Arkistojen aarteet ~ Tyylisäännöt

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Mies on paennut sohvan nurkkaan ja seuraa kahvikuppi kädessä epätoivoisia yrityksiäni löytää päällepantavaa. Farkut eivät tunnu tänään oikealta, joten vaihdan ne minihameeseen. Sitten tajuan, että harmaa tyköistuva t-paita on aivan väärä seuralainen minihameelle ja korvaan sen väljällä neuleella. Mitä vikaa siinä tiukassa t-paidassa oli? mies kysyy toiveikkaana ja katuu välittömästi kysymystään, kun tiedustelen kiukkuisena miten ihmeessä voisin käyttää tyköistuvaa t-paitaa lyhyen minihameen kanssa.

Jokaisella naisella on omia pukeutumiseen liittyviä sääntöjä, jotka saavat miehet hämmennyksiin – tässä omani.

1 ~ Jos asukokonaisuuden alaosa on tiukka, yläosan on oltava selvästi väljempi, ja toisinpäin. Tämä on tietysti vanha tyyliniksi, joka on sittemmin korvattu uudella tyyliniksillä, jonka mukaan on todellakin ok pukeutua esimerkiksi kokonaan väljään. Itsehän en tälläiseen radikalismiin veny, tasapainon pitää säilyä. Ainoana poikkeuksena on tiukka mekko, jonka päälle on puettu väljä neuletakki – mutta silloinkin on se kontrasti.

2 ~ Jos paidassa on kaulus, hiukset eivät voi olla auki. Jos solisluiden tietämillä on sekä kaulusta että hiuksia, vaikutelmasta tulee sekava. Mahdoton yhtälö. Mahdoton.

3 ~ Jos päässä on hattu, kaulassa tai korvissa ei voi olla koruja. Muuten tulee liian laitettu olo. Tämä sääntö saattaa liittyä tilanteisiin, joissa käytän hattuja: omistan vain poikamaisia lakkeja, jotka löytävät tiensä päähäni sellaisina päivinä, kun hiukseni eivät ole suostuneet minkäänlaiseen yhteistyöhön, mistä kostoksi olen jättänyt myös meikit laittamatta ja vetänyt kasvoille vain mahdollisimman suuret aurinkolasit. Myös aurinkolasien ja hatun yhdistelmä on ongelmallinen, mutta tälläisinä päivinä on pakko joustaa jostain.

4 ~ Jos hiukset ovat auki, ei voi käyttää silmälaseja. Tästä pääsin hiukan yli kun aikoinaan leikkasin pitkät hiukseni lyhyemmäksi, eikä sääntö ole enää lainkaan niin ehdoton. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni hiuksiani töissä mieluiten kiinni, koska käytän työskennellessäni silmälaseja.

5 ~ Silmälasit ja korvakorut = ei ei ei. Silmälasit ja korvakorut eivät tule toimeen keskenään. Too much happening around the ear area.

Mikä on muuttunut näin kymmenen vuotta myöhemmin? Oikeastaan kaikki. Sääntöjä on yhä, mutta ne ovat aivan toiset. Ehkä teenkin päivitetyn listan vuoden 2018 tapaan! 

Arkistojen aarteet ~ Oli vaan pakko

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran talvella 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

“Oli vaan pakko ostaa, kun se oli niin halpa.” Kerrasta toiseen toistuva selitys sille miksi piti ostaa huonolaatuinen ketjuvaate, joka on ihan samanlainen kuin kaikki ne edelliset kaapin perälle sullotut ketjuvaatteet, joiden seuraksi se aivan välttämätön uutuuskin pian päätyy.

En ymmärrä. Osoittiko myyjä aseella ja pakotti? Miksi ihmeessä ostaa vaate, jota ilmankin olisi voinut elää – vain siksi, että se on halpa?

Tämä toppi oli muistaakseni PAKKO OSTAA.

Itsehän syyllistyn kolikon kääntöpuoleen. “Oli vaan pakko ostaa, vaikka se oli niin kallis.” Kun rakastun palavasti saappaisiin tai laukkuun, hintalappua ei katsota. Hyvä asia on, että ne hankinnat päätyvät käyttöön. Huono asia on, että loppukuukausi saatetaan syödä puuroa – varsinkin, jos pakollisia löytöjä on tehty kuukauden aikana useampi.

Tästä syystä en mene ollenkaan kauppoihin, joiden hinnat vastaavat kuukauden lainanlyhennystä. Tästä syystä ei itseasiassa pitäisi mennä kauppoihin ollenkaan ilman esiliinaa, esimerkiksi poikaystävää, jonka mielestä:

a) viisi vuotta sitten ostetussa vaatteessa ei ole mitään vikaa, jos se mahtuu päälle ja siinä on enemmän ehjää kangasta kuin reikiä
b) ei ole olemassa kenkiä, jotka maksavat enemmän kuin 70 euroa
c) ei ole mitään järkeä ostaa kallista laukkua, kun aina voi käyttää kangaskassia tai muovipussia

Ei tämäkään ääripää toivottova ole, mutta kenties joku kultainen keskitie olisi hyvä vaihtoehto?Sellainen, jossa mitään ei ole pakko ostaa, vaan hankintojen tarpeellisuutta punnitaan rauhassa ja niitä tehdään, jos hinta sopii senhetkiseen budjettiin. Köh.

Kymmenen vuotta myöhemmin: mikä on muuttunut? No onneksi aika paljon – ikä ja kokemus on kai tuonut harkintakykyä ja kärsivällisyyttä ajatella asioita vähän pidemmälle. Punnitsen hintavampia hankintoja tarkemmin ja ne jäävät suosiolla tekemättä, jos niihin ei ole varaa. Toisaalta olen oppinut tunnistamaan paremmin myös ne tilanteet, joissa sijoitus kannattaa: kallein vaateostokseni koskaan on yli tonnin kelsiturkki, josta onnittelen itseäni talvisin joka päivä. Enkä joutunut syömään puuroa sen takia, koska maksoin takin ylimääräisestä työkeikasta saadulla palkkiolla.

Se on kyllä edelleen totta, että paras tapa välttää turhia hankintoja on pysyä poissa kaupoista. Aika vähän niissä tulee nykyisin pyörittyä, menen silloin kun on jotain mielessä. Nykyinen paheeni on kirppikset, joissa pyörin ihan pyörimisen ilosta – ja teen vähän liikaakin löytöjä. KÖH!

Aiheesta on itseasiassa paljonkin sanottavaa, joten palaan asiaan pian. Sillä välin sana on vapaa kommenttilootassa.

Arkistojen aarteet ~ Bändipaitainen tyttö

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran talvella 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Maanisen päivitystahtini keskellä vuorokauden tauon jälkeen tuntuu kuin olisi ollut kauankin poissa. Syy hiljaisuuteen oli työ ja – siihen erottamattomasti liittyen – ennen syntymääni perustettu brittiyhtye, jonka riffit määrittelivät maailmani rajoja silloin kun olin kolmetoista. Äitini nimitti bändiä kunnioittavasti Raakuksi.

Kymmenettuhannet mustiin farkkuihin ja Maiden-paitoihin pukeutuneet raskaan rokin ystävät olivat vallanneet Stadikan ja huusivat nyrkit tanassa koko keikan ajan. Kentän nyrkkimeri kaikessa mykistyttävyydessään muistutti elävästi omista teiniajoistani, kun haparoivaa identiteettiä ja tyyliä määritti ennen kaikkea musiikki. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen oli yhtä tärkeää kuin kaikista muista erottautuminen: lahkeista ratkotut mustat farkut, maihinnoususaappaat ja paidan rintaan painettu bändin nimi kertoivat muille mistä minut oli tehty.

Myöhemmin tarvetta erottautua vahvemmaksi nousi yhteenkuuluvuuden kaipuu. Käytin mieluiten bändipaitoja, joita koristi vain sanaton symboli tai kiertuepäivämäärät. Yhtyeen logo ei ollut tarpeen, sillä paidan tehtävä oli toimia salaisena koodina, jonka vain muut salaseuraan kuuluvat tunnistivat. Itselle tärkeää ja rakasta ei halunnut enää julistaa koko maailmalle, joka ei olisi sitäpaitsi kuitenkaan ymmärtänyt.

Isommissa kaupungeissa alakulttuurit olivat todennäköisesti toisenlaisia, mutta minä vietin teinivuoteni pienessä pohjoisessa paikkakunnassa, jossa minä ja kourallinen kavereitani edustimme oikeastaan kaikkia musiikkivetoisia alakulttuureita. Koodit olivat olemassa, mutta ne elivät mukanamme: kaikki lähti kasarirokista kun olimme kaksitoistavuotiaita, myöhemmin kuuntelimme sulassa sovussa niin Led Zeppeliniä kuin Slayeria eikä Danzigilla, The Doorsilla ja Neil Youngilla ollut mitään ongelmia mahtua samalle kokoelmakasetille.

15-vuotiaana minulle alkoi valjeta, että musiikista voi nauttia myös ilman uniformua. Bändipaidat vaihtuivat tavallisiin mustiin t-paitoihin eikä se horjuttanut maailmankuva tai identiteettiä. Musiikin merkitys pysyi, mutta pukeutumiseni ei enää perustunut itseni rajaamiseen jonkin ryhmän sisälle ja toisten ulkopuolelle. Musiikki sai toki yhä vaikuttaa tyyliini, mutta en halunnut enää näyttää lempiyhtyeideni jäseniltä tai bändäriltä.

Jokainen tulee tyylivalinnoillaan määritelleeksi itseään ja identiteettiään, halusi tai ei. Myös piittaamattomuus omasta ulkomuodosta tai vaatteista on omanlainen tyyli ja kannanotto. Vaikka en enää pukeutumisellani asetu tietoisesti osaksi tiettyä viiteryhmää, tulen silti kertoneeksi itsestäni paljon sen perusteella mitä valitsen aamulla ylläni. Viestit ovat toisenlaiset: aiempaa hienovaraisemmat ja alttiimmat väärille tulkinnoille, mutta yhtä kaikki olemassa. Mitä vieraampi ihminen, sen enemmän vaistonvaraisesti luemme niitä ja teemme niistä tulkintoja.

Kun seuraa yli neljänkymmenentuhannen lähes identtisesti pukeutuneen armeijaa, jonka riveissä seisoo niin kymmenvuotiaita kuin keski-ikäisiä, tulee samaan aikaan mieleen monta asiaa.  Onko kyse samasta yhteenkuuluvuuden tarpeesta, jota itse tunsin teini-ikäisenä, vai yksinkertaisesti siitä, että toisilla musiikki ylittää kaiken ja tyyli vain seuraa perässä? Onko mustanpuhuvalle tyylilleen koko elämänsä uskollisena säilynyt neljäkymmentävuotias löytänyt jotain mitä minä en, vai onko hän jäänyt nuoruudenaikaisen uniformunsa vangiksi? Kuvittelenko itse olevani vapaa kun valitsen vaatteeni oman makuni ja fiiliksen perusteella, vaikka todellisuudessa noudatan pillifarkkuineni ja kauhtuneine villapaitoineni täsmälleen niitä koodeja, joita musiikin parissa työskentelevältä melkein-kolmekymppiseltä odotetaan? Onko millään tällä mitään merkitystä, jos sekä minä että nelikymppinen hevirokkari olemme tyytyväisiä ja viihdymme vaatteissamme?

Näin kymmenen vuotta myöhemmin huomaan, etten ole ajatellut viime vuosina koko asiaa. Aika vähän kiinnostaa millaisia tulkintoja muut tekevät tyylistäni, valitsen vaatteet sen mukaan mikä tuottaa itselle iloa ja inspiraatiota. No, aika usein valitsen vaatteet myös sen perusteella mikä on mahdollisimman mukavaa, lämmintä ja rentoa, mutta eivät nämä asiat välttämättä sulje toisiaan pois.

*Alkuperäisessä kirjoituksessa ei ollut kuvaa, joten parin vuoden takainen bändipaitakuva toimikoon kuvituksena.