Berliinin helmi ~ Paris Bar

Kun matkustimme pari viikkoa sitten viikonlopuksi Berliiniin, emme menneetkään kaikkiin niihin tavanomaisiin paikkoihin, joissa olen tottunut Berliinin reissuillani notkumaan, vaan antauduimme ystäviemme ideoille. Sunnuntaina Anni johdatti meidät viinilasilliselle ja lounaalle yhteen omaan suosikkiinsa, vuonna 1950 avattuun ranskalaiseen Paris Bariin. Pieni brasserie oli terassia lukuunottamatta siihen aikaan sunnuntai-iltapäivästä tyhjä, saimme istua mihin halusimme ja ottaa kaikessa rauhassa valokuvia. Onneksi, koska paikka on hurmaava ja tietysti tosi valokuvauksellinen.

Rakastan tälläisiä paikkoja, jotka ovat toimineet samalla paikalla samalla konseptilla ja olleet enemmän tai vähemmän samannäköisiä vuosikymmeniä. Niistä puuttuu yliyrittäminen, asiakkaiden kosiskelu trendeillä, uudistuminen pelkän uudistumisen vuoksi. Vanhan arvostuksessa ja oman historian vaalimisessa on kauneutta, joka tuntuu näinä päivinä virkistävältä ja valitettavan harvinaiselta.

Peränurkassa hymyilee kukas muukaan kuin yksi paikan tunnetuista vakiovieraista, Yves Saint Laurent, joka on jättänyt potrettiin oman signeerauksensa.

Paris Bar on toiminut nykyasussaan vuodesta 1977, jolloin kaksi taidekeräilijää ostivat ravintolan – toinen heistä oli tiettävästi työskennellyt siellä jo aiemmin tarjoilijana. Heitä on kiittäminen siitä, että Paris Barin seinät notkuvat taidetta: pienet ja suuret teokset peittävät ravintolan kaikki mahdolliset seinäpinnat. Paikalla onkin pitkä historia taiteilijoiden suosikkina, eikä vain paikallisten: siellä on viettänyt aikaa myös sellaiset tyypit kuten David Bowie ja Iggy Pop, jotka työskentelivät aikoinaan yhdessä Berliinissä. Myös leffa- ja muotiväki kuulemma viihtyy paikassa.

Baaritiskin ympärillä on kiiltävät pöytäpinnat, seinää pitkin kulkee patinoitunut nahkapenkki. Perimmäisiin pöytiin on levitetty valkoiset pöytäliinat, hämärässä kimaltavat viinilasit odottavat illan asiakkaita. Kaiken yllä roikkuu sekamelska suuria maalauksia, mustavalkoisia valokuvia, grafiikkatöitä ja signeerattuja taide- ja elokuvajulisteita. Teoksia on raflan historian varrella myös huutokaupattu verorästien maksua varten.

Paris Barista ei saa smoothieita tai avokado toasteja, vaan samppanjaa, salade niçoise ja kaviaaria. On kuluneita pintoja ja kirjapinoja, nippu kulmistaan taittuneita menuja. Päivän sanomalehdet odottavat lukijaansa ulko-oven vieressä. Söimme kevyen salaattilounaan, palan painikkeeksi otimme pullollisen roseeta. Hinnat ovat Berliinin hintatasoon verrattuna hitusen korkeammat, mutta halvemmat toki kuin Pariisissa.

Harmittaa, etten ottanut kuvaa ulkopuolelta, sillä raidallinen markiisi ja punainen neonvalokyltti terassin yllä ovat ikoniset. Ne voi tsekata i-D -lehden jutusta, joka on muutenkin lukemisen arvoinen katsaus legendaarisen paikan historiaan: Celebrating 40 years of Paris Bar; Berlin’s original artists hangout

Paris Bar, Kantstrasse 152, Berlin

Berliini, rakkaani

✖ BERLIN, GERMANY

Vietimme viime viikonlopun Berliinissä ystäviemme Annin ja Ollin kanssa. Oli jännää vierailla pitkästä aikaa vanhassa lempikaupungissani, vuosia sitten sitten siellä tuli lorvittua kaveriporukalla ihan yhtenään. Sen jälkeen en ole käynyt siellä kuin kahdesti: kerran taidegalleriaprojektiin liittyvällä työmatkalla – jonka päätteeksi en päässyt lentokoneeseen, koska kaksimetrinen taideteokseni sai lentoyhtiön lupalapuista huolimatta koko lentokentän sekaisin – ja toisen kerran pari syksyä sitten, kun valloitin kaupunkia Annin kanssa. Palaan tämän visiitin varsinaiseen tarkoitukseen myöhemmin, mutta sitä odotellessa muutama kuva viikonlopun varrelta.

Oli paras mahdollinen hetki olla Berliinissä, sillä kevät oli juuri saapunut kaupunkiin: aurinko paistoi surrealistisen siniseltä taivaalta, terassit olivat auenneet ja lämpötilat kipusivat päivisin kahteenkymmeneen. Villapaidassa ja trenssissä tuli kuuma, mikä autuas läkähdys! Ei ole sattumaa, että moni takavuosien matkoista ajoittui juuri kevääseen, sillä se alkaa Berliinissä huomattavasti aiemmin kuin Helsingissä. Siis sellainen kevät, että terasseilla voi viettää aikaa ihan olemisen ilosta eikä tarvitse hytistä aamukahvin kanssa jonkun lämpölampun ja viltin alla todistaakseen itselleen, että kyllä nyt on kevät.

Oli ihanaa pakata kevyesti. Heitin olkalaukkuun läppärin, kirjan ja aurinkolasit, cabin-kokoiseen matkalaukkuun pakkasin pussillisen kosmetiikkaa, aurinkovoiteen ja yöasuksi Pink Floydin t-paidan. Niin, ja Polaroid-kameran! Mikä neronleimaus! Jarnon olkalaukusta löytyi toki meidän peruskamerakamat, mutta viikonlopun aikana otetuista Polaroid-kuvista tuli suttuisine tarkennuksineen paljon kiinnostavammat kuin näistä digitaalisemmista snapshoteista.

Kävimme Helmut Newton Foundationissa katsomassa saksalaissyntyisen valokuvaajan taiteellisista ja kaupallisista töistä kootun näyttelyn. En ollut aiemmin käynyt siellä, vaikka monet Newtonin töistä ovat toki olleet tuttua kuvastoa muodin ja valokuvataiteen historian varrelta. Mieleen jäi kuvien vahvat valta-asetelmat, vaeltavat irtojalat ja muutamat huumaavan kauniit muotikuvat, joissa oli enemmän vilpittömyyttä kuin mitään muuta. Newtonin June-vaimon työt jäivät kutkuttamaan: hän on tehnyt omaa taiteellista uraa valokuvaajana pseudonyymillä Alice Springs. Museossa oli tällä hetkellä myös toisen 60- ja 70-luvun muotivalokuvausta uudistaneen taiteilijan, Guy Bourdinin töitä.

Pidin kovasti aulan marmorilattiasta, mutta museon kirjakauppaa ja sen valtavaa taidekirjavalikoimaa rakastin. Jos olen jonain päivänä rahoissani, ostan kaikki ne kirjat, joista olen tähän saakka vain haaveillut – ja samalla isomman kodin, jonne voin rakentaa huoneen kokoisen kirjaston. Toistaiseksi tyydyimme julisteeseen.

Kävimme pyörimässä kirppiksillä etsimässä Jarnolle liehulahkeisia farkkuja, ei vaan löytynyt vielä oikeita. Kaunis 70-luvun mokkaliivi tuli vastaan, mutta hinta oli niin suolainen, että sai jäädä kauppaan. Iso osa kirppistelyn kauneutta piilee loistavissa diileissä, jotka hykerryttävät joka kerta kun käyttää aarteitaan.

Aarteista ja loistavista diileistä puheenollen: löysin Friedrichshainin sunnuntaikirppikseltä jotain odottamatonta, nimittäin Arabian Ruska-kannun. Olen ihaillut sitä pidempään raaskimatta ostaa kannua omaksi siihen hintaan, jolla ne Helsingissä liikkuvat – nyt sain omani varsin kohtuullisella kympillä! Naurattaa vähän, että piti mennä Saksaan saakka ostamaan suomalaista keramiikkaa, mutta minkäs teet. Kirppisonni ei katso maantieteellistä sijaintia.

Damien Hirstin haiteos Soho Housen aulassa on superhieno!

Piipahdimme viinilasillisella Soho Housen terassilla, jonka aurinkovarjot ja pensaat tarjosivat suojaisan paikan ohikulkijoiden tarkkailuun. Harmi, etten tullut ottaneeksi kuvaa – syytän voi-salviapastaa, joka lumosi minut ravintolan listalla. Lounaasta ei ollut pitkä aika, joten tilasimme annoksen ihan maistelumielessä puoliksi Jarnon kanssa. Oli hyvää. Kaikki on kuulemma hyvää siellä, joten täytyy mennä toistekin.

Vierailimme myös Soho Housen katutason The Storessa, joka on yhdistelmä putiikkia, kahvilaa, kirjakauppaa ja rentoa työskentelytilaa, jossa jengi istuskeli läppäreidensä kanssa. En vaan ymmärrä miten kukaan pystyy keskittymään kaikkien niiden ärsykkeiden keskellä. Olin itse seota vintagekirjaosastolla, voi apua mitä teoksia sieltä olisi saanut vaatimattomaan kolmensadan euron hintaan! Olisin voinut kahmia myös kaikki nuo kaktukset mukaani, samoin vanhat filmikamerat, joita oli myynnissä putiikin puolella. Niiden lisäksi olisi ollut tarjolla muotia, asusteita, vinyylilevyjä ja artesaanituoksuja, joihin en uskaltanut edes katsoa.

Söimme hyvin. Berliinissä on oikeastaan vaikeaa syödä huonosti. Kävimme muutamassa ihanassa ravintolassa, joista ei ole ainuttakaan kuvaa: oli kiljuva nälkä ja sitäpaitsi juuri sellainen upottava hämärä, joka saa kaiken näyttämään kauniilta – paitsi valokuvat. Kamera jäi kassiin ja me keskityimme safkaan ja seuraan.

Sunnuntai-iltana painelimme pizzalle, terassilla tarkeni vielä myöhään illalla. Italialaiset punkkarit olivat kuulemma aikoinaan perustaneet paikan kerätessään rahoitusta ulkomaisten punkbändien tuomiseen keikoille. Hankkeessa oli selvästi onnistuttu yli odotusten, sillä suuri terassi oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Jälkiruoaksi jaoimme tiramisun.

Berliini oli inspiroiva itsensä, omalla rosoisella tavallaan. Rumankaunis kaupunki ottaa vastaan joka kerran yhtä helposti, kadunkulmat ja vastaantulijat tuntuvat tutulta, vaikkei olisi koskaan niitä nähnytkään. Berliini on versio tutusta maailmasta, sellainen jossa kaikki on vähän vapaampaa, kevyt tunnelma kuin aina olisi viikon päästä vappu. Ehkä se johtuu siitä, että olen ollut siellä niin usein juuri keväisin. Tai ehkä taika onkin seurassa? Ystävien kanssa vietetyn viikonlopun jälkeen on olo kuin olisi ollut pidemmälläkin lomalla – samaan aikaan virkistynyt ja väsynyt viinin äärellä istutuista illoista ja pitkistä keskusteluista.

PS. Tiedoksi teille, jotka odotatte kiihkeästi osallistumistamme lentopäästökeskusteluun: kirjoitus on tulossa kyllä, kestää vaan hetken vielä että ehdimme muiden kiireiden keskellä jäsentää ajatuksemme ymmärrettävään muotoon. Tälläisiä tekstejä ei halua huitoa vasurilla kasaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Long way home

Kuvittelin joskus, että kotini ei ole täällä Suomessa. Ajattelin, että jossain muualla on paikka, jonne kuulun ja joka on minua varten. Matkasin monet kerrat reppu selässä mahdollisimman kauas etsimään tuota utopiaa. Ajattelin, että jos se ei löydy, ehkä tarkoitukseni onkin olla kulkija. Nähdä maailma sen jokaiselta puolelta, vaeltaa päämäärättömästi, olla oikea citizen of the world. Romantisoin ajatusta mihinkään kuulumattomasta oman tien kulkijasta, matkailijasta ja maailmankansalaisesta, joka tarvitsi vain hyvät kengät, riippumaton ja retkiveitsen. Into The Wild -leffan inspiroimia reissaajia on kaikki maailmankolkat täynnä ja jokin siinä vapaudenkaipuussa minuakin veti puoleensa.

Maailmaa tuli sitten nähtyä. Kiersin Intiaa ja Kiinaa. Vietin puoli vuotta Uudessa-Seelannissa: asuin pakussani, työskentelin kiivitarhassa, hypin laskuvarjolla, opettelin surffaamaan ja kolusin siinä sivussa saaren päästä päähän. Toisen puoli vuotta matkustin rinkka ja kitara selässä pitkin Etelä-Amerikkaa, tutustuin paikallisiin, asuin uuden tuttavan nurkissa ja opettelin puhumaan espanjaa. Matkustaminen on inspiroinut, laajentanut maailmankuvaa ja tarjonnut uusia näkökulmia melkein kaikkeen. Päänsisäinen kliseegeneraattorini toteaisi, että matkailu todellakin avartaa. Puujalkavitsigeneraattorini lisäisi, että varsinkin lompakkoa. Onneksi itse saa päättää kumman kokee tärkeämmäksi.

Yhteistä kaikille reissuilleni oli koti-ikävä: ikävä kotiin, jota ei ollut. Se oli vahva kokemus ja siitä outo, että se ei loppunut edes silloin kun palasin Suomeen. Oli samaan aikaan tunne, että ei kuulu mihinkään, ja kaipuu johonkin, joka tuntuisi kodilta.

Varsinkin kuluneen vuoden aikana mulla on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus nähdä niin paljon enemmän kuin koskaan olisin voinut kuvitella. Viime viikonloppuna tulimme takaisin Marokosta. Sain tältäkin reissulta mukaani muutakin kuin paikallisia matkamuistoja, sillä joka kerta kun olen jossain kaukana, ymmärrän aina hiukan enemmän siitä mistä olen ja minne kuulun – mikä on se kuuluisa, kaivattu koti. Olen tajunnut, että se on enemmänkin tunne kuin mikään fyysinen paikka. Mun paikka on siellä missä mun on hyvä olla, oli se missä tahansa päin maailmaa.

Solmu alkoi aueta, kun vuosi kaksi sitten ymmärsin, että omia tunteita ei voi paeta eikä ne muutu, ellei niitä kohtaa ja käsittele. Mun suurin ongelma ei ollut kuulumattomuuden tunne, vaan se, että en voinut hyvin itseni kanssa, en elänyt omien arvojeni mukaista elämää enkä osannut tarttua mahdollisuuksiin, jotka olisivat vieneet mua eteenpäin. Turhautti, mutta suossa piti tarpoa silti tosi kauan ennen kuin kyllästyin siihen lopullisesti ja päätin, että nyt kaikki muuttuu.

Kukaan toinen ei voi tietenkään pakottaa meitä muuttumaan, mutta oikeanlainen tyyppi voi töniä meitä kohti omaa polkua. Yksin on nimittäin usein vaikea hahmottaa asioita, jotka joku muu voi nähdä selvästi.

Onneksi mun kohdalle osui just sellainen ihminen. Stella oli ehkä ensimmäinen, joka oli oikeasti kiinnostunut mun asioista ja sai mut kysymään itseltäni oikeita kysymyksiä. Siitä se lähti, mutta muutos vaati pirusti töitä. Vaati paljon henkistä kanttia kohdata omat vajavaisuudet ja ajattelun heikkoudet, käsitellä tehtyjä virheitä, opetella uusia ajatusmalleja ja päästää irti vanhoista. Kiitän terapeuttiani siitä, että hän sai mut heittäytymään syvään päähän, ja Stellaa siitä, että hän oli vastassa kun räpiköin sieltä takaisin. En ole vieläkään mikään valmis ihminen, mutta sentään ihan toisenlainen tyyppi kuin pari vuotta sitten. Tasapainoisempi, juurtuneempi. Läsnä.

Murheeni ovat nykyään pieniä ja arkisia, ja hyvä niin. Osaan kyllä yhä kehitellä kauhukuvia ja ajautua eksistentialistisiin kriiseihin oman pienuuteni kanssa, mutta tiedän, että nämä ovat enää jäänteitä niistä paljon isomman mittakaavan jutuista, joita olen joskus pyörittänyt päässäni. Pelot kiertävät poimunopeudella ajatuksien andromedaa ja sen jälkeen palaan todellisuuteen, jossa mulla on kaikki hyvin. En tunne enää tarvetta lähteä kauas etsimään itseäni tai paikkaa, jonne kuulun. Tiedän olevani tärkeä itselleni ja muille. 

Olo on rauhallinen.
Olen kotona nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK