Kiitos Flow 2018

Vietin viime viikonloppuni Suvilahdessa, kuten suurin osa tuttavapiiristäni ja monet tuhannet muut. Parasta oli odotetusti ystävät, Patti Smithin keikka ja vähän odottamattomasti se, että festarointi sujui rauhallisesti eikä paluu arkeen ollut ihan yhtä järkyttävä kuin toisina vuosina. Syynä voisi tietysti olla yllätysaikuistuminen, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että olen henkisesti vielä jossain tuolla pohjoisessa. Seuraa sekalainen lista muista parhaista paloista.

Lykke Li oli ihana, diggailin mustaa lateksiasua trumpettilahkeineen ja lavaliikehdintää, joka oli onneksi enemmän bad ass kuin traaginen taiteilija. En kuunnellut kappaleita kovin tarkasti, nautin vaan musiikista joka vyöryi yli pehmeänä mattona ja hytkyin vähän mukana.

Shelterin safkat! Pakko rakastaa ravintolaa, joka tarjoilee yksinkertaisia asioita – kuten rieskaa tai kalaa ja pottuja – ja tekee ne huolella ja rakkaudella. Otin kyllä kuvan, mutta säästän teidät siltä, koska midnight snackimme yöllinen valaistus ei varsinaisesti ollut valokuvauksellinen.

Tykkäsin kovasti festarivaatteistani, koska ne olivat helpot, mukavat ja mukautuivat ongelmitta kaikkiin sääolosuhteisiin: musta maksimekko, metallinhohtoinen kaftaani ja varvastossut. Sunnuntaina oli viileämpää, silloin vaihdoin kaftaanin tilalle samppanjanvärisen neuleen, jonka löysin alkukesästä vitosella kirppikseltä. Olisin maksanut säihkyvästä Calvin Kleinin neuleesta ilomielin vaikka vähän enemmänkin, siitä on nimittäin tullut yksi tämän kesän suosikeista.

Iso plussa siitä, että Flow on nykyisin hiilineutraali festivaali. Esimerkiksi kaikki ruoka-astiat olivat biohajoavia. On huojentavaa huomata, että huonoista uutisista huolimatta maailma myös nytkähtelee pieni pala kerrallaan kohti parempaa. Kymmeniä tuhansia vieraita kestittävällä tapahtumalla on paljon vaikutusvaltaa paitsi hiilijalanjälkeensä myös siihen mitä sen yleisö aiheesta ajattelee.

Nautin kaikkein eniten siitä, että en sitten kuitenkaan jaksanut kyylätä kelloa ja juosta lavalta toiselle suorittamassa etukäteen laatimaani listaa, vaan huojuin muovinen viinimuki kädessä sinne minne virta vei ja minne teki mieli mennä. Onneksi liikuskelemme Jarnon kanssa suunnilleen samoilla energiatasoilla ja olemme useimmiten samaa mieltä siitä huvittaako eniten haahuilla päämäärättömästi ja moikkailla tuttuja, rynnitäänkö jollekin keikalle vai tekeekö mieli jäädä johonkin hengailemaan. Toki asioita voi tehdä erikseenkin, mutta kivointa on, että ei tarvitse ainakaan sen takia jakautua eri jengeihin, että toinen haluaa lojua puun alla ja käydä henkeviä keskusteluita ja toinen riehua ja surffata ilman paitaa yleisön päällä päälavan edessä.

Välillä teki mieli paeta hetkeksi hektisestä festarihälinästä. Yksi parhaista hengähdyspaikoista oli Iittalan Ultimate Glow Bar, jossa oli vartavasten tapahtumaa varten tehtyjä hämärässä hohtavia vaaleanpunaisia Ultima Thule -laseja! Niin hienot! Tapio Wirkkalan suunnittelemat lasit ovat muutenkin suosikkejani – ja täyttävät muuten tänä syksynä 50 vuotta. Aikaa kestävä suunnittelu tekee minut jotenkin suunnattoman onnelliseksi, pelkkä ajatus siitä että jokin kauan sitten suunniteltu toimii ja näyttää freesiltä yhä tänäkin päivänä. Puhumattakaan siitä, että se voi olla osa elävää ja hengittävää kaupunkikulttuuria, minun kädessäni kaupunkifestareilla.

Sain myös viettää aikaa kaksin yhden vanhimman ystäväni kanssa. Näemme niin harvoin ilman muita, että se tuntui lahjalta. Hänen seurassaan muistan millainen olin kolmetoistavuotiaana ja se, että hän on edelleen siinä, saa maailman tuntumaan asteen turvallisemmalta ja lohdullisemmalta paikalta elää. Elämässäni oli niinä vuosina hyvin vähän pysyviä rakenteita, asioita joihin olisi voinut tukeutua. Hän oli niistä yksi ja siitä olen ikuisesti kiitollinen.

Surkeinta: en tälläkään kertaa nähnyt Joensuu 1685:ta. Ehkä näin on tarkoitettu. Ehkä se olisi ollut vain hirveä pettymys. No ei olisi, tiedän, mutta ei nyt väännetä veistä haavassa. Missasin myös Charlotte Gainsbourgin, koska minulla oli mielestäni sillä hetkellä tärkeämpää tekemistä – join punaviiniä, ongin irtokarkkikulhosta vähiten pahoja karkkeja ja pauhasin suuressa tunnekuohussa ystävien kanssa asioista, joista olimme liikuttavan yksimielisiä. Sellaista se festareilla on. Suunnitelmia laaditaan jotta niitä voi muuttaa, perua, yhdistää, hylätä, soveltaa tai unohtaa.

Työn kautta tutun toimittajan odottamaton poismeno lauantain vastaisena yönä veti hiljaiseksi. Emme juuri tunteneet, mutta olimme pyörineet samoissa työympyröissä niin kauan kuin muistin. On kummallista olla juuri tämänikäinen, vihdoin tarpeeksi vanha tajuamaan ajan rajallisuuden, mutta samaan aikaan vielä niin nuori, että sen loppuminen tuntuu täysin käsittämättömältä. Että joku, joka oli vielä hetki sitten tässä, voi sillä tavoin vaan mennä pois eikä tulla ikinä takaisin.

Olin toivoa kevyitä multia, mutta toivonkin hyvää matkaa. Kukaan meistä ei tiedä mitä tämän jälkeen tulee, mutta haluan ajatella, että se mikä on loppu täällä, on jossain muualla alku.

Ihmiset muistelivat pitkin viikonloppua monesko Flow tämä heille oli. Itse en osannut laskea. Kuusi, seitsemän? Kahdeksan? En muista edes kuinka kauan olen asunut Helsingissä. Viisitoista vuotta? Aika menee niin nopeasti, kuin kiihtyvällä pikakelauksella. Vuodet, kesät ja keikat liukuvat toisiinsa suloiseksi sekamelskaksi, josta voi nostella yksittäisiä langanpäitä, mutta johdonmukaista aikajanaa niistä ei saa. Joskus toivon, että kirjoittaisin yhä päiväkirjaa kuten teininä. Siitä voisi jälkikäteen tarkistaa miten se-ja-tuo menikään, tutkia asioiden kronologiaa ja syy-seuraussuhteita, muistella yksityiskohtia ja keskusteluita, jotka ovat ehtineet jo haalistua, pienentyä ja kadota. Mutta toisaalta luotan siihen, että muistan ilman päiväkirjaakin sen mikä on tärkeää ja kaikki muu saakin mennä.

Muistan kyllä ne vuodet, kun asuin festivaalialueen vieressä, Flow oli vuoden kohokohta ja latasin joka kerta Flow-viikonloppuun hillittömiä odotuksia: siellä olisi helteisin sää, parhaat keikat ja minulla ja tuhoontuomitulla parisuhteellani olisi ihanaa kaikkien niidenkin iltojen edestä, kun olin odottanut yksin kotona. Pienikin sadepilvi sai aavistelemaan ettei mikään muukaan välttämättä sujuisi odotusten mukaan. Mutta onneksi odottamattomilla käänteillä on taipumus johtaa toisenlaisiin seikkailuihin. Lopulta oli aina hauskaa, ripsivärit poskilla tai ei.

Niihin aikoihin sekoittuivat myös ne vuodet, kun olimme perustaneet Mellakan ja meillä oli ensimmäiset kaksi vuotta työhuone keskellä festivaalialuetta Suvilahden vanhan kaasutehtaan konttorissa. Meillä oli tietysti joka päivä etkot ja jatkot ja kuohuviinin virta oli ehtymätön. Emme olleet vielä osa mainostoimistomaailmaa ja sen lainalaisuuksia, vaan kahden levy-yhtiön palkkalistoilta karanneen naisen erittäin epäorganisoitunut nyrkkipaja, jonka seinään olimme teipanneet edustamiemme bändien keikkajulisteita ja promoaikatauluja. Tämän kaiken muisteleminen on nykyisin yksi jokavuotisista Flow-perinteistämme. Blogissakin olen näistä joskus kirjoittanut.

Paras Flow oli kyllä sinä vuonna, kun sain Dieselin DJ-vieraana soittaa ystäväni kanssa levyjä festareiden lauantai-illassa. Lykke Lin päälavan keikka oli viime tingassa peruttu ja meidän keikalle tungeksi niin paljon väkeä, että Diesel Garage natisi liitoksistaan. Me soitimme Prince-lempparini I Would Die 4 U ja koko yleisö pomppi tasajalkaa, jopa silloinen poikaystävä, joka oli tuottanut positiivisen yllätyksen olemalla paikalla. En ollut sitä ennen tiennyt kuinka euforista on saada ihmiset tanssimaan sillä tavoin, joskin luulen että me itse hypimme kaikkein eniten. Päässäni keikkui metrinkokoinen musta sulkapäähine, silloin ei vielä puhuttu kulttuurisesta omimisesta.

Oli kyllä hyvä sekin Flow, kun en nähnyt ainuttakaan keikkaa alusta loppuun asti, mutta ehdin kyllä juoda liikaa kuohuviiniä, tanssia jalkani tärviölle ja tutustua vihdoin kunnolla Anniin, jonka hiusten täydellistä raidoitusta olin ihaillut viimeiset viisi vuotta. Silloin paluu arkeen festivaalia seuraavana maanantaina oli keskivertoa ns. vaikeampi.

En tiedä miksi juuri tänä vuonna ajattelin festivaalihumun keskellä niin paljon niitä edellisiä vuosia. Ehkä olin ensimmäistä kertaa liikenteessä kirkkain ajatuksin, ilman kaipuuta kadottaa itseni ihmisvirtaan, paeta tai hukuttaa jotain. En etsinyt mitään, en tarvinnut mitään.

Välillä on tuntunut, että mikään elämässä ei ole muuttunut vuosiin, mutta sitten katson taakse ja tajuan, että oikeastaan ihan kaikki on toisin. Kuinka sekaisin ja surullinen olen ollut, kuinka hulluja asioita olen tehnyt ja antanut tehdä minulle. Kuinka väsynyt olen ollut ja silti antanut kaiken jatkua.

Ehkä olen oppinut viime vuosien aikana erottamaan asiat, joihin voin ja joihin en voi vaikuttaa. Ehkä olen alkanut tehdä viisaampia valintoja, valita elämän ja eteenpäin menemisen hitaasti tihenevän itsetuhon sijaan. Niin paljon on nyt eri tavalla kuin ennen.

Nytkin on asioita, jotka muuttaisin tai ottaisin pois, jos vaan voisin. Omia ja toisten suruja, kipua ja sairauksia, vastoinkäymisiä. Mutta silti, kaiken keskellä, kun tartun käteen joka kurottaa minua kohti ja annan sen johdattaa minut ihmismeren läpi, ajattelen, että juuri ei mikään maailmassa voisi olla paremmin. Tästä hetkestä en muuttaisi mitään, tämän haluan muistaa, sen kuinka hyvin kaikki juuri nyt on.

Viikonloppuni ehdoton kohokohta, Patti Smithin keikka, koitti heti perjantai-iltana. Patti oli hyvällä tuulella, jutteli yleisölleen, nautti keikasta ilmiselvästi yhtä paljon kuin me. Toivon, että teen työtäni yhtä suurella ilolla silloin kun minä olen 71-vuotias. Mikä se nyt tulee ikinä olemaankaan, mutta veikkaan jokatapauksessa jotain sellaista, jota ei lopeteta kun yhteiskunnallinen työvelvollisuus on täytetty ja eläkeikä saavutettu.

Pattin miehelleen Fred Smithille kirjoittama Because The Night soi hienosti. Hän oli kirjoittanut kappaleen yhdessä Springsteenin kanssa silloin kun oli vastarakastunut. Kertoi ennen kappaleen alkua, että vieressään seisova kitaristi oli hänen ja edesmenneen miehensä poika Jackson. Yleisö hurrasi, rinnassa läikkyi enkä pystynyt edes kuvittelemaan miltä heistä tuntui esittää yhdessä tuo kappale. Fred Smith kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1994, vain kuukausi ennen kuin sydänkohtaus vei mukanaan myös Pattille läheisen veljen. Miten hirveä vuosi, sellainen jota ei toivoisi kenellekään.

Pattin keikan jälkeen kävimme tervehtimässä ystäviä, mutta sitten meillä tuli ikävä koiria, Mikkoa ja sohvaa. Kävimme kotona nappaamassa kuvausrekvisiittaviinin kainaloon ja lähdimme niiden luo. Parhaita asioita aikuisuudessa on, että voi hyvällä omatunnolla skipata kauan odotettujen festareiden loppuillan ja mennä sohvalle syömään sipsejä, jos on sellainen olo. Ehkä sittenkin on tapahtunut jokin yllätysaikuistuminen.

Kesä jatkuu vielä elokuun loppuun ja läikkyy hyvässä lykyssä syyskuuhunkin, mutta syksyn ensimmäisen aavistus puhaltaa kaupunkiin joka vuosi Flow-festivaalin lauantaina pääesiintyjän keikan aikaan. Niin nytkin. Joku pauhasi päälavalla ja ihmiset huusivat kädet ilmassa, mutta minä katselin pilviä. Ne liikkuivat epätodellisen nopeasti, viileä tuuli kuljetti niitä Suvilahden yli.

Sunnuntai-illan viimeinen: Kevin Morby pallolavalla. Hän oli nuorempi ja pienempi kuin olin kuvitellut, vaikka olin nähnyt videoita ja tiesin hänen ikänsä. Hän tanssahteli kitaransa kanssa lavalla kuin hobitti, loikki hivenen liian lyhyissä housuissaan ja muodosti riemukkaan ristiriidan musiikkiinsa, joka tuntuu kaikuvan jostain paljon kauempaa, vuosikymmenten takaa. Olin toivonut, että Flow päättyisi paljon odotettuun Harlem Riveriin ja niin kävi, lava sykki syvissä vaaleanpunaisen väreissä ja minä nojasin kylkeen vieressäni.

Harlem River talk to me
Harlem River I’m in love, love, love, love

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime tingan Flow-tärpit

Olen jotenkin kieltäytynyt ymmärtämästä, että Flow Festival on alkamassa aivan näinä hetkinä, koska se on perinteisesti tarkoittanut kesän loppua enkä ole ollenkaan vielä valmis kohtaamaan arkea, täyspäiväistä paluuta töihin saati syksyä. Mutta vähänpä se minun yhden naisen protestini on vaikuttanut – tässä sitä ollaan, on perjantai ja Suvilahdessa raikaa jo päivän ensimmäiset soundcheckit. Mutta mikäs siinä, onhan tämä ollut jo kauan yksi kesän kiistattomista kohokohdista eikä kesän taittuminen kohti loppuaan harmita lopulta kovin paljon, jos se tapahtuu loistavan musiikin, ystävien ja superhyvän festarisafkan siivittämänä.

Kokosin listan keikoista, jotka ehdottomasti haluaisin tänä vuonna nähdä. Flow’ssa on tunnetusti paljon muitakin ohjelmanumeroita kuin musiikki, joten jos haluaa varmistaa olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan, kannattaa ladata luuriin Flow Festival 2018 -sovellus. Siihen voi merkitä kaikki artistit, jotka tahtoo nähdä ja asettaa hälytykset vaikka varttia ennen tallentamiasi keikkoja. Puhelin muistuttaa keikoista, vaikka itse olisit autuaasti unohtunut samppanjabaariin – kätevää! Myös ruokatarjonta on helppo tsekata sovelluksesta, vaikka aika vaikeaa on Flow’ssa mennä safkan suhteen vikaan.

Patti Smith

Aloitetaan lista tärkeimmästä: nykyisin jo harmaahapsinen Patti Smith on amerikkalainen runoilija, muusikko, kirjailija, aktivisti ja sanalla sanoen yksi inspiroivimmista tällä hetkellä elävistä taiteilijoista. Smithin ura alkoi punk-aallon kynnyksellä New Yorkin 1970-luvun puolivälissä ja niinä vuosina julkaistut levyt on klassikoita. Diggaan kovasti Pattin riisutusta rokista, mutta sitäkin enemmän olen kuluttanut hänen tekstejään – ne ovat niin syvästi inhimmillisiä, hengittäviä ja elossa, että ansaitsevat joskus ihan oman kirjoituksensa. Näin Pattin pari vuotta sitten Ruisrockissa, jossa hän esitti bändinsä kanssa ikonisen vuonna 1975 ilmestyneen Horses-debyyttialbuminsa alusta loppuun. Olin silloin töissä enkä ehtinyt ihan hirveästi keskittyä keikkaan, vaikka seisoin ensimmäisten kappaleiden ajan metrin päässä lavasta, mutta tällä kertaa mikään ei voi harhauttaa minua itse musiikista. Kutkuttaa kuulla millainen tämäniltaisesta setistä tulee.

Lykke Li

Olen vasta tutustumisasteella Lykke Lin uuden levyn kanssa ja vähän alkaa jo väsyttää kaikki se traagisuus ja surun ja masennuksen seksikkyydellä ratsastaminen, mutta tuo biisi on niin utuinen, että olen valmis antamaan kaiken anteeksi ja antautumaan sen ihanaan upottavaan hattaraan. Jep, olen just näin helppo.

Fleet Foxes

Jarno odottaa tätä aivan hulluna ja on saanut innon tarttumaan minuunkin. 60-luvun folkista ja americanasta ammentava Fleet Foxes on lähtöisin Seattlesta ja tekee ihanilla stemmoilla maustettuja ralleja, joissa voi kailottaa mukana leirinuotion ympärillä, olkoonkin että yhtyeen musiikkiin on viime vuosina hiipinyt enemmän kerroksia ja kokeilevuutta. Viime vuonna ilmestynyt albumi Crack-Up on soinut meillä tiheään tahtiin (ja kyllä, Jarno laulaa mukana joka kerta).

Fever Ray

Ruotsalainen Fever Ray on The Knifesta tutun Karin Dreijerin sooloprojekti, joka on aktivoitunut pitkän tauon jälkeen – jännää! Minulla on Fever Rayn uudemmasta musiikista ristiriitaisia tuntemuksia, joita en tässä loppukesään tottumisen ja Flow-valmistautumisen ohessa ehdi analysoida tarkemmin. Täytyy siis luottaa siihen, että uusi materiaali aukeaa parhaiten livenä.

Arctic Monkeys

Tosi moni tuntuu odottavan Arctic Monkeysia kaikkein eniten tänä vuonna, joten kyllä minäkin haluan nähdä mistä kaikesta kohinasta tässä on oikein kysymys. Minulle brittipoppoo on jäänyt aina hiukan etäiseksi, vaikka olen tykännyt tosi paljon monista yksittäisistä kappaleista, kuten vaikka ylläolevasta biisistä I Wanna Be Yours. Sen lyriikkoihin on sovitettu punk-runoilija John Cooper Clarkin teksti, jota runoilija on itsekin esittänyt livenä joskus, tsekkaa vaikka! Mahtava veto sekin. Monkeysin kauan odotettu kuudes levy julkaistiin tovi sitten enkä ole vielä hirveästi ehtinyt sitä kuunnella (koska on ollut niin kiire soittaa luupilla Kevin Morbya), mutta Flow’ssa varmasti kuullaan uusia kappaleita.

Charlotte Gainsbourg

Ah Charlotte on ihana, ja ensimmäistä kertaa Suomessa, joten tätä ei voi missata – varsinkaan kun Charlotte keikkailee harmillisen harvoin. Näyttelijänäkin tunnettu ranskalainen poppari julkaisi pitkän tauon jälkeen neljännen albuminsa nimeltä Rest, josta myös tämä ylläoleva hurmaava kappale on lohkaistu. Rakastan ranskalaisessa elektropopissa sitä, että se kuulostaa aina soundeiltaan jotenkin samalta oli se tehty sitten 80-luvulla tai vuonna 2017. Charlotte on lavalla puoliltaöin lauantaina, nähdään siellä.

Joensuu 1685

Joensuu 1685 on yhtye, jonka hehkutus sosiaalisissa tilanteissa saa minut kiemurtelemaan, sillä olen yrittänyt nähdä heidät livenä noin 38573 kertaa ja epäonnistunut surkeasti joka kerran. He tekevät nyt kymmenvuotissynttäreidensä kunniaksi comebackin monen vuoden tauon jälkeen, joten nyt taitaa olla tilaisuuteni korjata kaikki nämä virheet. Vimmaisesti suriseva shoegaze kiinnostaa.

Grizzly Bear

2000-luvun alussa perustettu brooklynilaisyhtye on ollut jo pitkään yksi nykypäivän isoimmista indieyhtyeistä, mutta saapuu vasta nyt ensi kertaa Suomeen – jee! Pehmeästi vyöryviä kitaravalleja ja psykedeliaa sekoitteleva yhtye soittaa musiikkia, johon voi nojata kuin isoon tyynyyn. Tai ehkä tämä tunne johtuu vain siitä, että kuuntelen Grizzlya Bearia yleensä maaten sohvalla? Pitää ehkä ottaa keikalle mukaan ystävä tai poikaystävä, johon voi tyynyn puutteessa nojata.

Kevin Morby

Olin pudota penkiltä kun ihan viime tingassa vasta tajusin, että Kevin Morbykin saapuu Suvilahteen! Kirjoitin ihan vasta Kevinista, sillä harvaa kappaletta on soitettu meillä tänä kesänä niin ahkeraan kuin Harlem Riveria. Folkia, rokkia ja soul-mausteita sekoitteleva Kevin nousee pallolavalle sunnuntai-iltana kello kymmenen ja siitä taitaa tulla ihan täydellinen festariviikonlopun päätös.

Siinäpä tärkeimmät, mitäs teillä on suunnitelmissa? Olenko missannut jotain aivan ehdotonta? (Varmasti olen, mutta kertokaa pliis mitä.)

Away and anywhere

Red Hot Chili Peppers on aina ollut melko kaukana minun maailmastani, yksinkertaisesti vain yksi niistä bändeistä joista en ole ikinä itse sen kummemmin innostunut enkä altistunut kavereidenkaan kautta. Yhtyeen soolouraa tehneeltä kitaristilta John Frusciantelta sen sijaan en ole onnistunut välttymään, koska nimeltämainitsematon ystäväni puhuu hänestä vähintään kerran viikossa. Koko kahdeksanvuotisen ystävyytemme jatkunut aivopesu alkaa ilmeisesti vihdoin tuottaa tulosta, sillä korviini osui viikonloppuna saaressa kappale, joka tarttui ensikuulemalta päähän kuin erikeepperi enkä pääse nyt irti tästä.

Vuonna 2001 julkaistu To Record Only Water for Ten Days on Fruscianten kolmas soololevy ja ensimmäinen, jonka hän julkaisi päästyään irti pahaksi luisuneesta huumekoukusta. Se on kokeellista ja aavistuksen kömpelöä taiderockia, jossa on vielä läsnä 90-luvun lopun laahaavat grungevibat. Rosoiset soundit ja jopa demomaisuus kiehtoo nyt enemmän kuin kimaltaviksi hiotut pophelmet. Johtuu ehkä helteestä, aivot tarvitsevat musiikkia joka on tarpeeksi keskeneräistä ja ilmavaa jättääkseen tilaa ajatuksille.


☊ JOHN FRUSCIANTE – AWAY AND ANYWHERE

Ja se kappale, niin, nimi on Away and anywhere ja rakastan sen pyörivää ja kieppuvaa kertosäettä, joka muistuttaa ensimmäisistä kerroista kuin olin taskulämpimän kaljan makuisessa teinihumalassa, siitä kun olin 21-vuotiaana ystävän luona Los Angelesissa ja soitimme autossa kasetilta The Afghan Whigsia ja vähän myös siitä kun olin kirjoittajaleirillä Norjan pohjoisimmissa kolkissa, kuuntelin korvalappustereoista säriseviä kitaroita (en muista enää mitä, muistan vain särinän) ja kävelin turskankuivaustelineiden reunustamaa vuonotietä pitkin huoltoasemalle ostamaan suklaata.