AJATUKSIA FLOW’STA

Ihan kuin Flow Festivalista olisi jo kokonainen ikuisuus, vaikka ei siitä oikeasti ole kuin vasta pari viikkoa! Aika ei kulu aina tasaista tahtia, silloin tuntui vielä kesältä ja nyt mieli on jo siirtynyt tulevaan. Mutta kelataan seuraavan kuvasarjan myötä hetkeksi takaisin elokuiseen Suvilahteen. Festariviikonloppuun mahtui vaikka mitä ja kuvia oli tietysti ihan tuhottomasti, mutta poimin niiden joukosta kuvakimaran muutamista hetkistä.

Perjantai-iltana päälavalle noussut Lana Del Rey oli yksi niistä asioista, joita odotin kovasti. Keikka oli juuri niin utuinen ja raukea kuin Lanalta saattoi odottaa, mutta jätti jollain tavalla kuitenkin kylmäksi. Jotain puuttui, se kappaleisiin kirjoitettu lataus joka tuo kevyimpäänkin melodiaan tumman alavireen, lupauksen vaarasta. Lana oli kaunis ja lauloi kolmiraitaisessa asussaan yhtä eteerisesti kuin levyillään, mutta olisi ehkä voinut olla enemmän läsnä. Pidin eniten hetkestä kun hän laskeutui lavalta ja tuli jakamaan nimikirjoituksia eturivissä seisoneille faneille. Taustalla kumisi etäinen rytmi, tilanne välittyi mustavalkoisena kuvana lavan isoille screeneille ja ihan ohikiitävän sekunnin ajan se oli siellä, Lanan menneen maailman glamouria ja itsetuhoisia taiteilijoita kanavoiva jännite.

Koko viikonlopun oli päivisin oli lämmin juuri sillä tavoin kuin elokuussa kuuluukin, lauantaina niin kuumaa että ohuimmassakin kesäpaidassa tuli tukalaa. Löysimme Lämmön terassilta vapaan pikkupöydän ja tartuimme tilaisuuteen, tilasimme pullon kylmää kuohuvaa ja pari ylimääräistä lasia, sillä luotimme siihen, että ystävät löytävät meidät. Siihen meni kymmenen minuuttia, joka on ehkä pisin aika, jonka Flow’ssa voi viettää törmäämättä tuttuihin.

Lauantain myrsky! Myrskytutkija Harasek oli tietysti ollut koko päivän aivan mehuissaan, että ihan kohta, ihan kohta se saapuu. Taivas oli pitkään pilvetön, mutta hiostavasta kuumuudesta arvasi, että kohta rytisee. Kun myrsky tuli, se tosiaan tuli rytinällä: ensin oli mustanpuhuva pilvi taivaanrannassa, sitten se olikin sekunti kaksi myöhemmin jo yllämme. Maailmanlopun tuuli alkoi puhaltaa, sade rummuttaa ja me juoksimme kolmensadan muun ihmisen kanssa lähimpään suojaan, joka sattui olemaan samppanjateltta. Pakkauduimme telttaan kuin sillit purkkiin. Yhtään kuvaa ei ole, vesi tuli vaakatasossa teltan sisään saakka ja jouduimme sullomaan kamerakaluston jätesäkkiin, jonka olimme kaukaa viisaasti varanneet kameralaukkuun. Myrskytutkijan täytyy selvästi varustautua vedenkestävällä kalustolla seuraavaa kertaa varten, koska salamakuvaus kiinnostaa.

Samppanjateltassa oli hilpeä tunnelma, vaikka kukaan ei mahtunut liikkumaan milliäkään. Kuuntelimme kuinka pisarat rummuttivat teltan kattoa, katselimme salamoita jotka valaisivat koko äkisti pimenneen taivaan. Suvilahden kaikki lavat olivat vaienneet, tuhannet ihmiset olivat paenneet sisätiloihin ja telttojen suojaan, sade piiskasi autiota aluetta. Näimme samppanjateltasta vain pallolavan, jonka vettä valuvissa valotauluissa pyöri tiedotus: Ohjelma on toistaiseksi keskeytetty poikkeuksellisten sääolosuhteiden johdosta.

Harmittelimme, että tungoksen keskellä ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiskille asti, sillä samppanjalasi olisi maistunut myrskyn keskellä. Meni vain hetki, niin jostain kajahti JARNO! STELLA! Huutaja oli ventovieras, joka nosti ihmismeren yli meille tarkoitetun lasin kuohuvaa. Sen oli hänen kauttaan lähettänyt ihana Ira, joka seisoi tiskin tuntumassa – ehkä vain viiden metrin päässä, mutta täysin tavoittamattomissa. Tuo yhdessä kumottu lasillinen oli ehdottomasti viikonlopun paras rinkki!

Epäilen, että festivaalin tuotantotiimi ei ollut myrskystä ihan yhtä tohkeissaan. Luin myöhemmin, että he olivat yhdessä Tilannekeskuksen kanssa koko edeltävän vuorokauden hiki hatussa valmistelleet festivaalialuetta kohtaamaan tulevan koitoksen: vahvistaneet telttojen ja lavojen rakenteita, ottaneet alas koristeita ja valoja jotka olisivat voineet aiheuttaa tuhoja myrskyn keskellä ja valmistelleet henkilökuntaa. Urakassa onnistuttiin, sillä mitään vakavaa ei sattunut eikä kukaan loukkaantunut. Ihan mieletön suoritus, sillä tuon kokoluokan myrskyssä olisi totisesti voinut käydä paljon pahemminkin.

Paljon odotettu The Afghan Whigsin keikka oli intensiivinen ja ihana. Greg Dulli ei ole enää pitkään aikaan ollut se nuori vihainen mies joka aikoinaan perusti tuon 90-luvun nihilistisimmän yhtyeen, mutta se mikä nuoruudessa on menetetty, on voitettu karismassa ja käheän äänen syvyydessä. Crazy ei tullut, mutta onneksi tuli samalla levyllä julkaistu Somethin’ Hot – ja superyllätyksenä Teenage Wristband, jonka on levyttänyt Dullin myöhempi yhtye The Twilight Singers. Sitä olen kuunnellut viime vuosina paljon paljon enemmän kuin Whigseja, joten sydän sykähti ja saattoi ihan hetkeksi jäädä kurkkuun. Voi 2000-luvun alku ja vimma ja kaikki ne asiat, jotka tuntuivat silloin ehdottomilta, kirkkailta, itsestäänselviltä.

Törmäsimme joka kulmassa ystäviin ja tuttuihin. Vielä useampaan jäi törmäämättä, mutta sekin kuuluu asiaan. Se taitaa olla osa Flow’n taikaa: kohtaamisia ei sovita eikä niitä voi ennustaa, viikonloppu kuljettaa ihmiset yhteen arvaamattomilla tavoilla. Parasta on, kun tulee viettäneeksi aikaa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa ei tule juuri muuten nähtyä – ei siksi ettei haluaisi, vaan siksi että arjessa reitit menevät niin ristiin, elämät ovat niin erillään ja niiden yhteensovittaminen vaatisi ylimääräisiä ponnisteluita, joihin ei vaan riitä energia. Emme ole ainoita, joilla on kavereita, joita tulee nähtyä nimenomaan kerran vuodessa Flow’ssa, ja ne ovat sitäkin riemukkaampia jälleennäkemisiä.

Eniten harmittaa: The xx, jonka keikan missasimme. Lauantai-iltaan osunut myrsky oli keskeyttänyt soittoaikataulut ja olimme pahimman sateen laannuttua painelleet kotiin, sillä säätutka ennusti että myrsky palaisi vielä emmekä uskoneet, että päälavalle astuisi sinä iltana enää ketään. Mutta niinpä lontoolaiset popparit vaan kipusivat lavalle, kun me hääräsimme jo muiden Flow-evakkoon lähteneiden ystävien kanssa meidän kotikeittiössä tekemässä myöhäisillan yllätyspastaa. Kuohuviinit nostettiin kylmästä, jääkaapin jämistä taiotusta yllätyspastasta tuli loistavaa ja söimme sen kuunnellen YouTubesta vanhoja The xx -keikkavideoita samaan aikaan kun yhtye soitti Suvilahdessa. Evakkoillasta tuli ihana, vaikka Flow-keikka jäi nyt näkemättä.

Eniten rakastin: aikatauluttomuutta, kuumuutta ja kaikkialta kantautuvaa musiikkia, hyväntuulisia ihmisiä ja vapaata hortoilua, sitä että söimme kun tuli nälkä (usein) ja joimme kun janotti (sopivasti). Paras safka: vegaanihampurilainen, mutta harmi etten enää kuollaksenikaan muista kenen kojusta sen ostin. Myös Storyn purilainen maistui juuri hetkeä ennen myrskyä.

Kun jotain on oikein paljon odottanut, voi tulla kaiken keskellä haikeus. Vaikka kaikki olisi sujunut täydellisesti, todellisuus ei koskaan vastaa ihan täysin siihen kohdistuneita latautuneita odotuksia. Asiat menevät kuitenkin aina vähän eri tavalla, valo onkin erilaista, keikoilla toisenlainen tunnelma kuin sitä etukäteen kuvitteli. Sunnuntaina mietin, että muistinko nyt nauttia kaikesta – kyllä muistin! Entä jäikö jotain puuttumaan? No ei tosiaan. Mutta se oli ohi niin nopeasti. Kuten se aina on, tuo kesän viimeinen viikonloppu, siis viimeinen joka oikeasti tuntuu vielä kesältä. Ihmiset ovat vielä pari päivää ihan vaan tässä, ilmassa viipyy vielä hetken huolettomuus ennen kuin ajatukset siirtyvät syksyyn.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY NATALIA TOLMATSOVA)

HALKOLAITURILLA

Flow’sta on jälleen selvitty! Parempi kun ei tälläkään kertaa jaella tyylipisteitä. Ennen varsinaisia festarikuvia kehiin muutama ruutu lauantaisilta festivaalietkoilta. Kemut pidettiin viimevuotiseen tapaan vanhalla purjeveneellä Halkolaiturilla, josta tilaisuuden päätteeksi seilattiin Suvilahteen. Mikä tapa aloittaa festivaalipäivä! Sääkin suosi, aurinko paistoi ja lähestyvän myrskyn aisti vasta hiostavasta ilmasta. Kuvista voi bongata mm. Annin, joka vastasi kemujen somistuksesta, Merin joka sädehtii tavallistakin enemmän (olin vähän kateellinen tuosta otsakimalluksesta) ja Jarnon hiuskaksosen nimeltä Konsta. Ihmisiä on niin ihanaa kuvata kesäisin, kuplivina ja hyväntuulisina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

KUUSI ASIAA JOITA ODOTAN FLOW’SSA

Paras aika vuodesta on virallisesti täällä taas! Kesä taittuu kohti loppuaan, illat tummuvat, Flow Festival on alkamaisillaan ja viimeisiä lippuja viedään käsistä. Oma rannekkeeni on onneksi jo paikoillaan, joten voi kaikessa rauhassa fiilistellä alkavaa viikonloppua. Se on perinteisesti yksi kesän kohokohdista: timanttinen kattaus ystäviä, musiikkia, hyvää ruokaa ja keijuvalojen valaisemaa festivaalihumua elokuisessa yössä. Kaikkein eniten odotan seuraavaa kuutta asiaa.

1 ~ Lana Del Rey kuuluu artisteihin, joista en ole omasta mielestäni ikinä oikein pitänyt, mutta niin vaan olen huomannut Lanan kappaleiden hiipineen viime vuosina soittolistojeni soitetuimpien kärkeen. Lana nousee lavalle perjantai-illan pääesiintyjänä, enkä malta odottaa! Uskon, että Lanan raukea taika toimii Suvilahden yössä – se nähdään pian. Joitain suosikkikappaleitani listasin tohkeissani jo huhtikuussa. Tulisipa ainakin Music To Watch Boys To.

2 ~ The XX soi meillä lähes päivittäin, se on ihan parasta keskittymismusiikkia silloin kun haluaa upota omiin maailmoihinsa. Olen nähnyt yhtyeen viime vuosina useamman kerran, ovat esiintyneet ainakin Ilosaarirockissa ja kerran aiemmin Flow’ssakin. Ne keikat menivät festariduunien takia vähän ohi kun päässä pyöri työasiat ja puhelin pirisi, mutta tällä kertaa ajattelin huojua koko keikan läpi Jarnon kainalossa. Tulisipa ainakin Infinity – en ole vieläkään päässyt yli siitä miten paljon se muistuttaa Chris Isaakin Wicked Gamea – mutta melkein kaikki käy. Kunhan ei kiitos ihan hirveästi niitä uusimman albumin biisejä.

3 ~ Toivon onnellisia kohtaamisia ja eksymisiä! En halua ravata lavalta lavalle aikataulu kädessä tai sopia kovinkaan monia tärskyjä siihen miksauspöydän vasemmalle puolelle, kyllä sä mut näät sitten. Flow’ssa ei kannata tehdä tarkkoja suunnitelmia oikeastaan minkään suhteen, koska niissä pysymisellä saa aikaan vain pääsäryn – kaikkein kivointa on kun antautuu festivaalihumulle, etenee virran tahtiin, antaa itsensä unohtua paikkoihin ja tilanteisiin eikä liikaa mieti mitä kello on tai mihin pitää seuraavaksi rynnätä. Toivon osuvani ainakin brittitrio London Grammarin, tanskalaisen Moderatin ja tietysti Goldfrappin keikoille – kaikkia on tullut viime vuosina luukutettua kotona. Kotimaisista kiinnostaa erityisesti Mikko Joensuu, Reginasta irtaantunut Pykäri ja Astrid Swan, jonka kanssa minulla oli joskus kunnia työskennellä. Ja tietysti toivon löytäväni festivaaliväen joukosta kaikki ystävät, jotka ovat pakkautuneet paikalle! Jos vanhat merkit pitävät paikkaansa, suurin osumistiheys on shamppanjateltan luona.

4 ~ Taidekattaus kiinnostaa. Haluan ehdottomasti nähdä Laura Väinölän kasveista tehdyn alttarin! Laura oli vuoden 2016 nuori muotoilija ja on muutenkin tehnyt kaikkea kiinnostavaa, kuten Flora & Laura -kukkakaupan, jota ei ole olemassa. Hotsittelee myös Riviera Cinema Barin leffatarjonta, vaikka en ole vielä yhtenäkään vuonna malttanut pysähtyä katsomaan kokonaista elokuvaa. Ehkä tämä on se vuosi?

5 ~ Safka se on aina mielessä! Flow’ssa on ollut viime vuosina ihan hulluhyvä ruokatarjonta, kerrankin kannattaa mennä festareille nälkäisenä. Raflalistaus näyttää houkuttelevalta tälläkin kertaa, saa nähdä mitä kaikkea sitä ehtii viikonlopun aikana maistella. Kiinnostaa varsinkin Kimchi & The Chicken Gang joka on hybridi kahdesta ravintolasta, Richard McCormickin New York Ninjasta ja Sam McCormickin Kimchi Wagonista. Veljekset ovat keksineet Flow’ta varten uuden konseptin, joka on saanut vaikutteensa Aasian katukeittiöstä.

6 ~ Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä The Afghan Whigs, joka nousee lavalle sunnuntaina – KYLMÄT VÄREET! KYLMÄT VÄREET! The Afghan Whigs oli minusta yksi 90-luvun parhaista yhtyeistä, joka sotki itsevarmalla otteella post-grungevaikutteista rokkia souliin ja popmelodioihin eikä ollut kovin kiinnostunut siitä mitä muut heistä ajattelivat. Yhtyeen karisma tiivistyi nokkamies Greg Dulliin, musiikilliseen monilahjakkuuteen, joka on sittemmin vaikuttanut muissa kokoonpanoissa, kuten The Twilight Singersin nimellä kulkevassa projektissaan. Kukaan, joka on koskaan joutunut keskustelemaan kanssani musiikista, ei ole voineet välttyä Greg Dulli -aiheiselta paasaukselta, koska olen rakastanut ja palvonut melkein kaikkea mitä hän on vuosien varrella tehnyt. Siksi olin hypätä kattoon kun kuulin, että Afghan Whigs saapuu Suvilahteen – olin kuullut, että vuosia sitten hajonnut yhtye oli koonnut rivinsä uudestaan, mutta en tiennyt, että he rundasivat taas maailmalla. Pitää joskus kirjoittaa tästä pidemmin, mutta tulisipa TULISIPA keikalla vuosituhannen lopussa julkaistu Crazy! Se olisi viikonlopun kirkas ja kiistaton kohokohta ja minä saisin kuolla onnellisena naisena (vaikka toki toivon, että se hetki ei ole edessä aivan pian). Ilahtuisin kovasti myös muista 1965-albumin kappaleista, se on aina ollut suosikkilevyni yhtyeen tuotannosta.

Siinäpä tärkeimmät! Nähdäänkö me viikonloppuna Suvilahdessa? Mitäs te odottatte eniten?

PHOTOS FROM FLOW FESTIVAL 2016 BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA