Paluu Balille (pian, pian)

✖ BALI, INDONESIA

Edessä on kolme viikkoa Balilla ja niiden aikana aion: torkahtaa aurinkovarjon alle kirjan kolmannella sivulla, lillua altaissa kunnes muutun ryppyiseksi rusinaksi, hortoilla rannoilla ja keräillä kiviä ja simpukoita, syödä niin paljon tuoreita hedelmiä kuin napa vetää, rapsuttaa jokaista vastaantulevaa koiraa, viettää sadepäivät terassin suojassa käsitellen Australia-kuvia ja nukkua päiväunet joka iltapäivä. Ehkä iltaisin vielä toiset.

Uusia kuvia odotellessa täytyy tunnelmoida viimevuotisilla, joita on unohtunut Dropboxiin tallentamiini arkistoihin näköjään vaikka kuinka paljon. Mutta mikäs siinä, aihe on taas ajankohtainen!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Välitilassa

En olisi millään halunnut lähteä Australiasta takaisin Suomeen, mutta Helsingissä odottavat työt – ja varsinkin se Helsingissä odottava pieni musta mäyräkoira – saivat minut hyppäämään lentokoneeseen.

Australian matka oli eriskummallinen ja ihana, unohtumaton, uuvuttava ja juuri niin tärkeä ja välttämätön kuin olin toivonut ja pelännyt. Kotiinpaluussa 25 vuoden poissaolon jälkeen sekoittuu kirjo tunteita, päällimmäisenä haikeus siitä, että kaikki on tuttua mutta samaan aikaan toisin.

Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa sen kaiken rakkaimman ihmiseni kanssa. Hän näki mistä olen tullut, kävi kanssani paikoissa joissa kasvoin, tapasi ihmisiä jotka tunsivat minut ja perheeni kun minä olin pieni. Kohtasimme kaiken yhdessä ja hän piti minusta kiinni silloin kun olin jäädä aallokon alle.

Australiassa kaikesta tuli yhtäkkiä niin selvää. Ehkä olin pitkäksi venähtäneen lomamatkan jälkeen vihdoin perillä? Hetken ajan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saumattomassa synkassa maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin siellä itsestäni ja elämästäni niin monta asiaa, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat, mihin olen ollut kaiken tämän ajan menossa, miksi tie on ollut niin pitkä, miksi se on ollut toisinaan niin kevyt ja hetkittäin niin helvetin vaikea.

Istuin lentokoneessa sen kummallisen riemun vallassa, joka valtaa ihmisen kun hän vihdoin pudottaa harteiltaan kaiken tarpeettomaksi käyneen stressin ja epävarmuuden. Tilasin kahvin, kuuntelin kilometrien kohinaa päässäni ja ajattelin, etten anna enää ikinä minkään tai kenenkään horjuttaa tätä vastalöydettyä varmuutta.

Varmuus kesti Helsinki-Vantaalle asti. Kävelin lentokentän läpi silmät puoliummessa uupumuksesta, mutta selkä suorassa. Kotiovella kaikki vaan jotenkin levähti. Ensinnäkään koira ei ollut kotona, ei tietenkään ollut. Kolmen viikon hiljaisuus kimpoili autiossa asunnossa ja mietin, että täältäkö me tosiaan lähdettiin vain vähän aikaa sitten. Se Stella, joka sieltä lähti oli jollain selittämättömällä tavalla eri kuin se, joka oli tullut nyt takaisin.

Ensimmäinen ilta kului pienen manian vallassa, purimme matkalaukkuja ja kirppiksiltä keräämiämme aarteita. Suurin osa oli selvinnyt yhtenä kappaleena kuljetuksesta ja onnittelimme itseämme loistavasta pakkaussuorituksesta. Avasimme jääkaapista löytyneen oluen ja jaoimme sen kahteen lasiin, mutta nukahdin ennen kuin ehdin juoda omaani loppuun.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta eikä mikään ollutkaan enää kovin selvää. Pesin kasvot, silmänaluset hohtivat mustina kraatereina kylpyhuoneen hämärässä. Tuijotin todo-listaani, joka tuntui juuri sillä hetkellä absurdilta kokoelmalta täysin epäolennaisia asioita. Sovittuihin tärskyihin koirani kanssa oli vielä tunteja ja Jarno nukkui yhä, joten ison kahvipannullisen keittämisen sijaan lähdin ulos hakemaan lähikahvilasta pahvimukillisen kahvia. Puin talvitakin, aavistin jäisen tihkusateen, joka vaani ulko-oven takana. Sisäpihalla tuli vastaan naapuri, joka ei vastannut tervehdykseen, suojatiellä olin jäädä auton alle. Vartin päästä olin kahvini kanssa takaisin tietokoneen äärellä ja yritin muistaa mitä teen, miksi ja ketä varten.

Olin hukannut itseni vähän niinkuin hukkasin itseni 25 vuotta sitten kun tulin Suomeen enkä ymmärtänyt sanaakaan suomea. Siltä se tuntui nytkin, olin taas itselleni vieraassa ja hiukan vihamielisessä ympäristössä ja loppusyksyinen pimeys iski päähän kuin leka. Arki tuntui vieraalta, jollekin toiselle kuuluvalta. Ihmiset kulkivat kaduilla sen näköisinä että olivat syöneet myrkkyä enkä tiennyt tarkalleen miksi, mutta minä en selvästikään kuulunut joukkoon.

Kaiken pitää aina jatkua, laulaa Samae Koskinen. Se on samaan aikaan lohduttavaa ja vähän uuvuttavaa – eikö kaikki voisi joskus pysähtyä, edes pieneksi hetkeksi? Koska on ikävä, tai on vähän sekaisin, tai muuten vaan on jotenkin sijoiltaan eikä tiedä miten saisi itsensä takaisin raiteilleen.

Yhtenä aamuna muutama päivä myöhemmin. Olin juuri avannut kaikki matkan aikana saapuneet laskut ja aloittanut kuittikasan purkamisen, kun ovikello soi. Remonttimies kertoi, että taloyhtiön ikkunaremontti oli vihdoin edennyt kohdallemme ja alkaisi asunnossamme ensi viikolla. Päätä alkoi heti kiristää. Miksi meitä ei varoitettu ajankohdasta kuukautta aiemmin, kuten piti? Miten järjestämme asiat tällä varoitusajalla? Kotona ei voi työskennellä remontin ajan. Koira ei voi olla kotona remontin ajan. Matkamme ajaksi sovitut talovahdit eivät todennäköisesti halua asua keskellä remonttikaaosta. Tivasin vastauksia ikkunamieheltä, joka seisoi ovensuussa ja muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Sitten Jarno ilmestyi taakseni. Hän alkoi rauhalliseen tapaansa jutella ikkunamiehen kanssa remontin yksityiskohdista ja tilanteeseen laskeutui levollisuus. Asioita selvitettiin ja niistä sovittiin, pieniä vitsejä sinkosi puolin ja toisin, mitään ongelmaa ei yhtäkkiä enää ollut ja minä muistin taas miksi rakastuin häneen.

Kyllä tämä tästä. Kyllä minä taas löydän itseni kaikkien vastaamattomien sähköpostien, ikkunaremonttien ja marraskuisten tihkusateiden alta. Piirrän ääriviivoja, jotka ovat vahvemmat kuin entiset, ankkuroin itseni arkeen asioilla, jotka ovat tässä ja totta. On tämä paikka kainalossa, koti siellä missä hän ja hänen maadoittava energiansa. Ja ihan kohta alkava seuraava matka, jonka aikana ei onneksi tarvitse ajatella mitään uutta. Voi vaan solahtaa tutulla tavalla vieraaseen rytmiin ja sulattaa sen keskellä kaikkea viime aikoina tapahtunutta.

Tämä hullu pieni elämä. Juuri kun sain matkalaukut purettua Australian jäljiltä, pakkaan ne uudestaan Indonesiaa varten. Enpä tiennyt mitä tilasin, kun muutama vuosi sitten toivoin Helsinkiin jumiutuneeseen elämääni lisää mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Australian reissukuvat lähtevät Balille mukaan, palmun alla on aikaa käydä niitä läpi. Osan säästän lehtijuttuun, loput tulevat tähän blogiin. Palaan aiheeseen pian.

Valoa sunnuntaihinne, missä olettekaan. Ja yhteinen kiitos kaikista kommenteista, joita olen viime aikoina teiltä eri kanavia pitkin saanut liittyen blogin kymmenvuotissynttäreihin ja tähän mennessä julkaistuihin Australia-juttuihin. Kun kerrotte miksi luette ja seuraatte, muistan taas miksi tämä on kaiken arvoista.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ensimmäiset päivät Australiassa

MELBOURNE, AUSTRALIA

Terveiset toiselta puolelta maapalloa! Saavuimme Australiaan tovi sitten ja blogissa onkin ollut hiukan hiljaista – täällä on ollut aika paljon tekemistä enkä ole malttanut viettää päiviä naputtaen tietokonetta. Ehkä hyvä niin. Seuraa kuvia ja havaintoja parilta ensimmäisiltä päiviltä.

Kun saavuimme 27 tunnin lentomatkan jälkeen kaupunkiin, kello oli seitsemän aamulla ja Fitzroyssa sijaitsevan majapaikkamme check-in oli vasta iltapäivällä. En ollut ollenkaan ajatellut tätä varatessani lentoja ja ensimmäisten öiden majoitusta kaiken muun hässäkän ohella, eikä huoneistohotellissa ollut tietenkään mitään respaa mihin jättää laukkuja. Mennään vaan johonkin kahvilaan syömään aamupalaa ja odottelemaan, sanoin Jarnolle sen valheellisen itsevarmuuden vallassa, jolla ihminen vakuuttaa muille ja ennen muuta itselleen, että homma on ihan hanskassa. Istuimme Uberin takapenkillä matkalla läpi nukkuvan kaupungin, katselin taloja ja tutunnäköisiä puita. Kuuntelimme kuskia, joka kertoili miten Melbourne on muuttunut niiden vuosien aikana, jotka olen ollut poissa.

Kun pääsimme perille, sieltä löytyi kuin löytyikin heti kulman takaa hiljaisten kortteleiden keskeltä aukioleva pikkukuppila, josta saimme pöydän, läppäreille latauspisteen, aamiaista (ihanaa, oikeaa, joltain maistuvaa ruokaa yli vuorokauden kestäneen lentokoneruokailun jälkeen) ja mikä tärkeintä, isot kupilliset kuumaa kahvia vaahdotetulla soijamaidolla.

Tuo meidät pelastanut kuppila on nimeltään Addict Food & Coffee. Se edustaa hyvin Melbournen nykyistä kahvilakulttuuria: kaikkialta saa loistavaa kahvia, melkein kaikissa paikoissa on listalla vege- ja vegaanivaihtoehtoja, ruoka on lähes poikkeuksetta herkullista ja tunnelma on rento taustalla soivasta indiefolkista vintagehenkiseen sisustukseen. Kaupunkilaisten lempiaamupala koostuu kovin samankaltaisista aineksista kuin meidän aamupalat Helsingissä, erilaisista yhdistelmistä pannulla paahdettua leipää, avokadoja, kananmunia ja tomaatteja. Hiilareilla käyvä Jarno on onnellinen, koska leipä on hyvää ja sitä saa paljon.

Olimme varustautuneet tappamaan kahvilassa aikaa iltapäivään asti, mutta sitten saimmekin hotellista viestin, että huoneemme oli jo valmis – AAH! Olimme metsästäneet momondosta sopivan majoituksen ensimmäiseksi kahdeksi yöksi, kriteereinä kätevä ja keskeinen sijainti jossain ihanassa kaupunginosassa, mutta samalla tarpeeksi tilaa ja rauhaa palautumiseen pitkän lennon jälkeen.

District Fitzroy oli tarkoitukseen täydellinen: huoneistohotelli sijaitsee rauhallisella sivukadulla vain kahden korttelin päässä kuhisevasta Brunswick Streetista, josta löytyy suurin osa Fitzroyn parhaista rafloista ja baareista, kirjakaupoista ja vintageputiikeista. Kun se kaiken lisäksi oli kohtuuhintainen, valinta oli sillä selvä.

Asunnossamme oli avokeittiö ja olohuone, koko asunnon levyinen terassi, kaunis kylpyhuone ja parikin makuuhuonetta. Olisi voinut siis riidan sattuessa mennä eri makkareihin nukkumaan, mutta ei nyt keksitty mitään sopivaa kinaa. Matkalaukkumme saivat siis oman sängyn ja me valtasimme sen toisen, joka ei ollut täynnä tietokoneita ja latureita, vaatteita, matkakokoisia shampoopulloja ja sukkia.

Täydellisesti varusteltu keittiö tuli tarpeeseen kahdelle jetlagia potevalle matkailijalle. Kun heräsimme seuraavana yönä täysin pirteinä aamuneljältä eikä edes uusi kantiksemme Addict ollut auki, Jarno teki espressokoneella meille kahvit, haki 24-kipsalta (7-Eleven forever) kananmunia ja leipää ja taikoi meille melbournelaisen aamupalan.

Tutkimme Fitzroyta, mutta oikeasti taisin tutkia miltä tuntui olla takaisin kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen. Kaikki oli uutta ja samaan aikaan ihan tuttua. Vierivieressä kauniisti kunnostettuja taloja ja rähjäisiä rakennuksia, kukkaan puhjenneet pensaat ja graffittiseinät, auringossa haalistuneet kyltit, liikennemerkkejä kaikkialla mihin katsoo. Kaupungin äänet: Jeepit huristelivat, raitiovaunut kolistelivat. Ihmisten puheen rytmi, sen letkeä sävy ja tuttu murre, jota ensimmäinen englanninkielen opettajani Suomessa yritti kovasti karistaa. Belinda, here in Finland we speak the Queen’s English! Lasta, joka puhui englantia äidinkielenään, hiukan hämmensi ja nauratti. Ne englanninkielen tunnit olivat ensimmäisenä Suomessa viettämäni vuotena ainoat hetket, kun edes ymmärsin mistä puhuttiin ja osallistuin keskusteluun.

Kirjoitin vasta asioista, joita muistan lapsuudestani Australiassa. Yksi niistä asioista, joita en muistanut, oli se miten viileää täällä maan kaakkoisnurkassa voikaan tähän aikaan vuodesta olla! Olimme pakanneet helposti kerrostettavia vaatteita ajatellen leutoja kevätpäiviä, joita aurinko lämmittäisi paisteellaan, mutta en muistanut ollenkaan, että lämpötiloissa saattaa tapahtua yhdenkin vuorokauden sisällä melkoista vaihtelua jäätävästä kuudesta tai kahdeksasta asteesta melkein kolmenkymmenen asteen helteeseen, jos aurinko sattuu paistamaan.

Toinen asia, jota en muistanut: tunne siitä, että kuuluu johonkin. Olen ollut ulkopuolinen siitä saakka kun tulin Suomeen, en ole oikeastaan ennen tänne palaamista edes tajunnut että se alkoi täsmällisesti juuri silloin. Ei se johtunut siitä, että minua kiusattiin koulussa niin paljon, ei edes siitä etten kotoa muuttaessani ollut päästä työhaastatteluihin tai asuntonäyttöihin, jos soittaessani kerroin vierasperäisen sukunimeni. En vaan kuulunut sinne, en ollut kasvanut siellä, en jakanut avainkokemuksia kenenkään kanssa. Alkuun en osannut edes kieltä enkä ymmärtänyt talvea tai sitä miten ihmiset hengittivät silloin kun oli kolmekymmentä astetta pakkasta.

Ja nyt olen täällä mistä silloin lähdin, haistelen ilmaa jonka tutun tuoksun olin unohtanut, kuljeskelen kaduilla, käyttäydyn karttoineni kuin kuka tahansa turisti ja tuntuu, että kannan sisälläni salaisuutta, jonka voisin kertoa kenelle vaan, mutta en jaksa, koska ei se ole tärkeä muille kuin minulle.

Mutta sitten yhtäkkiä se vaan tulee suustani odottamatta lupaa, sanon sen noin vaan tuntemattomalle tarjoilijalle joka ei edes kysy: I grew up here, I’m back for the first time since I left. Enkä tiedä miksi, koska surua se ei ole, mutta vesi kohoaa silmiin ja valahtaa poskille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.