Grand Poet Hotel

✖ RIGA, LATVIA

Kun pr-matkan virallinen ohjelma oli ohi, jäimme Annikan kanssa Riikaan vielä ylimääräiseksi yöksi tarkoituksena vähän relata ja koluta kaupunkia omine nokkinemme. Yöpaikaksi valikoitui Grand Poet Hotel, josta olimme kuulleet jo etukäteen kehuja. Ei ollut vaikea ymmärtää miksi: boheemisti rönsyilevä sisustus on kaikessa kreisiydessään hurmaava ja sijainti keskellä kaupunkia on lyömätön, ihan kaikki on kävelymatkan päässä. Vastikään avautuneesta viiden tähden hotellista löytyy myös oma parfyymikauppa, koska miksi ei?

Olimme varautuneet maksamaan ylimääräisen yömme itse, mutta matkan järjestäjänä toiminut Latvian suurlähetystö ystävällisesti hoitikin laskun puolestamme – kiitos siitä! Kirjoitan hotellista kuitenkin ihan omasta vapaasta tahdostani, koska tykkäsin siitä kovasti ja hotellisuosituksia usein toivotaan ja kaivellaan blogiarkistoista pitkienkin aikojen päästä.

Suunnilleen kaikki ystäväni rakastavat kylpylöitä ja suosivat hotelleita, joissa on spa-osasto. Itsehän en tajua tästä skenestä mitään. Olen just se tyyppi, joka kärsimättömyyttään harrastaa reissuilla lähinnä puolen minuutin pikasuihkuja eikä muista edes pakata uima-asua mukaan, ellei matkakohde sijaitse rannalla. Tällä kertaa en voinut unohtaa, koska Annika muistutti niin monta kertaa. Vietimme siis puolet visiittimme hereilläoloajasta hotellin kylpyläosastolla, joka oli ilahduttavasti auki iltakymmeneen: ehdimme sisäänkirjautumisen jälkeen just heittää matkalaukut huoneisiin ja viilettää kylpytakeissa karistamaan parin päivän pölyt.

Pääsin ilmeisesti hetkellisesti kärrylle siitä mistä kylpemisessä on oikein kysymys, sillä yllätin itseni menemällä kaiken lillumisen jälkeen vielä hotellihuoneen kylpyammeeseen. Korkkasin minibaarista kylmän oluen, loikoilin kylvyssä ja ajattelin, että kaikki ystäväni olisivat nyt ylpeitä. Kuvaan olisi ehkä kuulunut hyvä kirja tai edes lehti, mutta en jaksanut aloittaa kirjaa, jonka olin pakannut mukaan, vaan selasin Instagramia ja tykyttelin koirameemeistä.

Olen koko elämäni ajatellut, että hotelleiden minibaareissa on hirveät kiskurihinnat eikä sieltä kannata ottaa mitään, kun samat tuotteet saa lähikaupasta puolet halvemmalla. Viime aikoina olen tullut kuitenkin tulokseen, että hotellin minibaarin ratsaaminen on osa elämystä. Joskus se oikealla hetkellä korkattu kylmä olut tai kuohuviini on ihan joka penninsä väärti ja siihen kuuluu olennaisena osana just se, ettei tarvitse kesken hotellihuoneessa hengailun pukea ja lähteä etsimään sitä kauppaa. (Se olut maksoi tällä kertaa kokonaiset viisi euroa, että siinä mielessä se ei olisi nyt ollut ehkä valtava kynnyskysymys muutenkaan.)

Hotellihuone kokonaan itselle: harvinaista luksusta. Levittelin vähiä tavaroitani siitä ilosta, että kukaan ei ollut ärsyyntymässä sotkusta. Nukuin silti suuren sängyn toisessa laidassa. En vaan osaa nukkua keskellä sänkyä. Eräällä tuntemallani miehellä ei ole sen suhteen minkäänlaista ongelmaa.

Arvostin myös:
– vihreää marmoria kylpyhuoneessa (saisinko kotiin samaa kiitos)
– vedenkeitintä ja pikakahvia (ensimmäinen kahvi on saatava ennen aamiaista)
– valaistua peiliä, jonka valossa oli hyvä nyppiä kulmakarvat (ei nyt puhuta siitä tilasta mihin ne ajautuvat, kun ei ole omassa remontin runtelemassa kodissaan jaksanut vaihtaa kylppärin lamppua, joka paloi kolme kuukautta sitten)

Aamupala oli ihana! Valikoima oli suurimmaksi osaksi sitä samaa mitä hyvissä hotelleissa aina on, mutta esillepano oli kaunis ja runsas. Erikoisuutena mainittakoon samppanja, jota me molemmat maistoimme, ja savustettu ankerias, jota maistoi vain Annika. Ikinä ei ole liian aikaista samppanjalle, mutta oli todellakin liian aikaista savustetulle ankeriaalle, joka on pilkottu nahkoineen kaikkineen viipaleiksi kuin se olisi suomuihin kääritty patonki.

Vieläkin harmittaa, että tulin yllätyssamppanjasta niin onnelliseksi, että unohdin maistaa pieniä pannukakkuja.

Aamupalan jälkeen menimme tietysti vielä takaisin kylpyläosastolle lillumaan ja unohduimme sinne niin, että tuli kiire pakkaamaan. Onneksi oli late checkout. Se on myös erottamaton osa hotellilomasta kaiken irti ottamista.

Jos saa vähän napista sinänsä superhienosta sisustuksesta, niin pieni miinus lievästä lavastusfiiliksestä. Pitkin aulaa ja ravintolaa sirotellut messinkiset lasivitriinit ovat todella kauniita ja kipsipatsaat sopivat niihin hienosti, mutta runoilijateemaa alleviivaavat käsikirjoituskääröt ovat tarpeettomat. Toisaalta, monet ihmiset pitävät teemapuistomaisesta sisustamisesta. Ikinä ei voi miellyttää kaikkia. Itse olisin sirotellut vitriineihin mieluummin veistoksia ja vanhoja kirjoja, tietysti sellaisia, joita saisi oikeasti myös selailla luuhatessaan aulassa. Olisin myös lisännyt uutuuttaan hohtavien huonekalujen sekaan vähän antiikkikalusteita tuomaan sisustukseen kerroksellisempaa tunnelmaa.

Vahvasti plussan puolelle kuitenkin jäätiin! Menisin uudestaan. Ja pakkaisin silläkin kertaa mukaan ne uikkarit.

Grand Poet Hotel
Raiņa bulvāris 5/6, Riga, Latvia

PHOTOS BY STELLA HARASEK & ANNIKA

Elämää Puerto Vallartassa

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Palaan vielä hetkeksi Puerto Vallartaan ennen kuin Meksikon matka jatkuu maan toiselle rannikolle, Yukatanin niemimaan maisemiin. Mihin jäimmekään? Niin: olemme löytäneet maailman kauneimman hotellin ja alkaneet tutustua kaupunkiin.

Puerto Vallarta ehtii parissa päivässä löytää paikan sydämestämme. Ihmiset ovat niin valloittavia, avuliaita ja ystävällisiä. Meille puhutaan hyväntuulista espanjaa, jota Jarno kaikeksi onneksi ymmärtää ja kääntää minulle olennaisimmat. Mistä olemme, haluammeko tequilaa, olemmeko naimisissa? Kaikki haluavat tietää olemmeko naimisissa ja heti sen jälkeen syyn miksi emme. Sitten voikin palata tequilaan.

Monet puhuvat myös englantia, kuten käsityöläismarkkinoilla kojunsa edessä päivystävä mies, joka huutaa kyllästyneenä ohikulkijoille: Buy another piece of mexican junk! Kaikki lähellä olevat räjähtävät nauruun. Ehkä hän on kaupitellut mattojaan, ryijyjään ja koristeellisia astioitaan liian kauan, tai sitten tänään turhauttaa ihan muuten vaan.

Hortoilemme gallerioissa, niitä riittää vanhan kaupungin mukulakivisillä kaduilla. Seinillä roikkuu paikallisten taiteilijoiden töitä, toisissa paikoissa niin paljon, että loput nojailevat toisiinsa lattialla. Sisäpihoille on piilotettu veistoksia ja patsaita kukkivien pensaiden sekaan. Värit vyöryvät verkkokalvoille kuin aallot, herättelevät aikaerosta nuokkuvia aivosoluja melkein väkivalloin. Synapsit surisevat visuaalisen ilotulituksen keskellä.

Päädymme pienellä sivukadulla sijaitsevaan baariin. Se on tavallinen puertovallartalainen pikkukapakka, joka on jostain syystä täynnä kanadalaisia. Kello on vasta neljä iltapäivällä, mutta musiikki raikaa korttelin päähän ja asiakkaita istuskelee kadulla asti, koska sisälle ei mahdu enempää. Tilaan margaritan, saan käteeni ämpärinkokoisen muovimukin. Cocktail on koostaan huolimatta tiukkaa tavaraa, sellaisia joita ei voi juoda montaa, jos aikoo päästä lähtemään omin jaloin. Pian meillä on monta uutta kanadalaista ystävää, enimmäkseen ruskettuneita vanhoja herroja jotka esittelevät meille vaimojaan ja haluavat tietää kaiken Suomesta, he ovat tarjonneet meille monta lasia baarimikkojen tislaamaa tequilaa (you guys REALLY need to taste this stuff), minä olen humalassa eikä kello ole edes kuutta.

Meillä on myös uusi karvainen ystävä, hotellissamme pyörivä puolivuotias pentu, joka tykästyy meihin yhtä paljon kuin me siihen. Gilbert on ensimmäistä päivää omistajansa mukana töissä ja opettelee elämää hotellikoirana. Molempia taitaa vähän jännittää miten se sujuu. Olemme ostaneet Gilbertille kaupungilta uuden hihnan ja siihen sopivan pannan, sillä sen oma hihna on viety aamulla hotellin edestä ja pentupantakin on käymässä pieneksi. Puemme pennulle uutuuttaan natisevan nahkapannan ja se pyörähtelee ylpeänä, kun ihastelemme sitä joukolla.

Viemme Gilbertin ensimmäistä kertaa hotellin korkeimpaan paikkaan, kattoterassille, josta näkee koko kaupungin ylle. Aurinko laskee, haluamme katsella kaupunkia vielä ennen kuin ilta pimenee. Koirakin nauttii maisemista, mutta katselee niitä mieluiten turvallisesti jommankumman sylistä.

Joku nero on rakentanut kattoterassille porealtaan! Haemme hotellin baarista – siis vieraille varatusta jääkaapista – kylmät oluet ja pulahdamme lämpimään veteen katselemaan kun kaupunki hämärtyy ympärillämme. Koira nukkuu aurinkotuolissa kerällä pyyhkeen päällä. Niitä hetkiä, kun maailmassa on hetken ajan aivan kaikki kohdallaan. Jos siihen ajatukseen pysähtyy, tulee melkein syyllinen olo: ansaitsemmeko tosiaan kaiken tämän, saammeko vaan olla ja nauttia?

Luottavainen pieni lepakko ikuistettuna itse teossa, nyysimässä sydämeni.

Lilluttelun jälkeen tulee nälkä ja lähdemme kolmisin etsimään iltapalaa. Löydämme ruokakojun ja tilaamme tacoja, tietysti tacoja. Olen vihdoin päässyt tacojen luvattuun maahan eikä mikään voi estää minua syömästä niitä aina kun saan tilaisuuden. Me syömme maissitacojemme sisällä kalaa ja kasviksia, mutta Gilbertille tilaamme pienen lautasellisen lihaa. Koiran silmät levähtävät, minulleko? Muruakaan ei jää yli. Siinä suhteessa Gilbert on kovin samanlainen kuin kanssamme asuva mäyräkoiraneiti.

Katusoittajat pysähtyvät pienen ravintolan kohdalla: kaksi miestä soittaa kitaraa, toinen laulaa, toinen yhtyy kertosäkeisiin stemmoilla. Haikea kappale tuo mieleen ihmisiä, jotka tunsin kauan sitten. Joistakin asioista on niin kauan, että tuntuu kuin ne kuuluisivat johonkin toiseen elämään. Niiden yllä leijuu hienoinen pöly kuin ne olisivat esineitä, joihin ei ole koskettu viiteentoista vuoteen.

Seurueeseen kuuluu myös kuski ja toisen muusikon vaimo, he hymyilevät joukolla ensin koirallemme ja sitten kameralle. 

Kotimatkalla törmäämme katukoiraan, joka näyttää täsmälleen samalta kuin Gilbert, se on vain aikuinen versio. Se jolkottelee suoraan luoksemme kuin tuntisi meidät, leikki syntyy samantien. Katselemme painivaa parivaljakkoa ja syttyy valo: voisiko se olla Gilbertin äiti? Juuri kun pohdin pitäisikö palata vielä tacokojulle ostamaan ruokaa sillekin, kulmakaupasta astuu tyttö koiranruokapurkki kädessään ja antaa sen sisällön koiralle. Tekee mieli halata tyttöä – tulee niin hyvä mieli aina kun muistamme ettemme suinkaan ole ainoat, jotka ruokkivat katukoiria.

Pentu saa omistajaltaan luvan viettää yön kanssamme. Naurattaa: olemme olleet Meksikossa alle 24 tuntia ja meillä on jo lainakoira, joka nukkuu jaloissamme yön. Tuntuu kotoisalta.

Viimeinen asia, jonka kuulen ennen kuin nukahdan on kavion kopse kadulta. Jarno käy katsomassa parvekkeelta: hattupäinen mies ratsastaa ohi aasilla. Kuulostaa ihan elokuvakohtaukselta, mutta on kuulemma totta.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
RIVERA DEL RIO
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Rivera Del Rio

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Ilta on jo pimentynyt, kun taksi pysähtyy vaaleanpunaisen villan eteen. Finally, sanoo kuski ja pyyhkii hien otsaltaan. Hän on etsinyt pientä hotelliamme pitkään, pysähdellyt Puerto Vallartan mukulakivisten katujen kulmissa kysyäkseen neuvoa. Mutissut rattia käännellessään Zona Romantica, Zona Romantica – se on nimitys, jolla tätä vanhassa kaupungissa sijaitsevaa – kieltämättä tunnelmallista – kaupunginosaa kutsutaan.

Rivera Del Rio* kohoaa korkeana samannimisellä kadulla, jonka rinnalla solisee pieni Rio Cuale -joki. Sitä ei erota pimeässä, mutta sen kuulee puiden takaa. Rantatörmän edustalla on pieni pöytä ja sitä valaiseva lyhtypylväs, joka loistaa hämärtyneessä illassa.

Koputamme villan ovelle. Katu on hiljainen, viereiset talot seisovat pimeinä. Paikka vaikuttaa enemmän kodilta kuin hotellilta. Ehdimme jo epäillä olevamme väärässä paikassa, kun portaikkoon syttyy valo ja alas rymistelee leveästi hymyilevä mies, joka huudahtaa venyvällä englannilla: You must be Stella! We’ve been waiting for you!

Hän esittäytyy Grantiksi, kipuamme hänen perässään portaat yläkertaan ja astumme aulaan. Talo näyttää sisältä vielä enemmän kodilta – harvinaisen kauniilta ja eklektiseltä kodilta. Aula on oikeastaan olohuone: siellä on takka ja marmoripylväitä, valtavia kynttelikköjä, turkoosinsinisiä samettisohvia, jopa pieni allas, jossa kelluu puisia sorsia – voikohan siinä uida? Seiniin on ripustettu suuria maalauksia, valtavia saniaisia rönsyilee kaikkialla. Vastaanottotiskiä ei ole, vain läppäri jonka valo hohtaa iltahämärässä sohvapöydällä. Selviää sekunnissa, että tämän täytyy olla yksi kauneimmista hotelleista, joihin olen ikinä astunut.

Istahdamme parvekkeelle, se aukeaa kadulle, jolle taksi juuri jätti meidät. Eteemme nostetaan kulhollinen guacamolea, nachoja ja valtavat margaritat. Parin seuraavan päivän aikana opin, että Puerto Vallartassa kaikki margaritat ovat isoja.

Vasta kun silmäni alkavat tottua parvekkeelta avautuvaan pimeään, huomaan valot, jotka kohoavat joen takana melkein pystysuoralta näyttävässä linjassa kohti taivasta. Is that, what’s that, yritän aloittaa kysymystä, Grant nauraa. Kaupunkia ympäröivät vuoret ovat tosiaankin lähempänä kuin kuvittelin: kapean joen toisella puolella kohoavan kukkulan valot välkkyvät kuin olisivat vieressä, melkein kuin voisin ojentaa käteni ja koskettaa niitä.

Grant kertoo meille putiikkihotellin historiasta: 60-luvulla rakennettu talo on tosiaan ollut alunperin jonkun koti. Silver Maria Cortez osti valtavan talon aikoinaan kodiksi perheelleen ja bed&breakfast-henkiseksi majataloksi vieraille, joihin on lukeutunut vuosien varrella myös vanhan ajan Hollywood-glamouria tihkuvia nimiä. Kun hän kuoli, Marian pojanpoika Alex kunnosti vuosien varrella ränsistyneen meksikolaisen villan alkuperäiseen kukoistukseensa ja teki siitä kokonaan hotellin. Huoneita on nykyisin kahdeksan, jokainen tunnelmaltaan ja sisustukseltaan uniikki, osa pieniä ja toiset enemmän sviittejä keittiöineen kaikkineen. Huone, jonka me varasimme muutama päivä ennen matkaamme, on nimeltään Green Room ja sijaitsee talon ylimmässä kerroksessa.

Juttelemme pitkään Grantin kanssa: saamme kuulla missä on maukkainta meksikolaista ruokaa, kauneimmat rannat, homojen suosimat paikat joista löytyy suurimmat margaritat, parhaat kemut. Saamme myös vinkkejä mistä kohtaa kukkuloita saa parhaat valokuvat tästä Sierra Madren vuorten keskellä kuhisevasta pikkukaupungista.

Hän on muualta Meksikoon muuttanut valokuvaaja, joka tekee hotellissa lähinnä yövuoroja. Hän on myös tuore koiranomistaja, sillä hän on antanut vastikään kodin kadulta löydetylle koiranpennulle. Hellyn välittömästi ja ilahdun kun kuulen, että hän aikoo tuoda sen mukanaan töihin seuraavana päivänä: tiedossa on poikkeuksellisesti tuplavuoro eikä pentu pärjää niin pitkään yksinään.

Heitämme laukut huoneeseen ja lähdemme iltapalalle. Toivomme löytävämme tacokojun eikä tarvitse kävellä kuin korttelin kaksi ennen kuin lupaava tuoksu alkaa leijailla ilmassa: lähes jokaisen kadun kulmassa loistaa pieni katuruokakoju, josta saa pikkurahalla syötävää. Seuraan hämmästyneenä kun poikaystäväni tilaa sujuvalla espanjalla meille ruokaa. Hän ei ole tullut ikinä maininneeksi oppineensa reissuillaan hiukan kieltä.

Istahdamme muovituoleihin syömään. Olen tietysti erehtynyt luulemaan vihreistä kastikkeista paksumpaa guacamoleksi, ja nälkäisenä lastannut sitä tacoihini reippaalla otteella. Onkin jalopenokastiketta – hups. Tälläisiä virheitä Meksikossa tulee tehtyä vain kerran. Onneksi Jarno on napannut meille kulmakiskasta kylmät oluet ruoan kyytipojaksi.

Katselen pimeää kaupunkia ympärillämme: mukulakivisillä kaduilla ei ole valoja, ruokakojujen valaisemat kadunkulmat toimivat navigointiapuna sen jälkeen kun pimeys on pudonnut. Kissat vilahtelevat varjoissa, koirat kipittävät keskellä katua kuin kaupunki olisi yksin heidän.

Ensimmäistä kertaa Meksikossa. Rakastan tätä kaikkea jo nyt.

Herään seuraavana aamuna kotoisiin ääniin: keittiön kolinaan, kahvipannun vihellykseen ja vaimeaan puheensorinaan. Kiintiökukko kiekuu jossain naapurissa. Haemme kahvin heti, vasta myöhemmin maltamme istahtaa parvekkeelle aamiaisen ääreen. Keittiössä kaadetaan kuppiin täydennystä niin monta kertaa kuin tarpeen.

Näemme hotellin koko komeudessaan vasta silloin, räpytellessämme silmiämme aamun valossa. Vihreän huoneemme leveät haitariovet aukeavat talon ylimpään kerrokseen, kaiteen yli näkee alakerran olohuoneeseen. Huomaan vasta nyt, että talon katto on osittain auki taivasalle: kun sataa, vesi ropisee suoraan talon keskimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan altaaseen.

 Huoneemme sivuovesta pääsee pujahtamaan suoraan uima-altaalle. Altaan takana on baari – sellainen, josta voi itse ottaa jääkaapista oluen ja merkata sen pieneen mustaan kirjaan – ja kierreportaat talon korkeimpaan kohtaan, kattoterassille jonka pylväitä pitkin kiemurtelevat muratit. Pikkuisella terassilla on poreamme – näen jo itseni katselemassa siellä auringonlaskua ja sen jälkeen syttyvää tähtitaivasta.

Kaikessa hurmaavuudessaankin kattoterassi häviää huoneemme kylpyhuoneelle: se on kaunein, jonka olen nähnyt hetkeen. Kuluneet mustat laatat, vihreäksi maalatut seinät, suuri saniainen ja öljyvärimaalaus. Ikkunasta tulvii valoa kylpyammeeseen, jossa on suihku. Avaan ikkunan siristellen, sieltä aukeaa näkymä koko kaupungin ylle ja sen ympärillä kohoaviin viidakkoisiin vuoriin.

Muistan Grantin koiran ja ryntään alakertaan. Puolivuotias pentu loikkelehtii hotellin pihalla selvästi innoissaan ensimmäisestä päivästään uudessa paikassa, ja kipittää uteliaana tervehtimään. He’s Gilbert, esittelee Grant, mutta olemme jo poimineet pennun syliin ja saaneet kasapäin suukkoja. Uusi ystävyys on syttynyt.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Hix House Escapism

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Iltapäiväauringon paahteessa automme kurvaa pienelle sivutielle. Raskaasti hörähtelevät hevosvoimat kuljettavat jeeppimme vaivatta läpi kuoppien ja kumpujen. On kuuma, mutta ilma virtaa avonaisista ikkunoista. Kahden pitkähiuksisen etupenkkiläisen hiukset liehuvat läpivedossa niin, että näkökenttä välillä katoaa. Tie edellisestä majapaikastamme on lyhyt, mutta tuntuu matkalta toiseen ulottuvuuteen.

Saavumme koruttoman vastaanottorakennuksen eteen. Se on harmaa, linjakas betonirakennelma. Tiskillä vanhempi rouva ottaa seurueemme vastaan. Hän puhuu rauhallisesti, toivottaa meidät tervetulleeksi hieman erilaiselle hotellikokemukselle. Jälkeenpäin mietin, että hän taisi olla ainoa ihminen, jonka näimme koko visiittimme aikana. Kaikki huoneet olivat tiettävästi buukattu täyteen, joten oli joko erikoista sattumaa ettemme nähneet ketään muuta, tai osa Hix Island Housen taikaa.

Tiskivirkailija ohjaa meidät huoneisiimme, jotka ovat vierekkäin ja toistensa peilikuvat. Kun raskaat, metalliset säleikköovet avataan, en ole enää varma mihin olen saapunut. Betoninharmaa tila on samaan aikaan tyhjä ja viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Suuret saumattomat elementit, kuten ruokapöytä, keittiötaso ja sängynpääty ovat huoneen ainoat kiinteät osat. Huoneen toisessa päädyssä on koko seinän kokoinen, tehdasmainen nosto-ovi, jonka rouva vinssaa ylös ylpeyttä huokuen – tämä on selvästi tärkeä hetki. Näköala avautuu pation yli kauas viidakkoon. Horisontissa aurinko kelluu kuin kruununjalokivi sädehtien suoraan huoneeseemme. Näkymän kauneus tyhjentää pään. Vierailun ensimmäiset tunnit kuluvat täydellisessä hiljaisuudessa, jonka ainoastaan kameran suljinääni rikkoo.

Olen suuri LOST-fani ja tämä paikka vie täysin televisiosarjan tunnelmiin. Kolossaalisia betonibunkkereita, villihevosia niityllä ja tunne siitä, että olemme paikan ainoat ihmiset. Hixissä on jotain maagista. Se vieraannuttaa hyvällä tavalla ulkomaailmasta. Huoneessamme ei ole nettiyhteyttä, joten niinkin arkinen asia kuin kännykän näpräys unohtui täysin. Paikka saa keskittymään ympäröivään luontoon, sen tuoksuihin, väriin ja ääniin.

 

Arkkitehti John Hix on suunnitellut luomuksensa täysin luonnon ehdoilla. Rakennukset käyttävät aurinkoenergiaa ja sadevesi kerätään talteen suihkuvedeksi, jonka jälkeen se suodatetaan ja kierrätetään kastevedeksi alueen kasveille. Vieques on muun Karibian lailla hurrikaanivyöhykkeellä, joten kaikki Hix Island Housen rakennukset on suunniteltu kestämään koviakin myrskyjä. Pienetkin yksityiskohdat on otettu huomioon. Hotellin huoneissa ja asunnoissa ei ole lainkaan ilmastointilaitteita eikä niitä tarvitakaan, sillä viilentävät tuulet ohjautuvat suoraan sisään. Tuulet myös estävät hyttysten hakeutumisen rakennuksiin, koska ne etsivät seisovaa ilmaa. Hixin silmää yksityiskohdille ja käytännöllisyydelle ei voi kuin ihailla.

Päivät tuntuvat kulkevan hitaammin kuin normaalisti. Vuorokauden rytmimme alkavat noudattaa vallitsevan valon aikataulua. Aamuauringon säteiden tulviessa huoneeseemme mekin olemme jo valmiina uuteen päivään. Aamupalatarvikkeet on tuotu edellisen päivän aikana huoneeseemme: kahvipapuja, tuoretta leipää ja päivän hedelmiä. Aamun soundtrack koostuu linnunlauluista ja kahvikoneen surinasta. Aamiainen nautitaan joka päivä patiomme betonitasolla ihaillen auringonnousua. Alapuolellamme saattoi olla aterioimassa samanaikaisesti kokonainen villaheppaperhe. Taianomaista.

Pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen vaellamme tavanomaisesti poolille. Somenikkikset voi samalla hoitaa pois alta vastaanottorakennuksessa, jossa on alueen ainoa toimiva nettiyhteys. Olen parkkiintunut uima-allasintoilija ja hotellien altaat ovat korkealla prioriteettlilistalla. Hix Island House on jo todistanut olevansa täysin uniikki ja epätodellinen paikka eikä hotellin uima-allaskaan ole poikkeus: se on voittanut jopa äänestyksen Viequesin parhaasta uima-altaasta. Altaan pumppu toimii aurinkoenergialla, joka kuulostaa modernilta, mutta on vuosisatoja vanhaa tekniikkaa – ja nykyisiä paljon ekologisempi tapa pitää allasvesi puhtaana. Vesi on ionisoitu ja kemikaalit ovat sen ansiosta minimissä, joten uinnin jälkeen iho ei tunnu kuivalta eikä silmiä kirvele. Jälleen pieni, mutta tärkeä yksityiskohta, joka osoittaa Hixin olevan ihan omassa luokassaan.

Hix Island House vie hotelligamen ihan uudelle tasolle. Se on jotain aivan muuta kuin muut. Silti on vaikeaa olla vertaamatta menneitä ja tulevia hotellikokemuksia Hixiin. Tuntuu, että vaivun vieläkin vähän transsiin palatessani näihin kuviin ja tunnelmiin. Voisin puhua tunteja ja käyttää tuhansia ylistyssanoja kuvaillessani tätä paikkaa, mutta en silti saisi vangittua kokemuksen ydintä sanoiksi. Se täytyy kokea itse.

Puerto Ricoon pääsee matkustamaan tällä hetkellä hämmentävän halvalla, meidänkin lippumme maksoivat alle neljäsataa. Lentoja voi hakea helposti momondon kautta. Vieques on muutenkin täydellinen lomanviettopaikka, mutta jos haluaa täysin irtaantua arjesta ja maistaa palan paratiisia, suosittelen astumaan Hixin maailmaan.

PHOTOGRAPHY BY JARNO JUSSILA & STELLA HARASEK

La Finca, Vieques

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Pimeä tulee Karibialla aikaisin. Aurinko alkaa vaipua horisontin taakse jo kuuden aikaan, kun lauttamme lähtee Fajardosta kohti Viequesin saarta. Tunnin mittaista matkaa kanssamme tekevät saarella asuvat paikalliset, mukanaan Puerto Ricossa tehdyt ostokset, sillä on paljon asioita, joita Viequesista ei saa. Joku on pakannut mukaansa eläviä kanoja, toisella on ilmastointilaite.

Lautta kolahtaa satamalaiturin kumisuojiin ja kolmipäinen ryhmämme reppuineen ja kameroineen lastautuu ulos muiden mukana. Paikallisten lisäksi pienessä lauttaterminaalissa tungeksii kourallinen turisteja aasialaisista amerikkalaisiin. Kadulla terminaalin edessä on kova kilpailu kimppatakseista, mutta kaikki tuntuvat saavan kyydin. Mekin, vaikka seisomme vain paikoillamme ja siemailemme lähipubista hakemiani tervetuloa paratiisisaarelle -kaljojamme. (Mikään syy ei ole liian vähäpätöinen tai väkinäinen oluen korkkaamiselle.) Siitä samasta kuppilasta ostamme viikon päästä myös heihei paratiisisaari -kaljamme.

“Necesitas taksi?”
“Si”
“Adónde?”
“La Finca, cuánto cuesta?”
“15 dollars de los 3 personajes”
“Bueno! Vamos!”

Käytän heti koko espanjankielen sanavarastoni ja änkeämme sataman viimeisenä ryhmänä tyhjän Chevyn takatilaan. Näillä teillä huonot iskunvaimentimet saattavat lennättää ilmoille matkustajien lisäksi muutaman ärräpään. Ajomatka pimeän saaren läpi majapaikkaamme muistuttaa taksireivejä, jossa kalja roiskuu ympäriinsä auton pomppiessa epätempossa lyhtypylväiden luoman strobovalojen tahtiin. Tätä kaikkea säestää konepellin löystyneiden tuuletinritilöiden pansonicmainen kolina ja kilkatus, sekin epäsynkassa.

Matka määränpäähämme La Fincaan ei ole pitkä, sillä saari on kokonaisuudessaan ihastuttavan kompakti. Luikerreltuamme kapeiden viidakkoteiden läpi kohti saaren keskiosaa olemme perillä. Maksamme kuskille ja koitamme salaa kuivatella oluttahroja auton jalkatiloista, kun keskeltä pimeyttä kajahtaa periamerikkalaisen lämmin tervetuloa-toivotus. Vastassamme on Scott, toinen hotellia ylläpitävästä parivaljakosta, sekä hotellikoira Ziggy, jolta on oman tervetuliaisserenadinsa takia katketa kitarisat.

Scott on mukava ja kohtelias herrasmies, kotoisin Philadelphiasta. Hän perehdyttää meidät talon tapoihin, joita ei ole kuin kolme: 1, don’t feed the wild animals. 2, silent time starts at ten. 3, remember to enjoy your stay at La Finca!

Teemme kierroksen päätalossa, jonka yläkerrassa huoneemme sijaitsee. Alakerrassa ei ole vastaanottotiskiä, vaan yksi avoin tila, josta löytyy aula, yhteinen avokeittiö ja suuri terassi, jotka jatkuu jokaisen kulman taakse. Luonto on vahvasti läsnä olipa sisällä tai ulkona, sillä oviaukot ovat suuret ja kaikki ikkunat koko ajan auki – ne suljetaan kuulemma vain hurrikaanin osuessa kohdalle. Koko talon kiertävällä terassilla on keinuja, riippumattoja, pöytiä ja penkkejä. Maisema merelle on upea ja siitä tuleekin välittömästi seurueemme olohuone. Päätalon lisäksi tilalta löytyy useita sivurakennuksia, yksityisasumuksia vieraille, jotka haluavat olla omassa rauhassaan ja saattavat viettää saarella pidempiä aikoja.

Aamukahvilla tapaamme Scottin kumppanin, Billin, joka kertoo meille enemmän tilan historiasta, kuinka he ovat aikoinaan ajautuneet töihin La Fincaan ja siitä mitä itse ajattelevat paikasta. Heidän tarinansa on moderni klassikko, kaksi toimistotyöläistä saivat tarpeekseen korporaatiomaailmasta ja tekivät täyskäännöksen. Työ La Fincassa oli heille unelmien täyttymys, sillä he olivat aiemmilla työkomennuksillaan rakastuneet Viequesiin ja toivoneet salaa saavansa syyn jäädä pysyvästi saarelle.

 

La Fincaa on vaikea kutsua hotelliksi, mutta ei se ole myöskään hostelli tai resort, vaan täysin omanlaisensa majatalo, jossa Scott ja Bill toivovat vieraiden olevan kuin kotonaan – a home away from home. He kertovat iloitsevansa siitä, että lähes kaikki paikassa yöpyneet ovat aistineet La Fincan vieraanvaraisen tunnelman, ja monet vieraista palaavat takaisin. Heitäkin on, jotka tulevat joka vuosi.

La Fincan rentoon ja välittömään tunnelmaan minäkin tykästyn. Pidän siitä, että päätalon huoneet ovat melko riisuttuja, niistä löytyy vain tuulettimet, sängyt ja yöpöydät. Matkalaukuille on avohylly, postikorttien kirjoittamista varten pöytä ja tuoli. Tietynlainen askeettisuus sopii minulle. Hotellihuone edustaa minulle vain paikkaa, jossa nukun ja saan yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaan. En halua matkustaa maailman kolkkiin vain sulkeutuakseni huoneeseen mukavuuksien keskelle. La Fincassa ei edes voisi tilata huonepalvelua, sillä ruoat tehdään itse ja kahvia saa, kun menee keittiöön ja keittää. Muilta paikallaolijoilta voi toki kohteliaasti kysyä, että juovatko hekin.

Saapuessamme Scott on näyttänyt keittöstä kaapinnurkan, josta käytetään nimitystä corner of love: sinne vieraat jättävät lähtiessään ylijääneet ruokatarvikkeensa. Se pelastaa meidät ensimmäisenä iltanamme, sillä emme kaikelta tervetuliaiskaljan latkimiselta ja reivibussin aiheuttamilta rytmihäiriöiltä ole hoksanneet käydä kaupassa. Rakkauden nurkan raaka-aineilla kokkaamme aterian, jota joku amerikkalainen vieras käykin kommentoimassa: smells so delicious, are you professional chefs?! Riisiä ja tölkkilihaa – jep.

La Fincan sähkö toimii pääsääntöisesti aurinkoenergialla. Varageneraattori on toki olemassa pilvisempiä päiviä varten, mutta niitä on kaikkien onneksi vain harvoin. Vettä pyydetään käyttämään säästellen. Kaikesta näkyy muutenkin, että ekologisuus on La Fincalle tärkeää. Saarella tunnutaan ymmärtävän, että heillä on ainutlaatuinen luonto eikä sitä haluta turmella, vaan elää osana sitä. La Fincan suihkut on rakennettu ulkotilaan, aina yhtä miellyttävää peseytyä tähtitaivaan alla. Iltapäivän suihkuja tosin suositellaan, sillä silloin on tarjolla eniten lämmintä vettä. Vastikään rakennettu uima-allas on La Fincan uusin ylpeydenaihe ja siitä tuleekin yksi matkan lempialtaistani. Tarpeeksi syvä, laaja valikoima virikkeitä (lue: lapsille tarkoitetut uimalelut) eikä turhia sääntöjä.

Viimeisenä päivänä pakkaamme kamat ja juttelemme vielä pitkän hetken Scottin ja Billin kanssa. Hienoja miehiä, pidän eritoten heidän avarakatseisuudestaan. Luovutamme jo huoneemme, mutta saamme jäädä vielä viettämään iltapäivää poolille odotellessamme, että seuraavan hotellimme Hix Island Housen check-in alkaa. Selviää, että Bill on tullut alunperin Viequesiin juuri Hix Island Housen takia: hän on työskennellyt hotellilla aikoinaan ja paikka onkin hänelle erittäin tuttu. Billin ja Scottin mielestä olemme valinneet juuri oikeat yöpymispaikat Viequesin vierailullemme.


PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Kreikan kaunein hotelli

Santorini on kuukaudesta toiseen yksi blogini suosituimmista hakusanoista, vaikka sinne tekemästäni työmatkasta on jo tovi aikaa. Kirjoitin saaresta jutun Elleen, ehkä teistä jotkut lukivatkin sen. Kuvia ja vinkkejä jäi kuitenkin jutusta rutkasti yli, joten ajattelin (kun kerran kiinnostelee!) koota niistä teille muutaman kirjoituksen tänne internetiin, jossa sivutila ei lopu kesken. Hajannaisia havaintoja kirjasinkin tien päällä muistiin – ja ensivaikutelman siitä, miltä maailma näyttää kalderan eli romahtaneen tulivuoren reunalla. Santorinilta sai niin hengästyttäviä kuvia, että on oikeastaan kansalaisvelvollisuus julkaista loputkin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-1

Syksyisessä loskassa tarpovia meikäläisiä saattaa lohduttaa tai olla lohduttamatta tieto, että juuri tähän aikaan vuodesta Santorinilla näyttää tältä. Talvi toki tulee Kreikan saaristoonkin, mutta lämmintä on silti pitkälle syksyyn. Olimme reissussa lokakuussa, päivisin asteet nousivat kahteenkymmeneen viiteen, iltaisin oli viileää ja piti pukea hellemekkojen päälle pitkähihaisempaa. Lokakuu onkin sesongin loppu, sen jälkeen suurin osa saaren hotelleista ja ravintoloista sulkee talveksi ovensa avatakseen ne uudestaan loppukeväästä.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-29

Aivan alkuun on pakko saada yksi pakkomielle ulos systeemistä ja kirjoittaa Kapari Natural Resortista, jota olen ajatellut vähintään kerran kuussa siitä saakka kun vietimme siellä nuo muutamat unohtumattomat päivät. Kuusi vuotta sitten perustettu putiikkihotelli on moneen kertaan palkittu ja valittu Kreikan saariston kauneimmaksi, eikä kukaan meistä ihmetellyt yhtään sen jälkeen kun jeeppi kurvasi pientä ja mutkittelevaa kylätietä pitkin hotellin pihaan. Paikka on pieni – huoneita on yhteensä alle viisitoista – ja epätodellisen kaunis. Koko paikka hohtaa, kun pilvettömältä taivaalta loistava aurinko heijastuu valkoisiin kivimuureihin. Kalderan jyrkänteeltä avautuu huimaava näkymä tulivuoren vedentäyttämään kraateriin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-322016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-2

Jokainen, joka on koskaan käynyt tuolla sirpinmuotoisella saarella, muistaa varmasti sen hetken, kun kirjaimellisesti valkeni, että kaikki Santorinin talot ja melkein kaikki muukin on maalattu valkoiseksi. Mutkittelevat pienet polut jotka pujottelevat pitkin jyrkänteen reunaa talojen välissä, jyrkät portaat jotka johtavat ylös ja alas seuraaville poluille, penkit, kyltit… Kaikki valkoista. Ja kaikkialla on valtavia kaktuksia ja mehikasveja, uneliaita kissoja ja tuo sama pohjoisen pimeydestä matkustaneen silmiä häikivä, hohkava valo. Välillä tuntui kuin olisi pudonnut postikorttiin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-72016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-6

En osaa oikein päättää mikä oli Kaparissa parasta, mutta kärkikolmikkoon yltää ainakin aamiainen. Kirkkaasti paras hotelliaamiainen, jonka olen koskaan saanut! Harmittaa, etten saanut siitä kovin kummoisia kuvia – oli niin kiire hotkia lautaset tyhjiksi ettei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Rakastan kreikkalaista ruokaa yli kaiken ja iloitsin siitä, ettei keittiö sortunut tarjoamaan kaikille vähän kaikkea, vaan keskittyi paikallisen ruoan parhaisiin paloihin. Kuten taivaallisen pehmeään kreikkalaiseen jugurttiin hunajalla ja hedelmillä, fetalla ja pinaatilla täytettyihin piirakkoihin, mausteisiin makkaroihin, erilaisiin pehmeisiin juustoihin, tuoreisiin tomaattisiin ja viinirypäleisiin ja parhaisiin munakkaisiin, jotka olen ikinä syönyt. Tiedän, nyt tuli monta superlatiivia, mutta uneksin yhä tuosta aamiaispöydästä. Jos käytte joskus Santorinilla, kannattaa ehdottomasti käydä Kaparissa aamiaisella, vaikkei asuisi hotellissa. Se maksaa muistaakseni vain parikymppiä ja hakkaa mennen tullen minkä tahansa helsinkiläisen brunssin niin maussa kuin maisemissa.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-32016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-312016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-8

Kapari on niin pieni paikka, että mistään ei ole pitkä matka mihinkään. Mikon ja Eevan huoneesta oli hotellin altaaseen kahdentoista portaan pituinen matka. Ikkunasta avautui näkymä altaalle ja heti sen edessä avautuvalle merelle. Kallioon louhitut huoneet luonnonkivisine seinineen olivat seesteiset, ilmeisesti kaikki keskenään hiukan erilaiset. Yhdessä oli tuon huikean näkymän lisäksi suuri kylpyhuone ja poreamme, toisessa niiden sijaan suuri aurinkotuoleilla varustettu terassi, jonka ulkoporeammeesta näki merelle.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-302016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-10

Viinipullo ja kulhollinen tuoreita marjoja ilmestyivät terassimme pöydälle kuin taikaiskusta heti kun olimme saaneet huoneidemme avaimet ja potkineet pölyiset sandaalit jaloistamme. Myöhemmin tapasimme melkoiseksi persoonaksi osoittautuneen hotellijohtajan, joka kertoi, että Kaparissa panostetaan kaikkein eniten palveluun. En tiedä miksi yllätyin vähän, ehkä olin olettanut, ettei tuollaisen maiseman äärellä tarvitse kauheasti edes keksiä mitään muita valtteja? Hotelli pyörii perheyrityksen lailla, suurin osa henkilökunnasta on ollut sama koko hotellin historian ajan. Putiikkihotelliin ei mahdu kerrallaan kovin monia vieraita, joka varmistaa seesteisen tunnelman lisäksi sen, että jokaista voidaan palvella mahdollisimman henkilökohtaisesti ja – tästä pidin erityisesti – huomaamattomasti. Joskus on ihaninta, että asiat vaan toimivat ilman, että kaikesta täytyy erikseen käydä keskustelu tai sopia tai pyytää.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-11

Johtaja kertoi myös Santorinin historiasta ja paikallisesta rakentamisesta. Saari oli ennen köyhä ja eli eristyksessä muusta Kreikan saaristosta. Kalderan jyrkkään rinteeseen louhittiin luolia, se oli ollut halvin tapa rakentaa asuinkelpoisia tiloja. Ulkoseinät muurattiin laavakivestä, sitä löytyy tuliperäiseltä saarelta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Rakennuskanta on toki sittemmin korjattu ja uusittu moneen kertaan, mutta kalderan reunalle rakennetut kylät ovat perustuksiltaan kuulemma yhä samat.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros1

Kapari sijaitsee Imeroviglin kylässä, josta on pieniä polkuja pitkin vartin kävelymatka lähimpään kaupungintapaiseen, Firaan. Matkan varrelta löytyy kuuluisan näköalan lisäksikaikenlaista kahvilaa, ravintolaa ja pikkuista putiikkia. Lähempää löytyy toinenkin, vähän toisenlainen trekkauskohde, jota on mahdoton missata: valtavankokoinen kallionlohkare nimeltä Skaros, joka kohoaa merestä suoraan Kaparin alapuolella. Äkkiseltään näyttää, että se on aika lähellä. Vasta kun lähtee kipuamaan portaita alas kohti lohkaretta, tajuaa miten hiton iso ja kaukana se on.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros2

Mitä pidemmälle polkua kulkee, sen pienemmäksi ja jyrkemmäksi se käy. Kallion kaikkein korkeimpaan kohtaan on mahdollista kivuta ja siellä olikin ihmisiä, minä jätin huipun väliin. Olen perinyt äitini korkeanpaikankammon, harmi vaan että muistan sen usein silloin kun on niinsanotusti myöhäistä ja seison kallionkielekkeellä viidenkymmenen metrin korkeudessa uskaltamatta mennä eteenpäin eikä mielellään takaisinkaan. Allaolevassa kuvassa vielä hymyilytti, kun en tiennyt mitä on edessä. Siitä ei sitten sattuneista syistä olekaan kuvia, oli kiire pysyä hengissä.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros32016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros4

Paluumatkalla Kapariin malttoi taas ihailla noita epätodellisia maisemia – ja haaveilla ansaitusta hetkestä hotellin altaalla. Se on pieni, mutta eipä sitä tarvinnutkaan kovin monen kanssa jakaa. Käytimme vapaaillan parhaalla mahdollisella tavalla: tilasimme huonepalvelusta kreikkalaista roseeviiniä ja lorvimme altaalla auringonlaskuun. Joskus on vaikea uskoa omaa elämäänsä todeksi: että tässä sitä vaan ollaan, yhdessä maailman kauneimmista paikoista, siemailemassa viiniä kylpytakissa. Että tälläinen paikka on oikeasti olemassa ja sijaitsee vain viiden tunnin lentomatkan päässä kotoa.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-132016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-142016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-152016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-162016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-17

Olin kuullut, että Santorini on kuuluisa auringonlaskuistaan, paikan päällä tajusi miksi. Näytös on hidas, mutta pitää otteessaan. Kaikki taivaankannen kullan, vaaleanpunaisen, pinkin ja punaisen sävyt toistuvat vedenpinnassa. Ymmärsin samalla miksi niin moni matkustaa saarelle vihittäväksi tai häämatkalleen. Kuka kaipaa kynttilöitä tai kukkia tunnelman luomiseen, kun luonto tarjoaa tälläiset puitteet? Kuvat eivät kerro puoltakaan totuudesta.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-182016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-192016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-202016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-212016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-22

Ei ole Kaparin ravintolassakaan hullummat näkymät. En voinut olla miettimättä ihmisiä, jotka asuvat saarella ja katselevat näitä maisemia ja auringonlaskuja joka päivä – turtuukohan niihin, vai jaksaako niistä haltioitua uudelleen ja uudelleen? Kysyin yhdeltä tarjoilijalta, hän sanoi että maisema on joka päivä erilainen. Viikon mittaisen matkan aikana ehti huomata, että se on täysin totta: joinakin aamuina merisumu teki horisontista utuisen, toisina aamuina aurinko paistoi pilviharson läpi. Auringonlaskutkin olivat joka ilta aivan omanlaisiaan kuin jossain olisi etukäteen päätetty mitkä ovat päivän sävyt, pilvimuodostelmat ja valon liikkeiden koreografia.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-242016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-23

Näiden kuvien vahtaaminen ei varsinaisesti helpota ikävää takaisin. Tekisi mieli varata pieni karkumatka ensi toukokuulle, viikko valohoitoa tuon altaan äärellä taikoisi minusta takuulla uuden naisen. Tai voisiko joku ystävistäni mennä Santorinilla naimisiin ja pitää häät tuolla Kaparin täydellisellä terassilla? Siellä järjestetään vihkimisiä kuulemma tuon tuosta, luonnon omalla alttarilla.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-262016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-25

Kapari sijoittuu sirppisaaren keskikaareen, josta näkee molempiin kärkiin. Kuvassa näkyvässä pohjoiskärjessä on pikkukaupunki nimeltä Oia, jonka pienet valot alkavat loistaa hämärässä kun aurinko on kadonnut horisontin taakse. Oia on saaren kuuluisin paikka, sillä auringonlasku näyttää paikallisten mielestä juuri siellä kaikkein kauneimmalta. Kävimme yhtenä iltana kokeilemassa, mutta parhaille apajille kaupungin pohjoiskortteleiden kapeille kaduille ahtautuu silloin niin järjetön määrä ihmisiä, ettei kokemus ollut kovin nautinnollinen. Otin auringonlaskuni sata kertaa mieluummin vastaan lilluen Kaparin altaalla tai valkoviinilasi kädessä jossain pikkuravintolassa kalderan reunalla. Niistä kaikista kun löytyy juuri tähän tarkoitukseen suunniteltu näköalaterassi.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-27

Odotin pilkkopimeitä öitä, vähänpä tiesin. Kaldera on öisin täynnä kalastajaveneitä, rahtilaivoja ja risteilijöitä, jotka hohtavat hämärässä kuin vedessä kelluvat timantit. Skaros kohoaa mustana niiden ylle, tuli mieleen muumilaakson mörkö, joka katselee varjoista.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-28

Ajattelinpa raottaa vähän muidenkin matkojen kuva-arkistoja, sillä Santorini ei suinkaan ole ainoa paikka, josta on vielä vinkkejä jakamatta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Saunajoogaa ja samppanjaa

Yhteistyössä Radisson Blu

Ystäväpiirissämme yllättävän moni päähänpisto alkaa lauseesta vähänkö olisi ihanaa. Muiden lietsominen mukaan ei ole koskaan vaikeaa, sillä aina voi heitellä ilmaan taikasanoja kuten ruoka ja takuuvarma samalla voi sit juoda vähän viiniä.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-1

Alkukesän päähänpisto: miniloma. Yksinkertainen konsepti, kerätään kaverit ja lähdetään jonnekin. Yhdeksi yöksi vaan, eikä kauas – kun vapaahetket ovat vähissä, niitä ei tahdo hukata matkantekoon. Joku kiva hotelli kyllin kaukana kantakaupungista, päätimme. Saunotaan ja syödään, ehkä tilkka samppanjaa. Kiitos ideasta kuului Kanervalle, tällä kertaa ketään ei tarvinnut edes lietsoa. Olimme Mikon kanssa korviamme myöten raksasuosssa, maalintahraiset kädet haisivat Betoluxilta, tukkaan oli takertunut tahmeaa pölyä joka ei lähtenyt pesussa, aivot kiehuivat maalihöyryissä. Sauna kummasti kiinnosti, samoin nukkuminen huoneessa, jossa ei ole kolmen millin kipsipölykerrosta. Umpiuupuneena arvostin myös sitä, ettei tälläiselle reissulle tarvitse juuri pakata. Hotellihuoneen kylpyhuoneessa on rivissä pakolliset putelit, kylpytakissa voi hengata suurimman osan ajasta ja jos hammasharja unohtuu, respasta löytyy.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-21

Paikaksi valikoitui työkuvioideni kautta Radisson Blu Espoo, useammastakin syystä juuri se. Sijainti merenrannalla, kaupungista pääsee Kutsuplussalla perille vartissa ja ennen muuta: hotellin ylimmässä kerroksessa sijaitsevat saunat, uima-allas ja kattoterassi. Hotellin nimen alla lukee Log Out Zone. Osuvaa, sillä pääovelta aukeava meri määrittää paikan tunnelman: kaukana kiireinen arki, täällä ollaan offline.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-3

Kokonainen vuorokausi ystävien seurassa oli tavallista arkea silloin kun oli seitsemäntoista ja aikaa oli tuhlattavaksi ja tapettavaksi. Nyt yhdessä vietetty vuorokausi tuntuu odottamattomalta lahjalta, kun tietää miten paljon vaivannäköä pelkästään sen sopiminen on vaatinut.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-6

Niin usein harmittaa miten kiire meillä kaikilla on, minulla siinä missä muillakin. Kun haluaisi vielä jutella aamukahvin äärellä, on jo juostava päivän ensimmäiseen tapaamiseen. Juuri kun viinilasillisen äärellä aletaan päästä asiaan, on jo kiire kotona odottavan koiran luo. On päiväkotivuorot ja pyykkipinot, treenit ja tiistai-illan rästityöt, takaraivossa tykyttävä levottomuus siitä että pitäisi olla jossain muualla tekemässä Jotain Järkevää. Sitäkin ihanampaa on, kun saa koottua rakkaita samaan paikkaan ja kaikilla on kerrankin aikaa enemmän kuin kelloa vilkuillen, aikatauluja anteeksipyydellen juotuun kahvikupilliseen.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-4

Hotellin ympäriltä lähtee liuta upeita luontoreittejä, ja harkitsimme vakavasti juoksulenkkiä tai pyöräretkeä, sillä pyöriä olisi saanut lainata hotellin edestä. Harkinnan asteelle jäi, iski laiskuus. Sen sijaan kokeilimme saunajoogaa, jota hotellissa järjestetään halukkaille. Puolen tunnin pituiseen settiin kuuluu kuusi saunanlauteille sopivaa jooga-asanaa, jotka tehdään hitaasti hengityksen tahtiin. Lämpö rentoutti lihakset ja jopa minä – muija, jonka vartalon liikkuvuus on yleinen vitsi – sain remonttiväsymyksen runteleman runkoni taipumaan ohjaajan opastamalla tavalla.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-22015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-5

Pulahdimme uima-altaaseen saunajoogan jälkeen. Tykkäsin tilasta, isoista ikkunoista tulvii valoa ja maisema aukeaa merelle. Allas oli useamman saunaosaston yhteisessä käytössä, mutta saimme pitää sen kokonaan itsellämme. Hyvä niin, koska juttujen taso on kääntäen verrannollinen yhdessä vietetyn ajan määrään.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-72015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-82015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-9

Kylpytakki, miniloman virallinen univormu. Saimme samppanjamme ja huomasin, että irtiotto oli alkanut jo tehdä tehtävänsä: en ollut ajatellut remonttia kokonaiseen kolmeen tuntiin. Päivän päätteeksi puimme hetkeksi päälle (rentoja neuleita ja lököfarkkuja – yhdellä saattoi olla treenitrikoot) ja painelimme alakertaan syömään. Suklaata tihkuva jälkiruoka oli aika monen suosikki, kovana kakkosena korkeaksi keoksi pinottu poroburger, joka uhmasi fysiikan lakeja.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-102015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-112015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-12

Jaoimme hotellihuoneen Kanervan kanssa, olimmehan tammikuisella matkallamme tottuneet yhteiselämään. Herääminen ilman herätyskelloa: harvinaista herkkua. Herääminen jonkun muun petaamissa, puhtaissa, kipsipölyttömissä lakanoissa: luksusta. Herääminen Kanerva kainalossa: onni! Mikko ja Eeva olivat seinän toisella puolella omassa huoneessaan, joka oli yhdistetty meihin ovella. Kätevää, sillä sen sai auki silloin kun halusi hengata koko porukalla – ja kiinni silloin, kun nimeltämainitsemattomat mummot halusivat nukkumaan ja ghettorap-jatkot senkun paranivat naapurihuoneen puolella.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-14

Ei ole salaisuus, että lempiruokani on hotelliaamupala. Kahvin kuuluu olla kannussa tai vapaasti santsattavissa. Mielellään kananmunia, muodossa tai toisessa. Vielä lämmin leipä, aina hyvä. Oikeaa voita, muutama erilainen juusto. Rapsakat vihannekset, joita voi kasata leivän kaveriksi. Löysin myös uuden aamulempparin: luomuohrapuuro tuoreilla marjoilla. Tätä varmaan kannattaa kokeilla kotona.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-152015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-162015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-17

Lempiyksityiskohtani minilomalta: Kanervan yön yli kuivuneet bikinit, koska kaikilla kunnon lomilla tarvitaan bikinit. Plussaa neonpinkistä väristä.

2015-08-26-stellaharasek-radisson-logoutzone-18

Hotellille kiitos huolenpidosta, ystäville kiitos seurasta. Tuli tarpeeseen, mennään toistekin.

Työpäivän varrelta

Tarjolla kuvia toissaviikkoisen työpäivän varrelta, ihan vaan siksi, että aurinko paistoi, oli ihanaa nähdä ihmisiä ja kuvista tuli kivoja. Bongaa otoksista mm. Radisson Blun muotinäytös jonka Minttu Vesala stailasi, tukkansa pätkäissyt saaristoprinsessa, minä ja miespuolinen tukkakaksoseni, ihana Inke aurinkolaseineen ja nuori valokuvaajanero Mikko Puttonen.

2015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-12015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-22015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-32015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-42015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-52015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-62015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-72015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-102015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-92015-06-06-stellaharasek-radissonroyal-8

Yksi asia Mikko Puttosesta: Mikon kuvat ovat huikeat, mutta eivät lainkaan paljasta miten kaunis hymy hällä on. Tapasin Mikon ensimmäistä kertaa. Sydänhän siinä oli sulaa.

Let in the light

Vain viikko siihen kului! Santorinin matkakuvien purkamiseen siis. Ruutuja kolmetuhatta ja risat, kaikissa sama valkea valo. Kunpa sitä olisi saanut purkitettua ja pakattua Suomeen, sille olisi näinä pilkkopimeinä lokakuun lopun aamuina rutkasti käyttöä.

2014-10-16-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12014-10-16-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-22014-10-16-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-3

Otokset ovat Kapari Natural Resortista, kauneimmasta hotellista jossa olen koskaan asunut. Ikävöin hotellin lisäksi hotellihuoneemme 180-senttistä sänkyä, jossa heräsi auringonkajoon, ellei muistanut nukkumaanmennessä sulkea ikkunaluukkuja. Taisin unohtaa ne tarkoituksella – valoon herääminen on luksusongelma, josta ei tarvitse seuraaviin kuukausiin kärsiä.

Voi huokaus. Lempeää maanantaita, palataan matkajuttuihin pian.

MODERAT – LET IN THE LIGHT

From the edge of the deep green sea

Torstai-ilta Santorinin saariryhmän isoimmalla saarella, Thírassa, meni totutellessa hotellilta avautuvaan maisemaan. Ensimmäinen etappimme, Kapari Natural Resort, sijaitsee nimittäin kalderan reunalla. Horisonttia oli ensimmäisenä iltana vaikea erottaa, taivaan ja meren raja jäi utuisen merisumun taakse. Kirkkaina päivinä näkee kuulemma Kreetaan asti.

2014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-2 2014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-3

Meren yläpuolelle kohoava jyrkänne sai alkunsa tuhansia vuosia sitten kun tulivuori räjähti valtavalla voimalla ja romahti keskeltä, muodostaen kalderan, kattilanmuotoisen laakson, joka täyttyi vedellä kun osa tulivuoren seinämistä vajosi mereen. Hullu ajatus, että sirpinmuotoisen Santorinin pääsaaren keskellä loiskuvat aallot olivat joskus laavaa. Tulivuoritutkija Harasekin pakkomielteet nostavat taas päätään.

2014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-42014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-5 2014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-6

Keskellä kalderaa nousevat mustat kalliot, Néa Kaméni ja Palaiá Kaméni, ovat se mitä tulivuoresta on enää näkyvissä. Yhä aktiivinen tulivuori on Santorinin asukkaiden (ja matkailijoiden) onneksi nukkunut viime vuosina. Saaren pohjoispuolella sijaitsee toinen, merenalainen tulivuori, joka on tiettävästi virkumpi ja vaarallisempi tapaus.

2014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-72014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-82014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-9

Maisemat ovat epätodelliset. Katsoin ennen matkalle lähtöä kuvia ja kuvittelin tietäväni mitä odottaa, mutta mikään kuva ei (eivät nämäkään) tee oikeutta todellisuudelle. Hotellimme on sijoittunut Imeroviglin kylään saaren keskikaareen, josta näkee saarisirpin molempiin päihin. Pohjoispäässä sijaitseva pikkukaupunki Oia loistaa yössä tuhansin pienin valoin. On vaikea uskoa, että on ihmisiä, jotka syntyvät ja asuvat näiden näkymien keskellä. Heräävät aamuisin hengästyttävään maisemaan, joka on joka päivä erilainen.

2014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-102014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-11

Santorini on kuuluisa auringonlaskuistaan. Aurinko tipahtaa horisontin taakse kuudelta, tuntia myöhemmin on pilkkopimeää. Väliin mahtuu hillitön määrä hattaraa vaaleanpunaisesta vaaleansiniseen, turkoosiin ja liilaan. Ensimmäisenä iltana katselimme niitä hotellin uima-altaasta, infinity poolista, jonka reuna katoaa maisemaan. Vedenpinta heijasti jokaisen auringonlaskun värin. Olen nähnyt unia, joissa näyttää tältä.

2014-10-12-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12

Palaan pian asiaan… kunhan maltan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK
THE CURE – FROM THE EDGE OF THE DEEP GREEN SEA