Ruuhkaviikot

Joku kysyi mitä minulle kuuluu enkä osannut vastata. Seisoin keskellä katua roikottaen liian painavaa kauppakassia ja samaan aikaan teki mieli hihkua, itkeä, hyppiä ja vähän kiljua. Elämme ruuhkaviikkoja, niitä kun kaikki tapahtuu yhtäaikaa, niin nopeasti ja niin paljon, ettei pää pysy perässä. On remonttityömaa, syksyn kiireisin hetki sovittujen töiden suhteen, nippu uusia ideoita, paljon ilmassa leijuvia mahdollisuuksia. En ole ehtinyt edes miettiä mitä olen mieltä kaikesta. Luovin vaan intuition varassa eteenpäin ja huutelen hell yes tai ei missään nimessä sen mukaan miltä mikäkin asia tuntuu vatsanpohjassa.

Hyvä asia on, että energiaa riittää niin paljon, että sitä sinkoilee joka suuntaan. Työpöydällä on uusia projekteja, ihania ja isoja ja hiton aikaavieviä. Pommitan ihmisiä ideoilla ja tuijotan mykkää puhelinta vaativasti, jos neronleimauksiini ei välittömästi reagoida. Samaan aikaan olen itse se, jonka perään muut soittelevat, kun en ole muistanut sitä ja tätä ja tuota enkä ole kiikuttanut kuitteja kirjanpitoon. Anteeksi kaikki! Kaikki energia ja into kohdistuu nyt ihan muuhun kuin jokapäiväisiin velvotteisiin. Olisipa varaa palkata sihteeri, tai pikemminkin tuottaja, jolle voisin iskeä käteen puhelimeni, kalenterini ja sähköpostisalasanani. Olisi ihanaa liikuttaa suuria asioita ja kokonaisuuksia, jos ei tarvitsisi olla samaan aikaan se, jonka vastuulla on myös jokaikinen mitätön yksityiskohta.

Hetkittäin nimittäin kiristyy hermo siihen, että turhanpäiväiset pikkuasiat hidastavat tai vievät kohtuuttomasti aikaa. Kuten vuoden vanha tietokone, joka on omasta mielestään jo eläkeiässä eikä tahdo toimia – vai olenkohan se taas minä ja minun sähkömagneettinen kenttäni? Tai se tyyppi, joka ajoi kadun varteen pysäköidyn pakumme sivupeilin paskaksi ja jätti vahinkonsa tyynesti meidän maksettavaksi. Tai puhelin, joka putosi pirstaleiksi katuun kaksi päivää sen jälkeen kun olin huollattanut sen ja laitattanut siihen panssarilasin, jonka nimenomaan piti suojata sitä tältä. Tai se asiakas, jolla kestää ensin viikkoja lähettää laskutustiedot ja sitten vähintään yhtä kauan maksaa se lasku. Tätä tavallista yrittäjän arkea, mutta juuri nyt en jaksaisi tärvätä energiaa pikkujuttuihin, kun mieluummin ajattelisin niitä isompia asioita.

Välillä ylipäänsä ärsyttää, kun tuntuu ettei saa keskittyä mihinkään varttia kauempaa ennen kuin jokin taas keskeyttää. Mutta toisaalta: sellaista se on, kun itse väen väkisin haluaa tehdä sataa asiaa samaan aikaan. Niin tartun taas pirstaleiseen puhelimeeni ja soitan seuraavan turhaan pikkuasiaan liittyvän puhelun, äänessä sama getting shit done -sävy, jolla olen viime aikoina hoitanut kaikki isot ja pienet asiat.

Tavallaan pidän itsestäni tälläisenä, lievästi hikeentyneenä ja kärsimättömänä, valmiina singahtamaan eteenpäin heti kun saan raivattua etenemisesteet ja hidasteet tieltäni. Ainakin olen elossa! Raivoisasti, riehakkaasti elossa! Enkä jaksa enää istua kädet ristissä kyydissä ja odotella, että elämä kuljettaa itsestään siihen suuntaan, johon tahdon, vaan soudan tätä hemmetin venettä itse. Hetkittäin tuskastuttavan hitaasti ja välillä pitää vähän äyskäröidä, mutta ihan sama, pääasia että suunta on eteenpäin. Ja onneksi on apuna yksi riuska pohjanmaalainen.

En halua hässäkästä huolimatta sortua vanhoihin virheisiini, siihen että yritän tyhjentää loputonta todo-listaa tekemällä töitä ympäri vuorokauden ja unohdan kokonaan pitää huolta itsestäni. Sitä on ollut jo vähän ilmassa – en olekaan ehtinyt treeneihin, vaikka alkusyksyllä uhoilin, ja huomaan usein illalla eläneeni koko päivän pelkällä kahvilla. Arkirutiinit kärsivät kiireessä ensimmäisenä, vaikka juuri niistä kannattaisi pitää silloin erityisen tarkasti kiinni. Syömistä vaikeuttaa toki sekin, että keittiötä ei ole – nämä kuvat on napattu arjen ja ruokakuvausten tiimellyksestä juuri ennen kuin keittiö purettiin.

Kiireet helpottavat kyllä kohta, joulukuu näyttää jo paljon rauhallisemmalta. Juuri nyt ei voi muuta kuin sinnitellä näistä viikoista läpi, mutta teen itselleni julkisesti pyhän lupauksen: epämääräiset elämäntavat saavat jatkua siihen asti, että uusi keittiö on paikoillaan, kunhan muistan joka päivä syödä jotain järkevää, käyn kerran päivässä edes vähän kävelemässä ja muistan nukkua tarpeeksi. Näillä mennään, kunnes uuden kodin remontti on ohi ja paluu arkirutiineihin voi alkaa.

Onneksi nyt on luvassa taas pieni hengähdyshetki, sillä vietämme loppuviikon pohjoisessa. Raksaa on toki tiedossa sielläkin, mutta myös pidempiä ja syvempiä yöunia, aamukahveja talon portailla, keskusteluyrityksiä lehmien kanssa, ystävien seuraa ja saunaa ja mikä parasta: keittiö, jossa voi valmistaa muutakin kuin kahvia. Kuullaan Lapista seuraavan kerran.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Valokuvaajan kahvitauko

Kaupallinen yhteistyö Asennemedia ja Nespresso

Moro, Jarno täällä pitkästä aikaa! Kiitos kuuluu hyvää. Kesä ja alkusyksy on mennyt mukavasti Tornionjokilaakson ja Helsingin väliä sahaten. Lapissa on riittänyt tekemistä vanhan hirsitalon kunnostustöiden kanssa, mutta on ollut onneksi aikaa myös rauhoittumiseen ja mulle täysin uudenlaisen energian ihmettelemiseen. Oon tainnut vähän jo kotiutua pohjoiseen. Sinne jää pala minua joka kerta kun autonkeula suuntaa takaisin etelään.

Helsingissäkään ei ole päässyt pitkästymään, sillä syksy on käynnistynyt kunnolla ja sen myötä työkalenteri on täyttynyt mukavaan tahtiin. Mun duuneista tulee aika usein kysymyksiä ja ihmetyksiä, mitä en sinänsä ihmettele. Kun on ihmisenä utelias jokapaikanhöylä, työnkuvakin vaihtelee. Nyt kun kohdalle osui meidän työhuoneeseen sijoittuva kahviyhteistyö, ajattelin tarttua tilaisuuteen ja näin kahvin äärellä avata samalla mun työkuvioita.

Kuten monet ehkä tietävät tai ovat päätelleet, olen valokuvaaja. En ole käynyt sitä varten kouluja, vaan monen muun lailla oppinut vuosien varrella tekemällä ja kuvaamalla, kunnes intohimosta tuli lopulta ammatti. On mulla portfoliokin, en ole vaan ehtinyt oikein päivittää sinne kuin muutaman hassun vanhan kuvan. Suutarin lapsilla ei ole kenkiä ja niin edelleen.

Kuvaan aika laajalla skaalalla tapahtumia, ihmisiä, yrityksiä ja ravintoloita. Viime viikkoina on ollut paljon tapahtumakuvauksia, joista otetut kuvat menevät useimmiten some- ja markkinointikäyttöön. Tällä hetkellä suunnittelen esimerkiksi yhdelle yritykselle uusia henkilöstöpotretteja ja pian avautuvalle ravintolalle fiilis- ja annoskuvia.

Teen tietysti paljon kuvaushommia myös tähän blogiin. Monet täällä julkaistavista kuvista syntyvät kahden valokuvaajan kodissa spontaanisti muun elämän ohessa, mutta kampanjoita varten otetaan kuvat vartavasten. Toisinaan kirjoitankin tänne, mutta koen, että mun pääasiallinen panos tulee kuvien kautta.

Teemme Stellan kanssa yhdessä myös osan kuvaustöistä, siis niistä asiakasduuneista, jotka eivät liity mitenkään tähän blogiin. Olemme hyvä tiimi. Stella konseptoi ja rakentaa kuvia ja minä kuvaan ja käsittelen. Välillä kuvataan molemmat ja kamera liikkuu kädestä toiseen lennosta.

Kuvausten suunnittelun ja toteutuksen lisäksi aikaa menee kuvien läpikäyntiin ja kuvankäsittelyyn. Kaltaiselleni ADHD-tohottajalle pitkäjänteiseen päätetyöhön tottuminen on tuottanut rehellisesti sanottuna eniten haasteita. Mun on todella vaikea pysyä paikallani ja ajatukset lähtevät vartin välein harhailemaan. Siksi mun on täytynyt kehittää tietokonehommiin mulle sopivia työskentelytapoja: esimerkiksi biisiloopeilla saa ajatukset pysymään aloillaan (ja voi samalla ajaa tyttöystävänsä hulluuden partaalle, jos biisi ei satu uppoamaan hänen mielentilaansa). Säännöllisin väliajoin täytyy pitää myös pieniä breikkejä – kahvitaukoja, jaloittelutaukoja, koiranriehutustaukoja.

Joskus vietän aikaa myös kameran toisella puolella, kun teen mallikeikkoja mallitoimiston tai casting- ja kuvausjärjestelyfirmojen kautta. Muutamat tutut stailistit pyytävät mua myös suoraan. Olen tehnyt jotain näytöksiä, mutta tykkään eniten mainoskuvauksista. Varsinkin still-kuvauksissa saa välillä heittäytyä ihan kunnolla, tehdä asioita joita itse valokuvaajana toivoisin mallin tekevän. Kun ymmärtää työskentelyä kameran molemmin puolin, siihen osaa suhtautua rennosti. Joskus päädyn malliduunien kautta lehteen, joskus telkkariin ja sitten satelee taas sukulaisilta viestejä. Meijän Jarno se siellä! Voijjettä!

Silloin tällöin olen myös tapahtuma- ja kuvaustuotannoissa lavastamassa, järjestämässä ja assaroimassa. Nämä keikat eivät ole ehkä osa virallisia työroolejani, mutta tutut pyytävät monesti mukaan tuotantoihinsa, kun tietävät, että olen käsistäni kätevä, esteettistä silmää löytyy ja pystyn tarvittaessa liikuttelemaan isoja asioita. Nämä päivät ovat kivaa vaihtelua kuvaamiseen ja kuvankäsittelyyn: monesti pitkiä ja fyysisesti rankkoja, mutta palkitsevia. Eipä pääse tohottaja turhautumaan paikallaan olemiseen.

Rakastan sitä, että saan tehdä luovaa työtä ihan laidasta laitaan. Sanon harvoille jutuille ei, sillä jokainen työkeikka on oiva mahdollisuus kehittää osaamistaan ja tavata uusia ihmisiä. Oon huomannut, että jokaisen hyvintehdyn keikan jälkeen työtilaisuuksia tarjoutuu poikkeuksetta lisää.

Jotkut ehkä tietävät, että soitan ja teen myös musiikkia, mutta toistaiseksi se on lähinnä semihintava harrastus. Kenties muusikon työstä tulee tulevaisuudessa yksi niistä jutuista, joilla elätän itseäni. Silloin mun duunikuviot olisivat complete.

Työviikot ovat todella vaihtelevia. Peruspäivään kuuluu koneella istumista, sillä läpikäytäviä ja käsiteltäviä kuvia syntyy paljon. Sitten on kuvauspäivät ja niihin liittyvät ennakkovalmistelut: suunnittelupalavereita, sopivien kuvauslokaatioiden etsimistä, joskus kuvausrekvisiitan metsästystä. Pari kuukautta sitten hankittu paku on ollut siunaus, sillä raskaan kuvauskaluston ja kuvausrekvisiitan siirtäminen jalan tai julkisilla paikasta toiseen ei ole kovin hauskaa eikä nykyään aina edes mahdollista. Produktiot ovat alkaneet viimeisen vuoden aikana paisua.

Kuvaamme paljon myös kotona. Sitä varten metsästimmekin isoa ja valoisaa asuntoa, joka onneksi löytyi. Tilaa meillä on reilusti enemmän kuin kaksi ihmistä ja pieni koira tarvitsisi, mutta juuri se mahdollistaa kahden ihmisen työskentelyn ja kuvausten järjestämisen kotioloissa. Sisustuksemme on aika kevyt ja muuntuu ketterästi erilaisiin kuvaustarpeisiin. Pitkälle pääsee luonnonvalolla, tarvittaessa pystytän studiovaloja. Täydellisesti varustelluksi valokuvausstudioksi emme ole sentään asuntoamme muuttamassa. Sellaistakin joskus tarvitaan, mutta silloin se vuokrataan ja sen mukana saa loputtoman valikoiman taustafondeja ja muita studioherkkuja. Kodin haluamme kuitenkin pitää ilmavana ja viihtyisänä paikkana, jossa on kivaa asumisen ohella tehdä töitä, ja jonne on helppo kutsua ihmisiä kuvauksiin. Esimerkiksi henkilökuvia on usein mukavampi ottaa studion sijaan vähän kodikkaammassa ympäristössä, jossa on tarjolla paljon luonnonvaloa, kauniita kalusteita ja rento ilmapiiri. Myös viini- ja ruokakuvauksiin koti sopii ympäristönä usein paljon paremmin kuin kliininen studiotila.

Uudessa asunnossamme on meneillään poikkeustilanne: siinä missä ennen oli keittiö on nyt aukko eli paljaaksi riivitty työmaa, jossa johdot, putket ja ruuvit repsottavat. Vanha keittiö on purettu pois ja ennen kuin uusi keittiö asennetaan, tehdään uusi lattia. Työskentelemme kotona myös remontin aikana ja kahvia on saatava, vaikka minkäänlaista keittiötä ei tällä hetkellä ole, pelkkä eteiskäytävässä seisova jääkaappi. Me ollaan kumpikin kahvin suurkuluttajia eikä yksikään aamu ala ilman kupillista kuumaa, siksipä tämä yhteistyö osui täydelliseen saumaan. Meille saapui nimittäin elämämme ensimmäinen kahvikone, Nespresson uusi Vertuo, joka on keitellyt zuffetta lähes taukoamatta tulostaan asti. En ole mikään koneiden ylin ystävä, vaan keittiöjutuissa aika old school, mutta tämä laite on kyllä aikamoinen. Oon tätä ennen ajatellut, että kaikki kahvikoneet on monimutkaisia ja kömpelöitä ja useimmiten myös todella rumia. Nyt olenkin saanut vähän korjata näitä selvästi vanhentuneita käsityksiä.

Meillä on Vertuosta Plus-malli, jonka vesisäiliö on liikuteltavissa puolelta toiselle (normimallissa se on kiinteä). Molemmat hyödyntävät kahvinvalmistuksessa keskipakoisvoimaa kuulemma ensimmäisenä kahvikoneena maailmassa.

Olemme Vertuon kanssa tehneet tuttavuutta nyt tovin ja alan toden teolla kiintyä tuohon laitteeseen. Se on löytänyt oman paikkansa työpöydän vierestä omalta tasoltaan ja siinä se nököttää, aina valmiina palvelukseen. Rakastan noita värikkäitä kahvikapseleita, ne ovat kuin pieniä (tai itseasiassa tosi suuria) pyöreitä timantteja. Makuja piisaa peräti kaksikymmentäviisi erilaista ja me saimme kokeiluun niitä kaikkia, joten maisteltavaa on riittänyt. Ei hullumpi tehtävä eikä mitenkään hankala suorittaa, sillä työpäivät alkavat ja monesti myös päättyvät kahviin, ja mahtuu siihen väliinkin niitä kahvihetkiä.

Makuvalikoima on tosiaan laaja, mutta sen äärellä ei tarvitse hätääntyä. Olen nyt käynyt koko tarjonnan läpi eikä kohdalle ole osunut yhtään rosvosektoria. Päinvastoin, mun oma kieltämättä aika suppea kahvimaailma on avartunut kokeilujen myötä. Olen pitkien kaurajuomakahvien ystävä (mitä isompi sen parempi) mutta yllätyssuosikiksi on nyt noussut vahva Altissio-espresso. Se on jotenkin niin konstailematon: lyhyt ja täyteläinen. Eniten silti juon yhä isoja kahveja, joita onneksi löytyy paljon Nespresson valikoimista. Pari napinpainallusta, loraus kauramaitoa ja päivä saa alkaa.

Ensimmäiset käyttökokemukset laitteesta olivatkin hiukan hämmentäviä – voiko se tosiaan olla näin helppoa? Vertuo tunnistaa kahvin koon ja laadun kapselin viivakoodista, mikä tarkoittaa sitä, että kahvin valmistamiseen ei tarvita kuin neljä liikettä: kosketa luukkua (se nousee), pistä kapseli paikoilleen, kosketa luukkua uudestaan (se sulkeutuu) ja paina nappia, niin kone tekee sulle kahvin. Ei asetusten säätämistä tai sormi suussa ihmettelemistä erilaisten nappien äärellä. Yksi hipaisusta toimiva luukku, yksi nappi, that’s it. Tälläisiä ohjeita on helppo antaa myös vieraille, jotka osaavat sen jälkeen hakea itselleen kahvin milloin haluavat eikä sitä tarvitse alkaa erikseen keittää kaiken muun tohinan keskellä. Vesisäiliö täytetään sitten kun se tyhjenee.

Uusi kahvikone on tehnyt kuvauspäivistä kyllä helpommat, kun ei tarvitse kuvaamisen ja muiden kuvauksiin liittyvien asioiden ohella pitää huolta, että tuoretta kahvia on saatavilla. Palaute on ollut ihanan positiivista ja olen ottanut sen jotenkin henkilökohtaisesti, sillä olen esitellyt työtilojemme kahvipistettä baristan ylpeydellä, udellut kahvimieltymyksiä ja osannut jo suositella niiden perusteella tiettyjä kahveja. Onhan tämä meidän toiminta hyvällä tavalla hiukan boheemia, mutta haluan silti tarjota kuvauksiin tai palaveriin saapuville asiakkaille ja tiimiläisille parasta laatua. Monta tuntia pannussa seissyt suodatinkahvi ei mene kenellekään alas edes mustana huumorina, eikä ole kiva käyttää vähiä taukojaan sen pannun jynssäämiseen ennen seuraavan satsin keittämistä. Kapseleiden pakatut kahvit ovat aina takuulla tuoreita ja kahvi kuumaa ja laadukasta. Annos kerrallaan valmistuvat kahvit vähentävät myös turhaa hävikkiä, sillä ainahan sinne kahvipannun pohjalle jää sitä seissyttä tervaa, joka kulautetaan viemäristä alas ja keitetään uutta. Lisäksi on hyvää palvelua, että jokainen voi valita millaisen kahvin haluaa: kokovaihtoehtoja on viisi espressosta isokokoiseen kahvimukiin ja vahvuuksiakin löytyy ihan jokaiseen makuun.

Kahvikoneiden kohdalla on puhuttu viime vuosina paljon vastuullisuudesta ja se kiinnosti muakin. Hyvä juttu on, että kahvin tuoreuden takaavat kapselit on tehty alumiinista, jota voi kierrättää lähes rajattomasti. Käytetty kapseli jatkaa kierrätyksen kautta elämäänsä joko uutena kapselina tai muuna teollisuuden jatkokäyttötuotteena. Tärkeää on tietysti muistaa oikeasti kierrättää ne kapselit eikä kipata niitä sekajätteeseen! Muuten siitä kierrätettävyydestä ei ole mitään hyötyä. Vertuon mukana tuli pieni säiliö, jonne me pudotetaan käytetyt kapselit ja viedään ne sitten pienmetallikeräykseen muun kierrätettävän jätteen ohella.

Yllätyksenä tuli, että Nespresso on tehnyt viime aikoina paljon työtä toimintansa kehittämiseksi vastuulliseen suuntaan. Viljelytiloilla on otettu käyttöön lyhytkiertoviljelyohjelmia, ja yhtiö toteuttaa kattavaa energiansäästöohjelmaa tuotannossaan ja logistiikassaan. Kahviviljelmillä ei käytetä ympäristölle haitallisia tuholaismyrkkyjä tai lannoitteita, ja viljelmien vesihuolto- ja sadevesijärjestelmät on rakennettu ympäristöystävällisiksi. Kahvipavut ostetaan suoraan pienviljelijöiltä, joita onkin aika paljon – Nespresso tekee nimittäin maailmanlaajuisesti yhteistyötä yli 70000 viljelijän kanssa. Yhtiö maksaa heille ostamistaan kahvipavuistaan 30% parempaa hintaa ja tarjoaa heille myös vakuutus- ja eläkejärjestelmiä. Yritys on kertonut myös tavoitteestaan olla lähivuosien aikana täysin hiilidioksidivapaa. Kiinnostavaa nähdä miten hanke etenee.

Palataan vielä työjuttuihin. Kävimme just tulevien viikkojen aikatauluja läpi ja ne alkavat olla töiden puolesta aika täyteen buukattuja. Olen koko alkuviikon mukana tuotantoassistenttina yhdessä isossa kansainvälisessä projektissa: Suomeen lennätetään kuvaustiimi tekemään mainoskuvaa. Tykkään seurata vierestä muiden kuvaajien toimintamalleja ja tapoja, sillä siinä oppii samalla niksejä, joita voi käyttää omissa kuvaustöissä. Sen jälkeen tehotuotantotiimi Jussila & Harasek jatkaa taas omien kuvausten parissa. Tuottaa suurta mielenrauhaa, kun kalenteri on täynnä projekteja ja joka päivä on vähän erilainen, varsinkin kun ne päivät täyttyvät mielekkäillä ja sopivasti haastavilla töillä.

Kiitos kahviseurasta!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Muistiinpanoja yrittäjyydestä

Huomasin vasta viime metreillä, että tänään vietetään yrittäjän päivää! Aihe on todellakin tuttu, olen kuulunut tähän kirottuun ja siunattuun joukkoon jo kauan. Kuvaavaa on, että vasta illalla ehdin tutkia somea sen verran, että huomasin merkkipäivän. (Ei sillä, etteikö niitäkin päiviä olisi, etten teekään muuta kuin räplään puhelinta – joko työn puolesta tai siksi, että vitkuttelen varsinaisiin töihin tarttumista.)

Mitä kaikkea sitten tein tänään? Heräsin kahdeksalta ja luin sängyssä sähköpostit. Paha tapa, josta haluaisin eroon, mutta toisaalta tarvitsen jotain viihdykettä kannustimeksi heräämiseen. Vastasin kiireisimpiin viesteihin ja pariin puheluun aamukahvin ohella, lähetin laskun ja metsästin kirjanpitäjälle yhtä kadonnutta kuittia. Sillä aikaa Jarno palautti kuvauslainoja ja otti koiran mukaan toimittamaan omia aamubisneksiään. Kun hän palasi, kävimme päivän tehtävälistan kimppuun: kahdet kuvaukset, toiset asiakkaalle, toiset meidän omiin kanaviin. Kameran akut olivat latautuneet yön aikana, ei muuta kuin kuvia rakentamaan. Nopsaan kyhätyn lounaan söin seisten keittiössä kuvausten välissä, sekin on paha tapa, josta oudolla tavalla nautin. Kuvaukset olivat ohi iltakuuden jälkeen, vaan ei työpäivä: Jarno purki kuvat koneelle ja alkoi käsitellä niitä, minä puolestani avasin toisen koneen ja aloin kirjoittaa. Keittiö ja olohuone näyttävät kuvausten jäljiltä crack-luolalta, jossa on tosi paljon tuoreita yrttejä. Sitä ehtii siivota huomenna. Tai ylihuomenna.

Olen yrittäjävuosieni aikana ehtinyt tehdä monenlaista. Tehnyt artistipromoa, tiedottanut,  kirjoittanut ja kuvannut juttuja lehtiin, valmentanut ja kouluttanut, tuottanut tapahtumia ja kuvauksia ja näyttelyitä, suunnitellut viestintästrategioita, lavastanut, somistanut, stailannut sisustus- ja muotipalstoja, konsultoinut brändejä, kuvannut tapahtumia ja mainoskuvia, tuottanut tekstejä markkinointitarpeisiin, kirjoittanut blogia, luennoinut. En varmaan edes muista kaikkea, ehkä hyvä niin. Paljon on näihin vuosiin mahtunut, paljon on opittu. Aika paljon kantapään kautta. Onneksi olen aina ajatellut, että virheistä oppii enemmän kuin täydellisistä suorituksista.

Olen kirjoittanut yrittäjyydestä aiemminkin: siitä kuinka on olemassa helpompikin tie yrittäjäksi, siitä miten yhden yritykseni tarina alkoi ja osaltani myös päättyi,
toimistostani tien päällä ja siitä pikkuisesta Suvilahdessa sijaitsevasta työhuoneesta, jota muistelemme yhä riemulla entisen yhtiökumppanini kanssa. Yritän olla toistelematta samoja asioita, joista olen jo meuhkannut, mutta en voi luvata. No ehkä ette edes muista niitä vanhoja postauksia.

Nimittäin pakkohan se on taas huutaa heti kärkeen, se tärkein jota ajattelen joka päivä: kuinka kiitollinen olen siitä, että saan nykyään elää näköistäni elämää ja tehdä töitä omilla ehdoillani. Niinäkin aamuina, kun yöunet ovat jääneet dediksen takia aivan liian vähiin ja työntäisin mieluummin nauloja silmiini kuin nousisin sängystä. Silloinkin olen onnellinen siitä, että kalenterissa on pelkästään asioita, jotka olen itse sinne sopinut.

En luopuisi mistään hinnasta tästä vapaudesta. Että saa valita mitä, milloin ja missä, eikä tarvitse kysellä keltään lupaa. Voin tehdä suurimman osan töistäni missä vaan – Lapissa, Meksikossa tai vaikka omassa sängyssäni. Siitä olen kyllä vähän alkanut luopua, sillä tehokkuus on ihan toista luokkaa, jos ensin peseytyy, pukeutuu ja keittää kahvit.

Yksi muista ihanimmista asioista yrittäjyydessä: saa olla luova joka päivä. Vaikka teen monenlaisia projekteja, kaikkiin liittyy ideointia, suunnittelua ja toteutusta. Saan tehdä monista asioista oman näköisiäni – samalla virkistävää vaihtelua tulee asiakastöistä, joissa toteutan omalla tyylilläni jonkun toisen näkemystä.

Yksi pahimmista asioista yrittäjyydessä: pitää olla luova joka päivä. Aina ei vaan syki yhtä sukkelasti. Joskus kadehdin avoimesti muiden ammattikuntien edustajia, kukkakauppiaita, vaatemyyjiä, metrosiivoajia, kaikkia onnekkaita, joiden ei tarvitse ihan joka päivä keksiä jotain uutta. Fantasioin kashmirneuleiden viikkaamisesta symmetrisiin pinoihin tai tulppaanien sitomisesta kymmenen kimppuihin. Vaikka mistäpä oikeasti tiedän kuinka paljon luovuutta kukkakauppias tai vaatemyyjä työssään tarvitsee, varmasti enemmän kuin kuvittelenkaan. Oikeasti olen ihan tyytyväinen omiin valintoihini ja toivon tietysti, että muutkin ovat.

Muuta huonoa yrittäjyydessä? Ikuinen, loputon byrokratia! Osakeyhtiölainsäädännön helvetilliset kiemurat! Maksan tuntuvan summan kirjanpitäjälleni joka kuukausi siitä hyvästä, että minun tarvitsee tietää siitä mahdollisimman vähän. Nykyisin toimitan hänelle suoraan jopa verotoimiston kryptiset laput, joista ei välillä ota selkoa edes siitä sisältävätkö ne hyviä vai huonoja uutisia. Tuntuu myös, että vakuutusyhtiö lähettelee erilaisia laskuja ainakin seitsemän kertaa kuukaudessa, mutta kuulemma ne kaikki pitää jokatapauksessa maksaa.

Yrittäjänä ei myöskään ole oikein varaa sairastua, ei ainakaan tälläisessä yhden tai kahden hengen minituotantotoimistossa. Aika vähän onneksi sairastelen, uskon runsassipulisen ruokavalion ja vitamiinien voimaan. Se luo toki turvaa, että Jarno on nykyään osa tätä tiimiä – teemme ison osan töistämme yhdessä, myös tätä blogia. Jos jään joskus raitiovaunun alle ja murran käteni, Jarno saa kirjoittaa kiroiluni puhtaaksi.

Yrittäjyyteen kuuluu vakiomäärä epävarmuutta. Yksikään kuukausi ei ole samanlainen kuin toinen eikä ole mitään vakituisia palkkapäivää, lomarahoja saati lakisääteisiä lomia. Lomien pitämisen kanssa minulla on yhä opeteltavaa, mutta töiden riittämisestä en ole ikinä ollut huolissani. On ollut rutkasti onnea matkassa, projekteja on aina piisannut enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Olen aina myös tehnyt useampaa kuin yhtä asiaa ja niinpä kokemustakin on kertynyt monenlaisista rooleista. Vaikka blogit kuolisivat tai internet räjähtäisi, takataskussa on pitkä liuta muuta osaamista ja koulutusta. Tiedän että pärjään, tapahtui mitä tahansa.

Nämä arkistoista kaivetut seesteiset kuvat antavat työpäivistäni aivan väärän kuvan. Toki istun joskus kahvikuppi kädessä etsimässä inspiraatiota lehdistä ja kirjoista, mutta useammin naputan kuulokkeet korvalla jotain tekstiä tai kuvia vilkuillen dedistä kellosta, juoksen kameralaukkua raahaten kuvauksiin, kokkaan keittiössä reseptiikkaa johonkin tuleviin kuvauksiin tomaattisosetta rinnuksilla tai roudaan tavaraa tukka hikisellä hätänutturalla. Siitä kaikesta tähtipölyä tihkuvasta glamourista ei vaan ehdi oikein ottaa kuvaa.

Onneksi elämä ei ole ihan koko aikaa sellaista – ihan kuin tasapaino olisi jollain maagisella tavalla löytynyt? Toiset päivät ovat yhtä hässäkkää, mutta toisina on aikaa loikoilla villasukat jalassa sohvalla ja suunnitella missä järjestyksessä tekisi ja mitä. Tai pestä pyykkiä, koska tekee mieli pakoilla kuittikaaosta ja kirjanpitäjän puhelinsoittoja.

Työroolit ja projektit vaihtuvat, mutta sen äskenmainitun roudauksen määrä on muuten vakio. Aina on ihan tolkuttomasti kamaa, jonka pitää liikkua paikasta A paikkaan B. Siksi käytän nykyään vain pikkulaukkuja silloin kun en ole liikkeellä työni puolesta – ei huvita roudata edes varavillatakkia, jos se ei ole ihan välttämätön. Olen opetellut keventämään niin henkisiä kuin fyysisiä taakkoja, koska pari vuotta sitten oli pakko. Nykyisin teen kevyempiä valintoja ihan niiden tekemisen ilosta. Kovakalloisimmatkin siis voivat oppia uutta.

Onnea kaikille yrittäjäkollegoilleni! Elämme mielenkiintoisia aikoja, sillä meitä on päivä päivältä enemmän. Onko ruudun toisella puolella yrittäjiä tai sellaiseksi haluavia?