Pinkit päivät

Kevään ensimmäiset merkit: pinkkeinä palavat auringonlaskut. Niitä ei voi olla huomaamatta, mutta harva tunnistaa ne siksi mitä ne ovat: vihjeiksi siitä, että ovella kurkkii ujo uusi vuodenaika, joka pohtii oikeaa hetkeä astua sisään. Ei vielä, ei vielä, mutta pian. Sitä odotellessa koko kaupunki värjäytyy kirkkaina iltoina vaaleanpunaiseksi tavalla, joka aiheuttaa akuuttia läikähtelyä rinnassa. Sunnuntaina katselin sitä vain ikkunasta, eilen pääsin ulos asti. Karkasin töideni ääreltä pienelle kävelylle Jarnon ja Juno-koiran kanssa, tarvitsin happea ja hetken tauon silmissä vilisevistä sanoista ja sähköposteista. Sitäpaitsi kadulta hohkasi valo, jonka kutsu oli mahdoton vastustaa.

Vähän väsynyt nainen se siinä sulautuu lempiseiniinsä kotikulmillaan. Olin valvonut edellisenä yönä liian myöhään: naputtanut töitä ja saanut vihdoin ajatuksen päästä kiinni enkä malttanut lopettaa. Aamulla avasin tietokoneen heti kun sain silmät auki ja jatkoin siitä mihin yöllä lopetin. Koirat – oma ja lainaeläin – kuorsasivat iglussaan välittämättä vähääkään siitä, että joidenkin on tehtävä töitä, joilla maksetaan vuokra, mäykkypata ja muut elämän jatkumisen kannalta välttämättömät (vielä koittaa se päivä kun pistämme molemmat Ärrän kassalle myymään hodareita henkensä pitimiksi). Aamun pelasti ämpärillinen kahvia ja Italian matkaltaan palannut Mikko, joka piipahti kahville ja toi tullessaan pussillisen tuoreita mantelikakkuja. Että voikin aamuapatia kaikota sekunnissa taivaan tuuliin ja tilalle tulla karvasmantelilta maistuva kepeys! Italialaiset ovat neroja.

Sulat kadut eivät kerro keväästä vielä mitään, samalla tavalla on märkää niin joulukuussa kuin juhannuksena. Väristä sen erottaa: asfaltti kiiltää samoissa magentan sävyissä kuin taivas. Ja kun plussan puolelle nousseet lämpö leijailee kaduilla vielä auringon laskettua, muistaa taas millaista on kulkea ulkona, kun kylmä ei nosta hartioita korviin ja takin tarkenee jättää auki.

Tuli tuolla pinkeillä kaduilla mieleen Uber-kuski, keski-ikäinen kiinalainen mies, joka vei minut viime perjantaina Kallioon. Hän kertoi rakastavansa tanssimista ja kysyin missä hän käy. Well I don’t actually go anywhere to dance, hän vastasi, I just stop the car and dance in the streets. Loppumatkan keskustelimme sivistyneesti kuin ketkä tahansa aikuiset siitä olemmeko parempia karaokelaulajia selvinpäin vai humalassa. Näen yhä mielessäni kiinalaisen miehen joka tanssii tyhjällä tiellä autoradionsa tahtiin. Mikä odottamaton mielikuva! Olen myös varma, että tässä piilee jokin opetus.

Koira vaappuu kaupungilla sonnustautuneena villapaitaan, joka saa sen näyttämään vyötiäiseltä. Kun kaduilla siroteltu suola alkaa kirvellä polkuanturoissa, vyötiäinen lopettaa vaappumisen ja jää surkeana paikalleen nostelemaan tassujaan, kunnes pääsee syliin. Kuljetan taskussa pientä pyyhettä, jolla saan sen tassut kuivattua ja luulen, että olemme yhtä mieltä siitä, että se seuraava vuodenaika on jo todella, todella tervetullut. Junoa ei tanssita kaduilla ennen kuin ne ovat kuivat ja suolattomat – paitsi jos joku rapistelee juustohampurilaisen käärepapereita raitiovaunupysäkillä. Silloin vyötiäinen ilahtuu ja saattaa esittää pienen spontaanin vokottelusamban. Se on läheistä sukua onnensamballe, joka nähdään kotikeittiössämme joka aamu ja ilta hetkeä ennen kuin ruokakuppi lasketaan lattialle.

Siitä en ole ollenkaan pahoillani, että pipokausi jatkuu vielä. Pörröinen pipo on Balmuirilta saatua kid mohairia* – samaa sarjaa kuin huivini* mutta sävyltään hitusen intensiivisempi. Salaa haluaisin tuon hattaraisen pipon kaappiini kaikissa eri sävyissä, mutta ehkä selviän tällä vaaleanpunaisella. Se nyt näyttää olevan vuoden virallinen väri eikä vain minun mielestäni, sillä luin juuri lehdestä, että se on tänä keväänä kuuminta hottia. Aah, rakastan näitä hetkiä kun olen vahingossa trendien aallonharjalla! Kaikki pyörittelivät silmiään kun ostin tuon vaaleapunaisen villiksen viime kesänä, nyt kaikki yrittävät ostaa sen päältäni. Turha yrittää, ei tipu.

Maanantaista on mitenkuten selvitty, kotiinkuljetetut mantelikakut ja hattaranvärinen auringonlasku kyllä auttoivat. Eivät ne maanantait vieläkään lempipäiviäni ole. En tiedä onko tähän olemassa jokin tieteellinen selitys, mutta herääminen tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina ei ole ollenkaan niin vaikeaa.

Syy siihen, että Tehtaankatu oli yksi suosikkikaduistani jo kauan ennen kuin muutin sen varteen: aurinko laskee sen toiseen päähän Telakkarannan taakse ja saa koko kadun tulvimaan värejä ja valoa. Varjot tummuvat, kunnes rakennukset kohoavat mustina taivasta vasten. Nyt saan katsella tätä näkyä kotiparvekkeelta vaikka joka ilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS

Kun mentiin baareihin

Huh! Vauhdikas viikko takana. Tammikuu taisi kulua totutellessa ajatukseen uudesta vuodesta, kukaan ei oikein tehnyt mitään tai käynyt missään. Kuunvaihteessa onkin sitten otettu hiljaiseloa takaisin korkojen kera. Nyt mennään baareihin on ilmaisu, joka syntyi yhteisellä matkalla ystävän kanssa. Se saattoi tarkoittaa oikeastaan mitä tahansa hotellin aulabaarissa kumotusta kaljasta siihen, että kierretään kylän kaikki maininnan arvoiset menomestat ja hortoillaan kotiin sitten kun aurinko nousee. Ilmaisu on tietysti matkan jälkeen tartutettu kaikkiin muihinkin ja sitä onkin viljelty viime päivinä aika ahkerasti, sillä erinnäisiä tilaisuuksia ja juhlia on piisannut lähes joka illalle – olkoonkin, että moni niistä onkin liittynyt tavalla tai toisella töihin.

2017-02-03-stellaharasek-friday-12017-02-03-stellaharasek-friday-2

Keskiviikkona kävin & Other Storiesin avajaisissa. Aleksanterinkadulle auennut kauppa oli suuri ja valoisa, ja luulen, että avajaisiin oli saapunut jokainen ihminen, jonka olen Helsingissä asumieni vuosien aikana tavannut. Samppanja oli varastaa huomion olennaiselta eli kimaltavilta kengiltä, ei ihan onnistunut. Ilta päättyi karaokeen, en seuralaisteni onneksi päätynyt tällä kertaa mikin varteen vaan nojailin laulutaitoisten ystävien tahtiin. Wicked Game ja Sweet Dreams tulivat peräkkäin! Sen jälkeen ei olisi voinut tapahtua enää mitään hienompaa, oli siis oikea aika lähteä kotiin. Sweet dreams are made of this – who am I to disagree?

2017-02-03-stellaharasek-friday-3

Torstaina kävimme juhlissa, joissa emme tunteneet oikein ketään. Siinä on oma viehätyksensä: matkasta tiskille ja takaisin voi selvitä alle vartin, kun joka toinen vastaantulija ei olekaan tuttu eikä ole edes puolituttuja, joiden kanssa vaihtaa velvollisuudesta kuulumisia (molempien muistellessa kuumeisesti kukas tämä tyyppi olikaan). Tykkään lehahtaa seurueesta seurueeseen sosiaalisena pikkuperhosena, mutta joskus on vielä parempaa, kun saa hyvällä omatunnolla nuohota nurkissa niiden kanssa joiden seurassa saapui, vakoilla menoa vähän kuin ulkopuolelta ja lähteä salaiselle jatkoviinille sitten kun siltä tuntuu, kenellekään sen kummemmin selittämättä.

2017-02-03-stellaharasek-friday-42017-02-03-stellaharasek-friday-5

Eilisissä juhlissa oli sopivassa suhteessa vanhoja tuttuja ja uusia ystäviä – ja paljettiharakan mielestä ihan paras dresscode: bling bling. Mikä ihana tekosyy pukeutua säihkeeseen, vaikkakaan en muista, että siihen olisi koskaan tekosyitä tarvittu. Puin päälle lempimekon ja hapsukorot, sudin silmiin hillityllä volyymilla sumua. LAITA LISÄÄ, huusi Mikko, joten lisäsin ja lisäsin, kunnes lopputulos hohti mustana kuin märkä asfaltti ikkunan alla. Oli ihana ilta, ihmiset hyvällä tuulella, kaikilla yllä kimallusta, lopulta sitä satoi Valkoisen salin katostakin. Ilmassa uusia alkuja, päästämistä irti päättyneistä tarinoista. DJ soitti vanhaa rock’n’rollia ja vein lempi-ihmiseni tanssilattialle, sitten oli hänen vuoronsa viedä. Antauduin pyöritykseen, sitähän varten hapsukorkkareissa on hapsuja.

2017-02-03-stellaharasek-friday-62017-02-03-stellaharasek-friday-8

Sanotaanko, että nyt totisesti tuntee luissaan, että baareissa on oltu melko monta iltaa. Huteraan oloon ei tarvita nykyisin edes viiniövereitä, valvominen ja tanssiminen riittää. Viikon ohjelman voi päätellä muistakin merkeistä: jostain syystä eteisen matto on täynnä pieniä paljetteja ja vaatehuoneen lattialla on kaikki ne vaatteet, jotka eivät viime päivinä ole läpäisseet kärsimättömiä koesovituksia. Arkiset villapaidat lepäävät hyllyillä siisteissä pinoissa, mutta lempimekot ovat hujanhajan jossain sängyn ja kylpyhuoneen välillä. Jospa ne saisivat ensi viikolla vähän lomaa – ja minäkin voisin palata vähäksi aikaa arkeen vetämään henkeä (ja juomaan viherpirtelöitä, jotka toivottavasti kompensoivat tanssimisen lomassa kumotut vodkacocktailit).

2017-02-03-stellaharasek-friday-7

SÄIHKEKENGÄT* & PALJETTIHAME & OTHER STORIES
ACNEN PUUTERINEN NEULE & MUSTA PAITA GAUDETE
PIKKULAUKKU FILIPPA K
*SAATU

Tänään onkin venytty ja vetelehditty ihan vaan kotona. Keitetty ämpärillinen kahvia, tilattu ruokaa kotiinkuljetuksella. Se on niin petollisen helppoa, että voisin jäädä koukkuun (sovitaan niin, että saan pitää kiinni tästä käsityksestä, etten olisi jo toivottoman koukussa). On käyty kävelemässä koirien kanssa kuraisilla kaduilla ja kannettu ruskeaa vettä valuvat eläimet kotiovelta suoraan suihkuun – luulen, että kaikki tässä taloudessa ovat saaneet tarpeekseen tästä niinsanotusta talvesta. Äsken kipitimme viisi minuuttia ennen sulkemisaikaa kauppaan hakemaan pienet kokikset, koska se nyt vaan on niin, että sokeri on parhaimmillaan pakattuna limuna pieneen kylmään tölkkiin. Kura oli vaihtunut sakeaan lumisateeseen, katulamput valaisivat suuret pehmeät hiutaleet, jotka pyryttivät alas pimeästä. Mäyräkoirilla oli suihkutrauma tuoreessa muistissa, vastasataneeseen lumipeitteeseen jäi mutkittelevat tassunjäljet kun ne kiersivät illan aikana jäätyneet lammikot ihan varmuuden vuoksi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Perjantaipäiviä

Puran tässä perjantain ratoksi valokuvista pursuilevia muistikortteja, jotka kiusallisesti paljastavat, että perjantai näytti viikko kaksi sitten kovin erilaiselta kuin tänään. Ei hätää, säästän teidät kuvilta lampaankarvatöppösistäni, teekupistani, ikkunan takana lainehtivasta tammikuuloskasta ja tietokoneesta, jonka näppäimillä on suklaamurusia. Kap Verden perjantai oli paljon kuvauksellisempi.

2017-01-25-stellaharasek-kapverde-12017-01-25-stellaharasek-kapverde-62017-01-25-stellaharasek-kapverde-22017-01-25-stellaharasek-kapverde-52017-01-25-stellaharasek-kapverde-3

Näitä kuvia näköjään riittää, täytyypä koota niistä kirjoitus tai kaksi kun saan nämä käytyä läpi. Jos on Kap Verden Sal-saareen liittyviä toiveita tai kysymyksiä, saa ja kannattaa siis esittää! Mutta olisipa nyt mojito vieressä. Saakelin suklaakin loppui jo.

2017-01-25-stellaharasek-kapverde-7PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Desert daze

✖ SAL, KAP VERDE

Hiekkarannalla hengaamisessa ja mojitoissa ei ole mitään vikaa, mutta jos levoton sielu tarvitsee vaihtelua, voi aina vuokrata jeepin ja ajella katsomaan mitä muuta aavikkosaarelta löytyy. Arvasitte oikein – loputtomasti aavikkoa ja sitä halkovia pikkuteitä. Afrikkalainen tulkinta tiestä on kiinnostava, vain edellisten kulkijoiden renkaanjäljistä voi päätellä missä se suunnilleen menee. Vastaan saattaa osua mitä tahansa kuoppaisesta kivikosta ojaan tai uneliaasti etenevään lehmälaumaan. Ymmärsimme nopeasti miksi saarella ei vuokrata muita kuin maastureita.

2017-01-19-stellaharasek-capeverde-desertdaze-1

Kuviin kiteytyy matkan käytännöllinen muotikonsepti: farkkushortsit, buutsit ja hattu, joka suojaa kasvoja paahteelta. Siitä oli koko ajan pidettävä kiinni, ettei tuuli olisi vienyt sitä mukanaan. Rennon kauluspaidan lainasin miehen päältä, oma t-paitani oli jo pölyn peitossa (sitäpaitsi pidin ajatuksesta paidattomasta jeeppikuskista). Sen voi sentään pestä toisin kuin lempikenkäni, jotka olivat loistovalinnat retkeilyyn, mutta saivat matkalla sen sortin hiekkakuorrutuksen, etten tiedä saako sitä enää suutarikaan hangattua nahasta. Ennen pitkää aavikko ottaa kaiken omakseen.

2017-01-19-stellaharasek-capeverde-desertdaze-22017-01-19-stellaharasek-capeverde-desertdaze-32017-01-19-stellaharasek-capeverde-desertdaze-42017-01-19-stellaharasek-capeverde-desertdaze-52017-01-19-stellaharasek-capeverde-desertdaze-62017-01-19-stellaharasek-capeverde-desertdaze-7

MIESTEN KAULUSPAITA* GANT RUGGER
STYLESNOBIN BUUTSIT* & EDBLADIN KORUT* DOTS
HUOPAHATTU* MINIMUM
AURINKOLASIT RAY-BAN
BIKINIT H&M
FARKKUSHORTSIT KIRPPIS
RANNERENGAS VINTAGE
*SAATU

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kap Verde odottaa

Moni asia on muuttunut helpommaksi vuosien mittaan, matkalle pakkaaminen on niistä yksi. Aiemmin tuli kahmittua kassiin epämääräisiä kasoja mustia vaatteita viisi minuuttia ennen lähtöä ja pohdittua sitten perillä miksi laukusta löytyy kolmet farkut muttei yhtäkään t-paitaa tai hammasharjaa. Nykyisin kärsivällisyys ja keskittyminen riittää siihen, että levitän ensin lattialle kaiken kategorioista “välttämättömät” ja “inspiroivat” ja rullailen kaikessa rauhassa mattamustaan Rimowaan sen mitä olen päättänyt pakata mukaan.

2017-01-10-stellaharasek-ontheroad-1

Juuri nyt kiehtoo: Acnen puuteriset pellavapaidat ja -topit, poikaystävältä pöllitty vintagerannerengas ja muutama simppeli musta mekko. Havaianaksen varvastossut, ikiklassikko joita ilman en matkusta. Kuulun niihin (ilmeisesti melko harvoihin), joiden mielestä varvastossuissa voi aivan hyvin viettää kokonaisia viikkoja, vaeltaa aavikolla ja valloittaa tarvittaessa vaikka vuoria. Empiirisen kokemukseni mukaan valtaosa tästä varvastossuissa viihtyvästä klaanista ovat jossain vaiheessa elämäänsä asuneet Australiassa.

2017-01-10-stellaharasek-ontheroad-2

Kap Verdellä on kuulemma tähän aikaan vuodesta iltaisin viileää, joten ehkäpä tuo Filippa K:lta saatu pehmeä valkoinen neule pääsee myös mukaan. Nahkahame jää kyllä kotiin, ajattelin pakata alaosiksi mukaan pelkät rantatuulessa lepattavat kukkapöksyt ja ne pillifarkut, joissa pujahdan lentokoneeseen.

2017-01-10-stellaharasek-ontheroad-32017-01-10-stellaharasek-ontheroad-42017-01-10-stellaharasek-ontheroad-52017-01-10-stellaharasek-ontheroad-62017-01-10-stellaharasek-ontheroad-7

Ray-Banin aurinkolasit olivat viime kesän suosikit, muita ei tälle pikkureissulle tarvita. Haaveilen tosin salaa samoista laseista liukuvärjätyillä vaaleanpunaisilla linsseillä, tiedän että niitä on olemassa mutta en ole vielä törmännyt niihin missään. Reteät retropokat olisivat täydelliset yksinkertaisten mustien rinnalle. Saa ilmiantaa, jos tiedät mistä niitä saa!

2017-01-10-stellaharasek-ontheroad-82017-01-10-stellaharasek-ontheroad-92017-01-10-stellaharasek-ontheroad-10

Muistinko jo sanoa, että rakastan näitä repsottavia hihansuita? Tykkään vaatteista, joissa on jo valmiiksi hiukan hiutuneet reunat, se on perua Matrix-paitapakkomielteestä ja ehkä vähän myös vapaudesta, joka tulee tunteesta, että varusteitaan ei tarvitse varoa, kun ne ovat valmiiksi jo vähän kuluneet.

2017-01-10-stellaharasek-ontheroad-11PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suunnilleen sinnepäin

Asiat, jotka minun piti tehdä tänään: kolme tarjousta ja yksi raportti, joulukuun kirjanpito, vanhan tietokoneen tyhjennys ja kolmen kuvasetin läpikäynti ja käsittely. Piti myös maksaa laskut, pestä pyykkiä tulevaa matkaa varten ja tarkistaa olenko esimerkiksi muistanut tyhjentää laukun edellisen reissun jäljiltä. Luultavasti en.

2017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-12017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-22017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-3

Asiat, jotka olen sen sijaan tehnyt tänään: silitellyt Filippa K:lta saadun musteensinisen samettimekon pehmeää pintaa (ja mahdollisesti myös liihottanut samettipäissäni ympäri asuntoa), selaillut kirjoja, testaillut hiustuotteita ja puolilaiskasti pohtinut suuria sisustuskysymyksiä, kuten esimerkiksi sitä pitäisikö vierashuoneen sängyn olla sittenkin ikkunan alla. Vierashuoneemmehan on oikeasti varasto, jossa säilytämme sekalaista kokoelmaa kuvausrekvisiittaa, rikkinäisiä imureita ja fillareita, mutta vierashuone on minusta jotenkin kivempi ilmaisu.

2017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-42017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-5

Sain sentään jotain nimellisesti järkevääkin aikaan tänään, tein nimittäin vierashuoneessa majailevasta vanhasta kirjoituspöydästä itselleni kampauspöydän. Sijainti ikkunan äärellä takaa luonnonvalon – tai ehkä tähän aikaan vuodesta on turvallisempaa sanoa, että on olemassa teoreettinen mahdollisuus, että pöytään saattaa osua aavistus luonnonvaloa. Voisi myös sanoa, että nyt on kampauspöydän myötä olemassa teoreettinen mahdollisuus, että ripsiväri osuu jatkossa aamuhämärässäkin ripsiin eikä poskiin, luomiin, otsaan ja siihen valkoiseen pellavapaitaan, jonka juuri poimin kuivausnarulta. Onpa hyvä, että tuli näinkin tärkeä asia nyt hoidettua sen kirjanpidon sijaan. No mutta, vielä huomenna ehtii toimittaa kaikenlaista ennen kuin lentokoneen nokka kääntyy maanantaiaamuna kohti Afrikkaa.

2017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-62017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-7

Otin uuden vuoden vastaan samppanjan sävyissä kimaltavin kynsin. Tiedän, että ruudun toisella puolen on parikin kaltaistani glitterharakkaa, joten teille tiedoksi, että kynsivelhoni Jenni lupasi kivet, kimallukset ja muut koristeet kaupan päälle tammikuun loppuun asti, kun kestolakkausta varatessa (puhelimitse tai verkkoajanvarauksesta Peilin sivuilta) mainitsee meikäläisen. Vaihtoehtoja piisaa, kannattaa mennä katsomaan – ja varautua siihen, että niiden väliltä on mahdotonta tehdä valintaa. Viime kerralla Jenni päätti puolestani, onneksi hänellä on hyvä maku.

2017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-82017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-9

Nyt tietokone kiinni, olemme menossa ystävän syntymäpäiville ja vielä pitää päättää mitä puen. Onkohan peitto validi vaihtoehto? Jos pukee sen alle paljetteja ja sutii silmiin säihkettä? Juno-koira jää nukkumaan kylään tulleen siskonsa kanssa, se on aivan uupunut kaikesta talviretkeilystä. Lue: viiden korttelin matkasta Tehtaankadun päähän. Takaisin hänet kannettiin, koska nakkiprinsessamme kuninkaalliset tassut jäätyivät. Lokoisaa lauantaita, pysytään lämpiminä!

2017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-102017-01-07-stellaharasek-lazysaturday-11PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA