Paluu Pariisiin

✖ PARIS, FRANCE

Muistin vasta taksissa matkalla hotellille, etten ole käynyt tässä kaupungissa kahteenkymmeneen vuoteen. Olin silloin valmistumassa juuri ylioppilaaksi ja reissasin silloisen poikaystäväni kanssa pitkin Eurooppaa repussani yliopiston kirjallisuustieteen pääsykoekirja, joka tainnutti minut uneen aina kun yritin aloittaa lukemisen. Kävimme Père-Lachaisen hautausmaalla Jim Morrisonin ja surrealistirunoilija Paul Eluardin haudoilla, istuimme puistoissa juomassa kaupan halvinta punaviiniä ja nukuimme yömme teltassa kaupungin ulkopuolella. Ennen kuin jatkoimme matkaa, varasimme viimeiseksi yöksi hostellihuoneen, koska halusimme peseytyä lämpimällä vedellä ja pestä nyrkkipyykkiä. En muista missä kaupunginosassa huoneemme oli, muistan vain rakennusta pitkin kiemurtelevat muratit ja alakerran leipomon. Sen edessä otettiin valokuva, jossa minulla on Fjällrävenin reisitaskuhousut ja havunvihreä villapaita. Molemmat olivat äitini vanhat.

Pariisiin matkustaminen on selvästi vähän erilaista näin kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Varasin minulle ja Mikolle kauniin hotellihuoneen, jossa on levysoitin, vinyylilevyjä, kylpyamme ja näkymä kaupungin yli. Pakkasin matkalaukkuun nahkatakin, mustan ripsivärin, korot ja ohuita kimaltavia sukkia. Mukana ei ole telttaa tai retkikeitintä, vaan läppäri ja (tällä kertaa hyvin, hyvin kevyt) kamerakalusto, rungon lisäksi vain yksi linssi, 50-millimetrinen kiinteä, jolla ajattelin kuvata kaiken. Jos Henri Cartier-Bresson kuvasi koko tuotantonsa samalla linssillä, minäkin saan.

Ja sitten löysin hotellihuoneesta vinyylin, jolla Salvador Dali lukee runoja. Laitoin sen soimaan ja muistin kuka olin 14-vuotiaana, huonosti suomea puhuva teini, joka halusi olla isona kuvataiteilija ja palvoi Dalia kahjoine päähänpistoineen enemmän kuin Robert Plantia ja Morrisonia yhteensä. Kaikki nämä kerrokset meissä yhtäaikaa, toiset eri tilanteissa ja elämänvaiheissa enemmän läsnä kuin toiset. Osa pulpahtaa pinnalle lupaa kysymättä silloin kun sitä vähiten odottaa.

Pariisi on kaunis ja kaoottinen, täällä on varmasti helppo niin kadottaa kuin löytää itsensä. Tämä on työmatka ja opintomatka, mutta myös lomamatka, lomailen ahnaasti joka hetki kun ei tarvitse ajatella tai tehdä töitä. Kun odotamme taksia, kun istumme terasseilla, Pariisissa se nimittäin onnistuu vielä marraskuussakin. Tilaamme lounaan kanssa viinin ja hetken ajan kaikki tuntuu mahdolliselta.

Kummallista olla ihanalla matkalla tälläisessä mielentilassa, yliväsyneenä, turhautuneena ja vähän vihaisena. Sillä on silti oudolla tavalla vapauttava vaikutus, antaa tunteiden ryöpsähdellä ja revetä rinnasta ulos vierailla kaduilla, ravintoloissa, joissa en ole koskaan käynyt enkä tunne ketään. Niissä on tilaa ajatella asioita, joita ei olisi aiemmin edes harkinnut. Poltan tupakkaa ensimmäistä kertaa kuukausiin, täällä se tarttuu, huono tapa josta kieltäydyn juuri nyt tuntemasta mitään syyllisyyttä, koska se on asia, jonka teen vain minua varten.

Saan kotoa koirakuvia, ne ovat saaneet väliaikaisen sänkylisenssin ja viettävät yönsä onnellisena Jarnon kainalossa. Viestit ankkuroivat minut sinne minne kuulun. Mutta vielä vietän täällä muutaman päivän ja hengitän tätä nikotiinin ja bensan ja syksyn tuoksuista kaupunkia, toivon, että se täyttää minut uudella energialla ja tulen takaisin pää täynnä kirkkaita suunnitelmia tämän tuskastuttavan sameuden sijaan.

Tänä aamuna hotellin aamupalalla. Naapuripöydässä istui pikkutyttö, hän oli ehkä kolmen tai neljän. Hänellä oli räjähtänyt vaalea tukka ja liian iso t-paita, jossa oli hai kita ammollaan. Tunsin heti suurta sielujen sympatiaa, olinhan pienenä ansioitunut haitutkija. Tyttö pulputti ja lauleskeli, pureskeli hitaasti patonginpalaa seisten tuolillaan, lumoutui ikkunan takaa kulkevasta koirasta ja unohtui kesken lauseen ajatuksiinsa. Katselin häntä kahvikuppini takaa, se oli kuin elävä muisto jostain kaukaa, humahdus, välähdys, vihlaisu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Viikonloppu Hangossa

✖ HANKO

Palataan hetkeksi takaisin Hankoon, jonne ajelimme muutama viikko sitten. Viikonlopun pituinen getaway tuli täydelliseen saumaan. En pitkästytä teitä kertomalla millaista elämä on ollut viime viikkoina, mutta sanotaan, että helpompia vaiheita on nähty. Silmäpussit roikkuvat varmaan jossain solisluiden kohdalla. En ole ihan varma, koska olen katsonut parhaaksi vältellä peilejä ja piiloutua kuvissa hiuksiini.

Perjantai-iltapäivänä pakuun pakkautuu minun ja Jarnon lisäksi Mikko ja kaksi koiraa, tuttu jengi jolla on ennenkin vierailtu Hangossa. Matka sujuu tyypilliseen tapaansa. On eväitä: vissyä ja pähkinöitä. Koirat nukkuvat vilttiin kääriytyneenä jaloissamme ja täyttävät pakun sakealla popkornin löyhkällä. On YouTube-disko ja DJ Mikko, joka soittaa kaikki ikivihreät klassikkonsa Sannista Metallicaan – ja ottaa ystävällismielisesti vastaan jopa muutaman toivekappaleen!

Pysähdymme ruokaostoksille ja sekoilemme kaupassa puoli tuntia kun aamiaissuunnitelmat muuttuvat moneen kertaan lennosta. Syötäiskö munia valmistettuna marokkolaiseen tapaan chilin ja jugurtin kera, vai uppomunia avokadon ja parsan kanssa? Aina sama pelko: loppuuko se ruoka nyt kesken. Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä toinen parsakaali ja vaihtaa munakenno isompaan? Riittääkö kolme pulloa kuohuviiniä koko viikonlopuksi neljälle ihmisille ystävineen? Ei. Ei riitä. Koirille omat eväät: safkaa ja pussillinen purukeppejä.

Kaikki on muuten hyvin valtakunnassa, mutta Jarnon selkä, joka on oireillut jo pari päivää, sanoo matkan aikana itsensä kokonaan irti. Viimeiset kilometrit Hankoon ovat kuskille pitkät, mutta kuskin vaihto olisi vielä tuskallisempaa, koska se vaatisi penkistä nousemisen. Onneksi ystävämme, ihana Ira, joka odottaa meitä jo Hangossa, on loistava vyöhyketerapeutti. Kun pääsemme perille, minä ja Mikko puramme kauppakassit ja laskemme koirat vapaaksi tutkimaan uutta ympäristöään sillä aikaa kun Ira hoitaa Jarnon selkää.

Vitsailemme (vaikka aihe ei toki ole varsinaisesti hauska) että Jarnon keho taisi tietää, että ollaan matkalla vyöhyketerapeutin luo ja nyt on lupa luhistua. Syksyn työputken aikana ei ole juurikaan riittänyt aikaa levolle tai liikunnalle, vaikka juuri niistä pitäisi pitää silloin tiukimmin kiinni. Vielä on meillä molemmilla opeteltavaa tässä itsestä huolehtimisessa. Määräämme kollektiivisesti Jarnolle venyttelyä, urheilua ja paljon unta. Ja vahvoja särkylääkkeitä.

Viimeksi Hangossa ollessamme saimme majailla Tomi Parkkosen valostudiossa, joka on aivan mielettömän hieno mesta. Tällä kertaa saamme asua Tomin ja Annan vierastalon yläkerrassa, joka on vastikään valmistunut remppaurakan jälkeen. Pyörin siellä ensimmäisen vartin kykenemättä edes istumaan. Apua mikä paikka! Niin upea, niin täynnä herkullisia yksityiskohtia! Ihan kuten heidän oma, harvinaisen kaunis kotinsa. Annalla on pettämätön tyylisilmä – ja sen lisäksi aivan loistava blogi, jota teidän on mentävä heti lukemaan, jos ette jo lue. Se on ihana ja inspiroiva kokoelma matkajuttuja, ruokaohjeita, tyylipohdintaa ja taidetta hankolais-ranskalaisella twistillä.

Jarno nukahtaa hoitonsa aikana, herää syömään ja ryömii takaisin sänkyyn. Häntä ei näytä haittaavan, että me muut riehumme pikkutunneille keittiön pöydän äärellä vain muutaman metrin päässä sängystä. On viiniä, alakerrasta lainatussa pikkukaiuttimesta raikaavaa musiikkia, väsymyksen aiheuttama riehakkuus ja ehkä siksi sillä tavoin vapautunut olo, että voi puhua mistä tahansa, sanoittaa asioita joita ei aiemmin ole osannut. Kun menemme nukkumaan, kello näyttää 5:01 ja nouseva myrsky rymisyttää kattopeltejä.

Aamulla herätämme koirat sohvalta ja lähdemme ulos tutkimaan hiljaista lokakuista Hankoa. Koirat olivat viimeksikin mukana, muistavatkohan ne? Silloin oli kesä, vietimme rannalla ihanan iltapäivän, Juno-koira torkkui hiekalle levitetyllä viltillä Mikon vieressä ja Luna-koira riehui meressä Jarnon kanssa eikä olisi halunnut tulla vedestä pois vielä illallakaan. Jarnon piti kantaa vastahakoinen eläin rantaan ja kääriä se pyyhkeeseen.

Koiria ei tunnu hirveästi huolettavan se, etteivät ne ikinä tiedä mihin päätyvät hypätessään pakuun. Mikko huomautti, että ehkä se johtuu siitä, ettei niitä ikinä viedä mihinkään ikävään paikkaan. Aina ne ovat yhtä innoissaan, nuuhkivat ja tutkivat paikat läpi samalla pätevyydellä ja tarkkavaisuudella, heiluttelevat häntiään ja vaativat välipalaa. Luna löytää aina kepin. Juno löytää aina kadulle unohdetun puolikkaan kebabin. Hangossa sellaista ei omistajan huojennukseksi ja koiran pettymykseksi ole tarjolla. Keppejä löytyy kyllä useita ja Lunan riemuksi ne lentävät pitkin rantaviivaa.

Teemme edellisillan jämistä pienen lounaan, joka paisuu fiestaksi: saaristolaisleipää ja lohta, Iran tekemää skagenia, avokadoa sitruunalla ja suolalla. Keittiön vihreät käsintehdyt kaakelit ovat niin hienot, että unohdan ottaa niistä kuvan (voitte vakoilla niitä Annan Instagramista). Sitten keittelemme kahvia ja juomme sitä käsinmaalatuista keramiikkakupeista. Selailen Annan kirjoja, ne on valittu samalla pieteetillä kuin kaikki muutkin vierastalon esineet. Paljon taidetta, paljon ruoka-aiheita. Pidän tämän naisen prioriteeteista! Picasso-kirjoista löytyy kuvia taiteilijan mäyräkoirasta, yritän pakottaa meidän koiria tutustumaan kuuluisaan lajitoveriinsa. Juno yrittää nuolaista kirjaa ja Luna on kiinnostuneempi nukkumisesta, kerää selvästi voimia seuraavaa keppiriehaa varten.

Kiertelemme lauantain kunniaksi kirpputoreilla. Yhdessä pyörii musta noutaja, vanha huumekoira, joka viettää eläkepäiviään Hangossa. Ammattitaidosta on eläkkeelläkin hyötyä, sillä se tietää heti, että Jarnolla on taskussaan raksuja ja istuu Jarnon eteen odottamaan. He ystävystyvät ja minä koluan kirppistä, hyllyt notkuvat kauniita vanhoja esineitä joita voi katsella ja ihastella kuin olisi näyttelyssä. Miten hieno peili! Niin nätisti kaiverretyt kyntteliköt. Tuokin käsinmaalattu maljakko! Unohdan taas ottaa kuvia, vaikka kamera keikkuu olallani.

Ostamme kolmellakympillä loistokunnossa olevan vanhan peurantaljan, se taitaa löytää paikkansa Lappi-talomme saunan terassilta. Sen harmaantuneissa laudoissa kasvaa jäkälää ja talja sopii sen täydellisesti tunnelmaan. Ostan myös käsinmaalatun keltaisen Arabian pikkuvadin, joka huutaa Annan nimeä tavalla, jota en osaa selittää, mutta jota en aio vastustaa. Uskon, että joskus asiat löytyvät intuitiivisesti tiensä oikean omistajansa luo.

Illalla syömme simpukoita ja juomme valkoviiniä, seurue on iso ja mahtuu juuri ja juuri pitkän pöydän äärellä. Illallisen jälkeen päädymme vielä täpötäyteen baariin, jossa pitää huutaa tullakseen kuulluksi, koska lavalla soittaa paikallinen rokkibändi. Lavan lähellä häärää tyyppi, jonka paidan selkämyksessä lukee Väistä urpo. Veikkaan, että hän on talon teknikko. Olen pudota penkiltä kun ihmiset kokoontuvat lavan eteen tanssimaan – onko Suomessa tosiaan korttelikapakka, jossa bändi saa ihmiset tanssimaan!? Ehkä niitä on paljonkin ja olen vain unohtanut, kun “mennään baariin” on viime vuosina tarkoittanut, että mennään Coronaan.

Kun olemme huutaneet tarpeeksi bändin yli, suuntaamme jatkoille vierasresidenssiimme, jonne olemme varanneet viinipullon (hyvä on, kaksi) juuri tälläistä täysin yllättävää tilannetta varten. Puhumme elokuvista, matkoista (erityisesti Ranskasta) ja remonteista (niistä sekä meillä että Annalla on erityisen paljon sanottavaa). Kaivamme jääkaapista purkillisen oliiveja, ne menevät jälkiruoasta, jolle ei simpukoiden ja ranskalaisten jäljiltä jäänyt tilaa.

Joskus tällaisinä hetkinä havahdun siihen kuinka onnekas olen, kuinka paljon kaikkea hyvää elämässäni on. Saan istua iltaa tälläisessä seurassa, pöydässä, jonka äärellä on elämänkumppanini ja ystäväni, jotkut heistä vanhempia ja toiset uudempia, hurmaavia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. Koiramme ovat siskokset, parhaat ystävykset, jotka nukkuvat kasassa sohvalla. Heidätkin olemme saaneet pitää luonamme jo seitsemän vuotta. Meillä on yllin kyllin kaikkea, ruokaa ja viiniä ja rakkautta, hyvää tahtoa ja säkenöiviä suunnitelmia, sellaisia joista toiset ovat ehkä parempia paperilla, mutta loput laitetaan täytäntöön heti.

Sunnuntai valkenee valkoisena pilviutuisena aamuna, mutta iltapäivällä taivas kirkastuu. Kuljeskelemme tyhjillä rannoilla. Meillä tuntuu käyvän tuuri, sillä olemme joka visiitillä saaneet pitää rannat kokonaan itsellämme. Koirat villiintyvät vapaudestaan ja kirmaavat edestakaisin niin että hiekka pöllyää. Sillä välin kun toinen loikkii keppinsä perässä, toinen tutkii toiveikkaana hiekalle huuhtoutuneita (ilmeisesti hiukan kebabia muistuttavia) leväkeriä. Ne ovat niin onnellisia, että se ei voi olla tarttumatta.

Mikko ottaa meistä muutaman kuvan. Aurinko on alkanut yhtäkkiä paistaa. Juuri kun ajattelen, että tästä ei enää sunnuntai parane, keskellä tyhjää rantaa tulee vastaan puiden keskellä häämöttävään rakennukseen osoittava kyltti, jossa lukee: tuoretta kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Pysäytyskuvia

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Olemme viettäneet taas viime päivät vanhassa hirsitalossa, josta on viimeisen puolen vuoden aikana tullut toinen kotimme. Olemme raivanneet ja tyhjentäneet, käyneet läpi kaappeja ja koluneet nurkkia, aloittaneet talon kunnostuksen, tajunneet lopullisesti että siinä on tekemistä loppuelämäksi. Valmista ei tule koskaan, siksipä ei kannata kauheasti kiiruhtaa. Tekemisen lomassa on vietetty aikaa Lappi-lomalle saapuneiden ystävien kanssa, tehty ruokaa ja nukuttu pitkiä yöunia, sellaisia joista on voinut viime viikkoina vain haaveilla.

Raivausvaihe oli välttämätön, täällä oli varaston tehtävää toimittaneita huoneita, joihin mahtui hädin tuskin astumaan sisään. Vasta huoneiden tyhjentyessä alkoi paljastua missä kunnossa ne olivat kaikkien tavaroiden alla. Tuli positiivisia yllätyksiä, kuten se, että talon alkuperäinen yli satavuotias lankkulattia oli paljon paremmassa kunnossa kuin kuvittelimme. Huono (joskaan ei yllättävä) uutinen oli, että perimmäisten huoneiden ikkunat karmeineen ovat kiireellisen kunnostuksen tai jopa vaihdon tarpeessa. Viime kuukausien aikana on vietetty hetki jos toinenkin laatien tehtävälistoja ja pohtien mitkä asiat ovat akuuteimmat, missä järjestyksessä ne kannattaa tehdä ja mitä vaihtoehtoja niiden toteuttamiseen on. Onneksi meillä on apunamme perhepiiriin kuuluva ammattilainen, joka tuo tullessaan niin neuvoja kuin itse kalastamaansa ja savustamaansa siikaa. Joskus muutakin: kun saavuimme viimeksi kymmenen tunnin ajomatkan jälkeen puolen yön maissa perille, talomme keittiöön oli tuotu kattilallinen hirvikeittoa odottamaan meitä.

Välillä käy sääliksi tämä vanha talo, joka on uinunut ylväässä hiljaisuudessaan aavistamatta lainkaan mikä hyökytys sitä odottaa. Ennen meitä talo seisoi vuosia tyhjänä ja kylmänä, nyt täällä rytisee ja ryskyy niin että hirret natisevat. Mietin onko talo mielissään siitä, että täällä on vihdoin taas elämää vai ikävöikö rauhaansa, hiljaa rapistuvaa koskemattomuuttaan? Puhun sille, silittelen sen seiniä, sytytän kynttilöitä ja annan niiden tuoksun täyttää ummehtuneet huoneet. Järjestelen tavaroita, siirrän kalusteita ja esineitä uusiin paikkoihin, sijoitan joukkoon omiamme, asioita jotka olemme tuoneet mukanamme. Kahvikuppeja, kirjoja, vanhoja haarukoita.

Puhaltelen nurkkiin kauneutta kuin tulta hiillokseen, ensin savuaa, sitten leimahtaa eikä se lopulta liity minuun mitenkään. Valonjuovat halkovat lattiaa, kulta värjää kuluneet pinnat ja minä katselen lumoutuneena, otan kuvia, vaikka Jarno huutaa pihalta, että karkurivasikka on ottanut taas hatkat laitumelta.

Koirat ovat ottaneet talon omakseen kuten vain koirat voivat ottaa. Vierashuoneen sängyt ovat heidän, peitot ovat heidän, lattialle unohtunut lakanapyykki on sekin siinä heitä varten. Juno-koira on ottanut haltuun myös isoisoisäni tekemän puusohvan ja sen patjan päälle pedatun viltin, jonka isoäitini on kutonut. Luna riehuu pitkin pirttiä pehmoporon kanssa, ostin sen eurolla Ylitornion kierrätyskeskuksesta ja siitä on otettu ilo irti ihan koko rahan edestä.

Koirien läsnäolo tekee talosta täyden, eläimillä ja lapsilla on sillä tapaa sama vaikutus. Aina jostain kuuluu tuhinaa, tassujen tuttu rapina tai vaativa narina silloin kun mitäänymmärtämätön palvelusväki ei hoksaa, että iltasafkan aika lähestyy. Öisin koirat nukkuvat iglussaan sänkymme vieressä, joskus herään aamuisin sängyn reunalla kurkkivaan kuonoon, kun joku tahtoo viereen. Jos huolii sen kainaloon, perässä tulee toinenkin. Sisaruskateus on läsnä kaikessa.

Nämä kuvat eivät paljasta vielä paljoakaan, kerro koko totuutta kostuneista pinkopahveista tai lysähtäneestä kuistista, ulkoseinistä, joista maali varisee hiljalleen. Dokumentaatiolla on oma arvonsa, sitä varten on muita kuvia. Nämä ruudut ovat vain pysäytyskuvia hetkistä ja huoneista, kauneudesta, jonka näen talossa. Sen esineissä ja väreissä, valon hitaissa liikkeissä.

Täältä ei tee mieli lähteä ollenkaan. Ajatuskin tuntuu absurdilta. Juuri kun on asettunut poissaolon jälkeen taas taloksi ja tottunut sen rytmiin, pitäisi pakata kassit ja koirat takaisin autoon ja suunnata etelään. Juurihan kaivoimme kaapista lempikahvimukimme ja petasimme sänkyyn puhtaat lakanat, saimme pirtin lämpimäksi. Nostimme kuistilta Luna-koiran kepit ulos ja lämmitimme loppusyksyn kohmettaman saunan sihiseväksi ja kuumaksi.

Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

PS. Kaikki jutut täältä pohjoisesta löytyvät Lappi-tunnisteen alta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA