PINKIT PÄIVÄT

Kevään ensimmäiset merkit: pinkkeinä palavat auringonlaskut. Niitä ei voi olla huomaamatta, mutta harva tunnistaa ne siksi mitä ne ovat: vihjeiksi siitä, että ovella kurkkii ujo uusi vuodenaika, joka pohtii oikeaa hetkeä astua sisään. Ei vielä, ei vielä, mutta pian. Sitä odotellessa koko kaupunki värjäytyy kirkkaina iltoina vaaleanpunaiseksi tavalla, joka aiheuttaa akuuttia läikähtelyä rinnassa. Sunnuntaina katselin sitä vain ikkunasta, eilen pääsin ulos asti. Karkasin töideni ääreltä pienelle kävelylle Jarnon ja Juno-koiran kanssa, tarvitsin happea ja hetken tauon silmissä vilisevistä sanoista ja sähköposteista. Sitäpaitsi kadulta hohkasi valo, jonka kutsu oli mahdoton vastustaa.

Vähän väsynyt nainen se siinä sulautuu lempiseiniinsä kotikulmillaan. Olin valvonut edellisenä yönä liian myöhään: naputtanut töitä ja saanut vihdoin ajatuksen päästä kiinni enkä malttanut lopettaa. Aamulla avasin tietokoneen heti kun sain silmät auki ja jatkoin siitä mihin yöllä lopetin. Koirat – oma ja lainaeläin – kuorsasivat iglussaan välittämättä vähääkään siitä, että joidenkin on tehtävä töitä, joilla maksetaan vuokra, mäykkypata ja muut elämän jatkumisen kannalta välttämättömät (vielä koittaa se päivä kun pistämme molemmat Ärrän kassalle myymään hodareita henkensä pitimiksi). Aamun pelasti ämpärillinen kahvia ja Italian matkaltaan palannut Mikko, joka piipahti kahville ja toi tullessaan pussillisen tuoreita mantelikakkuja. Että voikin aamuapatia kaikota sekunnissa taivaan tuuliin ja tilalle tulla karvasmantelilta maistuva kepeys! Italialaiset ovat neroja.

Sulat kadut eivät kerro keväästä vielä mitään, samalla tavalla on märkää niin joulukuussa kuin juhannuksena. Väristä sen erottaa: asfaltti kiiltää samoissa magentan sävyissä kuin taivas. Ja kun plussan puolelle nousseet lämpö leijailee kaduilla vielä auringon laskettua, muistaa taas millaista on kulkea ulkona, kun kylmä ei nosta hartioita korviin ja takin tarkenee jättää auki.

Tuli tuolla pinkeillä kaduilla mieleen Uber-kuski, keski-ikäinen kiinalainen mies, joka vei minut viime perjantaina Kallioon. Hän kertoi rakastavansa tanssimista ja kysyin missä hän käy. Well I don’t actually go anywhere to dance, hän vastasi, I just stop the car and dance in the streets. Loppumatkan keskustelimme sivistyneesti kuin ketkä tahansa aikuiset siitä olemmeko parempia karaokelaulajia selvinpäin vai humalassa. Näen yhä mielessäni kiinalaisen miehen joka tanssii tyhjällä tiellä autoradionsa tahtiin. Mikä odottamaton mielikuva! Olen myös varma, että tässä piilee jokin opetus.

Koira vaappuu kaupungilla sonnustautuneena villapaitaan, joka saa sen näyttämään vyötiäiseltä. Kun kaduilla siroteltu suola alkaa kirvellä polkuanturoissa, vyötiäinen lopettaa vaappumisen ja jää surkeana paikalleen nostelemaan tassujaan, kunnes pääsee syliin. Kuljetan taskussa pientä pyyhettä, jolla saan sen tassut kuivattua ja luulen, että olemme yhtä mieltä siitä, että se seuraava vuodenaika on jo todella, todella tervetullut. Junoa ei tanssita kaduilla ennen kuin ne ovat kuivat ja suolattomat – paitsi jos joku rapistelee juustohampurilaisen käärepapereita raitiovaunupysäkillä. Silloin vyötiäinen ilahtuu ja saattaa esittää pienen spontaanin vokottelusamban. Se on läheistä sukua onnensamballe, joka nähdään kotikeittiössämme joka aamu ja ilta hetkeä ennen kuin ruokakuppi lasketaan lattialle.

Siitä en ole ollenkaan pahoillani, että pipokausi jatkuu vielä. Pörröinen pipo on Balmuirilta saatua kid mohairia* – samaa sarjaa kuin huivini* mutta sävyltään hitusen intensiivisempi. Salaa haluaisin tuon hattaraisen pipon kaappiini kaikissa eri sävyissä, mutta ehkä selviän tällä vaaleanpunaisella. Se nyt näyttää olevan vuoden virallinen väri eikä vain minun mielestäni, sillä luin juuri lehdestä, että se on tänä keväänä kuuminta hottia. Aah, rakastan näitä hetkiä kun olen vahingossa trendien aallonharjalla! Kaikki pyörittelivät silmiään kun ostin tuon vaaleapunaisen villiksen viime kesänä, nyt kaikki yrittävät ostaa sen päältäni. Turha yrittää, ei tipu.

Maanantaista on mitenkuten selvitty, kotiinkuljetetut mantelikakut ja hattaranvärinen auringonlasku kyllä auttoivat. Eivät ne maanantait vieläkään lempipäiviäni ole. En tiedä onko tähän olemassa jokin tieteellinen selitys, mutta herääminen tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantaina ei ole ollenkaan niin vaikeaa.

Syy siihen, että Tehtaankatu oli yksi suosikkikaduistani jo kauan ennen kuin muutin sen varteen: aurinko laskee sen toiseen päähän Telakkarannan taakse ja saa koko kadun tulvimaan värejä ja valoa. Varjot tummuvat, kunnes rakennukset kohoavat mustina taivasta vasten. Nyt saan katsella tätä näkyä kotiparvekkeelta vaikka joka ilta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS

PYSYTÄÄNKÖ SISÄLLÄ?

Sääpäiväkirjaan merkittäköön, että Helsingin talvi on virallisesti saavuttanut jokavuotisen sekavuustilansa, jossa masentavan märkä yleisvuodenaika vuorottelee räntämyrskyjen ja päätähalkovien pakkasten välillä ilman mitään ilmeistä logiikkaa. Olen tässä tuumaillut, että ehkä pitäisi sijoittaa vihdoin sadetakkiin ja uusiin kumisaappaisiin, koska niille tässä maassa näköjään piisaisi käyttöä ympäri vuoden. Noin muuten koitan olla miettimättä koko asiaa ja keskittyä mieluummin johonkin muuhun, vaikka maaliskuussa häämöttävään matkaan ja kaikkiin kivoihin asioihin, joita sitä odotellessa voi tehdä neljän seinän sisällä.

Kuten esimerkiksi: katsoa kaksi kautta norjalaista teinisarjaa SKAM, jonka piti saada koko kaveripiiri sekaisin ennen kuin uskoimme, että sille kannattaa antaa mahdollisuus. Rehellisyyden nimissä luulen, että mies lähinnä sietää sitä kiltteydestä, koska minäkin katson skeittivideoita aina kun pyydetään. Itse olen alkanut lämmetä sarjan loistavan soundtrackin lisäksi myös juuri sille teinisekoilulle, joka herättää eniten kirvelevää myötähäpeää (koska tietää olleensa joskus siellä samassa suossa) ja suurinta empatiaa (koska ei ole siellä enää ja tietää jo, että mikään ei ole niin vakavaa kuin miltä se silloin tuntui). Välillä unohtuu, että hahmot ovat näyttelijöitä eivätkä oikeita lukioarjen ongelmissa tarpovia teinejä. Jos kiinnostuit, jaksot löytyvät YLE Areenasta – ja jos uusia odotellessa tulee vieroitusoireita, kaikki hahmot ovat tietysti Facebookissa ja Instagramissa. Kaiken kukkuraksi sarjan omalle sivustolle päivittyy joka päivä otteita hahmojen keskinnäisestä viestinvaihdosta! Aah tätä tunteen paloa!

Märkää on tullut monta päivää vaakatasossa päin näköä, avasi sitten ulko-oven tai päivän uutiset. Äitini oli viisas ja häipyi Euroopan eteläisempiin osiin odottelemaan kevättä, joka onkin siellä huomattavasti lähempänä. Siitä on helppo olla vähän kateellinen, kun tarpoo korviin asti varustautuneena siperianmummona räntämyrskyn läpi, kuorii kotiin päästyään märät vaatekerrokset kylpyhuoneen lattialle ja miettii paljonko rommia sinne ruusunmarjateehen pitää lorauttaa, että sulaisi kokovartalokohmeestaan. (Rommilla maustetusta ruusunmarjateestä tuli vähän juttu sen jälkeen kun sitä tarjoiltiin eräässä astetta erikoisemmassa antiikkikaupassa.)

Seuraavaksi ohjelmassa: SKAM, lähikaupasta haettuja karjalanpiirakoita ja munavoita, jossa voita on vähintään yhtä paljon kuin kananmunaa. Harkitsen nyt vielä sitä rommia (koska viime viikko kolottaa yhä ytimissä) mutta teetä keitän ainakin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Naparetkeilijät

Viime viikolla oli päiviä, kun ulkona liikkuminen vaati iglun kokoisen kelsitakin, kahdet päällekkäin puetut tumput ja naparetkeilijän asenteen. Ja silti lähdimme vapaaehtoisesti kahlaamaan kinosten läpi Uunisaareen ja Liuskasaareen, koska meri savusi ja oli niin kaunista, että sanat loppuivat kesken. Hyvä niin – puhuminen oli muutenkin mahdotonta, sillä huulet olivat jo vartin jälkeen jäässä. Onneksi olemme kumpikin opetelleet kuvaamaan hanskat kädessä, valokuvaus on universaali kieli johon ei paljon sanoja tarvita.

2017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-02017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-12017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-22017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-32017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-4

Anteeksi kuvatulva, ei näistä voinut valita. Merisavu on yksi suosikkiasioistani talvessa, veden pinnalla kiemurteleva usva syntyy silloin kun kylmä ilma kohtaa vielä sulan (selvästi ilmaa lämpimämmän) veden. Ilmiö kestää parhaimmillaan pari päivää, kunnes meri jäätyy tai pakkanen lauhtuu. Siihen saakka tarpeeksi sekopäiset saavat vaeltaa rannassa, saarilla ja aallonmurtajalla niiden välillä, tallentaa näitä unenomaisia näkyjä kunnes eivät enää tunne varpaitaan tai sormiaan. Kaunein kohta on Liuskasaaren kallioilla, siinä kohdassa jossa maisema aukeaa avomereksi eikä muita saaria enää näy. Tietysti siinä myös tuulee kaikkein eniten.

2017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-52017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-62017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-72017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-82017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-92017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-102017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-11

Ihan kuin tässä ei olisi ollut muutenkin tarpeeksi katseltavaa, joutsenpariskunta lipui saaren takaa auringon siltaan muutama minuutti ennen kuin se vajosi horistontin taakse. Eikö niillä olisi pitänyt olla jo kiire etelään? Ehkä nekään eivät malttaneet lähteä kaiken sen kauneuden ääreltä.

2017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-122017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-132017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-182017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-142017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-152017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-162017-01-10-stellaharasek-helsinki-winterdream-17PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Talvi on täällä

Kappas! Näin kyllä eilen jokusen viattoman lumihiutaleen leijailemassa alas taivaalta, mutta enpä arvannut, että aamuun mennessä kaupunki on peittynyt kinoksiin ja kelkat vallanneet kadut. Onneksi sotaponi on korjattu sisäpihan pyöräparkista talviteloille jo tovi sitten, patterit ilmattu ja lammaskelsi kaivettu kaapista.

2017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-12017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-2

Suosikkirutiinini on sama vuodesta toiseen. Aamuisin on jokatapauksessa herätettävä koira kävelylle, aivan hyvin voi samaan syssyyn voi patistaa koko perheen ulos, ottaa kahvit mukaan (mitä isompi kahvimuki, sen pidemmän kävelyn malttaa tehdä) ja tutkia vähän miltä uusi päivä näyttää. Tänään se oli sakeine lumisateineen tavallista pehmeämpi ja aika paljon eilistä kohmeisempi.

2017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-32017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-42017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-5

Karvanaama odotteli autossa yhtä karvaisen kaverin kanssa. Kohtasin tiukan haukkutervehdyksen kun olin kulkemassa auton ohi, mutta viileä poseeraus alkoi heti kun peruutin pari askelta ja nostin kameran katseen korkeudelle.

2017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-62017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-7

Eräät ovat ensilumen aiheuttaman ensijärkytyksen jälkeen muistaneet, että talvessa on oikeastaan hyviäkin puolia – enkä nyt tarkoita tuota karanneen koiran perään säntäävää miestä. Parasta talvessa, jos Juno-koiralta kysytään: lumen tuhannet tuoksut ja se, että tonkimalla kinoksia kuin tryffelipossu voi löytää odottamattomia aarteita kuten katuun kiinnijäätyneen kebabin. Pahinta (sen lisäksi, että odottamattomat aarteet kaivellaan suusta kesken syömisen): kun liukkaille kaduille siroteltu suola alkaa kirvellä polkuanturoissa. Harkitsen taas pulkan hankkimista – jos se kerran toimii lapsiperheille, miksei se toimisi meille?

2017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-82017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-92017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-102017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-11

Kaikki nämä mustavalkoiselta näyttävät kuvat eivät muuten oikeasti ole mustavalkoisia – lumipeite vaan pyyhkäisi maailmasta värit mennessään.

2017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-142017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-152017-01-03-stellaharasek-winter-in-helsinki-16

On kyllä kaunista – ja kylmenee kovaa vauhtia. Uutiset pelottelevat kolmenkymmenen asteen paukkupakkasilla, eipä haittaa yhtään karata muutaman päivän päästä niiden alta pois.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kultainen kaupunki

Asioita, joiden valokuvaamiseen ei kyllästy: auringonlaskut, Telakkarannan nosturit, maisemat jotka kiitävät metron ohi. Syysasuihinsa pukeutuneet puut, linnut, jotka liikkuvat saumattomasti kuin olisivat osa jotain suurempaa suunnitelmaa. Ajatuksiinsa unohtuneet ohikulkijat. Heijastukset: ikkunoissa, vedessä. Suvilahden vanhan kaasutehtaan siluetti. Omat lempi-ihmiset, lempikoirat, loputon luottamus jolla se tärkein käpertyy syliin. Kultainen valo, kaupunki sen keskellä.

2016-11-21-stellaharasek-goingplaces-12016-11-21-stellaharasek-goingplaces-22016-11-21-stellaharasek-goingplaces-32016-11-21-stellaharasek-goingplaces-42016-11-21-stellaharasek-goingplaces-52016-11-21-stellaharasek-goingplaces-62016-11-21-stellaharasek-goingplaces-72016-11-21-stellaharasek-goingplaces-82016-11-21-stellaharasek-goingplaces-9PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Who loves the sun

Kesä on vilahtanut ohi niin vikkelään, että ennätin lempipäivystyspaikalleni, Eiranrannan viereisille kalliolle, kunnolla ajan kanssa vasta viikko sitten. Skandaali! Sää oli onneksi puolellani, ja maailma muutenkin, sillä mukaan päätyi kaikki mitä saattoi suinkin kaivata: vesimelonia, mansikoita ja vissya, aurinkoa palvovia seuralaisia ja riittävästi rantapyyhkeitä koko poppoolle. Myös yksi pimeyden prinssi nimeltä Mikko, mutta hän saapui paikalle vasta sitten kun aurinko oli jo laskemassa talojen taakse eikä uhannut enää sulattaa viattomia vampyyreita.

2016-08-02-stellaharasek-eiranranta-12016-08-02-stellaharasek-eiranranta-22016-08-02-stellaharasek-eiranranta-32016-08-02-stellaharasek-eiranranta-42016-08-02-stellaharasek-eiranranta-52016-08-02-stellaharasek-eiranranta-62016-08-02-stellaharasek-eiranranta-92016-08-02-stellaharasek-eiranranta-112016-08-02-stellaharasek-eiranranta-122016-08-02-stellaharasek-eiranranta-102016-08-02-stellaharasek-eiranranta-132016-08-02-stellaharasek-eiranranta-142016-08-02-stellaharasek-eiranranta-152016-08-02-stellaharasek-eiranranta-162016-08-02-stellaharasek-eiranranta-17

Lämmössä laiskistuu. Löydän itseni aina samoilta kallioilta Eiranrannasta, Liuskasaaresta tai Pihlajansaaresta, vaikka Helsingistä löytyy varmasti muitakin päteviä päivystyspaikkoja. Missä te viihdytte? Laittakaapa suosikkinne jakoon! Janoan vinkkejä, pitkä kuuma elokuu on vasta edessä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
THE VELVET UNDERGROUND – WHO LOVES THE SUN