Helpot kesäsuosikit

Kaupallisessa yhteistyössä Nanso, sisältää arvonnan

✖ BALI, INDONESIA

Helsingin kevät alkaa taittua vähän varkain jo kesäksi ja puistot ovat täyttyneet onnellisista auringonpalvojista, mutta loikataanpa hetkeksi ihan toisenlaisiin maisemiin, takaisin Balille, jossa matkustelin muutamia kuukausia sitten. Olin pakannut mukaan suosikkini Nanson tulevasta kevätmallistosta ja kuvasimme ne trooppisissa tunnelmissa Ubudissa. Siellä keveille vaatteille riitti käyttöä, sillä lämpötilalukemat pyörivät yölläkin lähemmäs kolmenkymmenen asteen paikkeilla.

Ah, tuli ihan uskomaton ikävä kuumille leveysasteille, kun kävimme näitä kuvia läpi – tropiikki melkein tihkuu niistä läpi. Se kuinka lämpö tiivistyy iholle ympärivuorokautiseksi nahkeudeksi, johon tottuu muutamassa päivässä. Hiukset ovat pysyvällä pörröllä eikä niitä taltuta mikään määrä siloittavia hoitoaineita. Ihaninta ovat tropiikin yöt – notkuimme välillä pikkutunneille saakka parvekkeella kun emme malttaneet mennä nukkumaan. Tulisipa Suomeen pitkästä aikaa ihan kunnon kuuma kesä! Mutta sitä odotellessa mennäänpä suosikkipoimintoihini.

Valkoinen off shoulder -mallinen paita osoittautui lopulta yhdeksi ehdottomista suosikeistani, vaikka suhtauduin sen tyttömäiseen malliin aluksi varauksella. Rapea puuvilla tuntuu ihanalta päällä varsinkin kesäkuumalla: se pysyy ilmavana eikä liimaannu ihoon. Väljä leikkaus tekee paidasta täydellisen seuralaisen farkkushortseille ja sandaaleille. Helppo ja kaunis kesävaate, joka toimii myös rennommissa toimistoissa yhdistettynä vaikka kapeisiin farkkuihin tai leveälahkeisiin culottes-housuihin.

Kevätmalliston kuvioista tykkäsin mustavalkoisista kasviaiheista, jotka toivat mieleen graafiset printit 60-luvun valokuvista. Simppeli spagettiolkaiminen mekko on yksi kesän helpoimmista vaatteista: yhdistä sandaaleihin ja leveälieriseen hellehattuun ja asu on valmis!

Spagettiolkaimiset mekot ovat muuten tällä hetkellä taas ajankohtaista kamaa, ja se mikä toimi 90-luvulla, toimii yhä: pue alle maiharit, läpikuultavat sukkahousut ja ohut poolopaita tai t-paita. Näin ei tarvitse odottaa hellekelejä, vaan saat mekon käyttöön heti ja olet samalla supertrendikäs.

Pakkasin nämä printtipöksyt matkalaukkuun vähän sillä ajatuksella, että katsotaan pääsevätkö käyttöön. Tykkäsin niiden retrohenkisestä rentoudesta, mutta en ollut varma istuvatko ne omaan tyyliini. Hoksasin kuitenkin Balilla, että jokaiselle reissulle pitäisi pakata laiskat lomashortsit, jotka on helppo vetää rannalla tai uima-altaalla bikinien päälle lähtiessään jonnekin jaloittelemaan. Juuri tälläiset väljät, ohuet ja nopeasti kuivuvat, koska kosteiden bikinien päälle ei tee mieli vetää farkkushortseja.

Kuvassa näkyy myös musta Silmu-neuletakki, joka on sataprosenttista puuvillaa. Helppo valinta matkalaukkuun, sillä ohut ja kevyt neuletakki sopii kaikkiin tilanteisiin ylimääräiseksi suojaksi aurinkoa tai iltaviileyttä vastaan.

Printtipaidassa on sama kuosi ja pehmeä trikoo kuin shortseissa. Helppo perushihaton on vaivaton kaveri mille tahansa alaosalle, mutta rohkea vetää ylleen tietysti kokokuosiunivormun. Itse yhdistin paidan mustiin pellavahousuihin ja nahkasandaaleihin.

Pitkä musta mekko on ollut Balin jälkeen kaikilla reissuillani mukana. Se on yksi kauneimmista ja käyttökelpoisimmista vaatteista, joihin olen törmännyt viime aikoina: toimii kuumina päivinä hellemekkona sandaalien kanssa, on riittävän salonkikelpoinen illallisille kiilakorkojen ja isojen korvisten seurassa ja näyttää hyvältä myös tennareihin ja neuletakkiin yhdistettynä. Kangas laskeutuu kauniisti eikä ole helposti rypistyvää sorttia: matkalaukkuun rullattu mekko oikeni käyttökelpoiseksi kun nostin sen hetkeksi henkariin.

Rakastan mekon yksinkertaista, ajatonta mallia: pieni rypytys lantion yläpuolella tuo pitkään a-linjaiseen mekkoon just sopivasti muotoa. Jos hankit tänä kesänä yhden uuden vaatteen, harkitse tätä. Pehmeä trikoo on sitäpaitsi ihan älyttömän mukava päällä. Tiedän, koska olen itse jopa nukkunut tässä mekossa – nukahdin pitkän päivän jälkeen sängylle enkä sitten jaksanut enää nousta riisumaan mekkoa pois.

Valkoinen pellavapaita on toinen vakikäyttöön päätynyt vaatekappale tästä mallistosta. Se on sanalla sanoen täydellinen, en keksi mitään millä tätä voisi parantaa. Väljä leikkaus, pienet kaulukset, ohut pellava, joka rypistyy rennosti käytössä. Kuumina päivinä kaveriksi farkkushortsit tai -hame, viileämpinä mitkä tahansa farkut tai leveälahkeiset housut. Pue päälle, kääri hihat ja olet valmis mihin vaan. Pellavapaidat ovat oman vaatekaappini vakiokamaa, käytän niitä keväästä kesän yli alkusyksyyn. Ne toimivat niin bikinien päällä rannalla kuin palaveripäivänä kaupungilla. Nanson pellavavaatteille iso peukku, ovat osoittautuneet käytössä laadukkaiksi ja kestäviksi hintojen pysyessä silti varsin kohtuullisina.

Kuvien vaatteet ovat saatavilla verkkokaupasta ja myymälöistä ensi viikolla – lukuunottamatta pellavapaitaa, joka löytyy jo myymälöistä, ja verkkokauppaan saapunutta ohutta neuletakkia.

Vielä kuuma vinkki kiinnostuneille! Kaikki normaalihintaiset tuotteet ovat Nanson myymälöissä 50% alennuksessa ja verkkokaupassa -30-50% alennuksessa sunnuntaihin 13. toukokuuta asti. Alennus koskee myymälöissä myös Voguen laadukkaita sukkahousuja ja sukkia.

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta. Kerrohan mikä kevätmalliston vaatteista on suosikkisi! Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon torstaihin 17. toukokuuta saakka. Arvontailoa ja valoa viikkoon!

PS. Kiitos kaikille edelliseen Nanso-skabaan osallistuneille! Voittajat on arvottu ja heihin on oltu yhteydessä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Hut life

✖ NUSA LEMBONGAN, BALI, INDONESIA

Ennen kuin jatkan matkakertomusta Jakartasta takaisin Balille, palaan vielä hetkeksi pikkusaarelle nimeltä Nusa Lembongan, jossa vietin joutilaita päiviä matkan alussa. Vuokrasimme ystävän kanssa kaksikerroksisenolkikattoisen pikkumökin eli hutin läheltä rantaa.  Maksoimme siitä per yö muutaman hassun kympin, jolla sai hyttysverkolla vuoratun leveän sängyn valkoisine lakanoineen ja sen eteen aukeavan terassin, ulkoilmakylpyhuoneen jonka hanasta ja suihkusta tulee kylmää merivettä sekä yksinkertaisen aamiaisen, johon kuuluu lasillinen kitkeränmakeaa appelsiinimehua ja pannukakkuja tai paahtoleipää hillolla. Minusta vallan hyvä diili.

Unelias saarirytmi ja hut life vie vaivihkaa mukanaan jo parissa päivässä. Ensin katoavat viikonpäivät: kuka niitä tarvitsee, kun jokainen päivä on samanlainen? Seuraavaksi kellonajat alkavat liueta aaltojen kohinaan. Nukahtelemme ja heräilemme miten sattuu eikä sillä oikeastaan ole kovin paljon väliä. Ensimmäisinä öinä olemme vielä vähän sekaisin aikaerosta ja pojotamme pirteinä pystyssä aamuneljältä, lueskelemme hyttysverkkomme sisällä kirjoja ja katselemme leffoja kunnes valo alkaa kajastaa taivaanrannassa. Lähettelen muutamia rästisähköposteja Suomeen enkä enää aivan tavoita niitä syitä miksi ennen matkaa stressasi niin kovasti.

Rantaan on sata metriä. Siellä on kymmeniä veneitä, muutama surffari, pari ravintolaa ja lauma rantakoiria, jotka torkkuvat raflojen pöytien ja tuolien alla ja heräävät välillä hiomaan toiveikkaina ihmisten pohkeita. Yksi läähättää kuumissaan, kaadan vettä kämmeneeni ja se latkii kaiken, kaadan lisää ja kaikki menee. Ketunpoikasen näköinen pikkukoira jahtaa kärpäsiä ja nojautuu kättäni vasten silmät ummessa kun rapsuttelen sitä. Nälkää ne eivät selvästikään näe: yritän tarjoilla niille katkarapuja, mutta he vain nuuhkaisevat niitä ja nyrpistävät kuononsa. Ehkä hekään eivät pidä makeasta kastikkeesta, jolla se on valeltu.

Päivät kuluvat trooppisella pikkusaarella ilman kovin mainittavia tapahtumia. Pyyhkeet lojuvat kaiteella eivätkä kuivu, koska on niin kosteaa. Selkääni piirtyy joka päivä uusia rusketusrajoja, kun yritän vaihdella bikiniremmien paikkoja. Alamme ilmeisesti rentoutua, sillä ystäväni huomaa yhtäkkiä yhtenä iltana ettei ole nähnyt kenkiään koko päivänä.

Käymme melkein joka päivä samassa paikassa lounaalla (koska siellä on koiranpentu) ja samassa paikassa illallisella (koska se on lähellä ja siellä on halpaa ja tarpeeksi hyvää ruokaa). Sielläkin kaikki toistuu illasta toiseen lohdullisen samanlaisena. Tilaamme lautasellisen kalaa ja salaatin, johon haluamme kanan sijaan rapuja: tämä keskustelu toistetaan joka ilta ilman yhteistä kieltä kolme tai neljä kertaa ja toivotaan parasta. Ravintolan paimenkoira on kroonisesti närkästynyt kaikille ihmisille, jotka liikkuvat ilman lupaa, ja haukkuu sekä tulijoille että lähtijöille. Sama trubaduuri soittelee akustisia versioita samoista kappaleista. Eric Claptonin Layla soi joka ilta ja minä laulan tyytyväisenä mukana.

Öisin kahden maissa alkaa saarikuoro. Ensin aloittavat kukot. Niiden äänet kantautuvat joka puolelta saarta ja kuulostaa siltä, että ne kisaavat keskenään siitä kuka kiekuu kovimmalla äänellä. Pian koirat heräävät ja liittyvät kuoroon. Yksi gekkokin huutaa puskasta ihan hutimme takana ja saa muutamassa minuutissa myös kylpyhuoneemme kaapin päällä asuvan kaverinsa yhtymään kuoroon.

Ehkä ne kaikki tietävät, että olemme valveilla ja pitävät meille konsertin.

Joinakin öinä ukkostaa ja sataa, ja sähköt katkeilevat vähäväliä. Silloin kiipeämme hutin portaat alas ja hiivimme yöpissalle taskulampun valossa.

Puolittain trooppisessa ulkoilmassa sijaitseva kylpyhuone tarjoaa lomailuun ylimääräistä jännitystä, kun ei koskaan tiedä mitä on vastassa – varsinkaan, kun sinne menee yöllä taskulampun kanssa. Kerran käsipyyhkeen alta lehahtaa tiskirätin kokoinen musta perhonen. Toisella kertaa paikalle porhaltaa pienen hornetin kokoinen ja siltä myös kuulostava pikimusta ampiainen. Seuraavana aamuna jättikokoinen kuoriainen on heittänyt henkensä kylpyhuoneen lattialle ja muurahaisarmeija organisoi kovalla tohinalla raadon kuljetusta pois tapahtumapaikalta. En raaski keskeyttää ilmeisen tehokkaasti etenevää operaatiota, vaan väistän kun menen pesemään hampaita. Niksejä selviytymiseen: ei vaan pidä katsoa kaikkea liian tarkkaan. Tosi iso ja hidas hyttynen, pelkkä hyttynen vaan, hoen ja puristan silmät kiinni kun huomaan jonkin ryömivän seinällä kesken suihkun.

Olen jättänyt järeämmän kamerakaluston kotiin, koska Jarno tarvitsee sitä siellä, ja pakannut matkalaukkuun vain ketterän pienen kameran. Sekin on järjestelmäkamera, jossa on kaikki manuaalisäädöt, mutta päätän unohtaa hetkeksi kaiken mitä tiedän valokuvauksesta ja ottaa pelkkiä lomakuvia. Turistinäpsyjä, yhden sieltä ja toisen täältä. Etsimättä toista tai parempaa kuvauskulmaa, miettimättä millaista tarinaa nämä kuvat kertovat. Mustavalkoiset kuvat ovat minulle helpoimmat, niitä otin myös silloin kun kolmetoistavuotiaana aloin valokuvata.

Laitan kameran kassiin iltaisin, kun maisema tummuu sineen. Silloin alkaa luonnon oma näytös: koko illan ja joskus yön läpi jatkuva salamointi. Veneiden valot välkkyvät pimeällä merellä, Balin pääsaaren valot kimaltavat vastarannalta, vielä hiljainen Mount Agung kohoaa mustana horisontissa. Salmat välähtelevät kaiken yllä valtavina vaaleanpunaisina ja violetteina juovina. Ne ovat äänettömät, valaisevat maiseman, jossa kuuluu vain aaltojen kohinaa ja ravintoloiden juustoinen pop.

Ennen pitkää se tapahtuu: väistämätön saarelaistuminen. Eräänä iltana sataa vettä kaatamalla, mutta vatsanpohjaa raapiva nälkä ei odota sateen loppumista. On vain yksi sateenvarjo, joka hädin tuskin pitää molemmat kuivana, sillä vettä loiskuu kaikista ilmansuunnista. Lähdemme vaappumaan suuret rantapyyhkeet kiedottuna ympärillemme kuin kaavut, tavarat tungettuna kahisevaan muovipussiin. Varvastossut litisevät rapalammikoissa ja hiuksemme hapsottavat pyyhkekaapujen alta hikisen päivän jäljiltä. Katsomme toisiamme kesken vaappumisen ja alamme nauraa kun tajuamme samaan aikaan miltä näytämme. Ehkä olisi hyvä, jos lähtisimme huomenna Cangguun ihmisten ilmoille, ystävä ehdottaa.

HOLIDAY SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

Roadtrip Jakartaan

✖ CANGGU, BALI > JAKARTA, INDONESIA

Lempi-ihmisteni lento Helsingistä Balille peruuntui viime tingassa, kun he olivat matkalaukkuineen jo lentokentällä. Ei auttanut: Denpasarin lentokenttä oli yhä visusti kiinni vulkaanisen tuhkan vuoksi eikä sen aukeamisesta seuraavana päivänä ollut mitään takeita. Pettymys kauan odotetun matkan peruuntumisesta sellaisena kuin se oli suunniteltu pudotti sydämen jonnekin vatsaonteloon ja jätti sen jomottamaan sinne.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Jarno lähetti viestin, että Qatar Airways tarjoaa tilalle lentoa Jakartaan. Tein pikaisen internet-tutkimuksen ja kertasin olennaisimmat: Jakarta on Indonesian isoin kaupunki, josta on Balille vielä noin 1000 kilometrin matka. Jaava-saarella sijaitsevasta Jakartasta lentäisi Balille kahdessa tunnissa, mutta lentokentän ollessa kiinni matka kestää maa- ja meriteitse riippuen bussi- ja lauttavuoroista yli vuorokauden, pahimmillaan kaksi.

Majatalomme alakerrassa sijaitseva rafla tarjosi sopivan paikan tulivuoritilanteen tarkkailuun.

Tiesin heti mitä tapahtuisi seuraavaksi. Aina seikkailuun valmis poikaystäväni tarttuisi tarjoukseen ja hyppäisi yksin heti seuraavaan koneeseen. Ja niin kävi: tunnin sisällä hän oli lentokoneessa, jonka määränpää oli lennosta (hah!) vaihtunut Denpasarista Jakartaan.

Häthätää ennen Jarnon boardingia laadittu suunnitelma A oli, että hän hyppää Jakartassa bussiin, taittaa päivän pari kestävän matkan Jaavan halki, ylittää Jaavanmeren lautalla ja minä odotan häntä Balilla.

Mutta sillä välin kun hän oli lentokoneessa, hässäkkä tulivuoren ympärillä tuntui kiihtyvän.

Tiedotus toimi kehnosti, jos ollenkaan. Denpasarin lentokenttä ei ollut ottanut mitään kantaa siihen näyttikö lentokentän aukeaminen lähipäivinä enemmän todennäköiseltä vai epätodennäköiseltä. Olimme hallituksen ristiriitaisten lausuntojen varassa: toisaalta vuoren ennustettiin jo rauhoittuvan, toisaalta pelättiin paljon pahemman purkauksen olevan tulossa minä tahansa hetkenä. Kansainvälinen media uutisoi tilanteesta vartin välein ja yritimme onkia totuuden hippusia klikkejä kalastelevan suurentelun seasta.

50 kilometrin päässä savuavasta ja kylmää laavaa valuttavasta tulivuoresta alkoi olla Canggussakin pieniä merkkejä. Ilma oli ensimmäistä kertaa raskas hengittää, kurkussa tuntui pientä rohinaa. Joillakin vastaantulevilla skootterikuskeilla oli hengityssuojat suun edessä.

Asiantuntijoiden lausuntoja lueskellessa alkoi valjeta, että mahdollinen isompi purkaus ei olisi mikään kaikkien aikojen ilotulitusnäytös, vaan pahimmillaan luonnonkatastrofi, jolla olisi kauaskantoiset seuraukset saarelle, sen asukkaille ja sen taloudelle. Saimme myös sisäpiiritietoa siitä, että lentokenttä saattaisi helposti olla pitkäänkin kiinni. Olin ajatellut, ettei olisi paha rasti lorvia Balilla vähän suunniteltua kauemmin, mutta alkoi tuntua, ettei olisi kuitenkaan varsinaista lomaa jäädä jumiin kaaoksen valtaamalle saarelle, jossa ulkona ei voi hengittää ja sähköt on katkaistu, koska se reagoi huonosti tuhkaan.

Oli tehtävä omia johtopäätelmiä ja päätöksiä.

Ystävää arvelutti jumiin jääminen saarelle, hän halusi palata Eurooppaan mahdollisimman pian ennen kuin tilanne pahenisi. Oli selvää, että lähtö ei ihan lähipäivinä onnistuisi ainakaan Balin lentokentän kautta: vaikka kenttä aukeaisi seuraavana päivänä, Balilla jumissa olevat kymmenet tuhannet ihmiset täyttäisivät ensimmäiset ja sitä seuraavat ja sitä seuraavatkin koneet.

Minulla ei sinänsä ollut kiire mihinkään, halusin odottaa Jarnoa. Hän olisi Jakartassa keskiviikkoaamuna ja saattaisi mennä torstaihin tai jopa perjantaihin, että hän pääsisi Balille saakka. Mutta oliko järkevää, että hän tekisi pitkän ja vaivalloisen matkan kohti potentiaalista luonnonkatastrofia ja minä jäisin odottamaan häntä sinne kaiken keskelle? Entä jos vuori purkautuisi siihen mennessä isosti, syntyisi kollektiivinen lähtöpaniikki eikä hän edes pääsisi perille?

Suunnitelma B alkaa – kuten kovin usein – päähänpistosta. Ystävä ehdottaa, että lähdemme maateitse Jarnoa vastaan Jakartaan, jossa on lähin toimiva kansainvälinen lenttäkenttä: hän lentäisi sieltä Eurooppaan ja minä voisin jatkaa Jarnon kanssa matkaa kaksin jossain väljemmillä vesillä, kiertää vaikka Jaava-saarta. Se olisi parempi vaihtoehto kuin odottaa keskellä epävarmaa tilannetta paraneeko vai paheneeko se.

Kuulostaa järkevältä. Ehkä kerrankin kannattaisi olla järkevä.
Olkoonkin, että toteutuksen järkevyydestä voi olla montaa mieltä.

Balilla kaikki toimii WhatsAppilla. Tarkoitan KAIKKI: WhatsAppilla voi tilata kyydin, jalkahieronnan, vuokraskootterin, illallisen hotellihuoneeseen, myöhäisen check-outin. Sovelluksella voi myös hustlata itselleen kuskin, joka lähtee keskellä yötä ajamaan meitä Indonesian halki Jakartaan. The trip takes one day, vakikuskimme kirjoittaa. 28 hours to be exact. I can’t go (hän on perheenisä) but I’ll send my friend to take you. Haluamme ehdottomasti kuskin kaveriksi toisenkin, jotta he voivat vuorotella – kuka hullu pystyisi tai edes suostuisi ajamaan yli vuorokautta putkeen? Täälläpäin maailmaa on varaa tälläiseen ylellisyyteen, sillä toinen kuski maksaa vain 30 euroa lisää.

On jo ilta ja haluamme lähteä mahdollisimman pian, vaikka heti. Sovimme, että lähdemme viideltä aamuyöllä, kun kuskit ovat ehtineet nukkua ja valmistautua.

Mekin valmistaudumme: käymme lähikaupassa – se on pieni kioski, joka palvelee lähinnä rantaan suuntaavia surffareita – ja keräämme kasseihin kaikkea mitä sieltä sattuu löytymään. Pähkinöitä, sipsejä, kosteuspyyhkeitä. Litratolkulla vettä. Banaanit ovat harmiksemme loppu. Ostamme niiden sijaan suklaata.

On myrskyinen yö, ukkostaa enkä saa unta ennen lähtöä. En ole tainnut muutenkaan nukkua pariin päivään, ei vaan väsytä.

Lähetän lentokoneessa olevalle Jarnolle viestin, että älä lähde Jakartasta mihinkään, odota minua siellä. Olen varannut sinulle hotellihuoneen osoitteesta se-ja-se. Toivon, että hän saa viestin heti lentokentällä emmekä mene ristiin.

Lähetän äidille viestin, että älä huolestu, mutta tiedoksi, että tyttärelläsi on taas meneillään hullu hanke, jonka yksityiskohtiin on parempi olla menemättä.

Pakkaan matkalaukun, johon en ole muutenkaan juuri koskenut tähän saakka. Olen kuljeskellut koko tähänastisen matkan uimapuvussa ja farkkushortseissa, kolmenkymmenen asteen seisovassa helteessä ei paljoa enempää tarvitse.

Käyn aamukolmelta suihkussa, pesen jopa hiukset. Matkustaminen tropiikissa on tahmeaa ja haluan olla edes lähtiessäni raikas.

Terassin ovi on auki, kuulemme kun kuski kurvaa mustalla autollaan majapaikkamme eteen viisi yli viisi. Sataa kaatamalla vettä. On niin pimeää, ettemme näe kunnolla hänen kasvojaan. So, to Jakarta, hän sanoo ja nauraa valkoiset hampaat välkkyen. Matkalaukut kolahtavat takakonttiin, pujahdamme takapenkin pimennettyjen ikkunoiden taakse. Auto murahtaa käyntiin ja lähtee halkomaan mustaa ja märkää saarta.

Tuntuu kuin lähtisimme salaa. Yön selkään, kenenkään tietämättä. Olkoonkin, että olen kertonut majapaikkamme isännälle, että lähdemme ennen aamunkoittoa ja jätämme avaimen huoneeseen. Eikä kukaan muu meitä täällä osaisi kaivatakaan.

Otamme toisen kuskin kyytiin saaren toisella puolella. Kuluneen parin päivän jännitys on vaatinut veronsa, olen niin unessa, että hädin tuskin tajuan uuden ihmisen kivunneen autoon. Sade rummuttaa auton kattoa ja matka jatkuu.

Unisena lautalla.

Herään vasta lautalla, jolla ylitämme Jaavanmeren sen kapeimmasta kohdasta Balin ja Jaavan välissä. Ahtaalla autokannella on sulassa sovussa rekkoja, autoja ja pölyisiä skoottereita. Kiipeämme ylemmälle kannelle katselemaan ohilipuvaa merimaisemaa. Kahvilassa soi tekno, vaikka kello on vasta yhdeksän aamulla. Lautta on täynnä ja kaikilla tuntuu olevan sama suunnitelma kuin meillä: amerikkalainen seurue kertoo, että he pääsisivät Balilta lentäen kotiin vasta kolmen viikon viiveellä juuri ennen joulua – se on aikaisin mahdollinen lento jota lentoyhtiö on heille tarjonnut – joten he ovat päättäneet paeta Jakartaan ja lentää kotiin sieltä.

Katselen punatukkaista naista, jonka ystävä ottaa hänestä satoja kuvia takana aukeavaa maisemaa vasten. Nainen pukee kasvoilleen eteerisen katseen, sitten intensiivisen, sitten hän heittää päänsä taaksepäin ja nauraa ei-millekään. Puhelimen kamera räpsähtää uudelleen ja uudelleen.

Lauttamatka ei kestä kauaa, Java ottaa meidät vastaan vehreänä ja kukkulaisena. Kipuamme takaisin autoon ja ajamme maihin. Aamu on valjennut ja vasta nyt näen, että kuskimme ovat nuoria miehiä, varmaankin kaverukset tai veljekset. He puhuvat niin vähän englantia, että on turha kysellä. He jutustelevat hiljaa keskenään, soittavat indonesialaista iskelmää ja antavat meidän torkkua takapenkillä. Ratissa killuu pinkki ilmanraikastin, jonka merkki on Stella.

Tasaista kyytiä on turha toivoa Jaavalla sen enempää kuin Balillakaan. Tiet ovat kapeat ja kiemuraiset, niiden kunto vaihtelee kehnosta umpisurkeaan. Pikkuhiljaa tiet levenevät ja paranevat, mutta ovat silti kuoppaisia ja ennen muuta täynnä asioita, joita pitää väistellä. Vuohia. Keskelle tietä kaupan kohdalle pysäköityjä rekkoja. Erikoiskuljetuksia, kuten skootterin kyytiin pakattuja muuttokuormia tai pyörän tarakalla keikkuvia tuhatkiloisia heinälasteja.

Pysähdymme kauppaan. Havahdun unitokkkurastani vasta, kun seison kaupan pihalla ja tajuan, että olemme saapuneet keskipäivän kuumuudessa sirittävään muslimikylään, jossa ei ole lisäksemme yhtäkään turistia. Olen nähtävyys. Jokaikinen myyjä ja asiakas kääntyy tuijottamaan minua farkkushortseissani ja Led Zeppelin -paidassani. Piipahdan vessassa, joka on pelkkä reikä lattiassa, mutta silti, vessa!

Päivä on valjennut kirkkaana ja kuumana. Kuumuus on Balin kosteuden jälkeen yhtäkkiä kuivaa ja tuntuu noin tuhatasteiselta, kun kävelen takaisin autoon.

Katselen ulos auton ikkunasta. Edessä ja takana on pitkä loputon tie, jonka varressa on kaikki: kaupat ja kodit, temppelit, riisiviljelmät. Ei ole kyliä, jotka alkaisivat tai loppuisivat, vaan päättymätön ketju tätä paikallista elämää sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

Matalat rakennukset ovat samaan aikaan kuluneita ja keskeneräisen näköisiä. Kyltit ovat haalistuneet, moni taloista sen näköisiä että ne on rakennettu jonkun toisen talon purkujätteistä. Ruostuneita pyöriä ja autonraatoja, sinnetänne unohtuneita roskiksia. Vanhoihin autonrenkaisiin on kiinnitetty vuohia, ne nyhtävät kuumuuden kärventämää nurmea rakennusten välissä eivätkä ole moksiskaan metrin päässä huristelevista autoista. Ja yhtäkkiä, kaiken keskellä, odottamaton kauneus: haalistunut vaaleanpunainen seinä. Violettiin kaapuun puettu lapsi, joka seisoo ylväänä skootterin kyydissä isänsä edessä. Keskeltä rakennuksen raunioita työntyvä pensas, joka on puhjennut hillittömään pinkkiin kukintoon.

Jaavan liikenne on yhtä kaaottista kuin Balilla. Kaistoja on vain kaksi, mutta rinnakkain mahtuu aivan hyvin bussi ja rekka, jotka ohittelevat kilpaa hitaita kuljetuksia, kuten miestä, joka kuljettaa pyörän selässä valtavaa hedelmälastia, tai kuorma-autoa, jonka heinäkuorman päällä istuu kokonainen lauma ihmisiä lapsineen. Sääntöjä ei ole tai niistä ei ainakaan kukaan välitä.

Tunnelma tien ympärillä muuttuu, kun vuoret alkavat kohota terävinä horisontissa. Kitukasvuiset pensaat muuttuvat korkeiksi palmuiksi, jotka huojuvat keskellä peltoja. Riisiviljelmiä on kaikkialla mihin katsoo, niissä ihmisiä jotka seisovat polviaan myöten vedessä kartionmuotoiset hatut päässään. Koulutyttöjä pinkeissä kaavuissa, sitten valkoisissa joissa on huput, he parveilevat kadun varrella kuin innokkaat pienet lahkolaiset. Pulleat vuohet kuljeskelevat pannat kaulassa vapaina katua pitkin. Hedelmämarkkinoiden värikkäät kojut ja varjot, satoja vesimeloneita levitetty kankaan päälle kadulle. Pienet ja kiviset indonesialaiset talot ovat täälläkin kuumuuden ja kosteuden rappeuttamat, mutta kauniimmat kuin saaren läntisimmissä kolkissa: ne on maalattu kirkkaan pinkiksi tai violetiksi tai vihreiksi, suurissa ruukuissa niiden edessä on pensaita ja puita, toisissa ikkunoissa liikahtelee pienessä vireessä repaleinen verho.

Tyypillinen kadunvarsiravintola, joka palvelee ohiajavia rekkakuskeja läpi vuorokauden. Toiset ovat pelkkiä koruttomia telttoja.

Nukahdan iltapäivän kuumuuteen. Herään helvetilliseen paukkeeseen, joka osoittautuu ukkoseksi – ensimmäisen tulkintani oli tietysti tulivuoren purkaus. Pilvetön taivas on uneni aikana tummunut ja puhjennut rankkasateeksi, tie tulvii, pellot tulvivat, näkyvyys on aivan täysi nolla ja auton renkaat luisuvat veden pinnalla. Rattia puristavan kuskin ilme on kireä, toinen soittaa puheluita ja puhuu nopeasti kieltä, josta en erota onko se balia vai indonesiaa.

Juuri kun mietin pitäisikö meidänkin huolestua tiellä vyöryvästä vedestä, jonka pinta vain kohoaa kohoamisistaan, nousemme pikkutieltä rampin kautta moottoritielle. Pellot ympärillä ovat yhtä mutavelliä, mutta sade kevenee ja sää alkaa kirkastua. Taivaanrannasta erottuu musta saderintama, siellä sataa yhä niin paljon ettei horisontti erotu. Yhtäkkiä olen näkevinäni tummanpuhuvan sormen joka poraa maata tai merta allaan – tornado? Räpäytän silmiäni ja se katoaa. Kuumuus on tainnut tehdä tepposensa.

Sade on tässä kuvassa vasta pääsemässä vauhtiin. 

Tulivuoret ympärillämme eivät sen sijaan ole harhoja. Ne ovat niin suuria, että niiden huiput osuvat pilviin, katoavat valkoisen pumpulin sekaan. Alan aikani kuluksi tutkia tarkemmin tulivuoria, kassissani on tarkoitukseen sopiva kirja. Tulivuoria on täällä Jaavassakin paljon. Jos ollaan tarkkoja, niitä on sata, joista neljäkymmentä ovat aktiivisia. Etsin listasta myös Baliin savuamaan jääneen Mount Agungin. Harmittaa vähän, että se ei näkynyt Cangguun asti. Olisin halunnut nähdä sen, hiljalleen kytevän 3031 metrin korkeuteen kohoavan jättiläisen, joka oli sotkenut muutamassa päivässä saaren rauhan.

Pimeä alkaa pudota. Pellot katoavat ympäriltämme ja tie muutuu mustaksi putkeksi, jonka läpi hytkymme, pompimme ja tärisemme. Kuskit pysähtyvät syömään illallista kadun varrella olevaan telttaan, joka mainostaa räikein kuvin mausteisia kanaruokiaan. Vatsassa kiertää jo valmiiksi emmekä ole sillä tuulella, että jaksaisimme ilman yhteistä kieltä neuvotella kanattomasta ateriasta. Päätämme syödä illalliseksi kassiin pakattuja pretzeleitä ja pähkinöitä. Äänettömät salamat valaisevat taas koko taivaan. Katselemme näytöstä autosta ja kuuntelemme, kun sade alkaa taas hakata kattoa.

Iltakahdeksalta matkaa on tehty 13 tuntia. Se on mennyt yllättävän nopeasti nukkuessa ja lukiessa, mutta totaalinen uutispimento alkaa koetella toden teolla kärsivällisyyttäni. Haluan tietää onko Jarno laskeutunut ja saanut viestini, kiinnostaa mitä Balilla tapahtuu, haluan kuulla tulivuoren kuulumiset. Yhdessäkään pysähdyspaikassamme ei ole ollut internetiä, jonka avulla olisin voinut tarkistaa. Sitten välähtää! Kuskeilla on tietysti paikalliset liittymät ja toinen heistä jakaa meille verkon puhelimestaan. Pääsen takaisin tiedon valtaväylään. Kuvia, viestejä, informaatiotulva, ah mikä ihana määrä ärsykkeitä koko päivän jatkuneeseen puuduttavaan istumiseen.

Jarno on päässyt perille, saanut viestini, kirjautunut hotelliin ja odottaa meitä siellä.

Denpasarin kenttä on avattu ensimmäisen kerran kolmeen päivään. Luen uutista ääneen ja katsomme ystävän kanssa toisiamme: oliko tämä 28 tunnin roadtrip maailman suurin virhe? Ystävä muistuttaa kaikista niistä järkisyistä joiden takia lähdimme tälle muutoin järjettömälle matkalle, ja on tietysti täysin oikeassa.

Selviää myös, että Jaavassakin tapahtuu: täällä on ollut muutama tunti aiemmin sykloni, jonka aiheuttama mutavyöry on tappanut ainakin 19 ihmistä. Sykloni! Sekö musta sormi, joka välähti horistontissa? Kaiken outous ja kauneus ja epätodennäköisyys väreilee ilmassa. Alkaa tuntua, että täällä mikä tahansa on mahdollista. Tropiikin luonnonvoimat tuntuvat olevan kaikin tavoin isommin ja intensiivisemmin läsnä kuin missään muualla.

Suttuinen kuva myrskystä ja katkenneita oksia väistelevästä skootterista, joka ajaa sen halki.

Vastaantulevat rekkajonot kimaltavat yössä, märkä asfaltti valaa niiden valoista timanttimeren. Olin ajatellut, että liikenne rauhoittuisi yöksi ja pääsisimme etenemään nopeammin, mutta meno yltyy yöllä vaan entistä hektisemmäksi. Tievaloja ei ole, trooppisen sateen piiskaamat tiet ovat liukkaat, rekat ja bussit ohittelevat toisiaan ja joka paikasta kuuluu tööttäilyä. Skootterit ovat suurimmaksi osaksikadonneet, paitsi ne satunnaiset, jotka pulpahtavat esiin pimeästä vasta sitten kun ovat jo pelottavan lähellä.

Tajuan yhtäkkiä, että epäkohteliaana pitämäni tööttäily ei tarkoitakaan sitä mitä kuvittelin. Indonesiassa tööttääminen tarkoittaa vain sitä, että hei meitsi on täällä, taidan mennä ohi, älä säikähdä!

Autossa on aika vähän tekemistä. Voisin kirjoittaa tai käsitellä kuvia, jos kyyti olisi yhtään tasaisempi, mutta hytkyvässä autossa se on mahdotonta. En voi tehdä muuta kuin kirjata puhelimen muistioon näitä lyhyitä matkamerkintöjä, arvioida indonesialaisia iskelmäbiisejä ystävän kanssa ja lukea taskulampun valossa ennen kuin nukahdan taas. Huvittaa, kun huomaan että juuri loppuun lukemani kirjan – jonkuna poimin kotona matkalaukku ihan sattumalta – kannessa on valokuva purkautuvasta tulivuoresta. Kansigraafikko on opiskelutovereitani, terveisiä Tuomo jos joskus luet!

Tietoisuus siitä, että jokin tössähtelevässä kyydissä on muuttunut, havahduttaa minut hätkähtäen hereille. Kestää hetken hahmottaa maailma ympärillä. Auto ei liiku, indonesialainen iskelmä soi pimeässä. Kaikki nukkuvat, ystävä käpertyneenä viereeni takapenkille, kuskit retkottaen etupenkillä. He ovat ajaneet ja nukkuneet vuorotellen, mutta ilmeisesti molempia on alkanut väsyttää niin paljon, että yhteinen välilepo on välttämätön.

Kun silmät tottuvat pimeään ja alkavat erottaa ääriviivoja sen keskeltä, tajuan että olemme parkkipaikalla täynnä muita kenties samaa matkaa tekeviä: ympärillä on loputon meri autoja ja rekkoja, jotka seisovat pimeässä yhtä paikoillaan kuin me. Edessä on rakennus, jossa kimaltaa aukioleva kioski ja neonvaloin merkatut vessat. Ne ovat olleet tällä automatkalla samanlaisia kaikkialla, lattiaan upotettuja kouruja, jotka huuhdellaan käytön jälkeen hulauttamalla saavista vettä päälle. Kaakelilattiat lainehtivat ja vedessä kelluu kuolleita heinäsirkkoja, mutta en välitä, olen kiitollinen ihan jokaisesta mahdollisuudesta päästä pissalle.

Kun herään seuraavan kerran, olemme taas liikkeellä. Aamu numero kaksi on alkanut valjeta, auton ympärillä on sankka vaaleanharmaa sumu jonka keskeltä erotan kaupungin ääriviivoja. Korkeita rakennuksia kapean tien molemmin puolin, temppeleitä. Autot työntyvät esiin sumusta kuin ilmeettömät haamut. Kaikki näkevät yhtä vähän, ajavat hitaasti ja tööttäilevät edetessään, jotta muut kuulisivat, että täältä tulee joku.

Kioski, aurinkokatos, vessa, skootteriparkkipaikka.

Olemme vihdoin 28 tunnin ajamisen jälkeen tiellä, joka vie Jakartaan. Matkaa on jäljellä enää 120 kilometriä ja ilahdumme: olemme melkein perillä! Mutta iloitsemme liian varhain, emme vielä tiedä millaiset Jakartan ruuhkat ovat.

Viimeiset maisemat ennen kuin rakennukset alkavat kohota ympärillämme ovat riisipeltoja, joiden takaa kohoaa valtava vuori. Epäilemättä yksi niistä sadasta tulivuoresta, joita tällä saarella on. Senkin huippu lymyilee pilvissä, ja se haluaa ilmeisesti muutenkin pitää matalaa profiilia nyt kun tulivuoret ovat hankalien tapausten maineessa: sen ympärillä on valkoista utua, ehkä maahan pudonnut pilvi tai ihan vaan sumu, joka saa sen näyttämään joltain toisesta maailmasta tulleelta.

Jarno lähettää kuvan aamukahvistaan. Kuvan tarkoitus on varmasti piristää, mutta tekee mieli lähettää takaisin pommi. Emme ole haistaneetkaan kahvia yli kolmeenkymmeneen tuntiin.

Olin jostain syystä kuvitellut, että Jakartassa olisi kuumaa, mutta sielläkin sataa kaatamalla. Kaupunkiin johtavan moottoritien varrella alkaa näkyä kerrostalo siellä, toinen täällä. Niiden takaa aukeaa varmaankin koko kaupunki, mutta sitä emme näe, koska valkoinen sumu peittää kaiken alleen. Ruuhka on pahempi kuin missään koskaan aiemmin. Autojono matelee, pysähtyy vartiksi kokonaan, liikkuu taas eteenpäin tuskastuttavat kaksi tai kolme metriä. Kymmenen kilometrin matkaan kuluu elämäni pisimmät kolme tuntia. Takapenkin vitsit ovat käyneet vähiin ja leppoisilla kuskeillakin alkaa kiristyä hermo. Mietin johtuuko tämä tolkuton ryysis tulivuoren aiheuttamasta joukkopaosta vai onko tämä täällä normaalia – ja jos on, miten kukaan täällä pääsee koskaan mihinkään? Kuten töihin, tai sieltä kotiin?

Minun ja ystäväni matkapakaasit sulassa sovussa. 

Olen yrittänyt koko matkan miettiä mitä teemme Jarnon kanssa sen jälkeen kun saavun Jakartaan. Ystävä aikoo loikata ensimmäiseen Eurooppaan lähtevään koneeseen, mutta me haluamme tulivuorista ja sykloneista huolimatta pysyä Indonesiassa siihen saakka kunnes paluulentomme lähtevät. Jakarta ei kiinnosta juuri nyt yhtään, eivätkä sade, sumu ja ruuhka lisää lainkaan suurkaupungin houkuttelevuutta. Ehkä karistamme kaupungin pölyt jaloistamme ja lähdemme kiertämään Jaavaa? Yritän innostaa itseni: etsimme salaisia paratiisirantoja! Pikkukaupunkeja, joissa on tunnelmaa, viidakkoon piiloutuneita temppeleitä!

Vihdoin, vihdoin, vihdoin auto hiljentää hotellin eteen. Matka on kestänyt 32 tuntia. Silmiä särkee ja krooninen pissahätä on muuttunut jomottavaksi vatsakivuksi. Kompuroin ulos autosta, jossa olen viettänyt niin paljon aikaa, että Balilla vietetyt päivät tuntuvat jo kaukaisilta enkä ole varma osaanko enää kävellä. Jarno seisoo hotellin edessä suihkunraikkaana hihattomassa paidassaan, horjun hänen syliinsä haisten Stella-autoraikastimelta. Tuttu puristus, tulvahdus helpotusta ja onnea.

Jarnon hotellihuone, jossa vietimme kokonaisen vartin ennen kuin kirjauduimme ulos hotellista ja lähdimme.

Kävelemme hotellin ravintolaan tilaamaan ne kauan odotetut kahvit ja käymme neuvottelun. Se on lyhyt, kuten meillä usein. Hän on samaa mieltä kaikesta, hän on ajatellut ihan samaa: suunnitelmaa C.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olemme ostaneet maan sisäiset lennot takaisin Balille. Tunnin sisällä olen käynyt pikasuihkussa ja vaihtanut ryppyisen t-paitani toiseen yhtä ryppyiseen mutta vähemmän hikiseen, olemme kirjautuneet ulos hotellista välittämättä siitä, että huone olisi ollut varattuna vielä seuraavaan päivään (change of plans, ma´am) ja olemme matkalla lentokentälle.

Haluamme nähdä tulivuoren.

PHOTOS BY STELLA HARASEK