Vierasmajan värit

Se ken ottaa ja muuttaa Hankoon, saa pian huomata, että kyläilyinto varsinkin kesäkuukausina kasvaa eksponentiaalisesti. Olemme aina olleet kovia kestitsemään ja ystäväpiirimme on laaja ja hälyisä, mutta nyt tulijoissa oli sellaisiakin, joita emme edes muistaneet tuntevamme. Lisäksi talomme, vaikka onkin neliöiltään suurehko, koostuu vain kahdesta huoneesta ja keittiöstä: jo oma väki alkaisi ennen pitkää tarvita lisää tilaa.

Onneksi meidän talomme pihapiirin tontinnurkassa notkui vanha, kaksikerroksinen tiilirakennus. Osa sen seinästä oli kovalla kädellä revitty auki, ikkunat ja ovet repsottivat. Aloimme kuitenkin hieroa kauppoja ja erinäisten vaiheiden jälkeen tiilikasa oli meidän.

Meillä oli nyt siis käsissämme oman rapistuvan satavuotiaan kotimme, pienten lasten ja paineisten työaikataulujen lisäksi yksi romahtamaisillaan oleva kivitalo lisää. Tätä voisi jo kutsua harrastukseksi.

Ensin valmistui hissukseen alakerran asunto, joka sai lempinimen Taiteilijaresidenssi, sillä se täyttyi nopeasti hankolaisten tai Hangossa viihtyvien taiteilijoiden töillä. Jopa terracotan värisellä betonilattialla oleva “matto” on siihen varta vasten maalattu. Asunto oli alusta asti kovassa käytössä, eikä se riittänyt alkuunkaan.

Eivätkä riittäneet rahammekaan. Siksi vasta kevättalvella 2018 oli yläkerran remontin vuoro. Alunperin ajattelimme jakaa tilan kahdeksi asunnoksi, mutta kaunista, avointa tilaa teki pahaa pilkkoa. Vaikkei tilassa ollut lattian vertaa valmista, saattoi jo kuvitella kuinka valo kulkisi, kuinka pihan vanha vaahtera vuoroin värjäisi sisätilat punaisiksi ja keltaisiksi tai suodattaisi kevään kuulautta hentojen lehtien lomasta vinon katon alle. Päätimme pysytellä alakerrassa hyväksi ja toimivaksi havaitussa yhden huoneen ja keittiönurkkauksen mallissa.

Suunnittelussa kaikki lähti Parkkosen valokuvateoksesta ja sen väreistä. Tiesin sille heti paikankin, seinällä, jota ei vielä ollut. Ostin myös keittiöpyyhkeitä ja taidekirjoja, ennen yhtäkään lattialankkua tai laattaa. Tiesin haluavani sinapinvärisen sohvan ja smaragdinvihreät keittiön kaakelit. Siihen asti kaikki oli helppoa.

Tiedätkö, kuinka montaa harmaata maailmassa on? En minäkään, ennen kuin piti päättää lattian ja kattopalkkien sävyt. Ikean keittiö aiheutti niin paljon itkua ja hammastenkiristystä, että aloin allekirjoittaa reklamaationi nimimerkillä “Hermorauniot Hangosta”. No, koska en ymmärrä remppahommista juuri mitään, sanon vain, että paljon oli kaikenlaista, osa meni paremmin ja nopeammin, osa vaikeimman kautta ja hitaasti.

Jutellaan mieluummin sisutuksesta!

Parisängyn päätyseinällä olevat julisteet ostimme Kööpenhaminan lähellä sijaitsevasta Louisianan taidemuseosta, jossa kävimme katsomassa Picasson keramiikkanäyttelyn juuri remontin alkumetreillä. Rakastan Louisianaa!

Pitkä ruokapöytä, vanha kannellinen puusohva, tarjoiluvaunu ja suurin matto ovat vanhempieni varastoista. Mutsi ja faija, osaatte olla välillä vähän ärysttäviä, mutta teillä on silmää ja ihanat varastot ♥

Rahi, johon on virkattu? koristeommeltu? ristipistetty? (jos en osaa remppajuttuja, en myöskään osaa edes nappia ommella) ukkometso, on edesmenneen sukulaistätini peruja. Hän oli kova tyttö metsästämään, rakasti viskiä ja poltteli askikaupalla tupakkaa. Ja oli siinä sivussa arvostettu kunnanlääkäri tuolla itärajalla. Rauha hänen varsin kipakalle sielulleen.

Sinapinkeltainen sohva oli vaikea löytää (silloin, nythän niitä toki saa). Olin saanut päähäni, että Rolling Stonesin ollessa evakossa eteläranskalaisessa Nellcôten kartanossa, venyivät he lonkkaluut loistaen juurikin sinapinvärisellä sohvalla. Mitään todistetta tälle mielikuvalle ei ole, mutta halusin juuri sen verran dekadenssia vierasmajaammekin. Myös Serge Gainsbourg tuijottelee seinällä kaukaisuuteen samasta syystä.

Vihreät kaakelit toivoin ladottavan ihan vieriviereen vapaalla kädellä, siis ilman varsinaista saumanväliä. Siitä jouduimme hiukan keskustelmaan yhden Mikon kanssa, mutta hän oli yhteistyökykyinen ja teki loistojälkeä. Hänen taidonnäytteensä on mm. myös kuvissa juuri ja juuri vilahtava kylpyhuoneen lattia.

Näiden kuvien jälkeen on järjestystä jo veivattu. Metallirunkoinen lasihyllykkö sai väistyä, ja kaunis, ystävältä ostettu senkki pääsi paremmalle paikalle vastakkaiselta seinältä. Sen yläpuolella on nykyään taiteilijaystävämme Heikin anarkistinen kirjontatyö (tekniikan nimi on todellakin anarkistinen kirjonta, en keksi näitä päästäni!), jossa on kaviaaria ja paahtoleipää. Muistuttakaa, että näytän sen teille joskus. Myös suuri artisokkatyö on Heikin, ja se on myytävänä. Käytämme tilaa myös pienimuotoisena taidegalleriana.

Huomaatko kattopalkkien ruosteiset rautakannattimet? Ne löytyivät meidän kellaristamme, ovat arviolta satauotiaat ja kielivät talomme historiasta läkkisepänpajana, jossa on valmistettu mm. Hangon Keksin peltirasiat ja Bengtskärin majakan rautaosat. Uskon kannattimien tuovat hyvää onnea: niin täydellisesti ne istuivat paikoilleen, ja olivat juuri se roso, jonka vielä kaipasin.

Me olemme aina avioeron partaalla remontoidessamme, mutta unohdamme heti projektin päättyessä miksi. Unohdamme myös, että olisimme ikinä sanoneet “ei koskaan enää”. Onneksi remontoitavaa ei juuri tällä hetkellä taida olla. Ellei lasketa oman kodin lattioita (purettava kaikki, asennettava maalämpöä hyödyntävä lattialämmitys ja päälle haluan kivilaatat, koska rakastan kävellä sisällä kengät jalassa), ulkoseinien rappausta, ikkunoiden ja ehkä ovienkin kunnostamista tai uusimista, takan rakentamista, keittiöremppaa ja sen sellaista pientä. Kylpyhuonettakin olisi syytä vähän vilkaista.

Ranskalainen sananlasku kuulemma sanoo jotenkin niin, että kun talo on valmis, ihminen voi ottaa ja kuolla pois. Me olemme kai kuolemattomia.

Alunperin Glorian Kodissa 8/2019 julkaistut kuvat otti Krista Keltanen. Alkuperäisen jutun toimittajana oli Jonna Kivilahti. Vierastalon yläkerta esitellään pian myös brittijulkaisussa 25 Beautiful Homes.

PS. Meidän varsinaisen kotimme esittelyn löydät mm. tästä Anna palaa Anna -blogin postauksesta.

Kunnon kengät talveksi

Kaupallinen yhteistyö Ten Points ja Asennemedia

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Nyt on asiat sillä tavalla ihanasti, että saavuimme juuri Lappiin ja täällä on talvi aluillaan! Maassa on kuurakerros ja hengitys höyryää pikkupakkasessa. Hihkuin kuin pikkulapsi jouluaattona, koska pääsin käyttämään uusia TEN POINTSEJANI niille sopivassa säässä. Täällä ollessa sitä huomaa arvostavansa yksinkertaisia asioita, kuten lämpimiä vaatteita ja toiminnallisia varusteita, jotka pitävät kuivina kelissä kuin kelissä.

Suhteeni kenkiin on ollut aina todella käytännöllinen. Ne ovat jalkojeni jatke, niiden pitää olla valmis kaikkeen. Olen myös kohdellut niitä aina yhtä säälimättömästi kuin olen kohdellut kehoani. Skeittasin koko nuoruuteni ja kuljin kesät talvet skeittikengissä. Silloin totuin siihen, että kenkien käyttöikä oli todella lyhyt: kun yhdet oli skeitattu puhki, hankittiin seuraavat. Eikä nekään kovin kauaa kestäneet.

Siitä on vähän jäänyt päälle tapa, että kenkiä on kierroksessa kerrallaan vain yhdet lempparit, jotka joutuvat suhteettoman kovalle kulutukselle. Rakastan ne rikki kävelemällä niillä joka päivä, satoi tai paistoi: kuljen niissä kaupungilla, keikoilla, retkillä, koirien kanssa puistoissa, kunnes koittaa sydäntävihlaiseva hetki ja näen ne käytävällä oikeassa valossa. Kantapäät on astuttu ruttuun, saumat purkautuvat. Pohja nauraa joka puolelta ja alkuperäisestä väristä on jäljellä enää pieni häivähdys jossain sisäsyrjän tienoilla. Mutta kun ne on niin hyvät jalassa. Tottakai, koska käytän niitä aina.

Olen aiemmin ajatellut, että kengät on tehty käyttöä varten ja jos ne eivät kestä, vika on niissä, ei minussa. Se on tietysti täysin harhaista ajattelua, sillä mitkä tahansa kengät saa käveltyä rikki, jos niitä käyttää joka päivä eikä pidä niistä ollenkaan huolta. Turhan monet kengistäni ovat sitäpaitsi olleet valmiiksi vähän kuluneita kirppislöytöjä, jotka eivät ole välttämättä olleet uutenakaan kaikkein laadukkaimpia, ja silloin niihin on ehkä suhtautunutkin vähän niin, ettei se ole niin tarkkaa.

Viime vuosina olen alkanut panostaa kenkiin vähän enemmän ja suosia laatua, joka tarkoittaa mulle sitä, että nahka on kunnollista, tikkaukset vahvat ja käsituntuma on jykevä, kestävänoloinen. Yleensä sen tunnistaa heti, kun ottaa kengät käsiin ja tunnustelee niitä. Yhdeksi laatuvaatimukseksi on noussut myös vastuullisuus. Kerskakulutus ei todellakaan ole hot. Mulle yksi hyvän laadun tae on se, että brändit oikeasti miettivät vastuullisuuskysymyksiä ja tekevät niiden eteen konkreettisia tekoja.

Kunnollisia talvikenkiä en ole silti omistanut koskaan, koska olen hölmösti ajatellut, että mitkä tahansa kengät palvelevat talven yli, jos niiden sisään vaan pistää villasukan. Ihan kuin talvikengissä olisi kyse vain lämmittävyydestä. Nyt vähän viisaampana ajattelen myös talvikelien kosteutta ja liukkautta.

Niinpä päätin hankkia vihdoin kunnon talvikengät, kun ryhdyin yhteistyöhön ruotsalaisen Ten Pointsin kanssa ja sain tilaisuuden valita kenkäparin heidän valikoimistaan. Joka vuosi ne nietokset saapuvat ennemmin tai myöhemmin myös Helsinkiin ja pilaavat jotkut villasukilla vuoratuista kesäkengistäni. Nyt sellaiselle haaskaukselle laitetaan loppu. Kesäkengät pääsevät pienen kotihuollon tai suutarin kautta kaappiin talvilepoon.

Ten Pointsilla on naisille ja miehille SUSTAINABLE-mallisto, jonka kengät on tehty ympäristöystävällisestä kasviparkitusta nahasta. Omat suosikkini olivat konjakinruskea EMIL ja klassiset mustat NEW MERCURY-nauhakengät. Molemmat ovat hyvin lähellä mun default-kenkää, jotka ostan uudelleen ja uudelleen: pidän siitä, että kengissä on saumaton kärki ja jonkin verran vartta. Päädyin kuitenkin näihin kuvissa näkyviin talvisiin BERTIL-kenkiin, jonka jykevällä kumipohjalla ja lämpimällä villavuorella pärjää takuulla talven yli.

Stella kuulemma muistaa Ten Pointsin “hamaasta nuoruudestaan”, mulle merkki oli uusi tuttavuus. Tykkäsin heti: skandinaavisen selkeää muotoilua ilman turhaa koristelua, malleja jotka eivät mene muodista ja mikä parasta, vastuullisuudesta on tullut keskeinen osa Ten Pointsin filosofiaa. Haluan tukea brändejä, joilla on kestävät arvot, jotka voin itse kuluttajana allekirjoittaa. Meidän vastuulla on tietysti ottaa selvää millaisia arvoja ja tuotantoa tuemme rahoillamme, mutta menen itse välillä ihan tilttiin kaikesta tiedon etsimisestä ja oikeiden valintojen tekemisen vastuusta. Mua rauhoittaa ajatus, että Ten Points on firma, joka on tehnyt vastuullisuudesta yhden keskeisimmistä arvoistaan ja systemaattisesti toteuttaa sitä omassa tuotannossaan. Kengät suunnitellaan Ruotsissa ja valmistetaan suurelta osin käsin Portugalissa, jossa tehtaat noudattavat REACH-sopimusta ja EU-lainsäädäntöjen mukaisia työoloja. Kenkien vuorimateriaali on kromitonta ja aina aitoa nahkaa tai sertifioitua villaa. Nahka on lihateollisuuden ylijäämää ja pakkauksissa käytetään ainoastaan kierrätysmateriaaleja. Brändi uskoo hitaaseen muotiin ja suunnittelee ajattomia malleja, jotka kestävät kaudesta toiseen.

Rakastan tuota aitoa villavuorta ja lumiläppää, koska koira rakastaa loikkia lumessa ja välillä sinne hankeen on pakko mennä mukaan.

Tästä eteenpäin haluan myös huoltaa kenkiäni paremmin, jotta ne kestäisivät kauemmin. Nämä talvikengät on nyt kosteussuojattu, valmiit loskalle ja lumelle. Pitää myös muistaa antaa kenkien levätä! Jos olisi oikein fiksu, niin hankkisi näiden uusien lempikenkien kaveriksi toiset samanlaiset, vaikka eri värissä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Päivä Torikortteleissa

Kaupallinen yhteistyö Torikorttelit

Olen aina rakastanut kaupungilla lorvimista. Kiireetöntä kuljeskelua kaduilla, arkkitehtuurin ja ohikulkevien ihmisten katselemista, pistäytymistä putiikkeihin ja gallerioihin. Parasta on, jos aikaa riittää päähänpistoihin: pysähtymiseen kahville tai viinilasilliselle, ehkä museovierailuun tai eväshetkeen puistonpenkillä. Helsingissä on niin paljon katseltavaa, että joka kerralla huomaa jotain uutta. Rakennuksen jota ei ole aiemmin hoksannut, salaista puutarhaa muistuttavalle sisäpihalle johtavan porttikongin, korttelin kulmaan auenneen kahvilan.

Viime aikoina tätä on alettu kutsua lähimatkailuksi, omassa kotikaupungissaan lomailuksi. Osuvaa, sillä juuri siitä on aina ollut kyse: rentoutumisesta, tähän hetkeen keskittymisestä. Mieli tyhjenee arkiasioista, kun sitä ruokkii kauneudella, arkkitehtuurilla, pienillä nautinnoilla joita kaupunki on täynnä, mutta joiden ääreen pysähtymiseen ei aina ole aikaa.

Ei todella tarvitse matkustaa kauas päästäkseen lomatunnelmaan. Helsinki on yksi kauneimpia kaupunkeja, jotka tiedän, eikä täältä ole vaikea löytää nähtävää tai tehtävää. Ihmisluonto on sellainen, että sitä helposti juuttuu samoihin reitteihin ja paikkoihin, joten välillä tekee hyvää avata silmät ja suunnata seikkailuihin vähemmän kolutuille kulmille.

Vietimme tällä viikolla staycation-hengessä inspiroivan päivän Torikortteleissa, Helsingin historiallisessa keskustassa, joka on viimeisen parin vuoden aikana täyttynyt kuhinalla: kahviloilla, kortteliravintoloilla ja pienillä kivijalkakaupoilla. Kolmen korttelin verran mukulakivikatuja ja upeita vanhoja rakennuksia, kulttuuria ja tunnelmallisia sisäpihoja sekä tietysti kaupunginmuseo. Sijainti Kauppatorin ja Senaatintorin välissä on lyömätön – samalla voi pistäytyä haistelemaan markkinatunnelmaa (juuri nyt on ollut käynnissä Silakkamarkkinat).

Torikorttelit ovat tutut, siellä sijaitsee mm. lempipizzeriani ja supertunnelmallinen salakapakka, korttelikino, panimo ja moni kiva putiikki. En ole kuitenkaan aiemmin seikkaillut siellä kokonaista päivää saati jakanut kootusti vinkkejä alueen kokemiseen. Seuraa siis kuvapäiväkirja päivämme varrelta!

Saimme ikkunapöydän, josta näkee suoraan Senaatintorille.

Aloitimme päivän aamiaisella Café Engelissä. Klassikkokahvila sijaitsee yhdessä kaupungin vanhimmista kivitaloista ja parasta ovat runsaat aamiaiset, joita tarjoillaan joka päivä klo 12 saakka. Rakastan kahvilan sisustusta kuluneine antiikkimattoineen ja messinkivalaisimineen ja sitä, että kahvisantsi tarjoillaan suoraan hopeisesta kahvikannusta. Leivosvitriini notkuu herkuista, me testasimme tällä kertaa klassikoita: porkkanakakkua ja lime-marenkikakkua. Engelissä voi käydä myös lounaalla: lista on täynnä klassikoita punajuuripihveistä lohikeittoon.

Kesäiltaisin sisäpihalla on Kesäkino Engelin elokuvanäytöksiä, joiden ohessa voi nauttia lasin viiniä tai tilata lautasellisen naposteltavaa. Todellakin visiitin arvoinen.

Torikorttelit ovat täynnä kivijalkakauppoja, joita kolutessa vierähtää helposti puoli päivää. Yksi niistä on retrohenkinen levykauppa, Vinyl Music, joka keskittyy nimensä mukaisesti vinyylilevyihin, niin uusiin kuin käytettyihin. Valikoima painottuu erityisesti vanhaan rokkiin, bluesiin ja jazziin, mikä tarkoittaa, että suuri osa suosikkimusiikistamme löytyy sieltä vinyylimuodossa.

Pink Floydin levykannet (yleensäkin kansitaide) pääsevät oikeuksiinsa vinyylimuodossa.

Jos sattuu olemaan musiikilla elävää sorttia, levykaupassa käyminen tuntuu samalta kuin viettäisi viikonlopun ulkomailla. Pää on visiitin jälkeen pyörällä: olen muistanut liudan vanhoja loistolevyjä joita en ole kuunnellut kahteenkymmeneen vuoteen, löytänyt pari uutta juttua joihin pitää tutustua ja aloittanut keskustelun siitä missä elokuvassa on paras musiikki. Ensimmäiseksi tuli mieleen Dead Man ja Arizona Dream, mutta tällaisilla keskusteluilla on tapana eskaloitua puolen vuoden pituisiksi.

Menetin aikoinaan vinyylisoittimen erossa ex-poikaystävälle ja myin kiukkupäissäni vinyylikokoelmanikin pois. Silloin tällöin pohdin pitäisikö hankkia uusi levari. Toistaiseksi olen tyytynyt selaamaan kaupoissa levyjä ja hengittelemään niiden tunnelmaa.

Pastellisten empirekortteleiden keskellä tuntuu välillä siltä kuin olisi ulkomailla.

Piipahdimme Lumi Supermarketissa katselemassa merkin laadukkaita nahkalaukkuja: Jarno nimittäin tarvitsisi olkalaukun, johon mahtuisi tietokone. Miesten mallistosta löytyi useampi ehdokas. Hän tosin unohti valikoiman äärellä kaikki alkuperäiset toiveensa ja alkoi haaveilla erärepusta, johon saisi viritettyä kirveen ja muita varusteita. Jarnon keskittymiskyvyn asteittaisesta luhistumisesta voi päätellä, että seuraava Lapin matka lähestyy.

Vanhaa aikaa huokuvasta Anni & Aleksi -lelukaupasta kävimme kurkkimassa inspiraatiota lähipiirin lasten joululahjoihin, Kapteenska Country Housesta puolestaan englantilaisen Barbourin klassisia öljykangastakkeja ja ranskalaisen Saint Jamesin superlaadukkaita raitapaitoja. Käsityökauppa Okrassa ihastelimme Johanna Ojasen pastellinväristä keramiikkaa, joka valmistuu käsin kivenheiton päässä Suomenlinnassa. Tai no minä ihastelin ja pakotin Jarnon nyökyttelemään: kyllä kulta, upeita ovat, tietysti meillä voisi olla kaksikymmentä keskenään eriväristä kahvikuppia.

Myös Lapuan Kankureilla on myymälä Torikortteleissa ja se on upea! Valikoimissa on Pohjanmaalla kudotun pellavan lisäksi villatuotteita, kirjoja, niin nättejä teepakkauksia että ne menevät sellaisenaan tuliaisina, käsintehtyjä tiskiharjoja ja muuta kaunista käyttötavaraa kotiin. (Vierailimme kesällä Pohjanmaan kutomolla, tsekkaa kirjoitus jos se meni silloin ohi!)

Torikortteleista löytyy myös Helsingin kaupungintalo, joka on auki kaikille arkisin klo 8-18. Tajusin vasta ovista astellessani, että olen asunut Helsingissä yli 15 vuotta enkä ole koskaan käynyt kaupungintalolla! Aula messinkisine tuulikaappeineen, metronvärisine sohvineen ja taideteoksineen on upea, samoin tilava vessa, joka on vapaasti kaupunkilaisten käytettävissä. Suosittelen visiittiä ihan pelkästään niiden vuoksi. Aulassa on myös tapahtumatori, jossa oli juuri käynnissä kaikille avoin keskustelutilaisuus, kun astelimme sisään.

Pysähdyimme lounaalle Gohaniin, josta saa bento-tyylisen viiden ruokalajin lounaan 15 eurolla. Pieni viini- ja sakebaari on auki myös iltaisin, täytyy käydä testaamassa joku ilta. Omistajakaksikko hääri keittiössä ja pienen keskustelun päätteeksi kävi ilmi, että olemme syöneet aiemminkin heidän herkkujaan – samat tyypit pyörittävät myös Hietalahden kauppahallissa toimivaa Fat Ramenia.

Ihanaa Torikortteleissa on myös se, että välimatkoihin ei tarvitse tuhlata aikaa! Paikasta toiseen on korkeintaan parin korttelin – mutta usein vain parinkymmenen metrin – matka.

Alueella on monia asioita, joita voi tehdä täysin ilmaiseksi. Vierailimme Helsingin kaupunginmuseossa, jonne on aina vapaa pääsy. Kadulta ei heti hoksaa miten valtavan kaunis rakennus kohoaakaan sisäpihan puolella! Museon yhteydessä palvelee myös kahvila ja museokauppa.

Pienoismalli vuoden 1878 Helsingistä. “Pienois” on tosin harhaanjohtava ilmaisu, sillä tämähän on valtava.

Helsingin valitut palat -näyttely sukeltaa kaupungin historiaan: on rikospaikkoja 20- ja 30-luvuilta, 50-luvun koti johon voi kävellä sisään, koottuja kuvia Helsingin upeimmista sisäpihoista ja lankapuhelimella toimiva interaktiivinen yhteisötaideteos. Yksi osio on omistettu myös skeittaukselle ja Jarno löysi kuvista liudan tuttujaan.

Kaupunginmuseossa on mahdollista myös aikamatkailla menneisyyden Helsinkiin. Kävimme Aikakoneessa, viime keväänä uudistuneessa interaktiivisessa tilainstallaatiossa, jossa Signe Branderin sadan vuoden takaiset valokuvat heräävät henkiin uuden teknologian avulla. Brander on ottanut vaikuttavat panoraamakuvat Kallion kirkosta ja Nikolainkirkosta eli nykyisestä Tuomiokirkosta – ja kättä heiluttamalla näkee miten näkymä on muuttunut sadassa vuodessa. Superhieno, immersiivinen kokemus.

Brander kuvasi helsinkiläistä elämää ja kaupunkimaisemaa viime vuosisadan alussa, ja lopulta Helsingin muinaismuistolautakunta palkkasi hänet tallentamaan tuolloin kiihkeästi kehittyvää kaupunkia. Branderin lasinegatiivit ovat kaupunginmuseon kokoelmien perusta ja kuvia saa ostaa mukaan postikorttimuodossa myös museokaupasta.

Kaupunginmuseon yhteydessä toimii myös Lasten kaupunki -lastenmuseo, joka on kaupunginmuseon tapaan maksuton ja auki päivittäin.

Kuva on napattu salakapakan hämyisestä eteisestä, koska sisälle päästyään ei saa enää kuvata.

Seuraavaksi painelimme aperitiiveille Trillby & Chadwickiin. Salakapakan osoite ei löydy verkosta eikä ovessa lue mitään, se pitää vaan löytää. Minulle paikka on entuudestaan tuttu, olen juhlinut siellä joskus syntymäpäiviänikin, mutta Jarno ei ollut käynyt siellä aiemmin ja sai siksi kunnian johtaa etsintää. Kävimme kolkuttelemassa ainakin yhden pyörävaraston ja toimiston ovella ja hortoilimme parilla sisäpihalla ennen kuin oikea paikka löytyi. Paikan salamyhkäisyyttä lisää, että tila on toiminut joskus poliisin kuulusteluhuoneena. Valitsin cocktailini nimen perusteella: Mr Bukowski on lyhyt rommipohjainen juoma, just hyvä valinta ennen illallista.

Torikortteleista löytyy todella hyviä ravintoloita ja listan jatkeeksi tupsahti juuri kiinnostava uutuus nimeltä Espa. Ensi kerralla sinne! Tällä kertaa valitsimme illallispaikaksi erittäin tutun ja rakkaan lempipizzeriamme Via Tribunalin, koska lempipizzani Tonnarella on vihdoin uiskennellut takaisin listalle oltuaan sieltä tovin poissa. Tribunalista saa aitoa napolilaista pizzaa, joka paistuu minuutissa 450-asteisessa avotuliuunissa. Koskaan ei tarvitse pettyä. Rakastan erityisesti paikan valkoisia pizzoja.

Pitkän kaavan illallinen Via Tribunalissa sisältää pelkkiä lempiasioita: mozzarellaa sitruunalla ja kirsikkatomaateilla, kaupungin parhaan pizzan, Negronin (joista juuri kirjoitinkin), kahvin ja jaetun tiramisun. Jaettu siksi, että kokonainen ‘misu ei enää mahdu pizzan perään.

Jarno valitsi listalta valkosipulisen uutuuden, joka tihkui valkosipulin lisäksi chiliä, pecorinoa, mozzarellaa ja lehtipersiljaa. En ole ikinä ymmärtänyt ihmisiä, joiden mielestä on kamalaa, jos kumppani tuoksuu valkosipulilta. Sehän on vain yksi syy lisää pussailla.

Illallisen jälkeen livahdettiin vielä elokuviin. Kino Engel on superkiva pikkukino, jonka sisäänkäynti on samassa tilassa kuin Via Tribunali: pizzan jälkeen voi käytännössä kieritellä itsensä alakertaan seuraavaksi alkavan elokuvan ääreen. Ohjelmisto on suppea, mutta hyvin kuratoitu, joten periaatteessa voisi mennä sokkona mihin tahansa näytökseen joutumatta pettymään. Tulevan ohjelmiston voi kurkata Kino Engelin sivuilta.

Meillä oli liput Quentin Tarantinon uutukaiseen nimeltä Once Upon a Time… in Hollywood joka sijoittuu vuoden 1969 Los Angelesiin. Polveilevassa tarinassa televisiotähti Rick Dalton (Leonardo DiCaprio) ja hänen pitkäaikainen stuntmiehensä Cliff Booth (Brad Pitt) yrittävät selviytyä muutoksien ravistelemalla alalla, en kerro sen enempää! Seuraavaksi haluaisin nähdä Levan Akinin ohjaaman uutuusleffan And Then We Danced.

Raitiovaunulla kotiin, vatsat täynnä ja hyvin mielin! Olisi toki voinut jatkaa lomailua ja varata hotellihuone, ensi kerralla sitten. Instagramini kohokohdista löytyy muuten kansiollinen videoklippejä päivän varrelta.

PS. Torikortteleiden sivuilta voi tsekata mitä kaikkea muuta alueelta löytyy – mehän emme ehtineet päivässä käydä läpi kuin murto-osan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA