Marraskuu vuosi sitten

Kun kirjaa yli kymmenen vuoden ajan internetiin huomioita ja havaintoja päiviensä varrelta, tulee huomaamattaan kertyneeksi melkoista elävää arkistoa omasta elämästään. Joskus tekee mieli selata sitä taaksepäin, tsekata esimerkiksi mitä teki ja mistä kirjoitti vuosi sitten näihin aikoihin. Tai ihan vaan katsella kuvia, yrittää nähdä niiden taakse ja muistaa mitä silloin ajatteli, oliko enemmän onnellinen vai väsynyt, enemmän läsnä vai etäällä? Viimeisessä kuvassa olemme juuri saapuneet Australiaan, se matka on yksi niistä tarinoista, joka on vielä kerimättä auki. Ehkä pian on sen aika.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Bloggaajan vapaapäivä

Anteeksi radiohiljaisuus! Kaikki on hyvin, piti vaan huilia hetki ja tehdä muita asioita.

Hätkähdin yksi päivä kun tajusin, että olen kirjoittanut blogia kohta yksitoista vuotta. Se on nykymittareilla pitkä aika missä tahansa työssä, vaikka aloin tehdä tätä ammattimaisesti vasta vuoden pari blogin perustamisen jälkeen. Yksi yleisimmistä kysymyksistä, johon saan vastailla kun puhun ihmisten kanssa työstäni, on: eikö minua ahdista jakaa netissä niin paljon niin isolle ihmisjoukolle?

Rehellinen vastaus on aina ollut ei. Johtuu todennäköisesti työtaustastani, aloitin kaksikymppisenä päivätyön monikansallisessa levy-yhtiössä, jossa olin päivittäin tekemisessä julkisuuden kanssa. Muutama vuosi myöhemmin vedin osana työtäni artisteille mediavalmennuksia ja koulutin heidät kohtaamaan toimittajat, suorat tv-haastattelut ja juorupalstojen jutut. Olisi ollut ihme, jos en olisi itsekin ollut siltä pohjalta keskivertoa paremmin varustautunut julkiseen työhön ja sen lieveilmiöihin.

Olen kiitollinen siitä, että työkokemukseni ansiosta olen osannut alusta asti suodattaa, suhteuttaa ja sietää. Kaikkia näitä taitoja on tarvittu ja toki ne ovat matkan varrella myös hioituneet omaan tilanteeseen sopivaksi. On nimittäin iso ero julkaiseeko artistina musiikkia vai kirjoittaako omana itsenään omaan elämään perustuvaa blogia. Ensinmainitussa arvostellaan pääasiassa teosta, joskus artistin imagoa, sitä mitä hän yhdessä levy-yhtiönsä markkinointitiimin kanssa on päättänyt näyttää. Jälkimmäisessä julkisen ruodinnan kohteena on useimmiten ihan todellinen ihminen, kokonainen elämä. Teen minäkin valintoja sen suhteen mitä annan itsestäni, mutta kaikki se on minua, ei mikään rooli, rakennettu hahmo tai taiteensa taakse vetäytyvä alter ego.

Rajanveto sisällön suhteen on vuosien kokemuksesta huolimatta usein hankalaa. Blogi elää kirjoittajansa mukana ja jatkuvasti saa määritellä uudelleen paljonko haluaa ja voi kertoa, millaisista asioista, miten syvälle haluaa sukeltaa. Ihaninta olisi kirjoittaa avoimesti melkein kaikesta samalla tavalla kuin asioita jaetaan hyvän ystävän kanssa, mutta se ei vaan ole mahdollista. Ulkopuolelle jää monenlaista: asiat joihin liittyy muitakin ihmisiä kuin minä, keskeneräiset suunnitelmat joista ei voi vielä puhua julkisesti, henkilökohtaiset jutut jotka eivät kuulu muille kuin minulle ja kaikkein lähimmille. Ei sekään ole aina mustavalkoista. Olen kirjoittanut täällä asioista, joista en suinkaan ole puhunut syvemmällä tasolla edes kaikkien ystävieni kanssa, kuten lastenhankintaan liittyvistä ajatuksistani, kohtaamastani seksuaalista häirinnästätyöuupumuksesta ja hahmottomasta alakulosta, jota on joskus vaikea ravistella pois.

Ei tätä työtä ole tietenkään mikään pakko tehdä näin. Ainahan voisin jättää oman elämäni taka-alalle ja kirjoittaa yleisistä asioista kertomatta oikeastaan mitään todellista itsestäni: kuljettaa blogia suuntaan, joka perustuu naistenlehtimäisellä otteella toimitettuihin vinkkijuttuihin ja siloitelluihin valokuviin. Mutta sitten voisin yhtä hyvin mennä toimittajaksi tai valokuvaajaksi naistenlehteen ja löytää itseilmaisun vimmalleni muita kanavia.

Siksi haluan olla mahdollisimman avoin ja rehellinen, kirjoittaa asioista, joita oikeasti näen ja ajattelen. Sillä tavoin kirjoittaminen on minulle luontevinta ja kiinnostavinta. Jakamisen halusta tämä blogi sai alkunsa melkein yksitoista vuotta sitten, ja se sama ajaa minua yhä, vaikka tästä tulikin lopulta myös työ. Tekin taidatte tykätä eniten jutuista, jotka on kirjoitettu sydämellä, eikä ihme! Kyllä sen erottaa, kun sanat pulppuavat syvältä. Joskus kerron kaiken mitä asiasta ajattelen, toisinaan jätän riveihin ilmaa ja kirjoitan sen minkä voin. Tiedän, että suurin osa teistä ymmärtää sen eikä odotakaan enempää.

Vaikka editointi kuuluu työnkuvaan, blogiin päätyy paljon todellista: omia kuulumisia, haja-ajatuksia ja muistiinpanoja, tarinoita tosielämästä. Eikä vain tekstien tasolla – lähes kaikki täällä julkaistut kuvat ovat aitoja, ei-lavastettuja, ei-rakennettuja, vaan hetkessä ja tilanteessa napattuja, myöhemmin blogiin poimittuja. Kahden valokuvaajan taloudessa kuvia syntyy ilman, että niitä tarvitsee erikseen ryhtyä ottamaan. Vain yhteistyökampanjoihin liittyvät kuvaukset vaativat suunnittelua – ne ovat tilaustöitä, jotka sijoittuvat oikeaan elämään. Kun ne valitsee huolella, eli tekee vain niitä, jotka kiinnostavat ja tuntuvat oikeilta, nekin syntyvät luontevasti ja rennosti.

En muuttaisi tästä mitään. En halua häivyttää todellista minää taka-alalle ja alkaa suunnitella ja tuottaa kaikkea blogisisältöä kuin lehtitoimitus, silloin tästä katoaa kaikki autenttisuus ja spontaanius. Mutta ensimmäistä kertaa näiden vuosien aikana on viime kuukausina on alkanut vähän väsyttää tietoisuus siitä, että kaikki minkä itsestäni annan ja jaan, voidaan kääntää minua vastaan. Moni asia, joista haluaisin kirjoittaa, roikkuu yhä luonnoksissa odottamassa sopivaa hetkeä, koska kerään vielä voimia ottaa vastaan kaikki sen riepottelu, joka teksteistäni seuraa. Ihan kuin ilmapiiri olisi kiristynyt. Joka asiassa halutaan nähdä jotain negatiivista. Mielensäpahoittajia piisaa ja joku loukkaantuu aina, vaikka kirjoittaisi vain itsestään. Kaupallisuus se vasta saatana on, vaikka luulisi, että näiden vuosien aikana oltaisiin jo opittu rinnastamaan blogit muihin mainosrahoitteisiin (ja sen vuoksi kuluttajille ilmaisiin) medioihin. Bloggaajalta kyllä odotetaan ja vaaditaan kaikenlaista, mutta mitään ei saisi saada vastineeksi, ei varsinkaan palkkaa.

Liika varominenkaan ei silti kannata. Se johtaa kädenlämpöiseen jälkeen, joka ei liikuta, inspiroi tai ilahduta ketään. Sitäpaitsi bloggaaja ei voi kuitenkaan koskaan voittaa, vaikka varoisi kuinka. On eriskummallista tehdä työtä, jossa ei ole koskaan tarpeeksi – ei ikinä tarpeeksi esikuvallinen, ei tarpeeksi tavallinen. Samaan aikaan pitäisi olla täydellinen ja inhimmillinen, samaistuttava, rosoinen. Jatkuvasti pitäisi muuttua, jotta pysyisi yllätyksellisenä ja kiinnostavana, mutta ei tietenkään saa muuttua liikaa eikä nyt ainakaan kenenkään mielestä väärään suuntaan. Ja mitä tekeekään, tekee jonkun mielestä väärin. Useimmiten se naurattaa, joskus se uuvuttaa. Viime aikoina tavallista enemmän jälkimmäistä.

Silloin täytyy ottaa pieni tauko, viettää muutaman päivän tai viikon under radar, katseiden ulottumattomissa. Tehdä asioita kertomatta siitä kenellekään, iloita siitä että juuri nyt kukaan ei ole tekemisistäni mitään mieltä. Ja muistuttaa itseään tosiasioista, kuten esimerkiksi siitä mikä tämän blogin tavoite on.

Osa blogien viehätystä piilee tottakai siinä, että saa seurata jonkun toisen elämää, kulkea mukana elämänvaiheesta toiseen ja jännätä mitä tapahtuu seuraavaksi. Siitä huolimatta tämän blogin pääasiallinen tarkoitus ei ole olla julkinen päiväkirja, vaan paikka, jossa saan jakaa iloa, ideoita ja inspiraatiota, puhua asioista joita muutkin mahdollisesti pohtivat, tarjota samaistumispintaa niin hyvässä kuin huonossa, ehkä herättää ajatuksia, saada pohtimaan asioita uudesta näkökulmasta. 99% teistä lukijoista olette ihania, viisaita ihmisiä, jotka ymmärrätte tämän. On turha antaa sen yhden prosentin uuvuttaa.

Sitä vaan halusin sanoa, että akut on ladattu ja täällä ollaan taas. Kiitos, että tekin olette.

PS. Nata kirjoitti juuri vähän samaa aihetta sivuten.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Blogiliittoja

Mikä olisikaan parempi hetki julkistaa uutisia kuin talven pahimman lumimyrskyn jälkeinen liikennelakkokaaos? EI MIKÄÄN! Seuraa siis tiedotusluontoista asiaa – on nimittäin kaksi uutista, joihin molempiin liittyy yhdistyminen.

Blogini täytti viime syksynä vuosikymmenen. Se on nuoressa blogimaailmassa pitkä aika, oikeastaan ikuisuus, koska blogini sai alkunsa ihan ensimmäisten kaltaistensa joukossa. Siitä vuosikymmenestä olen kirjoittanut ammattimaisesti, siis työkseni, melkein yhdeksän vuotta. Muutin viisi vuotta sitten edellisen työnantajani sivuilta takaisin omilleni, omaa nimeäni kantavaani osoitteeseen, ja olen vastannut blogini kaupallisista kumppanuuksista siitä saakka itsenäisesti. Se oli oikea siirto: olin kaivannut omaa vapauttani, sitä että saisin päättää itse kaikista omaan blogiini liittyvistä asioista ja toteuttaa yhteistyöt omilla ehdoillani. Viestinnän ammattilaiselle se oli myös luonteva veto, sillä markkinointikuviot olivat minulle työni kautta enemmän kuin tutut.

Kolikon kääntöpuoli on tullut kuluneen viiden vuoden aikana tutuksi: varsinaisen bloggaamisen lisäksi taustalla tapahtuvaan työhön kuluu tajuttoman paljon tunteja ja energiaa, kun kaikki asiakkaiden tapaamisesta tarjousten tekemiseen, aikataulutukseen ja raportointiin tehdään itse. Olen silti kokenut oman itsenäisyyteni niin tärkeäksi, etten ole oikeastaan edes harkinnut muuta vaihtoehtoa.

Moni on ehkä hoksannut, että olen tehnyt viimeisen vuoden aikana jonkin verran yhteistyötä Asennemedian kanssa, vaikken ole osa Asenne-jengiä. Se oli alkuun ujo kokeilu, joka sai jatkoa, sillä yhteinen sävel Ullan kanssa löytyi nopeasti. Olemme molemmat yrittäjiä, joita ajaa sama vimma, halu viedä eteenpäin omaa visiota, toteuttaa omaa näkemystä ja tehdä se mahdollisimman hyvin. Molemminpuolinen kunnioitus ja toisen osaamisen arvostus on tehnyt yhteistyöstä mutkatonta.

Asennemedia ei ole blogiportaali, vaan agentuuri, joka vastaa edustamiensa bloggaajien kaupallisista kumppanuuksista. Ero saattaa asiaan perehtymättömän korvaan kuulostaa pieneltä, mutta todellisuudessa se on merkittävä. Jokainen blogi pyörii omassa itsenäisessä osoitteessaan ja jokainen bloggaaja pyörittää omaa bisnestään, jonka taustajoukoissa Asennemedia toimii. Oma päätösvalta ja visio ei ole uhattuna, vaan sitä tuetaan.

Nyt on koittanut oikea hetki virallistaa suhde ja heittäytyä kokonaan Asennemedian riveihin. Ei vaan ollut enää mitään syytä olla heittäytymättä, sillä tiedän etten menetä itsenäisyyttäni tai joudu tinkimään muusta tärkeästä. Olen tosi innoissani – se tarkoittaa, että pääsen osaksi lahjakkaiden kollegoiden joukkoa, mutta ennen muuta se tarkoittaa, että saan jatkossa keskittyä entistä enemmän siihen mitä eniten haluan tehdä, kirjoittaa ja valokuvata. Muutos ei tule näkymään teidän suuntaanne kovin dramaattisena, luultavasti näette sen lähinnä hyväntuulisuutena rivien välissä. Valitsen jatkossakin omat kumppanini ja yhteistyöt, joihin lähden mukaan. Markkinointi & Mainonta teki muuten tänään aiheesta haastattelun, jos kiinnostaa lukea.

Kippis Asenne-jengiin liittymiselle – ja siirrytään yhdistymisuutiseen osa kaksi! Ette ole voineet välttyä tutustumasta pitkätukkaan, joka on vilahdellut täällä blogissa jo pitkän tovin. Puhun tietysti Pohjanmaan pojasta, kumppanistani ja työparistani, joka on viimeisen kahden vuoden aikana kuvannut kanssani lähes jokaisen tämän blogin postauksen kuvat.

Hän on kirjoittanut siinä sivussa omassa blogissaan postauksia aina kun on muilta töiltään ehtinyt, mutta jossain vaiheessa alkoi tuntua vähän kummalliselta jakaa asioita ja voimavaroja kahteen eri osoitteeseen. Kirjoitimme jokatapauksessa samoista seikkailuista, julkaisimme yhdessä otettuja valokuvia, matkustimme yhdessä ja työskentelimme tiiviinä tiiminä. Kun meille selvisi, että seuraajistammekin suurin osa ovat yhteiset, päätimme, että parasta keskittyä jatkossa kahden kanavan sijaan yhteen yhteiseen. Näin molemmille jää aikaa ja energiaa myös blogeihin liittymättömiin projekteihin – ja siihen kuuluisaan vapaa-aikaan, jota ei ole kummallakaan ollut liikaa. Uskon, että nämä molemmat heijastelevat vain ja ainoastaan positiivisesti myös tälle tontille.

Jarno liittyy siis tästä päivästä alkaen toiseksi kirjoittajaksi rinnalleni, ja siirtyy samalla Asennemedian riveihin kanssani. Toinen kippis! Tämähän on oikeastaan kahden liiton sijaan kolmen kimppa.

Jarno ottaa tästä eteenpäin rinnallani suuremman ja näkyvämmän roolin, joka tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että blogi päivittyy jatkossa useammin, kun täällä on äänessä yhden sijaan kaksi. Jos haluatte jatkossakin lukea ainoastaan minun juttujani, se onnistuu helposti klikkaamalla sivupalkissa olevan profiilikuvani alla olevasta linkistä. Jos taas haluatte tarkastella erikseen Jarnon kirjoituksia, klikkaatte linkkiä Jarnon kuvan alta.

Päästetään vielä mies kertomaan uutisesta omin sanoin!

Moi, Jarno täällä – se pitkätukkainen tyyppi Stellan kuvista. Avaan suuni täällä ensimmäistä kertaa ja voin kertoa, että jännittää. Teitä lukijoita on täällä tietääkseni melkoinen määrä! Toivon olevani teille sen verran tuttu, että kahvit eivät mene väärään kurkkuun Stellan uutisesta.

Jännityksestä huolimatta tuntuu luontevalta jatkumolta, että tarinamme ja kuvamme löytyvät tästä eteenpäin yhdestä osoitteesta. Perusmeno pysynee ennallaan, mun juttuni tulevat vain täydentämään teille tuttua sisältöä. Olen kirjoitellut omaa blogia vuosikausia, mutta nyt on edessä kasvun ja kehityksen paikka, kun kirjoitukseni julkaistaan tästä eteenpäin taitavan tyttöystäväni tekstien joukossa: täytyy alkaa luottaa omaan ääneen ja pitää kiinni siitä. Olla vertaamatta itseään muihin, ottamatta turhia paineita. Mun ääneni saa kuulostaa multa, toivon että tekin pidätte siitä. Vanhat postaukseni löydätte nyt täältä Stellan arkiston joukosta, ne muuttivat tänne kommenteineen.

Teen parhaani lunastaakseni paikkani kakkoskirjoittajana Stellan rinnalla ja olen pelkästä mahdollisuudesta kiitollinen. Näen jo silmissäni paljastuspostauksia kulissien takaa – KATSO KUVAT HUIPPUBLOGGAAJAN SALATUSTA ELÄMÄSTÄ! Hmm… näen myös kuinka nukun sohvalla siitä eteenpäin.

Huhupuheet salatusta elämästä ovat ehkä vahvasti liioiteltuja, mutta saan kuulemma silti paljastaa jotain. Jos olette aina halunneet tietää Stellasta jotain sellaista mitä ette ole kehdanneet kysyä häneltä, nyt on koittanut teidän tilaisuus: kysy mitä haluat, minä vastaan! Pidätän tietysti oikeuden sivuttaa hölmöilyt, mutta tehän olette muutenkin liian fiksuja sellaiseen. Kysymyksiä kerkeää jättää ensi viikon alkuun asti, sen jälkeen kokoan ne yhteen ja julkaisen vastaukset. Kommenttilaatikko on siis teidän.

Stella täällä taas! Jännittää vähän millaisia kysymyksiä keksitte esittää, mutta oikeasti tulin vielä sanomaan, että kiitos kaikille, kun olette mukana. Toivon, että näiden muutosten myötä blogista tulee entistä viihtyisämpi ja elävämpi paikka sekä meille että teille. Kiitokset myös postaustoiveita jättäneille, joukossa oli monta inspiroivaa aihetta, joita nappaan työn alle heti ensi viikosta alkaen. Vielä kerran kippis ja kimallusta perjantaihinne!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA