Arkistojen aarteet ~ Kenkäkaaos

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tagin alta löydät muita vanhoja juttuja.

Joku on taas levittänyt eteiseen noin kolmekymmentä paria kenkiä. Ainoa syy, miksi mies ei esitä kovaäänisiä valituksia on se, että hänen kitaransa ovat vallanneet olohuoneen ja nukumme makuuhuoneessa miksauspöytien, syntikoiden ja mikkitelineiden keskellä. Siksi hän tyytyy “huomaamattomaan” kulmien kohotteluun.

Olkoonkin, että kenkäröykkiöni ovat kauniimmat kuin musiikkistudioröykkiöt, olisi kuitenkin kivaa, ettei tarvitsisi hypellä niiden yli päästäkseen sisään tai ulos. Kaikenlaiset vinkit ison kenkämäärän säilyttämiseen 50 neliön asunnossa otetaan suunnattomalla kiitollisuudella vastaan! Sandaalit saa pinottua siistiin kekoon kaappiin, mutta talvikengät vievät viisinkertaisesti tilaa eivätkä pidä pinoamisesta. Kenkien karsiminenhan ei ole mikään vaihtoehto.


THE BOYS NEXT DOOR – THESE BOOTS ARE MADE FOR WALKIN’

Seuraa viisi oivallista syytä rakastaa kenkiä enemmän kuin vaatteita (ja hetkittäin enemmän kuin miehiä):

1 ~ Kengät eivät huomauttele kun tulet kotiin kolme tuntia myöhemmin kuin lupasit, koska jäit “suustasi kiinni tutun kanssa” eli silmistäsi kiinni kenkäkauppaan.
2 ~ Kengät eivät kosta laiskotellen ja viiniä juoden vietettyä viikonloppua puristamalla ja kiristämällä, sillä jaloilla ei ole läskipäiviä.
3 ~ Kengät eivät esitä ärsyttäviä mielipiteitä asuvalintojesi käytännöllisyydestä kun haluat pukea minimekon joulukuiseen lumipyryyn, koska minkäs sille mahtaa, jos juuri silloin iskee minimekkofiilis.
4 ~ Kengät eivät koskaan ole pesussa juuri silloin kun haluaisit käyttää niitä.
5 ~ Kengät eivät hanki uusia kitaroita, vaikka entisetkään eivät mahdu asuntoon eivätkä varsinkaan soita niitä, kun yrität nukkua.

Soundtrackina kenkien ylistykselle Nick Caven ensimmäisen yhtyeen The Boys Next Doorin versio Nancy Sinatran hienosta kappaleesta These Boots Are Made for Walkin.

No, onko kymmenen vuotta myöhemmin mikään toisin? Itseasiassa on! Kenkäkokoelmani on supistunut ainakin puolella siitä mitä se aikoinaan oli. Tunnen tyylini paremmin ja olen myös entistä nirsompi, enkä huoli kaappiin edes ilmaiseksi mitään ihankivaa. Olen myös huomannut, että yksi ihminen ei ehdi käyttää kymmeniä kenkiä, vaikka kuinka haluaisi – lopulta sitä kuitenkin jumittaa suurimman osan ajasta niissä muutamissa samoissa. Nykyiset kengät mahtuvat niille osoitettuun paikkaan eikä tarvitse edes pinota. Aah.

Arkistojen aarteet ~ Modernin naisen ristiretki

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Moni asia on sittemmin muuttunut, yllättävän moni ei. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Istuvia rintaliivejä on vaikea löytää ja mukavat kengät saattavat olla etsimisen takana, mutta farkkujen ostaminen on oikeasti helvetistä. Siinä vaiheessa kun huomaa käyttäneensä viisi kuukautta pelkkiä hameita ja mekkoja vain siksi ettei farkkuhyllyltä löydy enää mitään päällepantavaa joka ei pussittaisi ja roikkuisi tai olisi hajalla haaroista, hinku löytää Täydelliset Farkut voittaa taas hetkeksi sovitusahdistuksen ja nainen löytää itsensä farkkuostoksilta.

Jos on kesä, sovituskopissa on tukalan kuuma, iho on nihkeä hiestä ja sovitettavat farkut saa nykiä ylleen sentti kerrallaan kasvot punaisena raivosta ja ponnistuksesta. Jos on talvi, päällä on ihan liikaa vaatteita jotka on ensin riisuttava ahtaassa kopissa. Ähellyksen tuloksena on täsmälleen sama nihkeä hiki ja kitkainen nykiminen. Käytännössä farkkuja voi sovittaa ainoastaan keväisin ja syksyisin – paitsi lauantaisin, jolloin koko kaupunki tungeksii ostoksille, eikä myöskään arki-iltapäivisin jolloin kikattavat teinit valloittavat vaatekaupat ja levittävät tahmeaa huulikiillontuoksua kymmenen metrin säteelle ympärilleen.

Kun on osunut kauppaan vilpoisana arkipäivän alkuiltana, liikkeen käsittämättömästä valikoimasta pitää ensin löytää malli, jossa ei ole neonvärisiä koristeompeleita, kirjailtuja perhosia, paljetteja, glitteriä, strassinappeja tai räikeitä kulutuksia. Kun sattuu olemaan perfektionisti, farkuissa ei saa myöskään olla liian leveää vyötärönauhaa, liikaa strechiä, väriltään farkkujen sävystä poikkeavia tikkauksia, erikoisia taskuja, värikkäitä nappeja, liian symmetriset kulutukset, efektivärjättyä kangasta tai yleensäkään mitään, mikä ei sovi nirsoon käsitykseeni täydellisistä farkuista. Tämä on yllättävän haastavaa kun sattuu elämään maailmassa jossa vaatesuunnittelijat kuvittelevat, että nainen kuin nainen ikää katsomatta haluaa näyttää teiniltä ja koristaa peppunsa glittersydämillä. Sallittua: luonnolliset kulutukset, haalistuneet siniharmaat, harmaat ja mustat sävyt, ehkä hillittyä mustaa kirjailua mustissa farkuissa jossain tarkoin valitussa paikassa. Mallina ainoa oikea on melko matalavyötäröinen melkein-pilli, joka on kuitenkin lahkeista tarpeeksi väljä muodokkaille pohkeilleni. Kapeiden lahkeiden tulee jäädä rennosti ryttyyn nilkan ympärille, muutoin farkut saavat olla kauttaaltaan istuvat.

Jos käy tuuri ja löytää mallin, jota haluaa sovittaa, saa poikkeuksetta avukseen myyjän, jonka todellisuudentaju on denimkatkujen hämärtämä.

“Mikä sun koko on?”
“Riippuu merkistä, mutta yleensä 29 tai 30.”
Arvioiva katse, jota seuraa vastaus:
“Kyllä sulle menee 28. Tai jopa 27.”
“Enpä usko.”
Vastaväitteistä huolimatta myyjä kantaa koppiin sen 28- tai 27-tuumaisen parin ja odottaa ulkopuolella, kunnes nöyryytettynä kurkistan kopista ja kysyn voisinko nyt mitenkään saada sen oman kokoni, kun nämä pienemmät takertuvat kiinni jo reisien kohdalle. Pahimmillaan myyjä ei usko vaan haluaa nähdä omin silmin: “No näytä nyt.” ENKÄ NÄYTÄ! Jumalauta.

Jos ja kun on kaiken tämän taistelun tuloksena löytänyt vihdoin hyvännäköisen ja sopivankokoisen yksilön, käynyt kauppaa itsensä kanssa ja päätynyt lopulta siihen että 120 euroa on ihan kohtuullinen hinta kaikesta tästä laadusta ja etenkin jalkoja pidentävästä leikkauksesta, pääsee kotiin kassissaan uudet farkut, jotka yllään aikoo vähintäänkin valloittaa maailman.

Kun farkkuja on käytetty viikon, ne alkavat lököttää pepusta. Kun ne on pesty kahdesti, lökötys leviää reisiin ja polviin. Pian 120 euron hintaisesta napakkuudesta ei ole enää tietoakaan. Maailmanvalloitus jää puolitiehen. Sama tuskailu ja kitinä, jonka tuloksena sinne farkkuostoksille alunperin päädyttiin, alkaa taas alusta.

Tämän tekstin kirjoittamista seuranneen kymmenen vuoden aikana olen huomannut, että myyjällä saattoi sittenkin olla pointti: kun lopulta ostin ne pari kokoa pienemmät housut, ne eivät alkaneetkaan edellisten lailla lököttää, vaan venyivät sopiviksi muutamassa viikossa. Toiset asiat muuttuvat.

Arkistojen aarteet ~ Aloittavan bloggaajan tyylitunnustukset

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2007 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Moni asia on sittemmin muuttunut, yllättävän moni ei. Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kymmenen vuotta siitä, kun perustin blogin. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Törmäsin tyylikyselyyn ja haksahdin välittömästi. Jos joku kysyy, on pakko vastata!

✖  Oma tyyli
… on rennosti rock, välillä vähän kallellaan taideteolliseen graafikkolookiin (syytän mustasankaisia silmälasejani). Paljon mustaa, maustettuna harmaalla villalla ja valkoisilla t-paidoilla. Rakastan androgyyniä minimalismia, rosoista rokkityyliä, naisellista 70-lukulaista retroilua ja näiden kolmen kaikenlaisia yhdistelmiä. Tärkeää on laatu, käyttömukavuus ja helppous, lopputuloksessa huolettomuus. Kerrospukeutuminen on pop, vilukissa mikä vilukissa.

Suosikkiasioitani pillifarkut ja liehulahkeet, 70-lukulaiset minimekot ja mustat sukkahousut, leveät vyöt ja löysät pipot, rennot neuletakit ja raitapaidat, flipflopit, nahkarotsit ja väljät hupparit niiden alla, ryppyvartiset saappaat, puolet päästä peittävät aurinkolasit. Sekainen tukka ja tumma, lohjennut kynsilakka.


Kirjoituksessa ei alunperin ollut kuvitusta lainkaan. Sellainen on nykyisin ihan mahdoton ajatus, joten kuvitetaanpa tämä muutamalla blogin alkuaikojen kuvalla! Nämä otokset ovat aikakaudelta sen jälkeen, kun kasvot rajattiin pois tai sutattiin piiloon, mutta älkää huoliko, niitäkin kuvia nähdään kyllä vielä.

✖  Tyyli-ikonit
Kate Moss, Edie Sedgwick, Charlotte Gainsbourg, Patti Smith ja Sofia Coppola. Nuoren Debbie Harryn anteeksipyytelemätön punk vetoaa myös. Tästä ei todellakaan pidä ymmärtää, että oma pukeutumiseni olisi mitenkään innovatiivista.

✖  Lempivaatteeni
En selviäisi ilman pillifarkkujani, lempiballeriinojani, huivejani ja mustaa lakkiani. Kaikkien aikojen rakastetuin vaatteeni on kuitenkin Filippa K:n musta militaristinen talvitakki: uhmaa pystykauluksillaan Helsingin jäisiä tuulia ja taikoo minulle litteän rintakehän, suorat hartiat ja ryhdin.

✖  Lempiasusteeni
Guccin tuoksu nimeltä Rush 2 ja musta vanhasta vinyylilevystä valmistettu rannerengas.

✖  Kengät vai laukut?
Molemmat, mutta jos on pakko valita, kallistun kenkiin. Kenkien on ehdottomasti oltavat mukavat jalassa sekä täyttä nahkaa – jalkani ovat tarpeeksi ongelmaiset ilman huonolaatuisten kenkien aiheuttamaa lisäjännitystä. Rakastan matalia pohjia ja paksuja korkoja. Kesäisin ainoa oikea kenkä on flipflop, talvisin prätkäsaappaat. Sateella ja loskassa vetelen kumisaappailla. “Olisin mieluummin jäänyt peiton alle”-päivinä puen mustat Vansit.

Puhutaanpa silti hetki myös laukuista: ne saavat olla isot, rennot ja nahkaiset. Joskus käytän viikkokausia jotain satunnaista kangaskassia. Merkkilaukkuja en täysin ymmärrä. Laatua arvostan kyllä (mitä ei ehkä kangaskassien suurkulutuksestani arvaisi) mutta miksi hankkia laukku, joka keikkuu joka toisen julkimon käsivarrella – ja maksaa siitä vielä summan, joka vastaa kolmen kuukauden asuntolainanlyhennystä?

✖  Käytettyä vai ei?
Ehdottomasti kyllä! Ostan suurimman osan vaatteistani käytettynä eBaysta, huuto.netistä tai kirppareilta. Teini-ikäisenä kulutin puhki vintiltä löytyneita äitini 70-luvun aarteita, enää ne eivät mahdu päälle. Varsinkin laukuissa vuosien patinoimat vintagelöydöt miellyttävät uusia enemmän.

✖  Lempisuunnittelijat ja -merkit?
Aina ja ikuisesti Filippa K. Tiger Of Sweden, J. Lindeberg, Acne, By Malene Birger, Diesel. Jossain toisessa todellisuudessa: Stella McCartney, Marc Jacobs, Chloé, Chanel, Isabel Marant.

✖  Inspiraationi
Menneiden vuosikymmenten musiikki ja taide: 60- ja 70-luvun rokkiskene, Warholin Factory ja Edie, David Bowien androgyyni glitter, 80-luvun Madchester… Elokuvat ja populaarikulttuuri yleensä. Kaduilta poimitut ideat ja katumuotisivustot. Mikään tästä ei estä minua pukeutumasta kolme viikkoa peräkkäin farkkuihin ja neuletakkiin.

✖  Lempilehteni
Olen lehtifriikki ja luen aivan kaiken mitä eteeni osuu. Ehdoton suosikkini on silti sisustuslehti, Living Etc joka saa joka kuukausi katsomaan kotiaan uusin (ja harmillisen kriittisin) silmin.

✖  Voisin mielelläni näyttää…
Kate Mossilta, jos olisin monta vaatekokoa pienempi enkä näyttäisi harteista ylöspäin Jon Bon Jovilta. Tästä voinette arvata, että piinallinen prosessi nimeltä “brunetesta takaisin blondiksi” on yhä pahasti kesken.

Huomioita kymmenen vuotta myöhemmin

Apua, en edes muistanut paljonko rakastin balleriinoja – en ole omistanut sellaisia enää vuosiin! Leveitä vöitäkään en nykyään juuri käytä eikä kaapista löydy enää yhdetkään Vansit, mutta melkein kaikki muut suosikit pitävät edelleen pintansa. Inspiraation lähteet ja ihmiset, joiden pukeutumisesta pidän: nekin pitkälti yhä samat, vaikka listaan on tullut toki kymmenessä vuodessa jatkoa. Lempituoksu on yhä sama ja se Filippa K:n takki oli käytössä vielä viime talveen asti. Vieläkään en omista yhtään luksuslaukkua. Käytän yhä tummaa kynsilakkaa, mutta lohjennut grungelook ei inspiroi kyllä enää yhtään.

Tyylini muuten kuulostaa tämän kyselyn perusteella paljon paremmalta kuin mitä muistan sen tuohon aikaan olleen – vai tuliko se tunikoissa ja violeteissa polvisukissa jumittaminen vasta tämän jälkeen? Selvinnee kun kahlaan pidemmälle arkistoissa (pahimmat jutut ja kuvat taitavat siis olla vasta edessä).

Kymmenen vuotta sitten oli ehkä helppoa hahmottaa visuaalista maailmaansa ja identiteettiänsä tiettyjen lempisuunnittelijoiden ja -merkkien kautta, mutta se ei tunnu enää kovin olennaiselta. Tietyt merkit toki tuntuvat pysyvän mukana vuodesta toiseen, Filippa K on niistä yksi, rinnallaan on monia uusiakin. Osa edullisempia, osa hintavampia – esimerkiksi “toisessa todellisuudessa” -Isabel Marant on nykyisin hyvin edustettuna kaapissani! Kaikki Marantin vaatekappaleet on tosin hankittu käytettynä, joten tämä muutos ei vaatinut äkkirikastumista, vaan nettikirppisonnea ja nopeutta.

Lehtien kulutus on tipahtanut kymmenessä vuodessa dramaattisesti, lehtiäkin on nykyisin niin paljon vähemmän. Living Etc on yhä olemassa, mutta Pinterest ja some on tainnut korvata sen. Rakastan kyllä yhä painosta saapuneen lehden musteen tuoksua.

Elämäni Jon Bon Jovina on onneksi jäänyt taakse kauan sitten. Ei tule ikävä.