Hut life

✖ NUSA LEMBONGAN, BALI, INDONESIA

Ennen kuin jatkan matkakertomusta Jakartasta takaisin Balille, palaan vielä hetkeksi pikkusaarelle nimeltä Nusa Lembongan, jossa vietin joutilaita päiviä matkan alussa. Vuokrasimme ystävän kanssa kaksikerroksisenolkikattoisen pikkumökin eli hutin läheltä rantaa.  Maksoimme siitä per yö muutaman hassun kympin, jolla sai hyttysverkolla vuoratun leveän sängyn valkoisine lakanoineen ja sen eteen aukeavan terassin, ulkoilmakylpyhuoneen jonka hanasta ja suihkusta tulee kylmää merivettä sekä yksinkertaisen aamiaisen, johon kuuluu lasillinen kitkeränmakeaa appelsiinimehua ja pannukakkuja tai paahtoleipää hillolla. Minusta vallan hyvä diili.

Unelias saarirytmi ja hut life vie vaivihkaa mukanaan jo parissa päivässä. Ensin katoavat viikonpäivät: kuka niitä tarvitsee, kun jokainen päivä on samanlainen? Seuraavaksi kellonajat alkavat liueta aaltojen kohinaan. Nukahtelemme ja heräilemme miten sattuu eikä sillä oikeastaan ole kovin paljon väliä. Ensimmäisinä öinä olemme vielä vähän sekaisin aikaerosta ja pojotamme pirteinä pystyssä aamuneljältä, lueskelemme hyttysverkkomme sisällä kirjoja ja katselemme leffoja kunnes valo alkaa kajastaa taivaanrannassa. Lähettelen muutamia rästisähköposteja Suomeen enkä enää aivan tavoita niitä syitä miksi ennen matkaa stressasi niin kovasti.

Rantaan on sata metriä. Siellä on kymmeniä veneitä, muutama surffari, pari ravintolaa ja lauma rantakoiria, jotka torkkuvat raflojen pöytien ja tuolien alla ja heräävät välillä hiomaan toiveikkaina ihmisten pohkeita. Yksi läähättää kuumissaan, kaadan vettä kämmeneeni ja se latkii kaiken, kaadan lisää ja kaikki menee. Ketunpoikasen näköinen pikkukoira jahtaa kärpäsiä ja nojautuu kättäni vasten silmät ummessa kun rapsuttelen sitä. Nälkää ne eivät selvästikään näe: yritän tarjoilla niille katkarapuja, mutta he vain nuuhkaisevat niitä ja nyrpistävät kuononsa. Ehkä hekään eivät pidä makeasta kastikkeesta, jolla se on valeltu.

Päivät kuluvat trooppisella pikkusaarella ilman kovin mainittavia tapahtumia. Pyyhkeet lojuvat kaiteella eivätkä kuivu, koska on niin kosteaa. Selkääni piirtyy joka päivä uusia rusketusrajoja, kun yritän vaihdella bikiniremmien paikkoja. Alamme ilmeisesti rentoutua, sillä ystäväni huomaa yhtäkkiä yhtenä iltana ettei ole nähnyt kenkiään koko päivänä.

Käymme melkein joka päivä samassa paikassa lounaalla (koska siellä on koiranpentu) ja samassa paikassa illallisella (koska se on lähellä ja siellä on halpaa ja tarpeeksi hyvää ruokaa). Sielläkin kaikki toistuu illasta toiseen lohdullisen samanlaisena. Tilaamme lautasellisen kalaa ja salaatin, johon haluamme kanan sijaan rapuja: tämä keskustelu toistetaan joka ilta ilman yhteistä kieltä kolme tai neljä kertaa ja toivotaan parasta. Ravintolan paimenkoira on kroonisesti närkästynyt kaikille ihmisille, jotka liikkuvat ilman lupaa, ja haukkuu sekä tulijoille että lähtijöille. Sama trubaduuri soittelee akustisia versioita samoista kappaleista. Eric Claptonin Layla soi joka ilta ja minä laulan tyytyväisenä mukana.

Öisin kahden maissa alkaa saarikuoro. Ensin aloittavat kukot. Niiden äänet kantautuvat joka puolelta saarta ja kuulostaa siltä, että ne kisaavat keskenään siitä kuka kiekuu kovimmalla äänellä. Pian koirat heräävät ja liittyvät kuoroon. Yksi gekkokin huutaa puskasta ihan hutimme takana ja saa muutamassa minuutissa myös kylpyhuoneemme kaapin päällä asuvan kaverinsa yhtymään kuoroon.

Ehkä ne kaikki tietävät, että olemme valveilla ja pitävät meille konsertin.

Joinakin öinä ukkostaa ja sataa, ja sähköt katkeilevat vähäväliä. Silloin kiipeämme hutin portaat alas ja hiivimme yöpissalle taskulampun valossa.

Puolittain trooppisessa ulkoilmassa sijaitseva kylpyhuone tarjoaa lomailuun ylimääräistä jännitystä, kun ei koskaan tiedä mitä on vastassa – varsinkaan, kun sinne menee yöllä taskulampun kanssa. Kerran käsipyyhkeen alta lehahtaa tiskirätin kokoinen musta perhonen. Toisella kertaa paikalle porhaltaa pienen hornetin kokoinen ja siltä myös kuulostava pikimusta ampiainen. Seuraavana aamuna jättikokoinen kuoriainen on heittänyt henkensä kylpyhuoneen lattialle ja muurahaisarmeija organisoi kovalla tohinalla raadon kuljetusta pois tapahtumapaikalta. En raaski keskeyttää ilmeisen tehokkaasti etenevää operaatiota, vaan väistän kun menen pesemään hampaita. Niksejä selviytymiseen: ei vaan pidä katsoa kaikkea liian tarkkaan. Tosi iso ja hidas hyttynen, pelkkä hyttynen vaan, hoen ja puristan silmät kiinni kun huomaan jonkin ryömivän seinällä kesken suihkun.

Olen jättänyt järeämmän kamerakaluston kotiin, koska Jarno tarvitsee sitä siellä, ja pakannut matkalaukkuun vain ketterän pienen kameran. Sekin on järjestelmäkamera, jossa on kaikki manuaalisäädöt, mutta päätän unohtaa hetkeksi kaiken mitä tiedän valokuvauksesta ja ottaa pelkkiä lomakuvia. Turistinäpsyjä, yhden sieltä ja toisen täältä. Etsimättä toista tai parempaa kuvauskulmaa, miettimättä millaista tarinaa nämä kuvat kertovat. Mustavalkoiset kuvat ovat minulle helpoimmat, niitä otin myös silloin kun kolmetoistavuotiaana aloin valokuvata.

Laitan kameran kassiin iltaisin, kun maisema tummuu sineen. Silloin alkaa luonnon oma näytös: koko illan ja joskus yön läpi jatkuva salamointi. Veneiden valot välkkyvät pimeällä merellä, Balin pääsaaren valot kimaltavat vastarannalta, vielä hiljainen Mount Agung kohoaa mustana horisontissa. Salmat välähtelevät kaiken yllä valtavina vaaleanpunaisina ja violetteina juovina. Ne ovat äänettömät, valaisevat maiseman, jossa kuuluu vain aaltojen kohinaa ja ravintoloiden juustoinen pop.

Ennen pitkää se tapahtuu: väistämätön saarelaistuminen. Eräänä iltana sataa vettä kaatamalla, mutta vatsanpohjaa raapiva nälkä ei odota sateen loppumista. On vain yksi sateenvarjo, joka hädin tuskin pitää molemmat kuivana, sillä vettä loiskuu kaikista ilmansuunnista. Lähdemme vaappumaan suuret rantapyyhkeet kiedottuna ympärillemme kuin kaavut, tavarat tungettuna kahisevaan muovipussiin. Varvastossut litisevät rapalammikoissa ja hiuksemme hapsottavat pyyhkekaapujen alta hikisen päivän jäljiltä. Katsomme toisiamme kesken vaappumisen ja alamme nauraa kun tajuamme samaan aikaan miltä näytämme. Ehkä olisi hyvä, jos lähtisimme huomenna Cangguun ihmisten ilmoille, ystävä ehdottaa.

HOLIDAY SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

Roadtrip Jakartaan

✖ CANGGU, BALI > JAKARTA, INDONESIA

Lempi-ihmisteni lento Helsingistä Balille peruuntui viime tingassa, kun he olivat matkalaukkuineen jo lentokentällä. Ei auttanut: Denpasarin lentokenttä oli yhä visusti kiinni vulkaanisen tuhkan vuoksi eikä sen aukeamisesta seuraavana päivänä ollut mitään takeita. Pettymys kauan odotetun matkan peruuntumisesta sellaisena kuin se oli suunniteltu pudotti sydämen jonnekin vatsaonteloon ja jätti sen jomottamaan sinne.

Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän: Jarno lähetti viestin, että Qatar Airways tarjoaa tilalle lentoa Jakartaan. Tein pikaisen internet-tutkimuksen ja kertasin olennaisimmat: Jakarta on Indonesian isoin kaupunki, josta on Balille vielä noin 1000 kilometrin matka. Jaava-saarella sijaitsevasta Jakartasta lentää Balille kahdessa tunnissa, mutta maa- ja meriteitse matka kestää yli vuorokauden, pahimmillaan kaksi riippuen bussi- ja lauttavuoroista.

Majatalomme alakerrassa sijaitseva rafla tarjosi sopivan paikan tulivuoritilanteen tarkkailuun.

Tiesin heti mitä tapahtuisi seuraavaksi. Aina seikkailuun valmis poikaystäväni tarttuisi tarjoukseen ja hyppäisi yksin heti seuraavaan koneeseen. Ja niin kävi: tunnin sisällä hän oli lentokoneessa, jonka määränpää oli lennosta (hah!) vaihtunut Denpasarista Jakartaan.

Häthätää ennen Jarnon boardingia laadittu suunnitelma A oli, että hän hyppää Jakartassa bussiin, taittaa päivän pari kestävän matkan Jaavan halki, ylittää Jaavanmeren lautalla ja minä odotan häntä Balilla.

Mutta sillä välin kun hän oli lentokoneessa, hässäkkä tulivuoren ympärillä tuntui kiihtyvän.

Tiedotus toimi kehnosti jos ollenkaan. Denpasarin lentokenttä ei ollut ottanut mitään kantaa siihen näyttikö lentokentän aukeaminen lähipäivinä enemmän todennäköiseltä vai epätodennäköiseltä. Olimme hallituksen ristiriitaisten lausuntojen varassa: toisaalta vuoren ennustettiin jo rauhoittuvan, toisaalta pelättiin paljon pahemman purkauksen olevan tulossa minä tahansa hetkenä. Kansainvälinen media uutisoi tilanteesta herkeämättä ja yritimme onkia totuuden hippuset klikkejä kalastelevan suurentelun ja pelottelun joukosta.

50 kilometrin päässä savuavasta ja kylmää laavaa valuttavasta tulivuoresta alkoi olla Canggussakin pieniä merkkejä. Ilma oli ensimmäistä kertaa raskas hengittää, kurkussa tuntui pientä rohinaa. Joillakin vastaantulevilla skootterikuskeilla oli hengityssuojat suun edessä.

Asiantuntijoiden lausuntoja lueskellessa alkoi valjeta sekin, että mahdollinen isompi purkaus ei olisi mikään kaikkien aikojen ilotulitusnäytös, vaan pahimmillaan luonnonkatastrofi, jolla olisi kauaskantoiset seuraukset sekä saarelle, sen asukkaille että sen taloudelle. Saimme myös sisäpiiritietoa siitä, että lentokenttä saattaisi helposti olla pitkäänkin kiinni. Olin ajatellut, ettei olisi paha rasti lorvia Balilla vähän suunniteltua kauemmin, mutta alkoi tuntua, ettei olisi kuitenkaan varsinaista lomaa jäädä jumiin kaaoksen valtaamalle saarelle, jossa ulkona ei voi hengittää ja sähköt on katkaistu, koska se reagoi huonosti tuhkaan.

Oli tehtävä omia päätelmiä ja päätöksiä.

Ystävää arvelutti jumiin jääminen saarelle, hän halusi palata Eurooppaan mahdollisimman pian ennen kuin tilanne pahenisi. Oli selvää, että lähtö ei ihan lähipäivinä onnistuisi ainakaan Balin lentokentän kautta: vaikka kenttä aukeaisi seuraavana päivänä, Balilla jumissa olevat kymmenet tuhannet ihmiset täyttäisivät ensimmäiset ja sitä seuraavat ja sitä seuraavatkin koneet.

Minulla ei sinänsä ollut kiire mihinkään, halusin odottaa Jarnoa. Hän olisi Jakartassa keskiviikkoaamuna ja saattaisi mennä torstaihin tai jopa perjantaihin, että hän pääsisi Balille saakka. Mutta oliko järkevää, että hän tekisi pitkän ja vaivalloisen matkan kohti potentiaalista luonnonkatastrofia ja minä jäisin odottamaan häntä sinne kaiken keskelle? Entä jos vuori purkautuisi siihen mennessä isosti, syntyisi kollektiivinen lähtöpaniikki eikä hän edes pääsisi perille?

Suunnitelma B alkaa päähänpistosta. Ystävä ehdottaa, että lähdemme maateitse Jakartaan, jossa on lähin iso lenttäkenttä: hän lentäisi sieltä Eurooppaan ja minä tapaisin siellä Jarnon. Voisimme sitten jatkaa matkaamme kaksin jossain väljemmillä vesillä, kiertää vaikka Jaava-saarta. Se olisi parempi vaihtoehto kuin odottaa keskellä epävarmaa tilannetta paraneeko vai paheneeko se.

Kuulostaa järkevältä. Ehkä kerrankin kannattaisi olla järkevä.
Olkoonkin, että toteutuksen järkevyydestä voi olla montaa mieltä.

Balilla kaikki toimii WhatsAppilla. Tarkoitan KAIKKI: WhatsAppilla voi tilata kyydin, jalkahieronnan, vuokraskootterin, illallisen hotellihuoneeseen, myöhäisen check-outin. Sovelluksella voi myös hustlata itselleen kuskin, joka lähtee keskellä yötä ajamaan meitä Indonesian halki Jakartaan. The trip takes one day, vakikuskimme kirjoittaa. 28 hours to be exact. I can’t go (hän on perheenisä) but I’ll send my friend to take you. Haluamme ehdottomasti kuskin kaveriksi toisenkin, jotta he voivat vuorotella – kuka hullu pystyisi tai edes suostuisi ajamaan yli vuorokautta putkeen? Täälläpäin maailmaa on varaa tälläiseen ylellisyyteen, sillä toinen kuski maksaa vain 30 euroa lisää.

On jo ilta ja haluamme lähteä mahdollisimman pian, vaikka heti. Sovimme, että lähdemme viideltä aamuyöllä, kun kuskit ovat ehtineet nukkua ja valmistautua.

Mekin valmistaudumme: käymme lähikaupassa – se on pieni kioski, joka palvelee lähinnä rantaan suuntaavia surffareita – ja keräämme kasseihin kaikkea mitä sieltä sattuu löytymään. Pähkinöitä, sipsejä, kosteuspyyhkeitä. Litratolkulla vettä. Banaanit ovat harmiksemme loppu. Ostamme niiden sijaan suklaata.

On myrskyinen yö, ukkostaa enkä saa unta ennen lähtöä. En ole tainnut muutenkaan nukkua pariin päivään, ei vaan väsytä.

Lähetän lentokoneessa olevalle Jarnolle viestin, että älä lähde Jakartasta mihinkään, odota minua siellä. Olen varannut sinulle hotellihuoneen osoitteesta se-ja-se. Toivon, että hän saa viestin heti lentokentällä emmekä mene ristiin.

Lähetän äidille viestin, että älä huolestu, mutta tiedoksi, että tyttärelläsi on taas meneillään hullu hanke, jonka yksityiskohtiin on parempi olla menemättä.

Pakkaan matkalaukun, johon en ole muutenkaan juuri koskenut tähän saakka. Olen kuljeskellut melkein koko tähänastisen matkan uimapuvussa ja farkkushortseissa. Kolmenkymmenen asteen seisovassa helteessä ei paljoa enempää tarvitse.

Käyn aamukolmelta suihkussa, pesen jopa hiukset. Matkustaminen tropiikissa on tahmeaa ja haluan olla edes lähtiessäni raikas.

Terassin ovi on auki, kuulemme kun kuski kurvaa mustalla autollaan majapaikkamme eteen viisi yli viisi. Sataa kaatamalla vettä. On niin pimeää, ettemme näe kunnolla hänen kasvojaan. So, to Jakarta, hän sanoo ja nauraa valkoiset hampaat välkkyen. Matkalaukut kolahtavat takakonttiin, pujahdamme takapenkin pimennettyjen ikkunoiden taakse. Auto murahtaa käyntiin ja lähtee ajamaan halki mustan ja märän saaren.

Tuntuu kuin lähtisimme salaa. Yön selkään, kenenkään tietämättä. Olkoonkin, että olen kertonut majapaikkamme isännälle, että lähdemme ennen aamunkoittoa ja jätämme avaimen huoneeseen. Eikä kukaan muu meitä osaisi kaivatakaan.

Otamme toisen kuskin kyytiin saaren toisella puolella. Kuluneen parin päivän jännitys on vaatinut veronsa, olen siinä vaiheessa niin unessa, että hädin tuskin tajuan uuden ihmisen kivunneen autoon. Sade rummuttaa auton kattoa ja jatkamme matkaa.

Puoliunessa lautalla.

Herään vasta lautalla, jolla ylitämme Jaavanmeren sen kapeimmasta kohdasta Balin ja Jaavan välissä. Ahtaalla autokannella seisoo sulassa sovussa rekkoja, autoja ja pölyisiä skoottereita. Kiipeämme ylemmälle kannelle katselemaan ohilipuvaa merimaisemaa. Kahvilassa soi tekno, vaikka kello on vasta yhdeksän aamulla. Lautta on täynnä ja kaikilla tuntuu olevan sama suunnitelma kuin meillä: amerikkalainen seurue kertoo, että he pääsisivät Balilta lentäen kotiin vasta kolmen viikon viiveellä juuri ennen joulua, joten he ovat päättäneet paeta Jakartaan ja lentää sieltä.

Katselen punatukkaista naista, jonka ystävä ottaa hänestä satoja kuvia takana aukeavaa merimaisemaa vasten. Nainen pukee kasvoilleen eteerisen katseen, sitten intensiivisen, sitten hän heittää päänsä taaksepäin ja nauraa ei-millekään. Puhelimen kamera räpsähtää uudelleen ja uudelleen.

Lauttamatka ei kestä kauaa. Java ottaa meidät vastaan vehreänä ja kukkulaisena, kipuamme takaisin autoon ja ajamme maihin. Aamu on valjennut ja vasta nyt näen, että kuskimme ovat nuoria miehiä, varmaankin kaverukset tai veljekset. He puhuvat niin vähän englantia, että on turha alkaa tiedustella. He jutustelevat hiljaa keskenään, soittavat indonesialaista iskelmää ja antavat meidän torkkua takapenkillä. Ratissa killuu pinkki ilmanraikastin, jonka merkki on Stella.

Tasaista kyytiä on turha toivoa Jaavalla sen enempää kuin Balillakaan. Tiet ovat kapeat ja kiemuraiset, niiden kunto vaihtelee kehnosta umpisurkeaan. Pikkuhiljaa tiet levenevät ja paranevat, mutta ovat silti kuoppaisia ja ennen muuta täynnä asioita, joita pitää väistellä. Vuohia. Kaupan eteen keskelle tietä pysäköityjä rekkoja. Erikoiskuljetuksia, kuten skootterin kyytiin pakattu muuttokuorma tai pyörän tarakalla keikkuva tuhat kiloa heinää.

Pysähdymme pikkukylässä kauppaan. Havahdun unitokkkurastani vasta kun seison kaupan pihalla ja tajuan, että olemme saapuneet keskipäivän kuumuudessa sirittävään muslimikylään, jossa ei ole lisäksemme varmasti yhtäkään turistia. Olen nähtävyys. Jokaikinen myyjä ja asiakas kääntyy tuijottamaan minua farkkushortseissani ja Led Zeppelin -paidassani. Piipahdan vessassa, joka on pelkkä reikä lattiassa, mutta silti, vessa!

Päivä on valjennut kirkkaana ja kuumana. Kuumuus on Balin kosteuden jälkeen yhtäkkiä kuivaa ja tuntuu noin tuhatasteiselta kun kävelen takaisin autoon.

Katselen ulos auton ikkunasta. Edessä ja takana on pitkä loputon tie, jonka varteen on rakennettu kaikki: kaupat ja kodit, temppelit, riisiviljelmät. Ei ole kyliä, jotka alkaisivat tai loppuisivat, vaan päättymätön ketju tätä paikallista elämää sen kaikissa mahdollisissa muodoissa.

Matalat rakennukset ovat samaan kuluneita että keskeneräisen näköisiä. Kyltit ovat haalistuneet, moni taloista sen näköisiä että ne on rakennettu jonkun toisen talon purkujätteistä. Ruostuneita pyöriä ja autonraatoja, sinnetänne unohtuneita roskiksia. Vuohia on kiinnitetty vanhoihin autonrenkaisiin, ne nyhtävät kuumuuden kärventämää nurmea rakennusten välissä eivätkä ole moksiskaan metrin päässä huristelevista autoista. Ja yhtäkkiä, kaiken keskellä, odottamaton kauneus: haalistunut vaaleanpunainen seinä. Violettiin kaapuun puettu lapsi, joka seisoo ylväänä skootterin kyydissä isänsä edessä. Keskeltä rakennuksen raunioita työntyvä pensas, joka on puhjennut hillittömään pinkkiin kukintoon.

Jaavan liikenne on yhtä kaaottista kuin Balilla. Kaistoja on vain kaksi, mutta rinnakkain mahtuu aivan hyvin bussi ja rekka, jotka ohittelevat kilpaa hitaita kuljetuksia, kuten miestä, joka kuljettaa pyörän selässä valtavaa hedelmälastia, tai kuorma-autoa, jonka heinäkuorman päällä istuu kokonainen lauma ihmisiä lapsineen. Sääntöjä ei ole tai niistä ei ainakaan kukaan välitä.

Tunnelma tien ympärillä muuttuu, kun vuoret alkavat kohota terävinä horisontissa. Kitukasvuiset pensaat muuttuvat korkeiksi palmuiksi, jotka huojuvat keskellä peltoja. Riisiviljelmiä on kaikkialla mihin katsoo, niissä ihmisiä jotka seisovat polviaan myöten vedessä kartionmuotoiset hatut päässään. Koulutyttöjä pinkeissä kaavuissa, sitten valkoisissa joissa on huput, he parveilevat kadun varrella kuin innokkaat pienet lahkolaiset. Pulleat vuohet kuljeskelevat pannat kaulassa vapaina katua pitkin. Hedelmämarkkinoiden värikkäät kojut ja varjot, satoja vesimeloneita levitetty kankaan päälle kadulle. Pienet ja kiviset indonesialaiset talot ovat täälläkin kuumuuden ja kosteuden rappeuttamat, mutta kauniimmat kuin saaren läntisimmissä kolkissa: ne on maalattu kirkkaan pinkiksi tai violetiksi tai vihreiksi, suurissa ruukuissa niiden edessä on pensaita ja puita, toisissa ikkunoissa liikahtelee pienessä vireessä repaleinen verho.

Tyypillinen kadunvarsiravintola, joka palvelee ohiajavia rekkakuskeja läpi vuorokauden. Toiset ovat pelkkiä koruttomia telttoja.

Nukahdan iltapäivän kuumuuteen. Herään helvetilliseen paukkeeseen, joka osoittautuu ukkoseksi ensimmäisen tulkintani – tulivuoren purkauksen – sijaan. Pilvetön taivas on uneni aikana tummunut ja puhjennut rankkasateeksi, tie tulvii, pellot tulvivat, näkyvyys on aivan täysi nolla ja auton renkaat luisuvat veden pinnalla. Rattia puristavan kuskin ilme on kireä, toinen soittaa puheluita ja puhuu nopealla äänellä kieltä, josta en erota onko se balia vai indonesiaa.

Juuri kun mietin pitäisikö meidänkin huolestua tiellä vyöryvästä vedestä, jonka pinta vain kohoaa kohoamisistaan, nousemme pikkutieltä rampin kautta moottoritielle. Pellot ympärillä ovat yhtä mutavelliä, mutta sade kevenee ja sää alkaa kirkastua. Taivaanrannasta erottuu musta saderintama, siellä sataa yhä niin paljon ettei horisontti erotu. Yhtäkkiä olen näkevinäni tummanpuhuvan sormen joka poraa maata tai merta allaan – tornado? Räpäytän silmiäni ja se katoaa. Kuumuus on tainnut tehdä tepposensa ja saada aikaan harhoja.

Sade on tässä kuvassa vasta pääsemässä vauhtiin. 

Tulivuoret ympärillämme eivät kuitenkaan ole harhoja. Ne ovat niin suuria, että niiden huiput osuvat pilviin, katoavat valkoisen pumpulin sekaan. Alan aikani kuluksi tutkia tarkemmin tulivuoria, kassissani on tarkoitukseen sopiva kirja. Tulivuoria on täällä Jaavassakin paljon. Jos ollaan tarkkoja, niitä on sata, joista neljäkymmentä ovat aktiivisia. Etsin listasta myös Baliin savuamaan jääneen Mount Agungin. Harmittaa vähän, että se ei näkynyt Cangguun asti. Olisin halunnut nähdä sen, hiljalleen kytevän 3031 metrin korkeuteen kohoavan jättiläisen, joka oli sotkenut muutamassa päivässä koko saaren rauhan.

Pimeä alkaa pudota. Pellot katoavat ympäriltämme ja tie muutuu mustaksi putkeksi, jonka läpi hytkymme, pompimme ja tärisemme. Kuskit pysähtyvät syömään illallista kadun varrella olevaan telttaan, joka mainostaa räikein kuvin mausteisia kanaruokiaan. Vatsassa kiertää jo valmiiksi emmekä ole sillä tuulella, että jaksaisimme ilman yhteistä kieltä neuvotella kanattomasta ateriasta. Päätämme syödä illalliseksi kassiin pakattuja pretzeleitä ja pähkinöitä. Äänettömät salamat valaisevat taas koko taivaan. Katselemme näytöstä autosta ja kuuntelemme, kun sade alkaa taas hakata kattoa.

Iltakahdeksalta matkaa on tehty 13 tuntia. Se on mennyt yllättävän nopeasti nukkuessa ja lukiessa, mutta totaalinen uutispimento alkaa koetella toden teolla kärsivällisyyttäni. Haluan tietää onko Jarno laskeutunut ja saanut viestini, kiinnostaa mitä Balilla tapahtuu, haluan kuulla tulivuoren kuulumiset. Yhdessäkään pysähdyspaikassamme ei ole ollut internetiä, jonka avulla olisin voinut tarkistaa. Sitten välähtää! Kuskeilla on tietysti paikalliset liittymät ja toinen heistä jakaa meille verkon puhelimestaan. Pääsen takaisin tiedon valtaväylään. Kuvia, viestejä, informaatiotulva, ah mikä ihana määrä ärsykkeitä koko päivän jatkuneeseen puuduttavaan istumiseen.

Jarno on päässyt perille, saanut viestini, kirjautunut hotelliin ja odottaa meitä siellä.

Denpasarin kenttä on avattu ensimmäisen kerran kolmeen päivään. Luen uutista ääneen ja katsomme ystävän kanssa toisiamme: oliko tämä 28 tunnin roadtrip maailman suurin virhe? Ystävä muistuttaa kaikista niistä järkisyistä joiden takia lähdimme tälle muutoin järjettömälle matkalle, ja on tietysti täysin oikeassa.

Selviää myös, että Jaavassakin tapahtuu: täällä on ollut muutama tunti aiemmin sykloni, jonka aiheuttama mutavyöry on tappanut ainakin 19 ihmistä. Sykloni! Sekö musta sormi, joka välähti horistontissa? Kaiken outous ja kauneus ja epätodennäköisyys väreilee ilmassa. Alkaa tuntua, että täällä mikä tahansa on mahdollista. Tropiikin luonnonvoimat tuntuvat olevan kaikin tavoin isommin ja intensiivisemmin läsnä kuin missään muualla.

Suttuinen kuva myrskystä ja katkenneita oksia väistelevästä skootterista, joka ajaa sen halki.

Vastaantulevat rekkajonot kimaltavat yössä, märkä asfaltti valaa niiden valoista timanttimeren. Olin ajatellut, että liikenne rauhoittuisi yöksi ja pääsisimme etenemään nopeammin, mutta meno yltyy yöllä vaan entistä hektisemmäksi. Tievaloja ei ole, trooppisen sateen piiskaamat tiet ovat liukkaat, rekat ja bussit ohittelevat toisiaan ja joka paikasta kuuluu tööttäilyä. Skootterit ovat kadonneet paitsi ne, jotka pulpahtavat esiin pimeästä vasta sitten kun ovat jo pelottavan lähellä.

Tajuan yhtäkkiä, että epäkohteliaana pitämäni tööttäily ei tarkoitakaan sitä mitä kuvittelin. Indonesiassa tööttääminen tarkoittaa vain sitä, että hei meitsi on täällä, taidan mennä ohi, älä säikähdä!

Autossa on aika vähän tekemistä. Voisin kirjoittaa tai käsitellä kuvia, jos kyyti olisi yhtään tasaisempi, mutta hytkyvässä autossa se on mahdotonta. En voi tehdä muuta kuin kirjata puhelimen muistioon näitä lyhyitä matkamerkintöjä, arvioida indonesialaisia iskelmäbiisejä ystävän kanssa ja lukea taskulampun valossa ennen kuin nukahdan taas. Huvittaa, kun huomaan että lukemani kirjan – jonka poimin pakatessani kotoa ihan sattumalta – kannessa on valokuva purkautuvasta tulivuoresta. Kansigraafikko on opiskelutovereitani, terveisiä Tuomo jos joskus luet!

Tietoisuus siitä, että jokin tössähtelevässä kyydissä on muuttunut, havahduttaa minut hätkähtäen hereille. Kestää hetken hahmottaa maailma ympärillä. Auto ei liiku, indonesialainen iskelmä soi pimeässä. Kaikki nukkuvat, ystävä käpertyneenä viereeni takapenkille, kuskit retkottaen etupenkillä. He ovat ajaneet ja nukkuneet vuorotellen, mutta ilmeisesti molempia on alkanut väsyttää niin paljon, että yhteinen välilepo on välttämätön. Kun silmät tottuvat pimeään ja alkavat erottaa ääriviivoja sen keskeltä, tajuan että olemme parkkipaikalla täynnä muita kenties samaa matkaa tekeviä: ympärillä on loputon meri autoja ja rekkoja, jotka seisovat pimeässä yhtä paikoillaan kuin me. Edessä on rakennus, jossa kimaltaa aukioleva kioski ja neonvaloin merkatut vessat. Ne ovat olleet tällä automatkalla samanlaisia kaikkialla, lattiaan upotettuja kouruja, jotka huuhdellaan käytön jälkeen hulauttamalla saavista vettä päälle. Kaakelit lainehtivat ja vedessä kelluu kuolleita heinäsirkkoja, mutta en välitä, olen kiitollinen ihan jokaisesta mahdollisuudesta päästä pissalle.

Kun herään seuraavan kerran, olemme taas liikkeellä. Aamu numero kaksi on alkanut valjeta, auton ympärillä on sankka vaaleanharmaa sumu jonka keskeltä erotan kaupungin ääriviivoja. Korkeita rakennuksia kapean tien molemmin puolin, temppeleitä. Autot työntyvät esiin sumusta kuin ilmeettömät haamut. Kaikki näkevät yhtä vähän, ajavat hitaasti ja tööttäilevät edetessään, jotta muut kuulisivat, että täältä tulee joku.

Kioski, aurinkokatos, vessa, skootteriparkkipaikka.

Olemme vihdoin 28 tunnin ajamisen jälkeen tiellä, joka vie Jakartaan. Matkaa on jäljellä enää 120 kilometriä ja ilahdumme: olemme melkein perillä! Mutta iloitsemme liian varhain, emme vielä tiedä millaiset Jakartan ruuhkat ovat.

Viimeiset maisemat ennen kuin rakennukset alkavat kohota ympärillämme ovat riisipeltoja, joiden takaa kohoaa valtava vuori. Epäilemättä yksi niistä sadasta tulivuoresta, joita tällä saarella on. Senkin huippu lymyilee pilvissä, ja se haluaa ilmeisesti muutenkin pitää matalaa profiilia nyt kun tulivuoret ovat hankalien tapausten maineessa: sen ympärillä on valkoista utua, ehkä maahan pudonnut pilvi tai ihan vaan sumu, joka saa sen näyttämään joltain toisesta maailmasta tulleelta.

Jarno lähettää kuvan aamukahvistaan. Kuvan tarkoitus on varmasti piristää, mutta tekee mieli lähettää takaisin pommi. Emme ole haistaneetkaan kahvia yli kolmeenkymmeneen tuntiin.

Olin jostain syystä kuvitellut, että Jakartassa olisi kuumaa, mutta sielläkin sataa kaatamalla. Kaupunkiin johtavan moottoritien varrella alkaa näkyä kerrostalo siellä, toinen täällä. Niiden takaa aukeaa varmaankin koko kaupunki, mutta sitä emme näe, koska valkoinen sumu peittää kaiken alleen. Ruuhka on pahempi kuin missään koskaan aiemmin. Autojono matelee, pysähtyy vartiksi kokonaan, liikkuu taas eteenpäin tuskastuttavat kaksi tai kolme metriä. Kymmenen kilometrin matkaan kuluu elämäni pisimmät kolme tuntia. Takapenkin vitsit ovat käyneet vähiin ja leppoisilla kuskeillakin alkaa kiristyä hermo. Mietin johtuuko tämä tolkuton ryysis tulivuoren aiheuttamasta joukkopaosta vai onko tämä täällä normaalia – ja jos on, miten kukaan täällä pääsee koskaan mihinkään? Kuten töihin, tai sieltä kotiin?

Minun ja ystäväni matkapakaasit sulassa sovussa. 

Olen yrittänyt koko matkan miettiä mitä teemme Jarnon kanssa sen jälkeen kun saavun Jakartaan. Ystävä aikoo loikata ensimmäiseen Eurooppaan lähtevään koneeseen, mutta me haluamme tulivuorista ja sykloneista huolimatta pysyä Indonesiassa siihen saakka kunnes paluulentomme lähtevät. Jakarta ei kiinnosta juuri nyt yhtään, eivätkä sade, sumu ja ruuhka lisää lainkaan suurkaupungin houkuttelevuutta. Ehkä karistamme kaupungin pölyt jaloistamme ja lähdemme kiertämään Jaavaa? Yritän innostaa itseni: etsimme salaisia paratiisirantoja! Pikkukaupunkeja, joissa on tunnelmaa, viidakkoon piiloutuneita temppeleitä!

Vihdoin, vihdoin, vihdoin auto hiljentää hotellin eteen. Matka on kestänyt 32 tuntia. Silmiä särkee ja krooninen pissahätä on muuttunut jomottavaksi vatsakivuksi. Kompuroin ulos autosta, jossa olen viettänyt niin paljon aikaa, että Balilla vietetyt päivät tuntuvat jo kaukaisilta enkä ole varma osaanko enää kävellä. Jarno seisoo hotellin edessä suihkunraikkaana hihattomassa paidassaan, horjun hänen syliinsä haisten Stella-autoraikastimelta. Tuttu puristus, tulvahdus helpotusta ja onnea.

Jarnon hotellihuone, jossa vietimme kokonaisen vartin ennen kuin kirjauduimme ulos hotellista ja lähdimme.

Kävelemme hotellin ravintolaan tilaamaan ne kauan odotetut kahvit ja käymme neuvottelun. Se on lyhyt, kuten meillä usein. Hän on samaa mieltä kaikesta, hän on ajatellut ihan samaa: suunnitelmaa C.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olemme ostaneet maan sisäiset lennot takaisin Balille. Tunnin sisällä olen käynyt pikasuihkussa ja vaihtanut ryppyisen t-paitani toiseen yhtä ryppyiseen mutta vähemmän hikiseen, olemme kirjautuneet ulos hotellista välittämättä siitä, että huone olisi ollut varattuna vielä seuraavaan päivään (change of plans, ma´am) ja olemme matkalla lentokentälle.

Haluamme nähdä tulivuoren.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Tulivuoritutkijana täällä

✖ CANGGU, BALI, INDONESIA

Kannattaa varoa mitä toivoo! Olen tyytyväisenä kutsunut itseäni tulivuorentutkijaksi ja tarkoittanut sillä lähinnä sitä, että tulivuoret kiinnostavat ja kiehtovat. Ja tässä sitä nyt ollaan, vain viidenkymmenen kilometrin päässä tulivuoresta, joka köhii, kytee ja yskii savua sisuksistaan. Samaan aikaan kutkuttaa ja kuumottaa, mutta vuorta enemmän jännitystä aiheuttaa se toimiiko lentoliikenne, sillä osa seurueestamme on vasta tulossa tänne Balille.

Yksikään viime päivien uutisia nähnyt ei ole voinut välttyä tiedolta, että Balilla sijaitseva Mount Agung on herännyt horroksestaan. Vuori nikotteli jo viime syyskuussa ja aiheutti meilläkin pientä matkapohdintaa. Silloin tilanne rauhoittui ja vuoren lähellä asuvat ja sieltä evakuoidut paikalliset saivat palata koteihinsa. Vuori on ollut ihan hissuksiin – viime tiistaihin asti.

Olin ystävän kanssa Nusa Lembonganin saarella, kun ei-minkään toimittamisemme keskeytti Suomesta saakka saapunut tieto, että vuori on havahtunut ja päästelee höyryjä. Purkaus oli niin pieni, ettei sillä ollut vaikutusta lentoliikenteeseen. Kuvaavaa on, että emme edes kuulleet siitä paikallisilta, vaan viesti saapui aiheeseen liittymättömän sähköpostinvaihdon lomassa Suomesta. Kaikki kunnossa, kohta nähdään, viestittelin Helsinkiin Jarnolle ja Mikolle, jotka olivat tulossa meidän perässä Balille kuun lopussa. Tätä matkaa oli odotettu pitkään ja hartaasti, koska muutaman kuvauksen lomassa oli luvassa kauan kaivattua – uskaltaako sen sanoa edes ääneen? – lomaa. Vielä yhteistä lomaa ystäväporukalla, jonka kanssa olemiseen ei ole viime aikoina ollut varsinaisesti liikaa aikaa.

Sitten lauantaina tuli toinen, hiukan isompi purkaus. Sekin oli pieni, mutta sai aikaan tuhkapilven, joka lähti kiemurtelemaan kohti taivasta kilometrien korkeuteen. Pieni levottomuus alkoi lepattaa vatsan pohjalla. Did you hear about the ash, kysyi villamme portugalilainen omistaja, jolla oli sängessään glitterhippusia muistona edellisillan kemuista. But yeah, it probably won’t affect anything. Kutina vatsassa sanoi muuta.

Muutama lento peruttiin lauantaina. Sunnuntaina vähän enemmän. Suurin osa lentoja Australiasta ja Australiaan, sillä tuhkapilvi ajelehti Balilta kohti etelää. Tutkimme nettiä ja kirosimme lentokentän kehnoa tiedotusta. Qatar Airways, jolta olimme ostaneet liput, ei onneksi kuulunut lentojaan peruuttaneiden yhtiöiden joukkoon. Päätin luottaa maailmankaikkeuteen. Meidän täydellinen matka ei todellakaan ollut kaatumassa yhteen kiukuttelevaan tulivuoreen.

Maanantaiaamuna heräsin tietoon, että Balin kansainvälinen lentokenttä on suljettu vuorokaudeksi. Tuulen suunta oli muuttunut yöllä ja tuhkapilvi oli ajelehtinyt lähemmäs Balin saarta. Denpasarin lentokentän pitäisi 24 tunnin sulkunsa jälkeen aueta aamuseitsemältä paikallista aikaa, mutta kukaan ei taida vielä tietää miten käy. Tuhkapilven lisäksi on olemassa se toinenkin pikkuongelma, tulivuori poreilee ja saattaa purkautua vielä kolmannenkin kerran, ja se purkaus voi olla iso.

Mikä tilanne täällä paikan päällä sitten on? Riippuu vähän keltä kysyy.

Tulivuori on purkautuessaan vaaraksi sadalletuhannelle paikalliselle, jotka asuvat vuoren ympärillä sijaitsevissa kylissä. Kansainvälinen media kylvää kauhua dramaattisilla otsikoillaan, mutta yli puolet vuoren lähellä asuvista balilaisista on eri mieltä: he kieltäytyvät tottelemasta hallituksen evakuointimääräyksiä ja lähtemästä kodistaan, koska se ei ollut tulilinjalla silloin vuonna 1963 kun vuori edellisen kerran purkautui, eikä olisi varmasti laavan tiellä tälläkään kertaa. Sillä tietysti tulivuoret ovat loogisia ja ennalta-arvattavia luontokappaleita, joiden liikkeisiin kannattaa luottaa. Vähän naurattaa, mutta toisaalta, he ovat tottuneet elämäänsä vuoren kanssa, ehkä he tietävät enemmän kuin me?

Olemme tällä hetkellä Canggussa noin 50 kilometrin päässä vuoresta. Vuori ei näy eikä sen jylinä kuulu, kuten äitini mielessään kuvittelee. Tilanne ei näy katukuvassa mitenkään, mitään paniikkia ei ole. Tulivuoresta puhuvat lähinnä turistit, joiden pitäisi päästä lähtemään kotimatkalleen. Paikalliset ottavat lungisti, just relax, the airport should be fine in a few days. Sirkat sirittävät ja mopot huristelevat, kaikki on ennallaan, paitsi meitsin vatsassa on pieni möykky, jota en tälle reissulle olisi toivonut. En murehdi vuorta, vaan sitä pääsevätkö pojat lähtemään, pääsemmekö me lähtemään paluulennollemme vai jumitummeko saarelle pidemmäksi aikaa kuin oli tarkoitus, meneekö koko tämä matka vielä ihan uusiksi. Ei yhtään jaksaisi säätää tai tehdä lisää suunnitelmia, mutta minkäs teet. Elämä tarjoilee taas oppitunteja siitä kuinka paljon kannattaa murehtia asioita, joille ei mitään itse mahda. Juuri nyt vaan odotellaan.

Melkein 60 000 ihmisen lennot ovat peruuntuneet viimeisen kolmen päivän aikana – voimme vaan kuvitella millainen kaaos Denpasarin lentokentällä on. Olemme miettineet myös sitä vaihtoehtoa, että jos pojat eivät pääse tänne, lennämme itse pois, joko takaisin Suomeen tai jatkamaan reissua jonnekin muualle. Mutta se onnistuisi vasta kun lentokenttä aukeaa, jos silloinkaan, sillä siellä on ne 60 000 muuta ihmistä, jotka haluavat samaan aikaan pois ja ovat odottaneet kentällä koko viikonlopun.

Mitä sille vuorelle kuuluu? Tuntuu, että asiantuntijatkin vain arvailevat. Tekisi mieli mennä katsomaan, mutta ei varmaan kannata. Se on eristetty, sen ympäristö evakuoitu. Se savuaa, puhisee ja putputtaa laavaa ihan kuin olisi jostakin loukkaantunut. Läheisiin jokiin valuu kylmää laavaa, vuorelta liikkeelle lähteneet mutavyöryt matelevat eteenpäin. Voi olla, että vuori purkautuu tunnin päästä, ensi tammikuussa tai ei ollenkaan. Taidan mennä unissani silittämään sitä ja hyristä hiljaa: tuu tuu tupakkarulla. Laulan sille, että nuku nuku nurmilintu, väsy väsy västäräkki. Nuku kun minä nukutan, väsy kun minä väsytän.

Aamulla selviää pääsevätkö lempi-ihmiseni lennolleen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK