Heppatytön paratiisi

✖ ISLANNINHEVOSTALLI ÓFEIGUR, VIHTI

Toissatalven paras joululahja oli ystäväni Kanervan minulle ja Jarnolle järjestämä retki Islanninhevostalli Ófeiguriin. Oli kirkas aamu, kävelimme polkua pitkin rantaan. Aurinko kohosi puiden takaa ja valaisi niityt ja kylmän kohmettamat korret. Kiipesimme kalliolle ja katselimme jäätyneelle järvelle, jään pinta oli niin sileä että sillä olisi voinut liukua ilman luistimia.

Sitten satuloimme hevoset ja lähdimme ratsastamaan. Hevosten lämpö hohkasi satulan läpi. Pujottelimme puiden välistä metsään, palasimme vielä rantaan, laukkasimme metsäteillä ja jäätyneiden ojien yli. Ratsut hörähtelivät, niiden hengitys höyrysi pikkupakkasessa. Puiden latvat kimalsivat, horisontti hehkui vaaleanpunaisena. Kaikkialla oli niin pakahduttavan kaunista, että unohdin lopulta kameran ja ahmin maisemaa pelkällä katseellani.

Sellaisina hetkinä on mahdotonta olla ajattelematta, että Suomi on kaunein paikka, jossa olen koskaan käynyt, ja että maailmalla on toivoa niin kauan kuin on pörröisiä hevosia, kirkkaita pakkasaamuja ja keskelle metsää piiloutunut paikka, jonne kuka vaan saa tulla nauttimaan tästä kaikesta.

Julkaisin silloin muutamia näistä huurteisista kuvista, mutta kaikkein tärkeimmät ruudut – Kanervan minusta ja Jarnosta ottamat yhteiskuvat – jäivät silloin omiin arkistoihin. Suhteemme oli vielä siinä orastavassa, värisevässä alkuvaiheessa, kun halusimme pitää sen kokonaan omanamme ja katsoa mihin kaikki johtaa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin naurattaa miten tärkeältä silloin tuntui, että kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten hyvin kuvittelimme suhteemme salaavamme ja kuinka moni sen – yllätys! – kuitenkin arvasi.

Tuolta päivältä otetut kuvat ovat yhdet lempikuvani viime vuosilta. Onneksi ne säästyivät kovalevyvarkauksilta, sillä – toisin kuin liian monet muut – olin tallentanut ne turvaan pilvipalveluihin. Kuuraiset hevoset ja niiden pehmeät turvat, tallirakennusten harmaat hirret, vuodenvaihteen kultainen valo joka enteilee jo piteneviä päiviä ja kevättä. Metsäpolkua pitkin jolkottava Nella-koira ja sen meille molemmille rakas omistaja. Ja tuo tyyppi, joka lähti ihan muina hurjapäänä kanssani maastoretkelle oltuaan sitä ennen vain yhden ainokaisen kerran hevosen selässä. Hyvin hän pärjäsi. On tainnut edellisessä elämässään olla intiaani, joka on tukka hulmuten laukannut hevosella paikasta toiseen.

Hevosparatiisi kuuluu Kanervan äidille ja siellä on tullut vierailtua viime vuosina vähintään kerran kaksi vuodessa – useamminkin kyllä voisi. Joka kerta kun käyn siellä, inboxini tulvahtaa täyteen kiihkeitä kyselyitä: mikä on tämä heppataivas, miten sinne pääsee, saako sinne mennä? Vastaan kerrankin yhteisesti: saa tietysti, tilalla on kymmeniä islanninhevosia ja siellä järjestetään ihan kaikkea ratsastustunneista maastoretkiin ja hevosleireihin, joihin sisältyy aamupala ja aittamajoitus. Minäkin olen yöpynyt aitassa, se on ihana! Islanninhevosten lisäksi tilalta löytyy shetlanninponeja, kissoja, koiria, vuohia ja kaneja, joten lapsille (ja eläinrakkaille aikuisille kuten esimerkiksi meitsille) riittää nähtävää ja rapsutettavaa. Paikka ei ole kaukana Helsingistä: jos ei ole autoa, bussi vie ja tuo. Bussimatka kestää vuodenajasta riippuen 45 minuutista tuntiin, autolla pääsee paikalle sukkelammin.

Moni on toivonut viime tingan joululahjavinkkejä. Myöhemmin tänään on vielä tulossa helsinkiläisten iloksi pikaopas lahjaostoksille, mutta haluan vinkata heti ja erikseen, että Ófeigurilta voi ostaa jouluhintaan lahjaksi ratsastustunteja! Ne voi käyttää yksityis- tai ryhmätuntina, kenttäopetukseen tai taitojen riittäessä maastoretkeen, ihan toiveiden mukaan räätälöitynä. Ja tietysti ne voi käyttää myös yhdessä! Kahden tunnin ratsastus on tarjoushintaan 70€, neljä tuntia 140€. Lahjakortin voi jakaa kahdelle, esimerkiksi käyttää kahden tunnin kortin yhden tunnin ratsastukseen yhdessä ystävän kanssa. Tarjous on voimassa perjantaihin 22.12. saakka ja tunnit ovat käytettävissä 1.4.2018 asti. Tilaukset voi lähettää sähköpostilla suoraan Kanervan äidille osoitteeseen leila.salovaara@kolumbus.fi. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön suositus ihan suoraan sydämestä – toivottavasti siitä on jollekulle teistä iloa. Joulutarjouksen jälkeenkin tunteja saa tietysti ostaa, nyt ne vaan saa tavallista edullisemmin.

Kenelle antaisi ratsastuslahjakortin? Entiselle tai nykyiselle hevostytölle (poikia toki unohtamatta). Hänelle, jolla on jo kaikkea. Hänelle, joka tarvitsee stressiloman: ei voi olla mitään parempaa tapaa nollata pää kuin turpaterapia metsän keskellä. Hänelle, joka on aina salaa halunnut ratsastaa: ei ole helpompaa tapaa kokeilla, sillä islanninhevoset ovat pieniä ja lempeitä. Tai hänelle, jolle haluat antaa pienen palan paratiisia.

Aah, minäkin tahdon jo takaisin. Ja taidanpa tietää yhden ystävän, jonka haluan viedä mukanani! MIKKO! OLETKO KUULOLLA?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & KANERVA AHONALA

ELOKUU

Maailmankaikkeuden suuriin kysymyksiin kuuluu se miten heinäkuu voi tuntua viikon pituiselta ja tammikuu viideltä vuodelta. Juurihan me palasimme matkalta ja iloitsimme siitä, että kesä on vielä alussa. Yhtäkkiä onkin elokuu, kaikki puhuvat syksystä ja minä ihmettelen suu auki, että mihin se heinäkuu oikein hävisi – nukuinko sen ohi? Tiedän, ihmettelen näitä ohivilahtavia viikkoja aivan liikaakin. En vaan pääse irti tunteesta, että olen aina myöhässä elämästäni, viimeinen hajamielinen, joka havahtuu siihen mitä ympärillä tapahtuu ja kirii muita kiinni. Ilmankos minulle on kehittynyt vuosien varrella vahvat pohjelihakset.

Tänä kesänä ei ole ollut ihan kunnollista lomaa – sellaista, että saisi hyvällä omatunnolla heittäytyä irti arjesta – ja sen huomaa. Olen lomaillut vähän varkain, varastanut itselleni aamuja ja perjantaipäiviä, välillä kokonaisia viikonloppuja, hoitanut pakolliset asiat milloin terassilta, milloin saaresta. En valita, on ollut ihanaa – mutta en ole saanut vielä tarpeeksi, en halua vielä luopua lomahetkistäni! Rimpuilen lomamoodin ja työhön tarttumisen välissä, teen itseni kanssa sopimuksia: jos nyt vietän päivän auringossa, teen tuplasti tehokkaammin töitä seuraavana sadepäivänä. Mutta silloin kun sataa ja pitäisi heittäytyä töihin, lamaannun liian pitkän todo-listan edessä ja alan keksiä itselleni Erittäin Tärkeitä Sijaistehtäviä kuten keittiön kulmakaapin siivouksen.

Yritän olla ahdistumatta ajan kulumisesta, lähestyvästä syksystä, josta ihmiset puhuvat kuin se olisi jo täällä. On vasta elokuu, sehän on kesäkuukausista paras eikä mikään saatanan syksy! Tekee mieli kiljua kaikille, että rauhoittukaa. Vielä on edessä vaikka mitä, pimenevät illat ja Flow, vasta lämpenevä merivesi, toivottavasti monta retkeä lähisaarille ja ihmeellinen elokuinen valo, joka valaa kaiken kultaan. Voidaanko nyt vaan nauttia kaikesta tästä ja olla vielä muutaman viikon puhumatta kaikesta siitä mitä on pakko tehdä, saatava aikaiseksi, ehdittävä, kirittävä ja suoritettava?

Siitä puheenollen. Haluaisin elää ihan vähän hitaammin. Tuntuu että olen elänyt pikakelauksella siitä saakka kun muutin Helsinkiin yli kaksitoista vuotta sitten ja yhä hengästyttää, vaikka olen puolittanut työmäärät, alkanut nukkua ja opetellut kuuntelemaan ensimmäiseksi itseäni enkä kaikkia muita. Vieläkin on liikaa kierroksia, koko ajan tunne että jotain on tekemättä ja useimmiten onkin, koska pakkaan yhä kalenteriini aivan liikaa asioita. Haluan siitä pois, pois, haluan enemmän päiviä joiden kohdalla ei lue yhtään mitään.

Sitä tässä on vähän harjoiteltu, hitaampaa elämää. Olemme lähteneet aurinkoisina päivinä ulos, kantaneet viltin puistoon, eväänä vissypullo tai jääkaappiin unohtuneen roseepullon jämät. Torkuttu, lueskeltu. Ikivanhasta matkakaiuttimesta on kuunneltu rätisevää The Nationalia, muisteltu vanhoja Flow-keikkoja, mietitty mitä kaikkea tänä vuonna menisi katsomaan. Olen lueskellut pitkästä aikaa muotilehtiä, ostin uuden Voguenkin. Uneksin kimaltavista laukuista, korkeista koroista joita en ikinä todellisuudessa käyttäisi, kirjailluista mekoista joihin pukeutuneena kaikki tuntuisi kevyemmältä ja väsyttäisi vähemmän. Sekoittaisin kesken päivän cocktailin, maalaisin silmiin kissarajaukset ennen kuin lähtisin ulos. Päiväunet ovat pumpulia, joihin kääriytyä välttelemään velvollisuuksia.

Korkeat korot ovat jääneet kauppaan – olen liian kiintynyt varvastossuihini – mutta olen ollut kirppishai ja tehnyt löytöjä niin Hietsussa, pikkukirppiksillä kuin antiikkikauppojen alelaareissa, järjestellyt kotona nurkkia uuteen uskoon, ripustanut Jarnon kanssa tauluja seiniin. Kotona on lämpimämpi ja rennompi tunnelma kuin vuosiin, teollisesta niukkuudesta alkaa olla aika vähän jäljellä ja tilalle on tullut värejä, pintoja ja pehmeitä muotoja. Vielä muutama vuosi sitten se olisi ollut aivan liikaa, silloin taisin tarvita kurinalaista mustavalkoisuutta pitämään maailman ääriviivat paikoillaan.

Yksi suosikkiasioistani kesäisessä Helsingissä: hevoset, jotka notkuvat Merisataman rannassa. Kai olen kertonut entisestä ratsupoliisista Petristä, johon olemme tutustuneet tässä viimeisen vuoden parin varrella? Petri tuo aurinkoisina päivinä Kaivarin rantaan hevosia, isompi vetää kärryissään pariskuntia, kaveriporukoita ja perheitä, pienempi vie lapsia pikkuisille ratsastusretkille. Aistin niiden läsnäolon jo Kapteeninkadun alussa, siellä kadun rannanpuoleisessa päässä ne viettävät kesäpäiväänsä ja hörähtelevät suu täynnä heinää. En osaa selittää miten onnelliseksi tekee se, että parin korttelin päässä kotiovelta saa keuhkonsa täyteen tuota tuttua tuoksua. Kirppu-hevonen on vienyt meidät milloin laukkaamaan Kaivopuistoon, milloin kuljettanut meidät Ikuisen tulen kallioille. Ehkä ehdimme vielä tänä kesänä käydä katsomassa sitä kotitallillaan Tuusulassa, viime kerrasta on jo aikaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vihti, vuosi sitten

Muistin nämä arkistoihin unohtuneet kuvat Vihdistä vuoden takaa vasta nyt kun seuraava retki on edessä. En malta odottaa. Voi hevoset, metsäpolut ja Alma-koira, josta tykkään enemmän kuin melkein kaikista muista koirista yhteensä! (Tästä ei sitten puhuta mitään Junolle, Lunalle tai Nellalle.) En haluaisi toistella samoja sanoja ratsastuksen ihmeitätekevästä vaikutuksesta tai siitä miten metsässä on helppo hengittää, mutta toisaalta kliseet ovat kliseitä usein juuri siksi, että ne ovat totta. Mitäpä sitä kiertelemään. Hennossa vireessä huojuvat vehnäntähkät sulattavat roudan sielusta. Hevoset parantavat kaikki haavat. Metsän läpi mutkittelevalla polulla on mahdotonta olla missään muualla kuin siinä, havujen huminassa, pohkeet painettuna toiseen elävään ja hengittävään, joka kuljettaa mitään kyselemättä eteenpäin.

2016-07-28-stellaharasek-vihti2015-12016-07-28-stellaharasek-vihti2015-22016-07-28-stellaharasek-vihti2015-32016-07-28-stellaharasek-vihti2015-42016-07-28-stellaharasek-vihti2015-52016-07-28-stellaharasek-vihti2015-62016-07-28-stellaharasek-vihti2015-72016-07-28-stellaharasek-vihti2015-82016-07-28-stellaharasek-vihti2015-92016-07-28-stellaharasek-vihti2015-102016-07-28-stellaharasek-vihti2015-112016-07-28-stellaharasek-vihti2015-122016-07-28-stellaharasek-vihti2015-132016-07-28-stellaharasek-vihti2015-142016-07-28-stellaharasek-vihti2015-152016-07-28-stellaharasek-vihti2015-162016-07-28-stellaharasek-vihti2015-182016-07-28-stellaharasek-vihti2015-192016-07-28-stellaharasek-vihti2015-202016-07-28-stellaharasek-vihti2015-212016-07-28-stellaharasek-vihti2015-222016-07-28-stellaharasek-vihti2015-232016-07-28-stellaharasek-vihti2015-242016-07-28-stellaharasek-vihti2015-252016-07-28-stellaharasek-vihti2015-262016-07-28-stellaharasek-vihti2015-272016-07-28-stellaharasek-vihti2015-282016-07-28-stellaharasek-vihti2015-292016-07-28-stellaharasek-vihti2015-302016-07-28-stellaharasek-vihti2015-312016-07-28-stellaharasek-vihti2015-32PHOTOS BY STELLA HARASEK (PHOTO OF ME BY EEVA KOLU)