KYLÄ ROTKON REUNALLA

✖ MOUSTIERS-SAINTE-MARIE, FRANCE

Saavumme yöllä Moustiers-Sainte-Marieen, pikkuruiseen vuoristokylään Alpes-de-Haute-Provencen seudulla. Korkeuseroja ei hahmota pimeässä. Ympärillä kohoavat vuoret vain aavistaa, samoin tien vierestä aukeavan Gorges De Verdon -rotkon, aluetta halkovan 25 kilometriä pitkän kanjonin jonka pohjalla virtaa joki.

Olemme metsästäneet aamulla kylästä yösijaa momondon haulla ja varanneet sen kautta huoneen hotellista nimeltä Hotel le Belvédère, joka sijaitsee ihanteellisessa paikassa aivan keskellä kylää. Arvelemme löytävämme sen helposti, navigoimme sentään Ranskan läpi modernin tietotekniikan ja Jarno Jussilan pettämättömän suuntavaiston avulla. Mutta Moustiers-Sainte-Marie on täynnä koko ajan kapenevia katuja, joiden varrelle on pudotettu erilaisia etenemisesteitä. Karttasovellus näyttää, että hotelli on aivan kulman takana, mutta ei osaa kertoa mikä on oikea reitti labyrintin läpi – suorin tie on nimittäin väliaikaisesti suljettu. Kyselen navigaattorilta olisiko sillä hihassaan joku plan B, mutta se masentuu ja vaikenee.

Pysäytämme auton hiljaiselle aukiolle, jossa kaksi rouvaa nojailevat talon kivimuuriin ja juttelevat. He ovat ilmeisesti kohdanneet iltakävelyn varrella, jaloissa istuu haukottelevia koiria, joiden hännät alkavat heilua kun lähestyn. Aloitan samalla lauseella, jolla totuin aloittamaan kaiken kanssakäymisen silloin kun viimeksi kiersin Ranskan maaseutua yli kymmenen vuotta sitten: Do you speak English? Yhteistä kieltä ei löydy, mutta se ei ole ennenkään ollut este. Kerron hotellin nimen ja alkaa tapahtua: rouvat puhuvat päällekkäin ja osoittelevat eri suuntiin, ovat keskenään ensin samaa ja sitten eri mieltä, paikalle haetaan naapuritalosta jommankumman aviomies joka pudistelee päätään siihen malliin, että alan epäillä meidän olevan ei vain väärällä kadulla vaan aivan väärällä vuorella. Sitten paikalle porhaltaa polkkatukkainen mopopoika, joka osaa vähän englantia ja kertoo työskentelevänsä hotellilla – hän näyttää meille tien! Hän lähtee ajamaan alas kapeinta ja mutkikkainta koskaan näkemääni katua, jota olemme luulleet kävelytieksi (sitä se päiväsaikaan varmasti onkin) ja me puikkelehdimme perässä. Olemme kiitollisia siitä, että valitsimme autovuokraamosta pikkuauton, sillä yhtään isompi kiesi ei mahtuisi tästä läpi. Pieni harmaa Clio hiipii ketterästi kuin koppakuoriainen katua alas, ohitamme terasseja, talonkulmia ja rakennusten portaille ranskalaisella rentoudella pysäköityjä autoja vain senttimetrien päästä.

Hotelli on pieni mutta korkea talo, joka seisoo kahden kapean tien risteyksessä jyrkänteen laidalla. Työnnämme raskaan oven auki, sisällä on hiljaista ja hämärää. Emme löydä varsinaista respaa, vain tyhjän ravintolasalin jonka perällä mies istuu näytön äärellä ja hyppää melkein kattoon, kun katkaisemme hiljaisuuden kajauttamalla good evening hänen selkänsä takana. Hän johdattaa meidät takaisin eteiseen, oven viereen on teipattu valkoinen kirjekuori jossa lukee koukeroisella käsialalla minun nimeni. Sen sisällä on avain, joka kädessään hän lähtee nousemaan jyrkkää, kapeaa portaikkoa. Kolisemme perässä matkalaukkujen kanssa.

Kokolattiamatolla päällystettyjen portaiden tuoksu tuo mieleen vintin mummolassa, jossa vietin kesäisin aikaa silloin kun Suomi oli minulle uusi paikka enkä ymmärtänyt vielä isoäitini puheesta sanaakaan. Kipusin sadepäivinä vintille penkomaan äitini vanhoja papereita ja kirjeitä, kaikki kirjoitettu samalla kielellä jota en osannut. Laatikoissa oli myös enoni opiskeluvuosien oikeuslääketieteen kirjoja, pakotin itseni katsomaan niiden kuvia vaikka vatsanpohjaa kouraisi. Pölyhiukkaset kieppuivat vintin ikkunoista siivilöityvässä valossa, ympärillä leijui tuo sama kerrostuneiden vuosikymmenten tuoksu.

Kylän leijuva valon taltioimiseksi ei tarvita järjestelmäkameraa (oli sitä silti ikävä).

Huoneemme on ylimmässä kerroksessa kaikkein viimeisimpänä käytävällä: pieni, mutta puhdas ja siisti, vastikään remontoitu toisin kuin hotellin ränsistyneet julkitilat. Avaamme ikkunat, niitä on talon ylimmässä ja uloimmassa nurkassa sijaitsevassa huoneessamme kaksi. Suusta pääsee huudahdus, kun silmät alkavat erottaa yöstä muotoja: kaksi vuorenhuippua kohoavat suoraan hotellin edessä kohti taivasta ja suoraan alapuolella on jyrkänne, joka sulautuu pimeyteen. Talking about room with a view.

Nappasin kuvan vasta aamulla, kun päivänvalo oli valjennut.

Etsin katseellani tuttua Tori-kassia, olisi nimittäin hyvä hetki purkaa muistikortit tietokoneelle ja laittaa kameran akku lataukseen. Menee hetki muistaa, että sitä ei enää ole. Päivä on ollut loputtoman pitkä. Tajuamme vasta nyt ettemme ole syöneet mitään aamiaisen jälkeen. Meillä on mukana kaksi lämmintä olutta, Doritos-nachopussi ja karkkia – näillä aineksilla saa aikaan fiestan. Hotellin alimmassa kerroksessa on heiveröinen netti, joka toimii vain aulan porraskäytävässä nyt kun ravintolasali on saapumisemme jälkeen suljettu. Laitamme siis porraskäytäväbailut pystyyn ja istumme siinä vielä, kun majatalon viimeiset vieraat saapuvat ties mistä tulevatkaan. Tuossa teidän kuori, osoitamme. Kerromme netin salasanan ja sen, että se toimii parhaiten tällä neljännellä portaalla.

Nukun sikeästi unta näkemättä, herään aamukuudelta epämääräiseen pahaan oloon enkä saa enää unta. Oksettaa kun muistan kaiken. Päässä on eilisen shokin jälkeen alkanut risteillä jo käytännön asiat: kuinka monet tilaustyönä asiakkaalle tai jotain kampanjaa varten tehdyt kuvat menetettiin rytäkässä, missä välissä kuvaamme ne uudestaan? Pitääkö heinäkuulle kaavailtu loma peruuttaa vai riittääkö, että sitä vain lyhentää? Kuinka paljon uusi kamerakalusto tulee Ranskassa maksamaan? Pärjäämmekö, jos ostamme menetettyjen tilalle vain yhden tietokoneen ja hankimme toisen vasta Suomessa? Toivottavasti asiakkaat ovat maksaneet laskujaan. Toivottavasti vakuutusyhtiö tekee pikaisia päätöksiä, vaikka juhannus puskee Suomessa päälle. Siellä kello onkin kohta kahdeksan, juuri sopiva aika soittaa ja ilahduttaa vakuutusyhtiötä tiedolla, että meillä olisi taas ongelma.

Näettekö pikkuisen tähden, joka riippuu ketjun varassa tuolla jyrkänteiden välissä? Sen alkuperästä on olemassa niin monta tarinaa, että paikallisetkaan eivät taida pysyä niistä enää perässä. Yksi tarinoista kertoo ritarista nimeltä Bozon de Blacas, joka joutui ristiretkien aikaan vangiksi ja vannoi ripustavansa tähden kotikylänsä ylle, jos pääsisi palaamaan kotiin. Kukaan ei kuulemma tiedä miten yli 200 metriä pitkä ketju on aikoinaan saatu paikoilleen. Tähti on vuosien saatossa vaihdettu muutamaan kertaan, nykyinen on viisikymmentä vuotta vanha. Joitakin vuosia sitten ketju katkesi ja tähti tipahti, sen palauttaminen paikoilleen vaati helikopterioperaation.

Lähdemme ulos etsimään aamiaista kun Jarno herää. Kylän kauneus valkenee koko laajuudessaan vasta nyt, päivänvalossa: kapeat kiviset kadut, pienet kaivot ja suihkulähteet, kaikkialla nukkuvia kissoja ja kukkia. Kaiken yllä ne kaksi jyrkännettä ja niiden väliin 150 metrin korkeuteen ripustettu tähti, kaiken alapuolella 700 metriä syvä rotko, jonka pohjalla kohisee joki. Kylän vuosisatoja vanhat kadut kiemurtelevat rotkon suulla, jossain solisee vuoristopuro, sinnetänne risteilee pieniä siltoja. Katsoipa mihin suuntaan tahansa, näkymä on hengästyttävä. Tuntuu julmalta pilalta, että olemme juuri täällä ilman kunnollista kameraa. Napsin puhelimella muutaman muistokuvan. Haluan ajatella, että tulemme tänne vielä takaisin kun olemme saaneet hankittua uudet varusteet, mutta arvaan, että tie vie taas uusiin paikkoihin sitten kun suuntaamme takaisin päin.

Istahdamme kahvilan terassille nauttimaan ranskalaisen aamiaisen. Iso kahvi ja pieni croissant, se onkin ollut jo muutaman päivän vakioaamupalamme. Tällä kertaa pöytään katetaan myös appelsiinimehu ja päältä rapsakka, mutta sisältä pehmeä patonki, jonka syömme voin ja hillon kera. Jarno on täällä onnellinen, mies käy hiilareilla ja voisi hyvin elää pelkällä vehnällä.

Kylä on herännyt uuteen päivään. Terasseilla notkuu väkeä lukemassa lehteä, juomassa kahvia, joillakin on edessään jo pieni lasi viiniä. Kadulla kuhisee paikallisia eikä kukaan näytä kiireiseltä. Ohitsemme kipittää musta mäyräkoira, joka näyttää kovin samanlaiselta kuin kotonamme odottava lajitoverinsa. Sillä on selvästi kuuma, omistaja nostaa sen kaivon ääreen ja antaa sen latkia kylmää vettä. Muutaman metrin päässä torkkuu noutaja, joka raottaa toista silmäänsä hetkeksi ennen kuin nukahtaa uudestaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

KUN PAHIN PAINAJAINEN TAPAHTUU

✖ ON THE ROAD, SOMEWHERE IN EUROPE

Olimme juuri lähteneet roadtripille, ehtineet ajaa 30 kilometrin päähän Nizzasta ja pysähtyneet huoltoasemalle hakemaan kahvia, kun lukitun automme takakontista varastettiin laukku. Se sisälsi molempien tietokoneet, kamerakaluston ja kaikki backup-kovalevyt, joilla oli viimeisen kymmenen vuoden kuvat.

Toki tiedän, että maailmassa sattuu niin paljon pahempaakin. Suuressa mittakaavassa mikään tästä ei merkitse mitään. Kaikki tärkeimmät ovat yhä tallessa: meillä on toisemme, kukaan ei ole loukkaantunut tai kuollut, kotona odottava Juno-koirakin on kunnossa ja heiluttaa häntäänsä koska joku sanoi sen nimen.

Tavarakin on vain tavaraa. Kameroita ja tietokoneita saa uusia, samoin Samujin Tori-kasseja joihin mukana kulkeva toimistomme oli huolellisesti pakattu. Mutta kahden valokuvaajan maailmassa sadat tuhannet ikuisiksi ajoiksi kadonneet valokuvat merkitsevät yhden aikakauden loppua.

Tietysti tajuan, että oli varomatonta säilyttää kaikki ulkoisilla kovalevyillä olevat varmuuskopiot samassa laukussa kuin tietokoneet ja muistikortit. Oli myös silkkaa tyhmyyttä, että valokuvat eivät olleet tallessa pilvessä, kuten tekstit, kirjanpito ja muut työtiedostot. Kuvien saattaminen varmaan talteen on ollut tehtävälistalla varmaan kolme vuotta, mutta on ollut niin kiire ja niitä kuvia oli niin paljon, satoja gigoja – mihin sellainen määrä edes mahtuu niin että ne olisivat helposti selattavissa ja koko ajan saatavilla? Olen koko ajan ollut aloittamassa urakkaa Ensi Viikolla tai Sitten Kun saan tämän ja tuon dediksen käsistäni. Suunnitelma oli, että kiireellisimmät asiat alta pois ja sen jälkeen kahden yrittäjän siellä sun täällä kahdella eri tietokoneella ja ties kuinka monilla kovalevyillä lojuvat kuva-arkistot laitetaan järjestykseen.

En tajunnut, että juuri tällä oli eniten kiire. En uskonut, että salama iskisi samaan paikkaan kahdesti. Minultahan varastettiin maaliskuussa olkalaukku ja sen mukana puhelin, pankkikortit, ajokortti ja kotiavaimet. Olimme juuri lähdössä matkalle ja kolmessa päivässä piti uusia kortit, puhelimet ja sim-kortit, sarjoittaa kodin lukot uudelleen, saada pää sille tolalle että se pysyi matkassa mukana.

Ajattelin myös, että riski on olematon. Minulta ei ole ennen viime maaliskuuta edes varastettu koskaan mitään. Olen aina niin tarkka tavaroideni ja varsinkin työvälineideni kanssa, en jätä kassiani koskaan mihinkään, en päästä sitä silmistäni. En jätä tavaroitani levälleen edes hotellihuoneisiin, vaan piilottelen tietokoneita ja linssejä patjojen alle. Tänäkin maanantaina olimme pois vain muutaman hassun minuutin, laukku oli tuliterän auton lukitussa takakontissa viiden metrin päässä huoltoaseman terassilta – kuka siihen murtautuisi kesken kirkkaan maanantaipäivän, kaikkien terassilla istuvien edessä?

Kun se tapahtuu, on maanantai kello neljä. Olemme hakeneet aamulla auton lentokentällä sijaitsevasta vuokraamosta monen mutkan kautta, Nizzassa on leijunut erikoinen energia koko päivän ja kaikki tiet ovat tukossa kolmen eri auto-onnettomuuden takia. Ajamme vielä takaisin hotellille hakemaan laukut ja tekemään muutamaksi tunniksi töitä, mistä olen myöhemmin kiitollinen: ehdimme lähettää hotellilta asiakkaille kuvia, jotka olisivat muuten kadonneet tuhkana tuuleen kaikkien niiden muiden mukana muutamaa tuntia myöhemmin. Jarno ehtii päivittää blogiinsa ensimmäiset Ranskan kuulumisetkin.

Kun pääsemme vihdoin Nizzasta ulos, kurvaamme kaupungin ulkopuolella sijaitsevan huoltoaseman pihalle. Nostan painavaakin painavamman Tori-kassin olalleni, en todellakaan aio jättää sitä näkyvälle paikalle etupenkille. Normaalisti kannan sitä mukanani kaikkialle, mutta tällä kertaa päätämme tuupata sen piiloon takakonttiin – piipahdammehan vain pikaisesti, auto on keskeisellä paikalla ja tulemme jokatapauksessa juomaan kahvimme terassille, josta näkee suoraan autolle.

Ostamme vesipullot ja kahvit, istuskelemme hetken terassilla. Kahvi on pahaa, omani jää puoliksi juomatta. Käväisen vielä naistenhuoneessa. Kun palaan autolle Jarno on jo siellä, siivoaa kuskin penkin alta limutölkkejä. Avaan takakontin nostaakseni kassin pois, en koskaan anna tekniikkamme matkustaa takakontissa kolisten vaan pidän sitä aina jaloissani. Kolo, johon olemme vain muutamaa minuuttia aiemmin kassin sujauttaneet, on tyhjä: takakontissa on vain mustat matkalaukut ja Jarnon nahkainen viikonloppukassi. Otitko jo Tori-kassin täältä, huikkaan Jarnolle, hän tekee sellaista jatkuvasti, tarttuu asioihin ennen kuin minä ehdin edes ajatella niitä. En, kuuluu vastaus etupenkiltä ja minun sydämeni pysähtyy.

Juoksen takaisin sisään. Onko teillä valvontakameroita, kysyn myyjiltä, automme on ryöstetty, se on tuo harmaa tuossa viiden metrin päässä terassistanne, näettekö? He ovat pahoillaan, mutta ilmeistä näkee, että tätä sattuu. Teidän täytyy lähteä poliisiasemalle, neuvoo vuoropäällikkö, henkilökunnasta ainoa joka puhuu parempaa englantia. Kauhu kuristaa kurkkuani. En halua lähteä pois tapahtumapaikalta, vaan haluan nähdä valvontakameranauhan, katsoa kenen matkaan laukkumme on lähtenyt, juosta perään ja hakea tavaramme takaisin, varas ei ole voinut ehtiä kauas. Haparoin käsilaukusta puhelinta, en tiedä kenelle soittaisin, mutta jonkun on pakko auttaa. Kädet tärisevät enkä yhtäkkiä muista pääsykoodiani, numerot vilisevät silmissä eivätkä sormet tottele.

Poliisi soitetaan, he saapuvat paikalle melkein heti ja selvittävät huoltoaseman henkilökunnan kanssa ikävän tosiasian: automme sijaitsee kuolleessa kulmassa, johon yksikään pihan kameroista ei yllä. Sen varas on ilmeisesti tiennyt. Emme voi muuta kuin lähteä asemalle tekemään rikosilmoitusta. En ole hengittänyt puoleen tuntiin, paine puristaa rintaa kun istahdamme autoon. Ajamme poliisiauton perässä moottoritietä pitkin pikkutielle, joka vie metsän läpi sijaitsevalle poliisiasemalle.

Aseman ovella tulee shokinsekainen itku. Meidän piti olla jo matkalla Moustiers-Saint-Marieen, pieneen vuoristokylään jossa kävisimme illallisella, purkaisimme päivän kuvat, pohtisimme hetken mihin matka aamulla jatkuisi ja menisimme nukkumaan. Sen sijaan olemme jumissa kolmenkymmenen kilometrin päässä lähtöpaikasta, pikkupaikkakunnan poliisiasemalla keskellä metsää. Siellä ei ole edes toimivaa verkkoyhteyttä, jolla voisin tarkistaa puhelimestani onko tietokoneiden lokaatiopaikannus päällä.

Eläkeikää lähestyvä poliisi on myötätuntoinen, mutta puhuu vain muutaman sanan englantia. Piirtämällä, elekielellä ja ranskalaisittain murtavalla englannilla selvitämme mitä kaikkea kassin mukana on kadonnut: kaksi kolmetoistatuumaista MacBookia. Kolme kovalevyä. Järjestelmäkamera nimeltä Nikon D750 sekä 35- ja 50-milliset linssit. Kasa muistikortteja, kameran vara-akku. Marimekon nahkapussillinen latureita tietokoneisiin, kameraan, puhelimiin. Filippa K:n lompakko, jossa ei onneksi ollut sisällä kuin pari kuittia. Aurinkolasit. Filippa K:n meikkipussi, joka sisälsi kaiken reissukosmetiikan jonka olin pakannut mukaan.

Lopullisessa rikosilmoituksessa lukee asioita kuten Nokon photographié. Se tarkoittaa ilmeisesti kameraamme. Esimerkiksi meikkipussia ei edes mainita, sillä kielitaitomme ja energiamme ei ole riittänyt huomattavasti isompien ongelmien keskellä sen selvittämiseen, että meikkipussin sisällön arvo on satoja euroja ja pelkän nahkaisen pussinkin hinta tuntuva. Vakuutusyhtiö tarvitsee täydellisellä listalla varustetun rikosilmoituksen, mutta tunnin tankkaamisen jälkeen päätän, että epätäydellisen täytyy nyt riittää.

Odotan koko ajan milloin alkaa tapahtua. Oletan, että poliisi tarkistaa ensimmäisenä huoltoaseman valvontanauhat, sillä niistä täytyy näkyä kuinka joku poistuu kassi kädessään. Varas on luultavasti paikallinen, sillä hän on tiennyt valvontakameroiden kuolleesta kulmasta. Poliisi varmasti tuntee paikkakunnan pikkunilkit ja rikolliset, laukun täytyy vielä olla helposti jäljitettävissä, ei tarvita kuin muutama silminnäkijähaastattelu, ehkä pari kotietsintää. Toivoni alkaa hiipua kun tajuan, että poliisiasema uinuu paikalleen pysähtyneessä kesäajassa eikä kenelläkään ole ollut kiire sitten 80-luvun. Verkko on kroonisesti rikki, jos sitä koskaan olikaan. Rikosilmoituksen naputtelu kestää piinaavan kauan vanhalla PC:llä, menee minuutteja että poliisi saa edes yhteystietomme oikein. We send emails if we find something, poliisi lupaa ja tekee mieli kirkua. Ajattelevatko he, että varas itse soittaa asemalle, katuu tekoaan ja tarjoutuu palauttamaan tavaramme? Kirjoitan varmuuden vuoksi puhelinnumeroni paperille, sillä en halua edes kysyä miten he ovat ajatelleet lähetellä emails ilman toimivaa internetyhteyttä.

Vierailu lähenee loppuaan ja paniikki työntyy rinnasta solisluiden läpi kohti kaulaa ja korvia. En halua lähteä, tämä on ainoa mahdollisuus saada mitään takaisin. Koitan valaa ranskalaisiin poliiseihin tarmoa ja työmotivaatiota, kysyn mitä he voivat tehdä, muistutan valvontanauhoista. Poliisi kertoo rikkonaisella englannillaan, että vaikka nauhalta näkyisi kuinka joku kävelee automme suunnalta konjakinruskea nahkalaukku mukanaan, he eivät voisi vielä sen perusteella varmuudella tietää, että laukku on juuri meidän. Yritän selittää, että Samuji on pieni suomalainen merkki ja olisi äärimmäisen epätodennäköistä, että ranskalainen nilkki omistaisi Tori-kassin. Kerron pystyväni luettelemaan kaikki kassini uniikit tunnusmerkit sisäpohjassa olevasta kahvitahrasta sisätaskuihin, jotka repsottavat aivan tietyllä tavalla. Poliisi ei ymmärrä puoliakaan, mutta katsoo kohteliaisuudesta, kun kaivan puhelimestani kuvia kadonneesta kassista. Hän lupaa lähettää huoltoasemalle sähköpostin ja pyytää luvan nähdä nauhat, he palaavat sitten asiaan, jos jotain joskus selviää. En kestä tätä tehottomuutta, tätä typerää sähköpostien lähettämistä huoltoasemalle joka sijaitsee muutaman minuutin matkan päässä. Kyyneleet alkavat taas valua. You buy new camera, poliisi lohduttaa enkä tiedä miten kertoisin ettei kyse ole tavaroista, vaan kaikesta siitä työstä jonka olemme viime vuosina tehneet, kaikista niistä valokuvista, jotka katosivat sen kassin mukana.

Kaahaamme takaisin huoltoasemalle kaasu pohjassa. Vuoropäälliköstä on helvetisti enemmän iloa kuin poliisista, hän ei voi näyttää nauhoja meille mutta painelee takahuoneeseen katsomaan ne läpi itse siltä varalta, että siellä näkyisi jotain. Puoli tuntia myöhemmin hän palaa huonojen uutisten kera, nauhalla ei näy ketään liikkumassa tuntomerkkejä vastaavan kassin kanssa. Päättelemme, että varas on osannut varoa kameroita ja poistunut auton edessä olevan aidan yli. Vuoropäällikkö antaa meille verkon salasanan, auttaa kirjoittamaan Find my Maciin ranskankielisen viestin, että maksamme varkaalle palkkion emmekä nosta syytettä, jos hän vaan palauttaa meille kovalevyt. Viesti näkyisi ruudulla, jos varas kytkisi koneet verkkoon, mutta hän on tuskin niin tyhmä, että tekisi sen ennen kuin on palauttanut koneet tehdasasetuksilleen.

Suoritamme alueella omatoimisen etsinnän. Kurkkaamme huoltoaseman pihan ja lähikulmien jokaiseen roskikseen, kierrämme rekat, tarkistamme pusikot. Jospa varas olisi ottanut vain tietokoneet ja kamerakaluston, hylännyt loput? Odotan koko ajan, että tuttu laukku ilmestyy näkyviin, se tuntuu täysin mahdolliselta. Järki sanoo, että laukun sisältö on niin mittava ja painava, ettei kukaan hylkäisi laukkua joka on sen kuljettamiseen täydellinen. En halua kuunnella, sillä rinnassa läikähtää hetkeksi toivo, että kaikki voisi vielä palautua melkein ennalleen.

Mitään ei löydy eikä ketään näy. Huoltoasema on hiljentynyt, on kulunut tunteja. Valo alkaa tummua kohti iltaa. Meidän on pakko luovuttaa, lähteä ajamaan kohti vuoristoa. Olo on epätodellinen. Tuntuu kuin joku olisi vienyt tärkeistä tärkeimmän kassin ja kaikkien työvälineidemme sijaan palan minusta. En ajattele tietokoneiden arvoa tai sitä että toinen niistä oli melkein uusi, en laske kamerakaluston yhteishintaa tai sure uutta linssiä, joka olimme juuri ostaneet. Selaan sen sijaan mielessäni kaikkia niitä valokuvia. Kaikki ne, jotka olin ehtinyt käydä läpi ja arkistoida omiin kansioihinsa kauniisti vuoden ja kuukauden mukaan. Kaikki ne, joihin en ollut vielä ehtinyt edes koskea, jotka odottivat kovalevyillä sopivaa hetkeä. Yli puolet Karibian kuvista. Muutamaa ruutua lukuunottamatta aivan kaikki Kreetan kuvat. Satoja kuvia Kap Verden matkalta ja viime vuoden Balin reissusta. Kuvia siitä kun ratsastin mereen valkoisella hevosella. Kuvia meistä. Suhteemme alku, ensimmäiset yhteiset matkat. Kuvia arjesta, hetkistä kun näennäisesti ei tapahdu mitään, mutta joihin tiivistyy asioita joita sanat eivät tavoita.

Paljon jossittelua. Turhaa, mutta väistämätön vaihe tätä hirvittävää luopumisprosessia. Jos olisin ehtinyt jo julkaista blogissa kaiken jonka suunnittelin julkaisevani, niistä olisi nyt edes jotain tallessa. Ei ehkä kaikkein tärkeimpiä ruutuja eikä tietenkään täysresoluutioisina, mutta jotain. Jos olisin säilyttänyt Dropboxissa kaikkia kuvia enkä vain niitä muutamia kymmeniä, joita olin kuukausien varrella pienentänyt valmiiksi blogia varten. Jos olisin vaan ehtinyt – kuten suunnittelin – ostaa vielä yhden kovalevyn, jolle olisin varmuuskopioinut kaiken tärkeän ja jättänyt kotiin. Jos olisin pakannut kovalevyt eri paikkaan, laittanut ne vaikka matkalaukkuun. Jos olisin ottanut koko Tori-kassin mukaan huoltoasemalle enkä jättänyt sitä takakonttiin. Jos olisimme ajaneet koko huoltoaseman ohi ja juoneet kahvit vasta perillä.

Tie Moustiers-Saint-Marieen kohoaa ja kapenee, yö alkaa hämärtyä ympärillä. Tuntuu täysin epätodelliselta matkustaa läpi tälläisen maiseman ilman kameraa, en muista milloin viimeksi olisin ollut missään ilman sen tuttua painoa olalla, kädessä tai sylissä. Pysähdymme katselemaan kohoavia vuoristonäkymiä, ne aukeavat tien vierestä ja jatkuvat silmänkantamattomiin. Jarno kiipeää kalliolle nähdäkseen paremmin, nappaan puhelimella kuvan.

Käymme muutamassa tunnissa läpi kirjon tunteita epätoivosta uuden alun tuottamaan euforiaan. Meillä on tarve kääntää tämä hyväksi, ajatella että tällä väkivaltaisella väliintulolla on jokin merkitys. Että tämä on käännekohta, jossa jokin muuttuu ja myöhemmin tajuamme miksi piti käydä juuri näin. Puhumme kiihkeästi, kädet huitovat. Mietimme kaikkia niitä asioita, jotka ovat elämässämme ja työssämme kunnossa, mutta varsinkin niitä, joihin olemme kaivanneet muutosta. Olemme yhä shokissa, mutta sentään yhdessä tässä suossa. Muodostamme suunnitelman: aamulla soitamme vakuutusyhtiöön, sen jälkeen ajamme Marseilleen. Sieltä hankimme uuden kameran ja tietokoneen, sitten matka jatkuu. Tavalla tai toisella.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

JUHANNUSPOSTIKORTTI

Pikainen moro maailmalta! Instagramista (@stellaharasek) ehkä olettekin lukeneet, että Euroopan reissullamme vähän myllertää. Palaan kaikkeen pian, mutta nyt tulin vaan toivottelemaan teille ihanaa juhannusta. Kuvat ovat viime kesältä, kun kävimme Jarnon kanssa Lepolammilla isä Jussilan keikalla. Ennen keikkaa treenasimme tietysti tangoliikkeitämme kuntoon parkkipaikalla. Tänä kesänä tanssimme juhannusta vähän toisenlaisissa maisemissa ja lähettelemme aurinkoa Suomeen – syökää mansikoita ja uusia perunoita, hätistelkää hyttysiä ja nukkukaa pitkään!

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & ANNI TAIMISTO