Kaupunkikodin kuulumisia

Punavuoressa sijaitseva kaupunkikotimme on ollut viimekesäisestä muutosta saakka tilassa work in progress. Aika ei suinkaan ole kulunut itse tekemiseen, mikä olisi ollut paljon siedettävämpi vaihtoehto, vaan odottamiseen. Koko ajan on odotettu jotain. Lupia, rakennusviraston paluuta lomilta, rakennesuunnittelijaa. Putkimiestä, sähkömiestä, kaasumiestä. Messinkilevyjä metallitehtaalta. Valaisimia Belgiasta. Päiviä, jotka ovat venyneet viikoiksi, viikkoja jotka ovat yhtäkkiä muuttuneet kolmeksi kuukaudeksi. Kaikessa on kestänyt kauemmin kuin olisin ikinä uskonut. Ehkä universumi on yrittänyt kantapään kautta opettaa minulle kärsivällisyyttä? Tai parempaa projektinhallintaa, kuka tietää.

Jatkuvaan keskeneräisyyteen tottuu, mutta ei välttämättä hyvällä tavalla: tavarat on ollut vähän turhankin helppo jättää lojumaan, kun niillä ei ole ollut omia paikkoja. Sisustus on nojannut sattumanvaraisten sommitelmien varaan, kun kalusteet eivät ole vielä päässeet lopullisille sijoilleen. Miksi siivota, kun kohta joku putkimies kävelee taas kuraisilla saappailla eteisen läpi? Kokkausrutiinit ovat kärsineet eniten, olihan kyseessä keittiöremontti. Olemme eläneet melkein vuoden takeaway-safkoilla ja helposti retkikeittiössä valmistuvilla asioilla kuten munakkailla ja leivällä. Keittiö saatiin jo viime jouluna veden ja kaasun puolesta toimintakuntoon, mutta emme ole tähän mennessä osanneet ottaa sitä täysillä haltuun, kun tilasta on puuttunut jääkaappi, valot ja liesituuletin.

Mutta nyt, NYT! Viime viikon lopulla saimme melkein kuukauden odottelun jälkeen sähkömiehen paikalle ja nyt ne viimeisetkin puuttuvat asiat on tehty. Liesituuletin toimii! Keittiön seinissä ja katossa on valot! Jääkaappikin on vihdoin paikoillaan. En tiedä uskaltaako tätä onnea uskoa edes todeksi.

Lähtisinkö enää kolmatta kertaa remontoimaan vuokra-asuntoa? En.
Mutta olenko nyt helvetin onnellinen siitä, että se on ohi? OLEN!

Yksi juhlavimmista hetkistä oli se, kun saimme nostettua astiakaapin paikoilleen keittiöön -se oli nimittäin seissyt eteishallin tukkeena siitä saakka kun muutimme. Ehkä muistattekin vanhan kaapin edellisistä kodeista? Olen näemmä kirjoittanut siitä vuosia sitten. Se on edelleen yksi lempiasioistani kodissamme, rakastan sen jylhää hiljaisuutta, sitä että se on samaan aikaan superkaunis ja äärimmäisen käytännöllinen ja nielee sisuksiinsa kaikki jokapäiväisessä käytössämme olevat astiat. Tähänkään kotiin ei nimittäin tullut yläkaappeja.

Mäyräkoirat auttavat kaikissa kodin askareissa, kuten aina. Yksi koirista on oma, kaksi lainassa olevia siskoja, voi näitä onnenpäiviä kun koko lauma pyörii jaloissamme. Joku heistä on ehkä levittänyt huhua, että Jarno on piilottanut muikkuja kaapin päälle.

Tätä euforiaa, kun pinnat saa pyyhkiä, tavarat saa vihdoin pistää nätisti paikoilleen ja lakata ajattelemasta koko asiaa! Eniten kuormittavaa ei ole nimittäin ne sinne sun tänne remontin tieltä pinotut tavarat tai keskeneräisyyden sietäminen, vaan just se, että kotiin ja sen tavaroihin liittyvää logistiikkaa täytyy jatkuvasti ajatella, pyörittää tetristä muistuttavaa palapeliä, jossa jokainen virhesiirto tarkoittaa lisäsäätöä.

Valkoiset astiat on hankittu aikoinaan Maran puodista. Niin kauniit ja yksinkertaiset! Käsintehty keramiikka on selvästi kestävää kamaa: nämä ovat päivittäisessä käytössä emmekä ole saaneet ainuttakaan vielä rikki.

Astiakaapin täyttäminen lähes vuoden kestäneen remontin jälkeen oli parasta hetkeen. Jarno antoi suosiolla minun hoitaa sen kuten halusin. Sijoitin silmien korkeudelle eniten käytetyt astiat: juomalasit ja kahvikupit. Lautaset, kulhot, kipot ja kupit pinosin alemmille hyllyille. Viinilasit ja karahvit nostin ylähyllyille, sieltä ne on helppo napata silloin kun niitä käytetään.

Remonttikuvia on toivottu kovasti ja niitä tulee, kunhan löydän ne kovalevyjemme kätköistä.  Köh. Kuva-arkistomme ovat näköjään kuluneen vuoden jäljiltä yhtä kaoottisessa tilassa kuin koti on ollut. Seuraavan kerran palaamme Lapista, jonne karkasimme juhannuksen viettoon. Nautitaan auringosta, siellä ja täällä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Alkuviikon musavinkki ~ Uutta Suadilta

En muista missä kuulin SUADin laulavan ensi kertaa, mutta pehmeä ääni jäi kertakuulemalta mieleen. Tykkäsin musiikistakin, kansainvälisen tason indierockista, jossa oli sielu ja vahva poljento. Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, koko nimeltään Suad Khalifa, on ollut pitkään yksi kaupungin parhaiten varjeltuja salaisuuksia. Hän on työskennellyt lukuisten artistien kanssa Uudesta Fantasiasta Jaakko Eino Kaleviin, julkaissut paria sinkkua ja erinomaisen EP:n ja vetänyt keikkoja baareissa ja tapahtumissa, mutta isompi suksee on antanut vielä odottaa itseään. Ehkäpä tilanne muuttuu lähiaikoina, sillä Suad nähdään elokuussa Flow´ssa ja hän työstää paraikaa kuulemma debyyttialbumiaan. Uusin sinkku White lies antaa siitä lupaavaa esimakua. En malta odottaa.


☊ SUAD ~ WHITE LIES

Koukuttavinta televisiota juuri nyt

Kaupallinen yhteistyö HBO Nordic ja Asennemedia

Terveisiä telkun ääreltä! Menestyssarja The Handmaid’s Talen kolmannen kauden ensimmäiset jaksot ovat vihdoin saapuneet HBO Nordiciin ja pidimme sen kunniaksi perjantaina kauan odotetun koti-illan. Oli kombuchaa, lempisipsejämme ja dippiä, joka on luonnollisesti tärkein asia sipsien syömisessä. Dipin oikeaoppisesta sekoittamisesta käyty “neuvottelu” on meillä oikeastaan jo perinne, jolla kaikki sarja- ja leffaillat alkavat. Tämä kirjoitus ei muuten sisällä spoilereita, joten voit lukea huoletta, vaikka et olisi aloittanut vielä nähnyt uusia jaksoja tai aloittanut sarjan katsomista.

Margaret Atwoodin samannimiseen klassikkoromaaniin perustuva The Handmaid’s Tale on ollut viime aikojen puhutuin ja palkituin sarja. Se on tiheätunnelmainen dystopiakuvaus vaihtoehtoisesta Amerikasta,  jossa uskonnolliset fundamentalistit ovat perustaneet aiemmin Yhdysvaltoina tunnetun teokratian nimeltä Gilead ja naiset on alistettu miesten omaisuudeksi. Tämä ei silti ole miesten, vaan naisten tarina. Atwoodin kirja on yksi feministisen fiktion tärkeimmistä teoksista, jossa otetaan kantaa meille kaikille kuuluviin perusoikeuksiin, kuten oikeudesta päättää omasta kehostamme ja elämästämme. Sarja käsittelee teemaa hyvin ajankohtaisella ja siksi erittäin tärkeällä tavalla.

Teos on ilmestynyt Suomessa nimellä Orjattaresi ja siten tarina kerrotaan sarjassakin, yhden orjattaren näkökulmasta. Ympäristökatastrofi on tehnyt suuresta osasta ihmisiä lisääntymiskyvyttömän ja toimivista munasarjoista on tullut tärkeämpiä kuin ihmisoikeuksista. Miesten eliitti johtaa yhteiskuntaa, jossa hedelmälliset naiset on orjuutettu synnytyskoneiksi ja homoseksuaaleja silvotaan ja hirtetään.

Osa sarjan koukuttavuudesta perustuu hätkähdyttävään kontrastiin vahvan visuaalisuuden ja äärimmäisen julmuuden välillä. Sarja on kuvattu niin hienosti, että esteetikko haukkoo happea: sävyt ovat syvät ja samettiset, kuvauspaikat kaikessa kauneudessaan epätodellisia ja kaiken yllä leijuu harsomainen valo, joka saa välillä hetkeksi unohtamaan kaiken kärsimyksen. Se tuntuu valavan hahmoihinkin toivoa: kaiken keskellä on vielä kauneutta, elämää, toivo paremmasta.

Jarno totesi aikoinaan jo ensimmäisen kauden alussa, että sarjaa on välillä tosi vaikea katsoa, koska siitä tulee samaan aikaan mieleen kaikki historian varrella naisiin kohdistuneet väkivaltaisuudet että nykypäivän Amerikasta kantautuvat poliittiset uutiset. Tulee kuulemma hirveä häpeä niiden miesten puolesta, jotka ovat ottaneet itselleen oikeuksia samalla vieden niitä naisilta ja vähemmistöiltä. Sepä tässä onkin, että sarjan esittämä skenaario ei ole pelkkä uhkakuva, vaan täysin mahdollinen. Ehkä tämä on osa sen koukuttavuutta: vaikka ahdistaa, ei voi olla katsomatta.

Atwoodin romaani ilmestyi vuonna 1985. Kirjailija kertoi taannoisessa New York Timesin artikkelissa, että dystopia lajityyppinä oli arveluttanut häntä: hän oli pelännyt sortuvansa allegorioihin tai epäuskottavuuteen. Niin hän keksi itselleen säännön: kirjassa maailmassa ei olisi yhtäkään rakennetta tai alistamisen muotoa, joka ei olisi jossain päin maailmaa totta. “God is in the details, they say. So is the Devil.” Yksityiskohdista puheenollen, Atwood tekee sarjassa lyhyen cameoroolin – kuinka moni on bongannut?

Teos on ajankohtaisempi kuin koskaan. Vaikka yleisesti ajatellaan, että maailma menee jatkuvasti kohti parempaa, monissa ihmisoikeuksiin liittyvissä asioissa on otettu viime aikoina isoja takapakkeja. Hesarissa kirjoitettiin sarjan alkaessa osuvasti: The Handmaid’s Tale järkyttää, koska sen alistus on totta jo nyt eri puolilla maailmaa. Eikä se rajoitu vain naisiin: sotaa pakoon lähteneitä perheitä erotetaan, naisten oikeus omaan ruumiiseensa poistetaan abortti- ja ehkäisyoikeutta rajoittamalla, homoja ja transsukupuolisia syrjitään ja tapetaan joka päivä.”

Harva sarja on herättänyt meillä niin paljon keskustelua kuin tämä. Sarjan hetkittäin hypnoottisen hidas tahti on puolestaan jakanut mielipiteitä. TEE JOTAIN, Jarno välillä kiljuu henkilöhahmoille, SANO JO JOTAIN! Minusta taas hidastempoisuus toimii täydellisesti, koska se antaa tilaa jännitteen kohoamiselle, tunnelman tihenemiselle ja sen kuvaamiselle mitä ääriolosuhteet ja alistaminen tekevät ihmisten psyykelle ja ihmissuhteille. Lisäksi jää aikaa antautua sarjan visuaalisuudelle ja musiikille, joka on täydellinen. Yksi ensimmäisen kauden lempihetkistäni on se, kun Penguin Café Orchestran kappale tärähtää soimaan.

Juuri alkaneessa kolmannessa kaudessa kuulemma selviää miten Gilead on syntynyt. En malta odottaa, sillä sarjan kiinnostavinta antia ovat tähän asti olleet nimenomaan välähdykset menneestä, takaumat siitä miten nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen on ajauduttu. On kylmäävää miten paljon yhtäläisyyksiä siitä löytyy esimerkiksi Amerikan nykyiseen yhteiskunnalliseen ilmapiiriin.

Luin sarjan tuottajan Bruce Millerin haastattelun, jossa hän kertoi, että takaumat olivat olleet tiimillekin kaikkein antoisinta. “We get to kind of look at the seam between our world and Gilead and how that happened and what were the warning signs. It’s fascinating to me how a fist like that closes. How do you turn a free society into a not free society? You just make an announcement that everybody’s not free? How [do] those things practically, on a day-to-day basis work?”

Sarjan tekijät ovat tutkineet muiden totalitarististen liikkeiden nousua natseista Mussoliniin.  Erityisesti Iranin teokratiasta löytyy yhtymäkohtia sarjan tapahtumiin: se on Millerin mukaan todellinen esimerkki modernista yhteiskunnasta, joka on sittemmin muuttunut syvästi uskonnolliseksi.

Sarjan todellisuudessa Gileadin rakenteet alkavat hitaasti rakoilla. Tapahtumista tulee osa unenomaista performanssia, jossa toiset oppivat piilottamaan todelliset tunteensa, koska niiden näyttäminen on kiellettyä ja vaarallista ja toiset alkavat ymmärtää rakentaneensa itselleen vankilan eivätkä tiedä mitä tekisivät asialle. Samaan aikaan kiinnostaa ja kauhistuttaa mihin Gileadissa tulee vielä tapahtumaan: jos rauhallisten aikojen meno on ollut karmivaa, millaista siellä mahtaa olla sitten kun muurit alkavat toden teolla murtua?

Huh, voisin puhua tästä tuntikaupalla, mutta jatketaan kommenttilootan puolella – ja jos et ole vielä nähnyt sarjaa, voitko aloittaa heti sen katsomisen, jotta voimme keskustella siitä! Sananen vielä HBO Nordicista, joka on ollut älyttömän monipuolisen valikoimansa takia vakiokäytössäni jo vuosia. Suoratoistopalvelusta löytyy tuhansia laatusarjoja ja leffoja joten kovin äkkiä ei katsottava lopu kesken, vaikka The Handmaid’s Tale ei kiinnostaisikaan. Suosikkejani tähän asti ovat olleet mm. Girls, superhyvä The Affair joka piti otteessaan viimeisen kauden loppuun asti, startup-maailmaan sijoittuva omalaatuinen komedia Silicon Valley ja Masters Of Sex, joka kertoo freudilaisia seksimyyttejä romuttaneesta tutkijaparista. Jarnon kanssa on tullut katsottua The Handmaid’s Talen lisäksi mm. Westworldia. Uutuuksista meitä molempia kiinnostaa eniten superkehuttu Chernobyl, jota olemme säästelleet sopivaan hetkeen.

The Handmaid’s Tale -sarjan kolmannen kauden ensimmäiset jaksot nyt ensi-illassa HBO Nordicilla! Uudet jaksot ilmestyvät torstaisin. Kaikki aiemmat kaudet ovat saatavilla myös. 

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA