Kymmenen vuotta

Kirjoitus sisältää lentolippuarvonnan!

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä on kuulkaas kulunut tasan vuosikymmen kun perustin blogin. No ihan vähän jo yli, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin. Tuntuu hurjalta, että jotkut teistä ovat olleet mukana siitä saakka. Muistatteko alkuajat? Tein pitkää työpäivää monikansallisessa levy-yhtiön markkinointitiimissä ja blogi oli pieni puolisalainen henkireikäni. Se sai alkunsa työkaverini ehdotuksesta: hän oli sitä mieltä että potentiaalisesta blogistani tulisi loistava, mutta epäilen yhä, että hän oli vain kyllästynyt kuuntelemaan kenkäaiheisia monologejani. Niin tai näin, innostuin ideasta: blogi syntyi samana iltana ja sai nimekseen Paras aika vuodesta. Minun nimimerkkini oli Honey Junkie, joka oli sittemmin edesmenneen tamperelaisyhtye Tigerbombsin kirkkaasti hienoin kappale.

Bloggaaminen oli siihen aikaan niin viatonta, kotikutoisen kömpelöä! Ne kiusalliset rappukäytäväposeeraukset, kadulla otetut heilahtaneet kuvat. Aluksi en muiden lailla edes näyttänyt kasvojani. Nimikin paljastui vasta kun blogini muutti Olivian sivuille ja vähän vitsillä alkaneesta harrastuksesta tuli toinen työni. Kymmeneen vuoteen mahtuu niin paljon käänteitä ja ennen muuta niin paljon NOLOJA KUVIA, että päätin säästää ne kokonaan toiseen kirjoitukseen. Muuten tästä tulisi kilometrin pituinen eikä kukaan jaksaisi lukea loppuun asti.

Muistan kutkutuksen, jonka alussa tunsin kun painoin julkaise-nappia. Internet oli avaruus enkä tiennyt onko siellä elollista elämää ennen kuin se alkoi tihkua kommenttien muodossa ruudun läpi. Kymmenen vuotta myöhemmin olen yhä innoissani ja nautin yhä eniten niistä asioista, jotka saivat minut alunperin perustamaan tämän blogin: itseni ilmaisemisesta sanoin ja kuvin, siitä että saan jakaa visuaalisia ja verbaalisia muistiinpanoja samoista asioista kiinnostuneiden kanssa. Siitä yleisuniversaalista helpotuksesta, jonka ihminen tuntee tajutessaan, ettei ole yksin lempijuttujensa, päähänpinttymiensä, pulmiensa ja sekavien olotilojensa kanssa.

Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve, suorannainen vimma ja pakko kirjoittaa ja kuvata. Lapsena kirjoitin kirjan keijuista, jotka liikkuivat hiirivankkureilla: kiitos äiti, että tämä merkkiteos on vieläkin tallessa kuvituksineen kaikkineen. Sitten perustin heppalehden, jota toimitin ja kuvitin. Sen levikki oli yksi (pikkuveljeni luki sitä kohteliaisuudesta). Kun sain varhaisteininä ensimmäisen kamerani, ei kestänyt kauaa kun ensimmäiset kuvani, ystävieni rockyhtyeestä ottamani epäterävät promokuvat, oli julkaistu paikallislehdessä. Neljätoistavuotiaana olin kyhännyt kasaan ensimmäisen näyttelyni ja voin taata, että Ylitornion kunnan auditoriossa ei oltu koskaan nähty mitään vastaavaa. Jännä juttu, että kunnanjohtaja ei osallistunut näyttelyavajaisiini.

Blogista tuli luonteva kanava asioille, joita olin aina tehnyt – yhtäkkiä niillä vain oli huomattavan iso yleisö. En todellakaan arvannut, että blogista tulisi muutamassa kuukaudessa yksi Suomen luetuimmista, tai että siitä tulisi reilussa vuodessa minulle työ.

Joskus mietin mihin olisin käyttänyt kaiken tämän ajan viimeisen kymmenen vuoden aikana, jos en tähän – ehkä sen pöytälaatikossa kypsyvään, omaa hetkeään odottavaan esikoisromaaniin ja sen seuraajiin? Tai sitten johonkin aivan muuhun. Uskon, että kaikella on tarkoitus, ja että asiat tapahtuvat silloin kun aika on oikea. Paljon on takana, paljon enemmän vielä edessä.

Ja onhan tässä saatu aikaan vuosien varrella muutakin kuin satoja sivuja blogihistoriaa. Tehty kymmenen vuoden levy-yhtiöura. Perustettu, saatettu nousukiitoon ja myyty yksi viestintätoimisto. Kirjoitettu ja kuvattu kaikkea lehtijutuista ja muotipalstoista mainoskuviin (toivon, että kuvien tasossa on tapahtunut kehitystä sitten paikallislehtidebyyttini vuonna 1995).

Olenkin kirjoittanut blogia yhdeksän vuotta kaiken muun ohessa, öisin, lentokentillä ja lentokoneissa, palavereiden välissä, mökillä, ulkomailla. Naputtanut tekstejä ja käsitellyt kuvia hotelliaulassa kun muut ovat nukkuneet. Tämä vuosi on ollut ensimmäinen, kun olen pystynyt keskittymään tähän kunnolla ja se on tuntunut tosi hyvältä. Vuoden lifestyleblogin ehdokkuus The Blog Awardseissa lämmitti sydäntä ja sielua, sillä tuntui, että työ ei ole ollut turhaa. Palkinnot jaetaan tänä iltana enkä ole valitettavasti paikalla kuulemassa kuka onnekas sen saa, mutta tulkaa sitten kertomaan!

Tie tähän tilanteeseen on ollut pitkä. Olen viimeiset viisitoista vuotta edistänyt työkseni kaikkien muiden uraa, mutta en ole koskaan ehtinyt oikein keskittyä omaani. Nyt tuntuu, että siitä huolimatta olen pikkuhiljaa päässyt sinne minne olen halunnutkin, eteenpäin, elämään omannäköistä elämää, jossa saan tehdä asioita jotka kiinnostavat ja inspiroivat minua kaikkein eniten. Päähänpistosta perustettu blogi ei ollut koskaan virallinen osa suunnitelmaa, mutta nyt on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

Blogimaailma on muuttunut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti enkä ole aina tuntenut sen nykyistä suuntaa ihan omakseni. Jos olen ihan rehellinen, en ole tainnut koskaan oikein kokea kuuluvani joukkoon. Olen hakenut vuosien varrella paikkaani moneen otteeseen, muuttanut kurssia kun on tuntunut siltä, miettinyt voiko tätä tehdä ihan omilla ehdoillaan ja päätynyt aina siihen, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Haluan säilyttää tekemisessä ilon ja inspiraation, pitää tämän blogin paikkana johon astun mielelläni kun aamuisin avaan tietokoneen.

Varsinkin viimeisen vuoden kaksi olen pohtinut paljon tämän blogin suuntaa ja tapaa, jolla haluan tätä tehdä. Yrittänyt määritellä ne asiat jotka turhauttavat, miettiä miten korjaisin ne. Olen pikkuhiljaa päässyt asian ytimeen ja tullut siihen tulokseen, että kaikkein eniten haluan kirjoittaa asioista, joita oikeasti ajattelen. En tarkoita että olisin aiemmin valehdellut, olen puhunut täällä aina totta. Oli vaan pitkä ja vaikea vaihe, kun etäännytin itseni. Oli pakko, olin liian väsynyt ja palasina, en olisi pystynyt antamaan enempää kuin annoin, tarvitsin kaiken energiani selviytymiseen. Kirjoitin oikeista kuulumisistani ympäripyöreästi ja syvennyin omien ajatusteni sijaan uuden villapaitani materiaaliin tai lempibändini uuteen levyyn.

