Studiosessio

Viime aikoina on ollut useita kuvauksia, joissa olen saanut olla kameran takana. Miten siitä voikaan tulla niin onnelliseksi, kun saa valottaa, sommitella, ohjata kameran edessä olevaa? Luoda pieniä maailmoja linssin läpi, vaikka oikeastaan tuntuu, että valtani on usein näennäinen. Minä vain päätän mihin kohdistan kameran ja painan nappia. Toisinaan lopputulos on keskinkertainen, joskus siinä on taikaa, eikä ikinä tiedä etukäteen kuinka tällä kertaa käy.

Kuulostaa ehkä ulkopuolisin korvin vähän hassulta, minähän kuvaan koko ajan. Olen tehnyt sitä aina ja tämän työni ansiosta heilun nykyään kameran kanssa käytännössä joka päivä. Mutta jostain syystä kuvaaminen tuntuu erilaiselta silloin, kun kuvien ensisijainen tarkoitus ei ole päätyä arkistoihini tai tähän blogiin, vaan kuvaan jotain muuta tai jollekin toiselle, oli se sitten taideprojekti, henkilöpotretti tai kattauskuvia viinimaahantuojalle. Silloin saan luoda visuaalisia konsepteja, joissa keskiössä ei ole minä ja minun elämäni, vaan jokin muu.

Täysvarusteltu studio on minulle kuvaajana vieras miljöö, kuvaan käytännössä aina luonnonvalossa ja jossain lokaatiossa. Ehkä siksi alkaa kihelmöidä aina, kun löydän itseni paikasta, jossa voin säädellä kaikkea kuin olisin jumala. Tai no, ainakin niitä valoja, mutta se onkin paljon! Luonnonvalossa kuvatessa ei paljoa taivutella todellisuutta. Studiossa sen sijaan voi päättää, että tahdon pehmeän valon, joka näyttää siltä kuin se tihkuisi taivaasta, tai jyrkän sivuvalon kuin seisoisimme keskellä leffan loppukohtausta.

Nämä otokset ovat ylijäämä- ja testiruutuja studiosessiosta, jossa Jarno oli mallina. Valotusmalleina toimivat tietysti pienet koirat, jotka kuvittelevat, että niitä tarvitaan kaikissa kuvauksissa. Ehkä niin onkin, ehkä kuvamme olisivat umpisurkeita ilman heitä. Naurattaa vähän tämä Luna-koiran intensiivinen haukankatse. Hän kanavoi ehkä Clint Eastwoodia jossain vanhassa länkkärissä.

Inspiraatio kasvaa samaan tahtiin kuin päivät pitenevät. Tekisi mieli viritellä uusia taideprojekteja, ehkä jotain samantapaista kuin kuvat, jotka teimme Miki Liukkosen kanssa, tai sitten jotain ihan muuta. Törmäsin vanhaan kirjoitukseeni Lartiquen Riviera-kuvista, ah se näyttely oli ihana! Jokin poreilee pinnan alla, katsotaan mitä sieltä pulpahtaa kun hetki on kypsä.

Ehkä pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Luetuimmat postaukset vuonna 2018

Lopussa arvonta!

Seuraa katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogipostauksiin! Tein viime tammikuussa samanlaisen listan, josta tykättiin kovasti, sillä moni bongasi siitä kirjoituksia, jotka olivat niiden ilmestyessä jääneet lukematta. Kärkisijoille nousevat kirjoitukset tulevat minullekin yllätyksenä, sillä seuraan analytiikkaa laiskanlaisesti, vaikka työni puolesta pitäisi tietysti tutkia niitä säännöllisesti.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että henkilökohtaiset kirjoitukset kiinnostavat teitä yhä eniten: oman elämän muutoksiin keskittyvät ja muita syvempiä teemoja pohdiskelevat tekstit ovat selvästi luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Viime vuoden lailla myös ajankohtaisiin aiheisiin kuten ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon pureutuvat jutut kiinnostivat ja puhuttivat.

Jos et jaksa lukea koko juttua, hyppää suosiolla lopussa olevaan arvontaan!

Vanha hirsitalo Lapissa

Ylivoimaisesti eniten on luettu kirjoitustani siitä kuinka olemme aloittaneet elämänmittaisen projektin ja ryhtyneet vastoin kaikkea tervettä järkeä kunnostamaan vajaan tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa hirsitaloa. Aluksi epäilin kävijäpiikin johtuvan siitä, että koko lappilainen sukuni meni yhtäaikaa internetiin ihmettelemään sekoamistamme, mutta sitten selvisi, että vanhojen talojen kunnostaminen on kokonainen skene. Kävijäpiikin taisi sittenkin saada aikaan kaikki ne samalla tavalla seonneet, jotka menivät internetiin yhtäaikaa iloitsemaan uusimmista joukkoonsa saapuneista noviiseista.

Luetuimpien kärjessä oli myös toinen Lappi-aiheinen juttu: Kuumia päiviä pohjoisessa. Vietimme kaikkien aikojen hellekesästä suurimman osan Lapissa ja uitimme koiria 26-asteisessa Tornionjoessa. Lappi-juttuja odottavien iloksi voin kertoa, että kakkoskotimme tulee varmasti olemaan isosti esillä tänä vuonna, sillä aiomme viettää siellä reilusti enemmän aikaa kuin viime vuonna.

Ilmasto muuttuu – ja meidän täytyy myös

Kirjoitin ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksesta ja ristiriitaisista ajatuksista. Kommenttiloota kävi kuumana: mikään kirjoitus ei herättänyt viime vuonna yhtä paljon sekä positiivista että negatiivista palautetta. Oma ajatustyöni jatkuu yhä ja palaan aiheeseen tänä vuonna varmasti useaan otteeseen. Uskon, että vastuulliset valinnat tulevat olemaan vahvasti läsnä myös muihin aiheisiin liittyvissä jutuissa.

33 vastausta miehen suusta ja Mies vastaa kysymyksiin

Haha! Miehen paljastusjutut selvästi kiinnostavat, sillä nämä kaksi kirjoitusta ylsivät molemmat vuoden luetuimpien kärkeen. Ensimmäisessä kirjoituksessa Jarno kertoo mm. millaiset häät haluaisin, mitä pelkään ja mitä tekisin, jos voittaisin lotossa. Jälkimmäisessä hän vastaa teidän kysymyksiin, kuten esimerkiksi siihen kuinka me oikeastaan tapasimmekaan. Hmm, ehkä toteutamme tänä vuonna vielä kolmannen osan. Jos uskallamme.

Sähkömagneettista säteilyä

Viime syksynä kaikki sähkölaitteet yksinkertaisesti sekosivat, kun tulin lähelle. Kirjoitin aiheesta huvittuneen jutun, jonka myötä selvisi, etten ole suinkaan ainoa samaa kokenut – ilmiö on ilmeisesti yleinen ja sille on olemassa jopa sana, slider. It’s a thing! Kommenttilootasta löytyy kokemuksia ja linkkejä kiinnostuneille, google auttaa myös. Monille tälläiset jutut menevät yli, itse ajattelen että elämä on hauskempaa kun pitää mielen avoimena ja uteliaana. Maailmassa on paljon asioita, joita tiede ei osaa vielä aukottomasti selittää. On ollut myös aikoja, kun radioaaltoja epäiltiin mustaksi magiaksi ja alkuräjähdyksestä puhuvia tiedemiehiä pidettiin hurupäinä. Mistäs sitä tietää mikä kaikki on meille arkipäivää sadan vuoden päästä.

Kohti uutta kotia

Sisustus- ja kotiaiheiset jutut ovat olleet aina luettuja ja tykättyjä, ei siis ihme että tulevaan muuttoon keskittyvä kirjoitus kiinnosti viime kesänä. Tehtaankadun koti myytiin altamme ja löysimme uuden kauniin asunnon, johon muutimme heinäkuussa. Ensimmäiset kuvat uudesta kodista pääsivät myös luetuimpien juttujen joukkoon: Hello Punavuori. Sisustusjuttuja on luvassa varmasti nyt keväästä, sillä syksyn kestänyt remontti alkaa pikkuhiljaa valmistua.

Blogiliittoja

Uskomatonta, että tästä ei ole vielä vuottakaan! Viime keväänä yhdistimme Jarnon kanssa voimamme saman osoitteen alle, sillä oli alkanut tuntua keinotekoiselta erottaa pitkälti yhdessä tehty sisältö kahteen eri blogiin. Samaan syssyyn teimme viisaan päätöksen ja ulkoistimme blogin mediamyynnin Asennemedialle, jonka kanssa olimme tehneet menestyksellistä yhteistyötä jo aiemmin. Muutos ulospäin ei ollut dramaattinen, sillä valitsemme yhä itse sen kenen kanssa teemme yhteistyötä. Agentuurimme hoitaa neuvottelun, myynnin ja raportoinnin, jotta me saamme keskittyä itse tekemiseen.

Jarnon liittyminen kiinteäksi osaksi blogia otettin vastaan ristiriitaisin tuntein: osa iloitsi, toiset pitkän linjan lukijat kauhistuivat uudistuksesta. Uskon kuitenkin, että molemmat leirit ovat nykyään suunnilleen samaa mieltä siitä, että Jarnon silloin tällöin ilmestyvät jutut ovat solahtaneet joukkoon hyvin ja tuoneet kivan lisän – miehen näkökulman! – blogin sisältöön. Jos teillä on erityisesti Jarnolle juttutoiveita, käykää ihmeessä pudottamassa ne tämän postauksen kommenttilootaan.

Nanso-postaukset

Nanson kanssa toteutetut muotikuvapainotteiset postaukset ylsivät tänäkin vuonna kärkeen peräti kolmen kirjoituksen voimin! Tuntuu hienolta, että yhteistyöstä kotimaisen muotitalon kanssa on tykätty näin paljon – suomalaista suunnittelua on ollut ilo tuoda esiin. Listalta löytyi seuraavat kirjoitukset: Aineen taidemuseossa kuvattu 9 x luottovaate syksyyn jossa esittelin viimesyksyisen malliston suosikkivaatteitani, Balilla kuvattu Helpot kesäsuosikit jossa kevätmallisto esittäytyi trooppisissa tunnelmissa sekä Meksikossa Karibianmeren rannalla kuvattu Pellavassa kohti kevättä. Kuvan musta mekko on jäänyt vakikäyttöön, samoin moni muu postauksissa esiintyneistä vaatteista.

Tyttöni mun

Rakkauskirje Juno-koiralle (ja vähän myös vihreämmille myyränmetsästysmaille siirtyneelle Jarvis-koiralle) oli yksi vuoden tykätyimpiä ja jaetuimpia kirjoituksia. Sain valtavan määrän kommentteja tekstin kirvoittamista kyyneleistä ja myönnän, itsekin nyyhkin sitä kirjoittaessani. Kirjoitin sen itseasiassa jo reilu vuosi sitten lentokoneessa matkalla Australiaan, mutta julkaisin tekstin vasta kuukausia myöhemmin. Niin käy usein pidempien juttujen kohdalla, kirjoittelen niitä kun inspiraatio iskee ja sitten ne jäävät odottelemaan sopivaa julkaisuhetkeä.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä.

Mitä tiedän rakkaudesta

Kirjoitus rakkaudesta ja asioista, joita olen siitä oppinut, ylsi vuoden luetuimpien kirjoitusten kärkeen. Ei oikeastaan ihme, koska sitä oli toivottu tosi paljon vuosien varrella. Jutussa kesti, koska vierastan muiden neuvomista isoissa asioissa, joissa koen itsekin vasta opettelevani – en halua jaella ohjeita ylhäältäpäin kuin valaistunut guru, joka tietää miten muiden kannattaa elää. Tuntui, että pitäisi olla enemmän asiantuntemusta, jopa ammattitaitoa, ennen kuin kannattaa alkaa kuuluttamaan ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiaan, mutta tämän tekstin myötä tajusin, että keskeneräisistäkin oppimisprosesseista saa ja kannattaa kirjoittaa. Asioista ei myöskään tarvitse puhua absoluuttisina totuuksina – on ok keskittyä omiin kokemuksiinsa ja omalla kohdalla toimineisiin oivalluksiin. Kesken me ollaan kaikki eikä valmiiksi tulla.

Lupasin itselleni, että olisin yksin, kunnes löytäisin ihmisen, jonka rinnalla olisi sellainen olo, että tähän minä kuulun. Olin valmis odottamaan kolme tai viisi tai kymmenen vuotta. Olin varustautunut siihenkin vaihtoehtoon, että vika oli minussa eikä suhteissani. Ajattelin, että olen mieluummin loppuelämän yksin kuin suhteessa, joka ei ole minua varten.

Havaintoja laihduttamisesta ja lempeydestä

Kansainvälisenä Älä laihduta -päivänä julkaistussa kirjoituksessa kerroin kyllästyneeni jatkuvaan vartalopuheeseen, ulkonäkökyttäämiseen ja siihen, että koko ajan pitäisi olla mieltä omasta ulkonäöstään. Riittämättömyyden tunteet olivat minullekin liian tutut, kunnes muutama vuosi sitten päätin, että nyt saa riittää – elämässä on hitosti tärkeämpiä asioita, joihin haluan käyttää energiani ja aikani.

Pari ajatusta tasa-arvosta

Naistenpäivänä meni hermo suklaaseen ja kukkakimpuihin: En vastusta Naistenpäivää. Naiset tarvitsevat oikeuksilleen omistetun päivän niin kauan kuin naisen asema ei ole tasavertainen. Harmi vaan, että huomio on karannut alkuperäisestä aiheesta kovin kauas ja hukkunut jonnekin ruusukimppujen ja pitsihepeneiden alle. Kovin moni Naistenpäivään vakiintuneista jutuista tuntuu vain vahvistavan niitä sortavia valtarakenteita, joita sen olisi tarkoitus päivastoin purkaa.

Muistiinpanoja vanhenemisesta

Ilahduin, että syntymäpäivänäni julkaistu juttu oli yksi syksyn luetuimmista, sillä pidin siitä paljon itsekin.

Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut. Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.

Sellainen lista! Siitä löytyi synttärijutun lisäksi muutama muukin oma suosikkini, kuten koira- ja rakkausjuttu, mutta moni jäi myös uupumaan, esimerkiksi taiteilijahaastattelut Olli Piipon ja Marianne Niemisen kanssa sekä taiteen osto-opas, jota varten jututin kuraattori Heli Mäenpäätä. Tykkäsin myös kirjoituksesta suhteestani musiikkiin.

Tänä vuonna on tarkoitus saada blogin kirjoittamiseen aiempaa suunnitelmallisempi ote, siksipä kokoan tällä viikolla alustavia aiheita, joista aion tänä vuonna kirjoittaa. Listalla on jo ainakin: paljon toivottuja kirjajuttuja, taidetta ja kulttuuria, enemmän haastatteluita ja kiinnostavia ihmisiä sekä asiaa sisustuksesta ja kakkoskodistamme Lapissa.

Kiinnostaa myös kuulla onko teillä toiveita siitä mitä haluaisitte täällä lukea – mistä olette tykänneet, mitä haluaisitte enemmän, entä onko jotain ihan uusia aiheita jotka kiinnostaisivat? Sana on vapaa kommenttilootan puolella. Kaikkien tammikuun loppuun mennessä kommentoineiden kesken arvotaan superkiva luonnonkosmetiikkapalkinto, eli Madaran seerumi!

Vuoden tykätyimmät Instagram-kuvat

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertäneeseen haasteeseen. Olen alkanut rakastaa haasteita, niin helppoa vastailla valmiiksi asetettuihin kysymyksiin – väsynyt bloggaaja kiittää ja toivoo lisää haasteita! Seuraa siis yhdeksän tykätyintä Instagram-kuvaa kuluneen vuoden varrelta sekä tarinat niiden takaa.

1 ~ Saimme sisustettua vanhan kodin eteisen juuri sopivasti ennen kuin saimme tietää, että asunto myydään ja joudumme muuttamaan. Ei se mitään, sisustusprojekti oli kiva, vaikka lopputuloksesta ei ehditty nauttia kovin kauan.

Eteishalli ehti kolmen vuoden aikana näyttää hyvinkin erilaiselta, esimerkiksi keittiöremonttimme aikaan, jolloin se palveli retkikeittiön ja raksatarvikevaraston yhdistelmänä ja haisi tärpätiltä ja paistetulta kalalta. Raksatarvikevarasto se oli vielä jonkin aikaa remontin valmistumisen jälkeenkin, kunnes Jarno alkoi hengailla meillä, menetti hermonsa eteishallin kaaokseen ja laittoi sen jouluksi kuntoon. Se oli se sama joulu, kun hän toi meille yllätyslahjaksi kuusen.

2 ~ Ei kovinkaan yllättävää, että kärkiyhdeksikköön päätyi koirakuva. Joku kysyi joskus ovatko koirakuvamme lavastettuja ja vastaus on ehdottomasti ei – nappaamme vaan kameran käteen silloin kun eteen osuu kuvauksellinen tilanne. Koirasiskokset hakeutuvat myös usein itse kameran eteen silloin kun yritämme kuvata jotain ihan muuta, kuten tässä tilanteessa, kun olin ottamassa kuvaa eteisestämme ja linssini eteen ilmestyi kaksi hahmoa kuin Hohto-elokuvan pikkutytöt.

Mäyräkoirilla on kiusallinen tapa tarkkailla palvelusväkeään erilaisilla kuumottavilla tavoilla. Luna-koira on aina osannut manaamisen jalon taidon, jonka se on sittemmin opettanut myös siskolleen. Uskokaa pois, tämäkin kuva olisi ollut huomattavasti karmivampi ilman tuota spontaania haukotusta.

3 ~ Muutimme viime kesänä pois kodista, jossa olin asunut ensin kämppäkaverini ja sitten Jarnon kanssa. Kävimme muuttopäivän päätteeksi viemässä avaimet vanhaan kotiin. Oli melko myöhäinen ilta, joten otimme samalla koirat mukaan iltakävelylle. Ne eivät tienneet mitä ajatella tyhjistä huoneista: ensin tuli ralli, sitten närkästys ja masennus, kun ei ollut sohvaa tai mattoa jolle käpertyä. Mieltään osoittavat mustat eläimet valkoisissa huoneissa näytti niin huvittavalta, että otin muistoksi muutaman kuvan.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Lue koko kirjoitus: Muuttopäivä ↠

4 ~ Tämä kuva on viime kesältä juuri ennen juhannusta. Olimme matkalla jostain jonnekin ja tien pientareet olivat räjähtäneet täyteen kukkivia lupiineja. Oli pakko pysähtyä tien laitaan kahmimaan kimppu mukaan. Jarno nojasi pakuun, poltteli tupakkaa ja otti kuvia kun hilluin onnellisena kukkien keskellä. Tämä on tyypillinen tilaisuus tekee varkaan -esimerkki siitä miten suurin osa meidän kuvista syntyvät: jompikumpi sekoilee jotain ja toinen nappaa kameran käteen.

Nämä kuvat kuvittivat myös blogijuttua kaupunkijuhannuksesta, joka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Lue koko kirjoitus: Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

5 ~ Ensimmäinen kuva uudesta kodistamme Punavuoressa oli vuoden ylivoimaisesti suosituin Instagram-kuva. Olimme saapuneet Outin kanssa asunnolle odottamaan muuttokuormaa ja kuva on napattu nopeasti makuuhuoneesta hetkeä ennen kuin muuttoauto kaahasi kadulle talon eteen. Oli kesäkuun viimeinen päivä, hento vire liikutti valkoisia sänkyverhoja, jotka edellinen asukas oli jättänyt meille. Me tunsimme hänet ja olimme käyneet asunnossa kauan ennen kuin tiesimme että tulisimme vielä asumaan siellä. Oli todella monen kummallisen sattuman summa, että siitä tuli meidän koti.

Kuva löytyy muiden uudesta kodista otettujen ruutujen ohessa blogikirjoituksesta: Hello, Punavuori ↠

6 ~ Suudelmakuvan minusta ja Jarnosta otti Nata toissakesäisillä Flow-festareilla ja se oli yksi viime vuoden tykätyimmistä. Julkaisin vuoden vanhasta kuvasta sateenkaariversion viime kesänä Pride-viikon kunniaksi, koska uskon yhtäläisiin ihmisoikeuksiin ja kaikkien oikeuteen rakastaa. Tuntuu absurdilta, että yhä vuonna 2018 on tarvinnut keskustella ja taistella näin perusasiasta. Toivottavasti ensi vuonna asiat ovat jo toisin.

7 ~ Rakastan uutta makuuhuonettamme ja ikkunoista siivilöityvää valoa, olkoonkin, että sitä ei ole näkynyt viime kuukausina. Tämä ruutu taisi olla yksi ensimmäisistä uudesta kodista otetuista kuvista sen jälkeen kun tavarat oli purettu ja saatu mitenkuten paikoilleen – kuvassa vallitseva seesteisyys ei tosin kestänyt kauaa, vaan huone räjähti takaisin täyteen kaaokseen vajaassa viikossa sen ottamisen jälkeen.

Tämä on myös kärkiyhdeksikön kuvista ainoa, joka on suunniteltu ja toteutettu tietyn vision mukaan, se nimittäin julkaistiin Instagramin lisäksi myös blogissa osana kaupallista yhteistyötä Familonin kanssa: Makuuhuoneen uudet tuulet ↠

Kuvassa vilahtava puolikas koirapylly ei tosin ollut suunniteltu osa kuvaa. Taitaa olla väistämätön luonnonlaki, että kaikissa kuvissamme on kutsumatta sinne ilmestynyt koirapylly tai kuono tai häntä.

8 ~ Aloitimme viime keväänä kunnostamaan äitini suvun vanhaa taloa, ajatuksena tehdä siitä meidän lappilainen kakkoskoti. Projekti on vasta alussa, mutta siitä on tullut jo varsinainen Instagram-menestys, sillä yksikään aihe ei ole koskaan aiemmin kahminut niin paljon kommentteja, tykkäyksiä ja inbox-viestejä. Ihan mahtavaa, että aihe kiinnostaa, koska se tulee viemään ensi vuonna entistä isomman lohkon ajastamme ja kerrottavaa varmasti löytyy. Tämän kuvan nappasin viime keväänä juuri ennen lähtöä, kun olimme lukinneet oven, pakanneet pakun ja lähdössä ajamaan takaisin etelään.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti, kahdeksantoista vuotta sitten.

Lue koko kirjoitus: Vanha hirsitalo Lapissa ↠

9 ~ Jarno otti tämän kuvan minusta Lapissa viime syksynä. Kuvaamme mieluiten luonnonvalossa, erityisen mielellään niinä hetkinä kun valo tarjoaa mahdollisuuden leikkiin ja suodattuu, siivilöityy, läikehtii, lainehtii, väreilee tai hohtaa. Lapin syksyssä tätä kaikkea on tarjolla yltäkylläisesti.

Olimme viettäneet Lapissa viikon emmekä olisi millään halunneet lähteä: Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

Lue koko kirjoitus: Pysäytyskuvia ↠

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA