JUHANNUSETKOT

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Ginger Joe

Uskottava se on, juhannusviikko on täällä! Me olemme loppuviikosta jossain päin Ranskaa tai ehkä jo Espanjan puolella, joten vietimme juhannusta vähän ennakkoon. Tai no, ehkä se juhannus oli vain tekosyy: ennen reissua oli muutama tavanomaista kiireisempi viikko ja halusimme nähdä ystäviä vielä ajan kanssa ennen lähtemistä moneksi viikoksi reissuun. Kokosimme siis kamuja kasaan rentoa rantapiknikiä varten, kun kelitkin vihdoin sallivat lempiharrastukseni eli kalliohengailun. Melkein kaikilla oli menoa myöhemmin illalla, joten päätimme treffata alkuillasta kun aurinko vielä paistoi.

Kanerva, Vivian ja Jarno – ja saman verran koiria, osa piilossa peittojen alla.

Noniin. Minullahan oli illanvietosta kirkas visio: halusin taikoa testiin saamiemme Ginger Joe -inkiväärioluiden kaveriksi aasialaishenkistä syötävää. Rakastan aasialaista ruokaa yli kaiken ja haaveilin simppelistä teriyakilohesta ja inkiväärillä maustetusta salaatista, joka sopisi täydellisesti inkiväärioluen seuraksi. Sitten muistin, että vanha matkagrilli oli sanonut itsensä irti jo monta vuotta sitten, en ollut muistanut hankkia uutta eikä aika millään riittäisi sen metsästämiseen kaupungilta. Päätin, että perinteinen pad thai eli thaimaalaiset nuudelit saisivat toimia illan tähtenä ja ehkä kääräisisin kaveriksi vielä raikkaita vietnamilaisia rullia – ne olisi molemmat helppo valmistaa kotona ja kuljettaa rantaan kassissa.

No, ehkä arvaatte jo, ettei sekään suunnitelma mennyt ihan kuin piti. Työpäivän aikataulu oli tiukka ja tiukkeni vielä, oli kolmet kuvaukset ja säädön määrä sen mukainen. Kun saimme kaiken vihdoin tehtyä, aika ja energia ei todellakaan riittänyt enää kauppareissuun saati ruoanlaittoon. Päätin, että nyt mennään helpoimman kautta, sillä tärkeintä on seura, ei itsetehty tarjoilu. Tilasimme siis aasialaiset safkat rantaan valmiina ja kas, vallan hyvä piknik-illallinen oli katettuna kalliolle puolen tunnin sisällä ilman ainuttakaan keittiössä vuodatettua hikipisaraa! Oli kiulullinen nuudeleita, ravuilla täytettyjä kesärullia ja vieläpä uppopaistettuja vegekevätrullia.

Oli hyvää Lunankin mielestä, vaikka se sai maistaa vain kevätrullan kantapalan. Ja vähän tofua. Ja ehkä pari sipsiä. Ennen kuin tuomitsette, yrittäkääpä itse vastustaa noita pyöreitä ruskeita silmiä ja anovia katseita. Epäilen, että Juno ja Luna harjoittelevat ilmeitään salaa peilin edessä ja osaavat tarvittaessa myös synkronoida ne, sillä kaksi anovaa katsetta on aina tehokkaampi ja tuloksellisempi kuin yksi.

Uimaan ei ehkä tee mieli vielä mennä, mutta jotain hyvääkin on alkukesän kylmässä meressä: oluet pysyivät viileinä, kun niitä säilyttää rantavedessä siihen asti että ne korkataan. Meillä on tarkoitusta varten vanha kirppikseltä hankittu pulloteline, mutta siihen käy yhtä hyvin vaikka verkkokassi tai muu vettä kestävä pussukka.

On muutamia makuja, joita rakastan oikeastaan kaikessa mihin ne suinkin sopivat: lime ja sitruuna, korianteri, minttu ja inkivääri. Eipä siis ihme, että aasialainen ruoka kolahtaa – tai inkivääriolut! Siinä sekoittuu useampi suosikkini, sillä sitruuna tuo potkua inkiväärin mausteiseen ja makeaan makuun.

Ginger Joen Limited edition -version erottaa kesätaivaan värisestä etiketistä. Sekä sininen että musta versio löytyvät Alkosta mietojen oluiden hyllyltä sekä monista ravintoloista ja terasseilta. 

Inkivääriolut onkin ollut yksi kesäsuosikeistani jo useamman vuoden. Tykkään oluesta muutenkin, mutta kesäisin sitä kaipaa jotain peruslageria kevyempää ja raikkaampaa – siihen tarkoitukseen sitruksinen inkivääriolut on ihan ykkönen. Se toimii myös loistavasti safkan seuraksi, sillä se tuo makuja esiin ihan eri tavalla. Nykyisin inkivääriolutta tulee valittua tavallisen tilalle vielä useammin kuin ennen, sillä Jarno rakastaa sitä yli kaiken ja minulle tulee kateus joka kerta, kun erehdyn itse ottamaan jotain muuta.

Ruoka hupeni sellaisella tahdilla, että tuli syömisen lomassa kiire napata pari kuvaa. Viimeistään siinä vaiheessa hälvenivät loputkin huonon omatunnon rippeet siitä, etten ehtinytkään keittiöön itse. Eivät ne ystävät tule vimpan päälle väännetyn ruoan vaan seuran ja tunnelman takia. Kaupasta pari olutta, jotain helppoa purtavaa, piknikviltti alle ja se on siinä. Mieleen jää, että olipa huippu ilta eikä se, että laiska muija ei vääntänyt itse kesärulliaan.

Tuttuihin törmääminen on erottamaton osa kesäiltoja. Tällä kertaa ohi kävelivät Nata ja Esa, jotka olivat viettäneet päivää Pihlajasaaressa ja olivat suunnitelleet menevänsä johonkin raflaan syömään, mutta jäivät sittenkin istumaan seuraan, sillä kallio oli lämmin ja olut kylmää. Safkasta oli enää rippeet jäljellä, mutta sipsejä piisasi ja tunnetusti niilläkin lähtee nälkä. Aurinkokin ojenteli viimeisiä säteitään talojen takaa.

Mahtava sattuma, että juuri nämä tyypit osuivat paikalle, sillä olin juuri ajatellut Nataa ja sitä, että oli jo vähän ikävä, sillä emme olleet hetkeen nähneet. Olimme kuitenkin vielä vuosi sitten keväällä samassa työpaikassa, sekä minä, Jarno että Nata, joten tällä porukalla tuli vietettyä aikaa lähes joka päivä. Koirat oppivat silloin, että Natan työpisteen lähellä kannattaa päivystää, koska todennäköisyys on suuri, että Natalla on ruokaa / Nata hakee ihan kohta ruokaa / Nata tajuaa riittävän painostuksen alla lähteä tekemään juustovoileipiä häntä tuijottaville (selvästi nälkäkuolemaa tekeville) eläimille.

Mutta tässä kuvassa Juno-koira mököttää ja manaa, koska hänen päättäväinen etenemisensä kohti sipsikulhoa on pysäytetty kaappaamalla neiti syliin. Nataa naurattaa, Junoa ei. Älkää huolestuko, tarina päättyi toki onnellisesti, sillä koira pääsi melko pian kuvan ottamisen jälkeen kotiin ja sai eteensä lautasellisen laihismuroja, jotka onneksi ovat sen mielestä melkein yhtä hyviä kuin sipsit. Joskus mietin, että ollapa mäyräkoira, mutta ruoka-aikaan muistan, että on oikeastaan tosi kivaa olla ihminen.

Olipa vilpittömän ihana ilta, ensimmäinen kiireetön koko viikon aikana. Ehdittiin vaihtaa kuulumiset, kerrata juhannussuunnitelmat ja lomaviikot, intoilla ensi kuun lopussa häämöttävästä saarireissusta ja suunnitella saarimenua. Onneksi heinäkuussa on tiedossa lomaa, tilaan sinne monta samanlaista iltaa. Sekä tietysti tarkoitukseen sopivat hellekelit, mutta oikeastaan aivan sama vaikka sataisi, piknikin voi aina pystyttää vaikka olohuoneeseen.

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholiaiheita ei sovi kommentoida, mutta kertokaapa vaikka mitä syötte mieluiten piknikillä, tai yleensäkin kesäisin? Aurinkoa juhannusviikkoonne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

KAUPUNGIN PARAS PIZZA

Eihän se varsinainen yllätys ollut, että Sofiankadulle avatusta Pizzeria Via Tribunalista tuli tämän kesän suosikki. Suomen ensimmäisen napolilaisen pizzerian taustavoimissa häärii tuttuja Son Of A Punchin poikia, keittiössä italialaisia kokkeja. Sisään voi vaan saapastella, sillä pöytävarauksia ei oteta vastaan – ja baarista voi tilata pöytää odottaessaan täydellisen Aperol Spritzin. Italialaiseen tyyliin koiria torkkuu vähän siellä sun täällä, usein myös pizzeriakoira Nella, joka Luca-isäntänsä ja muun Tribunalin väen kanssa pitää paikkaa pystyssä.

Rakastan paikan sisustusta, sen on suunnitellut ja toteuttanut Anni joka taikoo tiloja eloon taitavammin kuin kukaan tuntemani. On vaaleapunainen stucco-seinä, hehkulamppumerellä valaistu katto, vanha nahkasohva, raa’aksi jätettyä seinäpintaa, vintagevalaisimia, valokylttejä, kaunistakin kauniimpi laattalattia sekä tietysti Mika Kaurismäen vanhan elokuvan juliste: Helsinki Napoli All Night Long.

Mutta (anteeksi Anni) viis sisustuksesta, se PIZZA! En tarkalleen tiennyt ennen Via Tribunalia millaista napolilainen pizza on, koska en muistaakseni ole käynyt koskaan Napolissa – olen kierrellyt Italiaa niin nuorena, että pidätän oikeuden unohtaa osan paikoista, joihin niinä vuosina reppu selässä junaillessani eksyin. Sehän on koukuttavinta pizzaa, jota olen syönyt. Maukas ja pehmeä taikina (en erityisesti välitä rapeasta pohjasta). Kuumassa uunissa valuvaksi sulanut juusto. Rakkaudella ja arvatenkin italialaisella nirsoudella valitut raaka-aineet. Suosikkipizzassani ei ole lainkaan tomaattia, vaan tonnikalaa, sitruunaa, kapriksia ja tietysti mozzarellaa. En oikeastaan edes pidä kapriksista, silti tuossa pizzassa ne ovat tajuttoman hyviä. Joskus tekee mieli tomaattisempaa pizzaa, silloin tilaan Margheritan.

Olen oppinut, että napolaisen pizzan tunnistaa kolmesta asiasta. Pehmeä pohja ja paksut, kuohkeat reunat, kiitos taikinan joka saa kohota vähintään kaksikymmentä tuntia. Hyvät ja harkitut raaka-aineet, joissa laatu korvaa määrän. Tärkein on kolmas kohta: napolilainen pizza kypsyy 450-asteisessa uunissa, jossa se paistuu vaivaisen minuutin verran ennen päätymistään nälkäisten kaupunkilaisten pöytään. Sitäkään en tiennyt, että lyhyt paistoaika antaa pizzalle erilaisen maun, esimerkiksi tuoreyrtit voi ripotella pizzaan jo ennen uuniin sujahtamista toisin kuin pitkään paistuvan, rapsakamman roomalaisen pizzan päälle.

Oikeaoppista napolilaista pizzaa saa maailmasta kuulemma noin 600 paikasta, sitä varten myönnetään harvoille ja valituille sertifikaatti. Kuinka italialaista! Jos Via Tribunali saa sertifikaatin, siitä tulee Suomen ensimmäinen. Mutta minulle ihan sama onko sertifikaatti vai ei, olen jokatapauksessa kantis. Onneksi lähipiirissä on muitakin.

Kuvat ovat parin viikon takaa, kun päädyimme spontaanille sunnuntaipizzalle. Siitä on alkanut vaivihkaa tulla tapa. En pistä pahakseni, eivätkä pistä koiratkaan, joiden kanssa minulla on erityinen pizzan reunapaloja koskeva sopimus. Ne tietävät kyllä kenen jaloissa kannattaa odottaa, Jarnolta tai Mikolta on turha mitään reunapaloja odottaa.

Pizzeria Via Tribunali
Sofiankatu 4, Helsinki
Ma-to 11-22, pe 11-00
La 12-00, su 12-20

PHOTOS BY STELLA HARASEK

MERITEITSE MINILOMALLE

Kaupallinen yhteistyö, Asennemedia ja Silja Line

✖ MAARIANHAMINA, AHVENANMAA

Instagramissa seuraavat varmasti huomasivatkin, että olimme viikonvaihteessa tien päällä! Suuntasimme tosiaan sunnuntaiaamuna kohti Turkua ja siellä sijaitsevaa laivaterminaalia, agendalla muutaman päivän pikkuloma. Silja Line on minulle (kuten varmasti kaikille) vanha tuttu vuosien varrella tehdyistä risteilymatkoista. Lukemattomat kerrat on tullut matkattua kaveriporukalla Tukholmaan, mutta tällä kertaa olimme kaksin ja suuntana oli Ahvenanmaa, jossa olin käynyt aiemmin vain kerran hätäisellä työmatkalla ja halunnut takaisin siitä saakka. Lähtökohdat: kunnossa.

Silja Linen tämän kevään uutuuksia on, että pelkän risteilyn sijaan on mahdollista varata kokonainen miniloma, joka sisältää risteilyn lisäksi yhden tai kahden yön majoituksen kohteessa. Ahvenanmaan hotellimatka kuulostaa ihanalta ja sitä se onkin, vaivaton tapa lähimatkailla saaristossa, päästä pariksi päiväksi irti arjesta tuulettamaan päätä. Sellaista aina silloin tällöin tarvitaan – ja parasta on, jos pääsee tuulettamaan sitä yhdessä pitkätukkaisen lempi-ihmisensä kanssa.

Menomatkalla pääsimme Silja Galaxyn kyytiin, joka lähti Turusta aamukahdeksan maissa. Olimme varhaisesta aamuherätyksestä ja varsinkin sitä edeltäneestä pitkästä viikosta poikki, joten painelimme ensitöiksemme hyttiin ottamaan pienet päiväunet. A Premium -hytin pyöreä ikkuna sängyn yläpuolella oli hurmaava – puhumattakaan sieltä näkyvästä maisemasta! Oli vaikeuksia rauhoittua nukkumaan, kun laiva lipui Turun saariston läpi ja saarimaisema muuttui kilometri kilometriltä karummaksi ja kauniimmaksi. Saarihulluus tuntuu olevan pahenemaan päin eivätkä tälläiset laivareissut kyllä yhtään auta asiaa.

Heräsimme huomattavasti virkeämpinä – ja raivonälkäisinä. Hotellimatkaan kuuluva erikoisaamiainen oli ehtinyt päättyä kymmeneltä, mutta olimmekin laskeneet sen varaan, että kala- ja äyriäisravintola Happy Lobsterissa on runsas brunssi, johon kuuluu mm. kannullinen kahvia ja kuohuviinilasilliset. Ihanaa vetelehtiä notkuvan pöydän äärellä kun kerrankin ei ollut mihinkään kiire – matkaa Maarianhaminaan oli jäljellä vielä monta tuntia eikä ollut muuta kuin siniseksi sulava horisontti ja aikaa. Ravintoloita ja muita viihdepalveluita on muuten tainnut tulla lisää sitten viime risteilyreissuni, ja hyvä niin. Jos perinteinen buffet ei tunnu omalta jutulta, muita vaihtoehtoja nähtävästi piisaa.

Kävimme tietysti tax freessä, se vaan kuuluu asiaan. Tuoksuja nuuhkitaan, aurinkolaseja sovitetaan, ylellisiä kuultovoiteita sivellään kämmenselälle kunnes poikaystävä kiskoo eteenpäin. Löysin Guccin hajuvesihyllyltä oman luottotuoksuni, jota ei ole myyty maissa vuosikausiin. Luulin, että se oli hävinnyt laivoiltakin, mutta täällä sitä näköjään vielä on! RayBanilta löytyi vaikka mitä malleja joihin en ole muualla törmännyt, kuten nämä pyöreät pinkit upeudet, jotka Jarno yritti tietysti yllyttää minut ostamaan. Jäivät toistaiseksi hyllyyn. Olisipa näistä puuterisempi versio niin ostaisin heti.

Nyt pois sieltä, nainen.

Laivalla nyt on muutenkin mukavaa matkustaa, mutta iso iso plussa siitä, että laivaan on helppo tulla myös auton tai pyörän kanssa. Jos kevät olisi ollut pidemmällä, olisimme ehkä lähteneet matkaan fillareiden kanssa, mutta viileät kelit tekivät valinnasta helpon ja lähdimme autolla. Onhan se nyt ihan hämmentävän helppoa: senkun nostaa kotiovella matkalaukut autoon, suhaa terminaaliin ja ajaa autokannelle. Maihinnousukortin saa mukaansa matkan varrelta nousematta autosta. Matka kuluu kierrellen laivan kaupoissa, katsellen ravintolassa ohilipuvaa saaristomaisemaa ja hengaten hytissä. Määränpäässä ei tarvitse kuin ajaa auto ulos ja huristella hotellille.

Maarianhaminassa kaikki on lähellä: hotelliimme oli terminaalista vain muutaman minuutin matka. Olimme valinneet tarjolla olevista vaihtoehdoista majapaikaksemme Hotell Pommernin, joka vaikutti sopivalta paikalta viettää pari kiireetöntä päivää. Myös kehuttu viinibaari saattoi vaikuttaa valintaan. Kaikki Maarianhaminassa liittyy jotenkin mereen, niin tämä hotellikin: se on saanut nimensä maailman vanhimmalta alkuperäisessä kunnossa säilyneeltä purjealukselta, joka viettää ansaittuja eläkepäiviään ja toimii nykyisin museona Maarianhaminan satamassa. Nelimastoinen kaunokainen on ollut ankkurissa vuodesta ’57 asti.

Kävimme tietysti katsomassa! Koska laiva.

SKEDESPOTTI, huuteli seuralaiseni ilahtuneena pitkin matkaa. Maailma näyttää ilmeisesti erilaiselta skeittaajan silmin.

Kävimme kävelemässä ja katselemassa veneitä. Pysähdyimme syömään laiskan illallisen, kun tuli nälkä. Paikallinen Stallhagen-olut olikin tuttu edelliseltä Ahvenanmaan reissulta, tykästyin siihen silloin ja tilailen sitä silloin tällöin Helsingissä. Kaupungilla oli kiireetön tunnelma, vähän odottava, samanlainen kuin monissa paikoissa, jotka viettävät talvisin hiljaiseloa ja heräävät kesäisin eloon. Ahvenanmaalla alkaa vuoden vilkkain matkailusesonki aivan pian, kesäkuun alussa. Hidas tunnelma sopi meille hyvin, kuljeskelimme aikamme ja vetäydyimme aikaisin hotellihuoneeseen.

Olin tietysti suorittanut pienen internet-tutkimuksen ennen matkaamme. Silja Linen sivuilta löytyy Ahvenanmaan kohdevinkkejä ja moni ystäväkin on viettänyt saaristossa aikaa. Ahvenanmaalla voi tehdä vaikka mitä: valloittaa saaren pohjoispuolen Geta-vuoret, tutkia saarta pyörän selässä, koluta luontopolkuja, meloa tai pulikoida Mariebad-kylpylässä, jolla on oma hiekkaranta. Takana on aika kiireinen kevät, joten päätimme tällä kertaa skipata saariston tarjoamat aktiviteetit ja keskittyä ihan vaan ruokaan ja rentoutumiseen. Sää suosi suunnitelmaamme – satoi lunta, samaa sakeaa pyryä, jota tuli kuulemma taivaan täydeltä Helsingissäkin. Onneksi oli auto, ei paljoa lumisade haitannut. Päätimme viettää päivän kierrellen Maarianhaminaa ja sen lähiseutuja. Luontopolut ja kanoottiseikkailut jäivät nyt odottamaan seuraavaa kertaa, samoin ne kaksikymmentä uimarantaa, jotka Ahvenanmaalta kuulemma löytyy. Onpahan syy tulla takaisin.

Jostain syystä uusissa paikoissa tekee mieli päästä korkealle ja katsoa kauas. Ehkä se on jokin alitajuinen tarve hahmottaa missä päin palloa sitä onkaan ja nähdä omin silmin millainen maisema ympäriltä avautuu. Suuntasimme siis lounaalle näkötornin kahvilaan. Oli retkilounas, kuumat toastit ja sitruunalimut, jälkkäriksi kahvit ja ahvenanmaalaista pannukakkua, johon oli laitettu pieni lippu. Lämmittelimme kahvilan keskellä ritisevän tulen äärellä.

Kävimme tutkimassa Maarianhaminan Merikorttelia kaupungin itäisessä satamassa. Olin lukenut internetistä, paikasta jossa kaikki tieto asuu, että venevajojen, ranta-aittojen ja laitureiden muodostama kortteli on kappale elävää merellistä historiaa: siellä on veistetty veneitä, taottu rautaa ja rakennettu suuria puualuksia. Museossa voi uppoutua puulaivan- ja venerakennustyön historiaan ja nykyhetkeen. Korttelista löytyy nälän yllättäessä myös ravintola, mantereellekin levinnyt Pub Niska, joka tarjoilee moderneja pizzoja eli peltileipiä.  Käsityöläistalon myymälä Saltissa myydään paikallisia käsitöitä ja piipahdimme tietysti tutkimassa valikoimaa, koska saaristokulttuuri kiinnostaa ja olen hulluna esineisiin, joissa käsityön jäljet on jätetty näkyviin. Suosikkini myymälästä: mustat valurautaiset kulhot ja vadit, ahvenanmaalaiset lampaantaljat, paksut leikkuulaudat, luomusaippuat ja pitkävartiset villasukat, joiden varteen on kudottu värikkäitä raitoja.

Minulla oli lukiovuosina poikaystävä, joka opiskeli historiaa. Yhtenä kesänä kiersimme rämisevällä pikkuautolla kaikki Suomen keskiaikaiset linnat, joita on aikoinaan rakennettu hiki hatussa etenkin maan länsirannikolle. Ahvenanmaan ainoa linna Kastelholma jäi sillä kierroksella näkemättä, mutta nyt on paikattu sekin aukko sivistyksessä. Sundissa sijaitsevassa linnassa ei ollut visiittimme aikaan ketään muuta, se korosti paikan jylhää hiljaisuutta. Kiertelimme muureilla, katselimme sieltä avautuvaa kaislojen reunustamaa joenuomaa.

Mäyräkoirat kielletty! Varmaan siksi, että linnassa on niin paljon jyrkkiä portaita.

Päivän kohokohta odotti ihan kulman takana: olimme nimittäin varanneet pöydän Smakbynista, ahvenanmaalaisten rakastamasta ravintolasta, jonka paikallinen kokki Michael Björklund on jokunen vuosi sitten perustanut. Smakbyn oli minulle entuudestaan tuttu, sillä vierailin siellä työni puolesta pari vuotta sitten ja tiesin mitä odottaa: superhyvää ja simppeliä saaristolaisruokaa, jossa yksinkertaiset raaka-aineet saavat loistaa. Ravintolasta saa myös vaatimattomasti maailman parasta saaristolaisleipää, jota Micken anoppi valmistaa. Ostimme sitä mukaan ravintolan putiikista sekä itsellemme että tuliaiseksi ja oli hilkulla, että kumpikaan limppu ei selvinnyt kotiin asti.

Ravintolasalissa on vielä toukokuussa yllinkyllin tilaa, mutta kesään mennessä pöydät täyttyvät nälkäisistä paikallisista ja saarella vierailevista. Micke ei ollut tällä kertaa paikalla, mutta tapasimme hänen vaimonsa Jennyn, joka kertoi tilan kuulumisia. Kaikenlaista uutta on taas suunnitteilla, eikä Smakbyn ole ennenkään tyytynyt pelkkään ravintolatoimintaan: raflan yhteydestä löytyy myös putiikki ja oma tislaamo, jossa tehdään pääasiassa paikallisista aineksista erilaisia viinejä, liköörejä ja hedelmäviinoja. Pullot ovat niin kauniita, että niitä voisi sijoittaa keittiöönsä ihan vaan koristeeksi (tosin tuskinpa jäisivät nautiskelematta).

Parsaa, hapankaalta ja kauden vihanneksia.

Yksi suosikkiruoistani maailmassa: kalaa ja pottuja voikastikkeella. Ei sen tarvitse olla sen monimutkaisempaa. Viereen se Micken anopin musta leipä niin ollaan lähellä ruokataivasta.

Vatsat täynnä! Oli pakko skipata jälkkäri, mutta saimme vielä eteemme snapsitarjottimen, johon oli katettu maistiaiset tislaamon suosituimmista tuotteista. Ehdoton suosikkini oli kirsikkalikööri, ei sinänsä mikään suuri yllätys, koska rakastan melkein kaikkea missä on kirsikkaa. Jarno oli kuski ja sai tyytyä vain kastamaan kielenkärkensä.

Seuraavan aamun pakkauspuuhissa hotelliaamiaisen jälkeen.

Seuraavana päivänä oli vielä aikaa vähän kierrellä ennen laivan lähtöä. Tutkimme kaupunkia ja kuljimme rannoilla kunnes alkoi sataa lunta, joten pakenimme mihinkäs muualle kuin JÄÄTELÖLLE! On sentään toukokuu! Anna & Aldo on perinteinen italialainen gelateria, jota pitää kahdeksan vuotta saarella asunut italialaispariskunta. Juttelin heidän kanssaan tovin ja sain nähdä keittiön, jossa jäätelöt valmistuvat. Listalta löytyi uskomattomia annoksia, juuri niitä suklaata ja syntiä tihkuvia spektaakkeleita, joita näkee vanhoissa elokuvissa. Sellaisia ei ole enää paljoa näkynyt sen jälkeen kun smoothiet ja muut terveysherkut tulivat muotiin. Oli pakko tilata kaikkein suurin pikari, joka notkui suklaakastikkeesta, kekseistä, vohvelitikuista ja karamellikiteistä. Kirsikka puuttui, mutta senkin olisi varmasti saanut jos olisi vaan pyytänyt. Lystikäs pariskunta ja ihanalla tavalla vanhanaikainen jäätelöbaari – suosittelen. Oli siellä pieni terassikin, mutta ulkona pyrytti taas. Nautimme siis synnistämme suosiolla neljän seinän sisällä.

Kun enemmän on enemmän (annoksesta ehdittiin tosin vähän verottaa ennen kuin muistin kaivaa kameran esiin).

Paluumatka Ahvenanmaalta takaisin Turkuun taittui Baltic Princessilla. Nauratti taas se kolmen minuutin matka hotellista terminaaliin: olemme kuuluisia viime tingan ihmisiä ja yleensä viimeisenä paikalla kaikkialla, mutta kerrankin ei tullut lähtökiire. Laiva lähti liikkeelle kahden maissa ja oli perillä Turussa seitsemän jälkeen – siinä ehti siis hyvin iltapäivän ajan hengähtää, syödä ja kerätä voimia ennen ajomatkaa takaisin Helsinkiin. Melko stressitöntä matkantekoa.

Ennen lähtöä vedetyllä jäätelöannoksella olisi varmasti kaloriensa puolesta pärjännyt viikon, mutta oli suolaisen nälkä ja lounaskupongit polttelivat taskunpohjalla. Valitsimme italialaisen Tavolata-ravintolan, joka oli itseasiassa todella viihtyisä, ja vedimme siellä pizzalounaan. Tai no minä tilasin parsarisoton ja sen kunniaksi proseccon – on nimittäin se maaginen aika vuodesta, kun saa parsaa! Risotosta ei ole kuvaa, koska ennätin vahingossa syödä sen, mutta buffalomozzarella-annoksen muistin sentään taltioida reissuraporttiin. Oli hyvää, söin kaiken (no Jarnolle jätin vähän).

Rennon lounaan ja muutaman taxfree-ostoksen jälkeen menimme tsekkaamaan DeLuxe-hyttimme, joka oli edellistä suurempi ja sisälsi leveän sängyn lisäksi myös sohvan. Tällä kertaa ei nukuttu, vaan hengattiin, kuunneltiin musiikkia ja otettiin suttuisia saarikuvia, jotka näyttävät unilta. Lempiharrastukseni heti suttuisten katuvalokuvien jälkeen.

Kävimme kyyläämässä saaria myös aurinkokannelta kun Turku lähestyi. Tuo minulle. Eikun tuo. Tai molemmat.

Matkalaiset tyytyväisinä, melkein perillä Turussa. 

Saariseikkailu takana! Vaikka olikin sitten aika iisi seikkailu. Ei sitä aina tarvitse kivuta vuorelle, joskus sitä kaipaa kaikkein eniten vaan kiireettömyyttä, sitä ettei ole kummempia suunnitelmia tai pakkoa olla missään. Oli ihanaa olla kaksin, nukkua hyvin ja käydä aamuisin valmiiksi katettuun pöytään, juoda muiden keittämää kahvia. Ahvenanmaa on kaunis paikka ja haluan ehdottomasti sinne takaisin ensi tai jonain kesänä, mutta ehkä kaikkein eniten tällä minimatkalla rakastin tätä matkanteon mutkattomuutta. Ei tärvääntynyt aikaa turhaan säätöön ja merimatkakin oli rentouttava (sitä ei kovin usein voi esimerkiksi lentomatkailusta sanoa). Ei sitä aina tarvitse lähteä Berliiniin, Pariisiin tai Lontooseen asti viikonloppulomalle – läheltäkin löytyy kiinnostavia kohteita. Ehkä kokeilemmekin ensi kerralla millaista on laivamatkailu pyörän kanssa.

Aiotteko valloitella saaria tänä kesänä?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA