Matkalla Lappiin

✖ SOMEWHERE ON THE ROAD

Huh, tuntuu että viime aikoina on tapahtunut niin paljon, ettei blogi tahdo pysyä perässä, mutta otetaanpa asia kerrallaan käsittelyyn. Aloitetaan vaikka siitä, että painelimme viime viikonloppuna muutamaksi päiväksi pohjoiseen. Oli hyvä hetki paeta Helsingistä, sillä taloyhtiössämme on käynnissä kolme yhtäaikaista remonttia – yksi alapuolella, toinen yläpuolella ja kolmas talon toisella julkisivulla – ja alkoi tuntua, että ihminen sietää vain tietyn määrän tauotonta poraamista ja pauketta ennen kuin mielenterveys alkaa horjua.

Vajaan tuhannen kilometrin matkan äitini kotikulmille taittaa suosiollisella ajokelillä noin yhdeksässä tunnissa, mutta tällä kertaa teemme matkaa melkein kaksitoista tuntia. Rämisevässä lainapakussamme ammottaa pelkkä reikä ilmastointilaitteiden kohdalla ja ulkona on paahtava helle, joten pysähdymme vähäväliä päästämään koirat juomaan vettä ja jaloittelemaan.

Käymme Tampereella torikahveilla ystävän kanssa, torilla on kuumaa kuin pätsissä, koirat nukkuvat pöydän alla vesikuppinsa vieressä. Laukontori on sama ja tuttu, kuljin sen läpi aikoinaan joka päivä silloin kun asuin Satamakadulla ja kävelin aamuisin yliopistolle. Lokit ja pysähtynyt lomatunnelma, torimummot, musta makkara, Viikinsaareen lipuvat veneet. Verkatehtaan punaiset tiilet kohoavat taustalla, mietin onko vanha elokuvateatteri ja valokuvausmuseo vielä paikallaan, en pettymyksen pelossa uskalla mennä katsomaan. Tampere on muuttunut niin paljon, ihmettelemme sitä Jarnon kanssa kilpaa joka kerta kun käymme siellä, muistelemme missä oli se ja tuo. Voi niitä vanhoja hyviä aikoja, kun yo-talo oli vielä yo-talo ja Keskustorin laidalla oli Sputnik, jossa saatettiin soittaa Led Zeppeliniä tai The Curea ilman että niitä piti erikseen toivoa.

Kilometrit Suomen sisäisillä matkoilla eivät ole tuntuneet pitkiltä sen jälkeen, kun ajelimme viime kesänä pitkin Eurooppaa ja taitoimme parin päivän sisällä matkan Provencen kulmilta Pyreneiden yli Espanjan läpi Baskimaalle. Helsingistä Lappiin: pikainen päivämatka. Siinähän se kuluu lempikappaleitamme soitellessa ja kinatessa siitä mihin sijoittaisimme lottovoittomme. Herättelemme koiria ennen pysähdyspaikkoja, ne ovat niin helppoja matkakumppaneita: rakastavat nukkua liikkuvassa autossa, rakastavat taukoja. Juovat kiltisti vettä joka kerta kun sitä tarjoillaan, ilahtuvat ikihyviksi jokaisesta saamastaan suupalasta, eivät valita eivätkä reklamoi, ovat vaan onnellisia kun ovat mukana. Ihan kuin ne ymmärtäisivät matkanteon konseptin: että nyt täytyy vain odottaa, kunnes ollaan perillä ja sitten koittaa vapaus.

Viimeinen pitkä pysähdys Viitasaarella. Kaikki huoltoasemat ovat nykyään samanlaisia, mutta siellä on sentään Keitele-järvelle aukeava terassi. Syömme huoltoaseman terassilla kärvennettyä lohta (koirat hoitelevat ne pahiten mustuneet palat) ja juomme kaksi kuppia seissyttä kahvia, että jaksamme ajaa vielä loppumatkan.

Missä kaikkialla on muuten vielä vanhoja huoltoasemia, joissa on itsetehtyjä munkkirinkilöitä, vahakankaisella pöytäliinalla peitetyt pöydät ja säkällä ehkä jopa joku, joka osaa korjata autoja? Saa ilmiantaa seuraavaa kertaa varten.

Tornionjoki alkaa kimaltaa puiden välistä valtatien vasemmalla puolella heti Tornion jälkeen. Sen tuttuudesta tuli ennen uupunut olo kuin vatsanpohjaan olisi pudonnut jotain raskasta. Nyt sen on korvannut jokin positiivinen odotus, melkein lämpö. En tiedä johtuuko se iästä, seurasta vai aiempaa onnellisemmasta elämäntilanteesta, että mieli hakeutuu helpommin hyvien kuin vaikeiden muistojen pariin.

Perillä ei tarvitse enää hikoilla: on kirkas ja kymmenasteinen yö, kun saavumme Aavasaksalle.  Tuntuu epätodelliselta – ei ole yhtään hyttystä. Pitkä kuuma toukokuu ja sen katkaissut kesäkuinen koleus on syystä tai toisesta pitänyt ne poissa. Painelemme pihamökkiin, annamme koirille iltapalan ja kaadumme koko porukka sänkyyn.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Australian roadtrip uudessa Ellessä

Muistatteko vielä viimesyksyisen matkamme Australiaan? Teimme siitä jutun, joka löytyy nyt uusimmasta Elle-lehdestä, myynnissä lehtipisteissä nyt. Siihen on poimittu parhaat palat tekemämme roadtripin varrelta taidehotelleista ja kiinnostavista ravintoloista vintagekaupppoihin ja luontokohteisiin. Maa on niin valtava, että emme yrittäneetkään ehtiä kaikkialle, vaan keskityimme tällä kertaa Victoriaan, joka on minulle tutuinta aluetta.

Blogissa on nähty vasta muutama matkajuttu tuon reissun varrelta, koska odottelimme, että lehtijuttu saisi tulla rauhassa ulos ensin. Kuvia ja tarinoita riittää kuitenkin vielä jaettavaksi vaikka kuinka paljon, joten palataan aiheeseen sitten kun hetki on oikea. Jos lehtijutun vinkeistä herää kysymyksiä, nakatkaa ne kommenttilootaan niin vastailemme niihin sitten tulevissa jutuissa.

Meitsi vilahtaa huhtikuun numerossa myös muilla sivuilla: lehdestä löytyy nimittäin muhkea juhlajuttu, johon on kerätty mm. minun, Muslan Kirsikan ja Hannan vinkkejä parhaisiin kesäkemuihin. Juhlateema on ajankohtainen muistakin syistä kuin siksi, että kevään juhlakausi on alkamaisillaan – Elle täyttää nimittäin toukokuussa 10 vuotta! Saako jo nyt onnitella?

Berliinin helmi ~ Paris Bar

Kun matkustimme pari viikkoa sitten viikonlopuksi Berliiniin, emme menneetkään kaikkiin niihin tavanomaisiin paikkoihin, joissa olen tottunut Berliinin reissuillani notkumaan, vaan antauduimme ystäviemme ideoille. Sunnuntaina Anni johdatti meidät viinilasilliselle ja lounaalle yhteen omaan suosikkiinsa, vuonna 1950 avattuun ranskalaiseen Paris Bariin. Pieni brasserie oli terassia lukuunottamatta siihen aikaan sunnuntai-iltapäivästä tyhjä, saimme istua mihin halusimme ja ottaa kaikessa rauhassa valokuvia. Onneksi, koska paikka on hurmaava ja tietysti tosi valokuvauksellinen.

Rakastan tälläisiä paikkoja, jotka ovat toimineet samalla paikalla samalla konseptilla ja olleet enemmän tai vähemmän samannäköisiä vuosikymmeniä. Niistä puuttuu yliyrittäminen, asiakkaiden kosiskelu trendeillä, uudistuminen pelkän uudistumisen vuoksi. Vanhan arvostuksessa ja oman historian vaalimisessa on kauneutta, joka tuntuu näinä päivinä virkistävältä ja valitettavan harvinaiselta.

Peränurkassa hymyilee kukas muukaan kuin yksi paikan tunnetuista vakiovieraista, Yves Saint Laurent, joka on jättänyt potrettiin oman signeerauksensa.

Paris Bar on toiminut nykyasussaan vuodesta 1977, jolloin kaksi taidekeräilijää ostivat ravintolan – toinen heistä oli tiettävästi työskennellyt siellä jo aiemmin tarjoilijana. Heitä on kiittäminen siitä, että Paris Barin seinät notkuvat taidetta: pienet ja suuret teokset peittävät ravintolan kaikki mahdolliset seinäpinnat. Paikalla onkin pitkä historia taiteilijoiden suosikkina, eikä vain paikallisten: siellä on viettänyt aikaa myös sellaiset tyypit kuten David Bowie ja Iggy Pop, jotka työskentelivät aikoinaan yhdessä Berliinissä. Myös leffa- ja muotiväki kuulemma viihtyy paikassa.

Baaritiskin ympärillä on kiiltävät pöytäpinnat, seinää pitkin kulkee patinoitunut nahkapenkki. Perimmäisiin pöytiin on levitetty valkoiset pöytäliinat, hämärässä kimaltavat viinilasit odottavat illan asiakkaita. Kaiken yllä roikkuu sekamelska suuria maalauksia, mustavalkoisia valokuvia, grafiikkatöitä ja signeerattuja taide- ja elokuvajulisteita. Teoksia on raflan historian varrella myös huutokaupattu verorästien maksua varten.

Paris Barista ei saa smoothieita tai avokado toasteja, vaan samppanjaa, salade niçoise ja kaviaaria. On kuluneita pintoja ja kirjapinoja, nippu kulmistaan taittuneita menuja. Päivän sanomalehdet odottavat lukijaansa ulko-oven vieressä. Söimme kevyen salaattilounaan, palan painikkeeksi otimme pullollisen roseeta. Hinnat ovat Berliinin hintatasoon verrattuna hitusen korkeammat, mutta halvemmat toki kuin Pariisissa.

Harmittaa, etten ottanut kuvaa ulkopuolelta, sillä raidallinen markiisi ja punainen neonvalokyltti terassin yllä ovat ikoniset. Ne voi tsekata i-D -lehden jutusta, joka on muutenkin lukemisen arvoinen katsaus legendaarisen paikan historiaan: Celebrating 40 years of Paris Bar; Berlin’s original artists hangout

Paris Bar, Kantstrasse 152, Berlin