Studiosessio

Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.

Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.

Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.

Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.

Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.

Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Luetuimmat postaukset vuonna 2018

Lopussa arvonta!

Seuraa katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogipostauksiin! Tein viime tammikuussa samanlaisen listan, josta tykättiin kovasti, sillä moni bongasi siitä kirjoituksia, jotka olivat niiden ilmestyessä jääneet lukematta. Kärkisijoille nousevat kirjoitukset tulevat minullekin yllätyksenä, sillä seuraan analytiikkaa laiskanlaisesti, vaikka työni puolesta pitäisi tietysti tutkia niitä säännöllisesti.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että henkilökohtaiset kirjoitukset kiinnostavat teitä yhä eniten: oman elämän muutoksiin keskittyvät ja muita syvempiä teemoja pohdiskelevat tekstit ovat selvästi luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Viime vuoden lailla myös ajankohtaisiin aiheisiin kuten ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon pureutuvat jutut kiinnostivat ja puhuttivat.

Jos et jaksa lukea koko juttua, hyppää suosiolla lopussa olevaan arvontaan!

Vanha hirsitalo Lapissa

Ylivoimaisesti eniten on luettu kirjoitustani siitä kuinka olemme aloittaneet elämänmittaisen projektin ja ryhtyneet vastoin kaikkea tervettä järkeä kunnostamaan vajaan tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa hirsitaloa. Aluksi epäilin kävijäpiikin johtuvan siitä, että koko lappilainen sukuni meni yhtäaikaa internetiin ihmettelemään sekoamistamme, mutta sitten selvisi, että vanhojen talojen kunnostaminen on kokonainen skene. Kävijäpiikin taisi sittenkin saada aikaan kaikki ne samalla tavalla seonneet, jotka menivät internetiin yhtäaikaa iloitsemaan uusimmista joukkoonsa saapuneista noviiseista.

Luetuimpien kärjessä oli myös toinen Lappi-aiheinen juttu: Kuumia päiviä pohjoisessa. Vietimme kaikkien aikojen hellekesästä suurimman osan Lapissa ja uitimme koiria 26-asteisessa Tornionjoessa. Lappi-juttuja odottavien iloksi voin kertoa, että kakkoskotimme tulee varmasti olemaan isosti esillä tänä vuonna, sillä aiomme viettää siellä reilusti enemmän aikaa kuin viime vuonna.

Ilmasto muuttuu – ja meidän täytyy myös

Kirjoitin ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksesta ja ristiriitaisista ajatuksista. Kommenttiloota kävi kuumana: mikään kirjoitus ei herättänyt viime vuonna yhtä paljon sekä positiivista että negatiivista palautetta. Oma ajatustyöni jatkuu yhä ja palaan aiheeseen tänä vuonna varmasti useaan otteeseen. Uskon, että vastuulliset valinnat tulevat olemaan vahvasti läsnä myös muihin aiheisiin liittyvissä jutuissa.

33 vastausta miehen suusta ja Mies vastaa kysymyksiin

Haha! Miehen paljastusjutut selvästi kiinnostavat, sillä nämä kaksi kirjoitusta ylsivät molemmat vuoden luetuimpien kärkeen. Ensimmäisessä kirjoituksessa Jarno kertoo mm. millaiset häät haluaisin, mitä pelkään ja mitä tekisin, jos voittaisin lotossa. Jälkimmäisessä hän vastaa teidän kysymyksiin, kuten esimerkiksi siihen kuinka me oikeastaan tapasimmekaan. Hmm, ehkä toteutamme tänä vuonna vielä kolmannen osan. Jos uskallamme.

Sähkömagneettista säteilyä

Viime syksynä kaikki sähkölaitteet yksinkertaisesti sekosivat, kun tulin lähelle. Kirjoitin aiheesta huvittuneen jutun, jonka myötä selvisi, etten ole suinkaan ainoa samaa kokenut – ilmiö on ilmeisesti yleinen ja sille on olemassa jopa sana, slider. It’s a thing! Kommenttilootasta löytyy kokemuksia ja linkkejä kiinnostuneille, google auttaa myös. Monille tälläiset jutut menevät yli, itse ajattelen että elämä on hauskempaa kun pitää mielen avoimena ja uteliaana. Maailmassa on paljon asioita, joita tiede ei osaa vielä aukottomasti selittää. On ollut myös aikoja, kun radioaaltoja epäiltiin mustaksi magiaksi ja alkuräjähdyksestä puhuvia tiedemiehiä pidettiin hurupäinä. Mistäs sitä tietää mikä kaikki on meille arkipäivää sadan vuoden päästä.

Kohti uutta kotia

Sisustus- ja kotiaiheiset jutut ovat olleet aina luettuja ja tykättyjä, ei siis ihme että tulevaan muuttoon keskittyvä kirjoitus kiinnosti viime kesänä. Tehtaankadun koti myytiin altamme ja löysimme uuden kauniin asunnon, johon muutimme heinäkuussa. Ensimmäiset kuvat uudesta kodista pääsivät myös luetuimpien juttujen joukkoon: Hello Punavuori. Sisustusjuttuja on luvassa varmasti nyt keväästä, sillä syksyn kestänyt remontti alkaa pikkuhiljaa valmistua.

Blogiliittoja

Uskomatonta, että tästä ei ole vielä vuottakaan! Viime keväänä yhdistimme Jarnon kanssa voimamme saman osoitteen alle, sillä oli alkanut tuntua keinotekoiselta erottaa pitkälti yhdessä tehty sisältö kahteen eri blogiin. Samaan syssyyn teimme viisaan päätöksen ja ulkoistimme blogin mediamyynnin Asennemedialle, jonka kanssa olimme tehneet menestyksellistä yhteistyötä jo aiemmin. Muutos ulospäin ei ollut dramaattinen, sillä valitsemme yhä itse sen kenen kanssa teemme yhteistyötä. Agentuurimme hoitaa neuvottelun, myynnin ja raportoinnin, jotta me saamme keskittyä itse tekemiseen.

Jarnon liittyminen kiinteäksi osaksi blogia otettin vastaan ristiriitaisin tuntein: osa iloitsi, toiset pitkän linjan lukijat kauhistuivat uudistuksesta. Uskon kuitenkin, että molemmat leirit ovat nykyään suunnilleen samaa mieltä siitä, että Jarnon silloin tällöin ilmestyvät jutut ovat solahtaneet joukkoon hyvin ja tuoneet kivan lisän – miehen näkökulman! – blogin sisältöön. Jos teillä on erityisesti Jarnolle juttutoiveita, käykää ihmeessä pudottamassa ne tämän postauksen kommenttilootaan.

Nanso-postaukset

Nanson kanssa toteutetut muotikuvapainotteiset postaukset ylsivät tänäkin vuonna kärkeen peräti kolmen kirjoituksen voimin! Tuntuu hienolta, että yhteistyöstä kotimaisen muotitalon kanssa on tykätty näin paljon – suomalaista suunnittelua on ollut ilo tuoda esiin. Listalta löytyi seuraavat kirjoitukset: Aineen taidemuseossa kuvattu 9 x luottovaate syksyyn jossa esittelin viimesyksyisen malliston suosikkivaatteitani, Balilla kuvattu Helpot kesäsuosikit jossa kevätmallisto esittäytyi trooppisissa tunnelmissa sekä Meksikossa Karibianmeren rannalla kuvattu Pellavassa kohti kevättä. Kuvan musta mekko on jäänyt vakikäyttöön, samoin moni muu postauksissa esiintyneistä vaatteista.

Tyttöni mun

Rakkauskirje Juno-koiralle (ja vähän myös vihreämmille myyränmetsästysmaille siirtyneelle Jarvis-koiralle) oli yksi vuoden tykätyimpiä ja jaetuimpia kirjoituksia. Sain valtavan määrän kommentteja tekstin kirvoittamista kyyneleistä ja myönnän, itsekin nyyhkin sitä kirjoittaessani. Kirjoitin sen itseasiassa jo reilu vuosi sitten lentokoneessa matkalla Australiaan, mutta julkaisin tekstin vasta kuukausia myöhemmin. Niin käy usein pidempien juttujen kohdalla, kirjoittelen niitä kun inspiraatio iskee ja sitten ne jäävät odottelemaan sopivaa julkaisuhetkeä.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä.

Mitä tiedän rakkaudesta

Kirjoitus rakkaudesta ja asioista, joita olen siitä oppinut, ylsi vuoden luetuimpien kirjoitusten kärkeen. Ei oikeastaan ihme, koska sitä oli toivottu tosi paljon vuosien varrella. Jutussa kesti, koska vierastan muiden neuvomista isoissa asioissa, joissa koen itsekin vasta opettelevani – en halua jaella ohjeita ylhäältäpäin kuin valaistunut guru, joka tietää miten muiden kannattaa elää. Tuntui, että pitäisi olla enemmän asiantuntemusta, jopa ammattitaitoa, ennen kuin kannattaa alkaa kuuluttamaan ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiaan, mutta tämän tekstin myötä tajusin, että keskeneräisistäkin oppimisprosesseista saa ja kannattaa kirjoittaa. Asioista ei myöskään tarvitse puhua absoluuttisina totuuksina – on ok keskittyä omiin kokemuksiinsa ja omalla kohdalla toimineisiin oivalluksiin. Kesken me ollaan kaikki eikä valmiiksi tulla.

Lupasin itselleni, että olisin yksin, kunnes löytäisin ihmisen, jonka rinnalla olisi sellainen olo, että tähän minä kuulun. Olin valmis odottamaan kolme tai viisi tai kymmenen vuotta. Olin varustautunut siihenkin vaihtoehtoon, että vika oli minussa eikä suhteissani. Ajattelin, että olen mieluummin loppuelämän yksin kuin suhteessa, joka ei ole minua varten.

Havaintoja laihduttamisesta ja lempeydestä

Kansainvälisenä Älä laihduta -päivänä julkaistussa kirjoituksessa kerroin kyllästyneeni jatkuvaan vartalopuheeseen, ulkonäkökyttäämiseen ja siihen, että koko ajan pitäisi olla mieltä omasta ulkonäöstään. Riittämättömyyden tunteet olivat minullekin liian tutut, kunnes muutama vuosi sitten päätin, että nyt saa riittää – elämässä on hitosti tärkeämpiä asioita, joihin haluan käyttää energiani ja aikani.

Pari ajatusta tasa-arvosta

Naistenpäivänä meni hermo suklaaseen ja kukkakimpuihin: En vastusta Naistenpäivää. Naiset tarvitsevat oikeuksilleen omistetun päivän niin kauan kuin naisen asema ei ole tasavertainen. Harmi vaan, että huomio on karannut alkuperäisestä aiheesta kovin kauas ja hukkunut jonnekin ruusukimppujen ja pitsihepeneiden alle. Kovin moni Naistenpäivään vakiintuneista jutuista tuntuu vain vahvistavan niitä sortavia valtarakenteita, joita sen olisi tarkoitus päivastoin purkaa.

Muistiinpanoja vanhenemisesta

Ilahduin, että syntymäpäivänäni julkaistu juttu oli yksi syksyn luetuimmista, sillä pidin siitä paljon itsekin.

Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut. Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.

Sellainen lista! Siitä löytyi synttärijutun lisäksi muutama muukin oma suosikkini, kuten koira- ja rakkausjuttu, mutta moni jäi myös uupumaan, esimerkiksi taiteilijahaastattelut Olli Piipon ja Marianne Niemisen kanssa sekä taiteen osto-opas, jota varten jututin kuraattori Heli Mäenpäätä. Tykkäsin myös kirjoituksesta suhteestani musiikkiin.

Tänä vuonna on tarkoitus saada blogin kirjoittamiseen aiempaa suunnitelmallisempi ote, siksipä kokoan tällä viikolla alustavia aiheita, joista aion tänä vuonna kirjoittaa. Listalla on jo ainakin: paljon toivottuja kirjajuttuja, taidetta ja kulttuuria, enemmän haastatteluita ja kiinnostavia ihmisiä sekä asiaa sisustuksesta ja kakkoskodistamme Lapissa.

Kiinnostaa myös kuulla onko teillä toiveita siitä mitä haluaisitte täällä lukea – mistä olette tykänneet, mitä haluaisitte enemmän, entä onko jotain ihan uusia aiheita jotka kiinnostaisivat? Sana on vapaa kommenttilootan puolella. Kaikkien tammikuun loppuun mennessä kommentoineiden kesken arvotaan superkiva luonnonkosmetiikkapalkinto, eli Madaran seerumi!

Vuoden tykätyimmät Instagram-kuvat

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertäneeseen haasteeseen. Olen alkanut rakastaa haasteita, niin helppoa vastailla valmiiksi asetettuihin kysymyksiin – väsynyt bloggaaja kiittää ja toivoo lisää haasteita! Seuraa siis yhdeksän tykätyintä Instagram-kuvaa kuluneen vuoden varrelta sekä tarinat niiden takaa.

1 ~ Saimme sisustettua vanhan kodin eteisen juuri sopivasti ennen kuin saimme tietää, että asunto myydään ja joudumme muuttamaan. Ei se mitään, sisustusprojekti oli kiva, vaikka lopputuloksesta ei ehditty nauttia kovin kauan.

Eteishalli ehti kolmen vuoden aikana näyttää hyvinkin erilaiselta, esimerkiksi keittiöremonttimme aikaan, jolloin se palveli retkikeittiön ja raksatarvikevaraston yhdistelmänä ja haisi tärpätiltä ja paistetulta kalalta. Raksatarvikevarasto se oli vielä jonkin aikaa remontin valmistumisen jälkeenkin, kunnes Jarno alkoi hengailla meillä, menetti hermonsa eteishallin kaaokseen ja laittoi sen jouluksi kuntoon. Se oli se sama joulu, kun hän toi meille yllätyslahjaksi kuusen.

2 ~ Ei kovinkaan yllättävää, että kärkiyhdeksikköön päätyi koirakuva. Joku kysyi joskus ovatko koirakuvamme lavastettuja ja vastaus on ehdottomasti ei – nappaamme vaan kameran käteen silloin kun eteen osuu kuvauksellinen tilanne. Koirasiskokset hakeutuvat myös usein itse kameran eteen silloin kun yritämme kuvata jotain ihan muuta, kuten tässä tilanteessa, kun olin ottamassa kuvaa eteisestämme ja linssini eteen ilmestyi kaksi hahmoa kuin Hohto-elokuvan pikkutytöt.

Mäyräkoirilla on kiusallinen tapa tarkkailla palvelusväkeään erilaisilla kuumottavilla tavoilla. Luna-koira on aina osannut manaamisen jalon taidon, jonka se on sittemmin opettanut myös siskolleen. Uskokaa pois, tämäkin kuva olisi ollut huomattavasti karmivampi ilman tuota spontaania haukotusta.

3 ~ Muutimme viime kesänä pois kodista, jossa olin asunut ensin kämppäkaverini ja sitten Jarnon kanssa. Kävimme muuttopäivän päätteeksi viemässä avaimet vanhaan kotiin. Oli melko myöhäinen ilta, joten otimme samalla koirat mukaan iltakävelylle. Ne eivät tienneet mitä ajatella tyhjistä huoneista: ensin tuli ralli, sitten närkästys ja masennus, kun ei ollut sohvaa tai mattoa jolle käpertyä. Mieltään osoittavat mustat eläimet valkoisissa huoneissa näytti niin huvittavalta, että otin muistoksi muutaman kuvan.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Lue koko kirjoitus: Muuttopäivä ↠

4 ~ Tämä kuva on viime kesältä juuri ennen juhannusta. Olimme matkalla jostain jonnekin ja tien pientareet olivat räjähtäneet täyteen kukkivia lupiineja. Oli pakko pysähtyä tien laitaan kahmimaan kimppu mukaan. Jarno nojasi pakuun, poltteli tupakkaa ja otti kuvia kun hilluin onnellisena kukkien keskellä. Tämä on tyypillinen tilaisuus tekee varkaan -esimerkki siitä miten suurin osa meidän kuvista syntyvät: jompikumpi sekoilee jotain ja toinen nappaa kameran käteen.

Nämä kuvat kuvittivat myös blogijuttua kaupunkijuhannuksesta, joka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Lue koko kirjoitus: Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

5 ~ Ensimmäinen kuva uudesta kodistamme Punavuoressa oli vuoden ylivoimaisesti suosituin Instagram-kuva. Olimme saapuneet Outin kanssa asunnolle odottamaan muuttokuormaa ja kuva on napattu nopeasti makuuhuoneesta hetkeä ennen kuin muuttoauto kaahasi kadulle talon eteen. Oli kesäkuun viimeinen päivä, hento vire liikutti valkoisia sänkyverhoja, jotka edellinen asukas oli jättänyt meille. Me tunsimme hänet ja olimme käyneet asunnossa kauan ennen kuin tiesimme että tulisimme vielä asumaan siellä. Oli todella monen kummallisen sattuman summa, että siitä tuli meidän koti.

Kuva löytyy muiden uudesta kodista otettujen ruutujen ohessa blogikirjoituksesta: Hello, Punavuori ↠

6 ~ Suudelmakuvan minusta ja Jarnosta otti Nata toissakesäisillä Flow-festareilla ja se oli yksi viime vuoden tykätyimmistä. Julkaisin vuoden vanhasta kuvasta sateenkaariversion viime kesänä Pride-viikon kunniaksi, koska uskon yhtäläisiin ihmisoikeuksiin ja kaikkien oikeuteen rakastaa. Tuntuu absurdilta, että yhä vuonna 2018 on tarvinnut keskustella ja taistella näin perusasiasta. Toivottavasti ensi vuonna asiat ovat jo toisin.

7 ~ Rakastan uutta makuuhuonettamme ja ikkunoista siivilöityvää valoa, olkoonkin, että sitä ei ole näkynyt viime kuukausina. Tämä ruutu taisi olla yksi ensimmäisistä uudesta kodista otetuista kuvista sen jälkeen kun tavarat oli purettu ja saatu mitenkuten paikoilleen – kuvassa vallitseva seesteisyys ei tosin kestänyt kauaa, vaan huone räjähti takaisin täyteen kaaokseen vajaassa viikossa sen ottamisen jälkeen.

Tämä on myös kärkiyhdeksikön kuvista ainoa, joka on suunniteltu ja toteutettu tietyn vision mukaan, se nimittäin julkaistiin Instagramin lisäksi myös blogissa osana kaupallista yhteistyötä Familonin kanssa: Makuuhuoneen uudet tuulet ↠

Kuvassa vilahtava puolikas koirapylly ei tosin ollut suunniteltu osa kuvaa. Taitaa olla väistämätön luonnonlaki, että kaikissa kuvissamme on kutsumatta sinne ilmestynyt koirapylly tai kuono tai häntä.

8 ~ Aloitimme viime keväänä kunnostamaan äitini suvun vanhaa taloa, ajatuksena tehdä siitä meidän lappilainen kakkoskoti. Projekti on vasta alussa, mutta siitä on tullut jo varsinainen Instagram-menestys, sillä yksikään aihe ei ole koskaan aiemmin kahminut niin paljon kommentteja, tykkäyksiä ja inbox-viestejä. Ihan mahtavaa, että aihe kiinnostaa, koska se tulee viemään ensi vuonna entistä isomman lohkon ajastamme ja kerrottavaa varmasti löytyy. Tämän kuvan nappasin viime keväänä juuri ennen lähtöä, kun olimme lukinneet oven, pakanneet pakun ja lähdössä ajamaan takaisin etelään.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti, kahdeksantoista vuotta sitten.

Lue koko kirjoitus: Vanha hirsitalo Lapissa ↠

9 ~ Jarno otti tämän kuvan minusta Lapissa viime syksynä. Kuvaamme mieluiten luonnonvalossa, erityisen mielellään niinä hetkinä kun valo tarjoaa mahdollisuuden leikkiin ja suodattuu, siivilöityy, läikehtii, lainehtii, väreilee tai hohtaa. Lapin syksyssä tätä kaikkea on tarjolla yltäkylläisesti.

Olimme viettäneet Lapissa viikon emmekä olisi millään halunneet lähteä: Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

Lue koko kirjoitus: Pysäytyskuvia ↠

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Linssin edessä ~ Miki Liukkonen

Ajattelin, että voisin jatkossa silloin tällöin raottaa täällä omia kuvausprojektejani. Jotkut ovat tilaustöitä, toiset omia kokeiluja ja taidesekoiluja. Seuraa poiminta jälkimmäisestä kategoriasta.

Kutsuin tovi sitten kamerani eteen oululaisen kirjailija Miki Liukkosen. Hän kiinnitti alunperin huomioni jo vuosia sitten ilmoitettuaan 23-vuotiaana jossain haastattelussa olevansa liian vanha kirjoittamaan runoja. Se ei jäänyt Mikin ainoaksi otsikkoihin päätyneeksi lausunnoksi. Tuo kirjallisuuspiirejä ravistellut energia ilahdutti ja viihdytti minua suuresti. Runoja syntyi kyllä vielä, mutta pian sen jälkeen hän siirtyi niinsanotusti kokopitkän fiktion pariin. Molemmat tähänastiset romaanit, Lapset auringon alla ja viime vuonna ilmestynyt O, ovat olleet ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi, jälkimmäinen myös Finlandia-ehdokkaana. Melkoinen ura kirjoittajalla, joka täyttää 30 vasta ensi vuonna.

Emme tunteneet entuudestaan, olin vain päähänpistosta lähettänyt Mikille viestin. Olin itsekin vähän yllättynyt, että sillä tavoin voi tehdä. Lähestyä noin vaan tuntemattomia ihmisiä ja ehdottaa heille kummallisia asioita, kuten: voimmeko ottaa sinusta kuvia, joissa olet yhtäaikaa läsnä ja tosi kaukana? Vielä enemmän yllätyin Mikin mutkattomasta vastauksesta: milloin kuvataan?

Heti ensitapaamisellamme paljastui, että meillä on linkki, josta en tiennyt: Miki on syntynyt Tornionjokilaaksossa Ylitorniolla, samassa pohjoisessa pikkupaikassa, josta minunkin äitini on kotoisin. Miki oli onkinut tiedon jostain internetin syövereistä ja ilmoitti heti alkuun stalkanneensa mikä olen naisiani siltä varalta, että saattaisin olla sarjamurhaaja. Sen jälkeen hän ojensi minulle uusimman romaaninsa lennokkaan signeerauksen kera. Olin siis läpäissyt sarjamurhaajatestin jo ennen tapaamistamme – laskettakoon tämä pitkän internet-uran hyväksi puoleksi.

Huvittavaa, että voi sattuman oikusta tavata helsinkiläisessä keittiössä ihmisen, joka tuntee samat kaukana pohjoisessa sijaitsevat kylätiet, rannat ja metsät kuin minäkin. Ehkä satumme jonain päivänä Lappiin samaan aikaan ja teemme siellä jonkun upean kuvausprojektin.

Kuvaus sujui omalla painollaan. Miki liikkui valkoisessa huoneessa kuin tumma perhonen. Ohjasin vain vähän, pidin siitä mitä hän teki: seisoi selin, kääntyi ja katsoi kameraan, alkoi välillä tanssia. Hän tuntui vaistomaisesti tietävän mitä toivoin, tai sitten vain jaamme samankaltaisen esteetiikan tajun. Emme kuvanneet kauaa, tiesin jo saaneeni haaviini sen minkä olin halunnut.

Asiakkaille otetut kaupalliset kuvat käyvät yleensä läpi kuvankäsittelyprosessin, jossa horisontit suoristetaan, pinnoista siivotaan häiritsevät kolhut, malleista häivytetään pikkuvirheet ja valot ja varjot säädetään täydelliseksi. Omissa kuvissa saa onneksi tehdä kuten haluaa. Nämä kuvat jätin täysin raa’aksi: niille ei ole tehty mitään muuta kuin lisätty kontrastia.

Pidimme molemmat lopputuloksesta. Minulla ei ollut tarkkaa visiota mitä olin tekemässä, enemmänkin intuitiivinen gut feeling siitä millaisen tunnelman halusin kuviin. Niistä tuli oikeastaan juuri sellaisia kuin olin ajatellut. Uskon, että niihin tiivistyi jotain siitä hetkestä: palasia minun näkemyksestäni ihmisestä jota en ollut koskaan ennen tavannut, palasia hänestä ja siitä mitä hän halusi minulle näyttää.

Nämä taisi olla ensimmäiset ei-lehtijuttuun tulevat photoshootit itselleni. En tiennyt mitä tehdä, mutta koska kadehdin balettitanssijoita päätin tanssia, ja se toimi. Olen todella tyytyväinen kuviin, mutten edelleenkään osaa tanssia. – Miki Liukkonen

Superlahjakas kirjailija on ollut viime aikoina taas tuottelias – uusi kirja nimeltä Hiljaisuuden mestari ilmestyy ensi huhtikuussa. Suosittelen ottamaan seurantaan Mikin Instagramin, sillä hänestä on kehkeytynyt viime aikoina myös varsin taitava valokuvaaja.

Meilläkin on seuraavat kuvaukset jo kalenterissa. Silloin on luvassa taas jotain ihan muuta.

Ruuhkaviikot

Joku kysyi mitä minulle kuuluu enkä osannut vastata. Seisoin keskellä katua roikottaen liian painavaa kauppakassia ja samaan aikaan teki mieli hihkua, itkeä, hyppiä ja vähän kiljua. Elämme ruuhkaviikkoja, niitä kun kaikki tapahtuu yhtäaikaa, niin nopeasti ja niin paljon, ettei pää pysy perässä. On remonttityömaa, syksyn kiireisin hetki sovittujen töiden suhteen, nippu uusia ideoita, paljon ilmassa leijuvia mahdollisuuksia. En ole ehtinyt edes miettiä mitä olen mieltä kaikesta. Luovin vaan intuition varassa eteenpäin ja huutelen hell yes tai ei missään nimessä sen mukaan miltä mikäkin asia tuntuu vatsanpohjassa.

Hyvä asia on, että energiaa riittää niin paljon, että sitä sinkoilee joka suuntaan. Työpöydällä on uusia projekteja, ihania ja isoja ja hiton aikaavieviä. Pommitan ihmisiä ideoilla ja tuijotan mykkää puhelinta vaativasti, jos neronleimauksiini ei välittömästi reagoida. Samaan aikaan olen itse se, jonka perään muut soittelevat, kun en ole muistanut sitä ja tätä ja tuota enkä ole kiikuttanut kuitteja kirjanpitoon. Anteeksi kaikki! Kaikki energia ja into kohdistuu nyt ihan muuhun kuin jokapäiväisiin velvotteisiin. Olisipa varaa palkata sihteeri, tai pikemminkin tuottaja, jolle voisin iskeä käteen puhelimeni, kalenterini ja sähköpostisalasanani. Olisi ihanaa liikuttaa suuria asioita ja kokonaisuuksia, jos ei tarvitsisi olla samaan aikaan se, jonka vastuulla on myös jokaikinen mitätön yksityiskohta.

Hetkittäin nimittäin kiristyy hermo siihen, että turhanpäiväiset pikkuasiat hidastavat tai vievät kohtuuttomasti aikaa. Kuten vuoden vanha tietokone, joka on omasta mielestään jo eläkeiässä eikä tahdo toimia – vai olenkohan se taas minä ja minun sähkömagneettinen kenttäni? Tai se tyyppi, joka ajoi kadun varteen pysäköidyn pakumme sivupeilin paskaksi ja jätti vahinkonsa tyynesti meidän maksettavaksi. Tai puhelin, joka putosi pirstaleiksi katuun kaksi päivää sen jälkeen kun olin huollattanut sen ja laitattanut siihen panssarilasin, jonka nimenomaan piti suojata sitä tältä. Tai se asiakas, jolla kestää ensin viikkoja lähettää laskutustiedot ja sitten vähintään yhtä kauan maksaa se lasku. Tätä tavallista yrittäjän arkea, mutta juuri nyt en jaksaisi tärvätä energiaa pikkujuttuihin, kun mieluummin ajattelisin niitä isompia asioita.

Välillä ylipäänsä ärsyttää, kun tuntuu ettei saa keskittyä mihinkään varttia kauempaa ennen kuin jokin taas keskeyttää. Mutta toisaalta: sellaista se on, kun itse väen väkisin haluaa tehdä sataa asiaa samaan aikaan. Niin tartun taas pirstaleiseen puhelimeeni ja soitan seuraavan turhaan pikkuasiaan liittyvän puhelun, äänessä sama getting shit done -sävy, jolla olen viime aikoina hoitanut kaikki isot ja pienet asiat.

Tavallaan pidän itsestäni tälläisenä, lievästi hikeentyneenä ja kärsimättömänä, valmiina singahtamaan eteenpäin heti kun saan raivattua etenemisesteet ja hidasteet tieltäni. Ainakin olen elossa! Raivoisasti, riehakkaasti elossa! Enkä jaksa enää istua kädet ristissä kyydissä ja odotella, että elämä kuljettaa itsestään siihen suuntaan, johon tahdon, vaan soudan tätä hemmetin venettä itse. Hetkittäin tuskastuttavan hitaasti ja välillä pitää vähän äyskäröidä, mutta ihan sama, pääasia että suunta on eteenpäin. Ja onneksi on apuna yksi riuska pohjanmaalainen.

En halua hässäkästä huolimatta sortua vanhoihin virheisiini, siihen että yritän tyhjentää loputonta todo-listaa tekemällä töitä ympäri vuorokauden ja unohdan kokonaan pitää huolta itsestäni. Sitä on ollut jo vähän ilmassa – en olekaan ehtinyt treeneihin, vaikka alkusyksyllä uhoilin, ja huomaan usein illalla eläneeni koko päivän pelkällä kahvilla. Arkirutiinit kärsivät kiireessä ensimmäisenä, vaikka juuri niistä kannattaisi pitää silloin erityisen tarkasti kiinni. Syömistä vaikeuttaa toki sekin, että keittiötä ei ole – nämä kuvat on napattu arjen ja ruokakuvausten tiimellyksestä juuri ennen kuin keittiö purettiin.

Kiireet helpottavat kyllä kohta, joulukuu näyttää jo paljon rauhallisemmalta. Juuri nyt ei voi muuta kuin sinnitellä näistä viikoista läpi, mutta teen itselleni julkisesti pyhän lupauksen: epämääräiset elämäntavat saavat jatkua siihen asti, että uusi keittiö on paikoillaan, kunhan muistan joka päivä syödä jotain järkevää, käyn kerran päivässä edes vähän kävelemässä ja muistan nukkua tarpeeksi. Näillä mennään, kunnes uuden kodin remontti on ohi ja paluu arkirutiineihin voi alkaa.

Onneksi nyt on luvassa taas pieni hengähdyshetki, sillä vietämme loppuviikon pohjoisessa. Raksaa on toki tiedossa sielläkin, mutta myös pidempiä ja syvempiä yöunia, aamukahveja talon portailla, keskusteluyrityksiä lehmien kanssa, ystävien seuraa ja saunaa ja mikä parasta: keittiö, jossa voi valmistaa muutakin kuin kahvia. Kuullaan Lapista seuraavan kerran.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Valokuvaajan kahvitauko

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Nespresso

Moro, Jarno täällä pitkästä aikaa! Kiitos kuuluu hyvää. Kesä ja alkusyksy on mennyt mukavasti Tornionjokilaakson ja Helsingin väliä sahaten. Lapissa on riittänyt tekemistä vanhan hirsitalon kunnostustöiden kanssa, mutta on ollut onneksi aikaa myös rauhoittumiseen ja mulle täysin uudenlaisen energian ihmettelemiseen. Oon tainnut vähän jo kotiutua pohjoiseen. Sinne jää pala minua joka kerta kun autonkeula suuntaa takaisin etelään.

Helsingissäkään ei ole päässyt pitkästymään, sillä syksy on käynnistynyt kunnolla ja sen myötä työkalenteri on täyttynyt mukavaan tahtiin. Mun duuneista tulee aika usein kysymyksiä ja ihmetyksiä, mitä en sinänsä ihmettele. Kun on ihmisenä utelias jokapaikanhöylä, työnkuvakin vaihtelee. Nyt kun kohdalle osui meidän työhuoneeseen sijoittuva kahviyhteistyö, ajattelin tarttua tilaisuuteen ja näin kahvin äärellä avata samalla mun työkuvioita.

Kuten monet ehkä tietävät tai ovat päätelleet, olen valokuvaaja. En ole käynyt sitä varten kouluja, vaan monen muun lailla oppinut vuosien varrella tekemällä ja kuvaamalla, kunnes intohimosta tuli lopulta ammatti. On mulla portfoliokin, en ole vaan ehtinyt oikein päivittää sinne kuin muutaman hassun vanhan kuvan. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja niin edelleen.

Kuvaan aika laajalla skaalalla tapahtumia, ihmisiä, yrityksiä ja ravintoloita. Viime viikkoina on ollut paljon tapahtumakuvauksia, joista otetut kuvat menevät useimmiten some- ja markkinointikäyttöön. Tällä hetkellä suunnittelen esimerkiksi yhdelle yritykselle uusia henkilöstöpotretteja ja pian avautuvalle ravintolalle fiilis- ja annoskuvia.

Teen tietysti paljon kuvaushommia myös tähän blogiin. Monet täällä julkaistavista kuvista syntyvät kahden valokuvaajan kodissa spontaanisti muun elämän ohessa, mutta kampanjoita varten otetaan kuvat vartavasten. Toisinaan kirjoitankin tänne, mutta koen, että mun pääasiallinen panos tulee kuvien kautta.

Teemme Stellan kanssa yhdessä myös osan kuvaustöistä, siis niistä asiakasduuneista, jotka eivät liity mitenkään tähän blogiin. Olemme hyvä tiimi. Stella konseptoi ja rakentaa kuvia ja minä kuvaan ja käsittelen. Välillä kuvataan molemmat ja kamera liikkuu kädestä toiseen lennosta.

Kuvausten suunnittelun ja toteutuksen lisäksi aikaa menee kuvien läpikäyntiin ja kuvankäsittelyyn. Kaltaiselleni ADHD-tohottajalle pitkäjänteiseen päätetyöhön tottuminen on tuottanut rehellisesti sanottuna eniten haasteita. Mun on todella vaikea pysyä paikallani ja ajatukset lähtevät vartin välein harhailemaan. Siksi mun on täytynyt kehittää tietokonehommiin mulle sopivia työskentelytapoja: esimerkiksi biisiloopeilla saa ajatukset pysymään aloillaan (ja voi samalla ajaa tyttöystävänsä hulluuden partaalle, jos biisi ei satu uppoamaan hänen mielentilaansa). Säännöllisin väliajoin täytyy pitää myös pieniä breikkejä – kahvitaukoja, jaloittelutaukoja, koiranriehutustaukoja.

Joskus vietän aikaa myös kameran toisella puolella, kun teen mallikeikkoja mallitoimiston tai casting- ja kuvausjärjestelyfirmojen kautta. Muutamat tutut stailistit pyytävät mua myös suoraan. Olen tehnyt jotain näytöksiä, mutta tykkään eniten mainoskuvauksista. Varsinkin still-kuvauksissa saa välillä heittäytyä ihan kunnolla, tehdä asioita joita itse valokuvaajana toivoisin mallin tekevän. Kun ymmärtää työskentelyä kameran molemmin puolin, siihen osaa suhtautua rennosti. Joskus päädyn malliduunien kautta lehteen, joskus telkkariin ja sitten satelee taas sukulaisilta viestejä. Meijän Jarno se siellä! Voijjettä!

Silloin tällöin olen myös tapahtuma- ja kuvaustuotannoissa lavastamassa, järjestämässä ja assaroimassa. Nämä keikat eivät ole ehkä osa virallisia työroolejani, mutta tutut pyytävät monesti mukaan tuotantoihinsa, kun tietävät, että olen käsistäni kätevä, esteettistä silmää löytyy ja pystyn tarvittaessa liikuttelemaan isoja asioita. Nämä päivät ovat kivaa vaihtelua kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn: monesti pitkiä ja fyysisesti rankkoja, mutta palkitsevia. Eipä pääse tohottaja turhautumaan paikallaan olemiseen.

Rakastan sitä, että saan tehdä luovaa työtä ihan laidasta laitaan. Sanon harvoille jutuille ei, sillä jokainen työkeikka on oiva mahdollisuus kehittää osaamistaan ja tavata uusia ihmisiä. Oon huomannut, että jokaisen hyvintehdyn keikan jälkeen työtilaisuuksia tarjoutuu poikkeuksetta lisää.

Jotkut ehkä tietävät, että soitan ja teen myös musiikkia, mutta toistaiseksi se on lähinnä semihintava harrastus. Kenties muusikon työstä tulee tulevaisuudessa yksi niistä jutuista, joilla elätän itseäni. Silloin mun duunikuviot olisivat complete.

Työviikot ovat todella vaihtelevia. Peruspäivään kuuluu koneella istumista, sillä läpikäytäviä ja käsiteltäviä kuvia syntyy paljon. Sitten on kuvauspäivät ja niihin liittyvät ennakkovalmistelut: suunnittelupalavereita, sopivien kuvauslokaatioiden etsimistä, joskus kuvausrekvisiitan metsästystä. Pari kuukautta sitten hankittu paku on ollut siunaus, sillä raskaan kuvauskaluston ja kuvausrekvisiitan siirtäminen jalan tai julkisilla paikasta toiseen ei ole kovin hauskaa eikä nykyään aina edes mahdollista. Produktiot ovat alkaneet viimeisen vuoden aikana paisua.

Kuvaamme paljon myös kotona. Sitä varten metsästimmekin isoa ja valoisaa asuntoa, joka onneksi löytyi. Tilaa meillä on reilusti enemmän kuin kaksi ihmistä ja pieni koira tarvitsisi, mutta juuri se mahdollistaa kahden ihmisen työskentelyn ja kuvausten järjestämisen kotioloissa. Sisustuksemme on aika kevyt ja muuntuu ketterästi erilaisiin kuvaustarpeisiin. Pitkälle pääsee luonnonvalolla, tarvittaessa pystytän studiovaloja. Täydellisesti varustelluksi valokuvausstudioksi emme ole sentään asuntoamme muuttamassa. Sellaistakin joskus tarvitaan, mutta silloin se vuokrataan ja sen mukana saa loputtoman valikoiman taustafondeja ja muita studioherkkuja. Kodin haluamme kuitenkin pitää ilmavana ja viihtyisänä paikkana, jossa on kivaa asumisen ohella tehdä töitä, ja jonne on helppo kutsua ihmisiä kuvauksiin. Esimerkiksi henkilökuvia on usein mukavampi ottaa studion sijaan vähän kodikkaammassa ympäristössä, jossa on tarjolla paljon luonnonvaloa, kauniita kalusteita ja rento ilmapiiri. Myös viini- ja ruokakuvauksiin koti sopii ympäristönä usein paljon paremmin kuin kliininen studiotila.

Uudessa asunnossamme on meneillään poikkeustilanne: siinä missä ennen oli keittiö on nyt aukko eli paljaaksi riivitty työmaa, jossa johdot, putket ja ruuvit repsottavat. Vanha keittiö on purettu pois ja ennen kuin uusi keittiö asennetaan, tehdään uusi lattia. Työskentelemme kotona myös remontin aikana ja kahvia on saatava, vaikka minkäänlaista keittiötä ei tällä hetkellä ole, pelkkä eteiskäytävässä seisova jääkaappi. Me ollaan kumpikin kahvin suurkuluttajia eikä yksikään aamu ala ilman kupillista kuumaa, siksipä tämä yhteistyö osui täydelliseen saumaan. Meille saapui nimittäin elämämme ensimmäinen kahvikone, Nespresson uusi Vertuo, joka on keitellyt zuffetta lähes taukoamatta tulostaan asti. En ole mikään koneiden ylin ystävä, vaan keittiöjutuissa aika old school, mutta tämä laite on kyllä aikamoinen. Oon tätä ennen ajatellut, että kaikki kahvikoneet on monimutkaisia ja kömpelöitä ja useimmiten myös todella rumia. Nyt olenkin saanut vähän korjata näitä selvästi vanhentuneita käsityksiä.

Meillä on Vertuosta Plus-malli, jonka vesisäiliö on liikuteltavissa puolelta toiselle (normimallissa se on kiinteä). Molemmat hyödyntävät kahvinvalmistuksessa keskipakoisvoimaa kuulemma ensimmäisenä kahvikoneena maailmassa.

Olemme Vertuon kanssa tehneet tuttavuutta nyt tovin ja alan toden teolla kiintyä tuohon laitteeseen. Se on löytänyt oman paikkansa työpöydän vierestä omalta tasoltaan ja siinä se nököttää, aina valmiina palvelukseen. Rakastan noita värikkäitä kahvikapseleita, ne ovat kuin pieniä (tai itseasiassa tosi suuria) pyöreitä timantteja. Makuja piisaa peräti kaksikymmentäviisi erilaista ja me saimme kokeiluun niitä kaikkia, joten maisteltavaa on riittänyt. Ei hullumpi tehtävä eikä mitenkään hankala suorittaa, sillä työpäivät alkavat ja monesti myös päättyvät kahviin, ja mahtuu siihen väliinkin niitä kahvihetkiä.

Makuvalikoima on tosiaan laaja, mutta sen äärellä ei tarvitse hätääntyä. Olen nyt käynyt koko tarjonnan läpi eikä kohdalle ole osunut yhtään rosvosektoria. Päinvastoin, mun oma kieltämättä aika suppea kahvimaailma on avartunut kokeilujen myötä. Olen pitkien kaurajuomakahvien ystävä (mitä isompi sen parempi) mutta yllätyssuosikiksi on nyt noussut vahva Altissio-espresso. Se on jotenkin niin konstailematon: lyhyt ja täyteläinen. Eniten silti juon yhä isoja kahveja, joita onneksi löytyy paljon Nespresson valikoimista. Pari napinpainallusta, loraus kauramaitoa ja päivä saa alkaa.

Ensimmäiset käyttökokemukset laitteesta olivatkin hiukan hämmentäviä – voiko se tosiaan olla näin helppoa? Vertuo tunnistaa kahvin koon ja laadun kapselin viivakoodista, mikä tarkoittaa sitä, että kahvin valmistamiseen ei tarvita kuin neljä liikettä: kosketa luukkua (se nousee), pistä kapseli paikoilleen, kosketa luukkua uudestaan (se sulkeutuu) ja paina nappia, niin kone tekee sulle kahvin. Ei asetusten säätämistä tai sormi suussa ihmettelemistä erilaisten nappien äärellä. Yksi hipaisusta toimiva luukku, yksi nappi, that’s it. Tälläisiä ohjeita on helppo antaa myös vieraille, jotka osaavat sen jälkeen hakea itselleen kahvin milloin haluavat eikä sitä tarvitse alkaa erikseen keittää kaiken muun tohinan keskellä. Vesisäiliö täytetään sitten kun se tyhjenee.

Uusi kahvikone on tehnyt kuvauspäivistä kyllä helpommat, kun ei tarvitse kuvaamisen ja muiden kuvauksiin liittyvien asioiden ohella pitää huolta, että tuoretta kahvia on saatavilla. Palaute on ollut ihanan positiivista ja olen ottanut sen jotenkin henkilökohtaisesti, sillä olen esitellyt työtilojemme kahvipistettä baristan ylpeydellä, udellut kahvimieltymyksiä ja osannut jo suositella niiden perusteella tiettyjä kahveja. Onhan tämä meidän toiminta hyvällä tavalla hiukan boheemia, mutta haluan silti tarjota kuvauksiin tai palaveriin saapuville asiakkaille ja tiimiläisille parasta laatua. Monta tuntia pannussa seissyt suodatinkahvi ei mene kenellekään alas edes mustana huumorina, eikä ole kiva käyttää vähiä taukojaan sen pannun jynssäämiseen ennen seuraavan satsin keittämistä. Kapseleiden pakatut kahvit ovat aina takuulla tuoreita ja kahvi kuumaa ja laadukasta. Annos kerrallaan valmistuvat kahvit vähentävät myös turhaa hävikkiä, sillä ainahan sinne kahvipannun pohjalle jää sitä seissyttä tervaa, joka kulautetaan viemäristä alas ja keitetään uutta. Lisäksi on hyvää palvelua, että jokainen voi valita millaisen kahvin haluaa: kokovaihtoehtoja on viisi espressosta isokokoiseen kahvimukiin ja vahvuuksiakin löytyy ihan jokaiseen makuun.

Kahvikoneiden kohdalla on puhuttu viime vuosina paljon vastuullisuudesta ja se kiinnosti muakin. Hyvä juttu on, että kahvin tuoreuden takaavat kapselit on tehty alumiinista, jota voi kierrättää lähes rajattomasti. Käytetty kapseli jatkaa kierrätyksen kautta elämäänsä joko uutena kapselina tai muuna teollisuuden jatkokäyttötuotteena. Tärkeää on tietysti muistaa oikeasti kierrättää ne kapselit eikä kipata niitä sekajätteeseen! Muuten siitä kierrätettävyydestä ei ole mitään hyötyä. Vertuon mukana tuli pieni säiliö, jonne me pudotetaan käytetyt kapselit ja viedään ne sitten pienmetallikeräykseen muun kierrätettävän jätteen ohella.

Yllätyksenä tuli, että Nespresso on tehnyt viime aikoina paljon työtä toimintansa kehittämiseksi vastuulliseen suuntaan. Viljelytiloilla on otettu käyttöön lyhytkiertoviljelyohjelmia, ja yhtiö toteuttaa kattavaa energiansäästöohjelmaa tuotannossaan ja logistiikassaan. Kahviviljelmillä ei käytetä ympäristölle haitallisia tuholaismyrkkyjä tai lannoitteita, ja viljelmien vesihuolto- ja sadevesijärjestelmät on rakennettu ympäristöystävällisiksi. Kahvipavut ostetaan suoraan pienviljelijöiltä, joita onkin aika paljon – Nespresso tekee nimittäin maailmanlaajuisesti yhteistyötä yli 70000 viljelijän kanssa. Yhtiö maksaa heille ostamistaan kahvipavuistaan 30% parempaa hintaa ja tarjoaa heille myös vakuutus- ja eläkejärjestelmiä. Yritys on kertonut myös tavoitteestaan olla lähivuosien aikana täysin hiilidioksidivapaa. Kiinnostavaa nähdä miten hanke etenee.

Palataan vielä työjuttuihin. Kävimme just tulevien viikkojen aikatauluja läpi ja ne alkavat olla töiden puolesta aika täyteen buukattuja. Olen koko alkuviikon mukana tuotantoassistenttina yhdessä isossa kansainvälisessä projektissa: Suomeen lennätetään kuvaustiimi tekemään mainoskuvaa. Tykkään seurata vierestä muiden kuvaajien toimintamalleja ja tapoja, sillä siinä oppii samalla niksejä, joita voi käyttää omissa kuvaustöissä. Sen jälkeen tehotuotantotiimi Jussila & Harasek jatkaa taas omien kuvausten parissa. Tuottaa suurta mielenrauhaa, kun kalenteri on täynnä projekteja ja joka päivä on vähän erilainen, varsinkin kun ne päivät täyttyvät mielekkäillä ja sopivasti haastavilla töillä.

Kiitos kahviseurasta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Muistiinpanoja yrittäjyydestä

Huomasin vasta viime metreillä, että tänään vietetään yrittäjän päivää! Aihe on todellakin tuttu, olen kuulunut tähän kirottuun ja siunattuun joukkoon jo kauan. Kuvaavaa on, että vasta illalla ehdin tutkia somea sen verran, että huomasin merkkipäivän. (Ei sillä, etteikö niitäkin päiviä olisi, etten teekään muuta kuin räplään puhelinta – joko työn puolesta tai siksi, että vitkuttelen varsinaisiin töihin tarttumista.)

Mitä kaikkea sitten tein tänään? Heräsin kahdeksalta ja luin sängyssä sähköpostit. Paha tapa, josta haluaisin eroon, mutta toisaalta tarvitsen jotain viihdykettä kannustimeksi heräämiseen. Vastasin kiireisimpiin viesteihin ja pariin puheluun aamukahvin ohella, lähetin laskun ja metsästin kirjanpitäjälle yhtä kadonnutta kuittia. Sillä aikaa Jarno palautti kuvauslainoja ja otti koiran mukaan toimittamaan omia aamubisneksiään. Kun hän palasi, kävimme päivän tehtävälistan kimppuun: kahdet kuvaukset, toiset asiakkaalle, toiset meidän omiin kanaviin. Kameran akut olivat latautuneet yön aikana, ei muuta kuin kuvia rakentamaan. Nopsaan kyhätyn lounaan söin seisten keittiössä kuvausten välissä, sekin on paha tapa, josta oudolla tavalla nautin. Kuvaukset olivat ohi iltakuuden jälkeen, vaan ei työpäivä: Jarno purki kuvat koneelle ja alkoi käsitellä niitä, minä puolestani avasin toisen koneen ja aloin kirjoittaa. Keittiö ja olohuone näyttävät kuvausten jäljiltä crack-luolalta, jossa on tosi paljon tuoreita yrttejä. Sitä ehtii siivota huomenna. Tai ylihuomenna.

Olen yrittäjävuosieni aikana ehtinyt tehdä monenlaista. Tehnyt artistipromoa, tiedottanut,  kirjoittanut ja kuvannut juttuja lehtiin, valmentanut ja kouluttanut, tuottanut tapahtumia ja kuvauksia ja näyttelyitä, suunnitellut viestintästrategioita, lavastanut, somistanut, stailannut sisustus- ja muotipalstoja, konsultoinut brändejä, kuvannut tapahtumia ja mainoskuvia, tuottanut tekstejä markkinointitarpeisiin, kirjoittanut blogia, luennoinut. En varmaan edes muista kaikkea, ehkä hyvä niin. Paljon on näihin vuosiin mahtunut, paljon on opittu. Aika paljon kantapään kautta. Onneksi olen aina ajatellut, että virheistä oppii enemmän kuin täydellisistä suorituksista.

Olen kirjoittanut yrittäjyydestä aiemminkin: siitä kuinka on olemassa helpompikin tie yrittäjäksi, siitä miten yhden yritykseni tarina alkoi ja osaltani myös päättyi,
toimistostani tien päällä ja siitä pikkuisesta Suvilahdessa sijaitsevasta työhuoneesta, jota muistelemme yhä riemulla entisen yhtiökumppanini kanssa. Yritän olla toistelematta samoja asioita, joista olen jo meuhkannut, mutta en voi luvata. No ehkä ette edes muista niitä vanhoja postauksia.

Nimittäin pakkohan se on taas huutaa heti kärkeen, se tärkein jota ajattelen joka päivä: kuinka kiitollinen olen siitä, että saan nykyään elää näköistäni elämää ja tehdä töitä omilla ehdoillani. Niinäkin aamuina, kun yöunet ovat jääneet dediksen takia aivan liian vähiin ja työntäisin mieluummin nauloja silmiini kuin nousisin sängystä. Silloinkin olen onnellinen siitä, että kalenterissa on pelkästään asioita, jotka olen itse sinne sopinut.

En luopuisi mistään hinnasta tästä vapaudesta. Että saa valita mitä, milloin ja missä, eikä tarvitse kysellä keltään lupaa. Voin tehdä suurimman osan töistäni missä vaan – Lapissa, Meksikossa tai vaikka omassa sängyssäni. Siitä olen kyllä vähän alkanut luopua, sillä tehokkuus on ihan toista luokkaa, jos ensin peseytyy, pukeutuu ja keittää kahvit.

Yksi muista ihanimmista asioista yrittäjyydessä: saa olla luova joka päivä. Vaikka teen monenlaisia projekteja, kaikkiin liittyy ideointia, suunnittelua ja toteutusta. Saan tehdä monista asioista oman näköisiäni – samalla virkistävää vaihtelua tulee asiakastöistä, joissa toteutan omalla tyylilläni jonkun toisen näkemystä.

Yksi pahimmista asioista yrittäjyydessä: pitää olla luova joka päivä. Aina ei vaan syki yhtä sukkelasti. Joskus kadehdin avoimesti muiden ammattikuntien edustajia, kukkakauppiaita, vaatemyyjiä, metrosiivoajia, kaikkia onnekkaita, joiden ei tarvitse ihan joka päivä keksiä jotain uutta. Fantasioin kashmirneuleiden viikkaamisesta symmetrisiin pinoihin tai tulppaanien sitomisesta kymmenen kimppuihin. Vaikka mistäpä oikeasti tiedän kuinka paljon luovuutta kukkakauppias tai vaatemyyjä työssään tarvitsee, varmasti enemmän kuin kuvittelenkaan. Oikeasti olen ihan tyytyväinen omiin valintoihini ja toivon tietysti, että muutkin ovat.

Muuta huonoa yrittäjyydessä? Ikuinen, loputon byrokratia! Osakeyhtiölainsäädännön helvetilliset kiemurat! Maksan tuntuvan summan kirjanpitäjälleni joka kuukausi siitä hyvästä, että minun tarvitsee tietää siitä mahdollisimman vähän. Nykyisin toimitan hänelle suoraan jopa verotoimiston kryptiset laput, joista ei välillä ota selkoa edes siitä sisältävätkö ne hyviä vai huonoja uutisia. Tuntuu myös, että vakuutusyhtiö lähettelee erilaisia laskuja ainakin seitsemän kertaa kuukaudessa, mutta kuulemma ne kaikki pitää jokatapauksessa maksaa.

Yrittäjänä ei myöskään ole oikein varaa sairastua, ei ainakaan tälläisessä yhden tai kahden hengen minituotantotoimistossa. Aika vähän onneksi sairastelen, uskon runsassipulisen ruokavalion ja vitamiinien voimaan. Se luo toki turvaa, että Jarno on nykyään osa tätä tiimiä – teemme ison osan töistämme yhdessä, myös tätä blogia. Jos jään joskus raitiovaunun alle ja murran käteni, Jarno saa kirjoittaa kiroiluni puhtaaksi.

Yrittäjyyteen kuuluu vakiomäärä epävarmuutta. Yksikään kuukausi ei ole samanlainen kuin toinen eikä ole mitään vakituisia palkkapäivää, lomarahoja saati lakisääteisiä lomia. Lomien pitämisen kanssa minulla on yhä opeteltavaa, mutta töiden riittämisestä en ole ikinä ollut huolissani. On ollut rutkasti onnea matkassa, projekteja on aina piisannut enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Olen aina myös tehnyt useampaa kuin yhtä asiaa ja niinpä kokemustakin on kertynyt monenlaisista rooleista. Vaikka blogit kuolisivat tai internet räjähtäisi, takataskussa on pitkä liuta muuta osaamista ja koulutusta. Tiedän että pärjään, tapahtui mitä tahansa.

Nämä arkistoista kaivetut seesteiset kuvat antavat työpäivistäni aivan väärän kuvan. Toki istun joskus kahvikuppi kädessä etsimässä inspiraatiota lehdistä ja kirjoista, mutta useammin naputan kuulokkeet korvalla jotain tekstiä tai kuvia vilkuillen dedistä kellosta, juoksen kameralaukkua raahaten kuvauksiin, kokkaan keittiössä reseptiikkaa johonkin tuleviin kuvauksiin tomaattisosetta rinnuksilla tai roudaan tavaraa tukka hikisellä hätänutturalla. Siitä kaikesta tähtipölyä tihkuvasta glamourista ei vaan ehdi oikein ottaa kuvaa.

Onneksi elämä ei ole ihan koko aikaa sellaista – ihan kuin tasapaino olisi jollain maagisella tavalla löytynyt? Toiset päivät ovat yhtä hässäkkää, mutta toisina on aikaa loikoilla villasukat jalassa sohvalla ja suunnitella missä järjestyksessä tekisi ja mitä. Tai pestä pyykkiä, koska tekee mieli pakoilla kuittikaaosta ja kirjanpitäjän puhelinsoittoja.

Työroolit ja projektit vaihtuvat, mutta sen äskenmainitun roudauksen määrä on muuten vakio. Aina on ihan tolkuttomasti kamaa, jonka pitää liikkua paikasta A paikkaan B. Siksi käytän nykyään vain pikkulaukkuja silloin kun en ole liikkeellä työni puolesta – ei huvita roudata edes varavillatakkia, jos se ei ole ihan välttämätön. Olen opetellut keventämään niin henkisiä kuin fyysisiä taakkoja, koska pari vuotta sitten oli pakko. Nykyisin teen kevyempiä valintoja ihan niiden tekemisen ilosta. Kovakalloisimmatkin siis voivat oppia uutta.

Onnea kaikille yrittäjäkollegoilleni! Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä meitä on päivä päivältä enemmän. Onko ruudun toisella puolella yrittäjiä tai sellaiseksi haluavia?

Bloggaajan vapaapäivä

Anteeksi radiohiljaisuus! Kaikki on hyvin, piti vaan huilia hetki ja tehdä muita asioita.

Hätkähdin yksi päivä kun tajusin, että olen kirjoittanut blogia kohta yksitoista vuotta. Se on nykymittareilla pitkä aika missä tahansa työssä, vaikka aloin tehdä tätä ammattimaisesti vasta vuoden pari blogin perustamisen jälkeen. Yksi yleisimmistä kysymyksistä, johon saan vastailla kun puhun ihmisten kanssa työstäni, on: eikö minua ahdista jakaa netissä niin paljon niin isolle ihmisjoukolle?

Rehellinen vastaus on aina ollut ei. Johtuu todennäköisesti työtaustastani, aloitin kaksikymppisenä päivätyön monikansallisessa levy-yhtiössä, jossa olin päivittäin tekemisessä julkisuuden kanssa. Muutama vuosi myöhemmin vedin osana työtäni artisteille mediavalmennuksia ja koulutin heidät kohtaamaan toimittajat, suorat tv-haastattelut ja juorupalstojen jutut. Olisi ollut ihme, jos en olisi itsekin ollut siltä pohjalta keskivertoa paremmin varustautunut julkiseen työhön ja sen lieveilmiöihin.

Olen kiitollinen siitä, että työkokemukseni ansiosta olen osannut alusta asti suodattaa, suhteuttaa ja sietää. Kaikkia näitä taitoja on tarvittu ja toki ne ovat matkan varrella myös hioituneet omaan tilanteeseen sopivaksi. On nimittäin iso ero julkaiseeko artistina musiikkia vai kirjoittaako omana itsenään omaan elämään perustuvaa blogia. Ensinmainitussa arvostellaan pääasiassa teosta, joskus artistin imagoa, sitä mitä hän yhdessä levy-yhtiönsä markkinointitiimin kanssa on päättänyt näyttää. Jälkimmäisessä julkisen ruodinnan kohteena on useimmiten ihan todellinen ihminen, kokonainen elämä. Teen minäkin valintoja sen suhteen mitä annan itsestäni, mutta kaikki se on minua, ei mikään rooli, rakennettu hahmo tai taiteensa taakse vetäytyvä alter ego.

Rajanveto sisällön suhteen on vuosien kokemuksesta huolimatta usein hankalaa. Blogi elää kirjoittajansa mukana ja jatkuvasti saa määritellä uudelleen paljonko haluaa ja voi kertoa, millaisista asioista, miten syvälle haluaa sukeltaa. Ihaninta olisi kirjoittaa avoimesti melkein kaikesta samalla tavalla kuin asioita jaetaan hyvän ystävän kanssa, mutta se ei vaan ole mahdollista. Ulkopuolelle jää monenlaista: asiat joihin liittyy muitakin ihmisiä kuin minä, keskeneräiset suunnitelmat joista ei voi vielä puhua julkisesti, henkilökohtaiset jutut jotka eivät kuulu muille kuin minulle ja kaikkein lähimmille. Ei sekään ole tosin aina mustavalkoista. Olen kirjoittanut täällä asioista, joista en suinkaan ole puhunut syvemmällä tasolla edes kaikkien ystävieni kanssa, kuten lastenhankintaan liittyvistä ajatuksistani, kohtaamastani seksuaalisesta häirinnästätyöuupumuksesta ja hahmottomasta alakulosta, jota on joskus vaikea ravistella pois.

Ei tätä työtä ole tietenkään mikään pakko tehdä näin. Ainahan voisin jättää oman elämäni taka-alalle ja kirjoittaa yleisistä asioista kertomatta oikeastaan mitään todellista itsestäni: kuljettaa blogia suuntaan, joka perustuu naistenlehtimäisellä otteella toimitettuihin vinkkijuttuihin ja siloitelluihin valokuviin. Mutta sitten voisin yhtä hyvin mennä toimittajaksi tai valokuvaajaksi naistenlehteen ja löytää itseilmaisun vimmalleni muita kanavia.

Siksi haluan olla mahdollisimman avoin ja rehellinen, kirjoittaa asioista, joita oikeasti näen ja ajattelen. Sillä tavoin kirjoittaminen on minulle luontevinta ja kiinnostavinta. Jakamisen halusta tämä blogi sai alkunsa melkein yksitoista vuotta sitten, ja se sama ajaa minua yhä, vaikka tästä tulikin lopulta myös työ. Tekin taidatte tykätä eniten jutuista, jotka on kirjoitettu sydämellä – kyllä sen erottaa, kun sanat pulppuavat syvältä. Joskus kerron kaiken mitä asiasta ajattelen, toisinaan jätän riveihin ilmaa ja kirjoitan sen minkä voin. Tiedän, että suurin osa teistä ymmärtää sen eikä edes odota enempää.

Editointi kuuluu työnkuvaan, mutta blogiin päätyy tietysti paljon todellista: omia kuulumisia, haja-ajatuksia ja muistiinpanoja, tarinoita tosielämästä. Eikä vain tekstien tasolla: lähes kaikki täällä julkaistut kuvat ovat aitoja, ei-lavastettuja, ei-rakennettuja, vaan hetkessä ja tilanteessa napattuja, myöhemmin blogiin poimittuja. Kahden valokuvaajan taloudessa kuvia syntyy ilman, että niitä tarvitsee erikseen ryhtyä ottamaan. Vain yhteistyökampanjoihin liittyvät kuvaukset vaativat suunnittelua, sillä ne ovat tilaustöitä, jotka sijoittuvat oikeaan elämään. Kun valitsee ne huolella – tekee vain niitä, jotka kiinnostavat ja tuntuvat oikeilta – nekin syntyvät luontevasti ja rennosti.

En muuttaisi tästä mitään. En halua häivyttää todellista minää taka-alalle ja alkaa suunnitella ja tuottaa kaikkea blogisisältöä kuin lehtitoimitus, silloin tästä katoaa kaikki autenttisuus ja spontaanius. Mutta ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana on viime kuukausina on alkanut vähän väsyttää se, että kaikki minkä itsestäni annan ja jaan, voidaan kääntää minua vastaan. Moni asia, joista haluaisin kirjoittaa, roikkuu yhä luonnoksissa odottamassa sopivaa hetkeä, koska kerään vielä voimia ottaa vastaan kaikki sen riepottelu, joka teksteistäni seuraa. Ihan kuin ilmapiiri olisi kiristynyt. Joka asiassa halutaan nähdä jotain negatiivista. Mielensäpahoittajia piisaa ja joku loukkaantuu aina, vaikka kirjoittaisi vain itsestään. Kaupallisuus se vasta saatana on, vaikka luulisi, että näiden vuosien aikana oltaisiin jo opittu rinnastamaan blogit muihin mainosrahoitteisiin (ja sen ansiosta kuluttajille ilmaisiin) medioihin. Bloggaajalta kyllä odotetaan ja vaaditaan kaikenlaista, mutta mitään ei saisi saada vastineeksi, ei varsinkaan palkkaa.

Liika varominenkaan ei silti kannata. Se johtaa kädenlämpöiseen jälkeen, joka ei liikuta, inspiroi tai ilahduta ketään. Sitäpaitsi bloggaaja ei voi kuitenkaan koskaan voittaa. On eriskummallista tehdä työtä, jossa ei ole koskaan tarpeeksi – ei ikinä tarpeeksi esikuvallinen, ei tarpeeksi tavallinen. Vaatimukset ovat sekopäisiä. Samaan aikaan pitäisi olla täydellinen mutta inhimmillinen, ihailtava mutta samaistuttava, virheetön mutta rosoinen. Täytyy pysyä yllätyksellisenä ja kiinnostavana, mutta ei saa muuttua liikaa eikä nyt ainakaan kenenkään mielestä väärään suuntaan. Ja siitä voi olla varma, että mitä ikinä tekeekään, menee jonkun mielestä metsään. Useimmiten se naurattaa, joskus se uuvuttaa. Viime aikoina tavallista enemmän jälkimmäistä.

Silloin täytyy ottaa pieni tauko, viettää muutaman päivän tai viikon under radar, katseiden ulottumattomissa. Tehdä asioita kertomatta siitä kenellekään, iloita siitä että juuri nyt kukaan ei ole tekemisistäni mitään mieltä. Ja muistuttaa itseään tosiasioista, kuten esimerkiksi siitä mikä tämän blogin tavoite on.

Osa blogien viehätystä piilee siinä, että saa seurata jonkun toisen elämää, kulkea mukana elämänvaiheesta toiseen ja jännätä vähän kuin reaaliaikaisen jatkokertomuksen äärellä mitä tapahtuu seuraavaksi. Siitä huolimatta tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ei ole olla julkinen päiväkirja, vaan paikka, jossa saan jakaa iloa, ideoita ja inspiraatiota, puhua asioista joita muutkin mahdollisesti pohtivat, tarjota samaistumispintaa niin hyvässä kuin huonossa, ehkä herättää ajatuksia, saada pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. 99% teistä lukijoista olette ihania, viisaita ihmisiä, jotka ymmärrätte tämän. On turha antaa sen yhden prosentin uuvuttaa.

Sitä vaan halusin sanoa, että akut on ladattu ja täällä ollaan taas. Kiitos, että tekin olette.

PS. Nata kirjoitti juuri vähän samaa aihetta sivuten.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Yhtenä perjantaina prätkätallilla

Yksi työni parhaista puolista on sen vaihtelevuus: yksikään päivä ei ole ihan samanlainen kuin muut. Toisina päivinä kirjoitan, toisina kuvaan, joskus olen kameran edessä, usein sen takana (ja jos totta puhutaan, siitä nautin enemmän). Suunnittelen, konseptoin, silloin tällöin haastattelen, osallistun tapahtumiin, toisinaan luennoinkin. Osan töistä teen yksin ja toiset isossa tiimissä, useimmiten työskentelen Jarnon kanssa. Reissujakin on työn puolesta riittänyt, vaikka olenkin viime aikoina himmaillut niitä reilulla kädellä.

No ollaanpa rehellisiä, kyllä niitäkin päiviä piisaa, kun istun yöpaidassa dedisteni keskellä, revin likaisia hiuksiani kun joku kuitti on hukassa ja syön jotain, jos Jarno tuo ruokaa eteeni. Mutta viime perjantai ei ollut sellainen päivä! Dotsin muijat nimittäin järkkäsivät tanskalaiselle denimbrändi Mos Moshille kemut, eikä mitkä tahansa kemut: juhlapaikkana toimi Dotsin takapihalla sijaitseva prätkätalli. Kova! Minut pyydettiin tapahtumaan DJ:ksi, eikä tietenkään käynyt mielessäkään kieltäytyä tästä kunniasta. Olenhan itsekin Dots-muija, toisekseen rakastan Mos Moshin farkkuja ja kolmannekseen, en koskaan sano ei mahdollisuudelle soittaa ihmisille lempimusiikkiani. Varsinkaan prätkätallissa. Rakastin tätä tallin nurkkaan pystytettyä pöytääni, joka oli oikeastaan moottoripyöräilijöiden työkalulaatikosto.

Tämä oli itseasiassa perheprojekti, sillä Jarno pyöri paikalla tapahtuman valokuvaajana. Seuraavat kuvat onkin lainattu Jarnon työkansiosta, kun en itse ehtinyt illan aikana ollenkaan kameran taakse, mutta kukaan ei varmaan tästä pahastu.

DJ-keikkoja tipahtelee aina silloin tällöin, vaikken mikään ammattilainen olekaan. Tavallaan toivoisin, että olisin, koska en keksi mitään parempaa hommaa kuin musiikin soittaminen. Yksi viime vuosien parhaista muistoista on se, kun soitin yhtenä elokuisena lauantai-iltana levyjä Flow’ssa ystäväni kanssa (jep, silloin keikoille saavuttiin vielä levylaukun kanssa) ja saimme pieneen halliin ahtautuneet ihmiset hyppimään tasajalkaa niin että seinät tärisivät. Keikkaa kiiteltiin, mutta taisimme itse olla eniten euforian vallassa levylautastemme takana. Kaijan sorsalippis oli mukana menossa, #neverforget. Muita syystä tai toisesta ikimuistoisia DJ-keikkoja: Helsinki Pride muutama vuosi sitten ja ystäväni Mikon 40-vuotisjuhlat (olkoonkin, että minun ja Kaijan jälkeen soittaneet Minttu Vesala ja Anna Cadia pesivät meillä lattian).

Kaikkein inspiroivinta on, jos saa musiikin suhteen vapaat kädet, kuten esimerkiksi viime perjantaina. Sitä onnea! Soitin savuista vanhaa rokkia Iggy Popista The Velvet Undergroundiin ja vanhaa diskoa, jonka klassikoista Diana Kingin Ain’t Nobody on henkilökohtainen ikisuosikkini. Sotkin sekaan myös uudempia lemppareitani, kuten TV On The Radiota, Wolf Paradea ja Arcade Firea. On mahtavaa miten monen lantio lähtee nytkymään, kun The Black Keysin Everlasting Light tärähtää soimaan, miten moni ilahtuu ikihyviksi kun soittaa Fleetwood Macia ja miten moni rakastaa The Doorsia yhtä paljon kuin minä ja tulee kertomaan sen.

Pakko esitellä nämä kauniit naiset! Oikealla The Original Dots-muijan eli Villa Tremondon Tiina ja vasemmalla hänen pikkusiskonsa Jenni, joka on juurikin se sama Jenni, joka vastaa mustista (ja joskus kimaltavista) kynsistäni.

Palaute on tietysti aina kivaa, mutta paras mahdollinen kiitos DJ:lle on se, että ihmiset silminnähden viihtyvät. Toki siihen vaikuttaa kaikki muutkin tekijät kuin vain kemuissa soiva musa, mutta hommaansa vähänkin kunnianhimoisesti suhtautuva DJ vaanii salaa ihmisten reaktioita alkaviin biiseihin, haistelee menoa ja pyrkii valitsemaan sellaisia kappaleita, jotka samanaikaisesti sopivat vallitsevaan tunnelmaan että tasaiseen tahtiin kohottavat sitä.

Parhaassa tapauksessa jengi tietysti tanssii, mutta kaikki kemut eivät ole sellaisia, että tanssilattia täyttyisi tai tanssilattiaa edes olisi. Tällä kertaa seurustelu oli pääosassa, mutta useampi kappale silti inspiroi vieraat pieneen tanssahteluun ja siitäkös meikätyttö iloitsi – ja lietsoi tietysti menoa lisäämällä jytää ja volyymia. Ja soittamalla Billy Idolin White Weddingin! Se on kyllä kuolematon kappale. Jos joskus menen naimisiin, hääkutsussa saattaa lukea it’s a nice day for a white wedding. Tiedättepähän sitten samantien keneltä se on.

Oli siellä kemuissa muutakin kuin musaa, niitä moottoripyöriä nyt tietysti, hodarikipsa, koko prätkätalli täynnä tuttuja ja taitava Akseli Aro tekemässä halukkaille tatuointeja. Ja halukkaita piisasi! Jono oli niin pitkä, että kaikki eivät ehtineet illan aikana neulan alle, mutta aika pitkä liuta hienoja kuvia sieltä kuitenkin kerkesi syntyä. Itsehän saan katsella Akselin kädenjälkeä joka päivä rakkaani reisissä ja takalistossa, joten tyyli on tuttu. Mustekuume vähän riivaa naista, joten saa nähdä pitääkö tässä vielä hakeutua pitkästä aikaa hakattavaksi, jatkaa vaikka selässä olevaa karttaa koko selän kokoiseksi.

Älkää antako tämän viileän kuvan hämätä teitä tosiasialta, että tämä sama kaksikko alkaa hytkyä holtittomasti aina kun Madonnan liveversio kappaleesta Jump alkaa soida. Ja kyllä, se kuultiin myös perjantaina. Ei ole olemassa niin kitaravetoista settiä, ettei sinne sekaan mahtuisi vähän Madonnaa.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Australian roadtrip uudessa Ellessä

Muistatteko vielä viimesyksyisen matkamme Australiaan? Teimme siitä jutun, joka löytyy nyt uusimmasta Elle-lehdestä, myynnissä lehtipisteissä nyt. Siihen on poimittu parhaat palat tekemämme roadtripin varrelta taidehotelleista ja kiinnostavista ravintoloista vintagekaupppoihin ja luontokohteisiin. Maa on niin valtava, että emme yrittäneetkään ehtiä kaikkialle, vaan keskityimme tällä kertaa Victoriaan, joka on minulle tutuinta aluetta.

Blogissa on nähty vasta muutama matkajuttu tuon reissun varrelta, koska odottelimme, että lehtijuttu saisi tulla rauhassa ulos ensin. Kuvia ja tarinoita riittää kuitenkin vielä jaettavaksi vaikka kuinka paljon, joten palataan aiheeseen sitten kun hetki on oikea. Jos lehtijutun vinkeistä herää kysymyksiä, nakatkaa ne kommenttilootaan niin vastailemme niihin sitten tulevissa jutuissa.

Meitsi vilahtaa huhtikuun numerossa myös muilla sivuilla: lehdestä löytyy nimittäin muhkea juhlajuttu, johon on kerätty mm. minun, Muslan Kirsikan ja Hannan vinkkejä parhaisiin kesäkemuihin. Juhlateema on ajankohtainen muistakin syistä kuin siksi, että kevään juhlakausi on alkamaisillaan – Elle täyttää nimittäin toukokuussa 10 vuotta! Saako jo nyt onnitella?

Helpompi tie yrittäjäksi

Kaupallinen yhteistyö, UKKO.fi ja Asennemedia

Perustin parikymppisenä graafisen suunnittelun opiskelijana toiminimen. Olin alkanut tehdä opintojen ohessa enemmän tai vähemmän oman alaani liittyviä freelance-töitä ja törmännyt nopeasti tilanteeseen, jossa yrityksen perustaminen oli ainoa vaihtoehto: vain harva asiakas oli valmis maksamaan palkkioita verokortilla. Olen aina ollut toiminnan nainen, joten sen enempää miettimättä täytin lomakkeet, maksoin käsittelymaksut ja ilmoitin toiminimeni kaupparekisteriin.

Tein sekalaisia hommia laajalla skaalalla. Suunnittelin julisteita, logoja ja verkkosivustojen ulkoasuja. Tein kuvismaikan sijaisuuksia. Otin suttuisia valokuvia, joita kehitin pimiössä indielevy-yhtiöiden flaijereita ja levynkansia varten. Taitoin pari kirjaa. Tein mainostoimistolle alihankintana baarimainoksia – HAPPY HOUR KOKO ILLAN! Toimin projektipäällikkönä graafikkokollektiivissa, jonka perustin parin opiskelukaverin kanssa, ja istuin asiakaspalavereissa teeskentelemässä aikuisempaa ja pätevämpää kuin olin. Työt tein suurimmaksi osaksi kotona kauhtuneessa villapaidassa ja lähettelin kaikesta laskuja toiminimellä, jonka nimen olin poiminut levyhyllyssäni olleesta albuminkannesta.

Työt sujuivat kyllä, mutta muutoin nuoren yrittäjän alkutaival oli kivikkoinen, sillä kärsivällisyys ja keskittymiskyky ei riittänyt (silloinkaan) kaikkiin niihin byrokratian kiemuroihin, joita yrittäjyyteen liittyy. Kompastelin lähes kaikkiin mahdollisiin aloittelijavirheisiin. Ensimmäiset kaksi toiminimiehdokastani eivät menneet läpi ja kesti lopulta kuukausia ennen kuin sain y-tunnuksen ja pääsin aloittamaan laskutuksen. Arvioin tuloni reteästi yläkanttiin ymmärtämättä seurauksia ja löysin itseni maksamasta ennakkoveroja tuloista, joita minulle ei ollut. Valitsin huolimattoman kirjanpitäjän, jonka tekemän virheen vuoksi sain pulittaa yli kymppitonnin veromätkyt. Toiminimen pyörittämiseen ja siihen liittyviin sotkuihin meni toisina kuukausina enemmän aikaa ja vaivaa kuin niihin varsinaisiin töihin.

Mikon lähettämä kaaviokuva naurattaa yhä vuosienkin päästä.

Jos silloin olisi ollut tarjolla joku kevyempi tapa lähteä yrittäjyyteen, olisin takuulla tarttunut siihen, mutta ei ollut. Opin asiat kantapään kautta, varsinkin sen kuinka tärkeä hyvä kirjanpitäjä on. Alun vaikeuksista huolimatta jäin sille tielle. Olin välillä vuosia päivätöissä musiikkimaailmassa, mutta tein koko ajan rinnalla omia freelance-töitäni: lehtijuttuja, satunnaisia graafisia projekteja ja vähän myöhemmin, tätä blogia. Vuosia myöhemmin, kun olin lähtenyt levy-yhtiöhommista, perustin ensin yhden osakeyhtiön ja sitten pian perään toisen. Jälkimmäistä pyöritän yhä ja teen nykyisin sen kautta kaikki työni.

Siitä toiminimen perustamisesta alkaa olla toistakymmentä vuotta, mutta täyspäiväinen yrittäjä katson olleeni siitä saakka, kun jättäydyin pois vakituisista päivätöistä. En ole vieläkään erityisen innoissani yrityksen luotsaamiseen liittyvästä paperisodasta, joten maksan ilomielin pitkän pennin tilitoimistolle siitä, että he hoitavat sen puolestani.

Yrityksen pyörittämiseen liittyvä byrokratia ei ehkä sovi meikäläisen luonteelle, mutta elämäntapana yrittäjyys on minulle ainoa oikea. Olen saanut vuosien varrella tehtyä elämästäni omannäköiseni, ja saan tehdä työkseni asioita, joissa olen hyvä ja joita rakastan. Yrittäjyydessä on niin paljon hyvää, etten pystyisi edes kuvittelemaan meneväni joskus takaisin päivätöihin – eihän sitä ikinä tiedä, mutta näiden vuosien jälkeen tuntuu jo absurdilta ajatukselta, että työskentelisin joskus jonkun toisen palveluksessa. Vakituisissa työsuhteissa on puolensa, kuten esimerkiksi vakituiset tulot, mutta valitsen milloin tahansa oman vapauteni taloudellisen turvan ohi. Saan laatia itse aikatauluni, valita itse asiakkaani ja hinnoitella itse työni. Voin vaikuttaa myös työmäärään: tehdä enemmän jos jaksan ja ehdin, tai vähentää, jos toivon lisää vapaa-aikaa tai jokin projekti vaatii tavallista enemmän aikaa. Tässä elämäntavassa, jossa esimerkiksi matkustaminen on olennainen osa työtäni ja liikkuvia osia paljon, ei oikeastaan mikään muu kuin yrittäjyys toimisikaan.

Minusta on varmaankin pitkän ja vaiheikkaan yrittäjähistoriani ansiosta tullut tuttavapiirissäni yksi niistä, joille monet yrittäjyyttä harkitsevat soittavat kysyäkseen ajatuksia ja vinkkejä. Todella monella on sama lähtökohta: yrittäjyys kiinnostaa, mutta tyhjän päälle heittäytyminen arveluttaa. Heittäytyminen ei onneksi ole ainoa vaihtoehto: oman työn ohella voi nimittäin turvallisesti kokeilla yrittämistä ja ennen suurempien päätösten tekemistä katsoa miltä yrittäminen tuntuu, miten se lähtee etenemään ja miten se sopii omaan elämään. Se on monille sopivampi (ja takuuvarmasti rennompi) lähestymistapa kuin kaiken muuttaminen kerralla.

Kokopäiväinen yrittäjyys ei muutenkaan ole ollenkaan ainoa yrittämisen muoto. Työelämä on viime vuosina muuttunut paljon siitä mitä se joskus oli ja yhä useampi tekee varsinaisen päätyönsä ohessa jotain muuta, josta saa sivutuloja. Se voi olla intohimoisesta harrastuksesta alkunsa saanut sivubisnes, tietyn aihepiirin asiantuntijuuteen perustuvaa konsultointityötä tai vaikka keikkaluontoista esiintymistä. Monilla on tietoja ja taitoja, jota ei pääse päivätyössään hyödyntämään – tai joita voisi hyödyntää nykyistä laajemmassa tai vapaammassa muodossa. Ja nykymaailmassa hyvin monenlaiselle osaamiselle löytyy joku, joka on valmis maksamaan siitä.

Satunnaiset, osa-aikaiset tai keikkaluontoiset sivutyöt ovat myös monen opiskelijan arkea: töitä tehdään opintojen ohessa eikä oman toiminimen kokopäiväiseen pyörittämiseen ole aikaa, energiaa tai edes tarvetta.

Kevytyrittäminen on moneen tarpeeseen mukautuva ketterä ratkaisu tälläisiin tilanteisiin. UKKO.fi -palvelu tarjoaa stressittömän vaihtoehdon, jolla pääsee laskuttamaan vaikka heti, sillä kevytyrittämiseen ei tarvita kuin voimassaoleva verokortti ja tunnukset palveluun.

Kevytyrittäjyys tarkoittaa joustavaa työmuotoa, joka mahdollistaa yrittäjän elämän aloittamisen ilman omaa y-tunnusta tai paperisotaa – sen avulla yrittäjyyteen voi siirtyä asteittain, tai sitä voi testailla rauhassa eikä tarvitse pelkkää kokeilua varten perustaa omaa yritystä. UKKO.fi -palvelun kautta voi laskuttaa asiakkaitaan ilman toiminimeä tai mitään sen kummempaa tietoa alveista, ennakkoveroista, tilinpäätöksistä ja yrittäjän eläkevakuutuksista. Ei tarvitse kuin kertoa palvelulle ketä laskutetaan ja mistä summasta on sovittu – UKKO.fi hoitaa kaiken muun pakollisen byrokratian. Tämän helpompaa yrittäjyyden aloittaminen tai testaaminen ei voi olla.

Laskun loppusummasta veloitetaan 5% komissio, muuten palvelu on käyttäjälle maksuton (kurkkaa hinnasto).  Komissio on minusta varsin kohtuullinen, sillä yrittäjänä maksaisit jokatapauksessa kirjanpidosta, myös niinä kuukausina kun et laskuta. Rahaakin olennaisempaa kuitenkin on, että kevytyrittäjänä säästää valtavasti voimavaroja: siis aikaa, vaivaa ja energiaa. Ihmiset ovat erilaisia ja tiedän, että on toki heitäkin, jotka nauttivat lomakkeiden ja lukujen kanssa touhuamisesta. Itse olisin kuitenkin ollut valmis pulittamaan isommankin komission, jos yrittäjäntaipaleeni alkuvuosien unettomina öinä olisi ollut tarjolla jokin helpompi vaihtoehto selviytymiseen toiminimen paperisodan keskellä.

Loppuun lista syistä ryhtyä yrittäjäksi, tai kokeilla miltä se tuntuu.

Saat tehdä sitä mitä rakastat

Tottakai myös muiden palveluksessa on mahdollista tehdä asioita, joita rakastaa – ja niin moni onneksi tekeekin. Yrittäjänä on ihan eri tavalla kaikki ovet auki: et ole sen varassa sattuuko sinulle rakkaille asioille ja niihin liittyvälle osaamisellesi olemaan työmarkkinoilla kysyntää, vaan voit rakentaa itsellesi paikan, joka tuntuu omalta. Ei tarvitse muuttaa muualle sopivan työpaikan perässä. Ei tarvitse pohtia vastaako työnantajan arvomaailma omaa.

Muistetaan myös, että joidenkin intohimot liittyvät asioihin, joita he tekevät päivätyössään, mutta toisten ei. Monissa tilanteissa yrittäjyys voi olla paras tai jopa ainoa tapa elättää itsensä intohimollaan, tai tehdä siitä itselleen sivutyö.

Intohimon lisäksi on hyvä tietysti olla kyky tuotteistaa osaaminen muotoon, josta muut ovat halukkaita maksamaan, mutta se onkin sitten jo toinen tarina.

Oma vapaus

Minulle oma vapaus on tärkeämpää kuin mikään muu. Se, että saa itse täyttää kalenterinsa eikä tarvitse suunnitella arkeaan jonkun toisen määrittelemillä ehdoilla. Aamuisin keittelen villasukat jalassa kahvia. Usein naputan tietokonetta sohvalla koira torkkuen saman viltin alla, ja rakastan joka hetkeä. Tämä on tietysti luonnekysymys, sillä toiset taas nauttivat siitä, että palkkatyö tuo arkeen tietyn struktuurin (ja taloudellisen turvan). Kumpikaan ei ole sen huonompi tai parempi, kyse on vain siitä mitkä asiat ovat itselle tärkeimmät. Yrittäjänä saa paljon, mutta luopuu myös monesta. Palkkatyössä käyvät tekevät vaihtokauppaa myös, se on vain toisenlainen.

Omannäköinen elämä

Yrittäjyys joustaa erilaisissa elämänvaiheissa ja mahdollistaa työnkuvan muokkaamisen muun elämän ehdoilla. Tuttavapiirissäni moni on ryhtynyt yrittäjäksi esimerkiksi saatuaan lapsen tai aloitettuaan aikuisiän opinnot. Monesti yrittäjyys on luonteva vaihtoehto myös alan vaihtamisen yhteydessä, kun muutoksia on muutenkin edessä.

Olen itsekin yrittäjyyden ansiosta saanut rakennettua itselleni elämän, joka tuntuu omalta ja mahdollistaa asiat, joita haluan tehdä. Olen siitä tosi kiitollinen ja tiedostan toki olevani etuoikeutettu, sillä minulla on ollut alun byrokratiasotkuista huolimatta hyvät lähtökohdat. Olen kasvatukseni ansiosta sosiaalinen ja luontainen verkostoituja, jolle on aina riittänyt töitä. En ole heittäytynyt yrittäjyyteen kertarysäyksellä, vaan tukena on ollut aluksi opiskelupaikka ja yhteiskunnan myöntämät tuet sekä opiskelukaverit, joiden kanssa tein yhteistyötä, myöhemmin pitkäkestoiset työt joista olen saanut yritykseeni säännöllisiä tuloja. On ollut myös yhtiökumppaneita, loistavia kirjanpitäjiä ja tietysti kaikki ne minua kokeneemmat ja viisaammat yrittäjäystävät, joilta olen itse saanut apua silloin kun sitä on tarvittu. Tiedostan, että kaikilla ei ole yrittäjyyteen samat lähtökohdat, mutta onneksi nykyisin on olemassa palveluita, jotka laskevat kynnystä siihen ryhtymiseen.

Oma visio

Yrittäjänä saa toteuttaa omaa näkemystään juuri sillä tavoin kuin haluaa – sopii kaltaiselleni jääräpäälle, jolla on voimakas visio lähes kaikesta. Muilta ei tarvitse kysellä mielipiteitä. Mutta se ei tietenkään tarkoita sitä, että kaikki olisi tehtävä yksin! Minusta on ihanaa tehdä tiimityötä, kunhan saan vaikuttaa itse siihen millaisten tyyppien kanssa työskentelen: tiimityö on parhaimmillaan silloin kun kemiat kohtaavat, ideat sinkoilevat ja kaikki tuovat pöytään jotain oman näkemyksensä. Ei ole sattumaa, että teen paljon töitä ystävieni kanssa: heistäkin lähes kaikki ovat yrittäjiä ja tarvitsemme toisiamme tuon tuosta.

Visio liittyy vahvasti itse tekemisen lisäksi myös tulevaisuuteen. Tavoitteiden asettaminen ja niihin kurkottaminen takaa omassa työssään kasvamisen ja kehittymisen: eivät ne olisi tavoitteita, jos niiden saavuttaminen onnistuisi helposti, heti ja ponnistelematta.

Raha

Raha ei ole uhka, vaan mahdollisuus! En yhtään jaksa sitä vanhanaikaista yrittäjäkäsitystä, jonka mukaan yksityisyrittäminen on yhtä raatamista ja sillä just ja just pärjäilee, jos elää säästeliäästi ja järsii keittiönnurkassa kuivunutta leipää. En usko myöskään, että pelkkä intohimo riittää ja rakkaudesta lajiin jaksaa elää nälkärajalla. Työllä ei tarvitse rikastua, mutta kyllä työn minusta pitää olla sen verran kannattavaa, että sillä saa laskut maksettua. Osittain se on tietysti ammatinvalintakysymys. Itse vaihdoin aikoinaan taideopintoni graafisen suunnittelun opintoihin ja valmistuin kuvataiteilijan sijaan visuaaliseksi suunnittelijaksi, koska arvelin, että niillä eväillä olisi helpompi elättää itsensä ja taiteen pariin voisin aina palata myöhemminkin.

Yrityksiä on tietysti erilaisia ja toiset on helpompi saada kannattamaan kuin toiset – joissakin on pienet katteet ja raskas kulurakenne, toiset taas perustuvat ajatustyöhön, johon ei tarvita henkisen pääoman lisäksi kuin tietokone ja toimiva netti. Toiset myyvät monistettavia tuotteita, toiset työaikaa jonka määrä on rajallinen. Konseptilla kuin konseptilla voi kestää vuosia ennen kuin työ palkitaan ja yritys alkaa kannattaa saati tuottaa voittoa. Yrittäjänä on kuitenkin ihan toisenlaiset mahdollisuudet tienata, jos on valmis tekemään töitä enemmän tai fiksummin kuin muut – toisin kuin palkkatyössä, kattoa ei ole. Jokainen oman yrityksen rakentamiseen käytetty työtunti on myös sijoitus omaan tulevaisuuteen ja varallisuuteen työnantajan tai osakkeenomistajan sijaan.

On myös täysin mahdollista, että homma alkaa kannattaa nopeammin kuin uskotkaan: ideasi voi olla loistava, osaamisesi juuri sitä jolle on tällä hetkellä kysyntää tai saatat sattua muuten vain oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Ei ole olemassa mitään tiettyä polkua, jota pitkin  yrittäjänä pitää edetä. Maailma muuttuu koko ajan ja työelämän mahdollisuudet sen mukana. Yrittäjyys voi olla juuri niin kevyttä, ketterää ja kannattavaa kuin olet villeimmissä haaveissasi maalaillut.

Loppuun linkkivinkit. Jos kevytyrittäjyys kutkuttaa, kannattaa tutustua UKKO.fi:n sivuilta löytyviin oppaisiin ja podcasteihin. Suosittelen myös entisen työtoverini, ystäväni ja blogikollegani Natan kirjoitusta samasta aiheesta – paljon asennetta ja ajatuksia sekä nippu käyttökelpoisia vinkkejä yrittäjyyttä pohtiville.

Päivän kysymys: mitä tekisit työksesi, jos voisit tehdä mitä tahansa?


Blogiliittoja

Mikä olisikaan parempi hetki julkistaa uutisia kuin talven pahimman lumimyrskyn jälkeinen liikennelakkokaaos? EI MIKÄÄN! Seuraa siis tiedotusluontoista asiaa – on nimittäin kaksi uutista, joihin molempiin liittyy yhdistyminen.

Blogini täytti viime syksynä vuosikymmenen. Se on nuoressa blogimaailmassa pitkä aika, oikeastaan ikuisuus, koska blogini sai alkunsa ihan ensimmäisten kaltaistensa joukossa. Siitä vuosikymmenestä olen kirjoittanut ammattimaisesti, siis työkseni, melkein yhdeksän vuotta. Muutin viisi vuotta sitten edellisen työnantajani sivuilta takaisin omilleni, omaa nimeäni kantavaani osoitteeseen, ja olen vastannut blogini kaupallisista kumppanuuksista siitä saakka itsenäisesti. Se oli oikea siirto: olin kaivannut omaa vapauttani, sitä että saisin päättää itse kaikista omaan blogiini liittyvistä asioista ja toteuttaa yhteistyöt omilla ehdoillani. Viestinnän ammattilaiselle se oli myös luonteva veto, sillä markkinointikuviot olivat minulle työni kautta enemmän kuin tutut.

Kolikon kääntöpuoli on tullut kuluneen viiden vuoden aikana tutuksi: varsinaisen bloggaamisen lisäksi taustalla tapahtuvaan työhön kuluu tajuttoman paljon tunteja ja energiaa, kun kaikki asiakkaiden tapaamisesta tarjousten tekemiseen, aikataulutukseen ja raportointiin tehdään itse. Olen silti kokenut oman itsenäisyyteni niin tärkeäksi, etten ole oikeastaan edes harkinnut muuta vaihtoehtoa.

Moni on ehkä hoksannut, että olen tehnyt viimeisen vuoden aikana jonkin verran yhteistyötä Asennemedian kanssa, vaikken ole osa Asenne-jengiä. Se oli alkuun ujo kokeilu, joka sai jatkoa, sillä yhteinen sävel Ullan kanssa löytyi nopeasti. Olemme molemmat yrittäjiä, joita ajaa sama vimma, halu viedä eteenpäin omaa visiota, toteuttaa omaa näkemystä ja tehdä se mahdollisimman hyvin. Molemminpuolinen kunnioitus ja toisen osaamisen arvostus on tehnyt yhteistyöstä mutkatonta.

Asennemedia ei ole blogiportaali, vaan agentuuri, joka vastaa edustamiensa bloggaajien kaupallisista kumppanuuksista. Ero saattaa asiaan perehtymättömän korvaan kuulostaa pieneltä, mutta todellisuudessa se on merkittävä. Jokainen blogi pyörii omassa itsenäisessä osoitteessaan ja jokainen bloggaaja pyörittää omaa bisnestään, jonka taustajoukoissa Asennemedia toimii. Oma päätösvalta ja visio ei ole uhattuna, vaan sitä tuetaan.

Nyt on koittanut oikea hetki virallistaa suhde ja heittäytyä kokonaan Asennemedian riveihin. Ei vaan ollut enää mitään syytä olla heittäytymättä, sillä tiedän etten menetä itsenäisyyttäni tai joudu tinkimään muusta tärkeästä. Olen tosi innoissani – se tarkoittaa, että pääsen osaksi lahjakkaiden kollegoiden joukkoa, mutta ennen muuta se tarkoittaa, että saan jatkossa keskittyä entistä enemmän siihen mitä eniten haluan tehdä, kirjoittaa ja valokuvata. Muutos ei tule näkymään teidän suuntaanne kovin dramaattisena, luultavasti näette sen lähinnä hyväntuulisuutena rivien välissä. Valitsen jatkossakin omat kumppanini ja yhteistyöt, joihin lähden mukaan. Markkinointi & Mainonta teki muuten tänään aiheesta haastattelun, jos kiinnostaa lukea.

Kippis Asenne-jengiin liittymiselle – ja siirrytään yhdistymisuutiseen osa kaksi! Ette ole voineet välttyä tutustumasta pitkätukkaan, joka on vilahdellut täällä blogissa jo pitkän tovin. Puhun tietysti Pohjanmaan pojasta, kumppanistani ja työparistani, joka on viimeisen kahden vuoden aikana kuvannut kanssani lähes jokaisen tämän blogin postauksen kuvat.

Hän on kirjoittanut siinä sivussa omassa blogissaan postauksia aina kun on muilta töiltään ehtinyt, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua vähän kummalliselta jakaa asioita ja voimavaroja kahteen eri osoitteeseen. Kirjoitimme jokatapauksessa samoista seikkailuista, julkaisimme yhdessä otettuja valokuvia, matkustimme yhdessä ja työskentelimme tiiviinä tiiminä. Kun meille selvisi, että seuraajistammekin suurin osa ovat yhteiset, päätimme, että parasta keskittyä jatkossa kahden kanavan sijaan yhteen yhteiseen. Näin molemmille jää aikaa ja energiaa myös blogeihin liittymättömiin projekteihin – ja siihen kuuluisaan vapaa-aikaan, jota ei ole kummallakaan ollut liikaa. Uskon, että nämä molemmat heijastelevat vain ja ainoastaan positiivisesti myös tälle tontille.

Jarno liittyy siis tästä päivästä alkaen toiseksi kirjoittajaksi rinnalleni, ja siirtyy samalla Asennemedian riveihin kanssani. Toinen kippis! Tämähän on oikeastaan kahden liiton sijaan kolmen kimppa.

Jarno ottaa tästä eteenpäin rinnallani suuremman ja näkyvämmän roolin, joka tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että blogi päivittyy jatkossa useammin, kun täällä on äänessä yhden sijaan kaksi. Jos haluatte jatkossakin lukea ainoastaan minun juttujani, se onnistuu helposti klikkaamalla sivupalkissa olevan profiilikuvani alla olevasta linkistä. Jos taas haluatte tarkastella erikseen Jarnon kirjoituksia, klikkaatte linkkiä Jarnon kuvan alta.

Päästetään vielä mies kertomaan uutisesta omin sanoin!

Moi, Jarno täällä – se pitkätukkainen tyyppi Stellan kuvista. Avaan suuni täällä ensimmäistä kertaa ja voin kertoa, että jännittää. Teitä lukijoita on täällä tietääkseni melkoinen määrä! Toivon olevani teille sen verran tuttu, että kahvit eivät mene väärään kurkkuun Stellan uutisesta.

Jännityksestä huolimatta tuntuu luontevalta jatkumolta, että tarinamme ja kuvamme löytyvät tästä eteenpäin yhdestä osoitteesta. Perusmeno pysynee ennallaan, mun juttuni tulevat vain täydentämään teille tuttua sisältöä. Olen kirjoitellut omaa blogia vuosikausia, mutta nyt on edessä kasvun ja kehityksen paikka, kun kirjoitukseni julkaistaan tästä eteenpäin taitavan tyttöystäväni tekstien joukossa: täytyy alkaa luottaa omaan ääneen ja pitää kiinni siitä. Olla vertaamatta itseään muihin, ottamatta turhia paineita. Mun ääneni saa kuulostaa multa, toivon että tekin pidätte siitä. Vanhat postaukseni löydätte nyt täältä Stellan arkiston joukosta, ne muuttivat tänne kommenteineen.

Teen parhaani lunastaakseni paikkani kakkoskirjoittajana Stellan rinnalla ja olen pelkästä mahdollisuudesta kiitollinen. Näen jo silmissäni paljastuspostauksia kulissien takaa – KATSO KUVAT HUIPPUBLOGGAAJAN SALATUSTA ELÄMÄSTÄ! Hmm… näen myös kuinka nukun sohvalla siitä eteenpäin.

Huhupuheet salatusta elämästä ovat ehkä vahvasti liioiteltuja, mutta saan kuulemma silti paljastaa jotain. Jos olette aina halunneet tietää Stellasta jotain sellaista mitä ette ole kehdanneet kysyä häneltä, nyt on koittanut teidän tilaisuus: kysy mitä haluat, minä vastaan! Pidätän tietysti oikeuden sivuttaa hölmöilyt, mutta tehän olette muutenkin liian fiksuja sellaiseen. Kysymyksiä kerkeää jättää ensi viikon alkuun asti, sen jälkeen kokoan ne yhteen ja julkaisen vastaukset. Kommenttilaatikko on siis teidän.

Stella täällä taas! Jännittää vähän millaisia kysymyksiä keksitte esittää, mutta oikeasti tulin vielä sanomaan, että kiitos kaikille, kun olette mukana. Toivon, että näiden muutosten myötä blogista tulee entistä viihtyisämpi ja elävämpi paikka sekä meille että teille. Kiitokset myös postaustoiveita jättäneille, joukossa oli monta inspiroivaa aihetta, joita nappaan työn alle heti ensi viikosta alkaen. Vielä kerran kippis ja kimallusta perjantaihinne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA