Australian roadtrip uudessa Ellessä

Muistatteko vielä viimesyksyisen matkamme Australiaan? Teimme siitä jutun, joka löytyy nyt uusimmasta Elle-lehdestä, myynnissä lehtipisteissä nyt. Siihen on poimittu parhaat palat tekemämme roadtripin varrelta taidehotelleista ja kiinnostavista ravintoloista vintagekaupppoihin ja luontokohteisiin. Maa on niin valtava, että emme yrittäneetkään ehtiä kaikkialle, vaan keskityimme tällä kertaa Victoriaan, joka on minulle tutuinta aluetta.

Blogissa on nähty vasta muutama matkajuttu tuon reissun varrelta, koska odottelimme, että lehtijuttu saisi tulla rauhassa ulos ensin. Kuvia ja tarinoita riittää kuitenkin vielä jaettavaksi vaikka kuinka paljon, joten palataan aiheeseen sitten kun hetki on oikea. Jos lehtijutun vinkeistä herää kysymyksiä, nakatkaa ne kommenttilootaan niin vastailemme niihin sitten tulevissa jutuissa.

Meitsi vilahtaa huhtikuun numerossa myös muilla sivuilla: lehdestä löytyy nimittäin muhkea juhlajuttu, johon on kerätty mm. minun, Muslan Kirsikan ja Hannan vinkkejä parhaisiin kesäkemuihin. Juhlateema on ajankohtainen muistakin syistä kuin siksi, että kevään juhlakausi on alkamaisillaan – Elle täyttää nimittäin toukokuussa 10 vuotta! Saako jo nyt onnitella?

Välitilassa

En olisi millään halunnut lähteä Australiasta takaisin Suomeen, mutta Helsingissä odottavat työt – ja varsinkin se Helsingissä odottava pieni musta mäyräkoira – saivat minut hyppäämään lentokoneeseen.

Australian matka oli eriskummallinen ja ihana, unohtumaton, uuvuttava ja juuri niin tärkeä ja välttämätön kuin olin toivonut ja pelännyt. Kotiinpaluussa 25 vuoden poissaolon jälkeen sekoittuu kirjo tunteita, päällimmäisenä haikeus siitä, että kaikki on tuttua mutta samaan aikaan toisin.

Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa sen kaiken rakkaimman ihmiseni kanssa. Hän näki mistä olen tullut, kävi kanssani paikoissa joissa kasvoin, tapasi ihmisiä jotka tunsivat minut ja perheeni kun minä olin pieni. Kohtasimme kaiken yhdessä ja hän piti minusta kiinni silloin kun olin jäädä aallokon alle.

Australiassa kaikesta tuli yhtäkkiä niin selvää. Ehkä olin pitkäksi venähtäneen lomamatkan jälkeen vihdoin perillä? Hetken ajan juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan, saumattomassa synkassa maailmankaikkeuden kanssa. Ymmärsin siellä itsestäni ja elämästäni niin monta asiaa, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat, mihin olen ollut kaiken tämän ajan menossa, miksi tie on ollut niin pitkä, miksi se on ollut toisinaan niin kevyt ja hetkittäin niin helvetin vaikea.

Istuin lentokoneessa sen kummallisen riemun vallassa, joka valtaa ihmisen kun hän vihdoin pudottaa harteiltaan kaiken tarpeettomaksi käyneen stressin ja epävarmuuden. Tilasin kahvin, kuuntelin kilometrien kohinaa päässäni ja ajattelin, etten anna enää ikinä minkään tai kenenkään horjuttaa tätä vastalöydettyä varmuutta.

Varmuus kesti Helsinki-Vantaalle asti. Kävelin lentokentän läpi silmät puoliummessa uupumuksesta, mutta selkä suorassa. Kotiovella kaikki vaan jotenkin levähti. Ensinnäkään koira ei ollut kotona, ei tietenkään ollut. Kolmen viikon hiljaisuus kimpoili autiossa asunnossa ja mietin, että täältäkö me tosiaan lähdettiin vain vähän aikaa sitten. Se Stella, joka sieltä lähti oli jollain selittämättömällä tavalla eri kuin se, joka oli tullut nyt takaisin.

Ensimmäinen ilta kului pienen manian vallassa, purimme matkalaukkuja ja kirppiksiltä keräämiämme aarteita. Suurin osa oli selvinnyt yhtenä kappaleena kuljetuksesta ja onnittelimme itseämme loistavasta pakkaussuorituksesta. Avasimme jääkaapista löytyneen oluen ja jaoimme sen kahteen lasiin, mutta nukahdin ennen kuin ehdin juoda omaani loppuun.

Seuraavana aamuna heräsin kuudelta eikä mikään ollutkaan enää kovin selvää. Pesin kasvot, silmänaluset hohtivat mustina kraatereina kylpyhuoneen hämärässä. Tuijotin todo-listaani, joka tuntui juuri sillä hetkellä absurdilta kokoelmalta täysin epäolennaisia asioita. Sovittuihin tärskyihin koirani kanssa oli vielä tunteja ja Jarno nukkui yhä, joten ison kahvipannullisen keittämisen sijaan lähdin ulos hakemaan lähikahvilasta pahvimukillisen kahvia. Puin talvitakin, aavistin jäisen tihkusateen, joka vaani ulko-oven takana. Sisäpihalla tuli vastaan naapuri, joka ei vastannut tervehdykseen, suojatiellä olin jäädä auton alle. Vartin päästä olin kahvini kanssa takaisin tietokoneen äärellä ja yritin muistaa mitä teen, miksi ja ketä varten.

Olin hukannut itseni vähän niinkuin hukkasin itseni 25 vuotta sitten kun tulin Suomeen enkä ymmärtänyt sanaakaan suomea. Siltä se tuntui nytkin, olin taas itselleni vieraassa ja hiukan vihamielisessä ympäristössä ja loppusyksyinen pimeys iski päähän kuin leka. Arki tuntui vieraalta, jollekin toiselle kuuluvalta. Ihmiset kulkivat kaduilla sen näköisinä että olivat syöneet myrkkyä enkä tiennyt tarkalleen miksi, mutta minä en selvästikään kuulunut joukkoon.

Kaiken pitää aina jatkua, laulaa Samae Koskinen. Se on samaan aikaan lohduttavaa ja vähän uuvuttavaa – eikö kaikki voisi joskus pysähtyä, edes pieneksi hetkeksi? Koska on ikävä, tai on vähän sekaisin, tai muuten vaan on jotenkin sijoiltaan eikä tiedä miten saisi itsensä takaisin raiteilleen.

Yhtenä aamuna muutama päivä myöhemmin. Olin juuri avannut kaikki matkan aikana saapuneet laskut ja aloittanut kuittikasan purkamisen, kun ovikello soi. Remonttimies kertoi, että taloyhtiön ikkunaremontti oli vihdoin edennyt kohdallemme ja alkaisi asunnossamme ensi viikolla. Päätä alkoi heti kiristää. Miksi meitä ei varoitettu ajankohdasta kuukautta aiemmin, kuten piti? Miten järjestämme asiat tällä varoitusajalla? Kotona ei voi työskennellä remontin ajan. Koira ei voi olla kotona remontin ajan. Matkamme ajaksi sovitut talovahdit eivät todennäköisesti halua asua keskellä remonttikaaosta. Tivasin vastauksia ikkunamieheltä, joka seisoi ovensuussa ja muuttui hetki hetkeltä pienemmäksi. Sitten Jarno ilmestyi taakseni. Hän alkoi rauhalliseen tapaansa jutella ikkunamiehen kanssa remontin yksityiskohdista ja tilanteeseen laskeutui levollisuus. Asioita selvitettiin ja niistä sovittiin, pieniä vitsejä sinkosi puolin ja toisin, mitään ongelmaa ei yhtäkkiä enää ollut ja minä muistin taas miksi rakastuin häneen.

Kyllä tämä tästä. Kyllä minä taas löydän itseni kaikkien vastaamattomien sähköpostien, ikkunaremonttien ja marraskuisten tihkusateiden alta. Piirrän ääriviivoja, jotka ovat vahvemmat kuin entiset, ankkuroin itseni arkeen asioilla, jotka ovat tässä ja totta. On tämä paikka kainalossa, koti siellä missä hän ja hänen maadoittava energiansa. Ja ihan kohta alkava seuraava matka, jonka aikana ei onneksi tarvitse ajatella mitään uutta. Voi vaan solahtaa tutulla tavalla vieraaseen rytmiin ja sulattaa sen keskellä kaikkea viime aikoina tapahtunutta.

Tämä hullu pieni elämä. Juuri kun sain matkalaukut purettua Australian jäljiltä, pakkaan ne uudestaan Indonesiaa varten. Enpä tiennyt mitä tilasin, kun muutama vuosi sitten toivoin Helsinkiin jumiutuneeseen elämääni lisää mahdollisuuksia nähdä maailmaa. Australian reissukuvat lähtevät Balille mukaan, palmun alla on aikaa käydä niitä läpi. Osan säästän lehtijuttuun, loput tulevat tähän blogiin. Palaan aiheeseen pian.

Valoa sunnuntaihinne, missä olettekaan. Ja yhteinen kiitos kaikista kommenteista, joita olen viime aikoina teiltä eri kanavia pitkin saanut liittyen blogin kymmenvuotissynttäreihin ja tähän mennessä julkaistuihin Australia-juttuihin. Kun kerrotte miksi luette ja seuraatte, muistan taas miksi tämä on kaiken arvoista.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ensimmäiset päivät Australiassa

MELBOURNE, AUSTRALIA

Terveiset toiselta puolelta maapalloa! Saavuimme Australiaan tovi sitten ja blogissa onkin ollut hiukan hiljaista – täällä on ollut aika paljon tekemistä enkä ole malttanut viettää päiviä naputtaen tietokonetta. Ehkä hyvä niin. Seuraa kuvia ja havaintoja parilta ensimmäisiltä päiviltä.

Kun saavuimme 27 tunnin lentomatkan jälkeen kaupunkiin, kello oli seitsemän aamulla ja Fitzroyssa sijaitsevan majapaikkamme check-in oli vasta iltapäivällä. En ollut ollenkaan ajatellut tätä varatessani lentoja ja ensimmäisten öiden majoitusta kaiken muun hässäkän ohella, eikä huoneistohotellissa ollut tietenkään mitään respaa mihin jättää laukkuja. Mennään vaan johonkin kahvilaan syömään aamupalaa ja odottelemaan, sanoin Jarnolle sen valheellisen itsevarmuuden vallassa, jolla ihminen vakuuttaa muille ja ennen muuta itselleen, että homma on ihan hanskassa. Istuimme Uberin takapenkillä matkalla läpi nukkuvan kaupungin, katselin taloja ja tutunnäköisiä puita. Kuuntelimme kuskia, joka kertoili miten Melbourne on muuttunut niiden vuosien aikana, jotka olen ollut poissa.

Kun pääsimme perille, sieltä löytyi kuin löytyikin heti kulman takaa hiljaisten kortteleiden keskeltä aukioleva pikkukuppila, josta saimme pöydän, läppäreille latauspisteen, aamiaista (ihanaa, oikeaa, joltain maistuvaa ruokaa yli vuorokauden kestäneen lentokoneruokailun jälkeen) ja mikä tärkeintä, isot kupilliset kuumaa kahvia vaahdotetulla soijamaidolla.

Tuo meidät pelastanut kuppila on nimeltään Addict Food & Coffee. Se edustaa hyvin Melbournen nykyistä kahvilakulttuuria: kaikkialta saa loistavaa kahvia, melkein kaikissa paikoissa on listalla vege- ja vegaanivaihtoehtoja, ruoka on lähes poikkeuksetta herkullista ja tunnelma on rento taustalla soivasta indiefolkista vintagehenkiseen sisustukseen. Kaupunkilaisten lempiaamupala koostuu kovin samankaltaisista aineksista kuin meidän aamupalat Helsingissä, erilaisista yhdistelmistä pannulla paahdettua leipää, avokadoja, kananmunia ja tomaatteja. Hiilareilla käyvä Jarno on onnellinen, koska leipä on hyvää ja sitä saa paljon.

Olimme varustautuneet tappamaan kahvilassa aikaa iltapäivään asti, mutta sitten saimmekin hotellista viestin, että huoneemme oli jo valmis – AAH! Olimme metsästäneet momondosta sopivan majoituksen ensimmäiseksi kahdeksi yöksi, kriteereinä kätevä ja keskeinen sijainti jossain ihanassa kaupunginosassa, mutta samalla tarpeeksi tilaa ja rauhaa palautumiseen pitkän lennon jälkeen.

District Fitzroy oli tarkoitukseen täydellinen: huoneistohotelli sijaitsee rauhallisella sivukadulla vain kahden korttelin päässä kuhisevasta Brunswick Streetista, josta löytyy suurin osa Fitzroyn parhaista rafloista ja baareista, kirjakaupoista ja vintageputiikeista. Kun se kaiken lisäksi oli kohtuuhintainen, valinta oli sillä selvä.

Asunnossamme oli avokeittiö ja olohuone, koko asunnon levyinen terassi, kaunis kylpyhuone ja parikin makuuhuonetta. Olisi voinut siis riidan sattuessa mennä eri makkareihin nukkumaan, mutta ei nyt keksitty mitään sopivaa kinaa. Matkalaukkumme saivat siis oman sängyn ja me valtasimme sen toisen, joka ei ollut täynnä tietokoneita ja latureita, vaatteita, matkakokoisia shampoopulloja ja sukkia.

Täydellisesti varusteltu keittiö tuli tarpeeseen kahdelle jetlagia potevalle matkailijalle. Kun heräsimme seuraavana yönä täysin pirteinä aamuneljältä eikä edes uusi kantiksemme Addict ollut auki, Jarno teki espressokoneella meille kahvit, haki 24-kipsalta (7-Eleven forever) kananmunia ja leipää ja taikoi meille melbournelaisen aamupalan.

Tutkimme Fitzroyta, mutta oikeasti taisin tutkia miltä tuntui olla takaisin kahdenkymmenenviiden vuoden jälkeen. Kaikki oli uutta ja samaan aikaan ihan tuttua. Vierivieressä kauniisti kunnostettuja taloja ja rähjäisiä rakennuksia, kukkaan puhjenneet pensaat ja graffittiseinät, auringossa haalistuneet kyltit, liikennemerkkejä kaikkialla mihin katsoo. Kaupungin äänet: Jeepit huristelivat, raitiovaunut kolistelivat. Ihmisten puheen rytmi, sen letkeä sävy ja tuttu murre, jota ensimmäinen englanninkielen opettajani Suomessa yritti kovasti karistaa. Belinda, here in Finland we speak the Queen’s English! Lasta, joka puhui englantia äidinkielenään, hiukan hämmensi ja nauratti. Ne englanninkielen tunnit olivat ensimmäisenä Suomessa viettämäni vuotena ainoat hetket, kun edes ymmärsin mistä puhuttiin ja osallistuin keskusteluun.

Kirjoitin vasta asioista, joita muistan lapsuudestani Australiassa. Yksi niistä asioista, joita en muistanut, oli se miten viileää täällä maan kaakkoisnurkassa voikaan tähän aikaan vuodesta olla! Olimme pakanneet helposti kerrostettavia vaatteita ajatellen leutoja kevätpäiviä, joita aurinko lämmittäisi paisteellaan, mutta en muistanut ollenkaan, että lämpötiloissa saattaa tapahtua yhdenkin vuorokauden sisällä melkoista vaihtelua jäätävästä kuudesta tai kahdeksasta asteesta melkein kolmenkymmenen asteen helteeseen, jos aurinko sattuu paistamaan.

Toinen asia, jota en muistanut: tunne siitä, että kuuluu johonkin. Olen ollut ulkopuolinen siitä saakka kun tulin Suomeen, en ole oikeastaan ennen tänne palaamista edes tajunnut että se alkoi täsmällisesti juuri silloin. Ei se johtunut siitä, että minua kiusattiin koulussa niin paljon, ei edes siitä etten kotoa muuttaessani ollut päästä työhaastatteluihin tai asuntonäyttöihin, jos soittaessani kerroin vierasperäisen sukunimeni. En vaan kuulunut sinne, en ollut kasvanut siellä, en jakanut avainkokemuksia kenenkään kanssa. Alkuun en osannut edes kieltä enkä ymmärtänyt talvea tai sitä miten ihmiset hengittivät silloin kun oli kolmekymmentä astetta pakkasta.

Ja nyt olen täällä mistä silloin lähdin, haistelen ilmaa jonka tutun tuoksun olin unohtanut, kuljeskelen kaduilla, käyttäydyn karttoineni kuin kuka tahansa turisti ja tuntuu, että kannan sisälläni salaisuutta, jonka voisin kertoa kenelle vaan, mutta en jaksa, koska ei se ole tärkeä muille kuin minulle.

Mutta sitten yhtäkkiä se vaan tulee suustani odottamatta lupaa, sanon sen noin vaan tuntemattomalle tarjoilijalle joka ei edes kysy: I grew up here, I’m back for the first time since I left. Enkä tiedä miksi, koska surua se ei ole, mutta vesi kohoaa silmiin ja valahtaa poskille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Muistiinpanoja matkalta Melbourneen

Tervehdys tien päältä! Seuraa pari pikaista otosta matkapäiväkirjasta, reissun ensimetreiltä. Kahdenkymmenenseitsemän tunnin lentomatka Melbourneen alkoi meille epätyypilliseen tapaan ihan ihmisten aikoihin kahdeksalta illalla eikä KUUDELTA AAMULLA, kuten melkein kaikki lentomme tänä vuonna. Se oli itseasiassa ihan tietoinen valinta: emme ottaneet ihan halvinta lentoa, vaan sen muutaman kympin kalliimman, joka lähti fiksumpaan aikaan vuorokaudesta ja oli lisäksi kokonaiskestoltaan hiukan lyhyempi. Hmm, olemmekohan oppineet jotain vai onko tämä merkki vain siitä, että olemme aikuistumassa?

Kun tietää mitä on vielä edessä, muutaman tunnin matka ensimmäiseen välietappiimme eli Lontooseen tuntuu niin naurettavan lyhyeltä, etten malta edes rentoutua. Jarno torkkuu olkapäätäni vasten, mutta minä naputan rästitöitä näppis sauhuten, vastailen aivan liian pitkään odottaneisiin sähköposteihin ja merkkaan kalenteriin tapaamisia. Tajuan päivämääriä selatessani, että seuraavien reissujen välissä ei oikeasti ole kuin yksi hassu viikko: tulen olemaan seuraavan kerran Suomessa ajan kanssa vasta joulukuussa. Eihän siihen tarkemmin ajatellen ole edes kovin pitkä aika, mutta mihin tämä syksy on kadonnut?! Olen koko ajan ollut aloittamassa syksyn suunnittelua, mutta ilmeisesti voi siirtyä suosiolla suunnittelemaan vuotta 2018.

Työnnän koneen kassiin kun lähestymme Lontoota. Katselen ikkunasta aukeavaa pimeää, siitä juuri ja juuri erottaa sankan pilvikerroksen joka näyttää ihan lumipeitteeltä. Vatsassa humahtaa kun kone lähtee laskeutumaan. Sukellamme pilviin, hämärän keskellä alkaa kimmeltää ensin yksi, sitten toinen valo. Sitten pilvet hälvenevät ja Lontoo valkenee valomerenä.

Turvatarkastusjonossa kuulen lähellä seisoskelevien siivojien puhuvan. I just wanna tell you guys I love you all, yksi heistä sanoo kahdelle muulle. Väsynyt sydämeni sulaa vähän.

Heathrow’n lentokenttäperinteisiini kuuluu, että laukkuni tutkitaan ihan joka ikinen kerta huume- ja ruutijäämien varalta. Just a random swipe test, ma’am. Yeah right. Ehkä pitäisi alkaa pukeutua lentomatkoille johonkin muuhun kuin huppariin ja tummiin silmänalusiin.

Ei yhtään huomaa, että takana on 18 tunnin matka ja edessä vielä yhdeksän.

On ilmeisesti ollut vähän kiire viime päivinä, sillä vasta Lontoossa minulle selviää, että emme lennäkään Melbourneen Dohan kautta, kuten olen syystä tai toisesta kuvitellut, vaan Hong Kongin. Olen myös vielä Helsinki-Vantaalle lähtiessämme luullut, että ensimmäinen välilaskumme on Amsterdamissa. Ei voi väsynyt ihminen muistaa ihan kaikkea.

Pitkä lento osa 1/2: kone lähtee kohti Hong Kongia ja Jarnolle iskee mania. Aion katsoa NIIN monta leffaa, hän uhoaa. Aiot siis nukkua NIIN monen leffan läpi, minä täydennän. Hänelle käy aina niin, ruutu tuuttaa räiskintää ja mies on unessa alle vartissa.

Mikä siinä muuten on, että kumpikaan meistä ei pelkää lentämistä, mutta on silti aina vähän yllättynyt, kun pääsemme perille? Taidan salaa epäillä yhä, että lentomatkustaminen perustuu tutkitun tieteen sijaan silkkaan taikaan ja säkään. Eikä auta muuten yhtään, että joku insinööri selittää minulle seikkaperäisesti kuinka lentokoneet toimivat: sen jälkeen se tuntuu minusta entistä suuremmalta ihmeeltä.

Liikkuva toimistoni latautuu Hong Kongin lentokentällä. Kahvilakko on muuten ohi. 

Lennämme Lontoosta Hong Kongiin yön yli ja kun saavumme perille, Hong Kongissakin on jo ilta. Kaksi yölentoa peräkkäin, päivä jää välistä. Heti aamupalan jälkeen tulee illallinen ja sitten onkin taas aamupalan aika. Vakuumipakatut vehnäsämpylät tulevat korvista ja sisäinen kello on niin sekaisin, ettei se edes yritä enää.

Hong Kongin jättikokoisella lentokentällä nähdään väsynyt spektaakkeli nimeltä semikiireinen vessan metsästys. Reklamoin Jarnolle lentokenttien opasteista: on jalat ristissä kipittävän lentomatkailijan julmaa harhautusta ripotella vessakylttejä viattomasti sinnetänne kuin lähin olisi kulman takana, kun todellisuudessa lähimpään on matkaa ainakin vartin verran. Kyltissä pitäisi lukea Next toilet 5km. Tai: Next toilet over there. Somewhere. Don’t get your hopes up.

Saappaat tukevasti alkuperäisen kotimaani maaperällä.

Pitkä lento osa 2/2. Olen alkanut aivokapasiteetin säästämiseksi ajatella etappejamme lyhenteillä, vuorossa on HKG-MEL. Alan vasta nyt ymmärtää, että olemme tosiaan ihan kohta Australiassa. Lennolla on kotiin palaavia ausseja, sieltä täältä kantautuu tuttu murre. Tulee kotoisa olo. Alkaa kihelmöidä. Täytän maahantulokaavaketta: oletko tuomassa maahan eläviä tai kuolleita eläimiä, hedelmiä, kasveja tai siemeniä, pähkinöitä? Vastaan kaikkeen ei. Vasta maahantuloselvityksessä tajuan, että laukussani on pussillinen pähkinöitä. Näytän sen virkailijalle, häntä naurattaa kun hän vaihtaa lomakkeeni ruksin kohtaan YES. Ruksi vie minut kaistalle kaksi, kohti tullia. So what are you declaring today, miss? Just the nuts? Kaikkia naurattaa.

Enää kymmenen metrin matka sänkyyn, johon rojahtaa ja antautua jetlagin syövereihin.

Ensimmäinen havainto: tuoksuu tutulta. En muistanut yhtään miltä Australiassa tuoksuu enkä olisi hetkeä aiemmin osannut kuvailla sitä sanallakaan, mutta kun haistan sen ensimmäisen kerran kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen, sen tuttuus tulvii yli kuin humahdus. Meren suola ja hiekkapöly, palanut kumi, trooppiset kukat, asfaltti, kookoksenkatkuinen aurinkorasva.

Täällä me ollaan, umpiväsyneinä mutta onnellisina! Moro vaan maailman toiselta puolelta, kuullaan pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Asioita jotka muistan Australiasta

Terveisiä lentokoneesta! Kerroinkin viime viikolla, että olemme lähdössä vanhaan kotimaahani Australiaan. Pitkään aikaan ensimmäinen matka, joka jännittää, eikä ihme: lähdin Melbournesta 25 vuotta sitten Suomeen lomalle enkä tullut koskaan takaisin. Mukana oli valkoinen kanikäsinukke ja matkalaukkuun pakatut vaatteet, kaikki muu jäi isän kanssa kotiin jonne emme enää palanneetkaan. Joskus tuntuu, että minulla on tavallaan ollut kaksi elämää: onnellinen, kuuma lapsuus Australiassa joka loppui, kun lähdimme lomalle, ja se elämä, joka alkoi kun ymmärsin, että loma Suomessa oli muuttunut joksikin pysyväksi. Se oli käännekohta oikeastaan kaikelle mitä olin kymmenessä vuodessa elämästä ja maailmasta oppinut.

Alkavan matkamme kunniaksi kokosin asioita, joita muistan Australiasta.

Keväisen kukkaräjähdyksen. Australian kuiva ja karu luonto heräsi henkiin joka kevät: tuntui, että kaikki puut ja pensaat räjähtivät yhtäaikaa hillittömään kukkaloistoon. Ihanaa, että siellä on juuri nyt kevät! Jos muistan oikein, talven sateet ovat pikkuhiljaa loppuneet eikä kesän kuiva kuumuus ole vielä alkanut. On vain sadat tuhannet miljoonat kukkaset kaikissa mahdollisissa maailman väreissä.

Isäni. En voi ajatella Australiaa ajattelematta isääni, sillä Christian Harasek oli varmaan Australian onnellisin eurooppalainen. Hän oli toisen maailmansodan jälkipyykin jalkoihin lapsuudessaan jäänyt sudeettisaksalainen, joka oli kasvanut Itävallassa veljiensä kanssa ja alkanut kaivata jonnekin kauas, jonnekin jossa olisi lämmintä ja huoletonta. Hän eli auringosta, rakasti uutta kuumaa kotimaataan. Hänellä on melkein kaikissa lapsuuskuvissani yllään Australian lippua kantava paita, siis niissä kuvissa, joissa hänellä on paita, koska Australian helteessä pärjäsi hyvin ilmankin.

Eläimet. Isäni rakasti eläimiä, se oli yksi niistä asioista jotka perin häneltä. Sain häneltä viisivuotislahjaksi rapisevan, hengitysrei’illä varustetun pahvilaatikon, jonka sisällä oli elävä ja hiukan huolestunut kana. Paras lahja ikinä! Pian meillä oli kokonainen kanatarha, jolle minä pidin menestyksekästä kanakoulua: kanat oppivat pitkän ja hartaan harjoittelun jälkeen mm. hyppäämään kymmenen sentin korkeudessä pitämäni kepin päälle ja sieltä alas. Kanojen lisäksi oli kissoja ja kaneja, ihan kaikkea mitä saimme isän kanssa salakuljettettua kotiin äitini valvovan katseen ohi. Eikä sovi tietenkään unohtaa Australian luonnonvaraisia eläimiä, minua kiehtoivat ne kaikki. Pihapuissa karjuvat kookaburrat, takapihalla luikertelevat käärmeet, kengurut jotka loikkivat tien vieressä, puissa torkkuvat koalat. Kerran jätimme takapihan oven vahingossa auki kun lähdimme jonnekin, palatessamme olohuoneen hiekanvärisellä sohvalla torkkui tyytyväisenä melko kookas lisko, joka ilmeisesti piti ilmastoidusta kodistamme. Äitini on toista mieltä, mutta minusta sohvallemme nukahtanut lisko oli ihan yhtä mahtava kuin se kerta, kun sain ruokkia tuttipullolla kapaloitua vompattivauvaa ja silittää itseni korkuista kengurunpoikasta, joka hamuili uteliaana kättäni herkkupalan toivossa.

Ensimmäisen salaisen puutarhan. Kaikilla päähänpinttymilläni on juuret jossain, se josta kaikki alkoi. Vietin lapsena paljon aikaa suuressa puutarhassa, jonka labyrinttimaisissa pensaskujissa juoksin ja kiepuin kunnes kadotin ilmansuunnat ja leikin eksyneeni. Eräänä kesänä näin siellä myös Shakespearen näytelmän A Midsummer Night’s Dream. En pysty palauttamaan mieleeni sen juonta, mutta muistan kaikkialla riippuvat kukat ja keijut, jotka langettivat lumouksia ihmisten ylle. Hoksasin vasta nyt matkamme kynnyksellä kysyä äidiltäni mikä tuo taianomainen paikka olikaan: The Royal Botanical Gardens Of Melbourne.

Joulumännyt. Australiassa ei ainakaan 80-luvulla juuri kasvanut kuusia, joten perheet hakivat joulupyhiksi koteihinsa kuusen sijaan pikkuisen männyn. Se oli paikallinen bisnes ja eräällä meidänkin ystävällä oli mäntyfarmi, josta minä ja isäni kävimme joka joulu valitsemassa mielestämme kauneimman yksilön. Kerran istuin etupenkillä kun isäni sitoi mäntyä kiinni jeepin kattoon, kun huomasin penkillä reiteni vieressä ryömivän hämähäkin. En pelännyt hämähäkkejä – harva Australiassa kasvanut pelkää – mutta tunnistin sen heti, se oli yksi Australian vaarallisimmista, josta varoitettiin lapsia kaikkialla. Daddy, henkäisin ja hän oli siinä heti, huitaisi hämähäkin pois penkiltä. Selitin koko joulun suurena sankaritarinana kaikille kuinka olin ollut akuutissa hengenvaarassa ja isä oli pelastanut henkeni.

Ruuhkat. Melbournen ruuhkat olivat (ja todennäköisesti ovat yhä) infernaaliset. Saatoimme seistä kolme tuntia moottoritiellä etenemättä metriäkään. Muistan tuulilasin läpi sirittävän kuumuuden, polttavaksi kuumentuvan ratin joka piti suojata auringolta pyyhkeellä. Muistan isäni joka nousi autosta, hän ei polttanut tupakkaa tai hermoillut, nousi vaan ja nojasi jeepin konepeltiin ruskeissa vakosamettihousuissaan ja Australia-paidassaan, katseli autojonoa joka jatkui silminkantamattomiin.

Bungalow joen rannalla. Vanhempani olivat ulkoilmahippejä, joiden käsitys lomailusta sisälsi jeepin katolle köytetyn kanootin ja teltan tai bungalowin keskellä australialaista pusikkoa. Muistan hyvin yhden niistä, jossa vietimme viikon perheystäviemme kanssa. Bungalow oli koruton lato, jonka hämärää halkoivat lautojen välistä siivilöityvät valonjuovat. Ladon seinustalla oli retkikeittiö, keskellä oli valtava moskiittoverkkoon verhottu siskonpeti, jossa me kaikki nukuimme. Aamuisin verkosta ravisteltiin kaikki siihen yön aikana takertuneet liskot, kärpäset ja hämähäkit. Päivät kuluivat verkkaiseen tahtiin: minä ja veljeni uimme joessa, jahtasimme pieniä sisiliskoja ja seurasimme isäämme, jonka viikko kului vähän pakkomielteisemmän liskojahdin parissa. Hän oli saanut päähänpinttymän suuresta liskosta, joka otti päivisin aurinkoa laiturimme nokassa. Muistan sen hyvin, se oli suuri ja musta ja sen selässä oli pyöreitä nystyröitä, kuin pehmeäksi kuluneita piikkejä. Se torkkui laiturin päässä, kun isäni väijyi sitä rantapusikosta ja huitoi meitä olemaan hiljaa. Hän pääsi viikon aikana hiiviskelemään lähemmäs ja lähemmäs, kerran oli enää senteistä kiinni että hän olisi napannut sen. Mutta joka kerta torkkuva lisko loikkasi jokeen juuri ennen kuin isäni heittäytyi sen päälle.

Wilsons Prom. Australian eteläisimmässä kärjessä sijaitsee kansallispuisto, jossa telttailimme kun olin pieni. Isä kävi uimassa meressä, mutta rannat aallot olivat lapsille liian suuret, joten minä ja veljeni leikimme mereen virtaavassa pienessä purossa. Puro mutkitteli pehmeäksi hioutuneiden kallioiden väleistä, niiden koloissa oli värikkäitä rapuja. En ollut koskaan nähnyt sellaisia, pikkuisia rapuja kaikissa sateenkaaren sävyissä. Vieläkin mietin olivatko ne todellisia. Siellä oli myös puisto täynnä pieniä punaisia papukaijoja, minusta otettiin valokuva jossa yksi papukaija istuu pääni päällä ja toinen on laskeutumassa kämmennelleni.

Muistan vieläkin unen, jonka Wilsons Promin leirintäalueella näin. Se ei ollut oikeastaan tapahtumaketju, vaan paikka, johon unessa menin: valtava kupoli, jonka korkeuksiin kohoava katto oli täynnä tähtiä. Katto hohti syvänsinisen ja violetin väreissä, tähdet kimmelsivät. Seisoin kupolin keskellä, katselin tuhansia tähtiä jotka tuikkivat yläpuolellani ja tunsin olevani osa jotain selittämätöntä suurta. Paikka teki lähtemättömän vaikutuksen, palasin sen tunnelmaan vielä päiviä unen jälkeen.

Olen aina halunnut mennä takaisin Wilsons Promiin niiden valtavien aaltojen, värikkäiden rapujen, punaisten papukaijojen ja ennen muuta sen unen takia.

Rankkasateet. Australiassa sääilmiöt ovat äärimmäisiä. Kun lapsuudessani satoi, satoi kunnolla. Vettä saattoi tulla kuin saavista päivätolkulla. Katuviemärit menivät tukkoon ja tulvivat, vesi nousi kaduille. Rakastin mennä ulos kun satoi: kahlasin kaduilla polvia myöten sadevedessä, kädessäni haavi, jolla pelastin hukkuvia hyönteisiä. Kerran olin äitini kyydissä kahdeksankaistaisella moottoritiellä, kun vettä alkoi tulla niin ettemme nähneet auton konepeltiä kauemmas. Emme tienneet oliko edessämme tai takanamme ketään, joten oli turvallisinta eli vähiten vaarallista jatkaa samaa vauhtia suuntaan, jonka arvioimme olevan “eteenpäin”. Minä muistan tilanteen paljon hauskempana kuin äitini, jota ei varmaankaan naurattanut yhtään.

Phillip Islandin pingviinit. Kirjoitin niistä pari vuotta sitten täällä. “Kun olin viisi tai kuusi, näin Australiassa Phillip Islandin sinipingviinien paraatin. Kymmenettuhannet pingviinit nousevat merestä auringonlaskun jälkeen, kipittävät samaa tuttua rantareittiä pitkin pesäänsä. Yhdyskunnan jokailtainen rutiini kerää valtavia määriä katselijoita enkä ihmettele, se on yhä yksi maagisimmista asioista jotka olen koskaan nähnyt. Ihmiset olivat kerääntyneet hiekkadyynien keskelle hyvissä ajoin, seisoivat hiiskumatta hämärässä, polun molemmin puolin. Pitkään aikaan ei tapahtunut mitään. Mustat aallot löivät rantaan, pikkuhiljaa alkoi epäilyttää onko sieltä edes tulossa ketään. Sitten kuului ensimmäinen plumps. Märkään hiekkaan mätkähtänyt pikkuruinen pingviini ojensi itsensä täyteen kahdenkymmenenviiden sentin korkeuteensa ja alkoi taapertaa tarmokkaasti kohti polkua, piittaamatta pätkääkään kymmenistä sen varrella seisovista ihmisistä. Yhtäkkiä pimeys oli täynnä kahinaa ja kuhinaa. Aallokosta nousi ensin muutamia, sitten satoja pingviinejä. Ne kokoontuivat jonoon ja vaappuivat vakaassa yhteisymmärryksessä polkuaan eteenpäin, tiesivät tarkalleen minne olivat menossa.”

Peterin takapiha. Oli meilläkin takapiha, mutta perheystävillämme oli suurempi ja taianomaisempi. Siellä oli beagle nimeltä Ricky ja valtavia eukalyptuspuita, joihin kiipesin ystäväni Peterin kanssa rakentamaan majoja. Niiden oksistossa oli kokonainen maailma, joka oli korkealla kaukana todellisuudesta. Kuulin isäni ja äitini äänet kun he seisoivat barbequen ympärillä talon terassilla, kuulin Rickyn haukkuvan, mutta olin kaukana, näin kolmimetrisen aidan yli metsän reunaan, olin pieni puuninja ja sulin hämärään.

Halleyn komeetta. Kirjoitin siitä viime vuonna täällä. “Äitini on Australiassa ja lähetti eilen valokuvia entisen kotimme edestä, punatiilisestä talosta jonka isä kolmekymmentä vuotta sitten rakensi. Nyt siellä asuvat jotkut muut, täysin tuntematon perhe, joka ei tiedä meistä mitään. Samoissa huoneissa, samojen seinien sisällä ihan eri elämä.

Olen unohtanut melkein kaikki muut vanhat osoitteeni, mutta sen osoitteen muistan. Left to Denham Close, ohjeistin kavereiden äitejä ja isiä, jotka tiputtivat minua kotiin kyläily- tai rantareissulta. Vieläkin hahmotan vasemman ja oikean sen kautta – kotiin käännyttiin aina vasemmalle.

Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.”

Tuntuu samaan aikaan hyvältä ja vähän hullulta, että olen menossa takaisin. Vähän kuin tulisi kotiin kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, vaikka tuttu kotitalo tai isä ei enää odotakaan. En osaa edes kuvitella miltä se tuntuu. Onkohan kaikki muuttunut kokonaan toiseksi vai ihan samanlaista kuin ennen? Kohta se nähdään.

PS. Lisätty jälkikäteen: Äitini lähetti tämän kirjoituksen luettuaan viestin ja yritti väittää, että kukaan ei todellakaan uinut Wilsons Promin hengenvaarallisen voimakkaassa aallokossa, mutta kerroin, että toisin kuin ilmeisesti äitini, minä olin kyllä paikalla kun isä uhmasi kaikkia kieltoja ja kävi kyllä kastautumassa meressä. Äitini vastaus: “Hyvä on sitten, mutta sinulla on vieläkin lupa polskia vain siinä pikkupurossa.”

Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)