CAN WE WORK IT OUT?

Pistän Arcade Firen soimaan täysille aina kun päivään tarvitaan hiukan potkua. Kanadalaisella indierockpoppoolla on tarkoitukseen paljonkin sopivaa musiikkia, mutta viime aikoina ehdoton suosikkini on ollut Afterlife, jonka kertosäkeessä on samaan aikaan taistelutahtoa ja kaikesta irtipäästämisen iloa. Olen muuten huomannut, että musiikilliset pakkomielteeni eivät tällä hetkellä noudata minkäänlaista ajankohtaista linjaa – Arcade Fire on julkaissut ihan kuukausi kaksi sitten viidennen albuminsa nimeltä Everything now, mutta tämä löytyy edelliseltä Reflektor-lätyltä, joka ilmestyi monta vuotta sitten. No mutta emme anna sen nyt hidastaa, sillä on maanantai ja tähän heräämiseen tarvitaan nyt vähän vauhtia.


ARCADE FIRE – AFTERLIFE

TUNNELMAA TORSTAIHIN

Päivän biisi on arkistojen helmi muutaman vuoden takaa: amerikkalaisen Grizzly Bearin pehmeästi keinuva indierock on täydellinen sateiseen torstaihin. Suosittelen yhtyeen muutakin tuotantoa, tätä tunnelmointia on tehty meidän haikean musiikin ystävien iloksi monta levyllistä. Jarno vähän mutisee, koska on edelleen The War On Drugs -psykoosissa ja haluaisi kuunnella mieluummin niiden uusinta levyä kolmatta viikkoa toistolla. Sarjassamme “asioita, joista musiikkidiggarit kotona kinaavat”.


GRIZZLY BEAR – YET AGAIN

AJATUKSIA FLOW’STA

Ihan kuin Flow Festivalista olisi jo kokonainen ikuisuus, vaikka ei siitä oikeasti ole kuin vasta pari viikkoa! Aika ei kulu aina tasaista tahtia, silloin tuntui vielä kesältä ja nyt mieli on jo siirtynyt tulevaan. Mutta kelataan seuraavan kuvasarjan myötä hetkeksi takaisin elokuiseen Suvilahteen. Festariviikonloppuun mahtui vaikka mitä ja kuvia oli tietysti ihan tuhottomasti, mutta poimin niiden joukosta kuvakimaran muutamista hetkistä.

Perjantai-iltana päälavalle noussut Lana Del Rey oli yksi niistä asioista, joita odotin kovasti. Keikka oli juuri niin utuinen ja raukea kuin Lanalta saattoi odottaa, mutta jätti jollain tavalla kuitenkin kylmäksi. Jotain puuttui, se kappaleisiin kirjoitettu lataus joka tuo kevyimpäänkin melodiaan tumman alavireen, lupauksen vaarasta. Lana oli kaunis ja lauloi kolmiraitaisessa asussaan yhtä eteerisesti kuin levyillään, mutta olisi ehkä voinut olla enemmän läsnä. Pidin eniten hetkestä kun hän laskeutui lavalta ja tuli jakamaan nimikirjoituksia eturivissä seisoneille faneille. Taustalla kumisi etäinen rytmi, tilanne välittyi mustavalkoisena kuvana lavan isoille screeneille ja ihan ohikiitävän sekunnin ajan se oli siellä, Lanan menneen maailman glamouria ja itsetuhoisia taiteilijoita kanavoiva jännite.

Koko viikonlopun oli päivisin oli lämmin juuri sillä tavoin kuin elokuussa kuuluukin, lauantaina niin kuumaa että ohuimmassakin kesäpaidassa tuli tukalaa. Löysimme Lämmön terassilta vapaan pikkupöydän ja tartuimme tilaisuuteen, tilasimme pullon kylmää kuohuvaa ja pari ylimääräistä lasia, sillä luotimme siihen, että ystävät löytävät meidät. Siihen meni kymmenen minuuttia, joka on ehkä pisin aika, jonka Flow’ssa voi viettää törmäämättä tuttuihin.

Lauantain myrsky! Myrskytutkija Harasek oli tietysti ollut koko päivän aivan mehuissaan, että ihan kohta, ihan kohta se saapuu. Taivas oli pitkään pilvetön, mutta hiostavasta kuumuudesta arvasi, että kohta rytisee. Kun myrsky tuli, se tosiaan tuli rytinällä: ensin oli mustanpuhuva pilvi taivaanrannassa, sitten se olikin sekunti kaksi myöhemmin jo yllämme. Maailmanlopun tuuli alkoi puhaltaa, sade rummuttaa ja me juoksimme kolmensadan muun ihmisen kanssa lähimpään suojaan, joka sattui olemaan samppanjateltta. Pakkauduimme telttaan kuin sillit purkkiin. Yhtään kuvaa ei ole, vesi tuli vaakatasossa teltan sisään saakka ja jouduimme sullomaan kamerakaluston jätesäkkiin, jonka olimme kaukaa viisaasti varanneet kameralaukkuun. Myrskytutkijan täytyy selvästi varustautua vedenkestävällä kalustolla seuraavaa kertaa varten, koska salamakuvaus kiinnostaa.

Samppanjateltassa oli hilpeä tunnelma, vaikka kukaan ei mahtunut liikkumaan milliäkään. Kuuntelimme kuinka pisarat rummuttivat teltan kattoa, katselimme salamoita jotka valaisivat koko äkisti pimenneen taivaan. Suvilahden kaikki lavat olivat vaienneet, tuhannet ihmiset olivat paenneet sisätiloihin ja telttojen suojaan, sade piiskasi autiota aluetta. Näimme samppanjateltasta vain pallolavan, jonka vettä valuvissa valotauluissa pyöri tiedotus: Ohjelma on toistaiseksi keskeytetty poikkeuksellisten sääolosuhteiden johdosta.

Harmittelimme, että tungoksen keskellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiskille asti, sillä samppanjalasi olisi maistunut myrskyn keskellä. Meni vain hetki, niin jostain kajahti JARNO! STELLA! Huutaja oli ventovieras, joka nosti ihmismeren yli meille tarkoitetun lasin kuohuvaa. Sen oli hänen kauttaan lähettänyt ihana Ira, joka seisoi tiskin tuntumassa – ehkä vain viiden metrin päässä, mutta täysin tavoittamattomissa. Tuo yhdessä kumottu lasillinen oli ehdottomasti viikonlopun paras rinkki!

Epäilen, että festivaalin tuotantotiimi ei ollut myrskystä ihan yhtä tohkeissaan. Luin myöhemmin, että he olivat yhdessä Tilannekeskuksen kanssa koko edeltävän vuorokauden hiki hatussa valmistelleet festivaalialuetta kohtaamaan tulevan koitoksen: vahvistaneet telttojen ja lavojen rakenteita, ottaneet alas koristeita ja valoja jotka olisivat voineet aiheuttaa tuhoja myrskyn keskellä ja valmistelleet henkilökuntaa. Urakassa onnistuttiin, sillä mitään vakavaa ei sattunut eikä kukaan loukkaantunut. Ihan mieletön suoritus, sillä tuon kokoluokan myrskyssä olisi totisesti voinut käydä paljon pahemminkin.

Paljon odotettu The Afghan Whigsin keikka oli intensiivinen ja ihana. Greg Dulli ei ole enää pitkään aikaan ollut se nuori vihainen mies joka aikoinaan perusti tuon 90-luvun nihilistisimmän yhtyeen, mutta se mikä nuoruudessa on menetetty, on voitettu karismassa ja käheän äänen syvyydessä. Crazy ei tullut, mutta onneksi tuli samalla levyllä julkaistu Somethin’ Hot – ja superyllätyksenä Teenage Wristband, jonka on levyttänyt Dullin myöhempi yhtye The Twilight Singers. Sitä olen kuunnellut viime vuosina paljon paljon enemmän kuin Whigseja, joten sydän sykähti ja saattoi ihan hetkeksi jäädä kurkkuun. Voi 2000-luvun alku ja vimma ja kaikki ne asiat, jotka tuntuivat silloin ehdottomilta, kirkkailta, itsestäänselviltä.

Törmäsimme joka kulmassa ystäviin ja tuttuihin. Vielä useampaan jäi törmäämättä, mutta sekin kuuluu asiaan. Se taitaa olla osa Flow’n taikaa: kohtaamisia ei sovita eikä niitä voi ennustaa, viikonloppu kuljettaa ihmiset yhteen arvaamattomilla tavoilla. Parasta on, kun tulee viettäneeksi aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tule juuri muuten nähtyä – ei siksi ettei haluaisi, vaan siksi että arjessa reitit menevät niin ristiin, elämät ovat niin erillään ja niiden yhteensovittaminen vaatisi ylimääräisiä ponnisteluita, joihin ei vaan riitä energia. Emme ole ainoita, joilla on kavereita, joita tulee nähtyä nimenomaan kerran vuodessa Flow’ssa, ja ne ovat sitäkin riemukkaampia jälleennäkemisiä.

Eniten harmittaa: The xx, jonka keikan missasimme. Lauantai-iltaan osunut myrsky oli keskeyttänyt soittoaikataulut ja olimme pahimman sateen laannuttua painelleet kotiin, sillä säätutka ennusti että myrsky palaisi vielä emmekä uskoneet, että päälavalle astuisi sinä iltana enää ketään. Mutta niinpä lontoolaiset popparit vaan kipusivat lavalle, kun me hääräsimme jo muiden Flow-evakkoon lähteneiden ystävien kanssa meidän kotikeittiössä tekemässä myöhäisillan yllätyspastaa. Kuohuviinit nostettiin kylmästä, jääkaapin jämistä taiotusta yllätyspastasta tuli loistavaa ja söimme sen kuunnellen YouTubesta vanhoja The xx -keikkavideoita samaan aikaan kun yhtye soitti Suvilahdessa. Evakkoillasta tuli ihana, vaikka Flow-keikka jäi nyt näkemättä.

Eniten rakastin: aikatauluttomuutta, kuumuutta ja kaikkialta kantautuvaa musiikkia, hyväntuulisia ihmisiä ja vapaata hortoilua, sitä että söimme kun tuli nälkä (usein) ja joimme kun janotti (sopivasti). Paras safka: vegaanihampurilainen, mutta harmi etten enää kuollaksenikaan muista kenen kojusta sen ostin. Myös Storyn purilainen maistui juuri hetkeä ennen myrskyä.

Kun jotain on oikein paljon odottanut, voi tulla kaiken keskellä haikeus. Vaikka kaikki olisi sujunut täydellisesti, todellisuus ei koskaan vastaa ihan täysin siihen kohdistuneita latautuneita odotuksia. Asiat menevät kuitenkin aina vähän eri tavalla, valo onkin erilaista, keikoilla toisenlainen tunnelma kuin sitä etukäteen kuvitteli. Sunnuntaina mietin, että muistinko nyt nauttia kaikesta – kyllä muistin! Entä jäikö jotain puuttumaan? No ei tosiaan. Mutta se oli ohi niin nopeasti. Kuten se aina on, tuo kesän viimeinen viikonloppu, siis viimeinen joka oikeasti tuntuu vielä kesältä. Ihmiset ovat vielä pari päivää ihan vaan tässä, ilmassa viipyy vielä hetken huolettomuus ennen kuin ajatukset siirtyvät syksyyn.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY NATALIA TOLMATSOVA)