Blogiliittoja

Mikä olisikaan parempi hetki julkistaa uutisia kuin talven pahimman lumimyrskyn jälkeinen liikennelakkokaaos? EI MIKÄÄN! Seuraa siis tiedotusluontoista asiaa – on nimittäin kaksi uutista, joihin molempiin liittyy yhdistyminen.

Blogini täytti viime syksynä vuosikymmenen. Se on nuoressa blogimaailmassa pitkä aika, oikeastaan ikuisuus, koska blogini sai alkunsa ihan ensimmäisten kaltaistensa joukossa. Siitä vuosikymmenestä olen kirjoittanut ammattimaisesti, siis työkseni, melkein yhdeksän vuotta. Muutin viisi vuotta sitten edellisen työnantajani sivuilta takaisin omilleni, omaa nimeäni kantavaani osoitteeseen, ja olen vastannut blogini kaupallisista kumppanuuksista siitä saakka itsenäisesti. Se oli oikea siirto: olin kaivannut omaa vapauttani, sitä että saisin päättää itse kaikista omaan blogiini liittyvistä asioista ja toteuttaa yhteistyöt omilla ehdoillani. Viestinnän ammattilaiselle se oli myös luonteva veto, sillä markkinointikuviot olivat minulle työni kautta enemmän kuin tutut.

Kolikon kääntöpuoli on tullut kuluneen viiden vuoden aikana tutuksi: varsinaisen bloggaamisen lisäksi taustalla tapahtuvaan työhön kuluu tajuttoman paljon tunteja ja energiaa, kun kaikki asiakkaiden tapaamisesta tarjousten tekemiseen, aikataulutukseen ja raportointiin tehdään itse. Olen silti kokenut oman itsenäisyyteni niin tärkeäksi, etten ole oikeastaan edes harkinnut muuta vaihtoehtoa.

Moni on ehkä hoksannut, että olen tehnyt viimeisen vuoden aikana jonkin verran yhteistyötä Asennemedian kanssa, vaikken ole osa Asenne-jengiä. Se oli alkuun ujo kokeilu, joka sai jatkoa, sillä yhteinen sävel Ullan kanssa löytyi nopeasti. Olemme molemmat yrittäjiä, joita ajaa sama vimma, halu viedä eteenpäin omaa visiota, toteuttaa omaa näkemystä ja tehdä se mahdollisimman hyvin. Molemminpuolinen kunnioitus ja toisen osaamisen arvostus on tehnyt yhteistyöstä mutkatonta.

Asennemedia ei ole blogiportaali, vaan agentuuri, joka vastaa edustamiensa bloggaajien kaupallisista kumppanuuksista. Ero saattaa asiaan perehtymättömän korvaan kuulostaa pieneltä, mutta todellisuudessa se on merkittävä. Jokainen blogi pyörii omassa itsenäisessä osoitteessaan ja jokainen bloggaaja pyörittää omaa bisnestään, jonka taustajoukoissa Asennemedia toimii. Oma päätösvalta ja visio ei ole uhattuna, vaan sitä tuetaan.

Nyt on koittanut oikea hetki virallistaa suhde ja heittäytyä kokonaan Asennemedian riveihin. Ei vaan ollut enää mitään syytä olla heittäytymättä, sillä tiedän etten menetä itsenäisyyttäni tai joudu tinkimään muusta tärkeästä. Olen tosi innoissani – se tarkoittaa, että pääsen osaksi lahjakkaiden kollegoiden joukkoa, mutta ennen muuta se tarkoittaa, että saan jatkossa keskittyä entistä enemmän siihen mitä eniten haluan tehdä, kirjoittaa ja valokuvata. Muutos ei tule näkymään teidän suuntaanne kovin dramaattisena, luultavasti näette sen lähinnä hyväntuulisuutena rivien välissä. Valitsen jatkossakin omat kumppanini ja yhteistyöt, joihin lähden mukaan. Markkinointi & Mainonta teki muuten tänään aiheesta haastattelun, jos kiinnostaa lukea.

Kippis Asenne-jengiin liittymiselle – ja siirrytään yhdistymisuutiseen osa kaksi! Ette ole voineet välttyä tutustumasta pitkätukkaan, joka on vilahdellut täällä blogissa jo pitkän tovin. Puhun tietysti Pohjanmaan pojasta, kumppanistani ja työparistani, joka on viimeisen kahden vuoden aikana kuvannut kanssani lähes jokaisen tämän blogin postauksen kuvat.

Hän on kirjoittanut siinä sivussa omassa blogissaan postauksia aina kun on muilta töiltään ehtinyt, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua vähän kummalliselta jakaa asioita ja voimavaroja kahteen eri osoitteeseen. Kirjoitimme jokatapauksessa samoista seikkailuista, julkaisimme yhdessä otettuja valokuvia, matkustimme yhdessä ja työskentelimme tiiviinä tiiminä. Kun meille selvisi, että seuraajistammekin suurin osa ovat yhteiset, päätimme, että parasta keskittyä jatkossa kahden kanavan sijaan yhteen yhteiseen. Näin molemmille jää aikaa ja energiaa myös blogeihin liittymättömiin projekteihin – ja siihen kuuluisaan vapaa-aikaan, jota ei ole kummallakaan ollut liikaa. Uskon, että nämä molemmat heijastelevat vain ja ainoastaan positiivisesti myös tälle tontille.

Jarno liittyy siis tästä päivästä alkaen toiseksi kirjoittajaksi rinnalleni, ja siirtyy samalla Asennemedian riveihin kanssani. Toinen kippis! Tämähän on oikeastaan kahden liiton sijaan kolmen kimppa.

Jarno ottaa tästä eteenpäin rinnallani suuremman ja näkyvämmän roolin, joka tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että blogi päivittyy jatkossa useammin, kun täällä on äänessä yhden sijaan kaksi. Jos haluatte jatkossakin lukea ainoastaan minun juttujani, se onnistuu helposti klikkaamalla sivupalkissa olevan profiilikuvani alla olevasta linkistä. Jos taas haluatte tarkastella erikseen Jarnon kirjoituksia, klikkaatte linkkiä Jarnon kuvan alta.

Päästetään vielä mies kertomaan uutisesta omin sanoin!

Moi, Jarno täällä – se pitkätukkainen tyyppi Stellan kuvista. Avaan suuni täällä ensimmäistä kertaa ja voin kertoa, että jännittää. Teitä lukijoita on täällä tietääkseni melkoinen määrä! Toivon olevani teille sen verran tuttu, että kahvit eivät mene väärään kurkkuun Stellan uutisesta.

Jännityksestä huolimatta tuntuu luontevalta jatkumolta, että tarinamme ja kuvamme löytyvät tästä eteenpäin yhdestä osoitteesta. Perusmeno pysynee ennallaan, mun juttuni tulevat vain täydentämään teille tuttua sisältöä. Olen kirjoitellut omaa blogia vuosikausia, mutta nyt on edessä kasvun ja kehityksen paikka, kun kirjoitukseni julkaistaan tästä eteenpäin taitavan tyttöystäväni tekstien joukossa: täytyy alkaa luottaa omaan ääneen ja pitää kiinni siitä. Olla vertaamatta itseään muihin, ottamatta turhia paineita. Mun ääneni saa kuulostaa multa, toivon että tekin pidätte siitä. Vanhat postaukseni löydätte nyt täältä Stellan arkiston joukosta, ne muuttivat tänne kommenteineen.

Teen parhaani lunastaakseni paikkani kakkoskirjoittajana Stellan rinnalla ja olen pelkästä mahdollisuudesta kiitollinen. Näen jo silmissäni paljastuspostauksia kulissien takaa – KATSO KUVAT HUIPPUBLOGGAAJAN SALATUSTA ELÄMÄSTÄ! Hmm… näen myös kuinka nukun sohvalla siitä eteenpäin.

Huhupuheet salatusta elämästä ovat ehkä vahvasti liioiteltuja, mutta saan kuulemma silti paljastaa jotain. Jos olette aina halunneet tietää Stellasta jotain sellaista mitä ette ole kehdanneet kysyä häneltä, nyt on koittanut teidän tilaisuus: kysy mitä haluat, minä vastaan! Pidätän tietysti oikeuden sivuttaa hölmöilyt, mutta tehän olette muutenkin liian fiksuja sellaiseen. Kysymyksiä kerkeää jättää ensi viikon alkuun asti, sen jälkeen kokoan ne yhteen ja julkaisen vastaukset. Kommenttilaatikko on siis teidän.

Stella täällä taas! Jännittää vähän millaisia kysymyksiä keksitte esittää, mutta oikeasti tulin vielä sanomaan, että kiitos kaikille, kun olette mukana. Toivon, että näiden muutosten myötä blogista tulee entistä viihtyisämpi ja elävämpi paikka sekä meille että teille. Kiitokset myös postaustoiveita jättäneille, joukossa oli monta inspiroivaa aihetta, joita nappaan työn alle heti ensi viikosta alkaen. Vielä kerran kippis ja kimallusta perjantaihinne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suosituimmat postaukset vuonna 2017

Sisältää arvonnan

Seuraa kurkistus vuoden 2017 kaikkein suosituimpiin blogipostauksiin! Kiitos kollegoille kivasta postausideasta – Alexa taisi ensimmäisenä listata oman bloginsa suosituimmat jutut viime vuoden varrelta ja lueskelin kiinnostuneena myös Natan listauksen.

Mennäänpä omaani! Ei ollut suurikaan yllätys, että listan kärkeen kiilasivat isot, ajankohtaiset aiheet. Niihin on tarkoitus tarttua tänä vuonna aiempaa useammin nyt kun olen päässyt vihdoin eroon pitkään vaivanneesta blogiummetuksesta (jos olet nyt ihan että mistä tuo muija horisee, sivusin aihetta syksyisessä kirjoituksessa).

Muita yllätyksiä osui kyllä blogin statistiikassa vastaan. Oli esimerkiksi tosi ilahduttavaa nähdä, että yli puolet suosituimmista jutuista olivat kaupallisia kampanjoita! Toivon sen tarkoittavan sitä, että olen onnistunut tekemään niistä teidän mielestä lukemisen arvoisia ja valinnut aiheita, jotka sopivat blogiin ja kiinnostavat teitä. Yhteistyöjuttuihin tulee monesti panostettua enemmän kuin niinsanottuihin tavallisiin postauksiin, koska haluan varmistaa, että niistä löytyy tarttumapintaa – olipa se sitten viihdearvoa, informaatiota tai inspiraatiota.

Lopusta löytyy muuten arvonta, joten loikkaa suoraan sinne, jos lista ei kiinnosta!

Vela vai vasta päättämässä?

Ei tosiaan yllättänyt, että lasten hankintaa (tai hankkimattomuutta) käsittelevä kirjoitus nousi listan ykköseksi – niin paljon se herätti keskustelua, sai somejakoja ja keräsi tykkäyksiä. Olen vieläkin onnellinen siitä kuinka rakentavaa keskustelu aran aiheen ympärillä oli. Kiitos, että jaoitte tarinoitanne ja ajatuksianne, niistä oli minulle (ja varmasti muille lukijoille) tosi iso ilo. Oli huojentavaa huomata, etten ole yksin pohdintojeni kanssa.

Minä myös

Sosiaalisessa mediassa vellonnut #metoo-keskustelu seksuaalisesta häirinnästä sai minutkin tarttumaan kynään, koska kokemusta ikävä kyllä löytyy varhaisteinivuosista saakka enkä ole ikinä puhunut siitä julkisesti, vaikka todellakin olisi pitänyt. Juuri tälläisiä asioita on tärkeää tehdä näkyviksi eikä vaieta ja antaa niiden jatkua. Myös tätä kirjoitusta kommentoitiin niin että kommenttiloota nitisi liitoksistaan – kiitos jokaiselle kokemuksiaan jakaneille.

Nanso-postaukset

En olisi arvannut, että pitkän linjan suomalaisen muotitalon kanssa toteutetut blogipostaukset suorastaan dominoisivat tätä listaa! Kärkikymmeniköstä peräti viisi olivat Nanso-kampanjoita: niputin ne nyt yhteen, jotta listalle mahtuisi muutakin. Näitä muotikuvia on tehty vähän siellä sun täällä ympäri maailmaa: listalle nousseista postauksista Loppukesän lempparit kuvattiin Provencessa pienessä Methamiksen kylässä. Loman sietämätön keveys puolestaan kuvattiin yhdessä lempipaikoistani maailmassa, Viequesin saarella Karibialla. Muut listan postauksista olivat 8 x klassikko kevääseen, Takaisin töissä ja talvista juhlainspiraatioa sisältänyt Viisi valintaa juhlakauteen. Onpa ihana huomata, että postaussarjasta on tosiaan tykätty – olen toki sitä aavistellutkin, koska jutut ovat saaneet pelkkää positiivista palautetta.

Helpompaa elämää

Yhteistyössä Freskan kanssa toteutetussa kirjoituksessa käsittelin asioita, jotka tekevät arjesta helpompaa, parempaa ja ihanampaa. Yksi ehdottomasti tärkeimmistä on siivoaja, joka käy meillä kahden viikon välein. Olen yhä sitä mieltä, että siivoajan palkkaaminen on yksi parhaista sijoituksista, jonka oman arkensa helpottamiseksi voi tehdä, jos ei satu olemaan siivouksesta nauttivaa tyyppiä. Minä en ainakaan ole.

“Minusta on kivaa järjestellä kaappeja ja sen sellaista, mutta keskittymiskykyni ei ole koskaan riittänyt perusteelliseen siivoukseen, joka oikeasti alkaa ja loppuu saman päivän aikana. Siivouspäivistäni tulee joka kerta lähipiirin hermoja raastava spektaakkeli, jossa tunnelmat vaihtelevat tunteja kestävistä “oho en muistanutkaan että minulla on tälläinen kirja” -harhapoluista raivareihin. Välillä haen kulmakiskalta motivaatiokaljan tai vien koiran kolmannelle päiväkävelylle ihan vaan päästäkseni pois keskeneräisen siivousprojektin keskeltä.”

Kun pahin painajainen tapahtuu

Kuvaus Ranskan roadtripin alkuun osuneesta päivästä, josta tuli viime vuoden pahin – en ole itse pystynyt lukemaan tätä sen jälkeen kun kirjoitin sen. Kahdelle valokuvaajalle satojen tuhansien kuvien menettäminen on iso juttu, mutta positiivista tietysti on, että sen pahempaa ei viime vuonna tapahtunut. Varkausepisodinkin yhteydessä olisi voinut sattua niin paljon ikävämpiä juttuja, nyt selvittiin lopulta pienillä vahingoilla.

Kärkisijoille nousi myös muita viime vuoden aikana julkaistuja matkajuttuja, kuten Tulivuoritutkijana täällä, jonka kirjoitin Balilla tulivuoritilanteen keskeltä, ja Roadtrip Jakartaan joka oli kuvaus hikisestä 32 tunnin automatkasta Indonesian läpi. Mahtavaa, että tykkäätte matkajutuista, sillä niitä on luvassa viime vuoden seikkailuista vielä iso nippu.

Matkan jälkeinen elämä kiinnosti myös, sillä Australian reissun jälkeisiä ajatuksia käsittelevä kirjoitus nimeltä Välitilassa on ollut näemmä tosi tykätty.

Uutta kotia etsimässä

Tämä kirjoitus oli toteutettu yhteistyössä Igglo Rentin kanssa: kauniin kotimme vuokra nousi vuosi sitten kipurajamme tuntumaan ja vaikka viihdymme hyvin, olemme miettineet löytyisikö jostain meille uusi koti. Monia on kiinnostanut mitä asuntoprojektille kuuluu, mutta emme ole reissukiireidemme keskellä ehtineet oikein edistää asiaa muutamaa asuntonäyttöä lukuunottamatta – ne asunnot olivat kauniita, mutta ei meitä varten. Palaan aiheeseen sitten, kun on jotain uutta kerrottavaa!

5 x parempi työhuone

Finnish Design Shopin kanssa yhteistyössä tuotettu kirjoitus työhuoneemme uudesta sisustuksesta rikkoi kaikki blogini aiemmat kommentointiennätykset yli tuhannella kommentillaan, syynä tietysti houkutteleva arvonta. On se työhuonekin tietysti kaunis! Siellä on muuten ehtinyt taas tapahtua muutoksia, meillä nyt elää sisustus ihan koko ajan. Täytyy napsia taas uusia kuvia kun alkuvuoden reissut on hoidettu alta pois.

Hirvein viikko hetkeen

Huonot päivät ja kurjat hetket ovat tietysti osa elämää, mutta en vieläkään muistele lämmöllä tuota eriskummallista viikkoa, jonka seuraukset ovat vieläkin elämässämme monin tavoin läsnä. Palaan tähän vielä jonain päivänä, kun vettä on virrannut joessa tarpeeksi ja aika saanut tehdä armeliaat tehtävänsä.

Suosituimpien postausten joukossa oli muitakin tavalliseen arkeen kurkistavia juttuja, varsinkin niitä joissa ei ole niinsanotusti mennyt kaikki ihan nappiin.

Miesten vuoro

Jussilan perheen miehistä ottamani kuvat saivat isän metsästysharrastuksen takia aikaan hillittömän haloon. Hyvä esimerkki siitä, kuinka bloggaajana ei edes kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen aina osaa ennakoida mistä kaikesta voikaan herätä kiihkeää keskustelua! Itse koin ikuistaneeni väläyksen pohjalaisen suvun perinteistä ja muusikkoisän ja -pojan kävelyretkestä, mutta toisten mielestä kuvani uhkuivat testosteroninkatkuista sovinismia.

Asioita jotka muistan Australiasta

Matkustimme loppuvuodesta lapsuudenmaisemiini, ja kertasin sitä ennen asioita, jotka muistin kymmenestä vuodestani Australiassa.

“Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.”

Loppuun arvonta! Tämä ei ole sponsoroitu, vaan poimin palkinnon omista ylitsevuotavista kosmetiikkalaareistani: jaossa on Lumenen Harmonia-luonnonkosmetiikkasarjan tuotepaketti. Kysymys kuuluu millaisista tai mistä blogikirjoituksista olette pitäneet tähän mennessä eniten, ja millaisia juttuja toivotte tälle alkaneelle vuodelle? Saatte olla vastauksissanne juuri niin epämääräisiä tai täsmällisiä kuin tahdotte, mutta lupaan poimia konkreettisista postaustoiveista vähintään kymmenen aihetta, jotka toteutan tämän vuoden aikana – kannattaa siis hihkaista, jos on jotain mielessä! Arvontaan ehtii osallistua tiistaihin 23. tammikuuta saakka.

Kymmenen vuotta

Kirjoitus sisältää lentolippuarvonnan!

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä on kuulkaas kulunut tasan vuosikymmen kun perustin blogin. No ihan vähän jo yli, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin. Tuntuu hurjalta, että jotkut teistä ovat olleet mukana siitä saakka. Muistatteko alkuajat? Tein pitkää työpäivää monikansallisessa levy-yhtiön markkinointitiimissä ja blogi oli pieni puolisalainen henkireikäni. Se sai alkunsa työkaverini ehdotuksesta: hän oli sitä mieltä että potentiaalisesta blogistani tulisi loistava, mutta epäilen yhä, että hän oli vain kyllästynyt kuuntelemaan kenkäaiheisia monologejani. Niin tai näin, innostuin ideasta: blogi syntyi samana iltana ja sai nimekseen Paras aika vuodesta. Minun nimimerkkini oli Honey Junkie, joka oli sittemmin edesmenneen tamperelaisyhtye Tigerbombsin kirkkaasti hienoin kappale.

Bloggaaminen oli siihen aikaan niin viatonta, kotikutoisen kömpelöä! Ne kiusalliset rappukäytäväposeeraukset, kadulla otetut heilahtaneet kuvat. Aluksi en muiden lailla edes näyttänyt kasvojani. Nimikin paljastui vasta kun blogini muutti Olivian sivuille ja vähän vitsillä alkaneesta harrastuksesta tuli toinen työni. Kymmeneen vuoteen mahtuu niin paljon käänteitä ja ennen muuta niin paljon NOLOJA KUVIA, että päätin säästää ne kokonaan toiseen kirjoitukseen. Muuten tästä tulisi kilometrin pituinen eikä kukaan jaksaisi lukea loppuun asti.

Muistan kutkutuksen, jonka alussa tunsin kun painoin julkaise-nappia. Internet oli avaruus enkä tiennyt onko siellä elollista elämää ennen kuin se alkoi tihkua kommenttien muodossa ruudun läpi. Kymmenen vuotta myöhemmin olen yhä innoissani ja nautin yhä eniten niistä asioista, jotka saivat minut alunperin perustamaan tämän blogin: itseni ilmaisemisesta sanoin ja kuvin, siitä että saan jakaa visuaalisia ja verbaalisia muistiinpanoja samoista asioista kiinnostuneiden kanssa. Siitä yleisuniversaalista helpotuksesta, jonka ihminen tuntee tajutessaan, ettei ole yksin lempijuttujensa, päähänpinttymiensä, pulmiensa ja sekavien olotilojensa kanssa.

Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve, suorannainen vimma ja pakko kirjoittaa ja kuvata. Lapsena kirjoitin kirjan keijuista, jotka liikkuivat hiirivankkureilla: kiitos äiti, että tämä merkkiteos on vieläkin tallessa kuvituksineen kaikkineen. Sitten perustin heppalehden, jota toimitin ja kuvitin. Sen levikki oli yksi (pikkuveljeni luki sitä kohteliaisuudesta). Kun sain varhaisteininä ensimmäisen kamerani, ei kestänyt kauaa kun ensimmäiset kuvani, ystävieni rockyhtyeestä ottamani epäterävät promokuvat, oli julkaistu paikallislehdessä. Neljätoistavuotiaana olin kyhännyt kasaan ensimmäisen näyttelyni ja voin taata, että Ylitornion kunnan auditoriossa ei oltu koskaan nähty mitään vastaavaa. Jännä juttu, että kunnanjohtaja ei osallistunut näyttelyavajaisiini.

Blogista tuli luonteva kanava asioille, joita olin aina tehnyt – yhtäkkiä niillä vain oli huomattavan iso yleisö. En todellakaan arvannut, että blogista tulisi muutamassa kuukaudessa yksi Suomen luetuimmista, tai että siitä tulisi reilussa vuodessa minulle työ.

Joskus mietin mihin olisin käyttänyt kaiken tämän ajan viimeisen kymmenen vuoden aikana, jos en tähän – ehkä sen pöytälaatikossa kypsyvään, omaa hetkeään odottavaan esikoisromaaniin ja sen seuraajiin? Tai sitten johonkin aivan muuhun. Uskon, että kaikella on tarkoitus, ja että asiat tapahtuvat silloin kun aika on oikea. Paljon on takana, paljon enemmän vielä edessä.

Ja onhan tässä saatu aikaan vuosien varrella muutakin kuin satoja sivuja blogihistoriaa. Tehty kymmenen vuoden levy-yhtiöura. Perustettu, saatettu nousukiitoon ja myyty yksi viestintätoimisto. Kirjoitettu ja kuvattu kaikkea lehtijutuista ja muotipalstoista mainoskuviin (toivon, että kuvien tasossa on tapahtunut kehitystä sitten paikallislehtidebyyttini vuonna 1995).

Olenkin kirjoittanut blogia yhdeksän vuotta kaiken muun ohessa, öisin, lentokentillä ja lentokoneissa, palavereiden välissä, mökillä, ulkomailla. Naputtanut tekstejä ja käsitellyt kuvia hotelliaulassa kun muut ovat nukkuneet. Tämä vuosi on ollut ensimmäinen, kun olen pystynyt keskittymään tähän kunnolla ja se on tuntunut tosi hyvältä. Vuoden lifestyleblogin ehdokkuus The Blog Awardseissa lämmitti sydäntä ja sielua, sillä tuntui, että työ ei ole ollut turhaa. Palkinnot jaetaan tänä iltana enkä ole valitettavasti paikalla kuulemassa kuka onnekas sen saa, mutta tulkaa sitten kertomaan!

Tie tähän tilanteeseen on ollut pitkä. Olen viimeiset viisitoista vuotta edistänyt työkseni kaikkien muiden uraa, mutta en ole koskaan ehtinyt oikein keskittyä omaani. Nyt tuntuu, että siitä huolimatta olen pikkuhiljaa päässyt sinne minne olen halunnutkin, eteenpäin, elämään omannäköistä elämää, jossa saan tehdä asioita jotka kiinnostavat ja inspiroivat minua kaikkein eniten. Päähänpistosta perustettu blogi ei ollut koskaan virallinen osa suunnitelmaa, mutta nyt on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

Blogimaailma on muuttunut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti enkä ole aina tuntenut sen nykyistä suuntaa ihan omakseni. Jos olen ihan rehellinen, en ole tainnut koskaan oikein kokea kuuluvani joukkoon. Olen hakenut vuosien varrella paikkaani moneen otteeseen, muuttanut kurssia kun on tuntunut siltä, miettinyt voiko tätä tehdä ihan omilla ehdoillaan ja päätynyt aina siihen, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Haluan säilyttää tekemisessä ilon ja inspiraation, pitää tämän blogin paikkana johon astun mielelläni kun aamuisin avaan tietokoneen.

Varsinkin viimeisen vuoden kaksi olen pohtinut paljon tämän blogin suuntaa ja tapaa, jolla haluan tätä tehdä. Yrittänyt määritellä ne asiat jotka turhauttavat, miettiä miten korjaisin ne. Olen pikkuhiljaa päässyt asian ytimeen ja tullut siihen tulokseen, että kaikkein eniten haluan kirjoittaa asioista, joita oikeasti ajattelen. En tarkoita että olisin aiemmin valehdellut, olen puhunut täällä aina totta. Oli vaan pitkä ja vaikea vaihe, kun etäännytin itseni. Oli pakko, olin liian väsynyt ja palasina, en olisi pystynyt antamaan enempää kuin annoin, tarvitsin kaiken energiani selviytymiseen. Kirjoitin oikeista kuulumisistani ympäripyöreästi ja syvennyin omien ajatusteni sijaan uuden villapaitani materiaaliin tai lempibändini uuteen levyyn.

Se etäisyyden aika on nyt ohi. Olen koonnut itseni ja ajatukseni, ei ahdista enää olla läsnä, ei pelota pistää itseäni likoon. Eikä minua tietenkään mikään siihen pakota! Bloggaamisessa on aina ollut parasta juuri se, että jokainen saa itse valita mistä kirjoittaa ja millä tavalla. Horisen varmasti jatkossakin musiikista ja villapaidoista, koska harmaan villan vimmasta ja musiikillisista pakkomielteistä tämä kaikki kymmenen vuotta sitten lähti, mutta sen lisäksi haluan tehdä muutakin, tehdä enemmän, tavalla tai toisella käyttää tämän minulle annetun tilan johonkin hyvään tai tärkeään. Tulevaisuus varmasti näyttää mitä se käytännössä tarkoittaa. Ajattelin aloittaa siitä, että kirjoitan kaikesta mistä oikeasti haluan, oli se aihe sitten kevyt tai painava, helppo tai helvetin vaikea.

Olen aina vähän karsastanut metabloggaamista, bloggaamista bloggaamisesta. Olen ottanut vähän jos ollenkaan kantaa blogimaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, blogien kaupallistumiseen tai siihen mitä ajattelen omasta harrastuksesta työksi muuttuneesta blogistani. On pelottanut, että jokin taika menee rikki, jos tuon näkyville ajatukset ja rakenteet näiden päiväkirjamaisten muistiinpanojen takana. Mutta kyllä te tiedätte, että niitä siellä on, vaikken niistä puhuisi – antaa mennä siis vaan. Sanottavaa on tässä vuosien varrella kertynyt, joten ajattelin kirjoitella aiheesta syksyn mittaan pienen juttusarjan verran ja julkaista siinä sivussa myös muutamia arkistojen aarteita vuosien takaa, jos löydän niitä vielä. Kannattaa huudella kommenttilootaan, jos näiden suhteen herää toiveita!

Mutta se minusta, puhutaanpa hetki teistä. Teistä lukijoista on moni tullut tutuksi vuosien varrella, osa nimimerkkiensä ja jättämiensä kommenttien kautta, toiset jopa ihan tosielämän puolella. Joka kerta kun tapaan jonkun teistä koen hetkellistä rimakauhua, kun tajuan miten fiksua ja ihanaa porukkaa siellä ruudun toisella puolella on. Sen huomaa myös blogin ilmapiirissä: kommenttilootassa on ollut viime vuosina rento ja hyvä tunnelma, mistä esimerkkinä erityisen vilkas ja kiihkoton keskustelu siitä kannattaako tehdä lapsia vai ei. Maailma muuttuu ja blogi elää kirjoittajansa mukana, mutta yksi asia on ja pysyy: luen edelleen kaikki kommentit ja iloitsen edelleen jokaisesta.

Kiitos ihan kaikille teille, jotka käytte täällä silloin tällöin, satunnaisesti tai joka päivä viikosta toiseen, koska ilman teitä mitään tästä ei olisi. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla kirjoitusteni ja kuvieni muodossa osa teidän aamupalapöytää, bussimatkoja, kahvihetkiä ja missä ikinä tätä blogia luettekaan.

Siksi haluaisinkin antaa puheenvuoron seuraavaksi teille ja kuulla: mitä te oikein ajattelette tästä kaikesta? Antakaa tulla niin risut kuin ruusut! Kiinnostaa myös millaiset jutut ovat teistä kiinnostavimmat ja inspiroivat, mistä olette tykänneet eniten, mistä vähiten? Olen aina ollut kiinnostunut rakentavasta palautteesta ja varsinkin nyt, kun blogin suuntaa on pohdittu henkilökohtaisissa kehityskeskuteluissani, otan enemmän kuin kiitollisena kaikki teidän ajatukset vastaan.

*** Arvonta on päättynyt, kiitos osallistuneille! Voitto osui nimimerkki vaivan kohdalle. Voittajaan on otettu henkilökohtaisesti yhteyttä. ***

Haluaisin kiittää teistä jokaista nyt ja aiemmin jättämistänne kommenteista, mutta teitä on sen verran paljon, että se olisi vähän vaikeaa. Yhteistyökumppanini momondo on luvannut kuitenkin lahjoittaa 150 euron lentolahjakortin kaikkien kommentoineiden kesken! Onnetar valitsee joukostanne tuon onnekkaan voittajan 10. marraskuuta mennessä, joten hyvin ehtii mukaan vielä ensi viikolla. Lennot on valittava marraskuun loppuun mennessä ja ne voivat ajoittua mihin tahansa ajankohtaan vuosien 2017-2018 aikana. Kurkkaa myös muut kilpailun ehdot.

Ei siis muuta kuin KIPPIS MEILLE KAIKILLE ja antakaa kommenttilootan laulaa! Kirjoitin tämän tekstin muuten lentokoneessa matkalla Australiaan. On vahva tunne, että tämä on jonkinlaisen aikakauden loppu ja jonkin toisen alku.