Testissä turvallisempi rusketus

Kaupallisessa yhteistyössä Swiss Clinic ja Asennemedia

Olen helposti ruskettuvaa sorttia. Australiassa paistetta piisasi, leikin lapsena päivät pitkät auringossa ja näytin pieneltä (joskin epäilyttävän vaaleatukkaiselta) intiaanilta. Sen jälkeen kun muutin Suomeen aurinkopäiviä on ollut tarjolla huomattavasti vähemmän, joten olen ottanut pilvettömistä kesäpäivistä kaiken irti ja imenyt itseeni joka mahdollisen auringonsäteen. En ikävöi lapsuuteni pavunruskeaa lookia, mutta terve rusketus miellyttää silmää yhä ja näytän omasta mielestäni paljon paremmalta sopivasti päivettyneenä. Tunnen paljon ihmisiä, joita valkea iho pukee, mutta en kuulu heihin – silloin kun olen kalpeimmillani, jengi kyselee olenko tulossa kipeäksi. Kiva!

Nautin pitkään auringosta miettimättä yhtään sen haittoja, mutta kolmekymppisenä valkeni, että huolettomat auringonottohetkeni johtavat ennemmin tai myöhemmin ihon ennenaikaiseen vanhenemiseen, puhumattakaan muista paljon vakavimmista riskeistä. Sen jälkeen aloin vihdoin lotrata aurinkovoiteiden kanssa. Suojaan kasvojani pahimmalta paahteelta isoilla hatuilla ja pysyttelen varjossa päivän kuumimpien tuntien aikana – paitsi silloin kun en maltakaan. Kismittää vältellä aurinkoa! Se on tietysti järkiratkaisu, mutta haluaisin olla yhtä hehkuva ja ruskettunut kuin pahimpina aurinkoaddiktin aikoinani.

No miksi en ole aiemmin turvautunut itseruskettavaan? Monia olen vuosien varrella kokeillut, mutta en ole löytänyt tuotetta, joka ei haise pahalta, tahraa lakanoitani tai tee minusta oranssia. Päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Swiss Clinicin uudelle Self-Tanning Treatmentille. Olen ensinnäkin tykännyt muistakin merkin ihonhoitotuotteista, joita olen testannut viimeisen parin vuoden aikana, ne ovat laadukkaita, luotettavia ja toimivia. Toisekseen lopputuloksen luvataan olevan a) luonnollinen b) asteittain syvenevä ja c) pysyvän siinä mihin se on tarkoitettu eli kasvojen ihossa tyynyliinan sijaan.

Kaksivaiheiseen rusketushoitoon kuuluu kaksi erilaista tuotetta: Self-Tan Drops ja Self-Tan Pads. Tuotteet eivät sisällä alkoholia tai parabenejä.  

Tippoja käytetään aamuisin joko sellaisenaan tai sekoitettuna kosteusvoiteeseen tai aurinkosuojatuotteeseen. Pari tippaa ihanantuoksuista öljyä levitetään kasvojen ja kaulan iholle huolellisen puhdistuksen ja kuorinnan jälkeen, ja vaikutukset ovat välittömät: öljy tuo kasvoille tasaisen, luonnollisen hehkun. Päivetyksen syvyyttä voi säätää itse: parilla tipalla saa kevyen sävyn, 4-5 tipalla syvemmän rusketuksen. Öljyn sisältämä e-vitamiini hoitaa ja kosteuttaa, ja erythrulose tekee ihonsävystä tasaisemman.

Self-Tan Pads -lappuja käytetään taas iltaisin sen jälkeen kun kasvot on puhdistettu. Lappuihin uutettu kukuisiemenöljy ja kaktuksenkukkauute suojaavat ja rauhoittavat ihoa ja ehkäisevät vanhenemisen merkkejä. Ihonsävy syvenee yön aikana täydelliseksi päivetykseksi.

Rutiinia noudetaan, kunnes päivetys on toivotunlainen. Sen jälkeen lopputulosta ylläpidetään käyttämällä tuotteita tarpeen mukaan pari kertaa viikossa. Päivetys haalistuu iholta tasaisesti ilman läikkiä noin viikossa.

Käytin itse tippoja sekoitettuna Swiss Clinicin hyaluronihappoja sisältävään Day Cream-päivävoiteeseen. Minulla oli talven reissuilta aavistus päivetystä vielä jäljellä, joten pudotin voiteen sekaan vain kaksi tippaa kullanruskeaa öljyä. Levittäminen oli todella helppoa, voiteeseen sekoitettu öljy imeytyi tasaisesti. Illalla sivelin kasvot ja kaulan läpi vielä rusketuslapulla, joka tuntui kasvovedeltä ja jätti ihon kosteutetuksi ja raikkaaksi. Olin varustautunut jatkamaan hoitoa muutaman päivän ajan saadakseni kauniin, terveen hehkun, mutta lopputulos näytti tältä jo seuraavana päivänä:

Made in the shade.

TYK-KÄÄN! Lopputulos on luonnollinen eikä taita tippaakaan oranssiin, vaan vastaa sävyä, jollaiseksi ihoni päivettyy auringossa – eikä vaaleanpunaisessa tyynyliinassa näkynyt muuten pienintäkään tahraa. Hoito on helppo ja vaivaton, tuotteiden tuoksu on mieto ja miellyttävä ja omaan makuuni sopiva kaunis päivetys syntyi ihan supernopeasti, joten en keksi oikeastaan ainuttakaan syytä mennä enää paahtamaan ihoani aurinkoon. Tänä kesänä ajattelin siis heilua tyytyväisenä hatuissani ja suojakertoimissani – ja ehkä nyt maltan pysytellä polttavimpina tunteita suosiolla siellä varjossa.

Jos tekee mieli kokeilla, koodilla STELLATAN15 saa nyt 15% alennuksen kaikista Swiss Clinicin itseruskettavista. Testaamaani Self-Tanning Treatment -hoitoon kuuluvat tuotteet voi ostaa myös erikseen, mutta tehokkain lopputulos syntyy niiden yhdistelmällä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Golden Classics ~ klassikko muuttaa Kaisaniemeen

Olen odottanut kauan sopivaa tilaisuutta käyttääkseni näitä kuvia, jotka olen ottanut Golden Classicsista. Tiedättekö paikan? Jätkäsaaren L3-makasiinin päässä sijaitsevaa raflaa on vähän vaikea kuvailla pelkästään raflaksi. Se on kahvila, rokkibaari ja keikkapaikka. Olohuone, kohtauspaikka ja vähän myös vintagekauppa, sillä retrokalusteilla ja taiteella sisustetun paikan aarteita on voinut myös ostaa halutessaan mukaansa. Raflalla on myös samanniminen radiokanava, joka soittaa savuista vanhaa rokkia. Kaiken kukkuraksi paikka on toiminut myös Jarnon edesmenneen bändin, Smokin’ Acesin treenitilana: kahvilan asiakkaat tykkäsivät, kun peräoven takaa aukeavan keikkatilan lavalla saattoi heilua rokkibändi niinäkin iltoina, kun mitään keikkaa ei virallisten ohjelmiston mukaan ollut.

Keikkatila on täynnä leffa- ja musiikkijulisteita, neonkylttejä, värivaloja ja vanhoja sohvia. Varsinkin sohvia. Niitä on tilassa varmasti toistakymmentä, joten keikkoja saa katsella lokoisissa oloissa. Sohvia rakastavat myös mäyräkoirat, jotka ovat usein mukana, kun käymme Golden Classicsissa: jos siellä ei ole keikkaa, he saavat suureksi riemukseen juosta vapaana. Se tarkoittaa kaikkien aikojen mäykkyrallia, jossa juostaan häntä putkella, loikitaan sohvalta toiselle, kiidetään lavalle ja tehdään kunniakierros backstagella, painellaan baaritiskin taakse moikkaamaan Jarmoa ja Tuulaa, tutkitaan nurkat ja aloitetaan koko kierros alusta. Tuulan koira yrittää osallistua ilonpitoon, mutta on niin tottunut valtavaan valtakuntaansa, ettei pääse ihan samaan euforiaan.

Golden Classics sijaitsee samassa makasiinirakennuksessa kuin vinkeää antiikkia myyvä Weird Antiques, josta kirjoitin pari vuotta sitten. Vuonna 1924 valmistunut, arkkitehti Lars Sonckin suunnittelema satamamakasiini on viime vuosina tarjonnut katon näiden lisäksi myös kolmelle taidegallerialle ja monelle muulle kulttuurialan toimijalle, mutta nyt kaikki pitkäaikaiset vuokralaiset joutuvat lähtemään, sillä kaupunki tyhjentää tilaa tulevia korjaustöitä varten ja kunnostuksen jälkeen vuokrat sinkoutuvat remonttikulujen takia tähtiin. Se on kyllä iso harmi varsinkin yhdelle gallerioista, joka oli juuri saanut tuntuvan apurahan galleriatilansa kunnostusta varten. He saivat viime vuonna remontin valmiiksi vain kuullakseen, että kaupunki on irtisanomassa kaikki vuokralaiset nopealla aikataululla.

Golden Classicsin nimi ei itseasiassa viittaa musiikiklassikkoihin, vaan vanhoihin amerikanrautoihin, sillä kahvila-baarin takaa löytyvä keikkatila oli aikoinaan auto- ja prätkänäyttely. Muistona tästä tilassa on edelleen ainakin pari prätkää, joista Jarno ei pysty pitämään näppejään erossa. Raflan takatiloista olen bongannut myös 60-lukulaisen kaunottaren, kullanhohtoisen kiesin joka oli ajettu suurista makasiiniovista sisään korjaustöitä varten. Jarmon satunnaisista autonkorjausoperaatioista huolimatta se takatila on Tuulan valtakuntaa, lattiasta kattoon täynnä taidetta ja kirjoja, 50- ja 60-luvun ryijyjä, Kari Riipisen graafiikkovedoksia ja vaatteita, joilla puvustaisi helposti pari 60-luvulle sijoittuvaa elokuvaa. Viihtyisin siellä päiväkausia, selaten kirjoja ja kuunnellen Tuulan kanssa rätisevästä vinyylisoittimesta hänen vanhoja lempilevyjään.

Anthony pukeutuu kyllä keikoilla paitaan, mutta ei aina treeneissä jaksa. Lavalla myös Juno-koira, joka haluaa olla mukana kaikessa. 

Nämä kuvat ovat pehmeitä ja suttuisia, mutta rakastan niitä silti, raflan tunnelma tihkuu niiden läpi. Olen luuhannut koko ikäni tälläisissä mestoissa, teinivuosina muuten vaan, myöhemmin myös työni puolesta. Baareissa ja keikkapaikoissa silloin kun ne ovat kiinni. Treenikämpillä, studioissa, takahuoneissa, varastotiloissa. Paikoissa, joissa voi samaan aikaan juoda viiniä, korjata autoja, lukea kirjoja, hoitaa sähköposteja, pystyttää taidenäyttelyä ja treenata musakeikkaa varten. Tuula ja Jarmo ovat taikoneet Golden Classicsista aivan omanlaisensa maailman, mutta tunnistan sieltä samoja elementtejä kuin kaikissa niissä muissa: aina on se sama tuttu tuoksu ja vanhoilla persialaisilla matoilla peitetyt lattiapinnat, joiden päällä kiemurtelevaa johtojen sekamelskaa saa väistellä kävellessään. Ja aina voi ottaa kylmän kaljan, mutta useimmiten kaikki juovat kahvia. Loputtomasti kahvia.

Ylläolevassa kuvassa minä ja Tuula, jotka tajusimme vasta nähtyämme tämän kuvan miksi ihmisiä joskus huvittaa, kun he katsovat meitä. Tuula voisi hiustensa ja habituksensa puolesta olla äitini tai isosiskoni. Meillä on maaginen kyky pukeutua mätsääviin aurinkolaseihin joka kerta kun näemme: esimerkiksi eilisiltana molemmilla oli kellanruskeilla linsseillä varustetut retromalliset pilottilasit ja kaikkia taas nauratti. Tuula on aivan mahtava tyyppi, omanlaisensa luonnonvoima, jolla on aina sata rautaa tulessa.

Ylläoleva kuva ei ole treeneistä, vaan oikeasta livetilanteesta samalta lavalta: virveli irtosi telineestään kesken keikan, mutta sehän ei rumpalia hidastanut. Kaikki muut keikkaillan kuvat katosivat viimekesäisen varkauden myötä, mutta tämän ja tuon ylemmän mustavalkoisen ruudun olin tallettanut toisaalle.

Miksi kirjoitan tästä juuri nyt? Eilen oli Golden Classicsin viimeinen ilta Jätkäsaaren makasiinissa. Kävimme moikkaamassa Tuulaa ja Jarmoa ja juomassa viimeiset kaljat, näimme muutaman livebiisinkin. Koirat olivat mukana, pysyivät tällä kertaa hihnoissaan. Se ei toki estänyt heitä peuhaamasta Lila-koiran kanssa.

Tänä aamuna raflassa on alettu pakata muuttolaatikoita. Seuraa siis muuttomyyntivinkki! Golden Classics myy tänään välillä 12-16 kaiken ylimääräisen irtaimiston vanhoista huonekaluista taiteeseen. Tarjolla myös rekkikaupalla vintagevaatteita ja asusteita Tuulan arkistoista. Kannattaa tulla penkomaan, jos menneiden vuosikymmenten aarteet kiinnostavat! Osoite on Tyynenmerenkatu 6, Jätkäsaari. Tunnistat oikean oven neonkyltistä, jossa lukee BAR – pujottele välitiloja ja käytäviä pitkin eteenpäin, kunnes olet perillä. Et voi erehtyä.

Golden Classicsin seuraava osoite löytyy Kaisaniemestä: liveohjelma jatkuu jo ensi viikolla legendaarisen Ravintola Kaisaniemen tiloissa nimellä Golden Stage. Varsinainen ravintolatoiminta on muissa käsissä, joten toivotaan, että lavan ympärille rakentuu pian samanlainen valtakunta kuin Jätkäsaaressa on ollut. Helsinki tarvitsee tälläisiä eläviä ja hengittäviä livemestoja, musiikin ystävien turvapaikkoja.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

You, it’s you and me

Kiitos kaikille mahtavasta keskustelusta parhaista cover-kappaleista! Palaan siihen vielä paremmalla ajalla, mutta sitä odotellessa pakko tuupata eetteriin vielä toinen versio Kate Bushin klassikkobiisistä Running up that hill. Oregonin Portlandista ponnistava dream pop -bändi Chromatics on levyttänyt muitakin hienoja covereita, kuten Neil Youngin kappaleen, joka löytyikin tuosta parin päivän takaisesta listasta. Yhtyeen elektroninen surina ja aavistuksen epävireinen ilmalaulu tuo vanhoihin biiseihin ihan uutta jännitettä. Täydellinen soundtrack sunnuntain päiväuniin.


☊ CHROMATICS – RUNNING UP THAT HILL