Se etäisyyden aika on nyt ohi. Olen koonnut itseni ja ajatukseni, ei ahdista enää olla läsnä, ei pelota pistää itseäni likoon. Eikä minua tietenkään mikään siihen pakota! Bloggaamisessa on aina ollut parasta juuri se, että jokainen saa itse valita mistä kirjoittaa ja millä tavalla. Horisen varmasti jatkossakin musiikista ja villapaidoista, koska harmaan villan vimmasta ja musiikillisista pakkomielteistä tämä kaikki kymmenen vuotta sitten lähti, mutta sen lisäksi haluan tehdä muutakin, tehdä enemmän, tavalla tai toisella käyttää tämän minulle annetun tilan johonkin hyvään tai tärkeään. Tulevaisuus varmasti näyttää mitä se käytännössä tarkoittaa. Ajattelin aloittaa siitä, että kirjoitan kaikesta mistä oikeasti haluan, oli se aihe sitten kevyt tai painava, helppo tai helvetin vaikea.

Olen aina vähän karsastanut metabloggaamista, bloggaamista bloggaamisesta. Olen ottanut vähän jos ollenkaan kantaa blogimaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, blogien kaupallistumiseen tai siihen mitä ajattelen omasta harrastuksesta työksi muuttuneesta blogistani. On pelottanut, että jokin taika menee rikki, jos tuon näkyville ajatukset ja rakenteet näiden päiväkirjamaisten muistiinpanojen takana. Mutta kyllä te tiedätte, että niitä siellä on, vaikken niistä puhuisi – antaa mennä siis vaan. Sanottavaa on tässä vuosien varrella kertynyt, joten ajattelin kirjoitella aiheesta syksyn mittaan pienen juttusarjan verran ja julkaista siinä sivussa myös muutamia arkistojen aarteita vuosien takaa, jos löydän niitä vielä. Kannattaa huudella kommenttilootaan, jos näiden suhteen herää toiveita!

Mutta se minusta, puhutaanpa hetki teistä. Teistä lukijoista on moni tullut tutuksi vuosien varrella, osa nimimerkkiensä ja jättämiensä kommenttien kautta, toiset jopa ihan tosielämän puolella. Joka kerta kun tapaan jonkun teistä koen hetkellistä rimakauhua, kun tajuan miten fiksua ja ihanaa porukkaa siellä ruudun toisella puolella on. Sen huomaa myös blogin ilmapiirissä: kommenttilootassa on ollut viime vuosina rento ja hyvä tunnelma, mistä esimerkkinä erityisen vilkas ja kiihkoton keskustelu siitä kannattaako tehdä lapsia vai ei. Maailma muuttuu ja blogi elää kirjoittajansa mukana, mutta yksi asia on ja pysyy: luen edelleen kaikki kommentit ja iloitsen edelleen jokaisesta.

Kiitos ihan kaikille teille, jotka käytte täällä silloin tällöin, satunnaisesti tai joka päivä viikosta toiseen, koska ilman teitä mitään tästä ei olisi. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla kirjoitusteni ja kuvieni muodossa osa teidän aamupalapöytää, bussimatkoja, kahvihetkiä ja missä ikinä tätä blogia luettekaan.

Siksi haluaisinkin antaa puheenvuoron seuraavaksi teille ja kuulla: mitä te oikein ajattelette tästä kaikesta? Antakaa tulla niin risut kuin ruusut! Kiinnostaa myös millaiset jutut ovat teistä kiinnostavimmat ja inspiroivat, mistä olette tykänneet eniten, mistä vähiten? Olen aina ollut kiinnostunut rakentavasta palautteesta ja varsinkin nyt, kun blogin suuntaa on pohdittu henkilökohtaisissa kehityskeskuteluissani, otan enemmän kuin kiitollisena kaikki teidän ajatukset vastaan.

Haluaisin kiittää teistä jokaista nyt ja aiemmin jättämistänne kommenteista, mutta teitä on sen verran paljon, että se olisi vähän vaikeaa. Yhteistyökumppanini momondo on luvannut kuitenkin lahjoittaa 150 euron lentolahjakortin kaikkien kommentoineiden kesken! Onnetar valitsee joukostanne tuon onnekkaan voittajan 10. marraskuuta mennessä, joten hyvin ehtii mukaan vielä ensi viikolla. Lennot on valittava marraskuun loppuun mennessä ja ne voivat ajoittua mihin tahansa ajankohtaan vuosien 2017-2018 aikana. Kurkkaa myös muut kilpailun ehdot.

Ei siis muuta kuin KIPPIS MEILLE KAIKILLE ja antakaa kommenttilootan laulaa! Kirjoitin tämän tekstin muuten lentokoneessa matkalla Australiaan. On vahva tunne, että tämä on jonkinlaisen aikakauden loppu ja jonkin toisen alku.

Työviikon varrelta

Hei kiitos kaikille seksuaalista häirintää koskevaan kirjoitukseeni kommentoineille. Ilmiön laajuus ei olisi miljoonia tavoittaneen kansainvälisen kohinan (tai omien kokemusteni) jälkeen pitänyt enää yllättää, mutta yllätyin ja järkytyin silti. Postauksesta on tykätty Facebookissa yli tuhat kertaa ja kommenttejakin tulvi kymmenittäin. Aihe on tosi tärkeä, olisin halunnut (ja yhä yritän) vastata jokaiseen, mutta koko viime viikon on ollut niin hillitön hoppu, että tunnit ovat loppuneet kesken. Lähdemme alkuviikosta pidemmälle reissulle ja se tietää aina sitä, että edeltävien viikkojen aikana huhkitaan hommia melkein tuplavuorossa. Seuraa muutama kuva työviikon varrelta.

Aamupalani ovat näyttäneet viime aikoina erilaiselta kuin ennen: jättikokoisen kahvikiulun tilalla on kuuma sitruunavesi ja aamiaiseksi olen nakannut tehosekoittimeen marjoja ja kookosvettä sun muuta tervehenkistä siinä toivossa, että kipuileva vatsani rauhoittuisi. Smoothieni eivät enää näytä niin aamuliejulta tai Vantaanjoelta kuin ennen, mutta eivät ne vieläkään varsinaisia makunautintoja ole. Vatsa on kyllä rauhoittunut ja olo ollut muutenkin energisempi, joten pidän epämääräisiä sekoituksiani ihan menestyksenä.

Otimme Jarnon kanssa valokuvia viinimaahantuojalle ja rakensimme kuvauspäivän aikana yhteensä viidelle viinille oman visuaalisen maailman. Siinä on aika paljon tekemistä varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun päivänvaloa ei riitä kuin muutamaksi hassuksi tunniksi. Kun omasta tiimistä loppuu kädet kesken, täytyy värvätä apuvoimia. Onneksi ystäväpiiri on täynnä taitavia tyyppejä, tällä kertaa Arttu riensi apuun: juoksi ruokakaupoissa ja kokkasi, kantoi kukkakaupasta itsensä kokoisen kimpun, rakensi kanssamme stailauksia ja toimi tietysti käsimallina silloin kun kamera kävi. Arttu teki myös simpukat, jotka paitsi toteuttivat tärkeimmän tehtävänsä eli näyttivät hyvältä kuvissa, myös maistuivat kuvausten jälkeen! Olkoonkin että ne syötiin kylmänä, mutta sellaista se on viini- ja ruokakuvauksissa.

Kuvausassarit murjottivat pöydän alla, koska eivät saaneet avustaa juustojen asettelussa. Lohdutuspalkintona saivat kyllä molemmat oman simpukan.

Omia blogikuvia tulee stailattua melko vähän, ellei kyseessä ole jokin kampanjakuvaus, joka vaatii toisenlaista lähestymistapaa. Siksi rakastankin työpäiviä, kun kuvaamme muille ja saan häärätä kuvausrekvisiitan kanssa ihan sydämeni kyllyydestä: valita astioita, leikata kukkasia, säätää valoja, asetella esineitä ja hioa kokonaisuutta kunnes se toimii. Kun kaikki on valmista, varsinainen kuvaaminen ei yleensä kestä kauaa.

Pikaisia siirtymisiä projektista ja paikasta toiseen, välissä nopeita välipaloja ja todo-listan tuplatarkistuksia. Olen ylpeä tiimimme saumattomasta yhteistyöstä: toinen paistaa munakkaan, toinen vastaa sähköposteihin ja purkaa kuvia muistikortilta.

Toisena päivänä kävin kuvaamassa Essin uudistuneen High Care Boulevard -hoitolan. Kanerva tuli malliksi ja paikalla oli tietysti myös haltijakoira Nella, joka ei ollut pätkääkään kiinnostunut kuvausassaroinnista vaan nukkui kuvausten läpi hoitohuoneen nurkassa. Ehkä se johtui siitä, että näissä kuvauksissa ei ollut juustoa.

Jos tässä vaiheessa joku ihmettelee, että tekevätkö nämä tyypit aina töitä kavereidensa kanssa, niin vastaus on kyllä, aika usein ainakin, ja se on ihan mahtavaa. Monet työt päätyvät työpöydälle juurikin tuttujen ja ystävien kautta ja jos niihin tarvitaan malleja, assareita, stailaajia tai ihan mitä vaan, monesti ne löytyvät nopeiten omasta tuttavapiiristä, jossa moni tekee samoja hommia. Toki on myös toisenlaisia projekteja, joissa tulee työskenneltyä uusissa tiimeissä tai ihmisten kanssa, jotka ovat tuttuja vain työyhteyksistä. No, yleensä heistäkin on kolme kuukautta tai vuotta myöhemmin tullut kavereita. Kanervankin tapasin aikoinaan työn kautta, kun hän tuli valmentajaksi Helsinki Core Trainersille, jolle minä taas tein markkinointiin liittyviä hommia.

Kuvasimme viime viikolla myös Via Tribunalille. Jep, aika monet kuvaukset yhteen viikkoon, mutta minkäs teet – jos sataa kolme viikkoa putkeen, on pakko kuvata kerralla kaikki silloin kun sää on vihdoin suosiollinen. Käsimalliksi saapuneita kavereita vähän nauratti, kun heidän eteensä iskettiin heti aamukymmeneltä oluet ja kuumat pizzat. Niin, kaupungin kokenein käsimalli Arttu oli tietysti taas paikalla! Oletteko muuten huomanneet, että Arttu näyttää vähän näyttelijä Milo Ventimiglialta?


Mikko pukeutuneena miestenvaateliike Feren syysuutuuksiin. Kannattaa muuten ottaa Feren Instagram seurantaan, sillä myymälässä palvelee toisinaan kaksi mäyräkoira-assistenttia, jotka esiintyvät silloin tällöin rusetit kaulassa myös putiikin valokuvissa.

Piipahdimme Kämpissa Travel In Luxury -matkamessuilla. Matkailu on tietysti työmme kautta meille ajankohtainen aihe, mutta vähintään yhtä tärkeä syy visiittiin oli messuilla järjestetty muotinäytös: Peilisalin catwalkilla nimittäin käveli järisyttävän komea ystävämme Mikko Rasila. Bongasin näytöksestä Saimin yltä superkauniin Balmainin kelsitakin, joka taitaa maksaa enemmän kuin koko vaate- ja kenkäkaappini sisältö yhteensä, mutta aina saa haaveilla! No, onneksi seuraavat matkat kohdistuvat lämpimiin kolkkiin, joissa kelsitakilla ei tee yhtään mitään.

Lounaamme tai illallisemme on ollut viime viikkoina ihan liian usein Woltista tilattu ja kotiin kannettu poke bowl. Silloin kun on minuuttiaikataulu, ei oikein ehdi kokata. Kulhollinen lohta, avokadoa, riisiä ja merilevää pitää onneksi ihmisen käynnissä kiireen keskellä ja on lisäksi koukuttavan hyvää. Naurattaa, että olemme tilanneet tuon Eat Poken bowlin varmaan kolmekymmentä kertaa, mutta emme ole kertaakaan käyneet ravintolassa paikan päällä enkä itseasiassa edes tiedä missä se sijaitsee. Wolt-sukupolven ilmiöitä.

Tästä työviikosta tuleekin vähän toisennäköinen! Palataan siihen pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ehdolla vuoden lifestyleblogiksi

Olen kirjoittanut blogia melkein päivälleen kymmenen vuotta(!) enkä ole vieläkään oppinut luontevasti kertomaan, jos olen antanut lehteen haastattelun, olen menossa televisioon talkshow-vieraaksi tai olen ehdolla vaikkapa blogipalkintogaalassa. Olen ehkä hipaissut asiaa sivulauseessa, vihjannut siitä Instagramissa tai kertonut siitä kolme viikkoa myöhemmin, kun asia ei varmasti ole kenellekään enää mitenkään relevantti tai ajankohtainen.

Tällä typeryydellä on osittain tekemistä työhistoriani kanssa: työskentelin vuosikausia levy-yhtiöissä artistien taustatiimeissä ja nolostuin joka kerta, kun työtoveri tai – auta armias – joku artisteista intoili blogistani. Minun tehtäväni oli edistää heidän uraansa, ei omaani. Vuosien ajan jopa kieltäydyin suurimmasta osasta pyydetyistä haastatteluista, koska tunsin joutuvani väärälle puolelle pöytää ja asettavani ammatillisen uskottavuuteni vaakalaudalle. Ehkä silloin, blogien alkuaikoina, olikin vähän niin. Nykyisin pidetään pelkkänä plussana, jos pr-työtä, viestintää ja markkinointia tekevät ovat itsekin läsnä somemaailmassa.

Toinen ja tärkeämpi syy on silti ollut se, etten ole oikein kehdannut pitää meteliä tekemisistäni. Olen voittanut vuosien varrella blogillani jokusen palkinnon ja ollut joka kerta siitä yhtä hämillään. Olen aina omasta mielestäni alisuorittanut, rustannut postauksia öisin kaiken muun ohella. En ole katsonut ansaitsevani tekemisilläni mitään erityishuomiota – ei nyt tehdä tästä numeroo tai joku huomaa, että minä olen pelkkä huijari. Kyllä, olen kävelevä koulukirjaesimerkki huijarisyndroomasta. Juuri siitä samasta asiasta, josta läksytän monia ystäviäni, kun he eivät osaa arvostaa omia tekemisiään, taitojaan ja saavutuksiaan.

Tämä on kymmenes vuoteni bloggaajana ja samalla ensimmäinen vuosi, kun teen tätä täyspäiväisesti. Siksipä ajattelin nyt olla hetken itselleni ystävä ja ottaa itseäni niskasta kiinni, kasvaa karvan verran sekä ihmisenä että ammattilaisena ja kertoa teille, että blogini on ehdolla vuoden lifestyleblogiksi The Blog Awardseissa. Olen tosi iloinen ja otettu kunniasta, ja kiitos siitä kuuluu teille, sillä tuomaristo on tiettävästi valinnut ehdokkaat lukijoiden esittämien ehdotusten joukosta.

Lifestyle-kategoriassa on lisäkseni ehdolla Mustarttu ja Hermanni, onnea heille ja kaikille muillekin ehdokkaille. Tuomaristo valitsee kategorioiden voittajat, mutta lisäksi lukijat saavat äänestää oman suosikkinsa. Jos siis haluat antaa äänesi, voit tehdä sen valitsemalla suosikkisi täällä 15. lokakuuta mennessä.

Ajattelin muutenkin tänä syksynä avata sanaista arkkuani aiheesta bloggaaminen, sillä vuosikymmen bloggaajana on toden totta kilahtamassa mittariin ja ajattelin, että sellaista sopii hiukan juhlistaa. Palaan lähipäivinä aiheeseen!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA