Viime tingan Flow-vinkkejä

Flow Festival on täällä taas! Tämä on aina tätä samaa tunnesekamelskaa: onnea, koska tätä on odotettu koko kesä, ja haikeutta, koska Flow on samalla merkki kesän loppumisesta. Toki aurinko voi vielä lämmittää pitkälle syyskuuhun, mutta jollain tapaa Flow’n sunnuntai tuntuu aina kesän viimeiseltä päivältä, jonka jälkeen ajatukset kääntyvät kohti syksyä. Nämä kuvat ovat viime vuoden elokuusta, juuri tältä samalta perjantailta hetkeä ennen kuin festarit alkavat.

Taide- ja tapahtumatila Pink Space kiinnostaa! Tilassa on tarjolla kaikenlaista vaihtoehtoista ohjelmaa runoudesta performanssitaiteeseen, mutta tila itsessäänkin on kokemisen arvoinen: sitä kuvaillaan hohtavan pinkiksi tunne-spaksi. Todellakin haluan vaaleanpunaiseen spahan vilvoittelemaan! Pink Spacen on suunnitellut sisustusarkkitehti Fanni Suvila ja DJ Taika Mannila. Toivon ehtiväni näkemään ainakin sunnuntain vogue-esityksen.

Iittalan Vintage Bar on ehdoton pysähdyspaikka. Tiivistämöön pystytetyssä baarissa tarjoillaan vintagelaseista ikonisia cocktaileja sen kunniaksi, että Iittalan loistava Vintage-palvelu (josta voi lukea lisää Instagramistani) laajenee tänä syksynä kaikkiin brändin myymälöihin. Haluan testata ainakin uudenlaisen twistin saaneen Kelkan, joka sisältää mm. vodkaa, passionhedelmää ja mustaherukkaa.

Nappaan varmasti juoman mukaan myös The Good Guys Kombuchalta. Uskokaa tai älkää, olen onnistunut viimekeväisessä tavoitteessani korvata osan kahvikupillisistani terveellisemmällä kombuchalla.

Flow’ssa on tunnetusti loistava safkatarjonta, jossa on vaikea mennä vikaan. Olen kuullut hyvää erityisesti St. George -hotellin ravintolasta Andreasta ja Bun2bunin vegaanihampurilaisista, joita ei sekasyöjäkään kuulemma erota tavallisesta. Tänä vuonna haluaisin testata myös Munchies by Matti Jämsenin pinkkejä parmesaaniranuja.

Keikoista kiinnostaa tänään eniten Jonathan Wilson, jolta olen kuunnellut viime aikoina mm. tätä kappaletta. Lauantain kruunaa puolilta öin lavalle asteleva Robyn, jonka Dancing on My Own -biisillä on aivan erityinen paikka sydämessäni. En ole osannut ikinä kunnolla kirjoittaa sitä auki, mutta artisti itse luonnehti taannoin musiikkiaan sanaparilla kyyneleitä tanssilattialla ja se oikeastaan kiteyttää koko jutun.

Kaikkein eniten odotan sunnuntaita: silloin lavalle nousee mm. Father John Misty, josta kirjoitinkin tovi sitten. Jarnolle tämä on varmasti koko viikonlopun kohokohta. Heti perään seuraa minun kohokohtani, The Curen keikka. Robert Smith kumppaneineen kävivät Suomessa kolme vuotta sitten 20 vuoden tauon jälkeen ja laadin silloin kuuden kohdan listan syistä mennä katsomaan keikan. Ne pätevät edelleen. Vuonna 1976 perustettu The Cure on ollut yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja on niistä ainoa, joka on yhä mahdollista nähdä keikalla.

Haluaisin nähdä myös sunnuntaina viimeisten joukossa esiintyvän James Blaken, jos vielä olen tolpillani The Curen jäljiltä.

Nämä viimevuotiset kuvat sopivat teemaan täydellisesti, sillä Tapio Wirkkalan suunnittelemat Briljant-kuohuviinimaljat ovat vintage-Iittalaa. Rakastan näitä lysterillä maalattuja, vaaleanpunaisina hohkavia laseja.

Lopulta viikonloppu menee suunnitelmista huolimatta varmasti samalla tavalla kuin aina ennenkin, onnellisesti eksyen ja iltaan unohtuen. The Curen keikka on ainoa, jota en aio missata, vaikka olisi mikä. Nähdäänkö Suvilahdessa?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Täydellistä taustamusiikkia: Hozier

Meillä on musiikin saralla aina tiettyjä vakionimiä, jotka laitetaan soimaan silloin kun ei jakseta keksiä mitään muuta. Kriteerit ovat tiukat: pitää olla tarpeeksi paljon hyviä biisejä, jotta niitä jaksaa kuunnella kokonaisina levyinä, pitää olla hyvä tunnelma olematta kuitenkaan tekopirteää, pieni melankolia on suotavaa mutta ei sitten mitään ankeaa masistelua, eikä saa olla ärsyttäviä maneereita joihin menee heti hermo. Lisäksi musiikin pitää olla sen verran rauhallista, että se voi soida tuntikausia taustalla häiritsemättä työntekoa tai hengaamista. Listan kärjessä on The National ja heti perässä tulee mm. The War On Drugs ja Father John Misty, joka soittaa muuten Flow’ssa muutaman viikon päästä.

Yksi viime kuukausien suosituimmista vakionimistä on ollut irlantilainen laulaja-lauluntekijä Hozier, jonka vahva, tumma ääni on kietonut meidät pauloihinsa. Musiikkivideoitakin on tutkittu poikkeuksellisen tarkkaan, sillä joissakin niistä tanssii Sergei Polunin (katsokaa vaikka David LaChapellen ohjaama Take Me to Church tai Movement) ja tanssi on yksi niistä aiheista, joista perheessämme on oltu viime aikoina kiinnostuneita. Oikeasti lempibiisini tällä hetkellä on Run, mutta tässä oli hienompi video, joten mennään sillä.


☊ HOZIER ~ TO BE ALONE

Hellepäivien soundtrack: City Of The Sun

Päivän musiikkilöytö, olkaa hyvä! Tai no, voiko sitä kutsua musiikkilöydöksi, jos se tuodaan suoraan eteen muusikkopuolison toimesta? Mutta älkäämme takertuko epäolennaisuuksiin. City of the Sun on newyorkilainen post-rock -trio, jonka akustisessa musiikissa on vaikutteita niin flamencosta kuin indierockista. Instrumentaalikappale nimeltä Second Sun on täydellistä hellepäivän musiikkia: ei ole lyriikoita ohjailemassa ajatuksia, vaan pelkkä pehmeästi soljuva kitaramelodia, joka kuljettaa pilvien mukana kauas.


☊ CITY OF THE SUN ~ SECOND SUN

Letters to Yves

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Lapissa on tällä hetkellä niin kuuma, että remontointi ei tule kuuloonkaan. Olen siis ottanut helleaallon loman kannalta, lojunut pihalla ja lukenut. On ollut vihdoin sopiva hetki lukea loppuun myös pieni kirja, joka on ollut kesken iät ja ajat. Ostin Pierre Bergén kirjoittaman teoksen viime vuonna Marrakechista, Majorelle Gardenin puutarhan yhteydessä sijaitsevasta pienestä kirjakaupasta Yves Saint Laurent -museon takana. Ranskasta englanniksi käännetty Letters to Yves on kokoelma kirjeitä, jotka Bergé on kirjoittanut Yvesille hänen kuolemansa jälkeen.

Teos sai alkunsa Bergén hautajaispuheesta, jonka hän piti 5. kesäkuuta 2008. Puhe oli oikeastaan Yvesille osoitettu kirje, sen jälkeen kirjeitä tuli lisää. Kirjan alussa Bergé kirjoittaa, ettei halua vielä lopettaa keskustelua, katkaista yhteyttä. Lopussa, vuotta myöhemmin hän toteaa, että kirjeet ovat myös tapa kertoa maailmalle heistä, siitä millainen heidän viisikymmentä vuotta kestänyt suhteensa oli. Pieni kirja julkaistiin Ranskassa vuonna 2010, englanninkielistä käännöstä on saatu odottaa vuoden 2017 loppuun saakka.

Jotkut kirjeistä ovat lyhyitä, yksi on kaikessa paljaudessaan vain lauseen pituinen: Kikou, I miss you terribly. Toiset polveilevat ystävien kuulumisista taidehistorialliseen pohdintoihin ja tietysti yhteisiin muistoihin, siitä mistä kaikki alkoi ja mihin se päättyi. Fragmenttinen teos ei kerro koko tarinaa, mutta kirjeiden henkilökohtaisuus ja rehellisyys tekee vaikutuksen. Bergé ei yritä kaunistella asioita, mutta ei toisaalta kauhistelekaan, kertoo vain miten kaiken koki.

Teksteistä piirtyy kuva maanisdepressiivisen taiteilijan elämänkaaresta, joka oli alussa pelkkää valoa ja tummui kohti loppua. Kun he tapasivat, Yves oli nuori ja energinen, avoin elämälle ja valmis heittäytymään seikkailuihin. Bergé oli lähtenyt 10-vuotisesta suhteestaan ollakseen hänen kanssaan. Viimeiset vuodet olivat vaikeita, alkoholi ja kokaiini veivät Yvesin mukanaan ja vaikka hän pääsi niistä lopulta irti, jotain oli menetetty. Hän oli vanha ja vihainen, ei tullut enää koskaan ennalleen. Väliin mahtui menestyksen vuosia, matkoja ja illallisia ja juhlia, riitoja ja draamaa, taideostoksia ja monia monia Marrakechissa vietettyjä hyviä hetkiä, joista mieleen jäi erityisesti Yves Saint Laurent ja Andy Warhol kikattamassa pilvipäissään. Marokko oli Bergélle ja Saint Laurentille pakopaikka hektisestä elämästä Pariisissa.

Kirjeissä on hetkittäin melko melodramaattinen sävy, joka muistuttaa siitä, että ne on tosiaan kirjoittanut ranskalainen ranskalaiselle. Kirja on täynnä julistuksia, kuten: To love, you need to forget everything, which is what I’ve never stopped doing. Ranskalaisuus leimaa tekstiä sen heti ensimmäiseltä sivulta alkaen: Bergé on omistanut kirjansa ei suinkaan Yvesille, vaan senhetkiselle poikaystävälleen, Madison Coxille, miehelle joka oli melkein erottanut hänet ja Yvesin toisistaan.

Yves ja Pierre olivat paitsi toistensa rakastettuja ja elämänkumppaneita, myös bisnespartnereita. En aiemmin ollut tajunnut miten merkittävä Bergén asema oli Yves Saint Laurentin muotitalossa. Hän oli se, joka teki bisnestä ja Yves sai keskittyä omaan työhönsä, olla välittämättä numeroista, hän ei koskaan edes tiennyt tarkalleen paljonko talo tienasi. He olivat vankka tiimi myös yksityiselämässään, keräsivät yhdessä vaikuttavan taidekokoelman ja sisustivat kotejaan erehtymättömällä eklektisellä maullaan. Saint Laurentin kuoltua iso osa aarteista myytiin eittämättä yhdestä loisteliaimmista huutokaupoista, joka Pariisissa on koskaan nähty.

Yves kuoli aivosyöpään kotonaan Pariisissa. 71-vuotias suunnittelija ei itse tiennyt lähestyvästä kuolemastaan. Kun terminaalivaiheeseen edennyt syöpä oli löydetty ja elinaikaa oli jäljellä vain viikko tai kaksi, Bergé päätti yhdessä lääkärin kanssa, että Yvesille ei kerrota. Kirjassa hän perustelee, että Yves ei olisi kestänyt tietoa, ja kuka tietää, ehkä hän oli oikeassa.

Yvesin tuhkat on siroteltu Marrakechiin Majorelle Gardeniin, puutarhaan, jonka hän omisti Bergén kanssa vuodesta 1980 asti ja jossa sijaitsevassa talossa pariskunta oli Bergén sanojen mukaan onnellisimmillaan. Hautajaisissa Bergé sanoi: But I also know that I will never forget what I owe you and that one day I will join you under the Moroccan palms.

Bergé kuoli syyskuussa vuonna 2017, yhdeksän vuotta Yvesin jälkeen.

Why am I telling you all this? Because it’s my last letter. You know, Yves, I could keep on writing for much longer, but what good would that do? I thought that writing to you would ease my pain, whereas it has only deflected it. Deep down, these letters had a single goal: take stock of our lives. Explain to those who read them who you were, who we were. Share my memories, and tell you that, when all’s said and done, that I was happy with you, and that it was thanks to you. 

Pierre Bergé, Letters to Yves (Éditions Jardin Majorelle)

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Uutta Bon Iveria

Bon Iver on julkaissut uutta ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen! Ja se on ihanaa. Ei mitään yllättävää, mutta unenomaista ja kaunista sillä tavalla kuin vain Justin Vernon kumppaneineen osaa. Hey, ma sukeltaa kynttilänliekin lailla lepattaviin lapsuusmuistoihin. Kertosäe kimmeltää kuin vanha kaitafilmi: You’re back and forth with light. Tätä voi kuunnella toistolla silmät kiinni ja antaa kappaleen kuljettaa jonnekin kauas.


☊ BON IVER ~ HEY, MA

On muuten toinenkin uusi biisi, U (Man like), joka ei ollut minun suosikkini, mutta saattaa tunnelmansa ja polveilevien melodioidensa puolesta ilahduttaa esimerkiksi Sufjan Stevensin ystäviä.

Erittäin suomalainen kesälista

Yleisön pyynnöstä seuraa paluu soittolistojen pariin! Ensimmäinen soittolista olkoon kesän kunniaksi erittäin suomalainen kesälista: se sisältää kaikki tärkeät kappaleet, joita olemme luukuttaneet kotimaisilla roadtripeillä ja esimerkiksi tänä juhannuksena.

Kuten esimerkiksi ikisuosikkini J. Karjalaiselta: Hän ja Villejä lupiineja. Ja tietysti Dave Lindholmin Pieni ja hento ote, jonka jälkeen pitää aina kuunnella Hectorin Yhtenä iltana. On myös Eppu Normaalin Joka päivä ja joka ikinen yö, joka täyttää rintani onnella joka kerta kun kuulen sen, sekä Kun olet poissa, joka sisältää hienointa lyriikkaa mitä Martti Syrjä on ikinä kirjoittanut.

Listalta löytyy myös muutamia uudempia kappaleita, jotka ovat lunastaneet paikkansa listalta olemalla samalla tavalla ajattomia kuin listan vanhat klassikot. Kuten Samae Koskisen Kaiken täytyy aina jatkua ja Samuli Putrosen Olet puolisoni nyt, joiden soidessa menee joka kerta sipulia silmiin.

Listan kruunaa Vesa-Matti Loirin tulkinta Eino Leinon Ja vuodet ne käy -runosta, jota opin rakastamaan 18-vuotiaana kesäteatterilaisena Torniossa, jossa hoilotimme tätä teatteriporukalla kolmiäänisenä mullikuorona yöt pitkät. Anteeksi, mökkinaapurit. Kannattaa lukea tuo runo, googlatkaa vaikka, se on todella hieno! Keskustelua kuoleman kanssa, eli perisuomalainen kesäaihe. Toki pohjimmiltaan siinä on kyse elämänjanosta ja vimmasta, oikeastaan samasta teemasta kuin Minä ja Ville Ahosen kappaleessa Ennen kuin kuolen. Joka tietysti löytyy listalta sekin.

Soittolista toimii Spotifyssa ja aukeaa klikkaamalla tästä. Lista päivittyy sitä mukaan kun tärkeitä täydennyksiä pälkähtää päähän. Saa myös ehdottaa! Olen varmasti unohtanut kaikenlaista olennaista.

Alkuviikon musavinkki ~ Uutta Suadilta

En muista missä kuulin SUADin laulavan ensi kertaa, mutta pehmeä ääni jäi kertakuulemalta mieleen. Tykkäsin musiikistakin, kansainvälisen tason indierockista, jossa oli sielu ja vahva poljento. Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, koko nimeltään Suad Khalifa, on ollut pitkään yksi kaupungin parhaiten varjeltuja salaisuuksia. Hän on työskennellyt lukuisten artistien kanssa Uudesta Fantasiasta Jaakko Eino Kaleviin, julkaissut paria sinkkua ja erinomaisen EP:n ja vetänyt keikkoja baareissa ja tapahtumissa, mutta isompi suksee on antanut vielä odottaa itseään. Ehkäpä tilanne muuttuu lähiaikoina, sillä Suad nähdään elokuussa Flow´ssa ja hän työstää paraikaa kuulemma debyyttialbumiaan. Uusin sinkku White lies antaa siitä lupaavaa esimakua. En malta odottaa.


☊ SUAD ~ WHITE LIES

Koukuttavinta televisiota juuri nyt

Kaupallinen yhteistyö HBO Nordic ja Asennemedia

Terveisiä telkun ääreltä! Menestyssarja The Handmaid’s Talen kolmannen kauden ensimmäiset jaksot ovat vihdoin saapuneet HBO Nordiciin ja pidimme sen kunniaksi perjantaina kauan odotetun koti-illan. Oli kombuchaa, lempisipsejämme ja dippiä, joka on luonnollisesti tärkein asia sipsien syömisessä. Dipin oikeaoppisesta sekoittamisesta käyty “neuvottelu” on meillä oikeastaan jo perinne, jolla kaikki sarja- ja leffaillat alkavat. Tämä kirjoitus ei muuten sisällä spoilereita, joten voit lukea huoletta, vaikka et olisi aloittanut vielä nähnyt uusia jaksoja tai aloittanut sarjan katsomista.

Margaret Atwoodin samannimiseen klassikkoromaaniin perustuva The Handmaid’s Tale on ollut viime aikojen puhutuin ja palkituin sarja. Se on tiheätunnelmainen dystopiakuvaus vaihtoehtoisesta Amerikasta,  jossa uskonnolliset fundamentalistit ovat perustaneet aiemmin Yhdysvaltoina tunnetun teokratian nimeltä Gilead ja naiset on alistettu miesten omaisuudeksi. Tämä ei silti ole miesten, vaan naisten tarina. Atwoodin kirja on yksi feministisen fiktion tärkeimmistä teoksista, jossa otetaan kantaa meille kaikille kuuluviin perusoikeuksiin, kuten oikeudesta päättää omasta kehostamme ja elämästämme. Sarja käsittelee teemaa hyvin ajankohtaisella ja siksi erittäin tärkeällä tavalla.

Teos on ilmestynyt Suomessa nimellä Orjattaresi ja siten tarina kerrotaan sarjassakin, yhden orjattaren näkökulmasta. Ympäristökatastrofi on tehnyt suuresta osasta ihmisiä lisääntymiskyvyttömän ja toimivista munasarjoista on tullut tärkeämpiä kuin ihmisoikeuksista. Miesten eliitti johtaa yhteiskuntaa, jossa hedelmälliset naiset on orjuutettu synnytyskoneiksi ja homoseksuaaleja silvotaan ja hirtetään.

Osa sarjan koukuttavuudesta perustuu hätkähdyttävään kontrastiin vahvan visuaalisuuden ja äärimmäisen julmuuden välillä. Sarja on kuvattu niin hienosti, että esteetikko haukkoo happea: sävyt ovat syvät ja samettiset, kuvauspaikat kaikessa kauneudessaan epätodellisia ja kaiken yllä leijuu harsomainen valo, joka saa välillä hetkeksi unohtamaan kaiken kärsimyksen. Se tuntuu valavan hahmoihinkin toivoa: kaiken keskellä on vielä kauneutta, elämää, toivo paremmasta.

Jarno totesi aikoinaan jo ensimmäisen kauden alussa, että sarjaa on välillä tosi vaikea katsoa, koska siitä tulee samaan aikaan mieleen kaikki historian varrella naisiin kohdistuneet väkivaltaisuudet että nykypäivän Amerikasta kantautuvat poliittiset uutiset. Tulee kuulemma hirveä häpeä niiden miesten puolesta, jotka ovat ottaneet itselleen oikeuksia samalla vieden niitä naisilta ja vähemmistöiltä. Sepä tässä onkin, että sarjan esittämä skenaario ei ole pelkkä uhkakuva, vaan täysin mahdollinen. Ehkä tämä on osa sen koukuttavuutta: vaikka ahdistaa, ei voi olla katsomatta.

Atwoodin romaani ilmestyi vuonna 1985. Kirjailija kertoi taannoisessa New York Timesin artikkelissa, että dystopia lajityyppinä oli arveluttanut häntä: hän oli pelännyt sortuvansa allegorioihin tai epäuskottavuuteen. Niin hän keksi itselleen säännön: kirjassa maailmassa ei olisi yhtäkään rakennetta tai alistamisen muotoa, joka ei olisi jossain päin maailmaa totta. “God is in the details, they say. So is the Devil.” Yksityiskohdista puheenollen, Atwood tekee sarjassa lyhyen cameoroolin – kuinka moni on bongannut?

Teos on ajankohtaisempi kuin koskaan. Vaikka yleisesti ajatellaan, että maailma menee jatkuvasti kohti parempaa, monissa ihmisoikeuksiin liittyvissä asioissa on otettu viime aikoina isoja takapakkeja. Hesarissa kirjoitettiin sarjan alkaessa osuvasti: The Handmaid’s Tale järkyttää, koska sen alistus on totta jo nyt eri puolilla maailmaa. Eikä se rajoitu vain naisiin: sotaa pakoon lähteneitä perheitä erotetaan, naisten oikeus omaan ruumiiseensa poistetaan abortti- ja ehkäisyoikeutta rajoittamalla, homoja ja transsukupuolisia syrjitään ja tapetaan joka päivä.”

Harva sarja on herättänyt meillä niin paljon keskustelua kuin tämä. Sarjan hetkittäin hypnoottisen hidas tahti on puolestaan jakanut mielipiteitä. TEE JOTAIN, Jarno välillä kiljuu henkilöhahmoille, SANO JO JOTAIN! Minusta taas hidastempoisuus toimii täydellisesti, koska se antaa tilaa jännitteen kohoamiselle, tunnelman tihenemiselle ja sen kuvaamiselle mitä ääriolosuhteet ja alistaminen tekevät ihmisten psyykelle ja ihmissuhteille. Lisäksi jää aikaa antautua sarjan visuaalisuudelle ja musiikille, joka on täydellinen. Yksi ensimmäisen kauden lempihetkistäni on se, kun Penguin Café Orchestran kappale tärähtää soimaan.

Juuri alkaneessa kolmannessa kaudessa kuulemma selviää miten Gilead on syntynyt. En malta odottaa, sillä sarjan kiinnostavinta antia ovat tähän asti olleet nimenomaan välähdykset menneestä, takaumat siitä miten nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen on ajauduttu. On kylmäävää miten paljon yhtäläisyyksiä siitä löytyy esimerkiksi Amerikan nykyiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin.

Luin sarjan tuottajan Bruce Millerin haastattelun, jossa hän kertoi, että takaumat olivat olleet tiimillekin kaikkein antoisinta. “We get to kind of look at the seam between our world and Gilead and how that happened and what were the warning signs. It’s fascinating to me how a fist like that closes. How do you turn a free society into a not free society? You just make an announcement that everybody’s not free? How [do] those things practically, on a day-to-day basis work?”

Sarjan tekijät ovat tutkineet muiden totalitarististen liikkeiden nousua natseista Mussoliniin.  Erityisesti Iranin teokratiasta löytyy yhtymäkohtia sarjan tapahtumiin: se on Millerin mukaan todellinen esimerkki modernista yhteiskunnasta, joka on sittemmin muuttunut syvästi uskonnolliseksi.

Sarjan todellisuudessa Gileadin rakenteet alkavat hitaasti rakoilla. Tapahtumista tulee osa unenomaista performanssia, jossa toiset oppivat piilottamaan todelliset tunteensa, koska niiden näyttäminen on kiellettyä ja vaarallista ja toiset alkavat ymmärtää rakentaneensa itselleen vankilan eivätkä tiedä mitä tekisivät asialle. Samaan aikaan kiinnostaa ja kauhistuttaa mihin Gileadissa tulee vielä tapahtumaan: jos rauhallisten aikojen meno on ollut karmivaa, millaista siellä mahtaa olla sitten kun muurit alkavat toden teolla murtua?

Huh, voisin puhua tästä tuntikaupalla, mutta jatketaan kommenttilootan puolella – ja jos et ole vielä nähnyt sarjaa, voitko aloittaa heti sen katsomisen, jotta voimme keskustella siitä! Sananen vielä HBO Nordicista, joka on ollut älyttömän monipuolisen valikoimansa takia vakiokäytössäni jo vuosia. Suoratoistopalvelusta löytyy tuhansia laatusarjoja ja leffoja joten kovin äkkiä ei katsottava lopu kesken, vaikka The Handmaid’s Tale ei kiinnostaisikaan. Suosikkejani tähän asti ovat olleet mm. Girls, superhyvä The Affair joka piti otteessaan viimeisen kauden loppuun asti, startup-maailmaan sijoittuva omalaatuinen komedia Silicon Valley ja Masters Of Sex, joka kertoo freudilaisia seksimyyttejä romuttaneesta tutkijaparista. Jarnon kanssa on tullut katsottua The Handmaid’s Talen lisäksi mm. Westworldia. Uutuuksista meitä molempia kiinnostaa eniten superkehuttu Chernobyl, jota olemme säästelleet sopivaan hetkeen.

The Handmaid’s Tale -sarjan kolmannen kauden ensimmäiset jaksot nyt ensi-illassa HBO Nordicilla! Uudet jaksot ilmestyvät torstaisin. Kaikki aiemmat kaudet ovat saatavilla myös. 

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Särestöniemi ~ taiteilijan kotona

✖ KITTILÄ, LAPPI

Viime tiistaina vietettiin lappilaisen taiteilija Reidar Särestöniemen syntymäpäivää! Loikataanpa merkkipäivän kunniaksi viimekuiseen Lapin roadtripiimme, jonka varrella poikkesimme myös Kittilään. Olin nimittäin pitkään halunnut vierailla Kittilän Kaukosen kylässä, Särestöniemen suvun tilalla, jossa Reidar syntyi ja eli lähes koko elämänsä. Syrjässä kaikesta sijaitsevaan Särestöön ei kulkenut hänen elinaikanaan edes tietä, mutta se oli Lapin luontoa rakastavan taiteilijan koti, työskentelypaikka ja sielunmaisema.

Keskellä metsää sijaitsevan tilan komeita hirsirakennuksia ei tarvitse tyytyä ihailemaan pelkästään ulkoa, sillä tilalla toimii nykyään Särestöniemi-museo. Pääsylipun hinnalla saa koluta nurkkia sydämensä kyllyydestä ja nähdä lähietäisyydeltä missä vuonna 1925 syntynyt Reidar asui, työskenteli ja saunoi nimekkäiden vieraidensa, kuten Kekkosen kanssa. Museolla on hallussaan noin kolmannes Reidarin uran aikana syntyneestä 1500 teoksesta ja tilalla on esillä vaihtuva näyttely, johon lainataan töitä myös muualta.

Loputtoman, mutkittelevan savitien päässä sijaitsevaan Särestöön ei kulje julkista liikennettä, vaan visiittiin tarvitaan oma auto. Vaivannäöstä huolimatta suosittelen lämpimästi vierailua, jos löytää itsensä Kittilän suunnalta. Esimerkiksi Leviltä sinne ei ole kuin vajaa 50 km, mikä on Lapin mittakaavassa yksi poronkusema.

Särestöniemi oli kiehtova tyyppi, joka herätti kiihkeää keskustelua niin taiteellaan kuin värikkäällä persoonallaan. Lapin mies oli loistava tarinankertoja ja seuramies, jota kutsuttiin usein Kittilän shamaaniksi tai Pohjolan Picassoksi. Hän oli 70-luvun aikakauslehtien suosikkihahmo ja poseerasi kuvissa silmät hohkaen mustina kuin miilunpolttajalla milloin afgaaniturkissa, milloin lähes alastomana. Kuvat eivät nostattaisi tänä päivänä suuria tunteita, mutta 70-luvun Suomi oli toisenlainen ja Reidar herätti huomiota kaikkialla missä kulki.

Särestöniemessä hän asui koko elämänsä lukuunottamatta 50-luvun opiskeluvuosiaan Helsingissä ja Leningradissa. 50-luvun lopussa hän piti Helsingissä yksityisnäyttelyn, josta hänen uransa lähti nousukiitoon: villejä, värikylläisiä öljymaalauksia tehneestä kittiläläisestä tuli kolmekymppisenä aikansa tunnetuin lappilainen taiteilija. Nykyään hänen teoksistaan maksetaan moninkertaisia hintoja ja ne ovat taidekeräilijöiden kestosuosikkeja.

Reidar ehti tehdä uransa varrella monenlaista grafiikasta pastellitöihin, mutta pian pienet muotokuvat ja maisemat alkoivat liukua siihen mistä hänet parhaiten tunnetaan: valtaviin, värikkäisiin öljyvärimaalauksiin ja Lapin luonnosta ammentavaan puoliabstraktiin ilmaisuun. 60-luvulla Reidarin tyyli muuttui entistä kokeilevammaksi, hän sekoitti paksuun maaliin erilaisia aineksia ja teki joistakin töistään lähes kolmiulotteisia. Luin jostain, että taidekeräilijät ja konservaattorit ovat olleet kokeiluista enemmän kauhuissaan kuin innoissaan, sillä erikoistekniikoilla tehtyjä maalipintoja on jouduttu konservoimaan uudelleen.

Gallerian sisäänkäynti ja Mukka-ikoni, jonka Reidari teki 70-luvulla lappilaisen kirjailija Timo K. Mukan muistolle.

Monimerkitykselliset eläinaiheet ja arktinen maisema olivat ominta Reidaria: hurjissa teoksissa vilisee ilveksiä ja riekkoja, rakastuneita hylkeitä, koivikkoja, jokia, jänkää, tuntureita. Ne ovat kaikki metaforia, monet niistä taiteilijasta itsestään – joskus hän oli karhu, toisinaan jänkä. Syvät värit olivat tärkeitä, niillä hän kuvasi ruskaa, suopursujen kukintaa, kesäyön aurinkoa, tunturin ensilunta.

Äitini rakastaa Lappia vähintään yhtä paljon ja muistelee Reidarin Huurrekoivikkoa, joka roikkui 70-luvulla Oulun Osuuspankin aulassa. Hän kävi opiskeluvuosinaan istumassa sen äärellä silloinkin kun ei ollut pankkiin mitään asiaa.

Rakastan sitä, että Reidar maalasi Lapin paratiisin väreissä ja sitä kuinka raivokkaasti elossa hänen työnsä ovat yhä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Rakastan maalausten nimiä: Yhdessä yössä Pohjantuuli puhalsi jängän kukkia täyteenKielto ja kaipausYössä kukkii kummat kukat. 

Lempiyksityiskohta: valtava signeeraus jokaisen teoksen alakulmassa.

Visiitti Särestöniemessä syvensi ymmärrystäni taiteilijasta, joka kuoli vain muutamia kuukausia ennen kuin minä synnyin. Jos hän eläisi nyt, hän olisi melkein satavuotias. Särestössä kulkiessa tuntuu kuin olisi päässyt hetkeksi taiteilijan saappaisiin, näkemään samat maisemat kuin hän, tuntemaan metsän ympärillään ja virtaavan veden voiman.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” – Reidar Särestöniemi

Hesari julkaisi muuten viime vuonna Reidarista jutun, jossa avataan Reidarin kirjeenvaihtoa rakastettunsa, runoilija Yrjö Kaijärven kanssa. Heidän suhteensa päättyi vasta 70-luvun alussa Kaijärven kuolemaan. Kirjeet ovat lumoavaa luettavaa, mutta en tiedä mitä olisin mieltä yksityisen kirjeenvaihdon julkistamisesta. Tulee olo, että näitä sanoja ei ole tarkoitettu minun silmilleni.

Juuri kukaan ei ollut tiennyt Reidarin homoseksuaalisuudesta. Hesarin haastattelemien aikalaisten mukaan kylillä juoruttiin lähinnä Särestöniemen hurjista juhlista. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti ja sairaus vuoteen 1981 – siis Reidarin kuolinvuoteen – asti. Hän ei ehtinyt nähdä maailmaa, jossa olisi saanut avoimesti olla oma itsensä. Enpä tosin tiedä elämmekö sellaisessa maailmassa vieläkään.

Reidar oli monissa asioissa aikaansa edellä. Hän oli intohimoinen luonnonsuojelija, joka murehti arktisen luonnon tuhoutumista ja suhtautui kriittisesti muoviin. Hän rakasti Särestöniemen ohi virtaavaa Ounasjokea ja kutsui jokea veljekseen. Metsän keskellä sijaitsevalle tilalle pääsi Reidarin elinaikana ainoastaan veneellä sulan veden aikaan eikä hän halunnut rakennuttaa sinne tietä. Periaate saattoi koitua taiteilijan kohtaloksi: kun hänen sydämensä petti, ambulanssin henkilökunnan piti noutaa hänet vesiteitse. Kun he pääsivät vihdoin terveyskeskukseen, 56-vuotias taiteilija oli jo poissa.

Vanha Särestö

Museoalueen vanhin rakennus on Särestöniemen suvun talo, Vanha Särestö, joka on Reidarin lapsuudenkoti. Viimeisimpänä talossa asui Reidarin veli Anton, joka isännöi Särestöniemeä vielä pitkään Reidarin kuoleman jälkeen, 90-luvulle saakka, kunnes aika jätti hänestäkin. Vanhan Särestön peräpohjalaista rakennusperinnettä edustava päätalo piharakennuksineen entisöitiin ja avattiin vieraille 2000-luvun alussa. Kuvilla ja kertomuksilla varustettu talo kertoo suvun tarinan ja avaa taiteilijan varhaisia vaiheita. Reidarin ensimmäinen ateljeetilansa sijaitsi Vanhan Särestön pirtissä.

Eniten minua kiinnosti kuitenkin ns. Reidarin Särestö, eli taiteilijan itsensä rakennuttamat galleria ja ateljeekoti. Arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilä suunnittelivat 70-luvulla näyttävät galleria- ja ateljeerakennukset, jotka edustavat modernia suomalaista puuarkkitehtuuria. Niin pökerryttävän hienoja, etten ole päässyt niistä vieläkään yli, enkä osaa päättää kumpaa rakastan enemmän: rakennuksia itsessään vai Reidarin sisustusta, jossa on sulassa sovussa taidetta ja kirjallisuutta, pohjoista mielenmaisemaa ja matkamuistoja maailmalta.

Erillinen galleriarakennus tarvittiin, kun Särestössä alkoi kuuluisan taiteilijan houkuttamina liikkua kiinnostuneita vieraita taiteen ystävistä valtiovieraisiin. Galleria on huikaisevan hieno kelohonkarakennus, joka sulautuu saumattomasti ympäröivään metsään. Rakastan arkkitehtuuria, joka ei riitele ympäristönsä kanssa, vaan solahtaa maisemaan kuin olisi aina kuulunut juuri siihen. Galleriassa on korkea päätytila, jossa Reidarin suuret, värikkäät teokset ovat omassa elementissään, mutta museon kokoelmiin kuuluvia töitä on ripoteltu muuallekin rakennukseen, sinne sun tänne portaikkojen eteen ja nurkkien taakse.

Suurin yllätys odottaa rakennuksen toisessa kerroksessa: siellä on edustuskäyttöön rakennetun saunan lisäksi valtava uima-allas, joka on selvästi rakennuksen sydän. Hehkuvan vihreäksi maalattu allas on niin syvä, että se ulottuu kelohonkarakennuksen perustuksiin asti. Sieltä se omassa surrealistisessa tyyneydessään hohkaa lämpöä ympäröivään kittiläläiseen maisemaan.

Näky oli niin absurdi, että leuka loksahti auki. Tila on tietysti järisyttävän kaunis: valo väreilee ikkunoista, maalaukset hohkavat altaan ympärillä ja altaan toisesta päädystä näkee suoraan galleriatilaan. Gallerian uima-altaassa Särestöniemi sai uida kuin hylje taulujensa keskellä, lukee museon sivuilla. Mielikuva parrakkaasta taiteilijasta polskimassa altaassaan naurattaa yhä.

Varhainen monotypia.

Särestöniemen ensimmäinen ateljeekoti, Honkapirtti, tuhoutui uuden vuoden yönä vuonna 1977 alkaneessa tulipalossa. Talon mukanan tuhkaksi paloivat myös taideteokset, jotka Reidar oli halunnut pitää itsellään, lapsuudenmuistot, kirjakokoelmat sekä omat runot ja päiväkirjat, joista hän oli suunnitellut tekevänsä kirjan. Koko taiteilijan elämän niellyt tulipalo oli paha kolaus. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut siitä, eikä hän elänytkään montaa vuotta tulipalon jälkeen. Hänen elämäntyylinsä oli muutenkin kuluttava, alkoholinhuuruinen juhlinta ja julkisuudessa paistattelu vuorottelivat masennusjaksojen kanssa. Taiteilija kärsi myös todellisen identiteettinsä peittämisestä. Olen lukenut tulkintoja siitä kuinka Reidar veti julkisuudessa mystisen, joskin viihdyttävän Lapin samaanin roolia, ja vasta Särestössä läheisten keskellä roolit karisivat ja hän saattoi olla oma itsensä, tavallinen ihminen iloineen ja suruineen.

Uusi koti valmistui vuonna 1978 kivenheiton päähän galleriasta ja vanhan kodin kivijalasta – ja millainen ateljeekoti siitä tulikaan! Enemmänkin hirsilinna, kolmikerroksinen monumentti, jonka ikkunoista valo virtaa sisään kaikista suunnista. En tiennyt mitä tehdä kaiken sen kauneuden äärellä, joten sekoilin huoneesta toiseen pienen hysterian vallassa ja hoin Jarnolle kato tätä, miten ihana, voidaanko muuttaa tänne, miten tää kaikki on niin ihanaa.

Valtava ateljeesali on kaunis ja avara: sinne on helppo kuvitella Reidar työtakissaan suurten maalaustensa ääreen. Taiteilijan päivärytmi vaihteli vuodenaikojen mukaan: pisimmät päivät hän teki keväisin ja kesäisin, kun valoa piisasi yöt läpeensä. Kaamosaikaan työnteko oli vaikeaa, silloin Reidar matkusteli paljon. Sydäntalven valottomuus oli hänelle raskasta, hän eli auringosta ja valosta.

On surullista, että taiteilija ehti asua uudessa kodissaan alle kolme vuotta. Hän kuoli ateljeehensa 56-vuotiaana, toukokuun lopussa jäiden lähdön aikaan vuonna 1981. Ateljee on jätetty suunnilleen siihen kuntoon mihin se taiteilijan kuoltua jäi. Näyttää siltä kuin Reidar olisi vain piipahtanut ulos, mennyt tervehtimään jokea tai hakemaan puita.

Yläkerrasta löytyy taiteilijan makuuhuone kirjoituspöytineen sekä pikkuinen vierashuone, jonka seinät on vuorattu valokuvilla Reidarin matkojen varrelta. Talon ylimmässä kerroksessa on tilava ullakko, joka on harmi kyllä suljettu vierailta. Reidar oli halunnut kotiinsa kolmannen kerroksen, jotta näkisi sieltä Ylläksen tunturirivistön.

Rakastan tätä kelohongasta tehtyä päiväsänkyä. Taljan päällä torkkui aikoinaan Sielu-koira, jolle rakennettiin talossa kuulemma omat, bernhandilaisen valtaville tassuille sopivat portaat. Oven takaa aukeaa talon päädyn kokoinen terassi.

Ateljeesalin taidenäyttely vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja salissa järjestetään myös konsertteja, teatteriesityksiä ja taidetapahtumia. Meidänkin vierailumme aikana korkeaan ateljeetilaan kannettiin tuoleja illalla alkavaa esitystä varten. On ihanaa, että Reidar on alkanut kiinnostaa ihmisiä uudelleen viime vuosina, sen myötä museonkin kävijämäärät ovat vilkastuneet. Tila ei varsinaisesti sijaitse kenenkään kulkureitin varrella, sinne pitää hoksata mennä. Suosittelen varaamaan aikaa – tämä on poikkeuksellinen paikka, jota ei halua juosta läpi kiireessä. Museossa on lipunmyynnin yhteydessä myös kahvila ja pieni puoti, jossa myydään julisteiden, postikorttien ja kirjojen lisäksi Halón vaatteita, jotka säkenöivät Reidarin maalausten väreissä ja kuvioissa. Yhteys on luonteva – ehkä muistattekin, että toinen merkin perustajista on kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi. Minullakin on pari Reidar-malliston vaatetta, vihreän ja punaisen sävyissä loimuava minimekko ja upea kimono, joka hohtaa näissä kuvissa.

Taiteilijan työtakki roikkuu maalaustelineessä kuin odottaisi, että Särestöniemen isäntä saapastelee sisään minä tahansa hetkenä jatkamaan töitään.

Särestöniemi-museo
Avoinna ti-la 12-18 vuoden ympäri (lipunmyynti sulkeutuu klo 17)
Särestöntie 880 
99110 Kaukonen 
Kittilä, Lappi

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Healah Dancing

Olen soittanut tätä koko päivän päässäni enkä malta olla pistämättä vahinkoa kiertämään. Brittiläinen folkmuusikko ja runoilija Keaton Henson teki muutamia vuosia sitten klassisen instrumentaalilevyn nimeltä Romantic Works ja rakastan niin tätä kappaletta kuin siihen tehtyä videota. Albumilla soittava sellisti Ren Ford on upea ja lyhytelokuvan lopun hidas tanssi on ohjattu ja kuvattu niin hienosti, että pakahdun ja halkean ja hajoan.


☊ KEATON HENSON ~ HEALAH DANCING (FEAT. REN FORD)

Popkornia aivoille: Paweł Althamer

Kaupallinen yhteistyö HAM Helsingin taidemuseo ja Asennemedia

Minulta kysytään usein mitkä museot ja galleriat ovat omia suosikkejani. Mikä ilo, että tänään saan kirjoittaa yhdestä niistä! Helsingin taidemuseo, tuttavallisemmin HAM, on nimittäin ehdottomasti yksi lemppareistani. Tennispalatsin kakkoskerroksessa sijaitseva taidemuseo onnistuu aina yllättämään ja ilahduttamaan: käyn usein katsomassa siellä nekin näyttelyt, joista en tiedä entuudestaan mitään, koska niistä jää aina inspiroitunut ja energisoitunut olo. Joskus on jopa antoisampaa suunnata näyttelyyn tietämättä liikaa taiteilijasta tai näyttelyn taustoista, silloin mieli on täysin avoin eikä ennakko-odotuksia ole.

Tämä valkoinen maamerkki nimeltä Tennispalatsi ja sen yhteydessä toimiva taidemuseo ovat lempiasioitani Kampissa.

Kaupunki on tänä keväänä pullollaan kiinnostavaa taidetta. Yksi kevään kiehtovimmista näyttelyistä on ehdottomasti I (AM), puolalaistaiteilija Paweł Althamerin Pohjoismaiden ensimmäinen yksityisnäyttely, joka on esillä HAMissa 8. syyskuuta asti. Näyttely esittelee 60-luvun lopulla syntyneen taiteilijan yllätyksellistä taidetta kolmelta vuosikymmeneltä omakuvista veistoksiin, installaatioihin ja performanssitaltiointeihin. Mukana on myös yhteisötaiteellinen tilateos, joka on toteutettu tätä näyttelyä varten.

Viime viikolla vietettiin avajaisia, joihin en valitettavasti päässyt reissun takia, mutta korjasimme asian ensitilassa matkani jälkeen. Suosittelen lämpimästi museovisiittejä keskellä arkipäivää, jos on niin onnekkaassa asemassa, että siihen on mahdollisuus. Taidemuseoissa vallitsee silloin taianomainen tunnelma: on tavallista hiljaisempaa, ihmiset viipyilevät teosten äärellä pidempään, hymyilevät vähän kuin keskenään hengaavat salaliittolaiset.

Paweł Althamerin näyttely on ollut auki vasta muutaman hassun päivän, mutta kultainen kypäräpäinen veistos nimeltä NOMO (2009) on ehkä tullut teillekin jo vastaan somevirrassa? Veistoksen asema näyttelyn itseoikeutettuna tähtenä tulee selväksi heti näyttelytilaan astuessa: kultainen kypäräpää kimmeltää näyttelyyn johtavien portaiden yläpäässä kuin hohtava portinvartija. Teos on vaikuttava myös läheltä. Hahmossa on jotain hyvin inhimmillistä, sillä on nimikyltti rinnassa ja pieni pömppömaha, ja se tuntuu katsovan uteliaasti kohti.

Sanon sen heti, rakastamme molemmat tätä näyttelyä. Se on harras ja immersiivinen kokemus, vie mukaansa. Näyttelyn esillepano on vaikuttava: tumma tila upottaa toiseen todellisuuteen, jossa taltioinnit rätisevät etäisesti ja teokset on valaistu himmeällä kullanhohtoisella valolla kuin ajan haalistamat muistot. Polku teokselta toiselle löytyy kuin itsestään, valoa on helppo seurata. Osa teoksista tuntuu sijoittuvan johonkin historialliseen vaiheeseen, toiset johonkin tarkemmin määrittelemättömään ihmisen jälkeiseen aikaan. Nämä kuvat eivät tee kokonaisuudelle oikeutta.

Althamer on tehnyt uransa varrella paljon yhteisötaiteellisia teoksia, jossa päämääränä ei ole se miltä lopputulos näyttää, vaan yhdessä tekeminen ja leikkiminen. Teokset ovat usein veistoksia, joihin taiteilija ottaa mukaan naapureita, perheenjäseniä, museovieraita tai yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevia. Kuvanveistäjän koulutuksen saanut Althamer ei pidä niitä varsinaisina veistoksina, vaan kutsuu niitä toteemeiksi, jäljiksi tapahtuneesta prosessista. Yksi niistä on vuonna 2010 valmistunut, kauttaaltaan kaiverrettu ja koristeltu liukumäki, joka on lapsikävijöiden vapaassa käytössä. Olimme molemmat vähän kateellisia lapsille. Itämaisten mattojen pehmustettu keko liukumäen päässä näyttää liian houkuttelevalta.

Tämän teoksen tekemiseen osallistui kuusi Althamerin naapuria, jotka rakensivat hänen ohjauksessaan muotokuvia löytämistään materiaaleista: he kuvasivat itsensä robottina, kyborgina tai astronauttina. Hopeahohtoisuudessaan surrealistinen joukkio vie ajatukset pois tästä todellisuudesta, tulee mieleen uusin Mad Max -elokuva Fury Road ja muut post-apokalyptiset tieteiselokuvat. Hahmo, jolla on kasvojen tilalla peili, on oikeasti vähän pelottava.

Niin sanottuja aaltoja ja muita mielen ilmiöitä on 8-osainen videoinstallaatio, jolla on pökerryttävän ihana nimi. Osien nimet kuten Totuusseerumi, Hypnoosi ja Hasis herättävät uteliaisuuden. Nämä teokset koetaan yksin kuulokkeet päässä ja niitä voi katsoa myös katkelmana sieltä täältä – jos malttaa tyytyä vain katkelmiin. Taiteilijan läsnäolossa on jotain rauhoittavaa ja vangitsevaa.

Tykkäsin teosten välisestä synergiasta. Taiteilija oikeasti kokeili videoinstallaatiota tehdessään hypnoosia, jossa koki olevansa pommitetun Varsovan raunioissa koiransa kanssa kulkeva pikkupoika. Tuo poika ja koira päätyivät univeistokseksi, joka sekin nähdään tässä näyttelyssä.

Näyttelyssä on monia miniatyyrimaailmoja, jotka ovat jollain tavalla hurjia ja hätkähdyttäviä, ehkä siksi että niistä monet ovat taiteilijan omakuvia ja sijaitsevat jossain epämääräisessä välitilassa menneisyyden, tulevaisuuden ja tämän hetken välissä. Yksi näyttävimmistä on näyttelytilan keskelle koottu maisema, jota voi kierrellä ja katsella loputtomiin. Nappasin kuvan yksityiskohdasta, jossa laiturilla notkuvat lapset heijastuvat veteen. Teoksen mittakaava jääköön odottamaan sitä hetkeä, että pääsette itse paikalle ja saatte nähdä sen omin silmin.

Althamerin omakuvat ovat minusta superkiinnostavia ja tarinat niiden taustalla lukemisen arvoisia. Esimerkiksi tarina Althamerin lopputyön esittelemisestä taideakatemian opettajille: kun esittely koitti, taiteilijaa ei näkynytkään missään. Hän oli jättänyt tilalleen luonnollisen kokoisen, hyperrealistisen näköisveistoksen sekä videoteoksen, joka kuvasi taiteilijaa poistumassa akatemian tiloista ja loikkaamasta kaupungista ulos suuntaavaan bussiin. Nauratti. Se näköisveistos ei ole kumpikaan näistä, säästetään sekin visiittiä varten.

Niin, hyväksyttiinkö lopputyö, jota taiteilija ei ollut esittelemässä? Onneksi professori näki performanssin olevan osoitus Althamerin jatkuvasta halusta tulla aineettomaksi ja vapauttaa egonsa ruumillisuuden kahleista.

Taiteilija oli ollut paikalla avajaispäivänä ja harmittaa, etten ehtinyt mukaan, sillä hän vaikuttaa olevan kiintoisa tyyppi. Teoksissa toistuu tiettyjä teemoja, kuten minuuden tarkastelua osana yhteisöä ja ympäristöä. Näyttelyn nimi I (AM) tiivistää Althamerin uran keskeisimmät kysymykset: kuka minä olen? Keitä me olemme yhdessä?

Althamer uskoo kollektiiviseen alitajuntaan, jonka kautta kaikki elollinen on yhteydessä toisiinsa. Ihminen voi taiteilijan mukaan lähteä matkalle liikkumatta fyysisesti mihinkään, vain istuutumalla ja “matkustamalla oman minuuden syvimpiin kerroksiin, kohti pyhän kokemista”. Näyttely tuntuu jollain tavalla matkalta Althamerin minuuteen, ja kuten hyvä taide usein, samalla se tarjoaa peilipinnan omien kokemusten heijastamiselle.

Taiteilija on myös kertonut tuntevansa itsensä vierailemassa olevaksi matkustajaksi, joka etsii henkistä kotimaataan tällä planeetalla. Se vetosi erityisesti Jarnoon, joka näki näyttelyssä scifiviittauksia kaikkialla.

Näyttelyn uusin ja näyttävin teos on luova leikki ja installaatio nimeltä Valkoinen hiljaisuuden tila. Taidemuseon toiseen kaarihalliin on rakennettu meditatiivinen hiljaisuuden huone, kokonaan valkoinen tila, jonne yleisö astuu pukeutuneena valkoiseen, ilman kännyköitä tai kameroita. Tilassa vallitsee täydellinen hiljaisuus, sillä askeleistakaan ei kuulu ääntä: tilaan mennään ilman kenkiä, suojasukat jalassa. Althamer vertaa uutta teostaan saunaan ja sen mieltä ja kehoa puhdistavaan vaikutukseen: valkoisessa tilassa puhdistetaan aistit ja ajatukset nykyajan ärsykevirrasta.

Valkoisesta huoneesta ei sattuneista syistä ole kuvia, nämä nappasimme pukeutuessamme alakerrassa. Oli kummallista jättää kaikki tavarat kengistä kameraan lukolliseen kaappiin ja verhota itsensä asuun, joka ei ollut oma. Samalla tuntui kuin olisi riisunut kaiken ylimääräisen ja jäljelle olisi jäänyt vain olennainen, ihminen itse, tämä ääriviivoiltaan väreilevä minä jota Althamer on yrittänyt koko uransa ajan määritellä.

Tassuttelimme suojasukissamme puiset portaat ylös valkoiseen tilaan. Kaarihalli näytti valkoiseen verhottuna vielä isommalta kuin muistin, siellä oli kanssamme vain pari hassua ihmistä: yksi kuljeskeli hitaasti pehmustetulla valkoisella lattialla, kaksi muuta makasivat valkoisilla patjoilla ja nukkuivat tai meditoitavat. Sellaistakin tilassa voi tehdä.

Ärsykkeistä riisuttu tila saa ihmisissä aikaan erilaisia reaktioita. Itse rauhoituin ja nautin hiljaisuudesta, siitä etten voinut ottaa kuvia tai tehdä muistiinpanoja. Lumouduin valkoisista valokuvuista, joilla tila oli valaistu.

Mutta Jarnolla oli vaikeaa, hän keksi lukuisia syitä miksi ei viihtynyt. Lopulta hän heittäytyi turhautuneena vatsalleen lattialle ja selvitti olevansa “liian aikuistunut” eläytymään tälläiseen leikkiin. Puoli minuuttia myöhemmin hän hoksasi, että pehmustettu lattia tarjosi hauskan kitkan kokohaalaria vasten, työnteli itseään lattiaa pitkin eteenpäin pelkillä jaloillaan ja ilmoitti olevansa laakamato. Laakamatoilun lomassa hän ehti myös pohtia kooman ja kuoleman olemusta, puhua Stanley Kubrickin 2001: Avaruuseikkailusta ja miettiä miltä tulipalo näyttäisi valkoisessa tilassa. Vein laakamadon pois ennen kuin tilanne eskaloitui enempää, mutta katson, että taideteos onnistui puhuttelemaan omalla tavallaan meitä molempia.

Näyttelyssä on vielä yksi liikkuva teos, jonka voi katsastaa samalla kun lähtee museosta, se on nimittäin suurimman osan ajasta parkissa Tennispalatsin ulkopuolella! Kultainen bussi on Althamerin aiempaa tuotantoa vuodelta 2012. Althamerin veli ajoi bussin viime viikolla Puolasta Helsinkiin ja se on nähtävillä Tennispalatsin lipan alla kevään ajan. Yleisöllä oli avajaisviikonloppuna mahdollisuus osallistua bussiajeluille, joita järjestetään myös myöhemmin kevään aikana.

Laakamato jonotti bussiin, mutta tällä kertaa ei onnistunut.

Bussi vie matkalle ei minnekään. Rakastan tätä ajatusta. Matkojen oppaina toimivat mm. taiteilija itse, sekä suomalaistaiteilijat Kaisa Salmi, Vappu Rossi ja Otto Karvonen. Bussikierrokset lähtevät tuolta parkkipaikalta eli Eteläisen Rautatiekadun puoleisen lipan alta ja paikan voi varata etukäteen sähköpostilla osoitteesta hamvaraukset@hel.fi. Kullekin kierrokselle mahtuu mukaan vain 25 ensimmäistä, joten kannattaa ehdottomasti ilmoittautua vaikka heti. Seuraavat ajelut järjestetään 9. ja 10. toukokuuta sekä 12. kesäkuuta. Viimeiset ovat elokuun puolivälissä. Tarkemmat kellonajat löytyvät näyttelyn infosivulta, kun skrollaat alas.

HAM tarjoaa muutakin Paweł Althamerin näyttelyyn liittyvää oheisohjelmaa joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina. On Buto-tanssija Ken Main tanssiesityksiä, kehollisia tanssityöpajoja ja terapeutti Sampsa Korhosen ohjaamia inspiroivia harjoitteita läsnäolon kokemiseen. Althamerin tavoin hän on perehtynyt vuosia Eckhart Tollen opetuksiin. Itseäni kiinnostaa erityisesti utopiakonsultaatio, joka järjestetään yhdelle tai pienelle ryhmälle kerrallaan. Näistä kaikista löytyy lisätietoja ja päivämääriä näyttelyn infosivulta. Ihan mahtavaa, että oheisohjelmistoon pääsee mukaan pääsylipun hinnalla.

Melkoinen visiitti. Näyttelyn voi kokea pieninä piipahduksina useammassa osassa, jos omistaa esimerkiksi Museokortin, mutta jos aiot nautiskella kokonaisuuden kerralla, suosittelen varaamaan siihen pari tuntia, sillä teosten äärellä (tai sisällä!) aika lakkaa olemasta. Lapset kannattaa ottaa mukaan: veikkaan liukumäestä kevään hittiä, ja valkoiseen huoneeseen löytyy haalareita myös lasten koossa.

Jos vierailet museossa ensi kertaa, HAMin lippukassa ja sisäänkäynti ovat Tennispalatsin 2. kerroksessa, jonne pääsee hissillä kaikkien ulko-ovien läheisyydestä. Muista tsekata myös museokauppa! Ostin sieltä mukaan kangaskassin, joka muistuttaa siitä, että aivot ovat persoja taiteelle ja niitä kannattaakin ruokkia säännöllisesti.

Paweł Althamer: I (AM) 
HAM Helsingin taidemuseo 29.3. – 8.9.2019
Eteläinen Rautatiekatu 8, Kamppi, Helsinki
Avoinna ti-su 11-19 (suljettu ma)

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Elämäni naisia: Anja Kauranen

Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä tarjoaa oivallisen hetken aloittaa juttusarjan elämäni naisista! Yritin ensin ahtaa heidät samaan kirjoitukseen, mutta se uhkasi paisua niin pitkäksi, että parempi pilkkoa osiin. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Kauranen, Kalliossa kasvanut kirjailija, joka tunnetaan nykyään nimellä Anja Snellman. Hän tärähti kuitenkin elämääni silloin kun oli vielä Kauranen, joten sovitaan, että saan tämän kerran puhutella häntä tuttavallisesti tyttönimellään.

Kauranen aloitti uransa 80-luvun alussa debyyttiromaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kirja osui eteeni vuosia myöhemmin, kun olin angstinen teini, opettelin artikuloimaan suomea ja yritin löytää paikkani pohjoisesta pikkukylästä, jossa tytöille oli tarjolla tasan kaksi olemisen tapaa: rooli tunnollisena koulutyttönä (varattu nörteille) tai jääkiekkoilijan tyttöystävänä (varattu suosituille tytöille). Lintsasin liikaa ollakseni kympin tyttö eivätkä jääkiekkoilijat kiinnostaneet minua sen enempää kuin minä jääkiekkoilijoita, joten jäin ulkopuolelle. Olin samaan aikaan liikaa ja en-mitään, ulkomaalainen kummajainen, jota joko kiusattiin tai ignoorattiin.

Hengasin hevosten kanssa, kuuntelin heviä ja luin kaiken minkä sain käsiini. Olin kahlannut kirjaston nuortenosaston harvat hyllyt läpi ja siirtynyt aikuisten osastolle, alkanut tutustua miesten kirjoittamaan maailmankirjallisuuteen, sillä klassikot oli nostettu paraatipaikalle sotakirjojen viereen enkä tiennyt mistä muustakaan lähteä liikkeelle. Kafka ja Dostojevski eivät tarjonneet teinille kummoistakaan tarttumapintaa, mutta sitten löysin Kaurasen, jonka esikoisteos oli jotain aivan muuta.

Sonja O. oli kiihkeä ja älyllinen, räävitön, raivokkaasti elossa. Lumouduin lauseiden rytmistä, slangisanojen notkeudesta ja naiseksi kasvamisen avoimesta kuvauksesta. En löytänyt sivuilta omaa tarinaani, mutta tunnistin kapinan, seksuaaliseen heräämiseen liittyvän halun ja häpeän, vimmaisen tarpeen löytää itsensä ja rimpuilla irti ulkopuolisen paineen ristitulesta. Tunnistin myös lapsen kokemuksen rasismista: Sonjaa, evakkovanhempien lasta ryssiteltiin aivan kuten minua, koska tsekkiläisperäistä sukunimeäni pidettiin Lapissa venäläisenä.

Suorasukainen kirja oli järkyttänyt aikansa kirjallisia piirejä ennen muuta siksi, että se oli nuoren naisen kirjoittama. Miehet olivat saaneet kuvata taiteessaan naisen vartaloa ja seksiä vuosikymmenten ja -satojen ajan, mutta maailma ei ollut 80-luvun alussa vielä valmis naisen näkökulmaan. Sonja O. herätti Suomessakin tukun kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat yhä ajankohtaisia: onko naisella oikeutta omaan vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa? Saako nainen olla objektin sijaan subjekti, kertoa tarinansa itse sen sijaan, että miehet kertovat sen hänen puolestaan?

Kaurasen debyytti ei ollut tietenkään ainoa lajissaan, se sattui vaan olemaan ensimmäinen johon minä törmäsin. Löysin myöhemmin taidelukion kirjastosta nipun kirjallisuuslehti Parnasson 80-luvun numeroita ja ahmin kaiken mitä löysin aiheesta: kirja-arviot ja haastattelut, jutut Kaurasen yhdessä Harri Sirolan ja Esa Saarisen kanssa johtamasta kulttuurisesta vallankumouksesta, johon liittyi punk, räkä ja kiima. Lehtien ummehtuneille sivuille oli tiivistynyt aikakapseli niistä vuosista kun minä olin juuri syntynyt enkä tiennyt mitään kulttuuriradikaaleista.

Monista Kaurasen muistakin teoksista tuli tärkeita. Pelon maantiede oli filosofisen trillerin muotoon puettu johdatus feminismiin sen kaikkein äärimmäisimmässä muodossa, “julma matka Kyllikki Saaresta Julia Kristevaan”. Kirja teki valtavan vaikutuksen – olin kokenut nuoreen ikääni mennessä niin paljon ahdistelua että päähenkilöiden raivoon oli helppo samaistua.

Niin Kauranen kuin Kristeva tulivat vastaan myöhemmin yliopistossa naistutkimuksen kursseilla. Olen tavallaan saanut tutustua Kaurasen teoksiin moneen kertaan eri näkökulmista, juuri ja juuri suomen oppineena teininä, vallankumouksesta fantasioivana taidelukiolaisena ja teoreettisella tasolla asioita tarkastelevana yliopisto-opiskelijana. Ehkä pitäisi lukea ne nyt uudestaan ja katsoa aukeaako taas jotain uutta.

Sonja O. on yhä Suomen myydyin esikoisromaani. Se on vahvasti ajankuva, joka ei ehkä tarjoa tämän päivän teinitytöille samoja väristyksiä kuin minulle ja minua vanhemmille aikoinaan, mutta se teki tehtävänsä, näytti että nainen saa kirjoittaa asioista miten haluaa, rujostikin, kaunistelematta. Kaurasen kautta löysin aikoinaan myös liudan muita kirjoittavia suomalaisia naisia, jotka eivät olleet tyytyneet heille annettuihin rooleihin: Eeva Kilven, Märta Tikkasen ja Rosa Liksomin, joka oli sattumalta kotoisin samasta pikkukylästä, josta olin itseni löytänyt.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Kaurasen toista kirjaa, vuonna 1996 ilmestynyttä teosta Syysprinssi. Salanimiin kevyesti verhottu autofiktio kertoo juuri tuosta ajasta, 80-luvun alusta kun Kauranen ja Sirola pistivät ranttaliksi konservatiivisella kirjallisuuskentällä. Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten otsikolla Iho tai ei mitään. Luen sen yhä silloin tällöin uudestaan, ohuen kirjan ahmii illassa ja siitä jää ihon alle aina sama haikeus. Sen pohjalta pari vuotta sitten tehty elokuva ei valitettavasti yllä kirjan tasolle, mutta harvoin ne yltävät.

Kiitos Anja sanoista, inspiraatiosta, naiskuvista jotka raivasivat henkistä tilaa meille muille ja latautuneista lauseista, siitäkin, jonka lainasit melkein kokonaan Timo K. Mukalta ja onnistuit silti tekemään siitäkin oman. Mutta se on jo toinen tarina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA