin vasta iän mukana tulevien muutosten myötä siihen, ettei iho pysy ikuisesti yhtä hyvässä kunnossa – varsinkaan, jos siitä ei huolehdi.

Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille. Olen huomannut viime vuosina ihossani kaikki klassiset muutokset alkavista juonteista siihen, että kaikki vaan valuu hiukan … alemmas. Ryppyjä en oikeastaan pelkää, minusta ne tekevät kasvoista kauniit ja karismaattiset. Mutta ihon veltostumisesta en ole mitenkään hirveän innoissani, enkä ole kovin ihastunut pigmenttimuutoksiin, jotka ovat alkaneet ilmaantua viimeisen parin vuoden aikana nenän alle ja poskipäihin. Ihostani on tullut myös vuosi vuodelta entistä herkempi säänvaihteluille ja muille ympäristötekijöille. Kevään kirkas valo paljastaa armotta talvikuukausien tekemän tuhon: sameuden, epätasaisen sävyn, poskien punoituksen. Jep, kummasti on alkanut ihonhoito kiinnostaa.

On tullut selväksi, että tehokkain tapa ylläpitää ihon hyvinvointia on hoitaa sitä sisältäpäin. Ihon kuntoon vaikuttaa kaikkein eniten uni, liikunta, riittävä vedenjuonti ja se mitä syö. Kolmenkymmenen rajapyykin jälkeen palaute on välitön: yhdenkin huonosti nukutun yön tai sipseillä korvatun illallisen näkee aamulla omasta naamastaan. Ei minusta taida koskaan tulla ihminen, joka jättää väliin pikkutunneille venyvät illat ystävien kanssa välttääkseen seuraavana aamuna koittavat seuraukset, mutta onneksi pitkällä tähtäimellä elämäntavat ja rutiinit ratkaisevat.

On muitakin tapoja buustata ihon hyvinvointia sisältäpäin. Otin kuusi viikkoa sitten yhteistyön tiimoilta kokeiluun Elivon Kaunis Iho -vitamiinikapselit, jotka sisältävät kollageenia, hyaluronihappoa ja c-vitamiinia – kaikki peilikaappini purnukoiden kyljistä tuttuja vaikuttavia aineita. Ilahduin, kun selvisi, että Elivon terveys- ja -kauneustuotteet kehitetään ja valmistetaan Suomessa. Syön muutenkin mitenkuten säännöllisesti erilaisia vitamiineja ja hivenaineita, joten kollageenikapseleiden napsiminen on ollut helppo liittää osaksi rutiinia.

Kapselit lupaavat hidastaa ikääntymisen vaikutuksia. Niiden vaikuttavista ainesosista suurin osa tähtää ihon luonnollisen kollageenintuotannon vilkastuttamiseen: ihon kimmoisuudesta vastaava kollageenintuotanto alkaa laskea kahdenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen ja saa pikkuhiljaa ihon ikääntymään. Iho ohenee ja veltostuu, syntyy pieniä juonteita, sitten ryppyjä.

Kapselit sisältävät c-vitamiinia, joka edistää kollageenin tuotantoa, ja hyaluronihappoa, joka puolestaan kosteuttaa, edistää ihon sileyttä ja stimuloi kollageenin ja elastiinin tuotantoa. Hyaluronihappo on ollut vuosikausia pari isosti pinnalla ihonhoidossa, koska se pystyy sitomaan itseensä tuhatkertaisesti oman painonsa verran kosteutta, mikä parantaa ihon kimmoisuutta ja siloisuutta. Iän myötä ihon luonnollinen hyaluronihappopitoisuus vähenee, myös stressi, saasteet ja UV-säteily heikentävät sitä. (On huomattu!)

Kapseleissa on myös kuparia, joka tasoittaa ihonsävyä ja edistää ihon tasaista pigmentoitumista, ja mikä tärkeintä, kollageenipeptidejä, jotka silottavat ja vahvistavat ihon tukirakennetta sisältäpäin.

Kollageenin merkitys on kiistaton ja siksi niin monet ihonhoitotuotteet ja lisäravinteet sisältävät kollageenia. Elimistö ei kuitenkaan pysty hyödyntämään sellaisenaan syötyä kollageeniproteiinia, koska vatsahapot pilkkovat sen ensin aminohapoiksi ja niiden ketjuiksi eli peptideiksi. Siksi näissä kapseleissa käytetään nimenomaan kollageenia, joka on hydrolysoitu eli pilkottu valmiiksi kollageenipeptideiksi: ne ovat aminohappokoostumukseltaan valmiiksi oikeassa muodossaan ja ilmeytyvät tutkimusten mukaan 97%sti elimistön käyttöön. Kollageenipeptidit kiihdyttävät ihon kollageenituotantoa ja vähentävät kollageenisäikeiden haurastumista. Hyvä niin, sillä säikeiden haurastuminen on juuri se, joka aiheuttaa ryppyjä.

Mitä muutoksia olen tähän mennessä huomannut? Iho vaikuttaa vahvemmalta, ikään kuin olisi hivenen paksumpi. Ihon sävy on hiukan tasoittunut, mikä on ollut tervetullut muutos, sillä talvikuukausien jäljiltä iho oli välillä melkoisen laikukas. Väristä on tullut terveempi, vaikken ole ehtinyt viettää vielä yhtään kevätpäivää auringossa. Näkyvin muutos on tapahtunut ihon pigmentoinnissa: tummemmat läiskät ovat haalistuneet ja kadonneet lähes jäljettömiin. Ihan hyvä saavutus pieniltä kapseleilta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA