Suomi-roadtrip ja vinkkejä Lempäälään

✖ LEMPÄÄLÄ ~ VASKIVESI ~ MAKSAMAA

Terveisiä pohjoisesta! Olen tätä kirjoittaessani jo Lapissa, mutta palataan hetkeksi matkamme alkuun. Kysyin ennen lähtöämme vinkkejä reittimme varrelle ja sainkin niitä roppakaupalla – kiitos! Joitakin niistä hyödynsimme menomatkalla, loput vinkit ovat tallessa paluumatkaa varten. Ajamme takaisin etelään elokuun puolella ja ainakin tämänhetkisten suunnitelmien mukaan pudottelemme alas suunnilleen samaa reittiä pitkin, sillä se osoittautui menomatkalla ihanaksi. Laitetaan hyvä kiertämään: seuraa kuvia ja hyväksi osoittautuneita vinkkejä roadtripin ensimmäisen osan varrelta.

Kahvila Siirin pihalla kuullaan kuulemma toisinaan elävää musiikkia.

Päätimme siellä sun täällä pysähtelyn sijaan keskittyä matkan varrella muutamaan taukopaikkaan, jossa oli enemmänkin nähtävää. Ensimmäinen etappi Helsingistä lähettyämme oli Tampereen jälkeen sijaitseva Lempäälä. Se oli täydellinen hetki pysähtyä, Jarno oli ehtinyt päästä yli tamperelaiskohtauksestaan (maaninen tarve puhua tamperetta kun olemme Tampereella) ja olimme kumpikin (minä enemmän) kahvin tarpeessa.

Kahvila Siiri vilahti niin monen suosituksissa, että suuntasimme sinne sen enempää miettimättä – eikä tarvinnut todellakaan katua, Kahvila sijaitsee kuvankauniissa huvilassa Kuusirannassa, sen verran mutkittelevan pihatien päässä että aivan vahingossa paikalle ei eksy. Olimme vasta valitsemassa terassilta pöytää emmekä olleet vielä ehtineet edes piipahtaa sisälle, kun pihalle tuli tarjoilija kysymään saako koirille tuoda vettä ja huolisivatko he kenties myös välipalaa. Hännät alkoivat heilua (koirat tajuavat kyllä tälläiset tärkeät asiat) ja hetken päästä hän kantoi ulos vesikupin ja kaksi pikkukulhollista herkkuraksuja. Arvaatte varmaan, että Siiri kiilasi palvelullaan heidän lempikahviloidensa listan kärkeen. He saivat vielä rapsutuksia ja tarjoilija sai suukkoja.

Lumouduin kahvilan tiskistä niin että unohdin ottaa kuvan, mutta muistin kaivaa kameran sentään esiin sentään ennen kuin herkut oli syöty. Tarjolla olisi ollut keittoakin, mutta päätimme vetää perinteisen korvapuustilounaan. Erittäin hyvä päätös, kyllä puusti naisen tiellä pitää. Varsinkin tälläinen paikan päällä leivottu tuore, lämmin, pehmeä jättipuusti! Aah. Ei ihme, että paikka on kuuluisa korvapuusteistaan. Juustokakkukin oli hyvää, mutta ei pärjännyt kilpailijalleen. Kaikki kahvilan tuotteet puusteja lukuunottamatta ovat muuten gluteenittomia.

1800-luvun lopulla rakennettu huvila narisevine puulattioineen on pieni matka menneeseen aikaan. Huoneita on useita ja ne ovat täynnä antiikkikalusteita, kristallikruunuja ja suuria kukkakimppuja. Kaikkein perimmäisin huone, Kirkkojärvelle avautuva Järvisalonki, tuntuu olevan pelkkää ikkunaa ja valoa. En viitsinyt ottaa kuvaa, sillä huone oli täynnä kahvila-asiakkaita, joita en tohtinut häiritä.

Kahvilan pihalta pääsee suoraan Kirkkojärven rantaan ja laiturilta olisi varmasti saanut pulahtaa uimaan, mutta jätimme talviturkin heittämiseen johonkin myöhempään hetkeen.  Luin jostain, että lähellä olisi myös luontopolku, joten kahvilavisiittiin voi yhdistää kesäisin myös kävelyretken – talvisin taas järven jäällä on luistelurata. Myös 20-luvulla perustettu luontaiskylpylä sijaitsee lähellä, ehkä tulen Lempäälään joskus ajan kanssa ja otan sieltä täyshoitomajoituksen ja ihanasti nimetyn hoitopaketin kolmen päivän lomanen.

Lueskelin Kahvila Siirin historiasta sen verran, että ihana paikka on saanut alkunsa Kalajoella, jossa se oli antiikkikaupan ja kahvilan yhdistelmä. Vinkkinä rannikolla asuville ja liikkuville, että paikka toimii edelleen kesäkahvilana Kalajoen Havulassa! Ilmeisesti myös Lempäälän kahvilasta voi hyvällä onnella saada ostettua mukaansa tuolin tai taulun, ainakin kannattaa kysyä, jos ihastuu johonkin kovasti.

Kahvitauon jälkeen olimme ravittuja, virkistyneitä ja valmiita tsekkaamaan Lempäälän kirppiskenen ennen matkan jatkamista. Kävimme ensimmäisenä Toivontorilla, Lempäälän Vesilahden Työttömät Ry:n ylläpitämällä kirppiksellä. Se olikin kiinni, mutta kävi säkä: yhdistyksen puheenjohtaja sattui olemaan paikalla ja päästi meidät sisään yksityisvisiitille. Koirat saivat juosta vapaina, heille tuotiin vesikuppikin, kaikkialla Lempäälässä näköjään lellitään koiria. Löysimme nipun kauniita, käsintehtyjä lautasia ja Saara Hopean suunnittelemia jälkiruokamaljoja, jotka maksoivat kaksi euroa kipale. Rakastan maakuntakirppiksiä.

Uniikkia Kahvila ja Kirpputori on aika perinteinen pienen paikkakunnan itsepalvelukirppis, sellainen josta löytyy sekalaista tavaraa lastenvaatteista pölyisiin dekkareihin ja perintöastioihin. Kahvilapuoli on maalattu vaaleanpunaiseksi ja tuoreita leivonnaisia saa ostaa myös mukaan. En voinut vastustaa lempääläisen mummon leipomia lusikkaleipiä. Niiden tekemisessä on niin hirveä homma, että sitä viitseliäisyyttä on pakko arvostaa ja tukea (sitäpaitsi tuoreet lusikkaleivät ovat superhyviä). Löysimme täydennystä vintageviinilasikokoelmaan, jota keräämme kirppiksiltä eräitä juhlia varten. Olisi ollut myös akustinen kitara, jonka Jarno tietysti spottasi sekunnissa, mutta onneksi pakuun pakatut neljä kitaraa (kolme akustista ja yksi sähköinen) estivät häntä tekemästä enempää kitarahankintoja.

Klaffi ja piironki oli Lempäälän kirppiskierroksemme viimeinen etappi. Eteisessä katse hakeutui ensimmäisenä kuvassa näkyvään pikkuhuoneeseen täynnä antiikkiaarteita, mutta sen jälkeen aukesikin valtava halli täynnä itsepalvelupöytiä ja huonekaluja. Kupittaan saven 50-luvun kippoja olisi löytynyt muutamalla eurolla vaikka kuinka paljon. Ihmiset eivät selvästikään tajua niiden rujoa hienoutta! Vähän harmitti, etten ostanut jalallista marmoritarjotinta, johon kuului marmorinen omena ja päärynä. Se olisi ollut täydellinen alku jonkun italialaisen Call me by your name -henkisen villan aavistuksen eksentriseen sisustukseen. Kirppisostoksesta olisi tosin tullut odotettua hintavampi, kun olisi pitänyt sitten hankkia se villakin.

Matka jatkui kohti Pohjanmaata. Näimme karvalehmiä! Tiedän, että heillä on oikeakin nimi, mutta tykkään enemmän karvalehmästä. He olivat yhtä uteliaita kuin vähemmän karvaiset serkkunsa, tulivat heti lähemmäs tarkastamaan kuka olen ja mitä teen. Mietin onkohan heillä kuuma (varmaan on) ja millaistakohan olisi lojua niityllä lueskelemassa kirjaa nojaten kyljellään torkkuvaan karvalehmään (varmaan ihanaa).

Pysähdyimme Vaskivedellä, kun törmäsimme kantatie 65:n varrella Kesämakasiiniin, joka myy lähituottajien ruokatuotteita ja käsitöitä. Elintarvikevalikoima oli ajan hermolla: tarjolla oli luomuvihannesten ja -kananmunien lisäksi mm. gluteenitonta leipää, härkäpapupastaa ja muuta erikoisruokavalioihin sopivaa. Piipahdimme myös vintillä, jonka hämärässä toimii pieni kirppis. Ihana paikka, todellakin vierailun arvoinen.

Ruokaa emme raaskineet ostaa kuumaan autoon, sillä matka jatkuisi vielä seuraavan päivän iltaan, mutta ostimme matkaeväiksi Anttilan tilan limonadeja. Pirskahteleva omenalimu oli suosikkini näistä kahdesta, karviaislimonadi oli makeampi. Ostan suomalaisten pikkutilojen tuotteita aina kun siihen on passeli tilaisuus, vimmaisesti haluan pitää niitä pystyssä, kannattaa roposillani asioita joita haluan nähdä maailmassa lisää. Huomasin muuten tilan sivuja tutkiessani, että marjatilan ja pikkuisen limonaditehtaan yhteydessä Satakunnan Kokemäellä on mahdollisuus myös yöpyä hostelliksi muutetussa kartanossa.

Vietimme loppupäivän Lapualla, siitä onkin luvassa oma kirjoituksensa. Yöksi ajelimme rannikolle Maksamaalle, josta olimme varanneet pikkuisen mökin. Tai no, olin kuvitellut varanneeni pikkumökin, mutta se olikin oikeastaan pieni talo olohuoneineen ja kuisteineen. Majapaikkamme sijaitsi isäntäväen vehreällä pihalla, he olivat vähäsanaisia ja ystävällisiä, jättivät meidät lyhyen esittelyn jälkeen rauhoittumaan yöpuulle. Ruokimme omasta mielestään nälkäkuoleman partaalla horjuvat koirat, löhösimme niiden kanssa hetken sohvalla ja tutkimme seuraavan päivän ajoreittiä ennen kuin kömmimme puhtaiden lakanoiden väliin ja nukahdimme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Lapuan kautta Lappiin – vinkkejä matkaan?

Jee! Mäykkyjen saikku on virallisesti ohi, sillä viimeiset tikit poistettiin tänä aamuna. Sehän tarkoittaa, että lähdemme lomanviettoon Lappiin. Kutsun sitä sinnikkäästi lomaksi, vaikka töitä on kyllä tiedossa, mutta onneksi aika rennolla otteella eikä mahdottoman paljon. Paku kääntyy kohti pohjoista jo huomenna, vähän aiemmin kuin olimme olettaneet, kun tänä viikonloppuna siintäneet juhlat siirtyivätkin ensi kesään. Ei se mitään, onpahan siellä jo jotain mitä odottaa.

Kuvat ovat viimekesäiseltä matkalta Lappiin. Autossa voi vallan hyvin tehdä töitä, kunhan aurinko ei porota suoraan läppäriin!

Yleensä ajamme suorinta reittiä maan halki, nelostietä pitkin Esplanadilta Lappiin: lähdemme aamulla ja olemme yöhön mennessä perillä, tai kuten viime kesän helteissä, yötä vasten matkaan ja aamulla perillä. Se oli koirien kanssa reissatessa ainoa järkevä vaihtoehto, sillä vanhassa pakussamme ei ole ilmastointia ja kuumalla kelillä siellä on ihmisilläkin tukalat oltavat. Toivotaan, että tällä kertaa ei ole luvassa ihan yhtä korkeita hellelukemia, sillä tarkoitus on lähteä ajamaan aamusta.

Tällä kertaa meillä ei ole raksa-aikataulun tai saapuvien vieraiden takia kiire olla perillä, joten päätimme kerrankin pilkkoa pitkän ajomatkan osiin ja taittaa matka kaikessa rauhassa kahden päivän mittaan. Välietappina on mikäs muukaan kuin Pohjanmaa! Jep, emme saaneet Provinssi-visiitillä Jarnon synnyinseuduista vielä tarpeeksemme. No, eipä tälläkään pikavisiitillä ihan hirveästi ehditä nähdä, mutta ainakin vähän enemmän kuin aiemmilla läpiajomatkoillamme, joilla on tullut tutustuttua lähinnä nelostien varrella oleviin huoltoasemiin.

Olemme varanneet pienen rantamökin Maksamaasta ja ajattelimme ajella maisemareittejä pitkin hissuksiin, pysähdellen kivannäköisiin paikkoihin jaloittelemaan, kahvittelemaan ja nauttimaan kesäisestä Suomesta. Lähimatkailu kiinnostaa, joten otetaan nyt matkasta kaikki irti kun siihen on kerrankin täydellinen mahdollisuus. Täytyy varmuuden vuoksi pakata uikkarit, vaikka olen sen sortin vilukissa, että talviturkki ei välttämättä lähde Suomen viileissä vesissä ollenkaan. Mutta ei sitä tiedä mikä fiilis on viiden tunnin autossa istumisen jälkeen, jos kohdalle osuu kunnon hellekeli.

Kysymys kuuluu: onko teillä vinkkejä matkan varrelle? Reittimme kulkee Tampereen ja Seinäjoen kautta Lapualle, sieltä Maksamaahan yöksi. Sieltä jatkamme lauantaina rannikkoa pitkin kohti Lappia. Otamme ilolla vastaan kaikki vinkit reitin varrelle tai lähettyville osuvista ihanista kahviloista, ravintoloista, kirppiksistä, näyttelyistä ja luontokohteista!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Saari kutsuu

Ah! Lähdemme tänään ystävien spontaanista kutsusta minilomalle saaristoon. Käymme matkan varrella kaupassa ostamassa jotain grillattavaa ja huristelemme satamaan, josta meidät noukitaan veneen kyytiin. Koska olen optimisti, pakkaan aurinkorasvan ja bikinit, mutta olen samalla sen verran realisti, että pakkaan myös villapaidan, kuoritakin ja sateenkestävät kengät. Suomen kesä ei ole viime päivinä varsinaisesti hellinyt meitä, mutta ihan sama, aion sääolosuhteista huolimatta ottaa saareilusta kaiken irti.

Kaivoin saaripäissäni esiin kuvia viimekesäiseltä retkeltämme Estholmeniin, ne olivat näköjään unohtuneet arkistoihin. Taitaakin olla ensimmäinen kesä viiteen vuoteen, kun emme ole varanneet Estholmenia omalle porukalle. Energia on alkanut salavaivihkaa suuntautua enemmän pohjoiseen sen jälkeen kun aloitimme Lappi-projektimme, mutta onneksi saaristo ei katoa mihinkään – ja kivaa, kun näitä pikkuretkiä putkahtaa suunnittelemattakin eteen.

Mitäs teillä on viikonloppuna ohjelmassa?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kesäretki antiikkipäiville

Seuraa menovinkki maan eteläosissa liikkuville! Fiskarsin antiikkipäivät ovat alkaneet ja palvelevat antiikin ja vintagen ystäviä sunnuntaihin asti. Vajaan kymmenen kilometrin päässä järjestetään tismalleen samaan aikaan Billnäsin perinne- ja antiikkipäivät, joten viisas varaa retkeen koko päivän ja kiertää tietysti molemmat.

Fiskars ja Billnäs ovat kansallisromanttisessa vehreydessä uinuvia kuvankauniita ruukkikyliä, joista löytyy antiikkipäivien lisäksi kesäkahviloita, taidenäyttelyitä, käsityöläisten pajoja ja pihakirppiksiä. Kuten hiustemme pituudesta voi tarkkasilmäinen päätellä, nämä kuvat ovat viimekesäiseltä retkeltämme – ja naputan taas pakussa, sillä olemme paraikaa matkalla takaisin apajille! Katsotaan ehdimmekö tällä retkellä myös Fiskars Village Art & Design Biennaleen, mutta se on auki syyskuuhun saakka, joten sen suhteen ei ole kiirettä.

Billnäsin perinne- ja antiikkipäivillä tarjonta tuntuu painottuvan modernismin ajan estetiikkaan 20-luvusta 70-luvulle, Fiskarsista löytyy enemmän 1700- ja 1800-luvun antiikkia, taidetta ja harvinaisuuksia. Perinteiseen kirppistunnelmaankin pääsee, sillä Fiskarsin varsinaisen tapahtumapaikan edustalla on valtava määrä kirppiskojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista vanhaa ja kaunista. Hinnat ovat osin suolaisemmat kuin keskivertokirppiksellä, mutta tavarat on myös kuratoitu tarkoin – täällä ei tarvitse etsiä jotain kiinnostavaa pakasterasioiden ja linttaan astuttujen lenkkareiden joukosta (siinäkin on toki oma viehätyksensä).

Retkellä viihtyy, vaikkei olisi liikkeellä ostohousut jalassa. Lomatunnelma alkaa jo Fiskarsiin johtavalla tiheän metsän reunustamalla tiellä ja antiikkipäivillä on paljon katseltavaa – siellä voi kierrellä kuin näyttelyssä, imeä itseensä inspiraatiota ja ideoita ja pysähtyä välille viinilasilliselle. Billnäsin ruukki on jo itsessään näkemisen arvoinen, hengästyttävän hieno paikka jolla on 400-vuotinen historia. Suurin osa postauksen kuvista on otettu juurikin sieltä, Isosta pajasta joka on tapahtuma-aikaan täynnä myyjiä.

Törmäsimme Fiskarsissa Helsinki Secondhandin Janiin, mikä ei ehkä ollut aivan tavaton yllätys ottaen huomioon, että Korkeavuorenkadulla toimiva antiikkikauppa on tietysti antiikkipäivillä myymässä aarteita. Monet kauppiaat ovat pitkin kevättä säästelleet parhaita löytöjään juuri antiikkipäiviä varten.

Vietimme viime kesänä alueella koko päivän, kiertelimme ja tutkimme, juttelimme myyjien kanssa ja vertailimme löytöjämme muiden vieraiden kanssa. Antiikkipäivillä vallitsee just niin leppoisa tunnelma, että se houkuttelee hölöttämään tuntemattomille. Monilla on koiria mukanaan ja yleensä niitä kaikkia saa silittää.

Kävimme lopuksi vielä syömässä ja lähdimme ajelemaan takaisin Helsinkiin kun päivä oli jo taittumassa heinäkuiseksi illaksi. Tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin lomalla. Bongaa ylläolevasta kuvasta pörröinen peurapylly! Hän loikkelehti paluumatkalla edestämme metsään, ennätin juuri napata pakun ikkunasta kuvan.

PS. Löysimme viimevuotisilta antiikkipäiviltä työhuonettamme kaunistavat mustat 20-luvun kirjakaapit, jotka vilahtavat mm. näissä kuvissa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Postikortteja Provinssista

✖ SEINÄJOKI, ETELÄ-POHJANMAA

Kirjoitan tätä pakussa matkalla takaisin Helsinkiin. Takana on viikonloppu Provinssissa – ensimmäisen kerran vuosiin! Ensimmäisen kerran taisin olla Provinsissa joskus teininä. En muista siitä mitään. En vitsaile, minulla on ehkä varhaisdementia. Siitä on niin pitkä aika, että se tuntuu eri elämältä. Epäilemättä join liikaa halpaa valkoviiniä ja riehuin liian kireissä pillifarkuissa muiden teinien joukossa jonkun hevibändin yleisössä.

Seuraavan Provinssi-retkeni muistan, se oli opiskeluvuosieni puolivälin tienoilla. Saimme jollain köykäisellä tekosyyllä lainattua festariretkeä varten taidekoulun pakun, jossa nukuimme festareiden leirintäalueella. Pakussa oli kyllä hyvä nukkua, varmasti parempi kuin teltoissa, joissa oli raporttien mukaan sinä kesänä yhtä aikaa kuumaa, märkää ja helvetisti hyttysiä. Ajaminen sen sijaan oli vähän hasardia. Se oli lähinnä leffapuolen opiskelijoiden käytössä ja olin leffatuotannoissa ollut sen verran mukana, että tunsin pakun erityisominaisuudet, kuten esimerkiksi sen, etteivät etuovet aina auenneet ja silloin piti kiivetä sisään takakautta penkkien yli. Kerran tuli myös ajettua pakulla käsijarru pohjassa Tampereelta Poriin. Ei siitä sen enempää.

Varhaisperunoita ruohosipuliaiolilla. Jumalten ruokaa.

Levy-yhtiövuosina Provinssi oli jokakesäisen festarityöputken avaus: artistipromoa tekevien tiedottajien tehtävä oli hoitaa festareilla levy-yhtiön kansainvälisten artistien haastattelu- ja kuvausrumba kaikkine miljoonine lennosta muuttuvine yksityiskohtineen. Työ vaati organisointikyvyn lisäksi hyvät kengät ja lehmän hermot. Tuntui, että niinä vuosina Provinssissa satoi aina: pakkasimme työkavereiden kanssa firman auton takakonttiin kumppareita ja hyttysmyrkkyä ja olimme onnellisia hotellihuoneistamme ja passeistamme, joilla vältti ryysiksen ja pääsi liikkumaan festivaalin huoltoreittejä pitkin.

Mieleen on jäänyt moni Provinssi-keikka, kuten vuosituhannen alussa Seinäjoella soittanut David Bowie, joka lumosi yleisön raukealla esityksellään täydellisenä sunnuntaipäivänä. Se jäi Bowien viimeiseksi Suomen keikaksi. Iggy Popin ja David Bowien yhdessä kirjoittama China Girl on yksi maailman hienoimmista kappaleista kumman tahansa esittämänä, Bowien veto kumisi palleassa asti. Keikan jälkeen näin yleisön joukossa ensi kertaa tutun muusikon, josta tuli myöhemmin poikaystäväni.

Toinen unohtumaton: The Ark silloin kun he olivat parhaimmillaan ja Ola Salon silmäkulmissa oli vähintään kilo glitteriä ja It Takes a Fool to Remaine Sane täytti teltan kollektiivisella euforialla.

Do, do, do what you wanna do
Don’t think twice, do what you have to do
Do, do, do, do, let your heart decide
What you have to do
That’s all there is to find

Eniten jäi aikoinaan harmittamaan Patti Smithin keikka, jonka missasin jonkun reissun takia vuonna 2007 – mutta onneksi ei tarvitse harmitella enää, sillä olen nähnyt Pattin sittemmin sekä Ruisrockissa että viime vuonna Flow´ssa. Okei, Danzigin Provinssi-keikka kaivelee vähän vielä, vaikka se oli silminnäkijöiden mukaan umpisurkea. Kaikessa kauheudessaankin Danzigia ympäröi jokin kummallinen taika, joka saa Dirty Black Summerin kuulostamaan uudelleen ja uudelleen ihan sairaan hyvältä.

Tänä vuonna ei tarvittu kumppareita eikä hyttysmyrkkyä. Mietin hetken olenko ollenkaan samoilla festareilla kuin aiemmilla kerroilla, mutta kyllä se sama alue oli, sama pikkuinen Seinäjoki jonka festarit saavat sekaisin joka kesä. Aurinko paistoi perjantaina pilvettömältä taivaalta, lauantainakin ojenteli säteitään pilvien ja tiheiden puiden välistä. Olimme varanneet hotellihuoneen läheltä festarialuetta, tietysti olisi voinut nukkua pakussakin. Suihku on kuitenkin kiva, vaikkei sitä lopulta edes käyttäisi.

Agendalla oli töitä, mutta vapaa-aikaakin jäi: haahuilimme festarialueella, kävimme syömässä (kaikkea terveellistäkin olisi ollut, mutta ranut, hampurilaiset ja Bonelessin friteerattu kukkakaali kiinnostivat eniten) ja törmäilimme tuttuihin. Jarno löysi hotellin pihalta lapsuudenkavereitaan, pohjanmaalainen kuin on. Isänsä näköä tullut kuulemma vuosien varrella.

Ja pyörimme tietysti keikoilla! Ulkomaiset vieraat eivät tänä vuonna niin puhutelleet, viikonloppu oli kotimaisten juhlaa. Vesalan Tequila soi kun odotimme loossikyytiä veden yli. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa CMX, angstisten Lappi-teinivuosien suosikkini, joka tuli myöhemmin enemmän kuin tutuksi myös musiikkialan kautta. Kävimme fiilistelemässä Apulantaa ja Tonyn violetteja glitterverkkareita. Ellinooran karisma teki vaikutuksen, en tiennyt artistista mitään etukäteen! Anna Puu oli upea itsensä ja soitti suosikkibiisini Tarvin vielä yhden yön aikaa, joka on ihana yhdistelmä kaihoa ja diskoa.

Viikonlopun paras: multitalentti-muusikko-tuottaja Jori Sjöroos, joka tekee tällä hetkellä kokeilevaa teknoa ja riehui lavalla yksinään. Mahtava! Teltta jäi melko tyhjäksi, Flow’ssa hän olisi vetänyt saman tilan helposti täyteen. Harmittamaan jäi Iisa, joka soitti niin myöhään etten jaksanut enää pitää silmiä auki (keski-ikä vai vanhuus, en osaa päättää) ja Vesta, jonka aloittaessa viimeisen päivän iltana pakkasimme jo pakua lähtöä varten. Kuuntelimme siis Turvallista sotaa paluumatkalla, paku rämisi alla kuten vuosia aiemmin, myös tällä kerralla avasin ilmastoinnin puutteessa ikkunan. Lasketaan sekin osaksi elämystä.

Kiitos Seinäjoki, seuraavaan kertaan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Särestöniemi ~ taiteilijan kotona

✖ KITTILÄ, LAPPI

Viime tiistaina vietettiin lappilaisen taiteilija Reidar Särestöniemen syntymäpäivää! Loikataanpa merkkipäivän kunniaksi viimekuiseen Lapin roadtripiimme, jonka varrella poikkesimme myös Kittilään. Olin nimittäin pitkään halunnut vierailla Kittilän Kaukosen kylässä, Särestöniemen suvun tilalla, jossa Reidar syntyi ja eli lähes koko elämänsä. Syrjässä kaikesta sijaitsevaan Särestöön ei kulkenut hänen elinaikanaan edes tietä, mutta se oli Lapin luontoa rakastavan taiteilijan koti, työskentelypaikka ja sielunmaisema.

Keskellä metsää sijaitsevan tilan komeita hirsirakennuksia ei tarvitse tyytyä ihailemaan pelkästään ulkoa, sillä tilalla toimii nykyään Särestöniemi-museo. Pääsylipun hinnalla saa koluta nurkkia sydämensä kyllyydestä ja nähdä lähietäisyydeltä missä vuonna 1925 syntynyt Reidar asui, työskenteli ja saunoi nimekkäiden vieraidensa, kuten Kekkosen kanssa. Museolla on hallussaan noin kolmannes Reidarin uran aikana syntyneestä 1500 teoksesta ja tilalla on esillä vaihtuva näyttely, johon lainataan töitä myös muualta.

Loputtoman, mutkittelevan savitien päässä sijaitsevaan Särestöön ei kulje julkista liikennettä, vaan visiittiin tarvitaan oma auto. Vaivannäöstä huolimatta suosittelen lämpimästi vierailua, jos löytää itsensä Kittilän suunnalta. Esimerkiksi Leviltä sinne ei ole kuin vajaa 50 km, mikä on Lapin mittakaavassa yksi poronkusema.

Särestöniemi oli kiehtova tyyppi, joka herätti kiihkeää keskustelua niin taiteellaan kuin värikkäällä persoonallaan. Lapin mies oli loistava tarinankertoja ja seuramies, jota kutsuttiin usein Kittilän shamaaniksi tai Pohjolan Picassoksi. Hän oli 70-luvun aikakauslehtien suosikkihahmo ja poseerasi kuvissa silmät hohkaen mustina kuin miilunpolttajalla milloin afgaaniturkissa, milloin lähes alastomana. Kuvat eivät nostattaisi tänä päivänä suuria tunteita, mutta 70-luvun Suomi oli toisenlainen ja Reidar herätti huomiota kaikkialla missä kulki.

Särestöniemessä hän asui koko elämänsä lukuunottamatta 50-luvun opiskeluvuosiaan Helsingissä ja Leningradissa. 50-luvun lopussa hän piti Helsingissä yksityisnäyttelyn, josta hänen uransa lähti nousukiitoon: villejä, värikylläisiä öljymaalauksia tehneestä kittiläläisestä tuli kolmekymppisenä aikansa tunnetuin lappilainen taiteilija. Nykyään hänen teoksistaan maksetaan moninkertaisia hintoja ja ne ovat taidekeräilijöiden kestosuosikkeja.

Reidar ehti tehdä uransa varrella monenlaista grafiikasta pastellitöihin, mutta pian pienet muotokuvat ja maisemat alkoivat liukua siihen mistä hänet parhaiten tunnetaan: valtaviin, värikkäisiin öljyvärimaalauksiin ja Lapin luonnosta ammentavaan puoliabstraktiin ilmaisuun. 60-luvulla Reidarin tyyli muuttui entistä kokeilevammaksi, hän sekoitti paksuun maaliin erilaisia aineksia ja teki joistakin töistään lähes kolmiulotteisia. Luin jostain, että taidekeräilijät ja konservaattorit ovat olleet kokeiluista enemmän kauhuissaan kuin innoissaan, sillä erikoistekniikoilla tehtyjä maalipintoja on jouduttu konservoimaan uudelleen.

Gallerian sisäänkäynti ja Mukka-ikoni, jonka Reidari teki 70-luvulla lappilaisen kirjailija Timo K. Mukan muistolle.

Monimerkitykselliset eläinaiheet ja arktinen maisema olivat ominta Reidaria: hurjissa teoksissa vilisee ilveksiä ja riekkoja, rakastuneita hylkeitä, koivikkoja, jokia, jänkää, tuntureita. Ne ovat kaikki metaforia, monet niistä taiteilijasta itsestään – joskus hän oli karhu, toisinaan jänkä. Syvät värit olivat tärkeitä, niillä hän kuvasi ruskaa, suopursujen kukintaa, kesäyön aurinkoa, tunturin ensilunta.

Äitini rakastaa Lappia vähintään yhtä paljon ja muistelee Reidarin Huurrekoivikkoa, joka roikkui 70-luvulla Oulun Osuuspankin aulassa. Hän kävi opiskeluvuosinaan istumassa sen äärellä silloinkin kun ei ollut pankkiin mitään asiaa.

Rakastan sitä, että Reidar maalasi Lapin paratiisin väreissä ja sitä kuinka raivokkaasti elossa hänen työnsä ovat yhä vuosia hänen kuolemansa jälkeen. Rakastan maalausten nimiä: Yhdessä yössä Pohjantuuli puhalsi jängän kukkia täyteenKielto ja kaipausYössä kukkii kummat kukat. 

Lempiyksityiskohta: valtava signeeraus jokaisen teoksen alakulmassa.

Visiitti Särestöniemessä syvensi ymmärrystäni taiteilijasta, joka kuoli vain muutamia kuukausia ennen kuin minä synnyin. Jos hän eläisi nyt, hän olisi melkein satavuotias. Särestössä kulkiessa tuntuu kuin olisi päässyt hetkeksi taiteilijan saappaisiin, näkemään samat maisemat kuin hän, tuntemaan metsän ympärillään ja virtaavan veden voiman.

”Yritän kertoa värein tundraa, sekä sitä hurjaa kevättä, mitä koen, plus etsiä elämän pikkiriikkisessä ajassa jotain, joka maistuis vaikkapa yhtä mukavalta kuin kuun kehä ennen suvea, tai ensimmäiset muuttolinnut ja sääsket.” – Reidar Särestöniemi

Hesari julkaisi muuten viime vuonna Reidarista jutun, jossa avataan Reidarin kirjeenvaihtoa rakastettunsa, runoilija Yrjö Kaijärven kanssa. Heidän suhteensa päättyi vasta 70-luvun alussa Kaijärven kuolemaan. Kirjeet ovat lumoavaa luettavaa, mutta en tiedä mitä olisin mieltä yksityisen kirjeenvaihdon julkistamisesta. Tulee olo, että näitä sanoja ei ole tarkoitettu minun silmilleni.

Juuri kukaan ei ollut tiennyt Reidarin homoseksuaalisuudesta. Hesarin haastattelemien aikalaisten mukaan kylillä juoruttiin lähinnä Särestöniemen hurjista juhlista. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 asti ja sairaus vuoteen 1981 – siis Reidarin kuolinvuoteen – asti. Hän ei ehtinyt nähdä maailmaa, jossa olisi saanut avoimesti olla oma itsensä. Enpä tosin tiedä elämmekö sellaisessa maailmassa vieläkään.

Reidar oli monissa asioissa aikaansa edellä. Hän oli intohimoinen luonnonsuojelija, joka murehti arktisen luonnon tuhoutumista ja suhtautui kriittisesti muoviin. Hän rakasti Särestöniemen ohi virtaavaa Ounasjokea ja kutsui jokea veljekseen. Metsän keskellä sijaitsevalle tilalle pääsi Reidarin elinaikana ainoastaan veneellä sulan veden aikaan eikä hän halunnut rakennuttaa sinne tietä. Periaate saattoi koitua taiteilijan kohtaloksi: kun hänen sydämensä petti, ambulanssin henkilökunnan piti noutaa hänet vesiteitse. Kun he pääsivät vihdoin terveyskeskukseen, 56-vuotias taiteilija oli jo poissa.

Vanha Särestö

Museoalueen vanhin rakennus on Särestöniemen suvun talo, Vanha Särestö, joka on Reidarin lapsuudenkoti. Viimeisimpänä talossa asui Reidarin veli Anton, joka isännöi Särestöniemeä vielä pitkään Reidarin kuoleman jälkeen, 90-luvulle saakka, kunnes aika jätti hänestäkin. Vanhan Särestön peräpohjalaista rakennusperinnettä edustava päätalo piharakennuksineen entisöitiin ja avattiin vieraille 2000-luvun alussa. Kuvilla ja kertomuksilla varustettu talo kertoo suvun tarinan ja avaa taiteilijan varhaisia vaiheita. Reidarin ensimmäinen ateljeetilansa sijaitsi Vanhan Särestön pirtissä.

Eniten minua kiinnosti kuitenkin ns. Reidarin Särestö, eli taiteilijan itsensä rakennuttamat galleria ja ateljeekoti. Arkkitehtipariskunta Reima ja Raili Pietilä suunnittelivat 70-luvulla näyttävät galleria- ja ateljeerakennukset, jotka edustavat modernia suomalaista puuarkkitehtuuria. Niin pökerryttävän hienoja, etten ole päässyt niistä vieläkään yli, enkä osaa päättää kumpaa rakastan enemmän: rakennuksia itsessään vai Reidarin sisustusta, jossa on sulassa sovussa taidetta ja kirjallisuutta, pohjoista mielenmaisemaa ja matkamuistoja maailmalta.

Erillinen galleriarakennus tarvittiin, kun Särestössä alkoi kuuluisan taiteilijan houkuttamina liikkua kiinnostuneita vieraita taiteen ystävistä valtiovieraisiin. Galleria on huikaisevan hieno kelohonkarakennus, joka sulautuu saumattomasti ympäröivään metsään. Rakastan arkkitehtuuria, joka ei riitele ympäristönsä kanssa, vaan solahtaa maisemaan kuin olisi aina kuulunut juuri siihen. Galleriassa on korkea päätytila, jossa Reidarin suuret, värikkäät teokset ovat omassa elementissään, mutta museon kokoelmiin kuuluvia töitä on ripoteltu muuallekin rakennukseen, sinne sun tänne portaikkojen eteen ja nurkkien taakse.

Suurin yllätys odottaa rakennuksen toisessa kerroksessa: siellä on edustuskäyttöön rakennetun saunan lisäksi valtava uima-allas, joka on selvästi rakennuksen sydän. Hehkuvan vihreäksi maalattu allas on niin syvä, että se ulottuu kelohonkarakennuksen perustuksiin asti. Sieltä se omassa surrealistisessa tyyneydessään hohkaa lämpöä ympäröivään kittiläläiseen maisemaan.

Näky oli niin absurdi, että leuka loksahti auki. Tila on tietysti järisyttävän kaunis: valo väreilee ikkunoista, maalaukset hohkavat altaan ympärillä ja altaan toisesta päädystä näkee suoraan galleriatilaan. Gallerian uima-altaassa Särestöniemi sai uida kuin hylje taulujensa keskellä, lukee museon sivuilla. Mielikuva parrakkaasta taiteilijasta polskimassa altaassaan naurattaa yhä.

Varhainen monotypia.

Särestöniemen ensimmäinen ateljeekoti, Honkapirtti, tuhoutui uuden vuoden yönä vuonna 1977 alkaneessa tulipalossa. Talon mukanan tuhkaksi paloivat myös taideteokset, jotka Reidar oli halunnut pitää itsellään, lapsuudenmuistot, kirjakokoelmat sekä omat runot ja päiväkirjat, joista hän oli suunnitellut tekevänsä kirjan. Koko taiteilijan elämän niellyt tulipalo oli paha kolaus. Sanotaan, että Reidar ei koskaan toipunut siitä, eikä hän elänytkään montaa vuotta tulipalon jälkeen. Hänen elämäntyylinsä oli muutenkin kuluttava, alkoholinhuuruinen juhlinta ja julkisuudessa paistattelu vuorottelivat masennusjaksojen kanssa. Taiteilija kärsi myös todellisen identiteettinsä peittämisestä. Olen lukenut tulkintoja siitä kuinka Reidar veti julkisuudessa mystisen, joskin viihdyttävän Lapin samaanin roolia, ja vasta Särestössä läheisten keskellä roolit karisivat ja hän saattoi olla oma itsensä, tavallinen ihminen iloineen ja suruineen.

Uusi koti valmistui vuonna 1978 kivenheiton päähän galleriasta ja vanhan kodin kivijalasta – ja millainen ateljeekoti siitä tulikaan! Enemmänkin hirsilinna, kolmikerroksinen monumentti, jonka ikkunoista valo virtaa sisään kaikista suunnista. En tiennyt mitä tehdä kaiken sen kauneuden äärellä, joten sekoilin huoneesta toiseen pienen hysterian vallassa ja hoin Jarnolle kato tätä, miten ihana, voidaanko muuttaa tänne, miten tää kaikki on niin ihanaa.

Valtava ateljeesali on kaunis ja avara: sinne on helppo kuvitella Reidar työtakissaan suurten maalaustensa ääreen. Taiteilijan päivärytmi vaihteli vuodenaikojen mukaan: pisimmät päivät hän teki keväisin ja kesäisin, kun valoa piisasi yöt läpeensä. Kaamosaikaan työnteko oli vaikeaa, silloin Reidar matkusteli paljon. Sydäntalven valottomuus oli hänelle raskasta, hän eli auringosta ja valosta.

On surullista, että taiteilija ehti asua uudessa kodissaan alle kolme vuotta. Hän kuoli ateljeehensa 56-vuotiaana, toukokuun lopussa jäiden lähdön aikaan vuonna 1981. Ateljee on jätetty suunnilleen siihen kuntoon mihin se taiteilijan kuoltua jäi. Näyttää siltä kuin Reidar olisi vain piipahtanut ulos, mennyt tervehtimään jokea tai hakemaan puita.

Yläkerrasta löytyy taiteilijan makuuhuone kirjoituspöytineen sekä pikkuinen vierashuone, jonka seinät on vuorattu valokuvilla Reidarin matkojen varrelta. Talon ylimmässä kerroksessa on tilava ullakko, joka on harmi kyllä suljettu vierailta. Reidar oli halunnut kotiinsa kolmannen kerroksen, jotta näkisi sieltä Ylläksen tunturirivistön.

Rakastan tätä kelohongasta tehtyä päiväsänkyä. Taljan päällä torkkui aikoinaan Sielu-koira, jolle rakennettiin talossa kuulemma omat, bernhandilaisen valtaville tassuille sopivat portaat. Oven takaa aukeaa talon päädyn kokoinen terassi.

Ateljeesalin taidenäyttely vaihtuu kolme kertaa vuodessa ja salissa järjestetään myös konsertteja, teatteriesityksiä ja taidetapahtumia. Meidänkin vierailumme aikana korkeaan ateljeetilaan kannettiin tuoleja illalla alkavaa esitystä varten. On ihanaa, että Reidar on alkanut kiinnostaa ihmisiä uudelleen viime vuosina, sen myötä museonkin kävijämäärät ovat vilkastuneet. Tila ei varsinaisesti sijaitse kenenkään kulkureitin varrella, sinne pitää hoksata mennä. Suosittelen varaamaan aikaa – tämä on poikkeuksellinen paikka, jota ei halua juosta läpi kiireessä. Museossa on lipunmyynnin yhteydessä myös kahvila ja pieni puoti, jossa myydään julisteiden, postikorttien ja kirjojen lisäksi Halón vaatteita, jotka säkenöivät Reidarin maalausten väreissä ja kuvioissa. Yhteys on luonteva – ehkä muistattekin, että toinen merkin perustajista on kittiläläinen vaatesuunnittelija Jukka Puljujärvi. Minullakin on pari Reidar-malliston vaatetta, vihreän ja punaisen sävyissä loimuava minimekko ja upea kimono, joka hohtaa näissä kuvissa.

Taiteilijan työtakki roikkuu maalaustelineessä kuin odottaisi, että Särestöniemen isäntä saapastelee sisään minä tahansa hetkenä jatkamaan töitään.

Särestöniemi-museo
Avoinna ti-la 12-18 vuoden ympäri (lipunmyynti sulkeutuu klo 17)
Särestöntie 880 
99110 Kaukonen 
Kittilä, Lappi

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Päiviä, iltoja

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Heräsimme ensimmäisenä aamuna valoon, koirat välissämme. Aurinko tulvi bambusäleikköjen raoista, paljasti talvikuukausina kertyneen pölyn ja sotkun, jonka olimme saaneet aikaiseksi saapuessamme myöhään illalla. Olimme vain nostaneet matkatavarat sisään, ruokkineet jaloissa pyörineet nälkäiset eläimet, pedanneet sängyn pirtin nurkassa, kaivelleet matkalaukusta hammastahnaa muistamatta, että sitä jätettiin viime syksynä kylpyhuoneen kaappiin juuri tätä hetkeä varten.

Aamun ensimmäinen tehtävä heti heräämisen jälkeen: kahvinkeittimen pyyhkiminen pölystä, kahvipurkin avaaminen ja nuuhkiminen (oli vielä kunnossa). Talo on ollut kylmänä talven yli, täällä oli vielä toissapäivänä sisällä vain yksi tai kaksi plusastetta. Kahvikupit lepäsivät kuivauskaapissa siinä kohdassa, johon olin ne viime lokakuussa lähtöaamuna asettanut. Jarnon lempikupit ovat korkeita ja tukevia, vanhaa Arabiaa. Minun lempikuppini on kirppikseltä löytynyt nimetön käsintehty muki, niin iso että voi vähän huijata itseään, sanoa juoneensa “vain yhden kupin” kohtaamatta tosiasiaa, että mukiin mahtuu puoli litraa kahvia.

Talo nitisi talven jäljiltä, oikoi kohmeisia hirsiään. Tervehdin kuistia ja pirtin pöytää, kosketin leivinuunin kylkeä ja kotilieden valurautaista pintaa, availin ja suljin ovia. Olimme lämmittäneet talon huoneista vain pirtin ja keittiön. Vierashuone lämpenee vasta sitten kun vieras saapuu ja loput kaksi huonetta, no, ne ovat niinsanotusti työn alla. Toisesta tulee tänä kesänä meidän makuuhuone ja siitä toisesta jonain vuonna kylpyhuone sitten kun meillä on varaa ryhtyä urakkaan. Silloin voimme purkaa pirtistä leivinuunin viereen 70-luvulla rakennetun pikkuvessan.

Ostimme Pellosta ruokakaupasta kauramaidon, kananmunien ja muiden välttämättömyyksien lisäksi oransseja tulppaaneja.

Teki mieli alkaa heti tuulettaa ja siivota, valmistella asioita uutta kesää varten. En ollut ainoa kärsimätön, Jarno oli jo kiskonut raksahousut jalkaan ja käynyt tutkimassa miltä tuleva makuuhuoneemme näyttää talven jäljiltä (vastaus: yhtä keskeneräiseltä kuin syksyllä lähtiessämme). Mutta maltoimme mielemme ja menimme ensin aamukahville kuistin rappusille, se on paras mahdollinen paikka aloittaa päivä. Aurinko lämmitti jo puisia portaita. Katselimme koiria jotka kirmasivat puoliksi sulanneella pihalla ja kiipeilivät aurausvallien yli hangille. Naapuri oli ystävällisesti käynyt auraamassa pihatien, muuten olisimme saaneet kahlata sadan metrin matkan perille puolitoistametrisen kinoksen läpi.

Kun olimme edellisenä iltana saapuneet Kittilästä ja kantaneet laukut sisään, olimme ihan ensimmäiseksi poltelleet salviaa. Siitä on tullut täällä tapa, talo on yli satavuotias ja nurkkiin kertyy monenlaista. Kasuaalia noitailua, naurattaa ilmaisu jonka opin yhdeltä teistä. Kuljimme savuavan salvian kanssa hämärässä huoneesta huoneeseen, kiersimme ne nurkkia myöten, puhalsimme savua kaappeihin ja komeroihin. Pöllytimme ummehtuneen ilman ja pysähtyneen energian ulos, teimme tilaa uudelle.

Salvian polttamisen lomassa esitimme toiveita alkaneelle keväälle, tulevalle kesälle ja syksylle. Toivoimme pitkiä unia ja onnellisia päiviä, hyvää kahvia, remonttionnea, kaunista ja vähäsateista kesää. Voimia ryhtyä viikkoja kestävään talonmaalausurakkaan. Nokosia, uintireissuja, notkuvia viinimarjapensaita. Mahdollisuuksia tehdä täällä töitä, mahdollisuutta pitää täällä heinäkuussa muutaman viikon loma. Retkeä tai kahta vielä pohjoisemmaksi. Tuntui juovuttavalta sanoa ääneen kaiken mitä halusimme, kuin se olisi ollut jotain hurjaa, vähän vaarallista.

Ihan kaikkea emme sanoneet ääneen. Emme maininneet toiveita, joista luopuminen tekisi liian kipeää. Ne lepattivat ympärillämme kuin hämärässä välkehtivät perhoset, joita katsotaan ihan läheltä vain silloin kun on tarpeeksi vahva, tarpeeksi vakaa olo.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Postikortteja pohjoisesta

✖ PALLAS-YLLÄSTUNTURIN KANSALLISPUISTO, LAPPI

Pääsiäisterveiset Lapista! Olemme olleet täällä jo viikon ja olemme ilmeisesti ihan sekaisin päivissä, sillä meille valkeni juuri, että on tosiaan pääsiäinen. Olen tehnyt anteeksiantamattoman VIRHEEN ja unohtanut ostaa vuosittaisen suklaamunani, mutta kaupat ovat tiettävästi taas huomenna auki, joten pääsen korjaamaan tilanteen ennen kuin pyhät ovat ohi. Sitä odotellessa seuraa muutama nopea postikortti viime päivien roadtripin varrelta.

Ajoimme Aavasaksalta ensin Ylläkselle ja sieltä Olostunturille, josta teimme päiväretkiä Pallakselle. Sieltä pudottelimme Kittilän kautta takaisin Tornionjokilaaksoon. Harkitsimme hetken, että olisimmekin jatkaneet vielä syvemmälle pohjoiseen Kilpisjärvelle asti, sillä olen käynyt vuosia sitten Enontekiöllä ja haikaillut takaisin käsivarren jylhiin maisemiin siitä saakka, mutta hirsitalolla odottava remontti sai meidät kääntämään pakun kohti tuttua jokilaaksoa. Enontekiö odottakoon seuraavaa roadtripiä – ehkä kesällä tai ensi syksynä?

Lapissa näyttää tällä hetkellä surrealistiselta. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, hetkittäin tarkenee jo nahkarotsissa sillä lämpötilat huitelevat päivisin yli kymmenessä asteessa. Tiet ovat sulat ja tunnelma lähes kesäinen, mutta kinokset alkavat heti tien vierestä ja lunta on tuntureilla vielä metrikaupalla. Ei mitään asiaa ilman suksia tai lumikenkiä.

Koirat ovat olleet supermielissään koko matkan: Luna on nauttinut tuntureista ja Juno hotellielämästä. Miten kaksi siskosta voivatkin olla niin erilaisia. 

Jarno ei tarvinnut suksia metsissä suhaamiseen – mäyräkoiravaljakko, vieno alamäki ja liukkaaksi tallottu polku riittivät pitämään vauhtia yllä.

Älkää sanoko mitään. Munkit ovat olennainen osa roadtrippailua. Raati on yksimielinen siitä, että parhaat munkit tähän mennessä ovat löytyneet Raattaman kylän Loimu-ravintolasta: itsetehdyt munkit olivat jättikokoiset ja tiiviit, ei mitään turhaa höttöä vaan täyttä tavaraa.

Välillä mietin, että miten nuo koirat ovatkin niin sopeutuvaisia ja tyytyväisiä. Ne vaan matkustavat mukana ja luottavat siihen, että pidämme niistä huolta.

Mikään valokuva ei valitettavasti onnistu taltioimaan sitä tunnelmaa kun ajelee täällä tuntureiden keskellä. Hulluimmillaan niitä kohoaa kaikkialla horisontissa.

Parasta matkaseuraa: mies, Juno-mäyräkoira ja Luna-niminen lepakko.

Autton kauppa on ehta kyläkauppa Raattamassa, tunnelma on autenttinen ja poroa löytyy kaikissa muodoissaan. Ne voitokkaat munkit löytyvät kaupan yhteydessä toimivasta ravintolasta.

Rajasin pridepakun kuvan laitaan, koska se on Kittilän mutaisten hiekkateiden jäljiltä niin rapainen, että sen värikkäät raidat ovat muuttuneet ruskeanharmaiksi. Hurmaavaa. Emme suostu pesemään sitä ennen kuin pahimmat kurakelit ovat ohi. 

Kirjoitan tätä hirsitalon pirtissä isoäidin vanhalla puusohvalla, koirat nukkuen jaloissa. Lämmitin hurisee nurkassa, naapurihuoneesta kuuluu raaputusta kun Jarno rapsuttelee kalkkimaalia hirsiseinistä. Ulkona on vielä valoisaa, vaikka kello on melkein yhdeksän illalla. Nautitaan pääsiäisestä, kaikki tavallamme, siellä ja täällä.

PS. Instagramistakin löytyy Lappi-kuulumisia Storyn puolelta, kurkatkaa myös kohokohtien Lappi-kansiot.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Huoltoasemamunkkeja ja matkantekoa

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Kevään kenties odotetuin päivä koitti vihdoin eilen, kun käänsimme pakun kohti Lappia. Talvi on taittunut kevääksi maan pohjoisimmissakin kolkissa ja pääsemme vihdoin ottamaan hirstitaloprojektimme talviteloilta. Sitä ennen tosin suuntaamme vielä pohjoisemmaksi: vietämme ensin Ylläksellä pari päivää, sen jälkeen suuntaamme vielä Olostunturille ja vierailemme Pallaksellakin. Sieltä pudottelemme ensi viikon puolella takaisin Tornionjokilaaksoon, jossa loppukuu käytännössä meneekin puuhastellen talon parissa. Ah tätä on odotettu niin pitkään ja hartaasti!

Koirat ovat erottamaton osa pakuelämää. Toinen matkustaa vilttiin kääriytyneenä keskipenkillä, toinen jaloissa olevassa pedissä, jota kutsumme Comfort Deluxe -hyttiluokaksi. Se toinen on Scenic View Seat.

Kuva sisältää vihjeen siitä millä perusteilla valitsemme taukopaikkamme. Äänekoskella on ihana huoltoasema, jossa on itsetehtyjen munkkirinkilöiden lisäksi näköalaterassi ja pieni kirppis. 

Munkkirinkilä naisen tiellä pitää (vaikka naisen kyllä pitäisi terveyssyistä vältellä vehnää ja sokeria). Myös: kevään ensimmäinen terassihetki. Pienet lumikinokset eivät haittaa.

Orastava auringonlaskuspektaakkeli jossain päin Suomea. Jarnolla menossa 10 tunnin ajomatkan ehkä viides tai kuudes kahvi. 

Perillä Tornionjokilaaksossa! Meitä odotti äidin valmiiksi pedattu vierassänky sekä keittiön pöydälle jätetty itsepyydetty ja savustettu kala. Tämä on vain nopea yön yli -pysähdys, joten kytkemme oman talon vedet ja lämmöt päälle vasta ensi viikolla palatessamme näihin maisemiin. Tänään jatkamme matkaa kohti Yllästä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Grand Poet Hotel

✖ RIGA, LATVIA

Kun pr-matkan virallinen ohjelma oli ohi, jäimme Annikan kanssa Riikaan vielä ylimääräiseksi yöksi tarkoituksena vähän relata ja koluta kaupunkia omine nokkinemme. Yöpaikaksi valikoitui Grand Poet Hotel, josta olimme kuulleet jo etukäteen kehuja. Ei ollut vaikea ymmärtää miksi: boheemisti rönsyilevä sisustus on kaikessa kreisiydessään hurmaava ja sijainti keskellä kaupunkia on lyömätön, ihan kaikki on kävelymatkan päässä. Vastikään avautuneesta viiden tähden hotellista löytyy myös oma parfyymikauppa, koska miksi ei?

Olimme varautuneet maksamaan ylimääräisen yömme itse, mutta matkan järjestäjänä toiminut Latvian suurlähetystö ystävällisesti hoitikin laskun puolestamme – kiitos siitä! Kirjoitan hotellista kuitenkin ihan omasta vapaasta tahdostani, koska tykkäsin siitä kovasti ja hotellisuosituksia usein toivotaan ja kaivellaan blogiarkistoista pitkienkin aikojen päästä.

Suunnilleen kaikki ystäväni rakastavat kylpylöitä ja suosivat hotelleita, joissa on spa-osasto. Itsehän en tajua tästä skenestä mitään. Olen just se tyyppi, joka kärsimättömyyttään harrastaa reissuilla lähinnä puolen minuutin pikasuihkuja eikä muista edes pakata uima-asua mukaan, ellei matkakohde sijaitse rannalla. Tällä kertaa en voinut unohtaa, koska Annika muistutti niin monta kertaa. Vietimme siis puolet visiittimme hereilläoloajasta hotellin kylpyläosastolla, joka oli ilahduttavasti auki iltakymmeneen: ehdimme sisäänkirjautumisen jälkeen just heittää matkalaukut huoneisiin ja viilettää kylpytakeissa karistamaan parin päivän pölyt.

Pääsin ilmeisesti hetkellisesti kärrylle siitä mistä kylpemisessä on oikein kysymys, sillä yllätin itseni menemällä kaiken lillumisen jälkeen vielä hotellihuoneen kylpyammeeseen. Korkkasin minibaarista kylmän oluen, loikoilin kylvyssä ja ajattelin, että kaikki ystäväni olisivat nyt ylpeitä. Kuvaan olisi ehkä kuulunut hyvä kirja tai edes lehti, mutta en jaksanut aloittaa kirjaa, jonka olin pakannut mukaan, vaan selasin Instagramia ja tykyttelin koirameemeistä.

Olen koko elämäni ajatellut, että hotelleiden minibaareissa on hirveät kiskurihinnat eikä sieltä kannata ottaa mitään, kun samat tuotteet saa lähikaupasta puolet halvemmalla. Viime aikoina olen tullut kuitenkin tulokseen, että hotellin minibaarin ratsaaminen on osa elämystä. Joskus se oikealla hetkellä korkattu kylmä olut tai kuohuviini on ihan joka penninsä väärti ja siihen kuuluu olennaisena osana just se, ettei tarvitse kesken hotellihuoneessa hengailun pukea ja lähteä etsimään sitä kauppaa. (Se olut maksoi tällä kertaa kokonaiset viisi euroa, että siinä mielessä se ei olisi nyt ollut ehkä valtava kynnyskysymys muutenkaan.)

Hotellihuone kokonaan itselle: harvinaista luksusta. Levittelin vähiä tavaroitani siitä ilosta, että kukaan ei ollut ärsyyntymässä sotkusta. Nukuin silti suuren sängyn toisessa laidassa. En vaan osaa nukkua keskellä sänkyä. Eräällä tuntemallani miehellä ei ole sen suhteen minkäänlaista ongelmaa.

Arvostin myös:
– vihreää marmoria kylpyhuoneessa (saisinko kotiin samaa kiitos)
– vedenkeitintä ja pikakahvia (ensimmäinen kahvi on saatava ennen aamiaista)
– valaistua peiliä, jonka valossa oli hyvä nyppiä kulmakarvat (ei nyt puhuta siitä tilasta mihin ne ajautuvat, kun ei ole omassa remontin runtelemassa kodissaan jaksanut vaihtaa kylppärin lamppua, joka paloi kolme kuukautta sitten)

Aamupala oli ihana! Valikoima oli suurimmaksi osaksi sitä samaa mitä hyvissä hotelleissa aina on, mutta esillepano oli kaunis ja runsas. Erikoisuutena mainittakoon samppanja, jota me molemmat maistoimme, ja savustettu ankerias, jota maistoi vain Annika. Ikinä ei ole liian aikaista samppanjalle, mutta oli todellakin liian aikaista savustetulle ankeriaalle, joka on pilkottu nahkoineen kaikkineen viipaleiksi kuin se olisi suomuihin kääritty patonki.

Vieläkin harmittaa, että tulin yllätyssamppanjasta niin onnelliseksi, että unohdin maistaa pieniä pannukakkuja.

Aamupalan jälkeen menimme tietysti vielä takaisin kylpyläosastolle lillumaan ja unohduimme sinne niin, että tuli kiire pakkaamaan. Onneksi oli late checkout. Se on myös erottamaton osa hotellilomasta kaiken irti ottamista.

Jos saa vähän napista sinänsä superhienosta sisustuksesta, niin pieni miinus lievästä lavastusfiiliksestä. Pitkin aulaa ja ravintolaa sirotellut messinkiset lasivitriinit ovat todella kauniita ja kipsipatsaat sopivat niihin hienosti, mutta runoilijateemaa alleviivaavat käsikirjoituskääröt ovat tarpeettomat. Toisaalta, monet ihmiset pitävät teemapuistomaisesta sisustamisesta. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia. Itse olisin sirotellut vitriineihin mieluummin veistoksia ja vanhoja kirjoja, tietysti sellaisia, joita saisi oikeasti myös selailla luuhatessaan aulassa. Olisin myös lisännyt uutuuttaan hohtavien huonekalujen sekaan vähän antiikkikalusteita tuomaan sisustukseen kerroksellisempaa tunnelmaa.

Vahvasti plussan puolelle kuitenkin jäätiin! Menisin uudestaan. Ja pakkaisin silläkin kertaa mukaan ne uikkarit.

Grand Poet Hotel
Raiņa bulvāris 5/6, Riga, Latvia

PHOTOS BY STELLA HARASEK & ANNIKA

Suositus samppanjan ystäville: Modernists

✖ RIGA, LATVIA

Terveisiä Riikasta! Saavuimme pari päivää sitten Latviaan pr-matkalle ja aikataulu on ollut juuri niin hektinen kuin pr-matkoilla aina on – päiväohjelma alkaa aikaisin aamulla ja päättyy niin myöhään, ettei kykene enää muuhun kuin ryömimään hotellihuoneen lakanoiden väliin. Palaan myöhemmin kaikkeen muuhun matkan varrella nähtyyn ja koettuun, mutta nyt seuraa nopea ravintolavinkki Riikaan matkustaville. (Ja vaikka et matkustaisi, voit silti nauttia sisustuskuvista!)

Samppanjabaari Modernists on yksi ihanimmista baareista, joissa olen koskaan käynyt. On palkittu ja upeasti kuvitettu samppanjalista, supercool sisustus, rennosti ripustettu taidekokoelma ja todella hyvä musiikki, mutta suurimman vaikutuksen teki se, että samppanjan kanssa tarjoillaan sipsejä. Pieneltä punaiselta muovitarjottimelta. Mitä neroutta ja nyanssin tajua! Samppanja ja sipsit ovat yksi suosikkiyhdistelmistäni. Rasvaiset ruoat vaan toimivat kuplien kanssa, olen omistanut aiheelle pari vuotta sitten jopa kokonaisen blogipostauksen.

Tummanpuhuvan samppanjabaarin tunnistaa kadulla helposti punaisilla muovi-istuimilla varustetusta terassista, sisään päästäkseen täytyy soittaa ovikelloa. Paikka on silti todella rento eikä tarvitse olla viiniasiantuntija uskaltaakseen tulla sisälle, sillä nuoret sommelierit kertovat viineistä enemmän kuin mielellään ja suosittelevat jotain omaan makuun ja budjettiin sopivaa. Visiitti ei vie edes vararikkoon, sillä pullon samppanjaa saa alkaen 30 eurosta ja listalla on pikkupurtavaa pikkurahalla – testaamamme croque monsieur eli grillattu juustoleipä irtoaa neljällä eurolla.


Aristotelesko se siinä vahtii, että samppanjaa nautitaan vastuullisesti.

Samppanjaa voi ostaa myös mukaan: baarin etuosassa on pieni putiikki ja kattoon asti ulottuvat, kuplivaa notkuvat hyllyt. Rakastin jopa baarin logolla varustettua vaaleanpunaista muovipussia eikä hävetä yhtään myöntää, että pyysin pussin mukaan matkamuistoksi. Olisin toki tuonut samppanjaakin, jos minipieneen matkalaukkuuni olisi mahtunut. Muovipussi oli the next best thing.

Oikealla Lela, joka haaveksii viinin äärellä.

Tykkäsin myös siitä, että paikassa käy monenlaista ja -ikäistä väkeä ja lattialla torkkuu koiria. Seinillä roikkuu taidetta ja valokuvia, hyllyillä on viiniin, designiin ja taiteeseen liittyviä kirjoja ja lehtiä. Ah mikä mesta. Ihastuimme Annikan kanssa niin että kävimme täällä vielä toisenkin kerran. Kyselimme henkilökunnalta voisiko Modernists laajentua Helsinkiin. Ei ole kuulemma lähitulevaisuuden suunnitelmissa, mutta ehkäpä asiaa vauhdittaisi, jos keräisimme adressin. Tai sitten pitää itse ryhtyä samppanjabaarin perustamispuuhiin.

Modernists Champagne Boutique & Bar
K. Barona 31, Riga, Latvia
Ti-pe 11-23, la 14-23

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Vintagetaivas Tampereella

✖ TAMPERE

Minulla ja Jarnolla on muutakin yhteistä kuin levoton sielu ja rakkaus musiikkiin: olemme molemmat asuneet aikoinaan Tampereella ja koluneet siellä samoja nurkkia baareista levykauppoihin, tunteneet jopa musiikki- ja skeittipiirien kautta samoja ihmisiä. Olemme molemmat olleet myös elävän legendan mainetta nauttivan Yesterdayn vakioasiakkaita. Vuonna 1985 perustettu putiikki myy ja vuokraa vintage- ja retrovaatteita – ja valikoima on sanalla sanoen uskomaton.

Meidän Tampere-vuosinamme vaatteita ja asusteita pullisteleva putiikki sijaitsi Pyynikin uimahallin kupeessa, petollisen lähellä lukiotani. Kävin usein hyppytunneilla hypistelemässä aarteita. Ensimmäisen ostokseni tein, kun olin saanut kummitädiltäni 18-vuotislahjaksi tuhat markkaa. Summa oli opiskelijan budjetissa tuntuva ja päätin sijoittaa sen kunnolliseen talvitakkiin. Marssin suoraan Yesterdayhin sovittamaan kaikki kaupan kaikki kelsit, missä vierähti useampi tunti, mutta valinta oli lopulta helppo. Tuon ostat, putiikin perustaja Tuire sanoi yhden kohdalla. Sen minä ostin.

Sikamaisen hieno, totesi Tuire tästä kimaltavasta takista ja lisäsi: Sun pitäisi muutenkin sikailla enemmän.

Kauppias Virtanen on itse tietysti suurin syy putiikin legendaariseen maineeseen. Nykyään jo yli kuusikymppisen rouvan mielipidettä ei tarvitse arvailla, hän kertoo sen kyllä suoraan. Hän myös valitsee asiakkaansa eikä palvele esimerkiksi “epäilyttäviä huligaaneja” tai – kuten juuri kuulin Pipsa Hurmerinnalta – amerikkalaista indieyhtyettä nimeltä Wilco. Yhtye oli ollut pari vuotta sitten Tampereella ja pyrkinyt visiitille Tuiren putiikkiin, mutta kaikki lensivät ulos paitsi basisti. Vain John sai jäädä ostoksille. Onneksi me olemme toistaiseksi olleet tervetulleita, vaikka saammekin kuulla kunniamme aina kun yritämme neuvotella hinnoista.

Hämeenkadulla aikoinaan aloittanut putiikki toimii nykyään Itsenäisyydenkadulla ja on, jos mahdollista, vielä aiempaakin ahtaampi. Tila on täynnä vaaterekkejä, hyllyjä ja laukkupinoja, joiden keskelle jää vain pieni mutkitteleva polku. Suurin osa putiikin valikoimasta on suomalaista vintagea 50-luvulta 80-luvulle ja vaikka tavaraa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, Tuire tuntuu tietävän tarkalleen mitä häneltä löytyy. Kun kerroin etsiväni tietynlaista paljettimekkoa ja vakosamettista kokopukua, hän katosi putiikin perälle penkomaan ja palasi pian muutaman vaihtoehdon kanssa.

Mutta löytyikö paljettimekkoa tai vakosamettista kokopukua? Paljettimekkojen nyanssit ja muutoin täydellisen samettipuvun koko eivät valitettavasti natsanneet, mutta löysin kyllä jotain muuta – nimittäin tuon kotimaisen hopeisen pikkutakin, jota ajattelin käyttää keväällä pillifarkkujen ja valkoisen t-paidan kanssa. Jarno puolestaan löysi itselleen uudet ruskeat buutsit edellisten loppuun asti rakastettujen buutsien tilalle – ja Makkonen poimi mukaan täydelliset pyöreät aurinkolasit. Kiitos taas Tuire, ensi kertaan!

PS. Jos kauppa tai persoonallisen kauppiaan historia kiinnostaa, suosittelen Aamulehden parin vuoden takaista haastattelua.

Yesterday Second Hand
Itsenäisyydenkatu 12-14, Tampere
Ma-pe 12-18
La 11-15:30

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA