KEVÄÄN VALOA

Nappasin ennen lähtöämme kotoa nipun kuvia ihan siitä ilosta, että valoa oli vielä iltapäivälläkin. Joka vuosi pitenevät päivät tuntuvat pieneltä – välillä isoltakin – ihmeeltä. Ruutuihin osui muutamia viimeaikaisia lempiasioita, kuten vanha pianojakkara, joka palvelee tällä hetkellä yöpöytänä, ystävän tekemä maalaus jonka hankin vasta sängyn ylle, Balmuirin hiilenmustat lakanat* (jotka näyttävät ihanilta, kun niitä sekoittelee huolettomasti harmaisiin ja valkoisiin lakanoihin) ja ranskalaiset tulppaanit, jotka riiputtivat raskaita päitään kohti keittiönpöytää. Mutta kertokaapa – miksi tuo oliivipuu pudottelee yhtäkkiä lehtiään? Olen kyllä kuullut, että oliivipuut talvehtivat, mutta tuliko olohuoneemme oliivitarhalle tosiaan talvi kesken maaliskuun?

Lisää sisustusasiaa luvassa pian, sillä olemme viimein ehtineet ihan urakalla edistää sitä. Ainahan kotona on ollut viihtyisää, mutta vihdoin alkaa tuntua siltä, että nurkat näyttävät suunnilleen siltä kuin haluaisimme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS

PINKIT PÄIVÄT

Kevään ensimmäiset merkit: pinkkeinä palavat auringonlaskut. Niitä ei voi olla huomaamatta, mutta harva tunnistaa ne siksi mitä ne ovat: vihjeiksi siitä, että ovella kurkkii ujo uusi vuodenaika, joka pohtii oikeaa hetkeä astua sisään. Ei vielä, ei vielä, mutta pian. Sitä odotellessa koko kaupunki värjäytyy kirkkaina iltoina vaaleanpunaiseksi tavalla, joka aiheuttaa akuuttia läikähtelyä rinnassa. Sunnuntaina katselin sitä vain ikkunasta, eilen pääsin ulos asti. Karkasin töideni ääreltä pienelle kävelylle Jarnon ja Juno-koiran kanssa, tarvitsin happea ja hetken tauon silmissä vilisevistä sanoista ja sähköposteista. Sitäpaitsi kadulta hohkasi valo, jonka kutsu oli mahdoton vastustaa.

Vähän väsynyt nainen se siinä sulautuu lempiseiniinsä kotikulmillaan. Olin valvonut edellisenä yönä liian myöhään: naputtanut töitä ja saanut vihdoin ajatuksen päästä kiinni enkä malttanut lopettaa. Aamulla avasin tietokoneen heti kun sain silmät auki ja jatkoin siitä mihin yöllä lopetin. Koirat – oma ja lainaeläin – kuorsasivat iglussaan välittämättä vähääkään siitä, että joidenkin on tehtävä töitä, joilla maksetaan vuokra, mäykkypata ja muut elämän jatkumisen kannalta välttämättömät (vielä koittaa se päivä kun pistämme molemmat Ärrän kassalle myymään hodareita henkensä pitimiksi). Aamun pelasti ämpärillinen kahvia ja Italian matkaltaan palannut Mikko, joka piipahti kahville ja toi tullessaan pussillisen tuoreita mantelikakkuja. Että voikin aamuapatia kaikota sekunnissa taivaan tuuliin ja tilalle tulla karvasmantelilta maistuva kepeys! Italialaiset ovat neroja.

Sulat kadut eivät kerro keväästä vielä mitään, samalla tavalla on märkää niin joulukuussa kuin juhannuksena. Väristä sen erottaa: asfaltti kiiltää samoissa magentan sävyissä kuin taivas. Ja kun plussan puolelle nousseet lämpö leijailee kaduilla vielä auringon laskettua, muistaa taas millaista on kulkea ulkona, kun kylmä ei nosta hartioita korviin ja takin tarkenee jättää auki.

Tuli tuolla pinkeillä kaduilla mieleen Uber-kuski, keski-ikäinen kiinalainen mies, joka vei minut viime perjantaina Kallioon. Hän kertoi rakastavansa tanssimista ja kysyin missä hän käy. Well I don’t actually go anywhere to dance, hän vastasi, I just stop the car and dance in the streets. Loppumatkan keskustelimme sivistyneesti kuin ketkä tahansa aikuiset siitä olemmeko parempia karaokelaulajia selvinpäin vai humalassa. Näen yhä mielessäni kiinalaisen miehen joka tanssii tyhjällä tiellä autoradionsa tahtiin. Mikä odottamaton mielikuva! Olen myös varma, että tässä piilee jokin opetus.

Koira vaappuu kaupungilla sonnustautuneena villapaitaan, joka saa sen näyttämään vyötiäiseltä. Kun kaduilla siroteltu suola alkaa kirvellä polkuanturoissa, vyötiäinen lopettaa vaappumisen ja jää surkeana paikalleen nostelemaan tassujaan, kunnes pääsee syliin. Kuljetan taskussa pientä pyyhettä, jolla saan sen tassut kuivattua ja luulen, että olemme yhtä mieltä siitä, että se seuraava vuodenaika on jo todella, todella tervetullut. Junoa ei tanssita kaduilla ennen kuin ne ovat kuivat ja suolattomat – paitsi jos joku rapistelee juustohampurilaisen käärepapereita raitiovaunupysäkillä. Silloin vyötiäinen ilahtuu ja saattaa esittää pienen spontaanin vokottelusamban. Se on läheistä sukua onnensamballe, joka nähdään kotikeittiössämme joka aamu ja ilta hetkeä ennen kuin ruokakuppi lasketaan lattialle.

Siitä en ole ollenkaan pahoillani, että pipokausi jatkuu vielä. Pörröinen pipo on Balmuirilta saatua kid mohairia* – samaa sarjaa kuin huivini* mutta sävyltään hitusen intensiivisempi. Salaa haluaisin tuon hattaraisen pipon kaappiini kaikissa eri sävyissä, mutta ehkä selviän tällä vaaleanpunaisella. Se nyt näyttää olevan vuoden virallinen väri eikä vain minun mielestäni, sillä luin juuri lehdestä, että se on tänä keväänä kuuminta hottia. Aah, rakastan näitä hetkiä kun olen vahingossa trendien aallonharjalla! Kaikki pyörittelivät silmiään kun ostin tuon vaaleapunaisen villiksen viime kesänä, nyt kaikki yrittävät ostaa sen päältäni. Turha yrittää, ei tipu.

Maanantaista on mitenkuten selvitty, kotiinkuljetetut mantelikakut ja hattaranvärinen auringonlasku kyllä auttoivat. Eivät ne maanantait vieläkään lempipäiviäni ole. En tiedä onko tähän olemassa jokin tieteellinen selitys, mutta herääminen tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina ei ole ollenkaan niin vaikeaa.

Syy siihen, että Tehtaankatu oli yksi suosikkikaduistani jo kauan ennen kuin muutin sen varteen: aurinko laskee sen toiseen päähän Telakkarannan taakse ja saa koko kadun tulvimaan värejä ja valoa. Varjot tummuvat, kunnes rakennukset kohoavat mustina taivasta vasten. Nyt saan katsella tätä näkyä kotiparvekkeelta vaikka joka ilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS

NORMAALIA ELÄMÄÄ

Päivää! Olemme virallisesti palanneet arkeen – ja millaiseen arkeen. Iloinen kaaos on levittäytynyt keittiön pöytään: kalentereita ja tietokoneita, laskuja ja muistilappuja, puoliksi juotuja kahvikuppeja, karttoja. Ensi kertaa suunnittelen alkavaa vuotta tälläisellä tarmolla ja tuntuu ihmeellisen hyvältä. Siltä, että ihan kaikki ovet ovat auki eikä tarvitse kuin pistää tuulemaan. Vielä kun löytäisi verkkopankkitunnukset tuolta kekojen alta, että saisi sähkölaskun maksettua. Helpompi valloittaa maailma, jos juonia ei tarvitse punoa pimeässä.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-1

Nollassa värjöttelevät lämpötilat ovat saaneet tutuista optimistisimmat levittämään kevätaiheisia huhuja ja myönnän, kuulin yhtenä tammikuisena yönä linnun lauleskelevan Tehtaankadulla yllättävän pirteään sävyyn. Haistan silti huijauksen ja pidän kahta tiukemmin kiinni Balmuirin uudesta mohairhuivistani* – voin vallan hyvin odotella (ja epäillä) sitä kuuluisaa kevättä siihen kietoutuneena. Samujin muhkean pipon nappasin ystävän kirppispinosta. Kyllä se on kuulkaa niin, että lämpimät ja kauniit villavarusteet ovat paras sijoitus talvesta selviytymiseen ja sitäpaitsi paljon halvemmat kuin lentoliput lämpimään. Vaikka on niilläkin toki aikansa ja paikkansa.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-2

Kotikulmilla kulkiessa törmää usein tuttuihin, niistä noin 80% ovat nelijalkaisia. Nakki-koira on yksi suosikeistani, jolkottelee suoraan luokse ja on aina valmis hellyyteen vaikka keskellä katua. Pidän kovasti kyllä omistajastaankin, jonka kanssa saattaa päätyä päähänpistosta kuohuviinilasilliselle (tai kahdelle). Viinihetket ovat usein ihanimmillaan juuri silloin, kun niitä ei ole suunniteltu tai sovittu.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-32017-01-25-stellaharasek-everydaylife-11

Kotonakin pyörii näitä neljällä tassulla vipeltäviä, viihtyvät kaikkein parhaiten saman peiton alla kaksilahkeisten kanssa. Luna on meillä lainakoirana ja jakaa rakkautta kaikille piittaamatta siitä otetaanko suukot ilolla vastaan vai ei. Juno-koira sen sijaan on aiheuttanut palvelusväelleen harmaita hiuksia. Se alkoi köyristää selkäänsä kadulla, kieltäytyä kävelemästä ja jarruttaa portaissa, oli muutenkin ollut apea. Olin synkän varma, että selkäkivut ovat tehneet paluun ja mäyräkoirahalvaus on vain ajan kysymys. Soitin samalle eläinlääkärille kuin viimeksi, sieltä ohjattiin suoraan eläinsairaalaan neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille, jolle saimme heti ajan. Lääkäri tutki neitokaisen (joka oli siinä vaiheessa oma epäilyttävän hyväntuulinen itsensä lukuunottamatta närkästystä, jonka luvaton sorkkiminen sai aikaan) ja määräsi sen magneettikuvaukseen. Juno sai nukutuspiikin pyllyynsä, Luna seurasi vierestä hiukan huolestuneena, makasi siskon vieressä kunnes tämä nukahti. Kun lääkäri palasi huoneeseen, Luna meni varmuuden vuoksi pöydän alle piiloon.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-4

Kyljellään retkottava koira kannettiin testeihin ja sillä aikaa minä, mies ja Luna-koira vietimme piinaavan pitkät tunnit ainoassa lähistöllä sijaitsevassa paikassa, jossa pääsi kahvin ääreen: ostoskeskuksessa keskellä uneliasta esikaupunkia. Kävimme syömässä uuniperunan, kiersimme kirppiksen jokaikisen hyllyn kahdesti, hortoilimme kaupoissa joissa ei tavallisesti tule koskaan käytyä. Ostin puhelimeen uuden kuoren. Olin päättänyt etsiä jostain tyylikkään mattamustan nahkakuoren, minkä unohdin välittömästi, kun näin kirkkaan kuoren, jossa oli kimaltavia tähtiä. Terveisin Stella 5v.

Kun istuimme lopulta taas eläinlääkärin luona, saimme eteemme nipun magneettikuvia, sentti sentiltä otettuja viipalekuvia Junon selän joka nikamasta. Lääkäri vaikutti huolettomalta ja ehdin paheksua: ei noin kepeään sävyyn voi kertoa ihmisille, että niiden koira on vakavasti selkäsairas ja joutuu hengenvaaralliseen leikkaukseen, jonka eloonjäämisprosentti voi olla mitä tahansa viiden ja viidenkymmenen välillä. Olin valmistautunut kuulemaan pahimman, joten en ihan heti ymmärtänyt, kun lääkäri kertoi, että koiran selkä on aivan pientä välilevypullistumaa lukuunottamatta täysin terve eikä ole syytä olla huolissaan. “Oireet” johtuvat kuulemma jostain muusta kuin kivusta. Meillä asuu siis mäyräkoira, jonka tämänkertaisten selkäoireiden syyksi selvisi se, että on talvi ja koiraa ei huvita kävellä. Lääkäri kirjasi viralliseen hoitosuunnitelmaan: “suosittelemme jatkamaan normaalia elämää”.

Luna oli ehtinyt jo huolestua siskostaan todenteolla. Kun hoitaja vihdoin toi sen heräämöstä – tarkemmin sanottuna Juno kiskoi hoitajaa perässään hihnassa kuin olisi viettänyt vuosikausia vankityrmässä ilman ruokaa ja rakkautta – Luna sinkosi sen luo ja nuoli sen naaman läpimäräksi. Olin minäkin onnellinen, vaikka huojennus tuli maksamaan lähemmäs tonnin. TONNIN!

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-6

Tässä näette tuon itseensätyytyväisen eläimen, joka on omistajalleen velkaa 942 euroa täysin turhasta magneettikuvauksesta. Kuinkahan kauan mäyräkoiran pitää säästää mäykkyroposiaan saadakseen 942 euroa kasaan? Ehkä se voisi ryhtyä tekemään mallintöitä, kun on nuo pyöreät silmät, suuret korvat ja tassuissa mustat täplät, joita kasvattaja kutsui onnenlanteiksi. Tai ehkä se laitetaankin onnenlantteineen töihin lähikaupan kassalle, kuten olemme Mikon kanssa uhkailleet liian mukavaan elämään tottuneita mäyräkoiriamme.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-7

Jatkamme siis normaalia elämää. Heräämme aamuisin keittämään puuroa, järkytämme aamu-unista koiraa viemällä sen ulos vaikka onkin talvi. Jatkamme suunnitelmien laatimista, papereiden levittelemistä, erilaisten listojen kirjoittelemista. Siivoamme joka päivä keittiön pöydän, iltaan mennessä kaaos on taas vallannut sen joka sentin. Ehkä siirrämme leirin ensi viikolla takaisin työhuoneeseen, vaikka sieltä on pidempi matka kahvipannun ääreen. Mutta nyt on vielä tavallinen torstai ja istun keittiön pöydän äärellä, ulkona on koleat kolme astetta, kevääseen on vielä vähän matkaa. Täysin terve koiramme torkkuu rinkelinä viltissään, kohta se herää kun Jarno alkaa tehdä lounasta.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-8PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS