Särestöniemi ~ taiteilijan kotona

✖ KITTILÄ, LAPPI

Viime tiistaina vietettiin lappilaisen taiteilija Reidar Särestöniemen syntymäpäivää! Loikataanpa merkkipäivän kunniaksi viimekuiseen Lapin roadtripiimme, jonka varrella poikkesimme myös Kittilään. Olin nimittäin pitkään halunnut vierailla Kittilän Kaukosen kylässä, Särestöniemen suvun tilalla, jossa Reidar syntyi ja eli lähes koko elämänsä. Syrjässä kaikesta sijaitsevaan Särestöön ei kulkenut hänen elinaikanaan edes tietä, mutta se oli Lapin luontoa rakastavan taiteilijan koti, työskentelypaikka ja sielunmaisema.

Keskellä metsää sijaitsevan tilan komeita hirsirakennuksia ei tarvitse tyytyä ihailemaan pelkästään ulkoa, sillä tilalla toimii nykyään Särestöniemi-museo. Pääsylipun hinnalla saa koluta nurkkia sydämensä kyllyydestä ja nähdä lähietäisyydeltä missä vuonna 1925 syntynyt Reidar asui, työskenteli ja saunoi nimekkäiden vieraidensa, kuten Kekkosen kanssa. Museolla on hallussaan noin kolmannes Reidarin uran aikana syntyneestä 1500 teoksesta ja tilalla on esillä vaihtuva näyttely, johon lainataan töitä myös muualta.

Loputtoman, mutkittelevan savitien päässä sijaitsevaan Särestöön ei kulje julkista liikennettä, vaan visiittiin tarvitaan oma auto. Vaivannäöstä huolimatta suosittelen lämpimästi vierailua, jos löytää itsensä Kittilän suunnalta. Esimerkiksi Leviltä sinne ei ole kuin vajaa 50 km, mikä on Lapin mittakaavassa yksi poronkusema.

Särestöniemi oli kiehtova tyyppi, joka herätti kiihkeää keskustelua niin taiteellaan kuin värikkäällä persoonallaan. Lapin mies oli loistava tarinankertoja ja seuramies, jota kutsuttiin usein Kittilän shamaaniksi tai Pohjolan Picassoksi. Hän oli 70-luvun aikakauslehtien suosikkihahmo ja poseerasi kuvissa silmät hohkaen mustina kuin miilunpolttajalla milloin afgaaniturkissa, milloin lähes alastomana. Kuvat eivät nostattaisi tänä päivänä suuria tunteita, mutta 70-luvun Suomi oli toisenlainen ja Reidar herätti huomiota kaikkialla missä kulki.

Särestöniemessä hän asui koko elämänsä lukuunottamatta 50-luvun opiskeluvuosiaan Helsingissä ja Leningradissa. 50-luvun lopussa hän piti Helsingissä yksityisnäyttelyn, josta hänen uransa lähti nousukiitoon: villejä, värikylläisiä öljymaalauksia tehneestä kittiläläisestä tuli kolmekymppisenä aikansa tunnetuin lappilainen taiteilija. Nykyään hänen teoksistaan maksetaan moninkertaisia hintoja ja ne ovat taidekeräilijöiden kestosuosikkeja.

Reidar ehti tehdä uransa varrella monenlaista grafiikasta pastellitöihin, mutta pian pienet muotokuvat ja maisemat alkoivat liukua siihen mistä hänet parhaiten tunnetaan: valtaviin, värikkäisiin öljyvärimaalauksiin ja Lapin luonnosta ammentavaan puoliabstraktiin ilmaisuun. 60-luvulla Reidarin tyyli muuttui entistä kokeilevammaksi, hän sekoitti paksuun maaliin erilaisia aineksia ja teki joistakin töistään lähes kolmiulotteisia. Luin jostain, että taidekeräilijät ja konservaattorit ovat olleet kokeiluista enemmän kauhuissaan kuin innoissaan, sillä erikoistekniikoilla tehtyjä maalipintoja on jouduttu konservoimaan uudelleen.

Gallerian sisäänkäynti ja Mukka-ikoni, jonka Reidari teki 70-luvulla lappilaisen kirjailija Timo K. Mukan muistolle.

Monimerkitykselliset eläinaiheet ja arktinen maisema olivat ominta Reidaria: hurjissa teoksissa vilisee ilveksiä ja riekkoja, rakastuneita hylkeitä, koivikkoja, jokia, jänkää, tuntureita. Ne ovat kaikki metaforia, monet niistä taiteilijasta itsestään – joskus hän oli karhu, toisinaan jänkä. Syvät värit olivat tärkeitä, niillä hän kuvasi ruskaa, suopursujen kukintaa, kesäyön aurinkoa, tunturin ensilunta.

Äitini rakastaa Lappia vähintään yhtä paljon ja muistelee Reidarin Huurrekoivikkoa, joka roikkui 70-luvulla Oulun Osuuspankin aulassa. Hän kävi opiskeluvuosinaan istumassa sen äärellä silloinkin kun ei ollut pankkiin mitään asiaa.

Rakastan sitä, että Reidar maalasi Lapin paratiisin väreissä ja sitä kuinka raivokkaasti elossa hänen työnsä ovat yhä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Rakastan maalausten nimiä: Yhdessä yössä Pohjantuuli puhalsi jängän kukkia täyteenKielto ja kaipausYössä kukkii kummat kukat. 

Lempiyksityiskohta: valtava signeeraus jokaisen teoksen alakulmassa.

Visiitti Särestöniemessä syvensi ymmärrystäni taiteilijasta, joka kuoli vain muutamia kuukausia ennen kuin minä synnyin. Jos hän eläisi nyt, hän olisi melkein satavuotias. Särestössä kulkiessa tuntuu kuin olisi päässyt hetkeksi taiteilijan saappaisiin, näkemään samat maisemat kuin hän, tuntemaan metsän ympärillään ja virtaavan veden voiman.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” – Reidar Särestöniemi

Hesari julkaisi muuten viime vuonna Reidarista jutun, jossa avataan Reidarin kirjeenvaihtoa rakastettunsa, runoilija Yrjö Kaijärven kanssa. Heidän suhteensa päättyi vasta 70-luvun alussa Kaijärven kuolemaan. Kirjeet ovat lumoavaa luettavaa, mutta en tiedä mitä olisin mieltä yksityisen kirjeenvaihdon julkistamisesta. Tulee olo, että näitä sanoja ei ole tarkoitettu minun silmilleni.

Juuri kukaan ei ollut tiennyt Reidarin homoseksuaalisuudesta. Hesarin haastattelemien aikalaisten mukaan kylillä juoruttiin lähinnä Särestöniemen hurjista juhlista. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti ja sairaus vuoteen 1981 – siis Reidarin kuolinvuoteen – asti. Hän ei ehtinyt nähdä maailmaa, jossa olisi saanut avoimesti olla oma itsensä. Enpä tosin tiedä elämmekö sellaisessa maailmassa vieläkään.

Reidar oli monissa asioissa aikaansa edellä. Hän oli intohimoinen luonnonsuojelija, joka murehti arktisen luonnon tuhoutumista ja suhtautui kriittisesti muoviin. Hän rakasti Särestöniemen ohi virtaavaa Ounasjokea ja kutsui jokea veljekseen. Metsän keskellä sijaitsevalle tilalle pääsi Reidarin elinaikana ainoastaan veneellä sulan veden aikaan eikä hän halunnut rakennuttaa sinne tietä. Periaate saattoi koitua taiteilijan kohtaloksi: kun hänen sydämensä petti, ambulanssin henkilökunnan piti noutaa hänet vesiteitse. Kun he pääsivät vihdoin terveyskeskukseen, 56-vuotias taiteilija oli jo poissa.

Vanha Särestö

Museoalueen vanhin rakennus on Särestöniemen suvun talo, Vanha Särestö, joka on Reidarin lapsuudenkoti. Viimeisimpänä talossa asui Reidarin veli Anton, joka isännöi Särestöniemeä vielä pitkään Reidarin kuoleman jälkeen, 90-luvulle saakka, kunnes aika jätti hänestäkin. Vanhan Särestön peräpohjalaista rakennusperinnettä edustava päätalo piharakennuksineen entisöitiin ja avattiin vieraille 2000-luvun alussa. Kuvilla ja kertomuksilla varustettu talo kertoo suvun tarinan ja avaa taiteilijan varhaisia vaiheita. Reidarin ensimmäinen ateljeetilansa sijaitsi Vanhan Särestön pirtissä.

Eniten minua kiinnosti kuitenkin ns. Reidarin Särestö, eli taiteilijan itsensä rakennuttamat galleria ja ateljeekoti. Arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilä suunnittelivat 70-luvulla näyttävät galleria- ja ateljeerakennukset, jotka edustavat modernia suomalaista puuarkkitehtuuria. Niin pökerryttävän hienoja, etten ole päässyt niistä vieläkään yli, enkä osaa päättää kumpaa rakastan enemmän: rakennuksia itsessään vai Reidarin sisustusta, jossa on sulassa sovussa taidetta ja kirjallisuutta, pohjoista mielenmaisemaa ja matkamuistoja maailmalta.

Erillinen galleriarakennus tarvittiin, kun Särestössä alkoi kuuluisan taiteilijan houkuttamina liikkua kiinnostuneita vieraita taiteen ystävistä valtiovieraisiin. Galleria on huikaisevan hieno kelohonkarakennus, joka sulautuu saumattomasti ympäröivään metsään. Rakastan arkkitehtuuria, joka ei riitele ympäristönsä kanssa, vaan solahtaa maisemaan kuin olisi aina kuulunut juuri siihen. Galleriassa on korkea päätytila, jossa Reidarin suuret, värikkäät teokset ovat omassa elementissään, mutta museon kokoelmiin kuuluvia töitä on ripoteltu muuallekin rakennukseen, sinne sun tänne portaikkojen eteen ja nurkkien taakse.

Suurin yllätys odottaa rakennuksen toisessa kerroksessa: siellä on edustuskäyttöön rakennetun saunan lisäksi valtava uima-allas, joka on selvästi rakennuksen sydän. Hehkuvan vihreäksi maalattu allas on niin syvä, että se ulottuu kelohonkarakennuksen perustuksiin asti. Sieltä se omassa surrealistisessa tyyneydessään hohkaa lämpöä ympäröivään kittiläläiseen maisemaan.

Näky oli niin absurdi, että leuka loksahti auki. Tila on tietysti järisyttävän kaunis: valo väreilee ikkunoista, maalaukset hohkavat altaan ympärillä ja altaan toisesta päädystä näkee suoraan galleriatilaan. Gallerian uima-altaassa Särestöniemi sai uida kuin hylje taulujensa keskellä, lukee museon sivuilla. Mielikuva parrakkaasta taiteilijasta polskimassa altaassaan naurattaa yhä.

Varhainen monotypia.

Särestöniemen ensimmäinen ateljeekoti, Honkapirtti, tuhoutui uuden vuoden yönä vuonna 1977 alkaneessa tulipalossa. Talon mukanan tuhkaksi paloivat myös taideteokset, jotka Reidar oli halunnut pitää itsellään, lapsuudenmuistot, kirjakokoelmat sekä omat runot ja päiväkirjat, joista hän oli suunnitellut tekevänsä kirjan. Koko taiteilijan elämän niellyt tulipalo oli paha kolaus. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut siitä, eikä hän elänytkään montaa vuotta tulipalon jälkeen. Hänen elämäntyylinsä oli muutenkin kuluttava, alkoholinhuuruinen juhlinta ja julkisuudessa paistattelu vuorottelivat masennusjaksojen kanssa. Taiteilija kärsi myös todellisen identiteettinsä peittämisestä. Olen lukenut tulkintoja siitä kuinka Reidar veti julkisuudessa mystisen, joskin viihdyttävän Lapin samaanin roolia, ja vasta Särestössä läheisten keskellä roolit karisivat ja hän saattoi olla oma itsensä, tavallinen ihminen iloineen ja suruineen.

Uusi koti valmistui vuonna 1978 kivenheiton päähän galleriasta ja vanhan kodin kivijalasta – ja millainen ateljeekoti siitä tulikaan! Enemmänkin hirsilinna, kolmikerroksinen monumentti, jonka ikkunoista valo virtaa sisään kaikista suunnista. En tiennyt mitä tehdä kaiken sen kauneuden äärellä, joten sekoilin huoneesta toiseen pienen hysterian vallassa ja hoin Jarnolle kato tätä, miten ihana, voidaanko muuttaa tänne, miten tää kaikki on niin ihanaa.

Valtava ateljeesali on kaunis ja avara: sinne on helppo kuvitella Reidar työtakissaan suurten maalaustensa ääreen. Taiteilijan päivärytmi vaihteli vuodenaikojen mukaan: pisimmät päivät hän teki keväisin ja kesäisin, kun valoa piisasi yöt läpeensä. Kaamosaikaan työnteko oli vaikeaa, silloin Reidar matkusteli paljon. Sydäntalven valottomuus oli hänelle raskasta, hän eli auringosta ja valosta.

On surullista, että taiteilija ehti asua uudessa kodissaan alle kolme vuotta. Hän kuoli ateljeehensa 56-vuotiaana, toukokuun lopussa jäiden lähdön aikaan vuonna 1981. Ateljee on jätetty suunnilleen siihen kuntoon mihin se taiteilijan kuoltua jäi. Näyttää siltä kuin Reidar olisi vain piipahtanut ulos, mennyt tervehtimään jokea tai hakemaan puita.

Yläkerrasta löytyy taiteilijan makuuhuone kirjoituspöytineen sekä pikkuinen vierashuone, jonka seinät on vuorattu valokuvilla Reidarin matkojen varrelta. Talon ylimmässä kerroksessa on tilava ullakko, joka on harmi kyllä suljettu vierailta. Reidar oli halunnut kotiinsa kolmannen kerroksen, jotta näkisi sieltä Ylläksen tunturirivistön.

Rakastan tätä kelohongasta tehtyä päiväsänkyä. Taljan päällä torkkui aikoinaan Sielu-koira, jolle rakennettiin talossa kuulemma omat, bernhandilaisen valtaville tassuille sopivat portaat. Oven takaa aukeaa talon päädyn kokoinen terassi.

Ateljeesalin taidenäyttely vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja salissa järjestetään myös konsertteja, teatteriesityksiä ja taidetapahtumia. Meidänkin vierailumme aikana korkeaan ateljeetilaan kannettiin tuoleja illalla alkavaa esitystä varten. On ihanaa, että Reidar on alkanut kiinnostaa ihmisiä uudelleen viime vuosina, sen myötä museonkin kävijämäärät ovat vilkastuneet. Tila ei varsinaisesti sijaitse kenenkään kulkureitin varrella, sinne pitää hoksata mennä. Suosittelen varaamaan aikaa – tämä on poikkeuksellinen paikka, jota ei halua juosta läpi kiireessä. Museossa on lipunmyynnin yhteydessä myös kahvila ja pieni puoti, jossa myydään julisteiden, postikorttien ja kirjojen lisäksi Halón vaatteita, jotka säkenöivät Reidarin maalausten väreissä ja kuvioissa. Yhteys on luonteva – ehkä muistattekin, että toinen merkin perustajista on kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi. Minullakin on pari Reidar-malliston vaatetta, vihreän ja punaisen sävyissä loimuava minimekko ja upea kimono, joka hohtaa näissä kuvissa.

Taiteilijan työtakki roikkuu maalaustelineessä kuin odottaisi, että Särestöniemen isäntä saapastelee sisään minä tahansa hetkenä jatkamaan töitään.

Särestöniemi-museo
Avoinna ti-la 12-18 vuoden ympäri (lipunmyynti sulkeutuu klo 17)
Särestöntie 880 
99110 Kaukonen 
Kittilä, Lappi

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Päiviä, iltoja

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Heräsimme ensimmäisenä aamuna valoon, koirat välissämme. Aurinko tulvi bambusäleikköjen raoista, paljasti talvikuukausina kertyneen pölyn ja sotkun, jonka olimme saaneet aikaiseksi saapuessamme myöhään illalla. Olimme vain nostaneet matkatavarat sisään, ruokkineet jaloissa pyörineet nälkäiset eläimet, pedanneet sängyn pirtin nurkassa, kaivelleet matkalaukusta hammastahnaa muistamatta, että sitä jätettiin viime syksynä kylpyhuoneen kaappiin juuri tätä hetkeä varten.

Aamun ensimmäinen tehtävä heti heräämisen jälkeen: kahvinkeittimen pyyhkiminen pölystä, kahvipurkin avaaminen ja nuuhkiminen (oli vielä kunnossa). Talo on ollut kylmänä talven yli, täällä oli vielä toissapäivänä sisällä vain yksi tai kaksi plusastetta. Kahvikupit lepäsivät kuivauskaapissa siinä kohdassa, johon olin ne viime lokakuussa lähtöaamuna asettanut. Jarnon lempikupit ovat korkeita ja tukevia, vanhaa Arabiaa. Minun lempikuppini on kirppikseltä löytynyt nimetön käsintehty muki, niin iso että voi vähän huijata itseään, sanoa juoneensa “vain yhden kupin” kohtaamatta tosiasiaa, että mukiin mahtuu puoli litraa kahvia.

Talo nitisi talven jäljiltä, oikoi kohmeisia hirsiään. Tervehdin kuistia ja pirtin pöytää, kosketin leivinuunin kylkeä ja kotilieden valurautaista pintaa, availin ja suljin ovia. Olimme lämmittäneet talon huoneista vain pirtin ja keittiön. Vierashuone lämpenee vasta sitten kun vieras saapuu ja loput kaksi huonetta, no, ne ovat niinsanotusti työn alla. Toisesta tulee tänä kesänä meidän makuuhuone ja siitä toisesta jonain vuonna kylpyhuone sitten kun meillä on varaa ryhtyä urakkaan. Silloin voimme purkaa pirtistä leivinuunin viereen 70-luvulla rakennetun pikkuvessan.

Ostimme Pellosta ruokakaupasta kauramaidon, kananmunien ja muiden välttämättömyyksien lisäksi oransseja tulppaaneja.

Teki mieli alkaa heti tuulettaa ja siivota, valmistella asioita uutta kesää varten. En ollut ainoa kärsimätön, Jarno oli jo kiskonut raksahousut jalkaan ja käynyt tutkimassa miltä tuleva makuuhuoneemme näyttää talven jäljiltä (vastaus: yhtä keskeneräiseltä kuin syksyllä lähtiessämme). Mutta maltoimme mielemme ja menimme ensin aamukahville kuistin rappusille, se on paras mahdollinen paikka aloittaa päivä. Aurinko lämmitti jo puisia portaita. Katselimme koiria jotka kirmasivat puoliksi sulanneella pihalla ja kiipeilivät aurausvallien yli hangille. Naapuri oli ystävällisesti käynyt auraamassa pihatien, muuten olisimme saaneet kahlata sadan metrin matkan perille puolitoistametrisen kinoksen läpi.

Kun olimme edellisenä iltana saapuneet Kittilästä ja kantaneet laukut sisään, olimme ihan ensimmäiseksi poltelleet salviaa. Siitä on tullut täällä tapa, talo on yli satavuotias ja nurkkiin kertyy monenlaista. Kasuaalia noitailua, naurattaa ilmaisu jonka opin yhdeltä teistä. Kuljimme savuavan salvian kanssa hämärässä huoneesta huoneeseen, kiersimme ne nurkkia myöten, puhalsimme savua kaappeihin ja komeroihin. Pöllytimme ummehtuneen ilman ja pysähtyneen energian ulos, teimme tilaa uudelle.

Salvian polttamisen lomassa esitimme toiveita alkaneelle keväälle, tulevalle kesälle ja syksylle. Toivoimme pitkiä unia ja onnellisia päiviä, hyvää kahvia, remonttionnea, kaunista ja vähäsateista kesää. Voimia ryhtyä viikkoja kestävään talonmaalausurakkaan. Nokosia, uintireissuja, notkuvia viinimarjapensaita. Mahdollisuuksia tehdä täällä töitä, mahdollisuutta pitää täällä heinäkuussa muutaman viikon loma. Retkeä tai kahta vielä pohjoisemmaksi. Tuntui juovuttavalta sanoa ääneen kaiken mitä halusimme, kuin se olisi ollut jotain hurjaa, vähän vaarallista.

Ihan kaikkea emme sanoneet ääneen. Emme maininneet toiveita, joista luopuminen tekisi liian kipeää. Ne lepattivat ympärillämme kuin hämärässä välkehtivät perhoset, joita katsotaan ihan läheltä vain silloin kun on tarpeeksi vahva, tarpeeksi vakaa olo.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Postikortteja pohjoisesta

✖ PALLAS-YLLÄSTUNTURIN KANSALLISPUISTO, LAPPI

Pääsiäisterveiset Lapista! Olemme olleet täällä jo viikon ja olemme ilmeisesti ihan sekaisin päivissä, sillä meille valkeni juuri, että on tosiaan pääsiäinen. Olen tehnyt anteeksiantamattoman VIRHEEN ja unohtanut ostaa vuosittaisen suklaamunani, mutta kaupat ovat tiettävästi taas huomenna auki, joten pääsen korjaamaan tilanteen ennen kuin pyhät ovat ohi. Sitä odotellessa seuraa muutama nopea postikortti viime päivien roadtripin varrelta.

Ajoimme Aavasaksalta ensin Ylläkselle ja sieltä Olostunturille, josta teimme päiväretkiä Pallakselle. Sieltä pudottelimme Kittilän kautta takaisin Tornionjokilaaksoon. Harkitsimme hetken, että olisimmekin jatkaneet vielä syvemmälle pohjoiseen Kilpisjärvelle asti, sillä olen käynyt vuosia sitten Enontekiöllä ja haikaillut takaisin käsivarren jylhiin maisemiin siitä saakka, mutta hirsitalolla odottava remontti sai meidät kääntämään pakun kohti tuttua jokilaaksoa. Enontekiö odottakoon seuraavaa roadtripiä – ehkä kesällä tai ensi syksynä?

Lapissa näyttää tällä hetkellä surrealistiselta. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, hetkittäin tarkenee jo nahkarotsissa sillä lämpötilat huitelevat päivisin yli kymmenessä asteessa. Tiet ovat sulat ja tunnelma lähes kesäinen, mutta kinokset alkavat heti tien vierestä ja lunta on tuntureilla vielä metrikaupalla. Ei mitään asiaa ilman suksia tai lumikenkiä.

Koirat ovat olleet supermielissään koko matkan: Luna on nauttinut tuntureista ja Juno hotellielämästä. Miten kaksi siskosta voivatkin olla niin erilaisia. 

Jarno ei tarvinnut suksia metsissä suhaamiseen – mäyräkoiravaljakko, vieno alamäki ja liukkaaksi tallottu polku riittivät pitämään vauhtia yllä.

Älkää sanoko mitään. Munkit ovat olennainen osa roadtrippailua. Raati on yksimielinen siitä, että parhaat munkit tähän mennessä ovat löytyneet Raattaman kylän Loimu-ravintolasta: itsetehdyt munkit olivat jättikokoiset ja tiiviit, ei mitään turhaa höttöä vaan täyttä tavaraa.

Välillä mietin, että miten nuo koirat ovatkin niin sopeutuvaisia ja tyytyväisiä. Ne vaan matkustavat mukana ja luottavat siihen, että pidämme niistä huolta.

Mikään valokuva ei valitettavasti onnistu taltioimaan sitä tunnelmaa kun ajelee täällä tuntureiden keskellä. Hulluimmillaan niitä kohoaa kaikkialla horisontissa.

Parasta matkaseuraa: mies, Juno-mäyräkoira ja Luna-niminen lepakko.

Autton kauppa on ehta kyläkauppa Raattamassa, tunnelma on autenttinen ja poroa löytyy kaikissa muodoissaan. Ne voitokkaat munkit löytyvät kaupan yhteydessä toimivasta ravintolasta.

Rajasin pridepakun kuvan laitaan, koska se on Kittilän mutaisten hiekkateiden jäljiltä niin rapainen, että sen värikkäät raidat ovat muuttuneet ruskeanharmaiksi. Hurmaavaa. Emme suostu pesemään sitä ennen kuin pahimmat kurakelit ovat ohi. 

Kirjoitan tätä hirsitalon pirtissä isoäidin vanhalla puusohvalla, koirat nukkuen jaloissa. Lämmitin hurisee nurkassa, naapurihuoneesta kuuluu raaputusta kun Jarno rapsuttelee kalkkimaalia hirsiseinistä. Ulkona on vielä valoisaa, vaikka kello on melkein yhdeksän illalla. Nautitaan pääsiäisestä, kaikki tavallamme, siellä ja täällä.

PS. Instagramistakin löytyy Lappi-kuulumisia Storyn puolelta, kurkatkaa myös kohokohtien Lappi-kansiot.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA