Arkistojen aarteet ~ 30 asiaa tyylistä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi yksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

1 ~ Ihailen kokeilunhaluisia naisia, jotka irrottelevat tyylivalinnoillaan ja useimmiten onnistuvat. Tunnen silti syvää sielunkumppanuutta Geraldine Saglion ja Emmanuelle Altin kaltaisiin naisiin, jotka pukeutuvat samoihin mustiin minimekkoihin ja harmaisiin pillifarkkuihin vuodesta toiseen ja näyttävät aina yhtä hyvältä lähes meikittömine kasvoineen ja laittamattomine hiuksineen. (Ehkä pitäisi puhua enemmänkin inspiroitumisesta kuin sielunkumppanuudesta, sillä en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että oma onnistumisprosenttini näillä elementeillä on yhtä hyvä.)

Blogin banneri vuosimallia 2008 kiteytti olennaiset.

2 ~ Kaikki vaatteeni ovat mukavia ja rentoja, mutta vaihdan silti lökövaatteet ylleni heti kun pääsen kotiin: useimmiten leggingsit, villasukat ja ison t-paidan.

3 ~ Olen kenkämuija, laukuista en tajua mitään. Omistan melkein viisikymmentä kenkäparia, mutta vain viisi laukkua, joista käytän yhtä. Osa laukuista on vuosien varrella mukaan tarttuneita kangaskasseja. Uusin lemppari on Bloc Partyn kangaskassi, jonka mies hankki keikalta lahjaksi ostolakkoilevalle tyttöystävälleen. Viisas mies.

4 ~ Olen potenut vuosikausia jatkuvaa hiuskriisiä, joka johtuu enimmäkseen siitä, etten ehdi tehdä niille mitään aamuisin. Sen sijaan, että vain nousisin hiukan aikaisemmin ja opettelisin laittamaan niitä, valitan hiuksistani kaikille jotka jaksavat kuunnella.

5 ~ Minusta silmärypyt ovat tyylikkäät. Hyvä niin, koska olen vastikään pistänyt merkille ensimmäiset omani.

6 ~ En ole käyttänyt huulipunaa yli kymmeneen vuoteen, eikä se niin hyvältä näyttänyt silloin 14-vuotiaanakaan, kun yritin hetken omaksua sen habitukseeni. Robert Smith on kyllä mainio esikuva monessa muussa asiassa, mutta hänen meikkaamisestaan ei ehkä kannata inspiroitua.

7 ~ Olen rakastanut tiettyjä asioita melkein siitä asti, kun tiedostin viisivuotiaana (kuuluisa Vaaleanpunainen Herääminen) ettei pukeutumisen tarkoitus ole pelkästään funktionaalinen. Näitä trendivaihteluista riippumattomia rakkauden kohteitani ovat mm. pillifarkut: kolmetoistavuotiaan rokkitytön versio oli itse kavennettu ja lahkeista rispaantunut. Remmisandaalit niin matalina kuin korkeakorkoisina, sillä äitini kulki korkeakorkoisissa platform-remmisandaaleissaan koko lapsuuteni. Läpsyt eli flipflopit eli varvastossut, koska Australia. Minimittaiset mekot, suuret nahkalaukut, rennot hippilaineet ja lantiolle asettuvat vaatteet, koska 70-luku. Ehkä myös ikuinen rakkaus mustiin kimaltaviin vaatteisiin on ammennettu 70-luvusta? Isot villapaidat, tennarit ja maiharit, koska The Cure. Suurimmasta osasta voi syyttää tai kiittää äitini lisäksi herkässä kasvuvaiheessa tapahtuneita ihastuksia elokuva- ja musiikkihistorian tyylikkäisiin ihmisiin.

8 ~ Käytin lukiossa ruskeita piilolinssejä, koska pidin harmaita silmiäni tylsinä. Onneksi tajusin pian, että eloton muovipinta iiriksen päällä oli tosi paljon tylsempi.

9 ~ Jos elokuva osoittautuu huonoksi, sivuutan juonen ja keskityn henkilöiden kenkiin, vaatteisiin ja hiuksiin. Jos niissä(kään) ei ole mitään katsomista, voi hyvällä omatunnolla nukahtaa sohvalle.

10 ~ Tykkään kengistä, joilla voi lompsia. Siitä johtuu loputon rakkauteni prätkäsaappaisiin ja maihareihin. Korkokengissäkin voi kyllä lompsia, kunhan ne ovat riittävän tukevat.

11 ~ Vihaan eniten maailmassa mustiin vaatteisiin pesukoneessa tarttunutta valkoista nöyhtää. Useimmiten se johtuu siitä, että mies on unohtanut nenäliinan farkkujensa taskuun. Tästä syystä en suostu pesemään hänen vaatteitaan omieni joukossa, ellei hän tarkista pesuun pyrkivien vaatteidensa taskunsa silmieni edessä.

12 ~ En ole koskaan pureskellut kynsiäni, mutta revin niitä lakkaamatta. Hyvä syy pitää kynnet mahdollisimman lyhyinä. Toinen syy on tietysti lempikynsilakkasävyni, musta ja syvä violetti, jotka näyttävät minusta paremmilta lyhyissä kuin pitkissä kynsissä.

13 ~ Pidän hiukseni mieluiten kiinni. Onneksi suttunutturasta on tullut jo kymmenen vuotta sitten kiinteä osa tyylillistä identiteettiäni.

14 ~ En ymmärrä ihmisiä, jotka valitsevat vaatteensa kaupasta pelkän trendikertoimen perusteella. Ei siinä ole sinänsä mitään väärää, mutta trendikkyys itseisarvona tuntuu ontolta. Pidän siitä, että on oma tyyli, jota voi maustaa trendikkäillä elementeillä silloin kun löytää jotain siihen sopivaa. Tyyli-identiteetin puuttuminen tuntuu vähän samalta kuin ettei olisi toista jalkaa.

15 ~ Käytän samoja meikkejä päivästä toiseen enkä kyllästy. Miksi suotta poiketa hyväksi havaitulta polulta, kun se kerran toimii! Silloin tällöin meikkipussiin ilmestyy jotain uutta, mutta päivittäiskäytössä olevat vakiotuotteet vaihtuvat hyvin harvoin.

16 ~ Olette toivoneet juttua vaatteiden ja kenkien säilytyksestä, mutta kotini säilytysratkaisut ovat niin onnettomat, että ne ovat enemmän osa ongelmaa kuin ratkaisua. Vaatteita ja erityisesti kenkiä on kaikkialla, eteisessä takkien joukossa, tuolien päällä, tuolien alla… Palataan asiaan, jos tähän jossain vaiheessa löytyy joku roti.

17 ~ Kaiken pitää jäädä lanteille: pikkuhousut, hameiden ja housujen vyötäröt, vyöt, mekkojen leikkaukset. Ahdistaa, jos linja katkeaa vyötäröstä. Se puristaa ja yksinkertaisesti näyttää väärältä. En usko, että tulen koskaan käyttämään mitään korkeavyötäröistä, vaikka ne näyttävät hyvältä muiden päällä.

18 ~ Vaalennetut hiukseni ovat todellisuudessa tumman maantienväriset. Isäni hiukset olivat mustat ja kiharat, äitini punertavat – mitä tapahtui?! Samoin kävi silmilleni: en saanut isäni ruskeita enkä äitini vihreitä, vaan harmaat silmät. Veljeni silmät ovat tietysti kirkkaansiniset. Hmm. Onkohan tuo oikea perheeni.

19 ~ Käärin kroonisesti hihojani, olivat ne minkämittaiset hyvänsä. Äidiltä peritty tämäkin pakkomielle.

20 ~ Rakastan aitoja luonnonmateriaaleja: puuvillaa, silkkiä, villaa, pellavaa, nahkaa. Usein harmittaa, kun kaunis kenkäpari tai vaatekappale on pilattu huonolla materiaalilla. Inhoan keinonahkaa eikä kyse ole “en voisi kuvitella käyttäväni mitään muuta kuin aitoa nahkaa” -naistenlehtielitismistä, vaan siitä, että keinonahka ei tunnu eikä tuoksu nahalta, ei kestä eikä vanhene kauniisti, ei ole jalkaystävällinen eikä yleensä edes näytä hyvältä.

21 ~ Rakastan penkoa kirpputoreja, mutta vaatehankintojen kannalta harmittaa, että ne ovat yhä useammin täynnä kopiolaukkuja, niitä hemmetin keinonahkaisia kenkiä ja huonolaatuisia halpavaatteita. Laadukkaita löytöjä saa tosissaan metsästää. Onneksi on eBay ja sen hakutoiminto.

22 ~ En tajua monimutkaisia silmämeikkejä. On kaksi tapaa meikata silmät: sumuiset suttusilmät mustalla kajalilla tai yksi reteä luomiväri koko luomelle ilman typeriä häivytyksiä kulmakarvoihin asti. Päälle mustaa ripsiväriä. Valmis.

23 ~ Pidän itsessäni eniten pitkistä sääristä, joita paljastelen säädyllisyyden rajoilla liikkuvilla minihameilla ja tunikoilla lähes päivittäin, sekä selästä jota paljastelisin mielelläni enemmänkin, jos rintaliivien selkäosa ei olisi ikävästi suunnitelmieni tiellä. Vähiten pidän vinoista hampaistani ja rinnoistani, ei sillä että niissä itsessään olisi varsinaista vikaa, ne vaan painavat aivan liikaa ja toivoisin paljon pienempiä. Olen saanut kitkeriä kommentteja siitä, kuinka leuhkin etumuksellani – voi kunpa tietäisitte kuinka mielelläni antaisin sen pois!

24 ~ Aloin parkua, kun sain yläasteella kuulla tarvitsevani silmälasit. Käytin piilolinssejä vuosikausia. Nykyisin turvaudun piilolinsseihin vain isommissa juhlissa jos niissäkään, edelliset loppuivat kaksi vuotta sitten enkä ole vielä jaksanut ostaa uusia. Olen myös hukannut silmälasini, sokkona siis vedellään. Ei ehkä pitäisi, koska likinäkö aiheuttaa noloja sosiaalisia tilanteita. Niitä on taas edessä seuraavassa Emma-gaalassa.

25 ~ Ihailen kauniisti huoliteltuja ja meikattuja naisia, mutta jos yritän itse samaa, näytän äidin meikkipussilla käyneeltä kuusivuotiaalta (jep, tämän takia se huulipunakaan ei toiminut). Sopivasti renttu ilme sopii sekä minulle että loputtoman laiskalle luonteelleni paljon paremmin.

26 ~ Kun olo on surkea, pukeudun miehen kylpytakkiin. Se on iso, pehmeä ja hupullinen. Ja musta. Vähän kuin froteinen luola.

27 ~ En osaa käyttää korvakoruja, omistankin niitä vain kahden tai kolmen parin verran. Syy siihen saattaa löytyä teinivuosiltani, kun korvissani oli yhteensä 16 lävistystä. Voin kertoa, että korvia paleli pohjoissuomalaisessa pakkasessa! Kulmassani on arpi 14-vuotiaana ottamastani kulmalävistyksestä, se oli aikaa ennen kulmalävistysten yleistymistä  ja ohuelle iholleni liian paksu metallitappi repeytyi lopulta irti kulmastani. Lävistysarpi löytyy myös nenästä. (Yhdestä lävistyksestä haaveilen muuten silloin tällöin vieläkin: tappi kielessä viehättää aina kun näen sellaisen! Kielilävistys on jäänyt kuitenkin ottamatta, koska pelkään sen vaikuttavan muutenkin nopeaan ja toisinaan epäselvään puheeseeni – kokeilkaapa itse puhua ensin kymmenen vuotta aussienglantia ja saksaa ja sen jälkeen oppia artikuloimaan suomea.)

28 ~ Olen muutenkin ihan täynnä arpia. Näkyviä arpia on kulman ja nenän lisäksi ainakin polvessa, selässä, reidessä, kyynerpäässä ja ranteessa. Ne eivät ole koskaan häirinneet, kyllä elämä (= tumpelolle sattuneet onnettomuudet) saa näkyä.

29 ~ Käyttäydyn kun kolmevuotias, kun pitäisi mennä iltapesulle. Ei huvita. En jaksa. ONKO PAKKO? Nukkuisin varmasti meikit poskilla, jos se ei näkyisi ihossa heti seuraavana aamuna. Nukun joskus siitä huolimatta.

30 ~ Kolmekymppinen voi hyvin käyttää bändipaitoja. Joka väittää muuta on väärässä.

PS. Kirjoitin tämän pukeutuneena miehen kylpytakkiin.

Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Yllättävän moni asia ei ole muuttunut, mutta moni on. Silmät on laseroitu, vinot hampaat on suoristettu ja raskas etumus pienennetty tuntuvasti yli 10 vuotta jatkuneen kipukierteen jälkeen. Tykkään muutenkin peilikuvastani paljon enemmän nykyään, ikä tuo varmuutta – tai ainakin armoa. Jatkuva hiuskriisikin loppui, kun lopetin kaikenlaiset kummalliset hiuskokeilut ja jätin tukan rauhaan, se viihtyy parhaiten kun saa vaan olla. Musta on edelleen lempikynsilakkavärini, sitä kauheaa violettia en kyllä enää kestä. Kirppiksillä on yhä enemmän niitä halpalumppuja, mutta silloin tällöin eteen osuvat löydöt ovat silti metsästyksen arvoisia. En muista milloin olisin viimeksi ostanut mitään eBaysta, pyrin nykyään suosimaan kotimaisia kirppiksiä ja huutokauppoja. Meikkipussissa on nykyään paljon aiempaa enemmän vaihtuvuutta, johtuen siitä, että saan työni puolesta niin usein uusia tuotteita testiin. Harmi kyllä en saanut entisen poikaystävän kylpytakkia erossa mukaani.

Arkistojen aarteet ~ Minä miehenä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran nimellä “Ordinary boys” keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi yksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sain mahtavan haasteen: millainen olisin, jos olisin mies? Vaikuttaa siltä, että yllättävän vähän erilainen kuin olen nyt, koska olen tosielämässä inspiroitunut ihan samoista henkilöistä kuin olisin herkässä kasvuiässä olevana miehenalkuna tehnyt. Olisin luultavasti myös kiinnostunut aivan samoista asioista, kuunnellut samoja bändejä ja tehnyt yleensäkin niitä samoja asioita, joita äitini kauhisteli.

Tyylillinen taipaleeni olisi alkanut samoilla mustilla pillifarkuilla ja roikkuvilla bändipaidoilla, joita käytin myös oikeasti. Teinipoikana olisin halunnut olla Jim Morrison, koska Morrison vaan oli teinin silmiin maailmankaikkeuden coolein jätkä. Tätä ei varmaankaan tarvitse selittää.

Tosiasiassa olisin ollut enemmän Milo Ventimiglian Gilmore Girls -sarjassa tulkitseman Jess Marianon tapainen murjottava teini: lintsannut koulusta, lukenut liikaa Kafkaa, sekoittanut pääni eksistentialisisilla kysymyksillä ja ihastunut tyttöihin, joita en voi saada ennen kuin olisin tajunnut, että ne joita ei huomaa heti, saattavat olla paljon kiinnostavampia.

Ulkoisen olemukseni olisin bändipaitavaiheesta päästyäni varastanut nuorelta Robert Smithilta – roikkuvat flanelli- ja villapaidat, pillit, maihinnoususaappaat, paljon mustia hiuksia, kajalia ja elämäntuskaa.

Olisin haaveillut rokkitähteydestä: Dave Gahanin cooliudesta, David Bowien mystisestä aurasta ja Morrisseyn röyhkeästä karismasta..

..mutta tajunnut sitten olevani enemmän Jarviksen kaltainen sopivasti eksentrinen intellektuelli – ja ottanut luonnollisesti oivalluksesta kaiken irti mustasankaisten silmälasien, taiteellisesti liehuvien kaulahuivien ja kirjojen painosta ratkeilevan kangaskassin muodossa. Olisin varastanut Richard Ashcroftilta armeijatakit, isot aurinkolasit ja irtonaisen kävelytyylin – tai siis ainakin yrittänyt.

18-vuotiaana olisin löytänyt itsestäni androgyynin popparin ja mustan minimalismin. Olisin yrittänyt näyttää Suede-nokkamiehen Brett Andersonin ja Joy Divisionin Ian Curtisin yhdistelmältä ja onnistunut siinä väärällä tavalla traagisesti, kokeillut ehkä vielä kerran laulaa, tyytynyt toivottomaan epämusikaalisuuteeni ja jatkanut varhaisteininä alkanutta kiihkeää kirjoittamista.

Brian Molko kuluneine farkkuineen ja mustine t-paitoineen olisi ollut aikuisikäni suurin inspiraation lähde. Olisin nähnyt aamuisin paljon vaivaa saadakseni hiukseni juuri oikealla tavalla huolimattomiksi ja alkanut imagosyistä tupakoida. Kaikki rahani olisivat kuluneet levyihin, kirjoihin, tupakkaan ja indieuskottavissa baareissa luuhaamiseen. Olisin opiskellut valokuvausta tai kirjallisuutta ja elättänyt itseni baaritöillä paikassa, jossa kaikki ystäväni olisivat käyneet halvan bissen takia.

Kahteenkymmeneenkuuteen ikävuoteen mennessä tyylini olisi asettunut sopivaksi sekoitukseksi kaikkia tyylillisiä innoittajiani: pillifarkkuja, haalistuneita t-paitoja ja mustia kapeita takkeja, talvisin tennareita ja kesäisin läpsyjä, kaulassa kulahtanut huivi. Sänki saisi kasvaa, hiukseni olisivat edelleen tummat, mutta sekaisin sillä tavalla, johon ne nyt luonnostaan asettuvat. Olisin edelleen tarkka tyylistäni, mutta en enää käyttäisi siihen niin paljon aikaa tai energiaa – pukeutumisen pitäisi olla mutkatonta, jotta voi keskittyä kaikkeen paljon tärkeämpään, kuten musiikkiin ja kirjoihin.

Olisin lopettanut tupakoinnin todettuani että se on typerää, ja korvannut addiktion yhtä intensiivisellä kofeiiniriippuvuudella. Kirjoittaisin tai valokuvaisin, ehkä työskentelisin musiikin parissa, saattaisin järjestää keikkoja tai pyörittää klubia. Lukisin NME:ta tuhahdellen taidekoululaisten indie rave -bändeille, pitäisin tyttöystävälleni pitkiä puheita Led Zeppelinistä ja oikeasta musiikista sivuuttaen tyttöystävän sarkastiset huomautukset siitä, etten osaa soittaa senkään vertaa mitä 18-vuotiaat taidelukiolaiset. Kantaisin kaiken mukana kulahtaneessa kangaskassissa, jossa lukee I ❤ New York ja söisin kotona nuudeleita, koska kaikki rahani kuluisivat vanhan Jeepin kunnostukseen, missä olisin ilmiömäisen huono, mutta tyttöystäväni isä onneksi auttaisi.

Nimeni olisi isoisäni mukaan Anton, mistä olisin hyvin ylpeä, koska olisin aina salaa halunnut olla valokuvaaja Anton Corbijn. Olisin kuitenkin hyväksynyt sen, ettei minusta tule koskaan mitään niin coolia, ja luottaisin poikamaiseen karismaan, sellaiseen jolla Robert Downey Jr saattaa tyttöystäväni hurmokseen.

Fiktiivisen mieshahmoni suurimmat erot todelliseen minääni:
En ole koskaan kuvitellutkaan osaavani laulaa. Miehenä minulle sallittaisiin huomattavasti harhautuneempia käsityksiä omasta erinomaisuudestani.
Yhdet tennarit ja läpsyt eivät riittäisi mihinkään.
En valitettavasti omista Jeeppiä, en edes rämää sellaista.

Muuta merkillepantavaa:
Yritän edelleen olla isoine aurinkolaseineni yhtä cool kuin Richard Ashcroft.
Robert Downey Jr on ollut ei-kovin-salainen kaukorakkauteni 16-vuotiaasta saakka.

Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Ei lisättävää. 

Arkistojen aarteet ~  Pipokausi, ala jo

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä blogin perustamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sarjassamme mieltäylentävät hetket matkalla tummatukkaisesta blondiksi: “Sä näytät ihan Jon Bon Jovilta”. Tämä mieheltä sen jälkeen, kun on pessyt, kuivannut ja laittanut hiuksensa ja juuri ajatellut, että eiköhän näillä nyt kehtaa lähteä ihmisten ilmoille, vaikka sävy nyt onkin vielä kaukana siitä mitä haluaisin sen olevan. Kun asuu sarkastisen ihmisen kanssa, todellisuutta ei pääse pakoon. Päässäni ei ole ihanasti sekainen indiepöheikkö, joka nyt vaan sattuu olemaan hieman lämpimän sävyinen, vaan kuohkea kinuskiunelma suoraan vuodelta 1984. Joko voi alkaa käyttää pipoa?!

Eksyin miehen kanssa myös kenkäkauppaan, jossa itsekurini petti ja mukaan tarttuivat saappaat, joista olen nähnyt unia koko viikon. Miehen kommentti: “Tarvitset enää sävyyn sopivan huotran ja viitan”. Seuraavalla kerralla tämä Bon Jovi-lookalike haltijasaappaissaan menee kaupungille naisseurassa.

PS. Ystäväni yritti vakuuttaa minulle, että hiukseni eivät todellakaan muistuta nuoren Jon Bon Jovin kampausta. Hän pyysi keskustelustamme täysin tietämätöntä, musiikillisesti ansioitunutta työkaveriamme arvioimaan, kenen muusikon hiuksilta pehkoni hänen mielestään näyttää, olettaen, että hän nimeäisi hemaisevan naispopparin jonka hiuksilla ei ole mitään tekemistä 80-luvun rokkareiden kanssa.

Vastaus: David Coverdale. Minä luovutan.