Arkistojen aarteet ~ Oodi hiuslenkeille

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi kaksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Haluaisin tänään kiittää pientä, mutta tarpeellista esinettä, jonka yleensä huomaa vasta kun viimeinenkin on kadonnut – hiuslenkki, tuo aamujeni pelastus! Asiahan on niin, että elämä ei jatku ilman hiuslenkkiä. Sitä tarvitaan aamulla suihkussa jos hiuksia ei ole tarkoitus pestä, meikatessa jotta hiukset pysyvät pois kasvoilta, lenkkeillessä koiran kanssa, hikoillessa salilla, ruokaa laittaessa ja siivotessa – ja hyvin, hyvin usein myös ihan ollessa, töitä tehdessä, televisiota katsellessa, sillä viikon seitsemästä päivästä vähintään viisi ovat sellaisia, että hiukset eivät vaan voi olla auki. On vaan sellainen olo, ja jos ei satu olemaan, sellainen olo syntyy hyvin nopeasti, jos sattuu huomaamaan, että viimeinenkin on kadonnut kodissa lymyilevään mustaan aukkoon (se sama joka ahmii sukkia ja kyniä). Keskittyminen on täysin mahdotonta ennen kuin hiuslenkki on paikallistettu ja hiukset saatu kiinni.

Kaikkia hiuslenkkejä ei ole luotu yhdenvertaisiksi eikä hiuslenkin anatomia ole suinkaan yhdentekevä. Täydellinen hiuslenkki on musta, ohut, vähän litteä, ei liian iso eikä liian pieni ja juuri sopivan napakka. Täydellisiä hiuslenkkejä tekee vain yksi valmistaja, jonka nimeä en koskaan muista – siksi kuuden lenkin pakkauksina myytäviä lenkkejä pitää hamstrata niin monta kuin voi joka kerta kun niihin jossain törmää.

Asioita, joita olen epätoivoissani käyttänyt hiuslenkin sijaisena:
1 ~ Ohut huivi (listan kohdista ainoa, jota voi soveltaa töissä)
2 ~ Alusvaatelaatikkoon käyttämättöminä unohtuneet stringit (kts. kohta epätoivo)
3 ~ Pala lahjanauhaa (ei toiminut)
4 ~ Avainnauha
5 ~ Poikaystävän kravatti (tuli sanomista)
6 ~ Kengännauha (mistä mäyräkoiranpentu oli täysin tohkeissaan)

Inspiraation tähän kirjoitukseen tarjosi se valitettava tosiasia, että varastossani on enää yksi lenkki jäljellä enkä kuollakseni vieläkään muista sitä merkkiä tai mistä ostin niitä viimeksi. Panique.

Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Yhtään mikään ei ole muuttunut.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Arkistojen aarteet ~ 30 asiaa tyylistä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi yksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

1 ~ Ihailen kokeilunhaluisia naisia, jotka irrottelevat tyylivalinnoillaan ja useimmiten onnistuvat. Tunnen silti syvää sielunkumppanuutta Geraldine Saglion ja Emmanuelle Altin kaltaisiin naisiin, jotka pukeutuvat samoihin mustiin minimekkoihin ja harmaisiin pillifarkkuihin vuodesta toiseen ja näyttävät aina yhtä hyvältä lähes meikittömine kasvoineen ja laittamattomine hiuksineen. (Ehkä pitäisi puhua enemmänkin inspiroitumisesta kuin sielunkumppanuudesta, sillä en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että oma onnistumisprosenttini näillä elementeillä on yhtä hyvä.)

Blogin banneri vuosimallia 2008 kiteytti olennaiset.

2 ~ Kaikki vaatteeni ovat mukavia ja rentoja, mutta vaihdan silti lökövaatteet ylleni heti kun pääsen kotiin: useimmiten leggingsit, villasukat ja ison t-paidan.

3 ~ Olen kenkämuija, laukuista en tajua mitään. Omistan melkein viisikymmentä kenkäparia, mutta vain viisi laukkua, joista käytän yhtä. Osa laukuista on vuosien varrella mukaan tarttuneita kangaskasseja. Uusin lemppari on Bloc Partyn kangaskassi, jonka mies hankki keikalta lahjaksi ostolakkoilevalle tyttöystävälleen. Viisas mies.

4 ~ Olen potenut vuosikausia jatkuvaa hiuskriisiä, joka johtuu enimmäkseen siitä, etten ehdi tehdä niille mitään aamuisin. Sen sijaan, että vain nousisin hiukan aikaisemmin ja opettelisin laittamaan niitä, valitan hiuksistani kaikille jotka jaksavat kuunnella.

5 ~ Minusta silmärypyt ovat tyylikkäät. Hyvä niin, koska olen vastikään pistänyt merkille ensimmäiset omani.

6 ~ En ole käyttänyt huulipunaa yli kymmeneen vuoteen, eikä se niin hyvältä näyttänyt silloin 14-vuotiaanakaan, kun yritin hetken omaksua sen habitukseeni. Robert Smith on kyllä mainio esikuva monessa muussa asiassa, mutta hänen meikkaamisestaan ei ehkä kannata inspiroitua.

7 ~ Olen rakastanut tiettyjä asioita melkein siitä asti, kun tiedostin viisivuotiaana (kuuluisa Vaaleanpunainen Herääminen) ettei pukeutumisen tarkoitus ole pelkästään funktionaalinen. Näitä trendivaihteluista riippumattomia rakkauden kohteitani ovat mm. pillifarkut: kolmetoistavuotiaan rokkitytön versio oli itse kavennettu ja lahkeista rispaantunut. Remmisandaalit niin matalina kuin korkeakorkoisina, sillä äitini kulki korkeakorkoisissa platform-remmisandaaleissaan koko lapsuuteni. Läpsyt eli flipflopit eli varvastossut, koska Australia. Minimittaiset mekot, suuret nahkalaukut, rennot hippilaineet ja lantiolle asettuvat vaatteet, koska 70-luku. Ehkä myös ikuinen rakkaus mustiin kimaltaviin vaatteisiin on ammennettu 70-luvusta? Isot villapaidat, tennarit ja maiharit, koska The Cure. Suurimmasta osasta voi syyttää tai kiittää äitini lisäksi herkässä kasvuvaiheessa tapahtuneita ihastuksia elokuva- ja musiikkihistorian tyylikkäisiin ihmisiin.

8 ~ Käytin lukiossa ruskeita piilolinssejä, koska pidin harmaita silmiäni tylsinä. Onneksi tajusin pian, että eloton muovipinta iiriksen päällä oli tosi paljon tylsempi.

9 ~ Jos elokuva osoittautuu huonoksi, sivuutan juonen ja keskityn henkilöiden kenkiin, vaatteisiin ja hiuksiin. Jos niissä(kään) ei ole mitään katsomista, voi hyvällä omatunnolla nukahtaa sohvalle.

10 ~ Tykkään kengistä, joilla voi lompsia. Siitä johtuu loputon rakkauteni prätkäsaappaisiin ja maihareihin. Korkokengissäkin voi kyllä lompsia, kunhan ne ovat riittävän tukevat.

11 ~ Vihaan eniten maailmassa mustiin vaatteisiin pesukoneessa tarttunutta valkoista nöyhtää. Useimmiten se johtuu siitä, että mies on unohtanut nenäliinan farkkujensa taskuun. Tästä syystä en suostu pesemään hänen vaatteitaan omieni joukossa, ellei hän tarkista pesuun pyrkivien vaatteidensa taskunsa silmieni edessä.

12 ~ En ole koskaan pureskellut kynsiäni, mutta revin niitä lakkaamatta. Hyvä syy pitää kynnet mahdollisimman lyhyinä. Toinen syy on tietysti lempikynsilakkasävyni, musta ja syvä violetti, jotka näyttävät minusta paremmilta lyhyissä kuin pitkissä kynsissä.

13 ~ Pidän hiukseni mieluiten kiinni. Onneksi suttunutturasta on tullut jo kymmenen vuotta sitten kiinteä osa tyylillistä identiteettiäni.

14 ~ En ymmärrä ihmisiä, jotka valitsevat vaatteensa kaupasta pelkän trendikertoimen perusteella. Ei siinä ole sinänsä mitään väärää, mutta trendikkyys itseisarvona tuntuu ontolta. Pidän siitä, että on oma tyyli, jota voi maustaa trendikkäillä elementeillä silloin kun löytää jotain siihen sopivaa. Tyyli-identiteetin puuttuminen tuntuu vähän samalta kuin ettei olisi toista jalkaa.

15 ~ Käytän samoja meikkejä päivästä toiseen enkä kyllästy. Miksi suotta poiketa hyväksi havaitulta polulta, kun se kerran toimii! Silloin tällöin meikkipussiin ilmestyy jotain uutta, mutta päivittäiskäytössä olevat vakiotuotteet vaihtuvat hyvin harvoin.

16 ~ Olette toivoneet juttua vaatteiden ja kenkien säilytyksestä, mutta kotini säilytysratkaisut ovat niin onnettomat, että ne ovat enemmän osa ongelmaa kuin ratkaisua. Vaatteita ja erityisesti kenkiä on kaikkialla, eteisessä takkien joukossa, tuolien päällä, tuolien alla… Palataan asiaan, jos tähän jossain vaiheessa löytyy joku roti.

17 ~ Kaiken pitää jäädä lanteille: pikkuhousut, hameiden ja housujen vyötäröt, vyöt, mekkojen leikkaukset. Ahdistaa, jos linja katkeaa vyötäröstä. Se puristaa ja yksinkertaisesti näyttää väärältä. En usko, että tulen koskaan käyttämään mitään korkeavyötäröistä, vaikka ne näyttävät hyvältä muiden päällä.

18 ~ Vaalennetut hiukseni ovat todellisuudessa tumman maantienväriset. Isäni hiukset olivat mustat ja kiharat, äitini punertavat – mitä tapahtui?! Samoin kävi silmilleni: en saanut isäni ruskeita enkä äitini vihreitä, vaan harmaat silmät. Veljeni silmät ovat tietysti kirkkaansiniset. Hmm. Onkohan tuo oikea perheeni.

19 ~ Käärin kroonisesti hihojani, olivat ne minkämittaiset hyvänsä. Äidiltä peritty tämäkin pakkomielle.

20 ~ Rakastan aitoja luonnonmateriaaleja: puuvillaa, silkkiä, villaa, pellavaa, nahkaa. Usein harmittaa, kun kaunis kenkäpari tai vaatekappale on pilattu huonolla materiaalilla. Inhoan keinonahkaa eikä kyse ole “en voisi kuvitella käyttäväni mitään muuta kuin aitoa nahkaa” -naistenlehtielitismistä, vaan siitä, että keinonahka ei tunnu eikä tuoksu nahalta, ei kestä eikä vanhene kauniisti, ei ole jalkaystävällinen eikä yleensä edes näytä hyvältä.

21 ~ Rakastan penkoa kirpputoreja, mutta vaatehankintojen kannalta harmittaa, että ne ovat yhä useammin täynnä kopiolaukkuja, niitä hemmetin keinonahkaisia kenkiä ja huonolaatuisia halpavaatteita. Laadukkaita löytöjä saa tosissaan metsästää. Onneksi on eBay ja sen hakutoiminto.

22 ~ En tajua monimutkaisia silmämeikkejä. On kaksi tapaa meikata silmät: sumuiset suttusilmät mustalla kajalilla tai yksi reteä luomiväri koko luomelle ilman typeriä häivytyksiä kulmakarvoihin asti. Päälle mustaa ripsiväriä. Valmis.

23 ~ Pidän itsessäni eniten pitkistä sääristä, joita paljastelen säädyllisyyden rajoilla liikkuvilla minihameilla ja tunikoilla lähes päivittäin, sekä selästä jota paljastelisin mielelläni enemmänkin, jos rintaliivien selkäosa ei olisi ikävästi suunnitelmieni tiellä. Vähiten pidän vinoista hampaistani ja rinnoistani, ei sillä että niissä itsessään olisi varsinaista vikaa, ne vaan painavat aivan liikaa ja toivoisin paljon pienempiä. Olen saanut kitkeriä kommentteja siitä, kuinka leuhkin etumuksellani – voi kunpa tietäisitte kuinka mielelläni antaisin sen pois!

24 ~ Aloin parkua, kun sain yläasteella kuulla tarvitsevani silmälasit. Käytin piilolinssejä vuosikausia. Nykyisin turvaudun piilolinsseihin vain isommissa juhlissa jos niissäkään, edelliset loppuivat kaksi vuotta sitten enkä ole vielä jaksanut ostaa uusia. Olen myös hukannut silmälasini, sokkona siis vedellään. Ei ehkä pitäisi, koska likinäkö aiheuttaa noloja sosiaalisia tilanteita. Niitä on taas edessä seuraavassa Emma-gaalassa.

25 ~ Ihailen kauniisti huoliteltuja ja meikattuja naisia, mutta jos yritän itse samaa, näytän äidin meikkipussilla käyneeltä kuusivuotiaalta (jep, tämän takia se huulipunakaan ei toiminut). Sopivasti renttu ilme sopii sekä minulle että loputtoman laiskalle luonteelleni paljon paremmin.

26 ~ Kun olo on surkea, pukeudun miehen kylpytakkiin. Se on iso, pehmeä ja hupullinen. Ja musta. Vähän kuin froteinen luola.

27 ~ En osaa käyttää korvakoruja, omistankin niitä vain kahden tai kolmen parin verran. Syy siihen saattaa löytyä teinivuosiltani, kun korvissani oli yhteensä 16 lävistystä. Voin kertoa, että korvia paleli pohjoissuomalaisessa pakkasessa! Kulmassani on arpi 14-vuotiaana ottamastani kulmalävistyksestä, se oli aikaa ennen kulmalävistysten yleistymistä  ja ohuelle iholleni liian paksu metallitappi repeytyi lopulta irti kulmastani. Lävistysarpi löytyy myös nenästä. (Yhdestä lävistyksestä haaveilen muuten silloin tällöin vieläkin: tappi kielessä viehättää aina kun näen sellaisen! Kielilävistys on jäänyt kuitenkin ottamatta, koska pelkään sen vaikuttavan muutenkin nopeaan ja toisinaan epäselvään puheeseeni – kokeilkaapa itse puhua ensin kymmenen vuotta aussienglantia ja saksaa ja sen jälkeen oppia artikuloimaan suomea.)

28 ~ Olen muutenkin ihan täynnä arpia. Näkyviä arpia on kulman ja nenän lisäksi ainakin polvessa, selässä, reidessä, kyynerpäässä ja ranteessa. Ne eivät ole koskaan häirinneet, kyllä elämä (= tumpelolle sattuneet onnettomuudet) saa näkyä.

29 ~ Käyttäydyn kun kolmevuotias, kun pitäisi mennä iltapesulle. Ei huvita. En jaksa. ONKO PAKKO? Nukkuisin varmasti meikit poskilla, jos se ei näkyisi ihossa heti seuraavana aamuna. Nukun joskus siitä huolimatta.

30 ~ Kolmekymppinen voi hyvin käyttää bändipaitoja. Joka väittää muuta on väärässä.

PS. Kirjoitin tämän pukeutuneena miehen kylpytakkiin.

Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Yllättävän moni asia ei ole muuttunut, mutta moni on. Silmät on laseroitu, vinot hampaat on suoristettu ja raskas etumus pienennetty tuntuvasti yli 10 vuotta jatkuneen kipukierteen jälkeen. Tykkään muutenkin peilikuvastani paljon enemmän nykyään, ikä tuo varmuutta – tai ainakin armoa. Jatkuva hiuskriisikin loppui, kun lopetin kaikenlaiset kummalliset hiuskokeilut ja jätin tukan rauhaan, se viihtyy parhaiten kun saa vaan olla. Musta on edelleen lempikynsilakkavärini, sitä kauheaa violettia en kyllä enää kestä. Kirppiksillä on yhä enemmän niitä halpalumppuja, mutta silloin tällöin eteen osuvat löydöt ovat silti metsästyksen arvoisia. En muista milloin olisin viimeksi ostanut mitään eBaysta, pyrin nykyään suosimaan kotimaisia kirppiksiä ja huutokauppoja. Meikkipussissa on nykyään paljon aiempaa enemmän vaihtuvuutta, johtuen siitä, että saan työni puolesta niin usein uusia tuotteita testiin. Harmi kyllä en saanut entisen poikaystävän kylpytakkia erossa mukaani.

Arkistojen aarteet ~ Minä miehenä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran nimellä “Ordinary boys” keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä syksynä blogin perustamisesta on tullut kuluneeksi yksitoista vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sain mahtavan haasteen: millainen olisin, jos olisin mies? Vaikuttaa siltä, että yllättävän vähän erilainen kuin olen nyt, koska olen tosielämässä inspiroitunut ihan samoista henkilöistä kuin olisin herkässä kasvuiässä olevana miehenalkuna tehnyt. Olisin luultavasti myös kiinnostunut aivan samoista asioista, kuunnellut samoja bändejä ja tehnyt yleensäkin niitä samoja asioita, joita äitini kauhisteli.

Tyylillinen taipaleeni olisi alkanut samoilla mustilla pillifarkuilla ja roikkuvilla bändipaidoilla, joita käytin myös oikeasti. Teinipoikana olisin halunnut olla Jim Morrison, koska Morrison vaan oli teinin silmiin maailmankaikkeuden coolein jätkä. Tätä ei varmaankaan tarvitse selittää.

Tosiasiassa olisin ollut enemmän Milo Ventimiglian Gilmore Girls -sarjassa tulkitseman Jess Marianon tapainen murjottava teini: lintsannut koulusta, lukenut liikaa Kafkaa, sekoittanut pääni eksistentialisisilla kysymyksillä ja ihastunut tyttöihin, joita en voi saada ennen kuin olisin tajunnut, että ne joita ei huomaa heti, saattavat olla paljon kiinnostavampia.

Ulkoisen olemukseni olisin bändipaitavaiheesta päästyäni varastanut nuorelta Robert Smithilta – roikkuvat flanelli- ja villapaidat, pillit, maihinnoususaappaat, paljon mustia hiuksia, kajalia ja elämäntuskaa.

Olisin haaveillut rokkitähteydestä: Dave Gahanin cooliudesta, David Bowien mystisestä aurasta ja Morrisseyn röyhkeästä karismasta..

..mutta tajunnut sitten olevani enemmän Jarviksen kaltainen sopivasti eksentrinen intellektuelli – ja ottanut luonnollisesti oivalluksesta kaiken irti mustasankaisten silmälasien, taiteellisesti liehuvien kaulahuivien ja kirjojen painosta ratkeilevan kangaskassin muodossa. Olisin varastanut Richard Ashcroftilta armeijatakit, isot aurinkolasit ja irtonaisen kävelytyylin – tai siis ainakin yrittänyt.

18-vuotiaana olisin löytänyt itsestäni androgyynin popparin ja mustan minimalismin. Olisin yrittänyt näyttää Suede-nokkamiehen Brett Andersonin ja Joy Divisionin Ian Curtisin yhdistelmältä ja onnistunut siinä väärällä tavalla traagisesti, kokeillut ehkä vielä kerran laulaa, tyytynyt toivottomaan epämusikaalisuuteeni ja jatkanut varhaisteininä alkanutta kiihkeää kirjoittamista.

Brian Molko kuluneine farkkuineen ja mustine t-paitoineen olisi ollut aikuisikäni suurin inspiraation lähde. Olisin nähnyt aamuisin paljon vaivaa saadakseni hiukseni juuri oikealla tavalla huolimattomiksi ja alkanut imagosyistä tupakoida. Kaikki rahani olisivat kuluneet levyihin, kirjoihin, tupakkaan ja indieuskottavissa baareissa luuhaamiseen. Olisin opiskellut valokuvausta tai kirjallisuutta ja elättänyt itseni baaritöillä paikassa, jossa kaikki ystäväni olisivat käyneet halvan bissen takia.

Kahteenkymmeneenkuuteen ikävuoteen mennessä tyylini olisi asettunut sopivaksi sekoitukseksi kaikkia tyylillisiä innoittajiani: pillifarkkuja, haalistuneita t-paitoja ja mustia kapeita takkeja, talvisin tennareita ja kesäisin läpsyjä, kaulassa kulahtanut huivi. Sänki saisi kasvaa, hiukseni olisivat edelleen tummat, mutta sekaisin sillä tavalla, johon ne nyt luonnostaan asettuvat. Olisin edelleen tarkka tyylistäni, mutta en enää käyttäisi siihen niin paljon aikaa tai energiaa – pukeutumisen pitäisi olla mutkatonta, jotta voi keskittyä kaikkeen paljon tärkeämpään, kuten musiikkiin ja kirjoihin.

Olisin lopettanut tupakoinnin todettuani että se on typerää, ja korvannut addiktion yhtä intensiivisellä kofeiiniriippuvuudella. Kirjoittaisin tai valokuvaisin, ehkä työskentelisin musiikin parissa, saattaisin järjestää keikkoja tai pyörittää klubia. Lukisin NME:ta tuhahdellen taidekoululaisten indie rave -bändeille, pitäisin tyttöystävälleni pitkiä puheita Led Zeppelinistä ja oikeasta musiikista sivuuttaen tyttöystävän sarkastiset huomautukset siitä, etten osaa soittaa senkään vertaa mitä 18-vuotiaat taidelukiolaiset. Kantaisin kaiken mukana kulahtaneessa kangaskassissa, jossa lukee I ❤ New York ja söisin kotona nuudeleita, koska kaikki rahani kuluisivat vanhan Jeepin kunnostukseen, missä olisin ilmiömäisen huono, mutta tyttöystäväni isä onneksi auttaisi.

Nimeni olisi isoisäni mukaan Anton, mistä olisin hyvin ylpeä, koska olisin aina salaa halunnut olla valokuvaaja Anton Corbijn. Olisin kuitenkin hyväksynyt sen, ettei minusta tule koskaan mitään niin coolia, ja luottaisin poikamaiseen karismaan, sellaiseen jolla Robert Downey Jr saattaa tyttöystäväni hurmokseen.

Fiktiivisen mieshahmoni suurimmat erot todelliseen minääni:
En ole koskaan kuvitellutkaan osaavani laulaa. Miehenä minulle sallittaisiin huomattavasti harhautuneempia käsityksiä omasta erinomaisuudestani.
Yhdet tennarit ja läpsyt eivät riittäisi mihinkään.
En valitettavasti omista Jeeppiä, en edes rämää sellaista.

Muuta merkillepantavaa:
Yritän edelleen olla isoine aurinkolaseineni yhtä cool kuin Richard Ashcroft.
Robert Downey Jr on ollut ei-kovin-salainen kaukorakkauteni 16-vuotiaasta saakka.

Mitä ajattelen näin kymmenen vuotta myöhemmin? Ei lisättävää. 

Arkistojen aarteet ~  Pipokausi, ala jo

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä blogin perustamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sarjassamme mieltäylentävät hetket matkalla tummatukkaisesta blondiksi: “Sä näytät ihan Jon Bon Jovilta”. Tämä mieheltä sen jälkeen, kun on pessyt, kuivannut ja laittanut hiuksensa ja juuri ajatellut, että eiköhän näillä nyt kehtaa lähteä ihmisten ilmoille, vaikka sävy nyt onkin vielä kaukana siitä mitä haluaisin sen olevan. Kun asuu sarkastisen ihmisen kanssa, todellisuutta ei pääse pakoon. Päässäni ei ole ihanasti sekainen indiepöheikkö, joka nyt vaan sattuu olemaan hieman lämpimän sävyinen, vaan kuohkea kinuskiunelma suoraan vuodelta 1984. Joko voi alkaa käyttää pipoa?!

Eksyin miehen kanssa myös kenkäkauppaan, jossa itsekurini petti ja mukaan tarttuivat saappaat, joista olen nähnyt unia koko viikon. Miehen kommentti: “Tarvitset enää sävyyn sopivan huotran ja viitan”. Seuraavalla kerralla tämä Bon Jovi-lookalike haltijasaappaissaan menee kaupungille naisseurassa.

PS. Ystäväni yritti vakuuttaa minulle, että hiukseni eivät todellakaan muistuta nuoren Jon Bon Jovin kampausta. Hän pyysi keskustelustamme täysin tietämätöntä, musiikillisesti ansioitunutta työkaveriamme arvioimaan, kenen muusikon hiuksilta pehkoni hänen mielestään näyttää, olettaen, että hän nimeäisi hemaisevan naispopparin jonka hiuksilla ei ole mitään tekemistä 80-luvun rokkareiden kanssa.

Vastaus: David Coverdale. Minä luovutan.

Arkistojen aarteet ~ Luurankojen kolinaa

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä blogin perustamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Jokaisella meistä on vaatekaapissaan luuranko tai kaksi. En nyt tarkoita niitä pehmeiksi virttyneitä vanhoja verkkareita ja ex-poikaystävän isän vanhaa jättineuletta, joihin pukeutuneena linnoittaudutaan viikonlopuksi sohvalle Greyn Anatomian dvd-boksin kanssa (puhtaasti fiktiivinen esimerkki, itsehän en tälläistä koskaan tee), vaan aktiivisessa käytössä olevia vaatekappaleita. Kylmäpäinen kierrätys on onneksi pitänyt huolta kammottavimmista yksilöistä, joita kaapissani on joskus mahdollisesti majaillut, mutta seuraavista en ole vielä luopunut – vaikka ehkä pitäisi.

1 ~ Leggingsit

Tiedetään, leggingsien maailmanvalloitus on laajasti paheksuttu ilmiö eikä kukaan itseään kunnioittava nainen näyttäydy leggingseissä enää edes maidonhakureissulla. Mutta kun laiska ja mukavuudenhaluinen pukeutuja on kerran löytänyt vaatekappaleen, joka on päällä äärettömän mukava ja vieläpä siedettävän näköinenkin, ei siitä suinkaan luovuta, vaikka se olisi Voguen mielestä kuinka last season. Niin kätevää, kun voi viskoa ylleen minkä tahansa mekon, tunikan tai pitkän neuleen, ja tehdä siitä asun sujauttamalla alle legginsit! Vielä kun joku valmistaisi leggingsit jostain pakkasenkestävästä materiaalista niin ei tarvitsisi talvisinkaan ahtautua pillifarkkuihin.

2 ~  Uggit

Ugg-saappaat bikinien kera rannalla eivät näyttäneet hyviltä edes silloin kun se sekopäinen yhdistelmä oli kuuminta hottia. En lämmennyt myöskään Uggien yhdistämisestä shortseihin sonnustautuneisiin paljaisiin sääriin. Mutta pakko se on myöntää: ei ole olemassa parempia kenkiä niihin tilanteisiin, kun ulkona on sata astetta pakkasta ja koira on silti pakko viedä pissalle. Kaikki muotitoimittajat, joiden mielestä nuo kömpelöt toppakengät ovat rikos maailmaa kohtaan, ovat tervetulleita tutustumaan suomalaiseen talveen ja kokeilemaan miten korkokengillä kävely sujuu pääkallonkiiltävän jään peittämillä kaduilla. Mukavuudenhaluni ei ole onnistunut kuitenkaan ihan kokonaan nitistämään tyylitajuani, joten käytän Uggeja lähinnä niillä koiranulkoilutus- tai kauppareissuilla. TALVISIN.

3 ~ Pinkit (pitsiset) alusvaatteet

Kyllä! Ne sopivat hämmästyttävän huonosti minimalistiseen vaatekaappiini, jonka räiskyvä väripaletti liukuu mustasta harmaan kautta valkoiseen. Mutta minkäs teet, omistan pinkit pitsipöksyt jokaiselle viikonpäivälle ja vieläpä tykkään niistä, koska ne ovat ainoat lantiomalliset pöksyt, joita saa kaupoista. Kuka tahansa lantiomallisia pikkupöksyjä koskaan etsinyt nainen tietää millaisen metsästyksen takana niiden löytäminen on! Sitäpaitsi ei kukaan näe niitä paitsi minä ja poikaystävä, jonka mielestä ne ovat söpöt. Joten olkaa hiljaa.

Mitä ajattelen nyt, kymmenen vuotta myöhemmin? No ensinnäkin en jaksa enää kauheasti miettiä mitä mun vaatekaapissa jonkun mielestä saisi tai ei saisi olla, mutta otanpa silti kantaa vuosientakaiseen listaan.

Kyllä ne pillifarkut onneksi syrjäyttivät taas leggingsit ennemmin tai myöhemmin – kyllästyin nyppääntyvään trikooseen ja aloin kaivata kunnollisen denimin tuomaa ryhtiä. Mutta pari vuotta sitten vaatekaappiini hiipi uutuus nimeltä joogahousut, joissa viihdyn usein silloinkin kun en ole menossa tai tulossa joogasta: Filippa K:n laadukkaat ja napakat pöksyt eivät nimittäin nyppäänny ja ovat sen verran paksut, ettei niiden läpi näy mitään. Saatan käydä niissä kaupassa, olenpa joskus eksynyt niissä kahvilaankin naputtamaan tietokonetta. Mutta en oikeastaan välitä hittoakaan siitä mitä joku on siitä mieltä. Sitäpaitsi uusimmassa Trendissä julistettiin just, että leggingsit ovat tulossa takaisin, joten kohta kaikki muutkin huitelevat taas kaduilla epähousuissa.

Uggit osoittautuivat sittemmin peilikirkkaalla jäällä vähintään yhtä liukkaiksi kuin ne korotkin. Nykyään uskon vähän järeämpiin jalkineisiin silloin kun kelit ovat hengenvaaralliset.

Entä ne alusvaatteet? Pinkin pitsin tilalle on tullut muuta, mutta etsin yhä täydellisiä lantiomallisia pikkuhousuja, jotka olisivat MUSTAT. The struggle is real. Ostopäätökseen johtaneesta vihjeestä luvassa palkkio.

Arkistojen aarteet ~ Tyylisäännöt

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Mies on paennut sohvan nurkkaan ja seuraa kahvikuppi kädessä epätoivoisia yrityksiäni löytää päällepantavaa. Farkut eivät tunnu tänään oikealta, joten vaihdan ne minihameeseen. Sitten tajuan, että harmaa tyköistuva t-paita on aivan väärä seuralainen minihameelle ja korvaan sen väljällä neuleella. Mitä vikaa siinä tiukassa t-paidassa oli? mies kysyy toiveikkaana ja katuu välittömästi kysymystään, kun tiedustelen kiukkuisena miten ihmeessä voisin käyttää tyköistuvaa t-paitaa lyhyen minihameen kanssa.

Jokaisella naisella on omia pukeutumiseen liittyviä sääntöjä, jotka saavat miehet hämmennyksiin – tässä omani.

1 ~ Jos asukokonaisuuden alaosa on tiukka, yläosan on oltava selvästi väljempi, ja toisinpäin. Tämä on tietysti vanha tyyliniksi, joka on sittemmin korvattu uudella tyyliniksillä, jonka mukaan on todellakin ok pukeutua esimerkiksi kokonaan väljään. Itsehän en tälläiseen radikalismiin veny, tasapainon pitää säilyä. Ainoana poikkeuksena on tiukka mekko, jonka päälle on puettu väljä neuletakki – mutta silloinkin on se kontrasti.

2 ~ Jos paidassa on kaulus, hiukset eivät voi olla auki. Jos solisluiden tietämillä on sekä kaulusta että hiuksia, vaikutelmasta tulee sekava. Mahdoton yhtälö. Mahdoton.

3 ~ Jos päässä on hattu, kaulassa tai korvissa ei voi olla koruja. Muuten tulee liian laitettu olo. Tämä sääntö saattaa liittyä tilanteisiin, joissa käytän hattuja: omistan vain poikamaisia lakkeja, jotka löytävät tiensä päähäni sellaisina päivinä, kun hiukseni eivät ole suostuneet minkäänlaiseen yhteistyöhön, mistä kostoksi olen jättänyt myös meikit laittamatta ja vetänyt kasvoille vain mahdollisimman suuret aurinkolasit. Myös aurinkolasien ja hatun yhdistelmä on ongelmallinen, mutta tälläisinä päivinä on pakko joustaa jostain.

4 ~ Jos hiukset ovat auki, ei voi käyttää silmälaseja. Tästä pääsin hiukan yli kun aikoinaan leikkasin pitkät hiukseni lyhyemmäksi, eikä sääntö ole enää lainkaan niin ehdoton. Edelleen kuitenkin huomaan pitäväni hiuksiani töissä mieluiten kiinni, koska käytän työskennellessäni silmälaseja.

5 ~ Silmälasit ja korvakorut = ei ei ei. Silmälasit ja korvakorut eivät tule toimeen keskenään. Too much happening around the ear area.

Mikä on muuttunut näin kymmenen vuotta myöhemmin? Oikeastaan kaikki. Sääntöjä on yhä, mutta ne ovat aivan toiset. Ehkä teenkin päivitetyn listan vuoden 2018 tapaan! 

Arkistojen aarteet ~ Oli vaan pakko

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran talvella 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

“Oli vaan pakko ostaa, kun se oli niin halpa.” Kerrasta toiseen toistuva selitys sille miksi piti ostaa huonolaatuinen ketjuvaate, joka on ihan samanlainen kuin kaikki ne edelliset kaapin perälle sullotut ketjuvaatteet, joiden seuraksi se aivan välttämätön uutuuskin pian päätyy.

En ymmärrä. Osoittiko myyjä aseella ja pakotti? Miksi ihmeessä ostaa vaate, jota ilmankin olisi voinut elää – vain siksi, että se on halpa?

Tämä toppi oli muistaakseni PAKKO OSTAA.

Itsehän syyllistyn kolikon kääntöpuoleen. “Oli vaan pakko ostaa, vaikka se oli niin kallis.” Kun rakastun palavasti saappaisiin tai laukkuun, hintalappua ei katsota. Hyvä asia on, että ne hankinnat päätyvät käyttöön. Huono asia on, että loppukuukausi saatetaan syödä puuroa – varsinkin, jos pakollisia löytöjä on tehty kuukauden aikana useampi.

Tästä syystä en mene ollenkaan kauppoihin, joiden hinnat vastaavat kuukauden lainanlyhennystä. Tästä syystä ei itseasiassa pitäisi mennä kauppoihin ollenkaan ilman esiliinaa, esimerkiksi poikaystävää, jonka mielestä:

a) viisi vuotta sitten ostetussa vaatteessa ei ole mitään vikaa, jos se mahtuu päälle ja siinä on enemmän ehjää kangasta kuin reikiä
b) ei ole olemassa kenkiä, jotka maksavat enemmän kuin 70 euroa
c) ei ole mitään järkeä ostaa kallista laukkua, kun aina voi käyttää kangaskassia tai muovipussia

Ei tämäkään ääripää toivottova ole, mutta kenties joku kultainen keskitie olisi hyvä vaihtoehto?Sellainen, jossa mitään ei ole pakko ostaa, vaan hankintojen tarpeellisuutta punnitaan rauhassa ja niitä tehdään, jos hinta sopii senhetkiseen budjettiin. Köh.

Kymmenen vuotta myöhemmin: mikä on muuttunut? No onneksi aika paljon – ikä ja kokemus on kai tuonut harkintakykyä ja kärsivällisyyttä ajatella asioita vähän pidemmälle. Punnitsen hintavampia hankintoja tarkemmin ja ne jäävät suosiolla tekemättä, jos niihin ei ole varaa. Toisaalta olen oppinut tunnistamaan paremmin myös ne tilanteet, joissa sijoitus kannattaa: kallein vaateostokseni koskaan on yli tonnin kelsiturkki, josta onnittelen itseäni talvisin joka päivä. Enkä joutunut syömään puuroa sen takia, koska maksoin takin ylimääräisestä työkeikasta saadulla palkkiolla.

Se on kyllä edelleen totta, että paras tapa välttää turhia hankintoja on pysyä poissa kaupoista. Aika vähän niissä tulee nykyisin pyörittyä, menen silloin kun on jotain mielessä. Nykyinen paheeni on kirppikset, joissa pyörin ihan pyörimisen ilosta – ja teen vähän liikaakin löytöjä. KÖH!

Aiheesta on itseasiassa paljonkin sanottavaa, joten palaan asiaan pian. Sillä välin sana on vapaa kommenttilootassa.

Arkistojen aarteet ~ Bändipaitainen tyttö

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran talvella 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Maanisen päivitystahtini keskellä vuorokauden tauon jälkeen tuntuu kuin olisi ollut kauankin poissa. Syy hiljaisuuteen oli työ ja – siihen erottamattomasti liittyen – ennen syntymääni perustettu brittiyhtye, jonka riffit määrittelivät maailmani rajoja silloin kun olin kolmetoista. Äitini nimitti bändiä kunnioittavasti Raakuksi.

Kymmenettuhannet mustiin farkkuihin ja Maiden-paitoihin pukeutuneet raskaan rokin ystävät olivat vallanneet Stadikan ja huusivat nyrkit tanassa koko keikan ajan. Kentän nyrkkimeri kaikessa mykistyttävyydessään muistutti elävästi omista teiniajoistani, kun haparoivaa identiteettiä ja tyyliä määritti ennen kaikkea musiikki. Tiettyyn viiteryhmään kuuluminen oli yhtä tärkeää kuin kaikista muista erottautuminen: lahkeista ratkotut mustat farkut, maihinnoususaappaat ja paidan rintaan painettu bändin nimi kertoivat muille mistä minut oli tehty.

Myöhemmin tarvetta erottautua vahvemmaksi nousi yhteenkuuluvuuden kaipuu. Käytin mieluiten bändipaitoja, joita koristi vain sanaton symboli tai kiertuepäivämäärät. Yhtyeen logo ei ollut tarpeen, sillä paidan tehtävä oli toimia salaisena koodina, jonka vain muut salaseuraan kuuluvat tunnistivat. Itselle tärkeää ja rakasta ei halunnut enää julistaa koko maailmalle, joka ei olisi sitäpaitsi kuitenkaan ymmärtänyt.

Isommissa kaupungeissa alakulttuurit olivat todennäköisesti toisenlaisia, mutta minä vietin teinivuoteni pienessä pohjoisessa paikkakunnassa, jossa minä ja kourallinen kavereitani edustimme oikeastaan kaikkia musiikkivetoisia alakulttuureita. Koodit olivat olemassa, mutta ne elivät mukanamme: kaikki lähti kasarirokista kun olimme kaksitoistavuotiaita, myöhemmin kuuntelimme sulassa sovussa niin Led Zeppeliniä kuin Slayeria eikä Danzigilla, The Doorsilla ja Neil Youngilla ollut mitään ongelmia mahtua samalle kokoelmakasetille.

15-vuotiaana minulle alkoi valjeta, että musiikista voi nauttia myös ilman uniformua. Bändipaidat vaihtuivat tavallisiin mustiin t-paitoihin eikä se horjuttanut maailmankuva tai identiteettiä. Musiikin merkitys pysyi, mutta pukeutumiseni ei enää perustunut itseni rajaamiseen jonkin ryhmän sisälle ja toisten ulkopuolelle. Musiikki sai toki yhä vaikuttaa tyyliini, mutta en halunnut enää näyttää lempiyhtyeideni jäseniltä tai bändäriltä.

Jokainen tulee tyylivalinnoillaan määritelleeksi itseään ja identiteettiään, halusi tai ei. Myös piittaamattomuus omasta ulkomuodosta tai vaatteista on omanlainen tyyli ja kannanotto. Vaikka en enää pukeutumisellani asetu tietoisesti osaksi tiettyä viiteryhmää, tulen silti kertoneeksi itsestäni paljon sen perusteella mitä valitsen aamulla ylläni. Viestit ovat toisenlaiset: aiempaa hienovaraisemmat ja alttiimmat väärille tulkinnoille, mutta yhtä kaikki olemassa. Mitä vieraampi ihminen, sen enemmän vaistonvaraisesti luemme niitä ja teemme niistä tulkintoja.

Kun seuraa yli neljänkymmenentuhannen lähes identtisesti pukeutuneen armeijaa, jonka riveissä seisoo niin kymmenvuotiaita kuin keski-ikäisiä, tulee samaan aikaan mieleen monta asiaa.  Onko kyse samasta yhteenkuuluvuuden tarpeesta, jota itse tunsin teini-ikäisenä, vai yksinkertaisesti siitä, että toisilla musiikki ylittää kaiken ja tyyli vain seuraa perässä? Onko mustanpuhuvalle tyylilleen koko elämänsä uskollisena säilynyt neljäkymmentävuotias löytänyt jotain mitä minä en, vai onko hän jäänyt nuoruudenaikaisen uniformunsa vangiksi? Kuvittelenko itse olevani vapaa kun valitsen vaatteeni oman makuni ja fiiliksen perusteella, vaikka todellisuudessa noudatan pillifarkkuineni ja kauhtuneine villapaitoineni täsmälleen niitä koodeja, joita musiikin parissa työskentelevältä melkein-kolmekymppiseltä odotetaan? Onko millään tällä mitään merkitystä, jos sekä minä että nelikymppinen hevirokkari olemme tyytyväisiä ja viihdymme vaatteissamme?

Näin kymmenen vuotta myöhemmin huomaan, etten ole ajatellut viime vuosina koko asiaa. Aika vähän kiinnostaa millaisia tulkintoja muut tekevät tyylistäni, valitsen vaatteet sen mukaan mikä tuottaa itselle iloa ja inspiraatiota. No, aika usein valitsen vaatteet myös sen perusteella mikä on mahdollisimman mukavaa, lämmintä ja rentoa, mutta eivät nämä asiat välttämättä sulje toisiaan pois.

*Alkuperäisessä kirjoituksessa ei ollut kuvaa, joten parin vuoden takainen bändipaitakuva toimikoon kuvituksena.

Arkistojen aarteet ~ Päivän asu

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Blogini täytti juuri kuukauden. Olenkin puhtaasti tutkimustarkoituksissa kolunut viime viikonlopun aikana läpi mittavan määrän muita muotivetoisia blogeja, joita pitävät ilmeisesti lähinnä teinitytöt – mitähän se kertoo tämän blogin 25 vuoden rajapyykin ylittäneen kirjoittajan henkisestä tasosta? Hmm.

Empiiristen tutkimusteni päätteeksi on helppo todeta, että kuuminta hottia on nyt päivän asu. Se tarkoittaa, että bloggaaja napsii itsestään peilin kautta kuvia lähtiessään ulos ja lataa kuvat blogiinsa lukijoiden kommentoitavaksi. Harkitsin ajatusta puolitosissani nanosekunnin ajan todetakseni, että idea on kohdallani kuolleena syntynyt. Nimittäin:

1 ~ Kaikki tätä blogia lukevat ystäväni kuolisivat nauruun.

2 ~ Kaikki muut kuolisivat äärimmäiseen tylsyyteen. Maanantai: mustat pillifarkut, mustat prätkäsaappaat, harmaa t-paita, musta neuletakki. Tiistaina: mustat pillifarkut, mustat prätkäsaappaat, hiukan erilainen tummanharmaa t-paita, musta neuletakki. Keskiviikkona: nahkaiset leggingsit, mustat nilkkurit, harmaa t-paita, musta neuletakki.

Satunnainen asu illanvietolta syksyllä 2007.

3 ~ Joutuisin ostamaan uusia vaatteita, kts. edellinen. (Hmmm. Ehkä tämä ei sittenkään ole ihan umpisurkea idea.)

4 ~ Joutuisin kuvia varten siivoamaan ainakin yhden nurkan asunnostani, jotta minut erottaisi laatikkopinojen ja muun muuttokaaoksen seasta.

5 ~ Joutuisin kohtaamaan kiusallisen todellisuuden huomatessani, etten näytä kuvissa ollenkaan samanlaiselta töröhuuliselta mallitytöltä kuin ne bambimaiset teinit.

6 ~ Joutuisin muotibloggaavien teinibambien mustalle listalle häpäistessäni heidän konseptinsa ja nähdessäni minut kadulla he pieksisivät minut kuoliaaksi Asokselta tilatuilla tekonahkalaukuilla.

No, ehkä tässä oli tarpeeksi rienausta yhdelle aamulle. Oikeasti olen tietysti vain kateellinen siitä, että jonkun pukeutuminen on esittelemisen arvoinen joka päivä, omani kun on mitä on. Työympäristössäni haahuilee onneksi enimmäkseen kahvikuppi kädessä kulkevia kolmekymppisiä yllään levy-yhtiötyöntekijän uniformu, kulahtaneet farkut ja vanha t-paita. Sulaudun lohdullisella tavalla kaltaisteni joukkoon.

Tässä se arkityyli kaikessa juhlavuudessaan.

Mitä ajattelen asiasta kymmenen vuotta myöhemmin? No, eihän siinä sitten kauaa kestänyt kun söin sanani ja aloin yleisön pyynnöstä julkaista juurikin niitä rienaamiani asukuvia. Konsepti on pysynyt blogimaailmassa pitkälti samana näihin päiviin asti, joskin tekninen toteutus on toki kehittynyt valovuosien päähän suttuisista peilikuvista ja moni panostaa kuvalaadun lisäksi myös asuihin.

Pakko myöntää: päivän asu on konseptina minusta yhä vähän kiusallinen. Ei muiden blogeissa, vain omassani. Olen kymmenen vuoden aikana tottunut seisomaan kuvissa, mutta se ei ole koskaan ollut suosikkihommaani. Parhaat kuvat minusta ovat syntyneet aina niin, etten huomaa kameraa (ainakaan ennen kuin on jo myöhäistä). Mutta samaan aikaan kun asujen kuvaaminen tuntuu yhä hiukan hassulta, minusta on toisaalta ihanaa kirjoittaa tyylistä ja pukeutumisesta, enkä ole keksinyt parempaakaan tapaa kuvittaa ja havainnollistaa noita ajatuksia kuin, niin: kuvilla minusta vaatteissani. 

Suurin osa nykyisistä asukuvistani otetaan muun tekemisen ohella, samalla kun lähdemme leffaan tai kauppaan tai syömään. Se on minusta luontevin tapa, dokumentoida sitä mitä on oikeasti päällä – vaikka se sitten tarkoittaisi sitä, että kuvia otetaan harvakseltaan, koska käytän niin paljon samoja vaatteita.

Tässä taidettiin olla lähdössä gaalailemaan, luomivärit ja kaikki!

Vierastan asukuvia, joissa vaatteet on puettu ja stailattu ainoastaan kuvaa varten. Ei siinä ole mitään väärää, sehän on oma taiteenlajinsa, jota myös stailistit muotilehdissä tekevät – bloggaaja vain stailaa mallin sijaan itseään. Se on vaan karannut kauas alkuperäisestä ideasta, joka oli jakaa aitoa arkipukeutumista, oikeita asukokonaisuuksia. En ikävöi blogimaailman alkuaikojen kellertäviä eteiskuvia, mutta tykkäsin siitä, että kuvissa oli vaatteita sellaisena kuin niitä oikeasti käytettiin. Talvisin näkyi villasukkia, paksuja neuleita. Nykykuvien paljaat nilkat keskellä tammikuuta ja avonnaiset silkkipaidat ohkaisen takin alla tuntuvat kovin kaukaisilta minun talvisessa todellisuudessani, jossa pinoan villakerroksia päällekkäin joka kerta kun astun ulos ovesta. Mutta toisaalta toki ymmärrän, että muotilehtimäinen fantasia on monille inspiroivampaa kuin ne villasukkakuvat.

Ajatuksia, mietteitä? Kuten aina, kommenttiloota on teidän.

 

Arkistojen aarteet ~ Vilukissan selviytymisopas

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. On tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

Talvi on virallisesti saapunut Helsinkiin – kaupungissa on lunta! MAASSA! Lumi on ihanaa ja tuo valoa, mutta ikävämpi juttu on, että sen kylkiäisenä tulee pakkasta. Palelen jatkuvasti, oli asteita sitten kaksi tai kaksikymmentä. Onneksi on olemassa muutama vinkki, joiden avulla talvesta on mahdollista selviytyä vilukissana.

1 ~ Varustaudu vähintään polvimittaisella takilla, jossa on huppu. Ostin kerran vyötärömittaisen talvitakin. HIRVEÄ VIRHE. Takissa on oltava tarpeeksi pituutta, jotta se lämmittää myös vilukissan takalistoa ja reisiä. Huppukin on pakollinen: pipon ja lämpimän huivin avulla hupun sisälle rakennetaan lämmin pesä, joka suojaa kasvoja Helsingin helvetilliseltä tuulelta. Elämä on liian lyhyt jäätyneen nenän tai korvien sulattamiseen (on kivulias ja kestää kauan).

2 ~ Kuulutko laillani ihmisiin, jotka hukkaavat joka talvi vähintään viisi paria hanskoja ja kulkevat lopulta kädet jäässä, koska eivät jaksa vaivautua ostamaan enää uusia? Hanki tavaratalon lastenosastolta klipsit, joilla hanskat kiinnitetään takin hihoihin. Eivät unohdu bussiin enää! Ihmeellisintä on, että kukaan ei naura, kaikki ovat vaan kateelliset.

3 ~ Jos et halua luopua lempimekoistasi talven tullen, pue kahdet merinovillaiset sukkahousut päällekkäin. Yksinkertaista ja nerokasta! Villasukkikset ovat ohuet, mutta lämmittävät yllättävän paljon. Hanki lisäksi ohkaiset, villaiset säärystimet, jotka saavat vilkkua rennosti rypytettyinä nilkkureiden varsista. Ehdottoman käytännöllistä ja söpöäkin indietyttömäisen introvertilla tavalla. Stockmann myy ohuita, mustia mohair-säärystimiä jotka ovat pelastaneet syksyni uusien puolisääreen ulottuvien prätkäsaappaideni kanssa.

4 ~ Laita ripsiväri vasta töissä. Siitä ei kuitenkaan ole enää mitään jäljellä sen jälkeen kun olet selviytynyt kotoa viiman ja räntämyrskyn läpi töihin – tai jos on, se ei ole enää ainakaan ripsissä. Helsingin merituuli vain nauraa vedenkestävien ripsivärien kestävyyslupauksille.

5 ~ Jättiläismäiset huivit ovat muodissa ja siitä kannattaa ehdottomasti ottaa kaikki irti. Osta (tai jos olet käsistäsi kätevä, kudo) kolmemetrinen villahuivi ja kiedo se kaulan ja korvien ympärille niin monta kertaa kuin huivia riittää. Kruunaa löysällä, paksulla villapipolla joka saa jäädä lököttämään takaraivolle – ja tietysti sillä hupulla. Rento renttutyttö-look täydentyy pahvimukisella höyryävää kahvia, joka lämmittää käsiä ratikkaa odottaessa.

Kymmenen vuotta myöhemmin: mikään ei ole olennaisilta osilta muuttunut – palelen yhä joka talvi ja kääriydyn edelleen (osittain jopa samoihin!) jättihuiveihin ja huppuihin. Hanskoista olen oppinut vihdoin pitämään huolta. Takit ovat pidentyneet ja paksuntuneet: villakangastakeistani suurin osa hipovat pohkeita, ja lempitakkini on vuorenkokoinen kelsi, jonka läpi ei pääse mikään pakkanen. Ehkä tämä on sitä kuuluisaa aikuistumista.

Ripsiväriä käytän talvisin nykyisin vain niinä iltoina, kun liikun paikasta toiseen taksilla. Se on silkkaa laiskuutta.

Arkistojen aarteet ~ Peilikaapin siivouspäivä

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. On tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

On välillä ihan tervettä katsoa totuutta silmiin, jotta totuus ei unohtuisi. Tein tässä inventaarion omaan peilikaappiini ja heräsi erinnäisiä kysymyksiä.

1 ~ Miksiköhän omistan yli kymmenen laadukasta (lue: kallista) merkkihuulikiiltoa, vaikka käytän pelkästään Blistexin hoitavaa huulivoidetta? Muistillani on tapana blokata kiusallisimmat tosiasiat, mutta epäilen, että tähän liittyy Stockmannin alennusmyynnit ja minä selittelemässä itselleni, että tarvitsen noita houkuttelevasti kimaltavia, ihanasti naisellisia kiiltoja kemuissa ja kekkereissä, vaikka sama Blistexin hoitava huulivoide sieltä juhlalaukustakin aina löytyy. Elän siis valheessa. Lisäksi olen kehittänyt vaikean riippuvuussuhteen Blistexin hoitavaan huulivoiteeseen. Lähettäkää apua.

2 ~ Sähköisen värikkäät, kimaltavat luomivärit ovat ihania! Varsinkin välkehtiessään siellä paletissaan, nimittäin luomilleni ne eivät koskaan päädy. Rakastan erityisesti hohtavia voidemaisia luomivärejä, joita ostelen 70-luvun diskokuningattarien kuvat mielessäni keräämään pölyä hyllyn perälle. Itsehän käytän päivästä toiseen samaa iänikuista mustaa kajalia, jonka pehmennän (lue: suttaan) sormella ajamaan luomivärin asiaa. Tässäkään ei voi käyttää juhlia tekosyynä – niitä varten piirtelen vaan vähän paksummat kajalit.

3 ~ En ole eläissäni käyttänyt huulipunaa. Mielenkiintoista kyllä kaapistani löytyy silti kolme (käyttämätöntä) huulipunapuikkoa. Joku tonttu näköjään hamstraa kaappiini nudesävyisiä punia siinä toivossa, että kun en kerran käytä niitä hiton kalliita huulikiiltoja, saattaisin haksahtaa puniin.

4 ~ Voisiko joku tulla heittämään puolestani pois viisi vuotta sitten alennuksesta ostamani glitter-purnukan? Löydän sisäisen viisivuotiaani joka kerta kun otan purkin käteeni enkä raaski nakata sitä menemään, vaikka tiesin jo ostaessani sen, että iholle ja hiuksiin levitettävän “hienovaraisen kimalteen” aika oli auttamattomasti ohi.

5 ~ Omistan kolme Yves Saint Laurentin valokynää. Siis sen lisäksi, joka on parhaillaan käytössä. Tämä ei tosin ole mitään turhaa hamstrausta, vaan silkka välttämättömyys. Jos nykyinen valokynäni yhtäkkiä loppuu ja toinen avaamattomista kynistä katoaa mustaan aukkoon, minulla on aina vielä varalla se kolmas. Jäi trauma, kun minulta kerran kysyttiin aamulla töissä onko minulla silmätulehdus. Ei ollut. Valokynä oli vain loppunut edellisenä päivänä enkä ollut ehtinyt hankkia uutta.

Kymmenen vuotta myöhemmin, mikä on muuttunut? Ensinnäkin olen oppinut käyttämään kosmetiikkaa vähän aiempaa monipuolisemmin. Se ei vieläkään ole ehkä paljoa, mutta nykyisin sentään käytän silloin tällöin niitä nudesävyisiä huulipunia! Samalla olen myös myöntänyt, etten yksinkertaisesti ole huulikiiltoihminen, enkä enää yritä pakottaa itseäni, vaikka ne hohtavat putelit huutelisivat kuinka nimeäni. Mutta mikä tärkeintä, olen selättänyt vihdoin tuon vuosia jatkuneen Blistex-riippuvuuden. Mikä on samoin? Vaikka olen lopettanut turhien tuotteiden ostamisen, työni pitää nykyisin huolen siitä, että kosmetiikkaa ja ihonhoitoputeleita on yhä yli omien tarpeiden – peilikaapissa vallitsee siis yhä samanlainen luova kaaos. Sovitaan, että se on luova.

Arkistojen aarteet  ~ Kullanarvoiset opit

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

Kun olin huoleton yhdeksäntoistavuotias, kukaan ei varoittanut, että krapulat pahenevat vuosi vuodelta. Sen inspiroimana seuraa viisi asiaa, jotka oppii kun kolmekymppiset alkavat häämöttää horisontissa.

1 ~ Viime hetken paniikissa tehdyt ostokset eivät 99% varmuudella näytä illan juhlissa yhtään sen paremmalta kuin kaapista jo löytyvät “ihan kiva muttei huvita”- ja “käytin tätä edellisissä juhlissa” -vaihtoehdot.

2 ~ Mieheltä ei kannata kysyä mielipidettä vaatekriisiin, ellei halua kuulla sitä.

3 ~ Jossain vaiheessa iltaa on piste, jonka jälkeen naistenhuoneessa lisätyt luomivärit ja poskipunat eivät enää vaikuta ulkonäköä edistävällä tavalla.

4 ~ On muutama tapa näyttää todellista hoikemmalta. Alipukeutuminen mustaan trikookaapuun ei ole yksi niistä. Menneistä virheistä oppineena: PALJETTIMEKOT 4EVER!

5 ~ Ei ole kenkäkriisiä, jota lasillinen shamppanjaa ei parantaisi.

Tämä juttu oli jatkumoa Pikkujoulupaniikille ja pitää yhä 100% paikkaansa.