UUTTA KOTIA ETSIMÄSSÄ?

Yhteistyössä Igglo Rent

Olen asunut nykyisessä vuokra-asunnossani kaksi vuotta, ensin hyvän ystäväni Mikon ja sittemmin pitkätukkaisen avopuolisoni kanssa. Olen viihtynyt hyvin: se on kaunein koti, jossa olen koskaan asunut, ja taipunut mukisematta muuttuviin elämäntilanteisiin. Vanhan jugendtalon ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan tilavaan asuntoon oli helppo sovittaa kämppäkavereiden erilliset elämät. Pariskunnalle se on iso, mutta jokainen huone on saatu tehokäyttöön: keittiön, makuuhuoneen ja olohuoneen lisäksi meillä on työhuone ja vierashuone, jossa on harvemmin vieraita, mutta lähes joka päivä käynnissä jokin kuvausprojekti. Järjestely toimii vallan hyvin taloudessa, jossa molemmat työskentelevät ja kuvaavat kotona, sillä muutoin joutuisimme vuokraamaan tarkoitusta varten tilaa toisaalta.

Pidempään blogia lukeneet ovat ehkä huomanneet, että olen puolivahingossa erikoistunut marginaalilajiin nimeltä remontoitavat vuokrakohteet. Otollisia kohteita on vaan sattumalta osunut eteen: huonokuntoisia asuntoja, joiden repsottavien tapettien, kuluneiden lattioiden ja vanhentuneiden kalusteiden alla piileskelevä kauneus on vain odottanut kaivamistaan esiin. Minun ja Mikon aiempi koti Kapteeninkadulla kunnostettiin ennen muuttoamme vuokranantajan laskuun valvovan (ja esteettisesti tarkan) katseemme alla: asunnon omistaja asui ulkomailla ja hän antoi meidän valita pinnat, materiaalit, värit ja jopa kylpyhuoneen kalusteet, joiden roudaaminen kaksin Espoosta Kapteeninkadulle oli unohtumaton operaatio.

Nykyiseen Tehtaankadun kotiini tulikin vähän Kapteeninkatua suurempi remonttituotanto, josta kirjoitin aikoinaan betoluxinhuuruista raksapäiväkirjaa – kirjoitukset löytyvät blogin arkistoista Remontti-tunnisteella. Teimme Mikon kanssa vuokranantajalle remonttisuunnitelman, jonka mukaisesti uusimme pintoja, kaadoimme seiniä, rakensimme kokonaan uuden keittiön ja avasimme vierashuoneeseen uudelleen vanhan oviaukon, jonka joku edellisistä asukkaista oli hölmöyksissään sulkenut seinän sisään. Sanomattakin selvää, että urakka oli suuruudenhullu, mutta siinä onnistuttiin, kiitos läheisten, parin puusepän ja kotimaisen keittiöfirman, joka uskomattomalla ammattitaidolla hoiti mittatilauskeittiön asennuksen huoneeseen, jossa ei ole yhtään suoraa pintaa. Asunnosta tuli todella kaunis, kun sen uniikki tunnelma vapautui muovimattojen, turhien väliseinien ja ummehtuneen ysärikeittiön alta.

Teimme aikoinaan asunnon omistajan kanssa sopimuksen, jossa oli vuokran hinnassa huomioitu asuntoon tekemämme kuukausien työ sekä remonttikulut, joista maksoimme osan omasta pussistamme. Erikoisjärjestely, mutta se sopi meille – se mahdollisti luovan luokan yrittäjille kodin, johon meillä ei varmasti olisi muuten ollut varaa.

Viime vuodenvaihteessa vuokramme kuitenkin nousi kokonaisella neljännesosalla. Vuokra on yhä maltillinen asunnon kokoon ja tekemämme remontin jälkeisen tasoon nähden, mutta se alkaa valitettavasti olla kahden yrittäjän kukkarossa aika tuntuva. Kotona työskentely on pitänyt sen meille juuri ja juuri mahdollisena, sillä joutuisimme vuokraamaan tarkoitukseen erillisen työtilan. Olemme alkaneet kuitenkin miettiä löytyisikö nykyistä vuokraamme edullisemmalla hinnalla persoonallinen, meidän näköinen ja tarpeeksi tilava koti, johon rakastuisimme.

Yhteistyö Igglo Rentin kanssa osuu siis ajankohtaiseen saumaan. Jaa mikä? Älä hätkähdä jos et ole vielä kuullut, tämä on asuntomarkkinoilla uusi juttu. Igglo Rent on suomalainen start-up, joka Tinderin tapaan yhdistää vuokranantajat ja vuokralaiset. Kummatkin määrittelevät omat hakukriteerinsä, sen jälkeen sovellus yhdistää sopivat vuokra-asunnot ja mahdolliset vuokralaiset toisiinsa. Matcheista voi sitten kukin osapuoli valita itselleen kiinnostavimmat ja avata keskusteluyhteyden näytön sopimiseksi. Sovellus on tällä hetkellä ladattavissa Play Storesta Android-laitteisiin ja luvassa on pian myös iOS-versio.

Vuokralaisen näkökulmasta sovelluksen käyttö on superhelppo: senkun luo profiilin ja kertoo mitä etsii, sovellus piippaa sitten kun sopivia kohteita löytyy. Kuulostaa kätevältä, eikö? Sitä se onkin. Rakastan ihan jokaista innovaatiota, joka tekee elämästäni helpompaa ja vaivattomampaa. Igglo Rent singahtaa samantien listan kärkeen, sillä tämän täytyy olla heittämällä helpoin tapa hakea uutta kotia. Verrataanpa: viimeiset kolme kotiani ovat löytyneet verkosta perinteisten palveluiden kautta tavanomaisen säädön ja hässäkän säestämänä. Kyllä te tiedätte: täytä hakuehdot miljoonaan eri paikkaan. Selaa, selaa, selaa, perkaa, vertaile plussia ja miinuksia, mieti olisitko sittenkin valmis tekemään kompromissin ja muuttamaan kauniin lankkulattian tai halvempien neliöhintojen perässä kymmenen kilometrin päähän kantakaupungista (vastaus: ei). Ravaa näytöissä, täytä hakulomakkeita, soittele asuntovälittäjille, muista jättää ne rikkinäisimmät farkut kotiin. Väijy, vaani, päivitä selain sormi krampissa. Mieti kannattaako koirasta kertoa etukäteen vai neuvotella siitä vasta sitten, jos asunto on kiva ja sen saamiseen on realistisia mahdollisuuksia. Jos löydät kiinnostavan asunnon, on nimittäin satavarma, että sen haluaa joku muukin, eikä näyttöhässäkässä tai asunnonvälittäjän hakulomakkeessa ole kovin helppo erottautua muista hakijoista.

Asunnon etsiminen Igglo Rentin kautta on astetta rennompaa. Loimme Jarnon kanssa yhteisen profiilin, se tuntui luontevimmalta kun haeskelemme kuitenkin mahdollista uutta kotia yhdessä. Koiraikonista vuokranantajat tietävät heti, että mukanamme muuttaisi Juno-koira. Perustietojen lisäksi profiiliin saa kuvaustekstin, jossa on mahdollista kertoa potentiaalisille vuokranantajille vähän enemmän itsestään ja toiveistaan. Mainitsemme kuvauksessa, että olemme kiinnostuneita oikeastaan kaikenlaisista – myös erikoisista – tila- ja kokoratkaisuista, sillä ei sitä ikinä tiedä millaisia helmiä voi osua vastaan, kun ei rajaa liian tarkkaan.

Vielä mietimme pitäisikö lisätä kuvaukseen myös sen, että olemme tarvittaessa valmiita ryhtymään remonttiurakkaan. Jep, edellisestä kerrasta on ilmeisesti sen verran aikaa, että raksahuurut ovat hälvenneet ja aika kullannut traumat. Omasta pussista en tosin enää maksele vuokra-asunnon remonttikustannuksia, sen verran on matkan varrella opittu. Mutta eihän sitä tiedä: vastaan voi osua asunnon omistaja, joka edellisten lailla luottaa kykyymme taikoa esiin tilan luontainen kauneus, ja on halukas sijoittamaan remonttiin, joka nostaa tuntuvasti asunnon arvoa.

Perustietojen ja kuvaustekstin lisäämisen jälkeen valitsimme oman hakuympyrän, jolla määrittelemme miltä kulmilta toivoisimme uuden kodin löytyvän. Ympyrän halkaisija on 300 metriä, joten melkoisen tarkkaan pääsee rajaamaan toiveitaan. Ensimmäinen ympyrä on aina ilmainen, mutta vain yhteen ei tarvitse suinkaan tyytyä – lisää ympyröitä saa mielin määrin 1,99€ lisämaksulla per pallero. Valitsemme ensimmäisen ympyrän nykyisen kotimme kulmilta, Ullanlinnasta. Olemme molemmat asuneet näillä nurkilla viimeiset neljä vuotta (hassua, että olemme muuten muuttaneet kaupunginosaan aivan samoihin aikoihin ja asuneet siitä saakka melkein toistemme naapureina) ja mielellään pysymme samoilla kaduilla. Myös Viiskulma ja sen lähikorttelit Punavuoressa kiinnostavat.

No millaisia muita toiveita meillä on mahdolliselle uudelle kodille? Toivomme tilaa, koska työskentelemme kotona: vähintään 70 neliötä, mieluiten enemmän. Asunto voi olla yhtä isoa tilaa, tai sitten jaettu pienempiin huoneisiin – kaikki käy, kunhan ratkaisu toimii ja tuntuu omalta. Persoonalliset, omaleimaiset, jopa eriskummalliset piirteet kiinnostavat. Asunnon ei tarvitse olla uusi ja hyväkuntoinen, olemme remonttitaitoisia ja sitäpaitsi pidämme ajan kerrostumista ja kulumista. Jos asunto sijaitsee yläkerroksissa, hissi on välttämättömyys, koska meillä asuu Hänen Mataluutensa eli korkeusrajoitteinen koira, joka ei mielellään kipua portaita monta kertaa päivässä. Parvekkeesta tai varsinkin terassista iso, iso, iso plussa, mutta pärjäämme ilmankin.

Onhan niitä kaikenlaisia pienempiäkin toiveita. Rakastamme – kuten varmaan moni – narisevia lautalattioita ja betonipintoja, leveitä listoja ja kuluneita ikkunankarmeja, raakatiiliseiniä, ullakkotiloja ja vinokattoja, korkeita huoneita, suuria ikkunoita ja leveitä ikkunalautoja, lohjenneita maalipintoja, vanhoja kaappeja ja kakluuneja, maisemia kaupungin kattojen ylle, yläkaapittomia avokeittiöitä, suuria tyhjiä seiniä joita saa maalata vaaleanpunaisiksi, kattoikkunoita joista näkee tähdet ja ennen muuta valoa. Mutta oikeastaan melkein kaikesta voi joustaa, sillä kaikkein tärkeintä on tunnelma – että asuntoon voi kuvitella oman elämänsä heti kun sinne astuu. Sitä pääsee aistimaan vasta sitten, kun ehtii näyttöön asti. Niitä odotellessa siis!

Sana on vapaa kommenttilootan puolella: millaisia kokemuksia teillä on vuokra-asuntojahdista?

PS. Nata muuten kirjoitti juuri samasta aiheesta vuokranantajan näkökulmasta, jos kiinnostaa!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

PÄIVÄN PARAS HETKI

Ehdottomasti aamiainen! Aina kun siihen on aikaa – tällä viikolla aamupala on tullut kuitattua seisten kumotulla kahvikupillisella ja se ei vaan ole sama asia. Päivä alkaa huomattavasti paremmin, jos sen saa aloittaa rauhassa pöydän äärellä, mielellään notkuvan sellaisen. Yksinkin on hyvä, mutta parempaa on, jos saa seuraa, siis muitakin kuin pöydän alla nälkiintyneitä esittäviä eläimiä. Tykkään kovasti ystäväpiirissä vallitsevasta aamiaiskulttuurista, meilläkin istuu tuon tuosta ihmisiä aamupalapöydässä, joku tuo kahvimaidon, toinen luomumunia tai pussillisen croissantteja.

Ehkä vakiintunein aamiaissuosikkimme on leipomosta haettu tuore leipä, joka pistellään poskeen joko sellaisenaan voin ja juuston kera, tai grillataan pannulla rapeaksi ja ladotaan päälle paistettu kananmuna ja vaihteleva lajitelma vihanneksia. Parhaat leivät: Anton & Antonin Petit Levain, Fazerin Grand Blanc ja uuden Levain-leipomon rapsakkapintainen nimikkoleipä. Tuhti leipä pitää nälkää lounaaseen asti, joskus sillä pärjäilään iltaankin jos päivällä ei ennätä syödä. Haaveilen aina köyhistä ritareista: näen itseni tekemässä niitä viikonloppuaamuisin kuivettuneista leivänkannikoista, lusikoimassa päälle vadelmahilloa ja kermavaahtoa. Harmi vaan, että meillä leivät eivät ehdi kuivahtaa – mies rakastaa nopeita hiilihydraatteja ja tuore leipä katoaa nopeasti parempiin suihin. Ehkä ostan joku päivä leivän ihan vaan köyhiä ritareita varten ja piilotan sen kaapin perälle odottamaan hetkeään.

On myös kausiluontoinen puurohulluus: keittelemme puuroa joka aamu, kunnes yhtenä päivänä ei vaan enää tunnu siltä. Seuraa parin viikon tai kuukauden tauko, kunnes hulluus alkaa taas alusta. Ostamme Anton & Antonista kaura-spelttipuuroa, josta tulee superhyvää, kun siihen lorauttaa tilkan maitoa tai kookosöljyä. Päälle banaani ja tilkka hunajaa, tai pelkkää voita. Käytämme voita paljon vähemmän kuin ennen, joten olen tuumaillut, että sijoitetaanpa silloin laatuun. Olenkin alkanut ostaa kaupasta luomukirnuvoita – sitä myydään pikkuisessa paketissa, jota avatessa tulee olo kuin sisällä olisi jotain hyvinkin kallisarvoista. Toivoisin, että muistaisin suhtautua kaikkeen ruokaan juuri sillä tavoin.

Blogini suosituimpia hakusanoja ovat kuukaudesta toiseen Stella Harasekin astiat. Haha! Uskoakseni tarkoitatte näitä pari vuotta sitten hankkimiani Leena Kouhian käsintekemiä astioita, jotka tunnetaan nimellä Raaka Rå. Olen kirjoittanut niistä sanasen siellä ja täällä. Rosoisia, kauniita ja konepesun kestäviä – mitä enempää voisi astioilta toivoa? No ehkä ne voisivat vielä kävellä astianpesukoneeseen itse.

Millaiset aamut ovat teidän suosikkeja?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

ESITTELYSSÄ UUSI OLOHUONE

Kaupallinen yhteistyö BoConceptin kanssa

Kylläpä uusi sohvamme herätti ihastusta! En ihmettele yhtään, vietinhän itsekin ensimmäisen viikkoni sen kanssa lähinnä huokaillen ja silitellen sen huumaavalta tuoksuvaa nahkaa. BoConceptilta tilattu Istra-sohva lunasti samantien paikkansa keskeltä olohuonetta, johon se oli kaavailtu katseenvangitsijaksi. Se on kauniille, konjakinruskealle sohvalle varsin vaivaton tehtävä, sillä huoneessa ei ole kovin montaa muuta kalustetta kilpailemassa tilasta. Huomiostakin kisaa korkeintaan vaaleanpunaiseksi kalkkimaalattu seinä, joka on tuonut tilaan pehmeän, utuisen tunnelman. Taitaa olla niin, että seinä ja sohva yhdessä tekevät huoneesta sen mikä se on nyt.

Pohdimme hetken olisiko pitänyt sijoittaa sohva vaaleanpunaisen seinän eteen, se olisi juuri ja juuri mahtunut siihen ilman että olisi joutunut maanittelemaan sahalla. Päädyimme kuitenkin siihen, että se on kauneimmillaan erkkeri-ikkunan edessä: sohva saa seistä kaikessa kauneudessaan keskellä huonetta, siitä on helppo huudella parvekkeella hengaileville ja valo tulvii ikkunasta sen takaa. Sohva ja parveke ovat keväästä syksyyn sosiaalisen elämämme keskus, varsinkin nyt kun sohvalle mahtuu melkein kaikki kaverit yhtäaikaa.

Vaaleanpunaisen seinän edessä oleva sivupöytä on koottu vanhasta teak-puisesta levystä ja sen alle sujautetuista 60-luvun jaloista, jotka ovat kuulemma pitäneet aikoinaan pystyssä HOK:in pääkonttorin kukkatelineitä. Kirppislöytömme oli itseasiassa Hietsun myyjän myyntipöytä – suostui myymään sen meille kaiken muun tavaran alta, koska olimme niin kivoja (terveiset hälle, jos päätyy tänne joskus). Sivupöydällä elää jatkuvasti vaihtuva näyttely, se on joka viikko vähän erinäköinen kun valokuvat, printit ja maalaukset liikkuvat huoneesta toiseen etsiskelemässä lopullisia sijoituspaikkojaan. Tai niinhän minä itselleni väitän, mutta voihan olla, että ne nyt vaan ovat levotonta sorttia.

Takkakin on sopivasti sohvaa vastapäätä, samoin halkopinon eteen sijoitettu televisio, jonka alla on ystävältä hankittu pianojakkara. Olohuoneen vuolukivitakkaa ei olekaan juuri aiemmin näkynyt kuvissa, koska se oli komeasta iästään huolimatta kaamea rumilus, jonka harmaa pinta oli täynnä vihreitä ja ruskeita läikkiä. Siinä se kyhjötti ovenpielessä ja hallitsi koko huonetta tummanpuhuvalla olemuksellaan. Tovi sitten tajusimme, että takkoja on mahdollista pinnoittaa ja luvan saatuamme maalasimmekin sen valkoiseksi. Ei se vieläkään varsinainen kaunotar ole, mutta sulautuu nyt sentään muuhun huoneeseen. Se on muuten täysin toimiva, mikä on tietysti sen kaikkein paras puoli, koska asunnossa tulee talvisin helposti kylmä ja suuresta takasta saa irti niin lämpöä kuin tunnelmaa.

Taisinkin jo raportoida, että kuoleman partaalla horjuneet oliivipuut on saatu elvytettyä takaisin elävien kirjoihin! Älkää vaan kuvitelko, että minulla olisi mitään tekemistä asian kanssa. Jarno on kastellut niitä tarkoin optimoidulla tahdilla, suihkutellut niitä välipäivinä vedellä, kanniskellut niitä parvekkeelle saamaan valokylpyjä ja varmaan laulanut niille tuutulauluja. Epäilen, että harva lemmikkieläinkään saa näin rakastavaa kohtelua, mutta hellä huomio on tuottanut tulosta. Molemmat puut puskevat uutta lehteä minkä ehtivät ja pääsevät ihan kohta kesälaitumelle – eli oliivitarhaksi miniparvekkeelle.

Sohva on koottu kahdesta kahden hengen moduulista, jotka on mahdollista tarvittaessa irroittaa toisistaan, jos joskus muutamme pienempään tai toisenlaiseen asuntoon.

Emme ole löytäneet olohuoneeseen oikeanlaista tarpeeksi suurta mattoa, joten kaksi pientä toimittavat nyt yhteistyössä sellaisen tehtävää. Vuosikymmeniä vanhat pikkumatot päätyivät lattialle sattumalta samaan aikaan ja näyttivät siinä aika kivalta, joten saivat ainakin toistaiseksi jäädä. Seinillä riippuu ystävän maalauksien lisäksi tyhjiä kehyksiä, jotka löytyivät jätelavalta pari viikkoa sitten. Niitä on makuuhuoneessa vielä lisää, katsotaan mihin ne päätyvät.

Haluaisin sanoa, että takan reunus on ollut samanlainen vaihtuva näyttelypaikka kuin sivupöytä, mutta ehkä se on ollut enemmänkin roinavarasto – siinä on seilannut epälukuinen määrä kahvikuppeja, kirjapinoja, kuitteja ja kynttilänjalkoja. Nyt kun takkaa voi vihdoin katsoa ilman että päätä alkaa särkeä, kokosimme talouden kivet sen reunukselle. Meillä on tämä yhteinen kivihulluus ja olemmekin haalineet vuorikristallikiteitä ja ruusukvartsia sieltä sun täältä matkojen varrelta. Kirppikseltä löydetty suolakivituikku sopii niiden sekaan.

Etsimme pitkään sopivaa sohvapöytää maailman kauneimman sohvamme kaveriksi, mutta sellaista ei osunut vastaan. Sitten huomasimme, että vallan passeli sohvapöytä syntyy suuresta tarjottimesta ja vanhasta marokkolaisesta nahkarahista, jotka ovat sattumalta samankokoiset. Tarjotin pyörii välillä myös sohvan rahin päällä, tilanteen ja tarpeen mukaan. Kätevää, ei tarvinnutkaan hankkia mitään uutta.

Mitään varsinaista sisustuslinjaa olohuoneessa ei ole ollut, sinne on koottu kalusteita ja tavaroita ihan fiiliksellä ja katsottu mitä syntyy. Vaaleanpunainen seinä ja konjakinruskea sohva määrittelevät pitkälti tunnelman ja onnistuvat minusta sitomaan kaikki erilaiset ainekset yhteen. Sohvaa lukuunottamatta melkein kaikki olohuoneen kalusteet ovat nimittäin vanhoja: kirppissaaliita, ystäviltä perittyjä esineitä, vanhan tavaran kaupoista tehtyjä hankintoja ja kolhiintuneita matkamuistoja. On jätelavalöytöjäkin, kuten tuo nurkassa nököttävä 60-luvun nojatuoli. Sen istuintyynyssä on valtava monttu, joka tekee siitä ihmisten mielestä erittäin ikävän istuttavan, mutta mäyräkoiran mielestä aivan parhaan mahdollisen pesän. Emme ole siis viitsineet korjata sitä, se saa olla Junon valtaistuin.

Palataanpa vielä hetkeksi sohvaan. Joku kysyi onko siinä mukava löhötä – no on! Nahka oli aluksi napakka, mutta pehmenee päivä päivältä. Ryhdikäs se on toki silti ja hyvä niin: en oikein tykkää liian syvistä ja pehmeistä sohvista, joihin uppoaa niin, että niistä on mahdotonta päästä ylös. Eipä sillä, etteikö tästäkin olisi välillä vaikea nousta – tyynyistä ja vilteistä saa koottua itselleen ihanan pienen pesän, joka vetää puoleensa myös poikaystäviä ja koiria. On myös ihanaa, kun sohvassa riittää tilaa: ei siinä kukaan koskaan istu, kaikki heittäytyvät heti selälleen tai kyljelleen. Se on hyvä merkki.

Koirankynsien jättämistä jäljistä kysyttiin myös. Puolen vuoden kokemuksen perusteella kovin helposti tuohon nahkaan ei jää jälkiä, ihan kunnolla pitää kyllä raapaista. Silloinkin jäljet huomaa vain, jos alkaa vartavasten etsiä niitä nahasta. Isommatkaan jäljet eivät oikeastaan häiritsisi – nahkasohvan koko pointti oli se, ettei sitä tarvitse olla koko ajan varomassa tai yrittää säilyttää sitä ikuisesti uudenveroisena. Kulumat ovat sohvaan tervetulleita, sillä sehän on nahkasohvassa just parasta, että se vain paranee vanhetessaan ja patinoituessaan. Jos kuitenkin haluaa pitää nahkasohvan mahdollisimman siistissä kuosissa, sitä varten on olemassa nahanhoitoaineita.

Mustavalkoisesta viltistä on muuten kysytty, sen ostin BoConceptilta kun olin tekemässä suuria sohvapäätöksiä.

Mitäs tuumaatte huoneesta ja sen uudesta keskipisteestä? Itse tykkään rennosta lopputuloksesta, se on viihtyisä, kutsuvakin. Istuimme aiemmin harvoin olohuoneessa, se tuntui vähän kolkolta ja keittiö oli kodin itsestäänselvä keskus. Nyt tilanne on tasaantunut ja niin asukkaat kuin ystävät vaeltavat tasapuolisesti keittiön ja olohuoneen välillä. Suurin kiitos siitä kuuluu kyllä uudelle sohvalle, joka vetää ihmisiä puoleensa samalla vastustamattomalla vetovoimalla kuin sipsikulho.

Muiden huoneiden lailla tämäkään ei ole varmasti niinsanotusti valmis setti, aina nämä vähän elävät kun tavaroita kulkeutuu huoneesta toiseen. Sen kummempia jatkosuunnitelmia ei olohuoneen varalle tällä hetkellä ole, ellei sitten kesän kunniaksi sittenkin innostuta vielä venkslaamaan sitä huonejärjestystä.

Lunastan mallipalkkioni lohimuodossa, kiitos.

***

Sisustushankintoja suunnitteleville vielä muistutukseksi, että BoConceptilla, Vepsäläisellä, Hästens Storessa ja Republic of Fritz Hansen -myymälöissä saa tällä hetkellä Nousukausi-kampanjan kunniaksi 100 euron alennuksen yli 500 euron ostoksesta!

Myymälässä saat alennuksen, kun näytät Nousukausiseteliä ostosta tehdessäsi. Etu koskee normaalihintaisia tuotteita, eikä sitä voi yhdistää muihin etuihin tai aiemmin tehtyihin kauppoihin. 1 seteli/ostokerta. 

Verkkokaupassa lisää koodi NOUSUKAUSI ostoskorin alennuskoodikenttään ja kun ostoskorin normaalihintaisten tuotteiden summa ylittää 500 euroa, loppusummasta vähennetään 100 euroa. 

Seteli/koodi on voimassa 28. toukokuuta eli tämän viikon sunnuntaihin saakka.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA