Hix House Escapism

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Iltapäiväauringon paahteessa automme kurvaa pienelle sivutielle. Raskaasti hörähtelevät hevosvoimat kuljettavat jeeppimme vaivatta läpi kuoppien ja kumpujen. On kuuma, mutta ilma virtaa avonaisista ikkunoista. Kahden pitkähiuksisen etupenkkiläisen hiukset liehuvat läpivedossa niin, että näkökenttä välillä katoaa. Tie edellisestä majapaikastamme on lyhyt, mutta tuntuu matkalta toiseen ulottuvuuteen.

Saavumme koruttoman vastaanottorakennuksen eteen. Se on harmaa, linjakas betonirakennelma. Tiskillä vanhempi rouva ottaa seurueemme vastaan. Hän puhuu rauhallisesti, toivottaa meidät tervetulleeksi hieman erilaiselle hotellikokemukselle. Jälkeenpäin mietin, että hän taisi olla ainoa ihminen, jonka näimme koko visiittimme aikana. Kaikki huoneet olivat tiettävästi buukattu täyteen, joten oli joko erikoista sattumaa ettemme nähneet ketään muuta, tai osa Hix Island Housen taikaa.

Tiskivirkailija ohjaa meidät huoneisiimme, jotka ovat vierekkäin ja toistensa peilikuvat. Kun raskaat, metalliset säleikköovet avataan, en ole enää varma mihin olen saapunut. Betoninharmaa tila on samaan aikaan tyhjä ja viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Suuret saumattomat elementit, kuten ruokapöytä, keittiötaso ja sängynpääty ovat huoneen ainoat kiinteät osat. Huoneen toisessa päädyssä on koko seinän kokoinen, tehdasmainen nosto-ovi, jonka rouva vinssaa ylös ylpeyttä huokuen – tämä on selvästi tärkeä hetki. Näköala avautuu pation yli kauas viidakkoon. Horisontissa aurinko kelluu kuin kruununjalokivi sädehtien suoraan huoneeseemme. Näkymän kauneus tyhjentää pään. Vierailun ensimmäiset tunnit kuluvat täydellisessä hiljaisuudessa, jonka ainoastaan kameran suljinääni rikkoo.

Olen suuri LOST-fani ja tämä paikka vie täysin televisiosarjan tunnelmiin. Kolossaalisia betonibunkkereita, villihevosia niityllä ja tunne siitä, että olemme paikan ainoat ihmiset. Hixissä on jotain maagista. Se vieraannuttaa hyvällä tavalla ulkomaailmasta. Huoneessamme ei ole nettiyhteyttä, joten niinkin arkinen asia kuin kännykän näpräys unohtui täysin. Paikka saa keskittymään ympäröivään luontoon, sen tuoksuihin, väriin ja ääniin.

 

Arkkitehti John Hix on suunnitellut luomuksensa täysin luonnon ehdoilla. Rakennukset käyttävät aurinkoenergiaa ja sadevesi kerätään talteen suihkuvedeksi, jonka jälkeen se suodatetaan ja kierrätetään kastevedeksi alueen kasveille. Vieques on muun Karibian lailla hurrikaanivyöhykkeellä, joten kaikki Hix Island Housen rakennukset on suunniteltu kestämään koviakin myrskyjä. Pienetkin yksityiskohdat on otettu huomioon. Hotellin huoneissa ja asunnoissa ei ole lainkaan ilmastointilaitteita eikä niitä tarvitakaan, sillä viilentävät tuulet ohjautuvat suoraan sisään. Tuulet myös estävät hyttysten hakeutumisen rakennuksiin, koska ne etsivät seisovaa ilmaa. Hixin silmää yksityiskohdille ja käytännöllisyydelle ei voi kuin ihailla.

Päivät tuntuvat kulkevan hitaammin kuin normaalisti. Vuorokauden rytmimme alkavat noudattaa vallitsevan valon aikataulua. Aamuauringon säteiden tulviessa huoneeseemme mekin olemme jo valmiina uuteen päivään. Aamupalatarvikkeet on tuotu edellisen päivän aikana huoneeseemme: kahvipapuja, tuoretta leipää ja päivän hedelmiä. Aamun soundtrack koostuu linnunlauluista ja kahvikoneen surinasta. Aamiainen nautitaan joka päivä patiomme betonitasolla ihaillen auringonnousua. Alapuolellamme saattoi olla aterioimassa samanaikaisesti kokonainen villaheppaperhe. Taianomaista.

Pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen vaellamme tavanomaisesti poolille. Somenikkikset voi samalla hoitaa pois alta vastaanottorakennuksessa, jossa on alueen ainoa toimiva nettiyhteys. Olen parkkiintunut uima-allasintoilija ja hotellien altaat ovat korkealla prioriteettlilistalla. Hix Island House on jo todistanut olevansa täysin uniikki ja epätodellinen paikka eikä hotellin uima-allaskaan ole poikkeus: se on voittanut jopa äänestyksen Viequesin parhaasta uima-altaasta. Altaan pumppu toimii aurinkoenergialla, joka kuulostaa modernilta, mutta on vuosisatoja vanhaa tekniikkaa – ja nykyisiä paljon ekologisempi tapa pitää allasvesi puhtaana. Vesi on ionisoitu ja kemikaalit ovat sen ansiosta minimissä, joten uinnin jälkeen iho ei tunnu kuivalta eikä silmiä kirvele. Jälleen pieni, mutta tärkeä yksityiskohta, joka osoittaa Hixin olevan ihan omassa luokassaan.

Hix Island House vie hotelligamen ihan uudelle tasolle. Se on jotain aivan muuta kuin muut. Silti on vaikeaa olla vertaamatta menneitä ja tulevia hotellikokemuksia Hixiin. Tuntuu, että vaivun vieläkin vähän transsiin palatessani näihin kuviin ja tunnelmiin. Voisin puhua tunteja ja käyttää tuhansia ylistyssanoja kuvaillessani tätä paikkaa, mutta en silti saisi vangittua kokemuksen ydintä sanoiksi. Se täytyy kokea itse.

Puerto Ricoon pääsee matkustamaan tällä hetkellä hämmentävän halvalla, meidänkin lippumme maksoivat alle neljäsataa. Lentoja voi hakea helposti momondon kautta. Vieques on muutenkin täydellinen lomanviettopaikka, mutta jos haluaa täysin irtaantua arjesta ja maistaa palan paratiisia, suosittelen astumaan Hixin maailmaan.

PHOTOGRAPHY BY JARNO JUSSILA & STELLA HARASEK

La Finca, Vieques

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Pimeä tulee Karibialla aikaisin. Aurinko alkaa vaipua horisontin taakse jo kuuden aikaan, kun lauttamme lähtee Fajardosta kohti Viequesin saarta. Tunnin mittaista matkaa kanssamme tekevät saarella asuvat paikalliset, mukanaan Puerto Ricossa tehdyt ostokset, sillä on paljon asioita, joita Viequesista ei saa. Joku on pakannut mukaansa eläviä kanoja, toisella on ilmastointilaite.

Lautta kolahtaa satamalaiturin kumisuojiin ja kolmipäinen ryhmämme reppuineen ja kameroineen lastautuu ulos muiden mukana. Paikallisten lisäksi pienessä lauttaterminaalissa tungeksii kourallinen turisteja aasialaisista amerikkalaisiin. Kadulla terminaalin edessä on kova kilpailu kimppatakseista, mutta kaikki tuntuvat saavan kyydin. Mekin, vaikka seisomme vain paikoillamme ja siemailemme lähipubista hakemiani tervetuloa paratiisisaarelle -kaljojamme. (Mikään syy ei ole liian vähäpätöinen tai väkinäinen oluen korkkaamiselle.) Siitä samasta kuppilasta ostamme viikon päästä myös heihei paratiisisaari -kaljamme.

“Necesitas taksi?”
“Si”
“Adónde?”
“La Finca, cuánto cuesta?”
“15 dollars de los 3 personajes”
“Bueno! Vamos!”

Käytän heti koko espanjankielen sanavarastoni ja änkeämme sataman viimeisenä ryhmänä tyhjän Chevyn takatilaan. Näillä teillä huonot iskunvaimentimet saattavat lennättää ilmoille matkustajien lisäksi muutaman ärräpään. Ajomatka pimeän saaren läpi majapaikkaamme muistuttaa taksireivejä, jossa kalja roiskuu ympäriinsä auton pomppiessa epätempossa lyhtypylväiden luoman strobovalojen tahtiin. Tätä kaikkea säestää konepellin löystyneiden tuuletinritilöiden pansonicmainen kolina ja kilkatus, sekin epäsynkassa.

Matka määränpäähämme La Fincaan ei ole pitkä, sillä saari on kokonaisuudessaan ihastuttavan kompakti. Luikerreltuamme kapeiden viidakkoteiden läpi kohti saaren keskiosaa olemme perillä. Maksamme kuskille ja koitamme salaa kuivatella oluttahroja auton jalkatiloista, kun keskeltä pimeyttä kajahtaa periamerikkalaisen lämmin tervetuloa-toivotus. Vastassamme on Scott, toinen hotellia ylläpitävästä parivaljakosta, sekä hotellikoira Ziggy, jolta on oman tervetuliaisserenadinsa takia katketa kitarisat.

Scott on mukava ja kohtelias herrasmies, kotoisin Philadelphiasta. Hän perehdyttää meidät talon tapoihin, joita ei ole kuin kolme: 1, don’t feed the wild animals. 2, silent time starts at ten. 3, remember to enjoy your stay at La Finca!

Teemme kierroksen päätalossa, jonka yläkerrassa huoneemme sijaitsee. Alakerrassa ei ole vastaanottotiskiä, vaan yksi avoin tila, josta löytyy aula, yhteinen avokeittiö ja suuri terassi, jotka jatkuu jokaisen kulman taakse. Luonto on vahvasti läsnä olipa sisällä tai ulkona, sillä oviaukot ovat suuret ja kaikki ikkunat koko ajan auki – ne suljetaan kuulemma vain hurrikaanin osuessa kohdalle. Koko talon kiertävällä terassilla on keinuja, riippumattoja, pöytiä ja penkkejä. Maisema merelle on upea ja siitä tuleekin välittömästi seurueemme olohuone. Päätalon lisäksi tilalta löytyy useita sivurakennuksia, yksityisasumuksia vieraille, jotka haluavat olla omassa rauhassaan ja saattavat viettää saarella pidempiä aikoja.

Aamukahvilla tapaamme Scottin kumppanin, Billin, joka kertoo meille enemmän tilan historiasta, kuinka he ovat aikoinaan ajautuneet töihin La Fincaan ja siitä mitä itse ajattelevat paikasta. Heidän tarinansa on moderni klassikko, kaksi toimistotyöläistä saivat tarpeekseen korporaatiomaailmasta ja tekivät täyskäännöksen. Työ La Fincassa oli heille unelmien täyttymys, sillä he olivat aiemmilla työkomennuksillaan rakastuneet Viequesiin ja toivoneet salaa saavansa syyn jäädä pysyvästi saarelle.

 

La Fincaa on vaikea kutsua hotelliksi, mutta ei se ole myöskään hostelli tai resort, vaan täysin omanlaisensa majatalo, jossa Scott ja Bill toivovat vieraiden olevan kuin kotonaan – a home away from home. He kertovat iloitsevansa siitä, että lähes kaikki paikassa yöpyneet ovat aistineet La Fincan vieraanvaraisen tunnelman, ja monet vieraista palaavat takaisin. Heitäkin on, jotka tulevat joka vuosi.

La Fincan rentoon ja välittömään tunnelmaan minäkin tykästyn. Pidän siitä, että päätalon huoneet ovat melko riisuttuja, niistä löytyy vain tuulettimet, sängyt ja yöpöydät. Matkalaukuille on avohylly, postikorttien kirjoittamista varten pöytä ja tuoli. Tietynlainen askeettisuus sopii minulle. Hotellihuone edustaa minulle vain paikkaa, jossa nukun ja saan yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaan. En halua matkustaa maailman kolkkiin vain sulkeutuakseni huoneeseen mukavuuksien keskelle. La Fincassa ei edes voisi tilata huonepalvelua, sillä ruoat tehdään itse ja kahvia saa, kun menee keittiöön ja keittää. Muilta paikallaolijoilta voi toki kohteliaasti kysyä, että juovatko hekin.

Saapuessamme Scott on näyttänyt keittöstä kaapinnurkan, josta käytetään nimitystä corner of love: sinne vieraat jättävät lähtiessään ylijääneet ruokatarvikkeensa. Se pelastaa meidät ensimmäisenä iltanamme, sillä emme kaikelta tervetuliaiskaljan latkimiselta ja reivibussin aiheuttamilta rytmihäiriöiltä ole hoksanneet käydä kaupassa. Rakkauden nurkan raaka-aineilla kokkaamme aterian, jota joku amerikkalainen vieras käykin kommentoimassa: smells so delicious, are you professional chefs?! Riisiä ja tölkkilihaa – jep.

La Fincan sähkö toimii pääsääntöisesti aurinkoenergialla. Varageneraattori on toki olemassa pilvisempiä päiviä varten, mutta niitä on kaikkien onneksi vain harvoin. Vettä pyydetään käyttämään säästellen. Kaikesta näkyy muutenkin, että ekologisuus on La Fincalle tärkeää. Saarella tunnutaan ymmärtävän, että heillä on ainutlaatuinen luonto eikä sitä haluta turmella, vaan elää osana sitä. La Fincan suihkut on rakennettu ulkotilaan, aina yhtä miellyttävää peseytyä tähtitaivaan alla. Iltapäivän suihkuja tosin suositellaan, sillä silloin on tarjolla eniten lämmintä vettä. Vastikään rakennettu uima-allas on La Fincan uusin ylpeydenaihe ja siitä tuleekin yksi matkan lempialtaistani. Tarpeeksi syvä, laaja valikoima virikkeitä (lue: lapsille tarkoitetut uimalelut) eikä turhia sääntöjä.

Viimeisenä päivänä pakkaamme kamat ja juttelemme vielä pitkän hetken Scottin ja Billin kanssa. Hienoja miehiä, pidän eritoten heidän avarakatseisuudestaan. Luovutamme jo huoneemme, mutta saamme jäädä vielä viettämään iltapäivää poolille odotellessamme, että seuraavan hotellimme Hix Island Housen check-in alkaa. Selviää, että Bill on tullut alunperin Viequesiin juuri Hix Island Housen takia: hän on työskennellyt hotellilla aikoinaan ja paikka onkin hänelle erittäin tuttu. Billin ja Scottin mielestä olemme valinneet juuri oikeat yöpymispaikat Viequesin vierailullemme.


PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Kreikan kaunein hotelli

Santorini on kuukaudesta toiseen yksi blogini suosituimmista hakusanoista, vaikka sinne tekemästäni työmatkasta on jo tovi aikaa. Kirjoitin saaresta jutun Elleen, ehkä teistä jotkut lukivatkin sen. Kuvia ja vinkkejä jäi kuitenkin jutusta rutkasti yli, joten ajattelin (kun kerran kiinnostelee!) koota niistä teille muutaman kirjoituksen tänne internetiin, jossa sivutila ei lopu kesken. Hajannaisia havaintoja kirjasinkin tien päällä muistiin – ja ensivaikutelman siitä, miltä maailma näyttää kalderan eli romahtaneen tulivuoren reunalla. Santorinilta sai niin hengästyttäviä kuvia, että on oikeastaan kansalaisvelvollisuus julkaista loputkin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-1

Syksyisessä loskassa tarpovia meikäläisiä saattaa lohduttaa tai olla lohduttamatta tieto, että juuri tähän aikaan vuodesta Santorinilla näyttää tältä. Talvi toki tulee Kreikan saaristoonkin, mutta lämmintä on silti pitkälle syksyyn. Olimme reissussa lokakuussa, päivisin asteet nousivat kahteenkymmeneen viiteen, iltaisin oli viileää ja piti pukea hellemekkojen päälle pitkähihaisempaa. Lokakuu onkin sesongin loppu, sen jälkeen suurin osa saaren hotelleista ja ravintoloista sulkee talveksi ovensa avatakseen ne uudestaan loppukeväästä.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-29

Aivan alkuun on pakko saada yksi pakkomielle ulos systeemistä ja kirjoittaa Kapari Natural Resortista, jota olen ajatellut vähintään kerran kuussa siitä saakka kun vietimme siellä nuo muutamat unohtumattomat päivät. Kuusi vuotta sitten perustettu putiikkihotelli on moneen kertaan palkittu ja valittu Kreikan saariston kauneimmaksi, eikä kukaan meistä ihmetellyt yhtään sen jälkeen kun jeeppi kurvasi pientä ja mutkittelevaa kylätietä pitkin hotellin pihaan. Paikka on pieni – huoneita on yhteensä alle viisitoista – ja epätodellisen kaunis. Koko paikka hohtaa, kun pilvettömältä taivaalta loistava aurinko heijastuu valkoisiin kivimuureihin. Kalderan jyrkänteeltä avautuu huimaava näkymä tulivuoren vedentäyttämään kraateriin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-322016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-2

Jokainen, joka on koskaan käynyt tuolla sirpinmuotoisella saarella, muistaa varmasti sen hetken, kun kirjaimellisesti valkeni, että kaikki Santorinin talot ja melkein kaikki muukin on maalattu valkoiseksi. Mutkittelevat pienet polut jotka pujottelevat pitkin jyrkänteen reunaa talojen välissä, jyrkät portaat jotka johtavat ylös ja alas seuraaville poluille, penkit, kyltit… Kaikki valkoista. Ja kaikkialla on valtavia kaktuksia ja mehikasveja, uneliaita kissoja ja tuo sama pohjoisen pimeydestä matkustaneen silmiä häikivä, hohkava valo. Välillä tuntui kuin olisi pudonnut postikorttiin.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-72016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-6

En osaa oikein päättää mikä oli Kaparissa parasta, mutta kärkikolmikkoon yltää ainakin aamiainen. Kirkkaasti paras hotelliaamiainen, jonka olen koskaan saanut! Harmittaa, etten saanut siitä kovin kummoisia kuvia – oli niin kiire hotkia lautaset tyhjiksi ettei tullut mieleenkään kaivaa kameraa esiin. Rakastan kreikkalaista ruokaa yli kaiken ja iloitsin siitä, ettei keittiö sortunut tarjoamaan kaikille vähän kaikkea, vaan keskittyi paikallisen ruoan parhaisiin paloihin. Kuten taivaallisen pehmeään kreikkalaiseen jugurttiin hunajalla ja hedelmillä, fetalla ja pinaatilla täytettyihin piirakkoihin, mausteisiin makkaroihin, erilaisiin pehmeisiin juustoihin, tuoreisiin tomaattisiin ja viinirypäleisiin ja parhaisiin munakkaisiin, jotka olen ikinä syönyt. Tiedän, nyt tuli monta superlatiivia, mutta uneksin yhä tuosta aamiaispöydästä. Jos käytte joskus Santorinilla, kannattaa ehdottomasti käydä Kaparissa aamiaisella, vaikkei asuisi hotellissa. Se maksaa muistaakseni vain parikymppiä ja hakkaa mennen tullen minkä tahansa helsinkiläisen brunssin niin maussa kuin maisemissa.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-32016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-312016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-8

Kapari on niin pieni paikka, että mistään ei ole pitkä matka mihinkään. Mikon ja Eevan huoneesta oli hotellin altaaseen kahdentoista portaan pituinen matka. Ikkunasta avautui näkymä altaalle ja heti sen edessä avautuvalle merelle. Kallioon louhitut huoneet luonnonkivisine seinineen olivat seesteiset, ilmeisesti kaikki keskenään hiukan erilaiset. Yhdessä oli tuon huikean näkymän lisäksi suuri kylpyhuone ja poreamme, toisessa niiden sijaan suuri aurinkotuoleilla varustettu terassi, jonka ulkoporeammeesta näki merelle.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-302016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-10

Viinipullo ja kulhollinen tuoreita marjoja ilmestyivät terassimme pöydälle kuin taikaiskusta heti kun olimme saaneet huoneidemme avaimet ja potkineet pölyiset sandaalit jaloistamme. Myöhemmin tapasimme melkoiseksi persoonaksi osoittautuneen hotellijohtajan, joka kertoi, että Kaparissa panostetaan kaikkein eniten palveluun. En tiedä miksi yllätyin vähän, ehkä olin olettanut, ettei tuollaisen maiseman äärellä tarvitse kauheasti edes keksiä mitään muita valtteja? Hotelli pyörii perheyrityksen lailla, suurin osa henkilökunnasta on ollut sama koko hotellin historian ajan. Putiikkihotelliin ei mahdu kerrallaan kovin monia vieraita, joka varmistaa seesteisen tunnelman lisäksi sen, että jokaista voidaan palvella mahdollisimman henkilökohtaisesti ja – tästä pidin erityisesti – huomaamattomasti. Joskus on ihaninta, että asiat vaan toimivat ilman, että kaikesta täytyy erikseen käydä keskustelu tai sopia tai pyytää.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-11

Johtaja kertoi myös Santorinin historiasta ja paikallisesta rakentamisesta. Saari oli ennen köyhä ja eli eristyksessä muusta Kreikan saaristosta. Kalderan jyrkkään rinteeseen louhittiin luolia, se oli ollut halvin tapa rakentaa asuinkelpoisia tiloja. Ulkoseinät muurattiin laavakivestä, sitä löytyy tuliperäiseltä saarelta enemmän kuin omiksi tarpeiksi. Rakennuskanta on toki sittemmin korjattu ja uusittu moneen kertaan, mutta kalderan reunalle rakennetut kylät ovat perustuksiltaan kuulemma yhä samat.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros1

Kapari sijaitsee Imeroviglin kylässä, josta on pieniä polkuja pitkin vartin kävelymatka lähimpään kaupungintapaiseen, Firaan. Matkan varrelta löytyy kuuluisan näköalan lisäksikaikenlaista kahvilaa, ravintolaa ja pikkuista putiikkia. Lähempää löytyy toinenkin, vähän toisenlainen trekkauskohde, jota on mahdoton missata: valtavankokoinen kallionlohkare nimeltä Skaros, joka kohoaa merestä suoraan Kaparin alapuolella. Äkkiseltään näyttää, että se on aika lähellä. Vasta kun lähtee kipuamaan portaita alas kohti lohkaretta, tajuaa miten hiton iso ja kaukana se on.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros2

Mitä pidemmälle polkua kulkee, sen pienemmäksi ja jyrkemmäksi se käy. Kallion kaikkein korkeimpaan kohtaan on mahdollista kivuta ja siellä olikin ihmisiä, minä jätin huipun väliin. Olen perinyt äitini korkeanpaikankammon, harmi vaan että muistan sen usein silloin kun on niinsanotusti myöhäistä ja seison kallionkielekkeellä viidenkymmenen metrin korkeudessa uskaltamatta mennä eteenpäin eikä mielellään takaisinkaan. Allaolevassa kuvassa vielä hymyilytti, kun en tiennyt mitä on edessä. Siitä ei sitten sattuneista syistä olekaan kuvia, oli kiire pysyä hengissä.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros32016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-12-skaros4

Paluumatkalla Kapariin malttoi taas ihailla noita epätodellisia maisemia – ja haaveilla ansaitusta hetkestä hotellin altaalla. Se on pieni, mutta eipä sitä tarvinnutkaan kovin monen kanssa jakaa. Käytimme vapaaillan parhaalla mahdollisella tavalla: tilasimme huonepalvelusta kreikkalaista roseeviiniä ja lorvimme altaalla auringonlaskuun. Joskus on vaikea uskoa omaa elämäänsä todeksi: että tässä sitä vaan ollaan, yhdessä maailman kauneimmista paikoista, siemailemassa viiniä kylpytakissa. Että tälläinen paikka on oikeasti olemassa ja sijaitsee vain viiden tunnin lentomatkan päässä kotoa.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-132016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-142016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-152016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-162016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-17

Olin kuullut, että Santorini on kuuluisa auringonlaskuistaan, paikan päällä tajusi miksi. Näytös on hidas, mutta pitää otteessaan. Kaikki taivaankannen kullan, vaaleanpunaisen, pinkin ja punaisen sävyt toistuvat vedenpinnassa. Ymmärsin samalla miksi niin moni matkustaa saarelle vihittäväksi tai häämatkalleen. Kuka kaipaa kynttilöitä tai kukkia tunnelman luomiseen, kun luonto tarjoaa tälläiset puitteet? Kuvat eivät kerro puoltakaan totuudesta.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-182016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-192016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-202016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-212016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-22

Ei ole Kaparin ravintolassakaan hullummat näkymät. En voinut olla miettimättä ihmisiä, jotka asuvat saarella ja katselevat näitä maisemia ja auringonlaskuja joka päivä – turtuukohan niihin, vai jaksaako niistä haltioitua uudelleen ja uudelleen? Kysyin yhdeltä tarjoilijalta, hän sanoi että maisema on joka päivä erilainen. Viikon mittaisen matkan aikana ehti huomata, että se on täysin totta: joinakin aamuina merisumu teki horisontista utuisen, toisina aamuina aurinko paistoi pilviharson läpi. Auringonlaskutkin olivat joka ilta aivan omanlaisiaan kuin jossain olisi etukäteen päätetty mitkä ovat päivän sävyt, pilvimuodostelmat ja valon liikkeiden koreografia.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-242016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-23

Näiden kuvien vahtaaminen ei varsinaisesti helpota ikävää takaisin. Tekisi mieli varata pieni karkumatka ensi toukokuulle, viikko valohoitoa tuon altaan äärellä taikoisi minusta takuulla uuden naisen. Tai voisiko joku ystävistäni mennä Santorinilla naimisiin ja pitää häät tuolla Kaparin täydellisellä terassilla? Siellä järjestetään vihkimisiä kuulemma tuon tuosta, luonnon omalla alttarilla.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-262016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-25

Kapari sijoittuu sirppisaaren keskikaareen, josta näkee molempiin kärkiin. Kuvassa näkyvässä pohjoiskärjessä on pikkukaupunki nimeltä Oia, jonka pienet valot alkavat loistaa hämärässä kun aurinko on kadonnut horisontin taakse. Oia on saaren kuuluisin paikka, sillä auringonlasku näyttää paikallisten mielestä juuri siellä kaikkein kauneimmalta. Kävimme yhtenä iltana kokeilemassa, mutta parhaille apajille kaupungin pohjoiskortteleiden kapeille kaduille ahtautuu silloin niin järjetön määrä ihmisiä, ettei kokemus ollut kovin nautinnollinen. Otin auringonlaskuni sata kertaa mieluummin vastaan lilluen Kaparin altaalla tai valkoviinilasi kädessä jossain pikkuravintolassa kalderan reunalla. Niistä kaikista kun löytyy juuri tähän tarkoitukseen suunniteltu näköalaterassi.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-27

Odotin pilkkopimeitä öitä, vähänpä tiesin. Kaldera on öisin täynnä kalastajaveneitä, rahtilaivoja ja risteilijöitä, jotka hohtavat hämärässä kuin vedessä kelluvat timantit. Skaros kohoaa mustana niiden ylle, tuli mieleen muumilaakson mörkö, joka katselee varjoista.

2016-11-03-stellaharasek-santorini-kaparinaturalresort-28

Ajattelinpa raottaa vähän muidenkin matkojen kuva-arkistoja, sillä Santorini ei suinkaan ole ainoa paikka, josta on vielä vinkkejä jakamatta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK