Viis veisaamisen elämänmullistavasta taiasta

Olen tehnyt suurimman osan isoista valinnoistani oman intuitioni pohjalta miettimättä sen enempää muiden mielipiteitä. Muutin omilleni 16-vuotiaana. Valitsin opiskelupaikkani kolmeen kertaan ennen kuin maltoin pysyä aloillani valmistumiseen saakka. Valitsin työni ja kumppanini, sen jäänkö vai lähdenkö. Perustin yrityksiä, myin osuuksiani, aloitin uusia asioita kun hetki tuntui minusta oikealta. Valintojani on moni ihmetellyt tai arvostellut, mutta minkäs teet – meillä on vain tämä yksi elämä. Uskon vakaasti, että se kannattaa elää omilla eikä muiden ehdoilla.

Ristiriistaista kyllä, kaikenlaisissa pienemmissä asioissa olen sen sijaan ollut aivan liian kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat ja toivovat. Olen mennyt juhliin joihin en olisi jaksanut millään osallistua, istunut illallisilla kun olisin mieluummin ollut kotona kirjoittamassa tai nukkumassa. Olen suostunut projekteihin joita en oikeasti olisi ehtinyt tehdä, osallistunut lukemattomiin turhiin palavereihin, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Olen viettänyt aivan liikaa aikaa ihmisten kanssa jotka pelkästään imevät energiaa antamatta mitään takaisin, suostunut kiltteyttäni kaveriksi, vaikka en ole itse saanut kaveruudesta muuta kuin uupuneen olon. Kaikki tämä ihan vain siksi etten tuottaisi pettymystä, etten loukkaisi tai aiheuttaisi ikävää tilannetta. En ole varsinaisesti ajatellut, että muita pitäisi miellyttää, mutta en ole halunnut olla paska tyyppi tai vaikea ihminen (joustavaksi ja empaattiseksi kasvatetulle ihmiselle ei voi olla kauheampaa kohtaloa kuin tulla tuomituksi vaikeaksi).

Naurattaa ja kauhistuttaa ajatella kaikkea sitä turhan stressin ja syyllisyyden määrää, jolta olisin voinut välttyä, jos olisin tullut järkiini vähän aiemmin! Sanonut vaan ei kaikelle, joka ei tuntunut tärkeältä tai kiinnostavalta. Ehken olisi myöskään keikkunut viisitoista vuotta pahan loppuunpalamisen partaalla, jos olisin ymmärtänyt aiemmin, että aikaa ja energiaa ei riitä itselle, jos sitä jakaa säästelemättä kaikille muille.

Pari vuotta sitten sain tarpeekseni. Ei tapahtunut mitään erityistä, mitta vaan tuli täyteen. En yksinkertaisesti jaksanut enää välittää ihan kaikesta – olin kuolettavasti kyllästynyt stressaamaan kaikenlaisista asioista, joista en itse edes piitannut tai joille en vaan mahtanut mitään.

Aloin suojella rajallisia resurssejani, jotta niitä riittäisi asioille, joita minä haluan. Opettelin perusjuttuja, kuten pienen mutta kovin tärkeän ei-sanan käyttöä. Aloin kieltäytyä kivoistakin tilaisuuksista ja tapahtumista, joihin kuluvan ajan käytin mieluummin johonkin muuhun. Lopetin pelkästään huonoa oloa aiheuttavat ihmissuhteet, töiden tekemisen liian halvalla ja puolituttujen konsultoinnin ilmaiseksi (ja nyt en tarkoita kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa voimme puolin ja toisin soitella ja kysyä apua, vaan niitä kaukaisia tuttuja, jotka ajattelivat saavansa tuttuuden varjolla ammattitaitoni ilmaiseksi käyttöönsä). Aloin opetella aikatauluttamaan elämäni niin, että suunnilleen tiedän paljonko ehdin tehdä töitä enkä ota vastaan enää kaikkea mitä tulee vastaan siinä pelossa, että tarjotut työt loppuvat, jos en suostu jokaiseen. Lakkasin myös välittämästä mielipiteistä, joiden laukojat eivät merkitse minulle mitään. Kuten ystäväni sanoo (ja on siinä sataprosenttisen oikeassa): kyllä mielipiteitä maailman mahtuu.

Kun joku (esimerkiksi minä) nykyään aloittaa virren nimeltä En Millään Jaksaisi, Mutta En Kehtaa Kieltäytyä, pidän asianomaiselle puhuttelun, joka alkaa sanoilla Elämä On Liian Lyhyt.

Vielä piisaa opeteltavaa, mutta elämä on jo sata kertaa rennompaa kuin oli vaikka kolme tai viisi tai kymmenen vuotta sitten. Niin paljon turhaa stressiä on lentänyt romukoppaan, jonkun verran vielä voisi lentää sinne perässä.

Sain tovi sitten kustantajalta lehdistökappaleen Sarah Knightin kirjasta Viis veisaamisen elämänmullistava taika. En ole amerikkalaisen self-help -kirjallisuuden ylin ystävä, mutta lopulta tartuin siihen, kun tajusin, että se on suunnattu juuri kaltaisilleni superkilteille muiden toiveisiin ja tarpeisiin sopeutujille, jotka sietävät kaikenlaista ihan vaan siksi, ettei kukaan pahoittaisi mieltään.

Jos teoksen nimi kalskahtaa tutulta, olet oikeilla jäljillä: kirjailija on Marie Kondonsa lukenut. Tässä kirjassa ei vaan siivota kaapeista roinaa, vaan elämästä turhia huolenaiheita, stressiä ja syyllisyyttä. Aiheesta olikin tovi sitten juttu Hesarin sivuilla.

Olisin tarvinnut tätä kipeimmin jo vuosia sitten, mutta kirjasta oli iloa, vaikka olen soveltanut samoja ajatuksia käytäntöön jo jonkin aikaa: se sanoitti monta ajatusta, joita olen pyöritellyt osaamatta kiteyttää niitä. Lisäksi kirja auttoi päästämään irti ainakin osasta siitä syyllisyydestä, jota olen yhä potenut kaikista niistä asioista, joista en jaksa enää välittää. Syyllisyys se vasta onkin turha energiasyöppö.

Varoitan, että kirja on monin tavoin uskollinen lajityypilleen: vaivaannuttavaa huumoria sisältävä, nopeasti ahmaistava self-help -opus, jonka sisältö olisi ollut kiteytettävissä murto-osaan kirjan parisataasivuisesta pituudesta. Uskon silti, että kirjasta voi olla apua monille, joiden kannattaisi veisata vähän vähemmän tehdäkseen elämästään onnellisempaa, kivempaa ja rennompaa.

Kirja sisältää myös käytännön vinkkejä kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin, joissa on olemassa mahdollisuus, että joku itselle tärkeä tyyppi loukkaantuu. On helppoa viis veisata futiksen maailmanmestaruuskisoista, uusimmista fitness-trendeistä tai naapurin parvekekukkakriisistä, mutta on huomattavasti haastavampaa kieltäytyä ystävän kolmivuotiaan syntymäpäiväjuhlista, joihin on tulossa kaksitoista lasta ja pelle.

Seuraa muutama kirjan oivallus, jotka erityisesti puhuttelivat.

Viis veisaaminen ei ole sama asia kuin kusipäisyys. Tarkoitus ei ole tarkoituksellisesti loukata ketään, vaan vetää ystävällisesti ja jämäkästi omia rajoja. Kirja suosittelee yhdistelmää kohteliaisuutta ja rehellisyyttä, jota olenkin menestyksellä soveltanut viime vuosina. Tekosyyt ja valkoiset valheet kuluttavat aivan liikaa energiaa: on paljon helpompaa ja vapauttavampaa sanoa, että anteeksi, en millään kykene nyt osallistumaan lastenjuhliin, koska olen aivan poikki ja tarvitsen hiukan omaa aikaa. Harva loukkaantuu lempeästi ilmaistusta rehellisyydestä ja jos loukkaantuukin, tarvitseeko siitä oikeasti välittää? Jos ystävyys loppuu siihen, ehkä sen olikin jo aika mennä.

Jännä juttu on, että ihmissuhteet ovat tuntuneet kuitenkin vain vahvistuvan. Ihmiset ymmärtävät paremmin rajojani, kun uskallan vihdoin ilmaista niitä ääneen ja kunnioitan niitä itsekin. He ilahtuvat enemmän tapaamisista, koska tietävät minun olevan paikalla siksi, että oikeasti haluan. Ja toki se kaikki pätee molempiin suuntiin: minullekin uskalletaan olla rehellisempiä, puhumme asioista rennommin, nautimme yhteisestä ajasta enemmän. Elämästäni ovat karsiutuneet pois vain ne tyypit, jotka eivät lähtökohtaisestikaan olleet kiinnostuneita minusta tai hyvinvoinnistani, vaan ainoastaan siitä mitä voisivat saada minusta irti. Sellaiset saivatkin mennä.

Kyse on pitkälti itsensä ja omien rajojensa tunnistamisesta. Ah, rajat! Niiden tunnistamista ja ilmaisemista olen opetellut koko elämäni ja tuntuu, että vasta viime aikoina olen alkanut päästä kärryille. En kyllä kadu mitään. Huonoja kokemuksia on tarvittu, jotta olen ymmärtänyt kuinka paljon voin itse vaikuttaa siihen millaista elämäni on, millaisiin asioihin aikani ja energiani kuluu ja mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä, iloa tuottavia ja onnellisuutta lisääviä.

Kirjan mukaan viis veisaamisen tavoite on lopulta johtaa omien arvojen mukaiseen elämään. Allekirjoitan! Viestintämaailmasta irtaantuminen ja kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ja kuvaajaksi heittäytyminen on ollut olennainen osa viis veisaamisen prosessiani vähän suuremmassa mittakaavassa. Viestintähommissa ei ollut mitään vikaa, ne eivät vaan kiinnostaneet yhtä paljon kuin jotkut toiset asiat. Minulle vähemmän tärkeät asiat toisinsanoen söivät ajan minulle tärkeämmiltä asioilta, elämäni ei vastannut millään tavoin omia arvojani ja vuosikausia jatkunut stressi alkoi lopulta nostaa sykettä. Silloin oli pakko priorisoida, ja valitsin näin. Se on ollut viisain asia, jonka olen tehnyt työrintamalla. Yhä on joskus turhan kiireisiä viikkoja tai kuukausia, mutta nyt käytän aikani asioihin, jotka tuottavat iloa ja edistävät omia tavoitteitani. (Niin, teen minä niitä viestintähommiakin silloin tällöin: konsultointi ja konseptointi sujuu ilolla, koska nyt valitsen erikseen ne muutamat projektit, joihin lähden, ja uskallan kieltäytyä muista.)

Viis veisaamisessa on lopulta kyse priorisoimisesta. Se ei suinkaan tarkoita ettei välittäisi mistään, vaan sitä, että ehtii välittää enemmän itselle tärkeistä asioista, kun ei välitä koko ajan ihan kaikesta.

Kirja tarjoaa “idioottivarman kaksivaiheisen menetelmän” jonka avulla saa raivattua arjen ja ajatukset turhista häiriötekijöistä. Oma kärsivällisyyteni ei riittänyt sen ottamiseen käyttöön, mutta perusidea on onneksi yksinkertainen ja sovellettavissa lennosta useimpiin tilanteisiin: onko tämä todella asia, josta haluan välittää? Tuottaako tämä enemmän iloa kuin stressiä? Ja myös: onko tämä pitkällä tähtäimellä asia, joka on minulle tärkeä, vaikka se nyt hetkellisesti vaatisikin enemmän energiaa kuin mitä antaa takaisin?

Kun viis veisaat asioista, jotka eivät kiinnosta tai ole tärkeitä, jää enemmän aikaa tehdä niitä juttuja, joita oikeasti haluat. Ja kun viis veisaat muiden mielipiteistä sinun tekemisistäsi, elämään vapautuu kummasti kokonaan uutta energiaa. Meillä kaikilla on rajallinen määrä energiaa ja aikaa – viisas miettii mihin todella haluaa käyttää sen. Ajattelin laatia lähiaikoina itselleni listan, ehkäpä laitan sen jakoon täälläkin.

Kauniimpi iho sisältäpäin

Kaupallisessa yhteistyössä Elivo ja Asennemedia

Ihon hyvinvointi on yksi niistä asioista, joiden merkitys valkeni minulle vasta kolmenkympin tällä puolen. Suhtauduin siihen pitkään niin huolettomasti, että jälkikäteen vähän hirvittää – rojahdin nukkumaan pesemättä meikkejä pois, käytin kosteusvoiteita silloin kun muistin ja vietin aikaa auringossa suojaamatta ihoa. Osittain se oli ihan tavallista kaksikymppisen kuolemattomuutta, mutta syytän myös hyvien geenieni aiheuttamaa laiskuutta. Perin nimittäin molemmilta vanhemmiltani heidän terveen ihonsa enkä ole joutunut jotain yksittäisiä tulehduksia lukuunottamatta kärsimään suuremmista ongelmista. En pidä sitä itsestäänselvyytenä, moni lähipiirissäni on käynyt läpi kaikenlaisia harmeja ihonsa kanssa. Olen ollut hyvästä tuuristani aina kiitollinen, mutta havahduin vasta iän mukana tulevien muutosten myötä siihen, ettei iho pysy ikuisesti yhtä hyvässä kunnossa – varsinkaan, jos siitä ei huolehdi.

Ikä tekee tehtävänsä meille kaikille. Olen huomannut viime vuosina ihossani kaikki klassiset muutokset alkavista juonteista siihen, että kaikki vaan valuu hiukan … alemmas. Ryppyjä en oikeastaan pelkää, minusta ne tekevät kasvoista kauniit ja karismaattiset. Mutta ihon veltostumisesta en ole mitenkään hirveän innoissani, enkä ole kovin ihastunut pigmenttimuutoksiin, jotka ovat alkaneet ilmaantua viimeisen parin vuoden aikana nenän alle ja poskipäihin. Ihostani on tullut myös vuosi vuodelta entistä herkempi säänvaihteluille ja muille ympäristötekijöille. Kevään kirkas valo paljastaa armotta talvikuukausien tekemän tuhon: sameuden, epätasaisen sävyn, poskien punoituksen. Jep, kummasti on alkanut ihonhoito kiinnostaa.

On tullut selväksi, että tehokkain tapa ylläpitää ihon hyvinvointia on hoitaa sitä sisältäpäin. Ihon kuntoon vaikuttaa kaikkein eniten uni, liikunta, riittävä vedenjuonti ja se mitä syö. Kolmenkymmenen rajapyykin jälkeen palaute on välitön: yhdenkin huonosti nukutun yön tai sipseillä korvatun illallisen näkee aamulla omasta naamastaan. Ei minusta taida koskaan tulla ihminen, joka jättää väliin pikkutunneille venyvät illat ystävien kanssa välttääkseen seuraavana aamuna koittavat seuraukset, mutta onneksi pitkällä tähtäimellä elämäntavat ja rutiinit ratkaisevat.

On muitakin tapoja buustata ihon hyvinvointia sisältäpäin. Otin kuusi viikkoa sitten yhteistyön tiimoilta kokeiluun Elivon Kaunis Iho -vitamiinikapselit, jotka sisältävät kollageenia, hyaluronihappoa ja c-vitamiinia – kaikki peilikaappini purnukoiden kyljistä tuttuja vaikuttavia aineita. Ilahduin, kun selvisi, että Elivon terveys- ja -kauneustuotteet kehitetään ja valmistetaan Suomessa. Syön muutenkin mitenkuten säännöllisesti erilaisia vitamiineja ja hivenaineita, joten kollageenikapseleiden napsiminen on ollut helppo liittää osaksi rutiinia.

Kapselit lupaavat hidastaa ikääntymisen vaikutuksia. Niiden vaikuttavista ainesosista suurin osa tähtää ihon luonnollisen kollageenintuotannon vilkastuttamiseen: ihon kimmoisuudesta vastaava kollageenintuotanto alkaa laskea kahdenkymmenenviiden ikävuoden jälkeen ja saa pikkuhiljaa ihon ikääntymään. Iho ohenee ja veltostuu, syntyy pieniä juonteita, sitten ryppyjä.

Kapselit sisältävät c-vitamiinia, joka edistää kollageenin tuotantoa, ja hyaluronihappoa, joka puolestaan kosteuttaa, edistää ihon sileyttä ja stimuloi kollageenin ja elastiinin tuotantoa. Hyaluronihappo on ollut vuosikausia pari isosti pinnalla ihonhoidossa, koska se pystyy sitomaan itseensä tuhatkertaisesti oman painonsa verran kosteutta, mikä parantaa ihon kimmoisuutta ja siloisuutta. Iän myötä ihon luonnollinen hyaluronihappopitoisuus vähenee, myös stressi, saasteet ja UV-säteily heikentävät sitä. (On huomattu!)

Kapseleissa on myös kuparia, joka tasoittaa ihonsävyä ja edistää ihon tasaista pigmentoitumista, ja mikä tärkeintä, kollageenipeptidejä, jotka silottavat ja vahvistavat ihon tukirakennetta sisältäpäin.

Kollageenin merkitys on kiistaton ja siksi niin monet ihonhoitotuotteet ja lisäravinteet sisältävät kollageenia. Elimistö ei kuitenkaan pysty hyödyntämään sellaisenaan syötyä kollageeniproteiinia, koska vatsahapot pilkkovat sen ensin aminohapoiksi ja niiden ketjuiksi eli peptideiksi. Siksi näissä kapseleissa käytetään nimenomaan kollageenia, joka on hydrolysoitu eli pilkottu valmiiksi kollageenipeptideiksi: ne ovat aminohappokoostumukseltaan valmiiksi oikeassa muodossaan ja ilmeytyvät tutkimusten mukaan 97%sti elimistön käyttöön. Kollageenipeptidit kiihdyttävät ihon kollageenituotantoa ja vähentävät kollageenisäikeiden haurastumista. Hyvä niin, sillä säikeiden haurastuminen on juuri se, joka aiheuttaa ryppyjä.

Mitä muutoksia olen tähän mennessä huomannut? Iho vaikuttaa vahvemmalta, ikään kuin olisi hivenen paksumpi. Ihon sävy on hiukan tasoittunut, mikä on ollut tervetullut muutos, sillä talvikuukausien jäljiltä iho oli välillä melkoisen laikukas. Väristä on tullut terveempi, vaikken ole ehtinyt viettää vielä yhtään kevätpäivää auringossa. Näkyvin muutos on tapahtunut ihon pigmentoinnissa: tummemmat läiskät ovat haalistuneet ja kadonneet lähes jäljettömiin. Ihan hyvä saavutus pieniltä kapseleilta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Havaintoja lempeydestä ja laihduttamisesta

Tänään vietettiin kansainvälistä Älä laihduta -päivää. Internet on täynnä kannanottoja, kuvia erilaisista vartaloista ja keskustelua kulttuurimme vääristyneistä ulkonäköihanteista. Päivän tarkoitus on ravistella laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja tiedän, että tätä keskustelua todellakin tarvitaan.

En vaan mahda mitään sille, että vähän väsyttää. Olen niin kyllästynyt siihen, että naisena pitäisi jatkuvasti olla jotain mieltä omasta kehostaan. Siitä mitä se on tai ei ole, onko se riittävä, mitä itse ajattelen siitä ja varsinkin se mitä kaikki muut ajattelevat siitä. Olisi helvetin virkistävää nähdä sosiaalisessa mediassa enemmän kuvia ja ajatuksia asioista, joita naiset tekevät kuin kuvia ja ajatuksia siitä, miltä he näyttävät.

Ongelma on tietysti todellinen. Elämme pinnallisessa maailmassa, jossa hoikkuus on itseisarvo – hyvän elämän, viehätysvoiman ja menestyksen mittari. Julkisessa työssä siihen ei voi olla törmäämättä. Kuvani saisivat enemmän seuraajia ja tykkäyksiä, jos esittelisin itseäni enemmän, notkuisin rannalla pakarat paljaina. Mutta en halua mennä siihen todellisuuteen mukaan, vahvistaa omilla valinnoillani sen rakenteita.

On silti tosiasia, että jotkut työprojektini ovat riippuvaisia siitä, että mahdun muotibrändien mallikappalevaatteisiin ja näytän niissä hyvältä. Samaan aikaan kun haluaisin sanoutua irti kuvakulttuurin ulkonäkökeskeisyydestä ja ilmaista kuvillani jotain muuta, työni sitoo minut sen lainalaisuuksiin.

Koska olen työni puolesta esillä, se tuntuu tarkoittavan, että kehoni on vapaata riistaa kenen tahansa kommentoitavaksi. 99% seuraajistani on superfiksua sakkia ja olen päässyt moniin kollegoihini verrattuna vähällä. Silti minäkin olen törmännyt ulkonäköäni ja kehoani koskeviin kommentteihin ja haukkuihin, spekulointeihin siitä olenko lihonut vai laihtunut ja piilottelenko “päärynävartaloa” kuvakulmavalinnoillani. Kovin syvää haavaa ne eivät ole onneksi saaneet aikaan, ehkä siksi että olen ollut viimeiset viisitoista vuotta työkseni tekemisissä median, julkisuuden ja sen lieveilmiöiden kanssa. Eniten varmasti sen ansiosta, että kukaan, jonka mielipiteellä on minulle merkitystä, ei ole koskaan sanonut minulle kehostani mitään rumaa. Siis kukaan muu kuin minä itse.

Kehopositiivisuus on lähtökohtaisesti hyvä ilmiö, tietysti tuhat kertaa parempi kuin raadollisiin mittakaavoihin yltynyt laihuuden, hoikkuuden ja timmiyden ihannointi. Mutta sekin vaan jatkaa tätä iänikuista kehoista ja painoihanteista jankuttamista. EN JAKSA! Pystyn listaamaan noin seitsemänsataaviisikymmentäneljä asiaa, joista olen kiinnostuneempi kuin siitä paljonko minä tai joku muu painaa. Muutaman pahasti säikäyttäneen tilanteen jälkeen tuntuu muutenkin huomattavasti tärkeämmältä onko kehoni terve ja toimiva kuin se miltä kehoni näyttää.

Ja silti aion nyt kirjoittaa tästä itsekin, ihan vaan saadakseni nämä ajatukset ulos.

Turhautuminen kehokeskusteluun ei valitettavasti tarkoita, että oma suhteeni kehooni olisi terve tai tasapainossa. Kuten melkein kaikki muutkin, olen ollut kroonisesti tyytymätön peilikuvaani siitä saakka kun varhaisteininä tajusin eläväni maailmassa, jossa ulkonäkö on naiselle hyödyllisempää valuuttaa kuin äly, lahjakkuus tai motivaatio. Vihasin tuuheita kulmakarvojani ja muhkuraisia polviani, olin varma että niiden takia kukaan poika ei tulisi koskaan rakastamaan minua. Yläasteella tytöt puristelivat uimahallin saunassa vatsanahkojaan ja valittivat kuvitteellista lihavuuttaan. Sitä en vielä silloin ymmärtänyt, onneksi en! Olin roikkuvissa bändipaidoissa kulkeva heppatyttö, jonka keho oli yhtä raajaa. Läskidiskurssi tuli tutuksi vasta myöhemmin, kun täytin seitsemäntoista ja kehooni alkoi piirtyä uudenlaista pehmeyttä. En ollut rintavarustustani lukuunottamatta vieläkään erityisen kurvikas, mutta en ollut myöskään enää se kaitaluinen tyttölapsi, jonka olin tottunut näkemään peilistä.

Kahdeksantoistavuotiaana flirttailin hetken syömishäiriön kanssa. Anoreksia oli muodissa, kaikki ystäväni puhuivat laihduttamisesta ja ostelivat kilpaa pienempiä ja pienempiä farkkuja. Paineet eivät koskeneet vain tyttöjä, pojatkin skippasivat aterioita ja korvasivat ne tupakalla. Olin hiukan häkeltynyt uudesta, aiempaa naisellisemmasta kehostani ja päätin salaa kokeilla kuinka vaikeaa painon pudottaminen olisi. Se oli vain leikkiä, halusin haastaa itseni, kiilata takavasemmalta mukaan kisaan, jossa muut jo kiisivät. Laihduttaminen osoittautui yllättävän helpoksi – niin helpoksi, että jäin vähän koukkuun. Ensin jätin väliin illalliset, sitten lounaat. Farkut alkoivat roikkua lonkkaluillani. Se kannusti jatkamaan, pian elin pelkillä omenoilla ja ruispaloilla. Hallinnan tunne oli huumaava: minulla oli valtaa omaan vartalooni, pystyin niin helposti muovaamaan sitä vain olemalla syömättä. Nukuin huonosti, koska jatkuva nälkä jäyti vatsaani, mutta tunsin itseni voittajaksi. Huumaa kesti ehkä kuukauden tai kaksi. En edes tiedä paljonko laihduin, koska en omistanut vaakaa – kyse ei ollut kiloista, vaan kontrollista. Salainen kokeiluni päättyi joululomaan, kun silloisen poikaystäväni äiti vilkaisi minua saunan jälkeen ja totesi, että alapa tyttö syödä. Minäpä aloin. Olin todistanut itselleni, että pystyin laihduttamaan, ei tarvinnut enää.

Tuon kummallisen kokemuksen jälkeen on ollut helppo ymmärtää miten laihduttamisesta voi tulla sairaalloista ilman että sen edes tajuaa. Minut riuhtaistiin ajoissa takaisin todellisuuteen, mutta toisissa olosuhteissa olisi ihan helposti voinut käydä toisin. Juuri tämä on yksi niistä syistä miksi Syömishäiriöliitto-SYLI kampanjoi Suomessa Älä laihduta -päivän puolesta.

Sen jälkeen olen syönyt mitä on huvittanut ja pysynyt perushoikkana. Painoni on heilahdellut muutamia kiloja sinne tai tänne sen mukaan olenko keskittynyt liikkumiseen ja nukkumiseen vai voisalviapastaan ja valvomiseen. Olen ollut laihimmillani silloin kun olen eronnut tai ollut muuten todella, todella onneton – ja saanut juuri silloin silloin ulkonäöstäni eniten kiitosta ja kehuja. Hullu maailma! Mutta hullumpaa on, että silloin olen ollut itsekin tyytyväisin ulkonäkööni. Kaikkina muina hetkinä olen ajatellut, että voisin – ja oikeastaan pitäisi – olla sen klassisen viisi kiloa laihempi. Pohtinut toisinsanoen sitä täsmälleen samaa problematiikkaa kuin monet muutkin naiset, jotka rakastavat Kate Mossin siroa olemusta, mutta myös punaviinilasillisiaan ja sohvahetkiään suklaan kanssa.

En ole koskaan laskenut kaloreita, en edes tiedä paljonko niitä on missäkin. Olen silti ollut koko aikuisikäni tietoinen kehostani ja painostani ja siitä miten erilaiset valintani siihen vaikuttavat. Harkinnut suupaloja, tehnyt tietoisia valintoja välittää tai olla välittämättä niiden sisältämistä synneistä, treenannut kovaa siinä toivossa, että kunnon kohenemisen ohessa sujahtaisin sukkelammin kireisiin nahkahousuihini. Laihduttaminen on yleiseen keskusteluun juurtunut oletusarvo, jonka läsnäoloon kaikki ovat tottuneet. On kummallista mistä kaikesta tulee normaalia: puolitutut juttelevat kokkareissa siitä montako sipsiä voi hyvällä omatunnolla syödä, kuinka monta kiloa kuka on minkäkin laihdutuskuurin avulla pudottanut, kuinka monta päivää joku paastosi ennen lomamatkaansa, miten nopeasti toinen hankkiutui eroon raskauskiloistaan. Tuntuu, että krooninen itseinho on koodattu meihin solutasolla.

Muutama vuosi sitten minulle alkoi riittää. Ahdistuin siitä miten rumasti naiset puhuivat itsestään ja kehoistaan. Julkkiksista salaa otetut sellulliittikuvat ja niiden ympärillä vellova keskustelu alkoivat kuvottaa. Törmäsin keskusteluketjuun, jossa näyttelijä haukuttiin rumaksi ja lihavaksi, koska hänen reisissään oli muhkuroita. Hän oli ollut lomalla, nauttinut vapaa-ajastaan läheistensä kanssa, tullut tahtomattaan kuvatuksi bikineissään miljoonien silmille – ja nyt häntä nöyryytettiin joukolla maailman normaalimmista asiasta, muhkuroista joita meiltä kaikilta löytyy. Mikä meitä vaivaa? Ja mitä hittoa – miksi juuri naiset haukkuvat toisiaan? Eikö naisten pitäisi pitää yhtä, kannustaa ja kohottaa toisiaan, antaa toistensa loistaa? Omassa kaveripiirissäni vallitsee onneksi rakentava ja rakastava ilmapiiri, mutta heti oman kuplan ulkopuolella alkaa kylmä ja karu maailma, jossa pätevät aivan toiset lainalaisuudet.

En halunnut olla ulkonäkökyttäämisen kanssa missään tekemisissä. Päätin, etten osallistu muiden ulkonäön, kehon tai painon ruotimiseen edes näennäisen harmittomalla kahvipöytäkeskustelutasolla. En lue lehtiä tai keskusteluita, joissa naiset haukkuvat muita naisia. Ei ole suinkaan yhdentekevää miten puhumme ja mistä – sanat muovaavat maailmaa, käsityksiämme todellisuudesta.

Mutta salaa olen ollut itselleni ankara, vielä ankarampi kuin ennen. Ehkä alan tai ikääntymisen paineet saavuttivat vihdoin minutkin? Olen laiminlyönyt ja piiskannut kehoani – ensin viis veisannut sen tarpeista ja sitten suuttunut siitä, että se voi huonosti. Sättinyt siitä ettei se ei ole notkea, vahva ja laiha, vaan väsynyt ja lysähtänyt. Olen vihannut vatsaani, joka reagoi stressiin turpoamalla ihan kaikesta mitä söin. On käsittämätöntä, että pidän itseäni fiksuna ja hyvänä tyyppinä ja ammatillinen itsetuntonikin on ihan kohdallaan, mutta omaan kehooni suhtaudun julmuudella, jota en ikimaailmassa kohdistaisi kehenkään toiseen elävään olentoon.

Eihän näin voi elää. Tai ehkä voi, mutta en halua.

Olen pohtinut tätä monta vuotta eikä minulla ole vieläkään mitään yksiselitteisiä vastauksia siihen miten krooninen ylikriittisyys muutetaan lempeydeksi, hyväksynnäksi tai rakkaudeksi.

En vieläkään tiedä mitä se “rakasta itseäsi sellaisena kuin olet” -mantra tarkalleen ottaen tarkoittaa ja miten sellainen maaginen tila kaiken meihin koodatun itsekritiikin jälkeen saavutetaan. Kehonsa rakastaminen on aika kova vaatimus ihmiselle, joka on tottunut näkemään itsensä aina negatiivisen linssin läpi. Se on lähes yhtä stressaava vaatimus kuin ikuisen laihuuden ihannointi.

Olen ajatellut, että vähempikin saa luvan riittää. Ei tarvitse rakastaa, palvoa tai jumaloida. On ihan tarpeeksi, että suhtautuu kehoonsa enimmäkseen lempeydellä ja ymmärryksellä.

Kaikkein eniten on auttanut kylmä järkeistäminen.

Maailmassa, jossa voin olla mitä vain, haluanko tosiaan olla se tyyppi, joka tuijottaa peilistä muhkuroitaan ja antaa niiden määrittää mielipiteitä itsestään? Se, joka jättää uintireissun väliin, koska on turvonnut olo eikä huvita esiintyä bikineissä?

Meille on annettu tämä yksi elämä – haluanko tosiaan tuhlata energiaani ja aikaani kriiseilemällä siitä miltä näytän?

Vastauksia ei tarvitse edes miettiä – en todellakaan halua mitään noista asioista. En tahdo olla osa tätä hulluutta edes oman pääni sisällä. Joten lopetin sen. Kaiken turhan vatvomisen. Ei siinä sen kummempaa jumalatartaikaa tai kukkakylpyä tarvittu, minä vaan lopetin sen. Kun päähän tuli ilkeä ajatus, työnsin sen pois ja aloin ajatella jotain muuta. Ja mikä mahtavinta, se tuntuu toimivan.

Menen nykyisin peilin eteen vain kun puen tai meikkaan – ja silloin ajattelen tietoisesti vain hyviä ajatuksia: näytänpä kivalta tänään. Hyvä kulmapäivä. Jos hyviä ajatuksia ei ole, en ajattele mitään. Aina ei tarvitse olla mieltä. Voi vaan kiskoa vaatteet päälle ja painella ulos, elää elämäänsä ja keskittyä ihan muihin juttuihin kuin siihen miltä reidet näyttävät näissä farkuissa. Maailma on täynnä kiinnostavia ja tärkeitä asioita, eikä reiden ympärysmitta kuulu niihin.

Kun lopettaa jatkuvan itseinhon, jää kummasti tilaa kaikenlaiselle uudelle. Vaikka sen tajuamiselle kuinka monista rankoista vaiheista kehoni on kuljettanut minut läpi ja selvinnyt niistä ilman suurempia vahinkoja. En todellakaan ole aina osannut hoitaa, ravita ja kannustaa sitä, mutta tässä sitä ollaan, minä omissa nahoissani, kehossa joka nousee aamuisin, jaksaa seistä suorassa, juosta, loikkia ja tanssia. Mitä enemmän sitä ajattelen, sen enemmän tunnen siitä kiitollisuutta ja iloa. Hetkittäin jopa: hellyyttä.

Viime aikoina olen havainnut uuden energian lisäksi ihan uudenlaisia ajatuksia. Eilen huomasin, että kylkeni kaari on aika kaunis. Se vaan pälkähti päähän kun menin suihkuun siinä missä aiemmin olisin kiinnittänyt huomioni johonkin negatiiviseen. Tänään katsoin jalkojani ja ajattelin, että ovat muuten kelvolliset kintut ja vieläpä ihan nätit. Niin pieni asia, mutta muutos sen takana on valtava.

En vieläkään erityisesti rakasta kehoani, mutta ei tarvitsekaan. Tärkeintä on, etten enää puhu itselleni rumasti. Opettelen lempeyttä, yritän tehdä itselleni hyviä asioita, sellaisia jotka hellivät sekä kehoa että mieltä. Annan itselleni kahdeksan tunnin yöunet, koska tarvitsen niitä. Liikun, koska hikoilu tekee hyvää. En pohdi sitä miltä näytän, keskityn siihen miltä tuntuu – ja tuntuu paljon, paljon paremmalta.

Harjoitukset jatkuvat.

PS. Suosittelen lämpimästi aiheesta kiinnostuneille myös Anu Silfverbergin esseetä: Miksi toteuttaa kauneusihanteita, joita inhoaa

PHOTOS BY JARNO JUSSILA & ANNI TAIMISTO