Luetuimmat postaukset vuonna 2018

Lopussa arvonta!

Seuraa katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogipostauksiin! Tein viime tammikuussa samanlaisen listan, josta tykättiin kovasti, sillä moni bongasi siitä kirjoituksia, jotka olivat niiden ilmestyessä jääneet lukematta. Kärkisijoille nousevat kirjoitukset tulevat minullekin yllätyksenä, sillä seuraan analytiikkaa laiskanlaisesti, vaikka työni puolesta pitäisi tietysti tutkia niitä säännöllisesti.

Vaikuttaa vahvasti siltä, että henkilökohtaiset kirjoitukset kiinnostavat teitä yhä eniten: oman elämän muutoksiin keskittyvät ja muita syvempiä teemoja pohdiskelevat tekstit ovat selvästi luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Viime vuoden lailla myös ajankohtaisiin aiheisiin kuten ilmastonmuutokseen ja tasa-arvoon pureutuvat jutut kiinnostivat ja puhuttivat.

Jos et jaksa lukea koko juttua, hyppää suosiolla lopussa olevaan arvontaan!

Vanha hirsitalo Lapissa

Ylivoimaisesti eniten on luettu kirjoitustani siitä kuinka olemme aloittaneet elämänmittaisen projektin ja ryhtyneet vastoin kaikkea tervettä järkeä kunnostamaan vajaan tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa hirsitaloa. Aluksi epäilin kävijäpiikin johtuvan siitä, että koko lappilainen sukuni meni yhtäaikaa internetiin ihmettelemään sekoamistamme, mutta sitten selvisi, että vanhojen talojen kunnostaminen on kokonainen skene. Kävijäpiikin taisi sittenkin saada aikaan kaikki ne samalla tavalla seonneet, jotka menivät internetiin yhtäaikaa iloitsemaan uusimmista joukkoonsa saapuneista noviiseista.

Luetuimpien kärjessä oli myös toinen Lappi-aiheinen juttu: Kuumia päiviä pohjoisessa. Vietimme kaikkien aikojen hellekesästä suurimman osan Lapissa ja uitimme koiria 26-asteisessa Tornionjoessa. Lappi-juttuja odottavien iloksi voin kertoa, että kakkoskotimme tulee varmasti olemaan isosti esillä tänä vuonna, sillä aiomme viettää siellä reilusti enemmän aikaa kuin viime vuonna.

Ilmasto muuttuu – ja meidän täytyy myös

Kirjoitin ilmastonmuutoksen aiheuttamasta ahdistuksesta ja ristiriitaisista ajatuksista. Kommenttiloota kävi kuumana: mikään kirjoitus ei herättänyt viime vuonna yhtä paljon sekä positiivista että negatiivista palautetta. Oma ajatustyöni jatkuu yhä ja palaan aiheeseen tänä vuonna varmasti useaan otteeseen. Uskon, että vastuulliset valinnat tulevat olemaan vahvasti läsnä myös muihin aiheisiin liittyvissä jutuissa.

33 vastausta miehen suusta ja Mies vastaa kysymyksiin

Haha! Miehen paljastusjutut selvästi kiinnostavat, sillä nämä kaksi kirjoitusta ylsivät molemmat vuoden luetuimpien kärkeen. Ensimmäisessä kirjoituksessa Jarno kertoo mm. millaiset häät haluaisin, mitä pelkään ja mitä tekisin, jos voittaisin lotossa. Jälkimmäisessä hän vastaa teidän kysymyksiin, kuten esimerkiksi siihen kuinka me oikeastaan tapasimmekaan. Hmm, ehkä toteutamme tänä vuonna vielä kolmannen osan. Jos uskallamme.

Sähkömagneettista säteilyä

Viime syksynä kaikki sähkölaitteet yksinkertaisesti sekosivat, kun tulin lähelle. Kirjoitin aiheesta huvittuneen jutun, jonka myötä selvisi, etten ole suinkaan ainoa samaa kokenut – ilmiö on ilmeisesti yleinen ja sille on olemassa jopa sana, slider. It’s a thing! Kommenttilootasta löytyy kokemuksia ja linkkejä kiinnostuneille, google auttaa myös. Monille tälläiset jutut menevät yli, itse ajattelen että elämä on hauskempaa kun pitää mielen avoimena ja uteliaana. Maailmassa on paljon asioita, joita tiede ei osaa vielä aukottomasti selittää. On ollut myös aikoja, kun radioaaltoja epäiltiin mustaksi magiaksi ja alkuräjähdyksestä puhuvia tiedemiehiä pidettiin hurupäinä. Mistäs sitä tietää mikä kaikki on meille arkipäivää sadan vuoden päästä.

Kohti uutta kotia

Sisustus- ja kotiaiheiset jutut ovat olleet aina luettuja ja tykättyjä, ei siis ihme että tulevaan muuttoon keskittyvä kirjoitus kiinnosti viime kesänä. Tehtaankadun koti myytiin altamme ja löysimme uuden kauniin asunnon, johon muutimme heinäkuussa. Ensimmäiset kuvat uudesta kodista pääsivät myös luetuimpien juttujen joukkoon: Hello Punavuori. Sisustusjuttuja on luvassa varmasti nyt keväästä, sillä syksyn kestänyt remontti alkaa pikkuhiljaa valmistua.

Blogiliittoja

Uskomatonta, että tästä ei ole vielä vuottakaan! Viime keväänä yhdistimme Jarnon kanssa voimamme saman osoitteen alle, sillä oli alkanut tuntua keinotekoiselta erottaa pitkälti yhdessä tehty sisältö kahteen eri blogiin. Samaan syssyyn teimme viisaan päätöksen ja ulkoistimme blogin mediamyynnin Asennemedialle, jonka kanssa olimme tehneet menestyksellistä yhteistyötä jo aiemmin. Muutos ulospäin ei ollut dramaattinen, sillä valitsemme yhä itse sen kenen kanssa teemme yhteistyötä. Agentuurimme hoitaa neuvottelun, myynnin ja raportoinnin, jotta me saamme keskittyä itse tekemiseen.

Jarnon liittyminen kiinteäksi osaksi blogia otettin vastaan ristiriitaisin tuntein: osa iloitsi, toiset pitkän linjan lukijat kauhistuivat uudistuksesta. Uskon kuitenkin, että molemmat leirit ovat nykyään suunnilleen samaa mieltä siitä, että Jarnon silloin tällöin ilmestyvät jutut ovat solahtaneet joukkoon hyvin ja tuoneet kivan lisän – miehen näkökulman! – blogin sisältöön. Jos teillä on erityisesti Jarnolle juttutoiveita, käykää ihmeessä pudottamassa ne tämän postauksen kommenttilootaan.

Nanso-postaukset

Nanson kanssa toteutetut muotikuvapainotteiset postaukset ylsivät tänäkin vuonna kärkeen peräti kolmen kirjoituksen voimin! Tuntuu hienolta, että yhteistyöstä kotimaisen muotitalon kanssa on tykätty näin paljon – suomalaista suunnittelua on ollut ilo tuoda esiin. Listalta löytyi seuraavat kirjoitukset: Aineen taidemuseossa kuvattu 9 x luottovaate syksyyn jossa esittelin viimesyksyisen malliston suosikkivaatteitani, Balilla kuvattu Helpot kesäsuosikit jossa kevätmallisto esittäytyi trooppisissa tunnelmissa sekä Meksikossa Karibianmeren rannalla kuvattu Pellavassa kohti kevättä. Kuvan musta mekko on jäänyt vakikäyttöön, samoin moni muu postauksissa esiintyneistä vaatteista.

Tyttöni mun

Rakkauskirje Juno-koiralle (ja vähän myös vihreämmille myyränmetsästysmaille siirtyneelle Jarvis-koiralle) oli yksi vuoden tykätyimpiä ja jaetuimpia kirjoituksia. Sain valtavan määrän kommentteja tekstin kirvoittamista kyyneleistä ja myönnän, itsekin nyyhkin sitä kirjoittaessani. Kirjoitin sen itseasiassa jo reilu vuosi sitten lentokoneessa matkalla Australiaan, mutta julkaisin tekstin vasta kuukausia myöhemmin. Niin käy usein pidempien juttujen kohdalla, kirjoittelen niitä kun inspiraatio iskee ja sitten ne jäävät odottelemaan sopivaa julkaisuhetkeä.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä.

Mitä tiedän rakkaudesta

Kirjoitus rakkaudesta ja asioista, joita olen siitä oppinut, ylsi vuoden luetuimpien kirjoitusten kärkeen. Ei oikeastaan ihme, koska sitä oli toivottu tosi paljon vuosien varrella. Jutussa kesti, koska vierastan muiden neuvomista isoissa asioissa, joissa koen itsekin vasta opettelevani – en halua jaella ohjeita ylhäältäpäin kuin valaistunut guru, joka tietää miten muiden kannattaa elää. Tuntui, että pitäisi olla enemmän asiantuntemusta, jopa ammattitaitoa, ennen kuin kannattaa alkaa kuuluttamaan ihmissuhteisiin liittyviä ajatuksiaan, mutta tämän tekstin myötä tajusin, että keskeneräisistäkin oppimisprosesseista saa ja kannattaa kirjoittaa. Asioista ei myöskään tarvitse puhua absoluuttisina totuuksina – on ok keskittyä omiin kokemuksiinsa ja omalla kohdalla toimineisiin oivalluksiin. Kesken me ollaan kaikki eikä valmiiksi tulla.

Lupasin itselleni, että olisin yksin, kunnes löytäisin ihmisen, jonka rinnalla olisi sellainen olo, että tähän minä kuulun. Olin valmis odottamaan kolme tai viisi tai kymmenen vuotta. Olin varustautunut siihenkin vaihtoehtoon, että vika oli minussa eikä suhteissani. Ajattelin, että olen mieluummin loppuelämän yksin kuin suhteessa, joka ei ole minua varten.

Havaintoja laihduttamisesta ja lempeydestä

Kansainvälisenä Älä laihduta -päivänä julkaistussa kirjoituksessa kerroin kyllästyneeni jatkuvaan vartalopuheeseen, ulkonäkökyttäämiseen ja siihen, että koko ajan pitäisi olla mieltä omasta ulkonäöstään. Riittämättömyyden tunteet olivat minullekin liian tutut, kunnes muutama vuosi sitten päätin, että nyt saa riittää – elämässä on hitosti tärkeämpiä asioita, joihin haluan käyttää energiani ja aikani.

Pari ajatusta tasa-arvosta

Naistenpäivänä meni hermo suklaaseen ja kukkakimpuihin: En vastusta Naistenpäivää. Naiset tarvitsevat oikeuksilleen omistetun päivän niin kauan kuin naisen asema ei ole tasavertainen. Harmi vaan, että huomio on karannut alkuperäisestä aiheesta kovin kauas ja hukkunut jonnekin ruusukimppujen ja pitsihepeneiden alle. Kovin moni Naistenpäivään vakiintuneista jutuista tuntuu vain vahvistavan niitä sortavia valtarakenteita, joita sen olisi tarkoitus päivastoin purkaa.

Muistiinpanoja vanhenemisesta

Ilahduin, että syntymäpäivänäni julkaistu juttu oli yksi syksyn luetuimmista, sillä pidin siitä paljon itsekin.

Kun olin seitsemäntoista, aikaa oli loputtomasti, tuhlattavaksi. En ajatellut koko asiaa, kuten ei seitsemäntoistavuotiaana tietenkään kuulukaan. Aika oli tyhjä kellotaulu, joka alkoi joka aamu alusta, kas näin, tässä sinulle taas kaksikymmentäneljä tuntia käytettäväksi mihin tahansa haluat. Lapsuus väreili vielä niin lähellä ja asiat kuten aikuisuus tai ajankulu olivat abstrakteja käsitteitä, joista en jaksanut olla kovin kiinnostunut. Tänään täytän kolmekymmentäseitsemän ja ajattelen, että aika on arvokkainta mitä meillä on. Se on ainoa asia, jota emme saa mistään lisää, eikä kukaan meistä tiedä paljonko sitä on jäljellä.

Sellainen lista! Siitä löytyi synttärijutun lisäksi muutama muukin oma suosikkini, kuten koira- ja rakkausjuttu, mutta moni jäi myös uupumaan, esimerkiksi taiteilijahaastattelut Olli Piipon ja Marianne Niemisen kanssa sekä taiteen osto-opas, jota varten jututin kuraattori Heli Mäenpäätä. Tykkäsin myös kirjoituksesta suhteestani musiikkiin.

Tänä vuonna on tarkoitus saada blogin kirjoittamiseen aiempaa suunnitelmallisempi ote, siksipä kokoan tällä viikolla alustavia aiheita, joista aion tänä vuonna kirjoittaa. Listalla on jo ainakin: paljon toivottuja kirjajuttuja, taidetta ja kulttuuria, enemmän haastatteluita ja kiinnostavia ihmisiä sekä asiaa sisustuksesta ja kakkoskodistamme Lapissa.

Kiinnostaa myös kuulla onko teillä toiveita siitä mitä haluaisitte täällä lukea – mistä olette tykänneet, mitä haluaisitte enemmän, entä onko jotain ihan uusia aiheita jotka kiinnostaisivat? Sana on vapaa kommenttilootan puolella. Kaikkien tammikuun loppuun mennessä kommentoineiden kesken arvotaan superkiva luonnonkosmetiikkapalkinto, eli Madaran seerumi!

Vuoden tykätyimmät Instagram-kuvat

Tartunpa minäkin tähän blogimaailmaa kiertäneeseen haasteeseen. Olen alkanut rakastaa haasteita, niin helppoa vastailla valmiiksi asetettuihin kysymyksiin – väsynyt bloggaaja kiittää ja toivoo lisää haasteita! Seuraa siis yhdeksän tykätyintä Instagram-kuvaa kuluneen vuoden varrelta sekä tarinat niiden takaa.

1 ~ Saimme sisustettua vanhan kodin eteisen juuri sopivasti ennen kuin saimme tietää, että asunto myydään ja joudumme muuttamaan. Ei se mitään, sisustusprojekti oli kiva, vaikka lopputuloksesta ei ehditty nauttia kovin kauan.

Eteishalli ehti kolmen vuoden aikana näyttää hyvinkin erilaiselta, esimerkiksi keittiöremonttimme aikaan, jolloin se palveli retkikeittiön ja raksatarvikevaraston yhdistelmänä ja haisi tärpätiltä ja paistetulta kalalta. Raksatarvikevarasto se oli vielä jonkin aikaa remontin valmistumisen jälkeenkin, kunnes Jarno alkoi hengailla meillä, menetti hermonsa eteishallin kaaokseen ja laittoi sen jouluksi kuntoon. Se oli se sama joulu, kun hän toi meille yllätyslahjaksi kuusen.

2 ~ Ei kovinkaan yllättävää, että kärkiyhdeksikköön päätyi koirakuva. Joku kysyi joskus ovatko koirakuvamme lavastettuja ja vastaus on ehdottomasti ei – nappaamme vaan kameran käteen silloin kun eteen osuu kuvauksellinen tilanne. Koirasiskokset hakeutuvat myös usein itse kameran eteen silloin kun yritämme kuvata jotain ihan muuta, kuten tässä tilanteessa, kun olin ottamassa kuvaa eteisestämme ja linssini eteen ilmestyi kaksi hahmoa kuin Hohto-elokuvan pikkutytöt.

Mäyräkoirilla on kiusallinen tapa tarkkailla palvelusväkeään erilaisilla kuumottavilla tavoilla. Luna-koira on aina osannut manaamisen jalon taidon, jonka se on sittemmin opettanut myös siskolleen. Uskokaa pois, tämäkin kuva olisi ollut huomattavasti karmivampi ilman tuota spontaania haukotusta.

3 ~ Muutimme viime kesänä pois kodista, jossa olin asunut ensin kämppäkaverini ja sitten Jarnon kanssa. Kävimme muuttopäivän päätteeksi viemässä avaimet vanhaan kotiin. Oli melko myöhäinen ilta, joten otimme samalla koirat mukaan iltakävelylle. Ne eivät tienneet mitä ajatella tyhjistä huoneista: ensin tuli ralli, sitten närkästys ja masennus, kun ei ollut sohvaa tai mattoa jolle käpertyä. Mieltään osoittavat mustat eläimet valkoisissa huoneissa näytti niin huvittavalta, että otin muistoksi muutaman kuvan.

Olin viimeinen, joka lähti. Oli jo myöhä, kesäillan ohut kajo valaisi vielä huoneet. Kävin jättämässä hyvästit parvekkeelta aukeavalle näkymälle Telakkarantaan. Seisoin hetken keskellä tyhjää olohuonetta, katselin sen vaaleanpunaista seinää. Sitten jätin avaimet takanreunukselle, kävelin ovelle ja painoin sen kiinni. Otin postiluukusta pois lapun, jossa luki Stella ja Jarno. Sen alla oli vielä minun ja entisen kämppäkaverin sukunimi.

Lue koko kirjoitus: Muuttopäivä ↠

4 ~ Tämä kuva on viime kesältä juuri ennen juhannusta. Olimme matkalla jostain jonnekin ja tien pientareet olivat räjähtäneet täyteen kukkivia lupiineja. Oli pakko pysähtyä tien laitaan kahmimaan kimppu mukaan. Jarno nojasi pakuun, poltteli tupakkaa ja otti kuvia kun hilluin onnellisena kukkien keskellä. Tämä on tyypillinen tilaisuus tekee varkaan -esimerkki siitä miten suurin osa meidän kuvista syntyvät: jompikumpi sekoilee jotain ja toinen nappaa kameran käteen.

Nämä kuvat kuvittivat myös blogijuttua kaupunkijuhannuksesta, joka ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Lue koko kirjoitus: Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

5 ~ Ensimmäinen kuva uudesta kodistamme Punavuoressa oli vuoden ylivoimaisesti suosituin Instagram-kuva. Olimme saapuneet Outin kanssa asunnolle odottamaan muuttokuormaa ja kuva on napattu nopeasti makuuhuoneesta hetkeä ennen kuin muuttoauto kaahasi kadulle talon eteen. Oli kesäkuun viimeinen päivä, hento vire liikutti valkoisia sänkyverhoja, jotka edellinen asukas oli jättänyt meille. Me tunsimme hänet ja olimme käyneet asunnossa kauan ennen kuin tiesimme että tulisimme vielä asumaan siellä. Oli todella monen kummallisen sattuman summa, että siitä tuli meidän koti.

Kuva löytyy muiden uudesta kodista otettujen ruutujen ohessa blogikirjoituksesta: Hello, Punavuori ↠

6 ~ Suudelmakuvan minusta ja Jarnosta otti Nata toissakesäisillä Flow-festareilla ja se oli yksi viime vuoden tykätyimmistä. Julkaisin vuoden vanhasta kuvasta sateenkaariversion viime kesänä Pride-viikon kunniaksi, koska uskon yhtäläisiin ihmisoikeuksiin ja kaikkien oikeuteen rakastaa. Tuntuu absurdilta, että yhä vuonna 2018 on tarvinnut keskustella ja taistella näin perusasiasta. Toivottavasti ensi vuonna asiat ovat jo toisin.

7 ~ Rakastan uutta makuuhuonettamme ja ikkunoista siivilöityvää valoa, olkoonkin, että sitä ei ole näkynyt viime kuukausina. Tämä ruutu taisi olla yksi ensimmäisistä uudesta kodista otetuista kuvista sen jälkeen kun tavarat oli purettu ja saatu mitenkuten paikoilleen – kuvassa vallitseva seesteisyys ei tosin kestänyt kauaa, vaan huone räjähti takaisin täyteen kaaokseen vajaassa viikossa sen ottamisen jälkeen.

Tämä on myös kärkiyhdeksikön kuvista ainoa, joka on suunniteltu ja toteutettu tietyn vision mukaan, se nimittäin julkaistiin Instagramin lisäksi myös blogissa osana kaupallista yhteistyötä Familonin kanssa: Makuuhuoneen uudet tuulet ↠

Kuvassa vilahtava puolikas koirapylly ei tosin ollut suunniteltu osa kuvaa. Taitaa olla väistämätön luonnonlaki, että kaikissa kuvissamme on kutsumatta sinne ilmestynyt koirapylly tai kuono tai häntä.

8 ~ Aloitimme viime keväänä kunnostamaan äitini suvun vanhaa taloa, ajatuksena tehdä siitä meidän lappilainen kakkoskoti. Projekti on vasta alussa, mutta siitä on tullut jo varsinainen Instagram-menestys, sillä yksikään aihe ei ole koskaan aiemmin kahminut niin paljon kommentteja, tykkäyksiä ja inbox-viestejä. Ihan mahtavaa, että aihe kiinnostaa, koska se tulee viemään ensi vuonna entistä isomman lohkon ajastamme ja kerrottavaa varmasti löytyy. Tämän kuvan nappasin viime keväänä juuri ennen lähtöä, kun olimme lukinneet oven, pakanneet pakun ja lähdössä ajamaan takaisin etelään.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti, kahdeksantoista vuotta sitten.

Lue koko kirjoitus: Vanha hirsitalo Lapissa ↠

9 ~ Jarno otti tämän kuvan minusta Lapissa viime syksynä. Kuvaamme mieluiten luonnonvalossa, erityisen mielellään niinä hetkinä kun valo tarjoaa mahdollisuuden leikkiin ja suodattuu, siivilöityy, läikehtii, lainehtii, väreilee tai hohtaa. Lapin syksyssä tätä kaikkea on tarjolla yltäkylläisesti.

Olimme viettäneet Lapissa viikon emmekä olisi millään halunneet lähteä: Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

Lue koko kirjoitus: Pysäytyskuvia ↠

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Marraskuu vuosi sitten

Kun kirjaa yli kymmenen vuoden ajan internetiin huomioita ja havaintoja päiviensä varrelta, tulee huomaamattaan kertyneeksi melkoista elävää arkistoa omasta elämästään. Joskus tekee mieli selata sitä taaksepäin, tsekata esimerkiksi mitä teki ja mistä kirjoitti vuosi sitten näihin aikoihin. Tai ihan vaan katsella kuvia, yrittää nähdä niiden taakse ja muistaa mitä silloin ajatteli, oliko enemmän onnellinen vai väsynyt, enemmän läsnä vai etäällä? Viimeisessä kuvassa olemme juuri saapuneet Australiaan, se matka on yksi niistä tarinoista, joka on vielä kerimättä auki. Ehkä pian on sen aika.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Bloggaajan vapaapäivä

Anteeksi radiohiljaisuus! Kaikki on hyvin, piti vaan huilia hetki ja tehdä muita asioita.

Hätkähdin yksi päivä kun tajusin, että olen kirjoittanut blogia kohta yksitoista vuotta. Se on nykymittareilla pitkä aika missä tahansa työssä, vaikka aloin tehdä tätä ammattimaisesti vasta vuoden pari blogin perustamisen jälkeen. Yksi yleisimmistä kysymyksistä, johon saan vastailla kun puhun ihmisten kanssa työstäni, on: eikö minua ahdista jakaa netissä niin paljon niin isolle ihmisjoukolle?

Rehellinen vastaus on aina ollut ei. Johtuu todennäköisesti työtaustastani, aloitin kaksikymppisenä päivätyön monikansallisessa levy-yhtiössä, jossa olin päivittäin tekemisessä julkisuuden kanssa. Muutama vuosi myöhemmin vedin osana työtäni artisteille mediavalmennuksia ja koulutin heidät kohtaamaan toimittajat, suorat tv-haastattelut ja juorupalstojen jutut. Olisi ollut ihme, jos en olisi itsekin ollut siltä pohjalta keskivertoa paremmin varustautunut julkiseen työhön ja sen lieveilmiöihin.

Olen kiitollinen siitä, että työkokemukseni ansiosta olen osannut alusta asti suodattaa, suhteuttaa ja sietää. Kaikkia näitä taitoja on tarvittu ja toki ne ovat matkan varrella myös hioituneet omaan tilanteeseen sopivaksi. On nimittäin iso ero julkaiseeko artistina musiikkia vai kirjoittaako omana itsenään omaan elämään perustuvaa blogia. Ensinmainitussa arvostellaan pääasiassa teosta, joskus artistin imagoa, sitä mitä hän yhdessä levy-yhtiönsä markkinointitiimin kanssa on päättänyt näyttää. Jälkimmäisessä julkisen ruodinnan kohteena on useimmiten ihan todellinen ihminen, kokonainen elämä. Teen minäkin valintoja sen suhteen mitä annan itsestäni, mutta kaikki se on minua, ei mikään rooli, rakennettu hahmo tai taiteensa taakse vetäytyvä alter ego.

Rajanveto sisällön suhteen on vuosien kokemuksesta huolimatta usein hankalaa. Blogi elää kirjoittajansa mukana ja jatkuvasti saa määritellä uudelleen paljonko haluaa ja voi kertoa, millaisista asioista, miten syvälle haluaa sukeltaa. Ihaninta olisi kirjoittaa avoimesti melkein kaikesta samalla tavalla kuin asioita jaetaan hyvän ystävän kanssa, mutta se ei vaan ole mahdollista. Ulkopuolelle jää monenlaista: asiat joihin liittyy muitakin ihmisiä kuin minä, keskeneräiset suunnitelmat joista ei voi vielä puhua julkisesti, henkilökohtaiset jutut jotka eivät kuulu muille kuin minulle ja kaikkein lähimmille. Ei sekään ole tosin aina mustavalkoista. Olen kirjoittanut täällä asioista, joista en suinkaan ole puhunut syvemmällä tasolla edes kaikkien ystävieni kanssa, kuten lastenhankintaan liittyvistä ajatuksistani, kohtaamastani seksuaalisesta häirinnästätyöuupumuksesta ja hahmottomasta alakulosta, jota on joskus vaikea ravistella pois.

Ei tätä työtä ole tietenkään mikään pakko tehdä näin. Ainahan voisin jättää oman elämäni taka-alalle ja kirjoittaa yleisistä asioista kertomatta oikeastaan mitään todellista itsestäni: kuljettaa blogia suuntaan, joka perustuu naistenlehtimäisellä otteella toimitettuihin vinkkijuttuihin ja siloitelluihin valokuviin. Mutta sitten voisin yhtä hyvin mennä toimittajaksi tai valokuvaajaksi naistenlehteen ja löytää itseilmaisun vimmalleni muita kanavia.

Siksi haluan olla mahdollisimman avoin ja rehellinen, kirjoittaa asioista, joita oikeasti näen ja ajattelen. Sillä tavoin kirjoittaminen on minulle luontevinta ja kiinnostavinta. Jakamisen halusta tämä blogi sai alkunsa melkein yksitoista vuotta sitten, ja se sama ajaa minua yhä, vaikka tästä tulikin lopulta myös työ. Tekin taidatte tykätä eniten jutuista, jotka on kirjoitettu sydämellä – kyllä sen erottaa, kun sanat pulppuavat syvältä. Joskus kerron kaiken mitä asiasta ajattelen, toisinaan jätän riveihin ilmaa ja kirjoitan sen minkä voin. Tiedän, että suurin osa teistä ymmärtää sen eikä edes odota enempää.

Editointi kuuluu työnkuvaan, mutta blogiin päätyy tietysti paljon todellista: omia kuulumisia, haja-ajatuksia ja muistiinpanoja, tarinoita tosielämästä. Eikä vain tekstien tasolla: lähes kaikki täällä julkaistut kuvat ovat aitoja, ei-lavastettuja, ei-rakennettuja, vaan hetkessä ja tilanteessa napattuja, myöhemmin blogiin poimittuja. Kahden valokuvaajan taloudessa kuvia syntyy ilman, että niitä tarvitsee erikseen ryhtyä ottamaan. Vain yhteistyökampanjoihin liittyvät kuvaukset vaativat suunnittelua, sillä ne ovat tilaustöitä, jotka sijoittuvat oikeaan elämään. Kun valitsee ne huolella – tekee vain niitä, jotka kiinnostavat ja tuntuvat oikeilta – nekin syntyvät luontevasti ja rennosti.

En muuttaisi tästä mitään. En halua häivyttää todellista minää taka-alalle ja alkaa suunnitella ja tuottaa kaikkea blogisisältöä kuin lehtitoimitus, silloin tästä katoaa kaikki autenttisuus ja spontaanius. Mutta ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana on viime kuukausina on alkanut vähän väsyttää se, että kaikki minkä itsestäni annan ja jaan, voidaan kääntää minua vastaan. Moni asia, joista haluaisin kirjoittaa, roikkuu yhä luonnoksissa odottamassa sopivaa hetkeä, koska kerään vielä voimia ottaa vastaan kaikki sen riepottelu, joka teksteistäni seuraa. Ihan kuin ilmapiiri olisi kiristynyt. Joka asiassa halutaan nähdä jotain negatiivista. Mielensäpahoittajia piisaa ja joku loukkaantuu aina, vaikka kirjoittaisi vain itsestään. Kaupallisuus se vasta saatana on, vaikka luulisi, että näiden vuosien aikana oltaisiin jo opittu rinnastamaan blogit muihin mainosrahoitteisiin (ja sen ansiosta kuluttajille ilmaisiin) medioihin. Bloggaajalta kyllä odotetaan ja vaaditaan kaikenlaista, mutta mitään ei saisi saada vastineeksi, ei varsinkaan palkkaa.

Liika varominenkaan ei silti kannata. Se johtaa kädenlämpöiseen jälkeen, joka ei liikuta, inspiroi tai ilahduta ketään. Sitäpaitsi bloggaaja ei voi kuitenkaan koskaan voittaa. On eriskummallista tehdä työtä, jossa ei ole koskaan tarpeeksi – ei ikinä tarpeeksi esikuvallinen, ei tarpeeksi tavallinen. Vaatimukset ovat sekopäisiä. Samaan aikaan pitäisi olla täydellinen mutta inhimmillinen, ihailtava mutta samaistuttava, virheetön mutta rosoinen. Täytyy pysyä yllätyksellisenä ja kiinnostavana, mutta ei saa muuttua liikaa eikä nyt ainakaan kenenkään mielestä väärään suuntaan. Ja siitä voi olla varma, että mitä ikinä tekeekään, menee jonkun mielestä metsään. Useimmiten se naurattaa, joskus se uuvuttaa. Viime aikoina tavallista enemmän jälkimmäistä.

Silloin täytyy ottaa pieni tauko, viettää muutaman päivän tai viikon under radar, katseiden ulottumattomissa. Tehdä asioita kertomatta siitä kenellekään, iloita siitä että juuri nyt kukaan ei ole tekemisistäni mitään mieltä. Ja muistuttaa itseään tosiasioista, kuten esimerkiksi siitä mikä tämän blogin tavoite on.

Osa blogien viehätystä piilee siinä, että saa seurata jonkun toisen elämää, kulkea mukana elämänvaiheesta toiseen ja jännätä vähän kuin reaaliaikaisen jatkokertomuksen äärellä mitä tapahtuu seuraavaksi. Siitä huolimatta tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ei ole olla julkinen päiväkirja, vaan paikka, jossa saan jakaa iloa, ideoita ja inspiraatiota, puhua asioista joita muutkin mahdollisesti pohtivat, tarjota samaistumispintaa niin hyvässä kuin huonossa, ehkä herättää ajatuksia, saada pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. 99% teistä lukijoista olette ihania, viisaita ihmisiä, jotka ymmärrätte tämän. On turha antaa sen yhden prosentin uuvuttaa.

Sitä vaan halusin sanoa, että akut on ladattu ja täällä ollaan taas. Kiitos, että tekin olette.

PS. Nata kirjoitti juuri vähän samaa aihetta sivuten.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Blogiliittoja

Mikä olisikaan parempi hetki julkistaa uutisia kuin talven pahimman lumimyrskyn jälkeinen liikennelakkokaaos? EI MIKÄÄN! Seuraa siis tiedotusluontoista asiaa – on nimittäin kaksi uutista, joihin molempiin liittyy yhdistyminen.

Blogini täytti viime syksynä vuosikymmenen. Se on nuoressa blogimaailmassa pitkä aika, oikeastaan ikuisuus, koska blogini sai alkunsa ihan ensimmäisten kaltaistensa joukossa. Siitä vuosikymmenestä olen kirjoittanut ammattimaisesti, siis työkseni, melkein yhdeksän vuotta. Muutin viisi vuotta sitten edellisen työnantajani sivuilta takaisin omilleni, omaa nimeäni kantavaani osoitteeseen, ja olen vastannut blogini kaupallisista kumppanuuksista siitä saakka itsenäisesti. Se oli oikea siirto: olin kaivannut omaa vapauttani, sitä että saisin päättää itse kaikista omaan blogiini liittyvistä asioista ja toteuttaa yhteistyöt omilla ehdoillani. Viestinnän ammattilaiselle se oli myös luonteva veto, sillä markkinointikuviot olivat minulle työni kautta enemmän kuin tutut.

Kolikon kääntöpuoli on tullut kuluneen viiden vuoden aikana tutuksi: varsinaisen bloggaamisen lisäksi taustalla tapahtuvaan työhön kuluu tajuttoman paljon tunteja ja energiaa, kun kaikki asiakkaiden tapaamisesta tarjousten tekemiseen, aikataulutukseen ja raportointiin tehdään itse. Olen silti kokenut oman itsenäisyyteni niin tärkeäksi, etten ole oikeastaan edes harkinnut muuta vaihtoehtoa.

Moni on ehkä hoksannut, että olen tehnyt viimeisen vuoden aikana jonkin verran yhteistyötä Asennemedian kanssa, vaikken ole osa Asenne-jengiä. Se oli alkuun ujo kokeilu, joka sai jatkoa, sillä yhteinen sävel Ullan kanssa löytyi nopeasti. Olemme molemmat yrittäjiä, joita ajaa sama vimma, halu viedä eteenpäin omaa visiota, toteuttaa omaa näkemystä ja tehdä se mahdollisimman hyvin. Molemminpuolinen kunnioitus ja toisen osaamisen arvostus on tehnyt yhteistyöstä mutkatonta.

Asennemedia ei ole blogiportaali, vaan agentuuri, joka vastaa edustamiensa bloggaajien kaupallisista kumppanuuksista. Ero saattaa asiaan perehtymättömän korvaan kuulostaa pieneltä, mutta todellisuudessa se on merkittävä. Jokainen blogi pyörii omassa itsenäisessä osoitteessaan ja jokainen bloggaaja pyörittää omaa bisnestään, jonka taustajoukoissa Asennemedia toimii. Oma päätösvalta ja visio ei ole uhattuna, vaan sitä tuetaan.

Nyt on koittanut oikea hetki virallistaa suhde ja heittäytyä kokonaan Asennemedian riveihin. Ei vaan ollut enää mitään syytä olla heittäytymättä, sillä tiedän etten menetä itsenäisyyttäni tai joudu tinkimään muusta tärkeästä. Olen tosi innoissani – se tarkoittaa, että pääsen osaksi lahjakkaiden kollegoiden joukkoa, mutta ennen muuta se tarkoittaa, että saan jatkossa keskittyä entistä enemmän siihen mitä eniten haluan tehdä, kirjoittaa ja valokuvata. Muutos ei tule näkymään teidän suuntaanne kovin dramaattisena, luultavasti näette sen lähinnä hyväntuulisuutena rivien välissä. Valitsen jatkossakin omat kumppanini ja yhteistyöt, joihin lähden mukaan. Markkinointi & Mainonta teki muuten tänään aiheesta haastattelun, jos kiinnostaa lukea.

Kippis Asenne-jengiin liittymiselle – ja siirrytään yhdistymisuutiseen osa kaksi! Ette ole voineet välttyä tutustumasta pitkätukkaan, joka on vilahdellut täällä blogissa jo pitkän tovin. Puhun tietysti Pohjanmaan pojasta, kumppanistani ja työparistani, joka on viimeisen kahden vuoden aikana kuvannut kanssani lähes jokaisen tämän blogin postauksen kuvat.

Hän on kirjoittanut siinä sivussa omassa blogissaan postauksia aina kun on muilta töiltään ehtinyt, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua vähän kummalliselta jakaa asioita ja voimavaroja kahteen eri osoitteeseen. Kirjoitimme jokatapauksessa samoista seikkailuista, julkaisimme yhdessä otettuja valokuvia, matkustimme yhdessä ja työskentelimme tiiviinä tiiminä. Kun meille selvisi, että seuraajistammekin suurin osa ovat yhteiset, päätimme, että parasta keskittyä jatkossa kahden kanavan sijaan yhteen yhteiseen. Näin molemmille jää aikaa ja energiaa myös blogeihin liittymättömiin projekteihin – ja siihen kuuluisaan vapaa-aikaan, jota ei ole kummallakaan ollut liikaa. Uskon, että nämä molemmat heijastelevat vain ja ainoastaan positiivisesti myös tälle tontille.

Jarno liittyy siis tästä päivästä alkaen toiseksi kirjoittajaksi rinnalleni, ja siirtyy samalla Asennemedian riveihin kanssani. Toinen kippis! Tämähän on oikeastaan kahden liiton sijaan kolmen kimppa.

Jarno ottaa tästä eteenpäin rinnallani suuremman ja näkyvämmän roolin, joka tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että blogi päivittyy jatkossa useammin, kun täällä on äänessä yhden sijaan kaksi. Jos haluatte jatkossakin lukea ainoastaan minun juttujani, se onnistuu helposti klikkaamalla sivupalkissa olevan profiilikuvani alla olevasta linkistä. Jos taas haluatte tarkastella erikseen Jarnon kirjoituksia, klikkaatte linkkiä Jarnon kuvan alta.

Päästetään vielä mies kertomaan uutisesta omin sanoin!

Moi, Jarno täällä – se pitkätukkainen tyyppi Stellan kuvista. Avaan suuni täällä ensimmäistä kertaa ja voin kertoa, että jännittää. Teitä lukijoita on täällä tietääkseni melkoinen määrä! Toivon olevani teille sen verran tuttu, että kahvit eivät mene väärään kurkkuun Stellan uutisesta.

Jännityksestä huolimatta tuntuu luontevalta jatkumolta, että tarinamme ja kuvamme löytyvät tästä eteenpäin yhdestä osoitteesta. Perusmeno pysynee ennallaan, mun juttuni tulevat vain täydentämään teille tuttua sisältöä. Olen kirjoitellut omaa blogia vuosikausia, mutta nyt on edessä kasvun ja kehityksen paikka, kun kirjoitukseni julkaistaan tästä eteenpäin taitavan tyttöystäväni tekstien joukossa: täytyy alkaa luottaa omaan ääneen ja pitää kiinni siitä. Olla vertaamatta itseään muihin, ottamatta turhia paineita. Mun ääneni saa kuulostaa multa, toivon että tekin pidätte siitä. Vanhat postaukseni löydätte nyt täältä Stellan arkiston joukosta, ne muuttivat tänne kommenteineen.

Teen parhaani lunastaakseni paikkani kakkoskirjoittajana Stellan rinnalla ja olen pelkästä mahdollisuudesta kiitollinen. Näen jo silmissäni paljastuspostauksia kulissien takaa – KATSO KUVAT HUIPPUBLOGGAAJAN SALATUSTA ELÄMÄSTÄ! Hmm… näen myös kuinka nukun sohvalla siitä eteenpäin.

Huhupuheet salatusta elämästä ovat ehkä vahvasti liioiteltuja, mutta saan kuulemma silti paljastaa jotain. Jos olette aina halunneet tietää Stellasta jotain sellaista mitä ette ole kehdanneet kysyä häneltä, nyt on koittanut teidän tilaisuus: kysy mitä haluat, minä vastaan! Pidätän tietysti oikeuden sivuttaa hölmöilyt, mutta tehän olette muutenkin liian fiksuja sellaiseen. Kysymyksiä kerkeää jättää ensi viikon alkuun asti, sen jälkeen kokoan ne yhteen ja julkaisen vastaukset. Kommenttilaatikko on siis teidän.

Stella täällä taas! Jännittää vähän millaisia kysymyksiä keksitte esittää, mutta oikeasti tulin vielä sanomaan, että kiitos kaikille, kun olette mukana. Toivon, että näiden muutosten myötä blogista tulee entistä viihtyisämpi ja elävämpi paikka sekä meille että teille. Kiitokset myös postaustoiveita jättäneille, joukossa oli monta inspiroivaa aihetta, joita nappaan työn alle heti ensi viikosta alkaen. Vielä kerran kippis ja kimallusta perjantaihinne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suosituimmat postaukset vuonna 2017

Sisältää arvonnan

Seuraa kurkistus vuoden 2017 kaikkein suosituimpiin blogipostauksiin! Kiitos kollegoille kivasta postausideasta – Alexa taisi ensimmäisenä listata oman bloginsa suosituimmat jutut viime vuoden varrelta ja lueskelin kiinnostuneena myös Natan listauksen.

Mennäänpä omaani! Ei ollut suurikaan yllätys, että listan kärkeen kiilasivat isot, ajankohtaiset aiheet. Niihin on tarkoitus tarttua tänä vuonna aiempaa useammin nyt kun olen päässyt vihdoin eroon pitkään vaivanneesta blogiummetuksesta (jos olet nyt ihan että mistä tuo muija horisee, sivusin aihetta syksyisessä kirjoituksessa).

Muita yllätyksiä osui kyllä blogin statistiikassa vastaan. Oli esimerkiksi tosi ilahduttavaa nähdä, että yli puolet suosituimmista jutuista olivat kaupallisia kampanjoita! Toivon sen tarkoittavan sitä, että olen onnistunut tekemään niistä teidän mielestä lukemisen arvoisia ja valinnut aiheita, jotka sopivat blogiin ja kiinnostavat teitä. Yhteistyöjuttuihin tulee monesti panostettua enemmän kuin niinsanottuihin tavallisiin postauksiin, koska haluan varmistaa, että niistä löytyy tarttumapintaa – olipa se sitten viihdearvoa, informaatiota tai inspiraatiota.

Lopusta löytyy muuten arvonta, joten loikkaa suoraan sinne, jos lista ei kiinnosta!

Vela vai vasta päättämässä?

Ei tosiaan yllättänyt, että lasten hankintaa (tai hankkimattomuutta) käsittelevä kirjoitus nousi listan ykköseksi – niin paljon se herätti keskustelua, sai somejakoja ja keräsi tykkäyksiä. Olen vieläkin onnellinen siitä kuinka rakentavaa keskustelu aran aiheen ympärillä oli. Kiitos, että jaoitte tarinoitanne ja ajatuksianne, niistä oli minulle (ja varmasti muille lukijoille) tosi iso ilo. Oli huojentavaa huomata, etten ole yksin pohdintojeni kanssa.

Minä myös

Sosiaalisessa mediassa vellonnut #metoo-keskustelu seksuaalisesta häirinnästä sai minutkin tarttumaan kynään, koska kokemusta ikävä kyllä löytyy varhaisteinivuosista saakka enkä ole ikinä puhunut siitä julkisesti, vaikka todellakin olisi pitänyt. Juuri tälläisiä asioita on tärkeää tehdä näkyviksi eikä vaieta ja antaa niiden jatkua. Myös tätä kirjoitusta kommentoitiin niin että kommenttiloota nitisi liitoksistaan – kiitos jokaiselle kokemuksiaan jakaneille.

Nanso-postaukset

En olisi arvannut, että pitkän linjan suomalaisen muotitalon kanssa toteutetut blogipostaukset suorastaan dominoisivat tätä listaa! Kärkikymmeniköstä peräti viisi olivat Nanso-kampanjoita: niputin ne nyt yhteen, jotta listalle mahtuisi muutakin. Näitä muotikuvia on tehty vähän siellä sun täällä ympäri maailmaa: listalle nousseista postauksista Loppukesän lempparit kuvattiin Provencessa pienessä Methamiksen kylässä. Loman sietämätön keveys puolestaan kuvattiin yhdessä lempipaikoistani maailmassa, Viequesin saarella Karibialla. Muut listan postauksista olivat 8 x klassikko kevääseen, Takaisin töissä ja talvista juhlainspiraatioa sisältänyt Viisi valintaa juhlakauteen. Onpa ihana huomata, että postaussarjasta on tosiaan tykätty – olen toki sitä aavistellutkin, koska jutut ovat saaneet pelkkää positiivista palautetta.

Helpompaa elämää

Yhteistyössä Freskan kanssa toteutetussa kirjoituksessa käsittelin asioita, jotka tekevät arjesta helpompaa, parempaa ja ihanampaa. Yksi ehdottomasti tärkeimmistä on siivoaja, joka käy meillä kahden viikon välein. Olen yhä sitä mieltä, että siivoajan palkkaaminen on yksi parhaista sijoituksista, jonka oman arkensa helpottamiseksi voi tehdä, jos ei satu olemaan siivouksesta nauttivaa tyyppiä. Minä en ainakaan ole.

Minusta on kivaa järjestellä kaappeja ja sen sellaista, mutta keskittymiskykyni ei ole koskaan riittänyt perusteelliseen siivoukseen, joka oikeasti alkaa ja loppuu saman päivän aikana. Siivouspäivistäni tulee joka kerta lähipiirin hermoja raastava spektaakkeli, jossa tunnelmat vaihtelevat tunteja kestävistä “oho en muistanutkaan että minulla on tälläinen kirja” -harhapoluista raivareihin. Välillä haen kulmakiskalta motivaatiokaljan tai vien koiran kolmannelle päiväkävelylle ihan vaan päästäkseni pois keskeneräisen siivousprojektin keskeltä.

Kun pahin painajainen tapahtuu

Kuvaus Ranskan roadtripin alkuun osuneesta päivästä, josta tuli viime vuoden pahin – en ole itse pystynyt lukemaan tätä sen jälkeen kun kirjoitin sen. Kahdelle valokuvaajalle satojen tuhansien kuvien menettäminen on iso juttu, mutta positiivista tietysti on, että sen pahempaa ei viime vuonna tapahtunut. Varkausepisodinkin yhteydessä olisi voinut sattua niin paljon ikävämpiä juttuja, nyt selvittiin lopulta pienillä vahingoilla.

Kärkisijoille nousi myös muita viime vuoden aikana julkaistuja matkajuttuja, kuten Tulivuoritutkijana täällä, jonka kirjoitin Balilla tulivuoritilanteen keskeltä, ja Roadtrip Jakartaan joka oli kuvaus hikisestä 32 tunnin automatkasta Indonesian läpi. Mahtavaa, että tykkäätte matkajutuista, sillä niitä on luvassa viime vuoden seikkailuista vielä iso nippu.

Matkan jälkeinen elämä kiinnosti myös, sillä Australian reissun jälkeisiä ajatuksia käsittelevä kirjoitus nimeltä Välitilassa on ollut näemmä tosi tykätty.

Uutta kotia etsimässä

Tämä kirjoitus oli toteutettu yhteistyössä Igglo Rentin kanssa: kauniin kotimme vuokra nousi vuosi sitten kipurajamme tuntumaan ja vaikka viihdymme hyvin, olemme miettineet löytyisikö jostain meille uusi koti. Monia on kiinnostanut mitä asuntoprojektille kuuluu, mutta emme ole reissukiireidemme keskellä ehtineet oikein edistää asiaa muutamaa asuntonäyttöä lukuunottamatta – ne asunnot olivat kauniita, mutta ei meitä varten. Palaan aiheeseen sitten, kun on jotain uutta kerrottavaa!

5 x parempi työhuone

Finnish Design Shopin kanssa yhteistyössä tuotettu kirjoitus työhuoneemme uudesta sisustuksesta rikkoi kaikki blogini aiemmat kommentointiennätykset yli tuhannella kommentillaan, syynä tietysti houkutteleva arvonta. On se työhuonekin tietysti kaunis! Siellä on muuten ehtinyt taas tapahtua muutoksia, meillä nyt elää sisustus ihan koko ajan. Täytyy napsia taas uusia kuvia kun alkuvuoden reissut on hoidettu alta pois.

Hirvein viikko hetkeen

Huonot päivät ja kurjat hetket ovat tietysti osa elämää, mutta en vieläkään muistele lämmöllä tuota eriskummallista viikkoa, jonka seuraukset ovat vieläkin elämässämme monin tavoin läsnä. Palaan tähän vielä jonain päivänä, kun vettä on virrannut joessa tarpeeksi ja aika saanut tehdä armeliaat tehtävänsä.

Suosituimpien postausten joukossa oli muitakin tavalliseen arkeen kurkistavia juttuja, varsinkin niitä joissa ei ole niinsanotusti mennyt kaikki ihan nappiin.

Miesten vuoro

Jussilan perheen miehistä ottamani kuvat saivat isän metsästysharrastuksen takia aikaan hillittömän haloon. Hyvä esimerkki siitä, kuinka bloggaajana ei edes kymmenen vuoden kokemuksen jälkeen aina osaa ennakoida mistä kaikesta voikaan herätä kiihkeää keskustelua! Itse koin ikuistaneeni väläyksen pohjalaisen suvun perinteistä ja muusikkoisän ja -pojan kävelyretkestä, mutta toisten mielestä kuvani uhkuivat testosteroninkatkuista sovinismia.

Asioita jotka muistan Australiasta

Matkustimme loppuvuodesta lapsuudenmaisemiini, ja kertasin sitä ennen asioita, jotka muistin kymmenestä vuodestani Australiassa.

Oli talo ja pimenevässä illassa sirittävät sirkat, takapihan pyykkinarut, joiden läpi tiirasin taivaalle Halleyn komeettaa. Taivaankantta halkova valonjuova, ehkä avaruushulluus sai alkunsa siitä. Vuosi oli 1985 enkä tiennyt vielä mitään tornionjokilaaksolaisista lehmistä. Isä seisoi vieressäni, muistikuvaan ei ole tallentunut sanoja, mutta varmasti niitä oli. Ehkä puhuimme siitä, että seuraavan kerran tuo komeetta osuu kiertoradallaan paljain silmin havaittavaan kohtaan vuonna 2061. Ehkä siitä, että näenköhän sen vielä uudestaan.

Loppuun arvonta! Tämä ei ole sponsoroitu, vaan poimin palkinnon omista ylitsevuotavista kosmetiikkalaareistani: jaossa on Lumenen Harmonia-luonnonkosmetiikkasarjan tuotepaketti. Kysymys kuuluu millaisista tai mistä blogikirjoituksista olette pitäneet tähän mennessä eniten, ja millaisia juttuja toivotte tälle alkaneelle vuodelle? Saatte olla vastauksissanne juuri niin epämääräisiä tai täsmällisiä kuin tahdotte, mutta lupaan poimia konkreettisista postaustoiveista vähintään kymmenen aihetta, jotka toteutan tämän vuoden aikana – kannattaa siis hihkaista, jos on jotain mielessä! Arvontaan ehtii osallistua tiistaihin 23. tammikuuta saakka.

Kymmenen vuotta

Kirjoitus sisältää lentolippuarvonnan!

Ei ehkä uskoisi, mutta siitä on kuulkaas kulunut tasan vuosikymmen kun perustin blogin. No ihan vähän jo yli, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin. Tuntuu hurjalta, että jotkut teistä ovat olleet mukana siitä saakka. Muistatteko alkuajat? Tein pitkää työpäivää monikansallisessa levy-yhtiön markkinointitiimissä ja blogi oli pieni puolisalainen henkireikäni. Se sai alkunsa työkaverini ehdotuksesta: hän oli sitä mieltä että potentiaalisesta blogistani tulisi loistava, mutta epäilen yhä, että hän oli vain kyllästynyt kuuntelemaan kenkäaiheisia monologejani. Niin tai näin, innostuin ideasta: blogi syntyi samana iltana ja sai nimekseen Paras aika vuodesta. Minun nimimerkkini oli Honey Junkie, joka oli sittemmin edesmenneen tamperelaisyhtye Tigerbombsin kirkkaasti hienoin kappale.

Bloggaaminen oli siihen aikaan niin viatonta, kotikutoisen kömpelöä! Ne kiusalliset rappukäytäväposeeraukset, kadulla otetut heilahtaneet kuvat. Aluksi en muiden lailla edes näyttänyt kasvojani. Nimikin paljastui vasta kun blogini muutti Olivian sivuille ja vähän vitsillä alkaneesta harrastuksesta tuli toinen työni. Kymmeneen vuoteen mahtuu niin paljon käänteitä ja ennen muuta niin paljon NOLOJA KUVIA, että päätin säästää ne kokonaan toiseen kirjoitukseen. Muuten tästä tulisi kilometrin pituinen eikä kukaan jaksaisi lukea loppuun asti.

Muistan kutkutuksen, jonka alussa tunsin kun painoin julkaise-nappia. Internet oli avaruus enkä tiennyt onko siellä elollista elämää ennen kuin se alkoi tihkua kommenttien muodossa ruudun läpi. Kymmenen vuotta myöhemmin olen yhä innoissani ja nautin yhä eniten niistä asioista, jotka saivat minut alunperin perustamaan tämän blogin: itseni ilmaisemisesta sanoin ja kuvin, siitä että saan jakaa visuaalisia ja verbaalisia muistiinpanoja samoista asioista kiinnostuneiden kanssa. Siitä yleisuniversaalista helpotuksesta, jonka ihminen tuntee tajutessaan, ettei ole yksin lempijuttujensa, päähänpinttymiensä, pulmiensa ja sekavien olotilojensa kanssa.

Minulla on aina ollut sisäsyntyinen tarve, suorannainen vimma ja pakko kirjoittaa ja kuvata. Lapsena kirjoitin kirjan keijuista, jotka liikkuivat hiirivankkureilla: kiitos äiti, että tämä merkkiteos on vieläkin tallessa kuvituksineen kaikkineen. Sitten perustin heppalehden, jota toimitin ja kuvitin. Sen levikki oli yksi (pikkuveljeni luki sitä kohteliaisuudesta). Kun sain varhaisteininä ensimmäisen kamerani, ei kestänyt kauaa kun ensimmäiset kuvani, ystävieni rockyhtyeestä ottamani epäterävät promokuvat, oli julkaistu paikallislehdessä. Neljätoistavuotiaana olin kyhännyt kasaan ensimmäisen näyttelyni ja voin taata, että Ylitornion kunnan auditoriossa ei oltu koskaan nähty mitään vastaavaa. Jännä juttu, että kunnanjohtaja ei osallistunut näyttelyavajaisiini.

Blogista tuli luonteva kanava asioille, joita olin aina tehnyt – yhtäkkiä niillä vain oli huomattavan iso yleisö. En todellakaan arvannut, että blogista tulisi muutamassa kuukaudessa yksi Suomen luetuimmista, tai että siitä tulisi reilussa vuodessa minulle työ.

Joskus mietin mihin olisin käyttänyt kaiken tämän ajan viimeisen kymmenen vuoden aikana, jos en tähän – ehkä sen pöytälaatikossa kypsyvään, omaa hetkeään odottavaan esikoisromaaniin ja sen seuraajiin? Tai sitten johonkin aivan muuhun. Uskon, että kaikella on tarkoitus, ja että asiat tapahtuvat silloin kun aika on oikea. Paljon on takana, paljon enemmän vielä edessä.

Ja onhan tässä saatu aikaan vuosien varrella muutakin kuin satoja sivuja blogihistoriaa. Tehty kymmenen vuoden levy-yhtiöura. Perustettu, saatettu nousukiitoon ja myyty yksi viestintätoimisto. Kirjoitettu ja kuvattu kaikkea lehtijutuista ja muotipalstoista mainoskuviin (toivon, että kuvien tasossa on tapahtunut kehitystä sitten paikallislehtidebyyttini vuonna 1995).

Olenkin kirjoittanut blogia yhdeksän vuotta kaiken muun ohessa, öisin, lentokentillä ja lentokoneissa, palavereiden välissä, mökillä, ulkomailla. Naputtanut tekstejä ja käsitellyt kuvia hotelliaulassa kun muut ovat nukkuneet. Tämä vuosi on ollut ensimmäinen, kun olen pystynyt keskittymään tähän kunnolla ja se on tuntunut tosi hyvältä. Vuoden lifestyleblogin ehdokkuus The Blog Awardseissa lämmitti sydäntä ja sielua, sillä tuntui, että työ ei ole ollut turhaa. Palkinnot jaetaan tänä iltana enkä ole valitettavasti paikalla kuulemassa kuka onnekas sen saa, mutta tulkaa sitten kertomaan!

Tie tähän tilanteeseen on ollut pitkä. Olen viimeiset viisitoista vuotta edistänyt työkseni kaikkien muiden uraa, mutta en ole koskaan ehtinyt oikein keskittyä omaani. Nyt tuntuu, että siitä huolimatta olen pikkuhiljaa päässyt sinne minne olen halunnutkin, eteenpäin, elämään omannäköistä elämää, jossa saan tehdä asioita jotka kiinnostavat ja inspiroivat minua kaikkein eniten. Päähänpistosta perustettu blogi ei ollut koskaan virallinen osa suunnitelmaa, mutta nyt on vaikeaa kuvitella elämää ilman sitä.

Blogimaailma on muuttunut kymmenessä vuodessa aivan valtavasti enkä ole aina tuntenut sen nykyistä suuntaa ihan omakseni. Jos olen ihan rehellinen, en ole tainnut koskaan oikein kokea kuuluvani joukkoon. Olen hakenut vuosien varrella paikkaani moneen otteeseen, muuttanut kurssia kun on tuntunut siltä, miettinyt voiko tätä tehdä ihan omilla ehdoillaan ja päätynyt aina siihen, ettei ole muuta vaihtoehtoa. Haluan säilyttää tekemisessä ilon ja inspiraation, pitää tämän blogin paikkana johon astun mielelläni kun aamuisin avaan tietokoneen.

Varsinkin viimeisen vuoden kaksi olen pohtinut paljon tämän blogin suuntaa ja tapaa, jolla haluan tätä tehdä. Yrittänyt määritellä ne asiat jotka turhauttavat, miettiä miten korjaisin ne. Olen pikkuhiljaa päässyt asian ytimeen ja tullut siihen tulokseen, että kaikkein eniten haluan kirjoittaa asioista, joita oikeasti ajattelen. En tarkoita että olisin aiemmin valehdellut, olen puhunut täällä aina totta. Oli vaan pitkä ja vaikea vaihe, kun etäännytin itseni. Oli pakko, olin liian väsynyt ja palasina, en olisi pystynyt antamaan enempää kuin annoin, tarvitsin kaiken energiani selviytymiseen. Kirjoitin oikeista kuulumisistani ympäripyöreästi ja syvennyin omien ajatusteni sijaan uuden villapaitani materiaaliin tai lempibändini uuteen levyyn.

Se etäisyyden aika on nyt ohi. Olen koonnut itseni ja ajatukseni, ei ahdista enää olla läsnä, ei pelota pistää itseäni likoon. Eikä minua tietenkään mikään siihen pakota! Bloggaamisessa on aina ollut parasta juuri se, että jokainen saa itse valita mistä kirjoittaa ja millä tavalla. Horisen varmasti jatkossakin musiikista ja villapaidoista, koska harmaan villan vimmasta ja musiikillisista pakkomielteistä tämä kaikki kymmenen vuotta sitten lähti, mutta sen lisäksi haluan tehdä muutakin, tehdä enemmän, tavalla tai toisella käyttää tämän minulle annetun tilan johonkin hyvään tai tärkeään. Tulevaisuus varmasti näyttää mitä se käytännössä tarkoittaa. Ajattelin aloittaa siitä, että kirjoitan kaikesta mistä oikeasti haluan, oli se aihe sitten kevyt tai painava, helppo tai helvetin vaikea.

Olen aina vähän karsastanut metabloggaamista, bloggaamista bloggaamisesta. Olen ottanut vähän jos ollenkaan kantaa blogimaailmassa tapahtuneisiin muutoksiin, blogien kaupallistumiseen tai siihen mitä ajattelen omasta harrastuksesta työksi muuttuneesta blogistani. On pelottanut, että jokin taika menee rikki, jos tuon näkyville ajatukset ja rakenteet näiden päiväkirjamaisten muistiinpanojen takana. Mutta kyllä te tiedätte, että niitä siellä on, vaikken niistä puhuisi – antaa mennä siis vaan. Sanottavaa on tässä vuosien varrella kertynyt, joten ajattelin kirjoitella aiheesta syksyn mittaan pienen juttusarjan verran ja julkaista siinä sivussa myös muutamia arkistojen aarteita vuosien takaa, jos löydän niitä vielä. Kannattaa huudella kommenttilootaan, jos näiden suhteen herää toiveita!

Mutta se minusta, puhutaanpa hetki teistä. Teistä lukijoista on moni tullut tutuksi vuosien varrella, osa nimimerkkiensä ja jättämiensä kommenttien kautta, toiset jopa ihan tosielämän puolella. Joka kerta kun tapaan jonkun teistä koen hetkellistä rimakauhua, kun tajuan miten fiksua ja ihanaa porukkaa siellä ruudun toisella puolella on. Sen huomaa myös blogin ilmapiirissä: kommenttilootassa on ollut viime vuosina rento ja hyvä tunnelma, mistä esimerkkinä erityisen vilkas ja kiihkoton keskustelu siitä kannattaako tehdä lapsia vai ei. Maailma muuttuu ja blogi elää kirjoittajansa mukana, mutta yksi asia on ja pysyy: luen edelleen kaikki kommentit ja iloitsen edelleen jokaisesta.

Kiitos ihan kaikille teille, jotka käytte täällä silloin tällöin, satunnaisesti tai joka päivä viikosta toiseen, koska ilman teitä mitään tästä ei olisi. Tuntuu etuoikeutetulta saada olla kirjoitusteni ja kuvieni muodossa osa teidän aamupalapöytää, bussimatkoja, kahvihetkiä ja missä ikinä tätä blogia luettekaan.

Siksi haluaisinkin antaa puheenvuoron seuraavaksi teille ja kuulla: mitä te oikein ajattelette tästä kaikesta? Antakaa tulla niin risut kuin ruusut! Kiinnostaa myös millaiset jutut ovat teistä kiinnostavimmat ja inspiroivat, mistä olette tykänneet eniten, mistä vähiten? Olen aina ollut kiinnostunut rakentavasta palautteesta ja varsinkin nyt, kun blogin suuntaa on pohdittu henkilökohtaisissa kehityskeskuteluissani, otan enemmän kuin kiitollisena kaikki teidän ajatukset vastaan.

*** Arvonta on päättynyt, kiitos osallistuneille! Voitto osui nimimerkki vaivan kohdalle. Voittajaan on otettu henkilökohtaisesti yhteyttä. ***

Haluaisin kiittää teistä jokaista nyt ja aiemmin jättämistänne kommenteista, mutta teitä on sen verran paljon, että se olisi vähän vaikeaa. Yhteistyökumppanini momondo on luvannut kuitenkin lahjoittaa 150 euron lentolahjakortin kaikkien kommentoineiden kesken! Onnetar valitsee joukostanne tuon onnekkaan voittajan 10. marraskuuta mennessä, joten hyvin ehtii mukaan vielä ensi viikolla. Lennot on valittava marraskuun loppuun mennessä ja ne voivat ajoittua mihin tahansa ajankohtaan vuosien 2017-2018 aikana. Kurkkaa myös muut kilpailun ehdot.

Ei siis muuta kuin KIPPIS MEILLE KAIKILLE ja antakaa kommenttilootan laulaa! Kirjoitin tämän tekstin muuten lentokoneessa matkalla Australiaan. On vahva tunne, että tämä on jonkinlaisen aikakauden loppu ja jonkin toisen alku.

Ehdolla vuoden lifestyleblogiksi

Olen kirjoittanut blogia melkein päivälleen kymmenen vuotta(!) enkä ole vieläkään oppinut luontevasti kertomaan, jos olen antanut lehteen haastattelun, olen menossa televisioon talkshow-vieraaksi tai olen ehdolla vaikkapa blogipalkintogaalassa. Olen ehkä hipaissut asiaa sivulauseessa, vihjannut siitä Instagramissa tai kertonut siitä kolme viikkoa myöhemmin, kun asia ei varmasti ole kenellekään enää mitenkään relevantti tai ajankohtainen.

Tällä typeryydellä on osittain tekemistä työhistoriani kanssa: työskentelin vuosikausia levy-yhtiöissä artistien taustatiimeissä ja nolostuin joka kerta, kun työtoveri tai – auta armias – joku artisteista intoili blogistani. Minun tehtäväni oli edistää heidän uraansa, ei omaani. Vuosien ajan jopa kieltäydyin suurimmasta osasta pyydetyistä haastatteluista, koska tunsin joutuvani väärälle puolelle pöytää ja asettavani ammatillisen uskottavuuteni vaakalaudalle. Ehkä silloin, blogien alkuaikoina, olikin vähän niin. Nykyisin pidetään pelkkänä plussana, jos pr-työtä, viestintää ja markkinointia tekevät ovat itsekin läsnä somemaailmassa.

Toinen ja tärkeämpi syy on silti ollut se, etten ole oikein kehdannut pitää meteliä tekemisistäni. Olen voittanut vuosien varrella blogillani jokusen palkinnon ja ollut joka kerta siitä yhtä hämillään. Olen aina omasta mielestäni alisuorittanut, rustannut postauksia öisin kaiken muun ohella. En ole katsonut ansaitsevani tekemisilläni mitään erityishuomiota – ei nyt tehdä tästä numeroo tai joku huomaa, että minä olen pelkkä huijari. Kyllä, olen kävelevä koulukirjaesimerkki huijarisyndroomasta. Juuri siitä samasta asiasta, josta läksytän monia ystäviäni, kun he eivät osaa arvostaa omia tekemisiään, taitojaan ja saavutuksiaan.

Tämä on kymmenes vuoteni bloggaajana ja samalla ensimmäinen vuosi, kun teen tätä täyspäiväisesti. Siksipä ajattelin nyt olla hetken itselleni ystävä ja ottaa itseäni niskasta kiinni, kasvaa karvan verran sekä ihmisenä että ammattilaisena ja kertoa teille, että blogini on ehdolla vuoden lifestyleblogiksi The Blog Awardseissa. Olen tosi iloinen ja otettu kunniasta, ja kiitos siitä kuuluu teille, sillä tuomaristo on tiettävästi valinnut ehdokkaat lukijoiden esittämien ehdotusten joukosta.

Lifestyle-kategoriassa on lisäkseni ehdolla Mustarttu ja Hermanni, onnea heille ja kaikille muillekin ehdokkaille. Tuomaristo valitsee kategorioiden voittajat, mutta lisäksi lukijat saavat äänestää oman suosikkinsa. Jos siis haluat antaa äänesi, voit tehdä sen valitsemalla suosikkisi täällä 15. lokakuuta mennessä.

Ajattelin muutenkin tänä syksynä avata sanaista arkkuani aiheesta bloggaaminen, sillä vuosikymmen bloggaajana on toden totta kilahtamassa mittariin ja ajattelin, että sellaista sopii hiukan juhlistaa. Palaan lähipäivinä aiheeseen!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Radioaalloilla

2015-09-09-stellaharasek-dream-radiohelsinki

Hups – tarkoitus oli vinkata tästä vähän aiemmin, mutta hoppu mikä hoppu. D.R.E.A.M. kutsui meikän tänään Radio Helsingin taajuuksille juttelemaan muodista, musiikista, New Yorkista ja siitä miten MC Solaar on niin kova. Stockan syysmuotinäytöksessä nappaamassani kuvassa lymyilevät ihanat D.R.E.A.M. -muijat Taika Mannila ja Lina Schiffer, jotka olivat näytöksessä soittamassa levyjä. Tykkään ohjelman kuvauksesta: Infinite love 4 dem dreamy tunes, bad ass beats & take-no-prisoners lyrics. Radioaalloilla tänään puoli seiskan aikoihin – kuullaan!

PS. Pienet koirat tulevat mukaan studiokoiriksi. Jos kuuluu surkeaa vinkumista, se ei johdu siitä, että niitä rääkätään, vaan siitä, että kukaan ei ole saanut niiden raideria, jossa mainitaan Roslundin nyhtöpossu. Sijaitseehan radion toimitus sentään Teurastamolla, kaikkien aikojen possuapajilla.