Sunnuntain musasuositus (ja riitoja Neil Youngista)

Taloudessa käydään toistuvia Neil Young -aiheisia riitoja. Pidän Youngin varhaisista levyistä ja mielestäni Hey Hey, My My on hienoimpia kappaleita mitä 70-luvun lopulla on tehty, mutta elämäni valon mielestä se on “helvetin ärsyttävää määkimistä”. Yhdestä asiasta olemme Jarnon kanssa yhtä mieltä: kirkkaasti parasta mitä Neil Young on tehnyt on instrumentaalinen soundtrack postmoderniin amerikkalaiseen länkkäriin nimeltä Dead Man (1995). Jim Jarmuschin ohjaamassa mustavalkoelokuvassa näyttelee Johnny Deppin ja Billy Bob Thorntonin kaltaisten nimien lisäksi mm. ikuinen rakkauteni Iggy Pop. Pelkästään tekijäkaartin perusteella voi päätellä, että leffa ei voi olla huono, eikä se onneksi olekaan – suosittelen.

Tarina eli internet kertoo, että Young on improvisoinut suurimman osan soundtrackista soittamalla kitaraa katsoessaan elokuvan kohtauksia. Aika siistiä! On pistänyt vaan äänityksen päälle ja katsonut mitä lähtee. Lopputulos istuu surrealistiseen elokuvaan kuin nenä naamaan ja kestää kuuntelua leffasta irrotettunakin. Usko pois, me tiedämme, olemme soittaneet tätä yhtä kappaletta toistolla koko viikonlopun. Rakastan särisevän sähkökitaran ja akustisen kitaran hidasta, hypnoottista vuoropuhelua. Ja tietysti tuota tunnelmaa, johon voisin lillua kokonaisia päiviä tai viikkoja. Kärsimättömät voivat hypätä suoraan kohtaan 01:29.


☊ NEIL YOUNG ~ DEAD MAN THEME

Albumina julkaistulla soundtrackilla on myös puhekatkelmia, joissa Johnny Depp lukee William Blaken runoja. Se on nyökkäys Deppin samannimiseen roolihahmoon, jota hänen matkakumppaninsa, intiaani nimeltä Nobody, luulee 1800-luvulla eläneeksi kuuluisaksi englantilaiseksi runoilijaksi.

Aaaah. Täytyykin pistää tämä klassikko pitkästä aikaa pyörimään, kun joululoma koittaa.

Ensi kesän festariuutisia

Nyt on kuulkaas onni olla Suomessa asuva musadiggari! Viime päivinä on julkistettu ensi kesän kaupunkifestareiden ensimmäiset artistikiinnitykset ja olimme molemmat haljeta toinen toistaan mahtavammista uutisista.

Festarikauden starttaa Sideways, jossa vierailin viime kesäkuussa ensimmäistä kertaa. Tästä on näköjään tulossa tapa, sillä ensi kesänä Sidewaysissa nähdään yksi vanhoista lempibändeistäni, brittipopin aallonharjalla surffannut ja viimeisenä neljästä suuresta yhä seisova Suede! Oli korkea aika tulla takaisin, yhtye on nähty Helsingissä edellisen kerran vuonna 2002 juuri ennen telakalle jäämistään. Sueden karismaattinen keulakuva Brett Anderson oli yksi teinivuosieni tyylivaikuttajista ja muutenkin tietysti tärkeä tyyppi, sillä hän on tehnyt kappaleita kuten The Beautiful Ones ja ikisuosikkini Europe Is Our Playground. Se julkaistiin alunperin Trash-sinkun b-puolella ja myöhemmin Sci-fi Lullabies -kokoelmalla, johon kerättiin kaikki b-puolet Sueden siihenastisen tuotannon varrelta (ja on edelleen loistava kokonaisuus täynnä vähän vähemmän tunnettuja ja puhkisoitettuja Suede-helmiä). Monen Suede-fanin iloksi ja toisten kauhuksi yhtye teki joitakin vuosia sitten comebackin ja julkaisi uusimman levynsä The Blue Hour viime syyskuussa. Itselle tärkeiden artistien comebackit ovat aina vähän osastoa uhka vai mahdollisuus, mutta kritiikot ovat kehuneet uutta levyä estoitta, joten täytyy selvästi ottaa se tehokuunteluun.

Sidewaysin lavalle kipuaa myös amerikkalainen Kurt Vile & The Violators, yhtye jonka nokkamiehestä tulin sattumalta juuri viikko sitten kirjoittaneeksi. Jenkki-indien kultapoika on tunnettu raukean letkeistä kappaleistaan, joissa kaikuu niin 70-luvun nimet Neil Youngista Tom Pettyyn kuin tämän päivän indievaikutteet.

Myös festarikauden puolestaan päättävä Flow Festival julkisti artistikiinnityksiä, joista perheessämme iloitaan isosti. Father John Misty on yksi Jarnon tämänhetkisistä suosikkiartisteista: superlahjakas muusikko-tuottaja on soittanut Jarnoa lainatakseni “helvetin hyvissä bändeissä” mutta eniten Jarno diggaa herran nykyisestä itseironisesta alter egosta ja sen ympärille rakentuneesta soolotuotannosta, joka on keitos yhteiskunnallista kannanottoa, kirjoittajansa elämästä ammennettuja henkilökohtaisia tilityksiä ja juurevia indiesoundeja.

Merkittävin uutinen meikälle oli tietysti se, että Suvilahteen saapuu ensi elokuussa brittiläinen postpunk-suuruus The Cure, joka on minulle ei yhtään enempää eikä vähempää kuin yksi maailman tärkeimmistä bändeistä. Robert Smithin johtama yhtye vieraili Suomessa pari vuotta sitten jäähallikeikalla, jonka yhteydessä kirjoitin vanhalle lempibändilleni rakkaudentunnustuksen. Lista on yhä ajankohtainen.

Flow’ssa nähdään myös Jarnon suosikki Tame Impala sekä Robyn, jonka uudesta albumista kirjoitin aiemmin syksyllä. Eniten silti toivon kuulevani Dancing On My Own, joka on kaveripiirissämme julistettu bailuklassikkoasemaan. Tarkoittaa, että sillä kappaleella saa bailut aikaan vaikka aamukuudelta.

Ainoa haaste tulee olemaan se, että olemme ajatelleet viettää suurimman osan ensi kesästä Lapissa, mutta näyttää siltä, että on ainakin muutama syy huristella kesän aikana vähäksi aikaa Helsinkiin. Osuuko ja uppoaako joku näistä kenties teihinkin?

Viikonloppumusiikkia ~ Still Corners

Seuraa musasuositus viikonloppuun! New wavesta ammentava lontoolainen dreampopduo Still Corners on soinut meillä tiuhaan tahtiin kuluneen syksyn aikana. He julkaisivat viime kesänä neljännen albuminsa Slow Air, joka sopii sellaisenaan viikonlopun soundtrackiksi: se soi ilmavasti ja etenee kepeästi, toimii taustamusiikkina mutta sopii myös keskittyneeseen kuunteluun, tahdittaa tuuletusta, siivousta ja siivousviinin avaamista, ja toimii vielä silloinkin kun ystävä tulee kylään ja vaatii, että tunget imurin takaisin kaappiin ja puet päälle jotain kimaltavaa. Ja jos kyllästyt uusimpaan levyyn, eivät ne edellisetkään levyt yhtään hullumpia ole.


☊ STILL CORNERS ~ BLACK LAGOON