Arkistojen aarteet ~  Pipokausi, ala jo

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä blogin perustamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sarjassamme mieltäylentävät hetket matkalla tummatukkaisesta blondiksi: “Sä näytät ihan Jon Bon Jovilta”. Tämä mieheltä sen jälkeen, kun on pessyt, kuivannut ja laittanut hiuksensa ja juuri ajatellut, että eiköhän näillä nyt kehtaa lähteä ihmisten ilmoille, vaikka sävy nyt onkin vielä kaukana siitä mitä haluaisin sen olevan. Kun asuu sarkastisen ihmisen kanssa, todellisuutta ei pääse pakoon. Päässäni ei ole ihanasti sekainen indiepöheikkö, joka nyt vaan sattuu olemaan hieman lämpimän sävyinen, vaan kuohkea kinuskiunelma suoraan vuodelta 1984. Joko voi alkaa käyttää pipoa?!

Eksyin miehen kanssa myös kenkäkauppaan, jossa itsekurini petti ja mukaan tarttuivat saappaat, joista olen nähnyt unia koko viikon. Miehen kommentti: “Tarvitset enää sävyyn sopivan huotran ja viitan”. Seuraavalla kerralla tämä Bon Jovi-lookalike haltijasaappaissaan menee kaupungille naisseurassa.

PS. Ystäväni yritti vakuuttaa minulle, että hiukseni eivät todellakaan muistuta nuoren Jon Bon Jovin kampausta. Hän pyysi keskustelustamme täysin tietämätöntä, musiikillisesti ansioitunutta työkaveriamme arvioimaan, kenen muusikon hiuksilta pehkoni hänen mielestään näyttää, olettaen, että hän nimeäisi hemaisevan naispopparin jonka hiuksilla ei ole mitään tekemistä 80-luvun rokkareiden kanssa.

Vastaus: David Coverdale. Minä luovutan.

Pieni tauko tästä kaikesta

Kaupallinen yhteistyö Les Dauphins ja Asennemedia

Eläminen remontin keskellä on erinomainen tapa opetella sietämään keskeneräisyyttä ja epätäydellisyyttä. Yllättävän nopeasti tottuu esimerkiksi siihen, että keittiön tilalla on reikä. Oppii tiskaamaan kylpyammeessa, väistelemään kaasuliettä keskellä eteisen käytävää. Ei jaksa välittää siitä, että kaikki keittiössä olleet tavarat on erinnäisinä kasoina ja laatikkoina sijoitettu väliaikaisesti olohuoneeseen ja kylpyhuoneen lattialla makaa osiin purettu keittiön putkisto odottamassa sitä armoitettua hetkeä, kun se pääsee takaisin käyttöön.

Mutta aina silloin tällöin muistan miksi järkevät ihmiset eivät asu remonttinsa keskellä, vaan muuttavat siksi aikaa muualle. Eilen meni hetkellisesti hermo kaikkialle levinneeseen kaaokseen ja siihen, että arjesta on tullut yksi iso selviytymisleiri, jossa puhtaiden sukkien löytäminen on aplodien arvoinen suoritus. Ei auta, että meneillään on yksi syksyn kiireisimmistä viikoista, kaikenlaista pitäisi saada aikaan ja kaikki tärkeät tavarat ovat hukassa juuri sillä hetkellä kun niitä tarvitsee, vaikka ne olisivat sekunti sitten olleet siinä silmien alla pöydällä. En tajua, ehkä ne aistivat kireyden ja kipittävät karkuun.

Pieni tauko oli paikallaan. Päätimme Jarnon kanssa raivata asunnon vähiten ruuhkaisen nurkan, tehdä siitä nätin ja viettää illan siellä remonttievakossa. Laittaa musiikkia soimaan, avata viinipullon ja jutella, ainakin yrittää jutella jostain muusta kuin remontista tai työstä. Tälläisinä viikkoina se on vähän vaikeaa, tuntuu että päässä kuhisee herhiläispesä jonka saa hädintuskin hiljennettyä yöksi. Jarno on minua parempi rentoutumaan, soittelee jo kitaraa sohvan nurkassa silloin kun minun päässäni suriseva herhiläispesä vielä prosessoi tekemättömiä asioita, huomisen kuvauksia, sitä miksei rakennesuunnittelija vastaa ja mihin se yksi puhelinlasku on hävinnyt. Varmaan samaan paikkaan kuin kaikki rintaliivini, pyöränavaimeni, lempikahvimukini ja keskeneräinen kirja, joka minulla on lojunut yöpöydällä siinä optimistisessa harhassa, että ehtisin tässä kuussa lukea.

Tauko vaati asianmukaisen tarjoilun. Maistelimme ranskalaisen Les Dauphinsin Rhonen alueelta tulevia viinejä, jotka olivat meille itseasiassa entuudestaan tutut: näitä hinta-laatusuhteeltaan erinomaisia, noin 12 euroa maksavia luomuviinejä on tullut ostettua usein. Suosin viiniostoksilla useimmiten luomua ja rakastan Les Dauphinsin 20-luvun boheemia ranskalaisfiilistä huokuvia etikettejä ja raikkaita makuja.

Syksyn kunniaksi valitsimme illanviettoon punaista. Punaviini on tietysti ihan yhtä hyvää vuoden ympäri, mutta on kiistaton tosiasia, että se maistuu erityisen hyvin syksyisin. Kai se on niin, että valon vähetessä villasukkakaudella alkaa tehdä mieli täyteläisempiä makuja. Tästä kypsän punaherukkaisesta ja hapankirsikkaisesta punkusta piti Jarnokin, joka on yleensä nirso punaviinien suhteen ja juo mieluummin yleensä valkoista tai kuplivaa.

Ottaisin ihan pienen palan tuota pehmeää juustoa, kiitos.

Emme jaksaneet kokata mitään väliaikaisessa retkikeittiössä. Olkoonkin, että retkikeittiö on mahtipontinen nimitys käytävään ahdetulle pahvilaatikolle, jonka päällä on mikro ja keittolevy (potut kiehuvat siinä hyvällä tuurilla valmiiksi jo kolmessa tunnissa). Emme jaksaneet edes tilata kotiin ruokaa, teki oikeastaan mieli vain napostella. Nappasimme siis kaupasta koirankävelytysreissun varrelta pähkinöitä, muutamia juustoja ja pari kypsää viikunaa. Niitä täytyy ostaa aina kun niitä näkee, sitä ei tapahdu liian usein. Juno-koiralle ostettiin paketti tuoreita silakoita, mutta se ei suinkaan estänyt herkkusuuta olemasta eittäin kiinnostunut meidänkin eväistämme.

Nättihän tästä meidän työhuoneen nurkasta tuli, kun vähän järkkäilimme. Tunnelmallinen pieni pakopaikka, täydellinen astetta paremman arki-illan viettoon. Messinkinen lasipöytä ei ole jäämässä tuohon sohvapöydäksi, mutta ajaa asiansa huonejärjestyksen (hyvin, hyvin hidasta) muotoutumista odotellessa. Lempiasiani koko huoneessa on Manin mustien maalausten ohella tuo italialainen nahkasohva, jonka löysimme jo edelliseen asuntoon niin halvalla, etten kehtaa edes kertoa paljonko maksoimme siitä. Myöhemmin huomasin netissä, että noiden nahkasohvien hinnat alkavat kolmesta tonnista, joten tämä taisi olla niitä kerran elämässä -tyyppisiä kirppislöytöjä. Sohvan takana ja sivulla lojuu edelleen kasa tauluja odottamassa sitä hetkeä, kun pääsemme oikeasti sijoittamaan niitä seinille. Menköön toistaiseksi pariisilaisen rönsyilevän (*köh*) sisustuksen piikkiin.

Jostain silmiini osunut viinisuositus muuten mainitsee, että Les Dauphinsin hennosti paahteinen punaviini sopisi erityisen hyvin pitkään haudutettuihin pataruokiin. Tämä testataan heti kun meillä on taas keittiö. Eilisen perusteella viini sopii mainiosti myös sellaisenaan seurusteluun ja juustojen naposteluun.

60-luvun jalkavalaisin oli majaillut turhanpanttina makuuhuoneen nurkassa, piilotettuna kaikkien kamojen taakse niin ettei sitä ikinä käytetty. Nyt se pääsi paraatipaikalle eli kotimme ainoaan kohtaan, jossa on tällä hetkellä viihtyisää. Kynttilänvalo sai kruunata tunnelman. Huvittavaa sinänsä, että kaapista löytyy vaikka kuinka paljon erilaisia kynttilänjalkoja, mutta rakastan juuri näitä kahta messinkistä jalkaa ja kuljettelen niitä tilanteen mukaan huoneesta toiseen muiden odotellessa masentuneena vuoroaan olohuoneen vitriinikaapissa.

Naurattaa vähän tämän kuvan tahattomasti dramaattinen tunnelma. Jarno näyttää eksisentialistiseen taiteeseensa uponneelta 20-luvun boheemilta, vaikka oikeasti hän soitti Juno-koiralle omistettua laulua, jossa pääteemoina toistuivat pienen koiran mieltä kiehtovat aiheet lampaankyljyksistä loheen. Luna-koiraa varten taas on sävelletty keppilaulu, että jokaiselle jotain, kullekin kiinnostuksenkohteidensa mukaan.

Ihan kahden emme muuten olleet koko iltaa, saimme yllätysvieraaksi Jarnon isän. Harmi, ettemme tajunneet pyytää muusikkona työskentelevää isä Jussilaa laulamaan stemmoja Junolle omistetussa musiikkiesityksessä.

Maistoimme myös Les Dauphinsin roseeta. Keskihapokasta, hennon mausteista roseeta tuli ostettua kesällä usein, eikä vähiten siksi, että ah tuo pullo on maailman kaunein! Itse kuulun niihin, joiden mielestä rosee on kepeydessään ja keveydessään täydellinen seurusteluviini, jota saa ja oikeastaan kannattaa nauttia vuoden ympäri. Kepeyttä ei ole talvisin koskaan liikaa.

Mistä yhdessä työskentelevä ja remonttia tekevä pariskunta puhuu silloin kun ei puhu töistä tai remonteista? Niin, emme mekään tiedä. Ei vaan. Kyllä meillä aina riittää juttua, eikä kummallakaan ole onneksi mitään hirveän korkeita tasovaatimuksia niiden suhteen. Erityisen väsyneinä iltoina arviolta 90% kommunikaatiostamme on hölmöilyä, vitsailua ja toisen kiusaamista. Tietysti leikkimielistä sellaista. Paitsi jos minua kutitetaan, siitä on silloin vitsit kaukana.

Jarnokin tekee joskus sattumanvaraisiin asioihin kohdistuvia internet-tutkimuksia. Tällä kertaa hän oli selvittänyt mikä ero on korrelaatiolla ja kausaliteetilla. Ilahduin ja aloin pätevänä selostaa kuinka hän oli ymmärtänyt sen väärin, kunnes selvisi, että minä olen ymmärtänyt asian väärin viimeiset 20 vuotta. Hups. Harhautin häntä kysymällä hänen tämänhetkisestä lempikitarastaan (kyllä, niitä on useita, ja kyllä, suosikki vaihtelee). Siinähän se seuraava tunti sitten rattoisasti vierähtikin.

Musiikki on kyllä aihe, josta jaksamme molemmat jauhaa loputtomiin, vaikka minä en jaa hänen intohimoista suhdettaan kieli-instrumentteihin. Saatamme listata lempikappaleitamme tietyn teeman ympärillä, miettiä miksi se-ja-se yhtye ei koskaan breikannut vaikka kaikki menestyksen merkit olivat ilmassa tai kehittää salaliittoteorioita siitä miten Elvis, Jim Morrison ja heistä ainoana elossa oleva Glenn Danzig kuulostavat lauluäänensä puolesta yhdeltä ja samalta henkilöltä.

Soitimme vapaaillan kunniaksi toistolla kaikkia tämänhetkisiä jumituskappaleitamme:
– Kevin Morbyn Harlem River (ah haluan muuttaa tähän tunnelmaan asumaan)
– Sam Cooken A Change is gonna come (hyvä tarina ja täydellisesti kirjoitettu biisi)
– Paul Simonin Peace like a river (hyvät bluesvibat ja Paul Simon on sitäpaitsi nero)
– Collegen Desire (tällä saa ajettua itsensä todella kummallisiin mielentiloihin, jos luuppaa liian kauan)
– Fleetwood Macin Everywhere (okei, tämä on ikuinen jumituskappaleemme)

Jarno esitti myös tavanomaisen reklamaationsa siitä, että King Crimsonin tuotantoa ei löydy Spotifysta (“Kun Led Zeppelin ja Beatleskin löytyvät nykyään sieltä nykyään niin on se kumma” jne) ja käytimme taas tavanomaisen verran aikaa niiden metsästämiseen YouTubesta.

Juno-koira haaveilee edelleen juustosta.

Olipa kivaa. Ettei totuus unohtuisi, tässä vielä kuva siitä miltä kotimme näyttää heti näiden kuvien ulkopuolella. Laatikoita. Kasoja. Kaikkialla laatikoita ja kasoja. Tuossa lähimmässä pahvilaatikossa on muuten (sen päällä lojuvan hanan alla) remontin tieltä turvaan pakattuja viinilaseja. Ne kaivetaan sieltä takaisin käyttöön ja kutsutaan kaikki ystävät kylään heti kun remontti on ohi ja elämä taas raiteillaan.

Valviran ohjeistuksen mukaan alkoholiaihetta ei saa kommentoida, mutta keskustelu on muuten vapaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ilmasto muuttuu ja meidän täytyy myös

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut vuosikymmenen tärkeimmän ilmastoraportin, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta alkuviikon yhden internetin puhutuimman aiheen. Hyvä niin: meemien, pseudouutisten ja säästä valittamisen keskellä kerrankin aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Tarkemmin sanottuna ahdistaa. Viimeistään nyt alkaa olla todella selvää, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä ja hiton äkkiä. Meidän on muutettava elämäntapaamme perustavanlaatuisesti, kiteyttää Hesari alkuviikon olennaisimman uutisen. Hiilidioksidipäästöjä on pudotettava melkein puolella vuoteen 2030 mennessä, nollapäästöihin tulisi päästä vuoteen 2050 mennessä.

Karu tilanne ei ole voinut tulla yllätyksenä kenellekään uutisia seuranneelle. Aiheeseen liittyvää tutkimustietoa on tulvinut jo tovin oikealta ja vasemmalta. Olisi kokopäivätyö pysyä kaikesta perillä. Alkuvuodesta julkaistiin paljon palstatilaa saanut tutkimustulos, jonka mukaan lentopäästöt kuormittavat ympäristöä niin paljon, että niiden kompensointi muilla valinnoilla on tuhoontuomittu yritys. Kesällä päivänvalon näki toinen tutkimus, jonka mukaan lihateollisuus onkin yksi maapalloa eniten kuormittavista aloista ja vegaaniksi ryhtyminen on itseasiassa paljon isompi ympäristöteko kuin lentämisen vähentäminen. Elokuussa otsikkoihin puolestaan nousivat uutiset, joiden mukaan pikamuoti on kaikkein pahin saastuttaja. YK:n mukaan muotiteollisuus on yksinään vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä ja muotialan hiilijalanjälki on siten suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä.

Kuluttajana paitsi ahdistaa, myös turhauttaa. Ensinnäkin tulee selväksi, että aivan kaikki mitä teemme on ihan päin seinää. Toisekseen nämä toinen toisensa kumoavat ja radikaalisti eri mieltä olevat tutkimustulokset epäilyttävät – kuka niitä rahoittaa, kenen intresseissä on välittää mikäkin viesti, miten näitä asioita arvioidaan ja mitkä asiat ovat oikeasti vertailukelpoisia? Kuinka paljon enemmän minun pitäisikään kuluttajana tietää, että osaisin onkia informaatiotulvasta edes olennaisimmat? Ja kun tutkin asioita öisin kun en saa unta ja kuvittelen ohikiitävän hetken ajan ymmärtäväni edes jotain jostain, tärähtää aamulla eetteriin taas joku uutinen siitä kuinka uusimman järkivalintana pitämäni suosikkivihannekseni viljely tuhoaa jossain uhanalaisen eläinlajin viimeisiä pesimäalueita, riistää alkuperäiskansoja tai pilaa paikallisen vesistön. Sellaista se on. Kulutuksemme on ylittänyt maapallon kantokyvyn jo kauan sitten ja massatuotanto on vain harvoin kestävällä pohjalla.

Välillä olen mennyt kauppaan ja kutistunut kauhusta valikoiman äärellä, kun en ole kaikilta päässä sinkoilevilta infonmurusilta osannut enää päättää mitä ostaisin. Söisinko eettisesti kestävää Reilua kauppaa, ekologisesti tuotettua luomua, lähiruokaa vai asiantuntijoiden terveyssuosituksia – vaiko itsekkäästi sitä, joka tuntuu parhaiten sopivan omalle keholle? Kaikkea näitä ei voi saada samoissa tuotteissa. En enää tiedä pitäisikö talvisin syödä suomalaisissa kasvihuoneissa kasvatettua vai Espanjasta rahdattua lehtikaalta. Entä kumpi on maapallon mittakaavassa pienempi paha, syödä lähellä tuotettua luomulihaa vai Meksikossa kasvatettuja avokadoja? Eikä vaakakupissa paina vain ympäristöpäästöt: juuri luin uutisia Meksikon avokadosodista, joista en todellakaan ollut tiennyt. Tunnen välillä kroonista syyllisyyttä ihan kaikista valinnoistani, kaukaa tuoduista vihanneksistani, luomukananmunistani, koska eihän se luomu sitä takaa, että kanoilla olisi hyvät oltavat. Sehän tarkoittaa vain sitä, ettei kanoille syötetä myrkkyä. Eikä lähellä tuotettu ruoka tai kasvisruoka ole välttämättä ekologinen valinta.

Luomulaatuiseen vaahterasiirappiinkin liittyy saletisti joku ympäristökatastrofi, josta en vaan vielä tiedä.

Ruoka-ahdistukseni on sekamelska ympäristökysymyksiä, eettisiä näkökulmia ja terveyssuosituksia, jotka vaihtelevat sen mukaan keneltä kysyy. Kaikki on nykyään niin monimutkaista. Joskus kaipaan aikaa, kun vedin aamukahvini kanssa voileivän juustolla ja suolakurkulla miettimättä aamupalani sisältämää vehnää ja mitä se tekee elimistölleni, sitä millaista elämää juustoni tuottaneet lehmät elävät, millaisilla menetelmillä kahvipapuni on tuotettu ja kuinka kaukaa suolakurkkuni on rahdattu, jotta minä voisin pistellä sitä poskeeni selaten Hesarista aamun uutisia.

En silti tahdo takaisin aikaan, kun mitään ei tarvinnut ajatella. Juuri sen takia me olemme nyt tässä tilanteessa, josta IPCC:n ilmastoraportti kertoo hyvin lahjomattomalla ja koruttomalla tavalla. Olisin nyt valmis maksamaan monista asioista – esimerkiksi ruoastani – tuntuvasti enemmän, jos se takaisi sen, että se on tuotettu ympäristöä kuormittamatta ja ketään elävää rääkkäämättä. Parmesanjuustoni saisi maksaa tuplasti tai vaikka triplasti enemmän, jos tietäisin, ettei kukaan tai mikään ole kärsinyt sen vuoksi. Hinta tekisi siitä ehkä erityisen herkun, jota ostaisin harvemmin, mutta josta nauttisin sitäkin enemmän. Toisaalta tämäkin on yhdenlaista etuoikeutetun länsimaalaisen hölötystä: minulla on varaa ajatella näin, olla vapaaehtoisesti halukas maksamaan enemmän siitä luksuksesta, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa, surra hakattuja italialaisia lehmiä. Sellaista vaihtoehtoa ei ainakaan vielä ole tarjolla ja silti ostan parmesania silloin tällöin. Olen kaikesta kipuilustani huolimatta vain ajoittaisten pastahimojeni vietävissä oleva ihminen, ja vielä semiepälooginen sellainen, koska pastaan lorauttamani kuohukerman olen kuitenkin eettisistä syistä korvannut kaurakermalla.

Ahdistaa myös miten paljon vastuuta nykypäivänä vieritetään kuluttajien niskoille. Tottakai jokaisella aikuisella on vastuu valinnoistaan, mutta kaikilla ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia – aikaa, rahaa, ymmärrystä tai energiaa – kilpailuttaa uusiutuvaa energiaa hyödyntäviä sähkösopimuksia, laskea kauppakorinsa hiilijalanjälkeä, etsiä kestävistä luonnonmateriaaleista valmistettuja vaatteita tai pohtia omiin arvoihinsa peilaten tekeekö valintoja eettisillä vai ekologisilla perusteilla silloin kun molempia ei ole mahdollista saada. Täydellisessä maailmassa kestävien valintojen tekeminen olisi niin helppoa ja kannattavaa, että niitä tekisivät kaikki miettimättä asiaa sen enempää.

Toivon, että lainsäädännöllä ja taloudellisilla kannustimilla lisättäisiin yrityksiin kohdistuvaa painetta muuttaa tuotantomenetelmiään ja tuotteitaan vastuullisempaan suuntaan. Tuntuu absurdilta, että kuluttajia syyllistetään siitä, kun he ostavat epäekologisia asioita, mutta samaan aikaan niitä valmistavat yritykset saavat kaikessa rauhassa jatkaa tuotantoaan räikeästi ympäristöä saastuttavilla menetelmillä eikä kukaan, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa asiaan, tunnu tekevän yhtään mitään.

Uskon kyllä kuluttajien valtaan vaikuttaa, mutta olemme selvästi sen suhteen jo liian myöhässä – se on liian pientä, liian hidasta saamaan tarpeeksi ajoissa aikaan isoja muutoksia. Puhutaan paljon suuremmista rakenteista kuin siitä ottaako lähikauppa asiakkaidensa toiveista valikoimiinsa luomuinkivääriä tai edes siitä alkaako halpaketju kuluttajien vaatimuksesta käyttää 3% enemmän luomupuuvillaa. Se ei tietenkään tarkoita, että kuluttajana voi luovuttaa, nojata taaksepäin ja lakata vaatimasta jotain parempaa, mutta tarvitaan vielä paljon enemmän. Aidosti vastuullisesti ajattelevia ja kestävää kehitystä edistäviä yrityksiä, näkyviä muutoksia yhteiskunnallisissa rakenteissa ja isoja poliittisia päätöksiä, jotka ohjaavat valintojamme, halusimmepa tai emme.

Jos ympäristöä tuntuvasti kuormittavia asioita, kuten lentämistä, esimerkiksi verotettaisiin huomattavasti enemmän, sillä olisi välitön vaikutus siihen kuinka moni meistä lentäisi monta kertaa vuodessa pienelle viikonloppulomalle vain siksi, että voi. Eikä uuden paidan kuulu maksaa kymppiä, ei vaan kuulu.

Facebook-kaveri suututti tahattomasti liudan tuttujaan jakamalla Lundin yliopiston laatiman listan, jossa lueteltiin suurimmat mahdolliset ympäristöteot. Listan ylimpänä oli yksi lapsi vähemmän, joka säästää listan mukaan 23,7-117,7 tonnia päästöjä vuodessa. Siis kymmeniä ellei satoja tonneja! Kakkosena tuli yksityisautoilusta luopuminen, joka vähentää päästöjä 1000-5300 kiloa vuodessa. Yksi lento vähemmän säästää 700-2800 kiloa vuodessa, kasvispohjainen ruokavalio puolestaan vähentää päästöjä 300-1600 kilolla. Lista perustui 39 vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimukseen.

Listan ensimmäinen luku on valtava ja erotus seuraaviin hurja, mutta eihän tämä lopulta yllätä – on selvää, että lisääntyminen on yksi eniten palloamme kuormittavista asioista. Ehkä voisinkin keulia sillä, että olen elänyt 37 vuotta tekemättä tänne maapallolle lisää ihmisiä, mutta en olisi silloin rehellinen. Huoli siitä millaiseen maailmaan nykypäivän lapset syntyvät ja millainen maapallo heille jää, kun meitä ei enää ole, on ollut vain yksi ja lopulta melko pieni syy siihen, etten ole tullut tähän mennessä perustaneeksi perhettä. Uskon, että ympäristötekijät ohjaavat lopulta hyvin harvan valintoja näinkin suuressa asiassa. Jos ihminen ihan todella haluaa lasta, hän tuskin jättää sen tekemättä ekologisista syistä. Onhan minullakin koira, koska halusin sellaisen, huolimatta siitä että koirillakin on melkoinen hiilijalanjälki.

En tiedä mitä ajattelisin lapsiasiasta. On tosiasia, että maapallo ei kestä tätä väkimäärää ja siksi arvostan jokaista periaatteesta lapsetonta, mutta samaan aikaan tuntuu kummalta, että juuri hyvinkoulutetut ja kriittisesti ajattelevat pohjoismaalaiset karsivat muutenkin vähäistä lapsilukuaan säästääkseen ympäristöä. Eivät ne muutamat syntymättä jäävät lapset tee edes lovea tilastoihin monen muun maanosan väestönräjähdyksen mittakaavassa – sitäpaitsi juuri niiden lasten joukossa voisi tulevaisuudessa olla vastuulliseen ajatteluun kasvatettuja, koulutettuja aikuisia, joilla olisi keskivertoa paremmat edellytykset vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä politiikassa ja isoissa yrityksissä tehdään. Mutta tässä on tietysti ilmeinen riski haksahtaa aiheelle tyypilliseen vastuunsiirtoon – mitäpä minun ajamisillani on väliä, kun maailman merillä seilaa satoja tuhansia rahtilaivoja? Ketä kiinnostaa ostinko muovipussin, kun Aasiassa heitetään joka päivä miljoonia muovipulloja mereen? Mitä sillä on merkitystä teemmekö me lapsen vai ei, kun se varsinainen väestönkasvuongelma sijaitsee ihan muualla?

Eikä sovi tietenkään unohtaa, että juuri meillä länsimaalaisilla on kaikkein korkein hiilijalanjälki ja juuri siksi meidän täytyy olla eturintamassa vähentämässä aiheuttamiamme päästöjä. Tosin voi olla, että tämän päivän lapset tulevat olosuhteiden pakosta tottumaan toisenlaiseen elintasoon, josta me olemme saaneet nauttia.

Positiivista on, että ilmastonmuutoksesta puhuu tällä hetkellä tosi moni. Vanhempiemme sukupolvi ei muutamia hippejä lukuunottamatta enimmäkseen murehtinut koko asiaa. Harmi vaan, että ihmiset tuntuvat käyttävän kaikkein eniten energiaa siitä kinaamiseen kenen elämäntyyli kuluttaa eniten tai vähiten ja samalla unohtuu se olennainen: meidän ihan kaikkien on tehtävä jotain sen eteen, että planeettamme pysyy elinkelpoisena myös meidän jälkeen tuleville. Saavutetuista eduista ei ehkä huvita luopua, mutta nyt ollaan pakkotilanteessa: kaksitoista vuotta aikaa pysäyttää ilmastonmuutos on niin isolle tehtävälle hälyttävän lyhyt aika. Tutkijat ovat kuitenkin jankuttaneet ilmastonmuutoksesta 60-luvulta saakka ja meillä on ollut yli 50 vuotta aikaa tehdä asioita, mutta olemme onnistuneet tähän mennessä pelkästään pahentamaan tilannetta.

Huolestuttaa myös, että eniten korjattavaa tuntuu olevan heillä, jotka ovat asiasta vähiten kiinnostuneita. Jos tuo valtava joukkio tekisi edes pieniä muutoksia elintavoissaan, vaikutukset olisivat suuria. Vaikka oma lähipiirini on täynnä matkustamista ekologisista syistä rajoittavia kasvissyöjiä, tiedän eläväni kuplassa, joka ei millään tavoin edusta ajatus- ja arvomaailmaltaan maamme suuria massoja. Jos he vaihtaisivat päivittäisen lounaspihvinsä edes joka toinen päivä kasvisruokaan, sillä olisi enemmän vaikutusta kuin sillä, että muutama prosentti väestöstä on vakaumuksellisia vegaaneja. Ja jos jatkuvasti työnsä puolesta reissaavat hoitaisivat edes osan kokouksistaan Skypellä, se vaikuttaisi lentopäästöjen vähentämiseen huomattavasti enemmän kuin se, että muutenkin tiedostava pariskunta vaihtaa vuoden ainoan ulkomaanmatkansa kylpylälomaan naapurikaupungissa.

Mutta hyvähän tässä on huudella. On se minullekin kiusallista, katsoa peiliin ja miettiä paljonko voisi ja pitäisi tehdä toisin. Koko ajan hävettää ja silti olen monissa asioissa niin itsekäs, etten millään haluaisi tehdä toisin.

Olen liikkunut koko elämäni pyörällä ja julkisilla, mutta viime keväänä hankimme pakun, koska yhä liikkuvimmaksi käyvät työmme ja pohjoisessa sijaitseva raksaprojektimme vaativat sitä. En ole siitä ylpeä, mutta en ole valmis palaamaan autottomaan elämään – silloin pitäisi luopua pakun lisäksi monista töistä ja suvun vanhan hirsitalon kunnostuksesta. Ennen kuin alat huutaa, mieti hetki: luopuisitko sinä?

En ole lentänyt kertaakaan puoleen vuoteen. Kuulostaa hyvältä, mutta sitä edeltävän vuoden aikana matkustimme niin paljon, että hiilijalanjälkemme hipoo takuulla tähtiä yhä. Niistä reissuista on julkaisematta vielä vino pino juttuja ja valokuvia, joiden jakaminen arveluttaa, mutta samaan aikaan en tahdo unohtaa niitä pöytälaatikkoon, kun olemme kerran matkustaneet toiselle puolelle maapalloa niitä tekemään. Yritän ajatella, että ehkä matkajuttumme tarjoavat jonkun syksyyn niin paljon lämpöä, ettei ole pakko itse matkustaa. Samalla tiedän, että tulen itsekin vielä reissaamaan – tuskinpa enää niin paljon kuin joskus, mutta en pysty olemaan loppuelämää aloillani, vaikka ilmaston kannalta se olisi järkevintä. Ehkä muutan jonain päivänä ulkomaille ja saan sillä tavoin tyydyttää ikuista nälkääni nähdä, kokea ja ymmärtää tätä maailmaa.

Hävettää myös se, että meillä on juuri nyt käynnissä keittiöremontti (jep, kuvituskuvat ovat kaukaiselta ajalta ER eli ennen remonttia) emmekä kaaoksen keskellä ole jaksaneet lajitella biojätteitä, koska meillä ei ole täyteenahdetulle käytävälle sijoitetussa retkikeittiössämme järjellistä paikkaa edes sekajätteille. Paperi- ja pahvijätteen kierrätän silti sinnikkäästi, taittelen talouskartonkia jaloissani kahiseviin paperipusseihin ja tunnen epämääräistä ärtymystä siitä, että kuvittelen tällä puuhastelulla voivani vaikuttaa johonkin.

Ostan harvoin mitään vaatekaappiini tai kotiini muualta kuin kirppiksiltä, mutta turha tässä on kiillottaa kruunuaan secondhand-hankinnoilla, sillä saan usein työni kautta esimerkiksi uusia vaatteita. Nytkin on kaapissa pari uutta takkia, joita rakastan ja vaalin, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten olisi varsinaisesti tarvinnut mitään uutta. Jos olisinkin, olisin voinut löytää jotain ihanaa vintagena.

Kaiken kukkuraksi työskentelen alalla, jonka ansaintalogiikka perustuu mainontaan. Sanomattakin selvää, että ammatinvalintani ei ole vastuullisimmasta päästä. Haluan elää omien arvojeni mukaista elämää ja siksi olen vimmaisesti ajatellut näitä asioita viime aikoina, pohtinut onko mainonta aina pahasta ja voinko omalta osaltani vaikuttaa ihmisten kulutustottumuksiin positiivisilla tavoilla. Olen tehnyt viimeisen parin vuoden aikana monenlaisia arvovalintoja, kuten kieltäytynyt kampanjoista, joiden tuotteet eivät ole vastuullisesti tuotettuja ja tarttunut sen sijaan niihin, jotka liittyvät esimerkiksi kierrättämiseen, kasvissyöntiin tai ekologisesti kestävään biokaasuautoiluun. (Kuulostaa nyt hirveän helpolta. Ei aina ole ollut, usein on jossain yrittäjän rahapulassa tehnyt mieli vaan ottaa se tarjottu raha ja juosta.) Kosmetiikkarintamalla teen töitä nykyisin vain luonnonkosmetiikkabrändien kanssa. Pysyn kaukana pikamuodista ja suosin mieluummin kotimaista suunnittelua, lähituotantoa ja laatua, joka kestää aikaa ja käyttöä. Nopeasti vaihtuviin trendeihin innostamisen sijaan liputan ajattomien valintojen ja oman tyylin löytämisen puolesta. Ja vaikka olen kaukomatkaillut enemmän kuin omatunto kestäisi, en ole sentään vuosiin suostunut pikaisiin pressimatkoihin, joissa lennetään yhden lanseerauksen takia jonnekin 24 tunniksi.

Mutta silti työni luonne on useimmiten sama. Jos kieltäytyisin jokaikisestä työkeikasta, jonka tavoite on myydä jotain, jäljelle jäisi ehkä satunnainen kansaa valistava hyväntekeväisyyskampanja, joilla en elätä edes pientä koiraani. Mitä vaihtoehtoja jää?

Aina voisin tietysti vaihtaa alaa, heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi ja syödä käpyjä, ellei taiteellinen menestys ja sen suoma taloudellinen turva sattuisi osumaan taianomaisesti kohdalle. Työni luonne ei nimittäin olennaisesti muuttuisi, jos menisin takaisin sinne mainosmaailmaan mistä tulinkin tai ryhtyisin vaikka kokopäiväiseksi kaupalliseksi valokuvaajaksi. Oikeastaan kaikki asiat, joilla olen tähän mennessä elättänyt itseni, ovat liittyneet tavalla tai toisella markkinointiin, mainontaan ja myymiseen.

Kokopäiväiseksi kirjailijaksi antautuisin ilomielin heti välittömästi, mutta itsensä elättäminen kaunokirjallisuudella onkin ihan toinen juttu eikä kirjailijaksi noin vaan ryhdytä – se on ammatti, joka ansaitaan. Kerään koko ajan rohkeutta ja päättäväisyyttä yrittämiseen.

Tai sitten voin sitä rohkeutta kerätessä pyrkiä muuttamaan tätä alaa sisältäpäin. Taivuttaa nykyistä työtäni kestävämpään suuntaan, hyödyntää suuri yleisö puhumalla asioista, joihin uskon ja jotka ovat minulle tärkeitä. Kannustaa ihmisiä hankkimaan tarvitsemiaan tavaroita edes joskus käytettynä uuden sijaan. Mainostaa laadukkaita, lähellä tuotettuja tuotteita, joiden käyttöikä on mahdollisimman pitkä. Kirjoittaa musiikista ja taiteesta, jotka rikastuttavat meitä kuormittamatta tätä maailmaa. Jakaa kasvisruokaohjeita ja kannustaa ostamaan linssejä sisäfileen sijaan. Inspiroida lähimatkailuun, kotimaan nurkkien koluamiseen. Lähestyä itse vastuullisesti toimivia yrityksiä ja aktiivisesti ehdottaa heille yhteistyötä. Nostaa näitä aiheita esiin ja käydä tätä keskustelua, vaikka olenkin vain ihminen enkä kykene täydellisiin tai aina edes keskivertosuorituksiin. Voin silti opetella uusia tapoja ja asenteita vanhojen tilalle, ottaa asioista selvää, yrittää ymmärtää syy-seuraussuhteita ja tutkia öisin asioita, joita en tiedä.

Tästä kaikesta kirjoittaminen ei voi olla turhaa. Ehkä voin kaikesta huolimatta tehdä lopulta enemmän hyvää kuin huonoa? Lupaan ainakin yrittää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA