Viis veisaamisen elämänmullistavasta taiasta

Olen tehnyt suurimman osan isoista valinnoistani oman intuitioni pohjalta miettimättä sen enempää muiden mielipiteitä. Muutin omilleni 16-vuotiaana. Valitsin opiskelupaikkani kolmeen kertaan ennen kuin maltoin pysyä aloillani valmistumiseen saakka. Valitsin työni ja kumppanini, sen jäänkö vai lähdenkö. Perustin yrityksiä, myin osuuksiani, aloitin uusia asioita kun hetki tuntui minusta oikealta. Valintojani on moni ihmetellyt tai arvostellut, mutta minkäs teet – meillä on vain tämä yksi elämä. Uskon vakaasti, että se kannattaa elää omilla eikä muiden ehdoilla.

Ristiriistaista kyllä, kaikenlaisissa pienemmissä asioissa olen sen sijaan ollut aivan liian kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat ja toivovat. Olen mennyt juhliin joihin en olisi jaksanut millään osallistua, istunut illallisilla kun olisin mieluummin ollut kotona kirjoittamassa tai nukkumassa. Olen suostunut projekteihin joita en oikeasti olisi ehtinyt tehdä, osallistunut lukemattomiin turhiin palavereihin, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Olen viettänyt aivan liikaa aikaa ihmisten kanssa jotka pelkästään imevät energiaa antamatta mitään takaisin, suostunut kiltteyttäni kaveriksi, vaikka en ole itse saanut kaveruudesta muuta kuin uupuneen olon. Kaikki tämä ihan vain siksi etten tuottaisi pettymystä, etten loukkaisi tai aiheuttaisi ikävää tilannetta. En ole varsinaisesti ajatellut, että muita pitäisi miellyttää, mutta en ole halunnut olla paska tyyppi tai vaikea ihminen (joustavaksi ja empaattiseksi kasvatetulle ihmiselle ei voi olla kauheampaa kohtaloa kuin tulla tuomituksi vaikeaksi).

Naurattaa ja kauhistuttaa ajatella kaikkea sitä turhan stressin ja syyllisyyden määrää, jolta olisin voinut välttyä, jos olisin tullut järkiini vähän aiemmin! Sanonut vaan ei kaikelle, joka ei tuntunut tärkeältä tai kiinnostavalta. Ehken olisi myöskään keikkunut viisitoista vuotta pahan loppuunpalamisen partaalla, jos olisin ymmärtänyt aiemmin, että aikaa ja energiaa ei riitä itselle, jos sitä jakaa säästelemättä kaikille muille.

Pari vuotta sitten sain tarpeekseni. Ei tapahtunut mitään erityistä, mitta vaan tuli täyteen. En yksinkertaisesti jaksanut enää välittää ihan kaikesta – olin kuolettavasti kyllästynyt stressaamaan kaikenlaisista asioista, joista en itse edes piitannut tai joille en vaan mahtanut mitään.

Aloin suojella rajallisia resurssejani, jotta niitä riittäisi asioille, joita minä haluan. Opettelin perusjuttuja, kuten pienen mutta kovin tärkeän ei-sanan käyttöä. Aloin kieltäytyä kivoistakin tilaisuuksista ja tapahtumista, joihin kuluvan ajan käytin mieluummin johonkin muuhun. Lopetin pelkästään huonoa oloa aiheuttavat ihmissuhteet, töiden tekemisen liian halvalla ja puolituttujen konsultoinnin ilmaiseksi (ja nyt en tarkoita kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa voimme puolin ja toisin soitella ja kysyä apua, vaan niitä kaukaisia tuttuja, jotka ajattelivat saavansa tuttuuden varjolla ammattitaitoni ilmaiseksi käyttöönsä). Aloin opetella aikatauluttamaan elämäni niin, että suunnilleen tiedän paljonko ehdin tehdä töitä enkä ota vastaan enää kaikkea mitä tulee vastaan siinä pelossa, että tarjotut työt loppuvat, jos en suostu jokaiseen. Lakkasin myös välittämästä mielipiteistä, joiden laukojat eivät merkitse minulle mitään. Kuten ystäväni sanoo (ja on siinä sataprosenttisen oikeassa): kyllä mielipiteitä maailman mahtuu.

Kun joku (esimerkiksi minä) nykyään aloittaa virren nimeltä En Millään Jaksaisi, Mutta En Kehtaa Kieltäytyä, pidän asianomaiselle puhuttelun, joka alkaa sanoilla Elämä On Liian Lyhyt.

Vielä piisaa opeteltavaa, mutta elämä on jo sata kertaa rennompaa kuin oli vaikka kolme tai viisi tai kymmenen vuotta sitten. Niin paljon turhaa stressiä on lentänyt romukoppaan, jonkun verran vielä voisi lentää sinne perässä.

Sain tovi sitten kustantajalta lehdistökappaleen Sarah Knightin kirjasta Viis veisaamisen elämänmullistava taika. En ole amerikkalaisen self-help -kirjallisuuden ylin ystävä, mutta lopulta tartuin siihen, kun tajusin, että se on suunnattu juuri kaltaisilleni superkilteille muiden toiveisiin ja tarpeisiin sopeutujille, jotka sietävät kaikenlaista ihan vaan siksi, ettei kukaan pahoittaisi mieltään.

Jos teoksen nimi kalskahtaa tutulta, olet oikeilla jäljillä: kirjailija on Marie Kondonsa lukenut. Tässä kirjassa ei vaan siivota kaapeista roinaa, vaan elämästä turhia huolenaiheita, stressiä ja syyllisyyttä. Aiheesta olikin tovi sitten juttu Hesarin sivuilla.

Olisin tarvinnut tätä kipeimmin jo vuosia sitten, mutta kirjasta oli iloa, vaikka olen soveltanut samoja ajatuksia käytäntöön jo jonkin aikaa: se sanoitti monta ajatusta, joita olen pyöritellyt osaamatta kiteyttää niitä. Lisäksi kirja auttoi päästämään irti ainakin osasta siitä syyllisyydestä, jota olen yhä potenut kaikista niistä asioista, joista en jaksa enää välittää. Syyllisyys se vasta onkin turha energiasyöppö.

Varoitan, että kirja on monin tavoin uskollinen lajityypilleen: vaivaannuttavaa huumoria sisältävä, nopeasti ahmaistava self-help -opus, jonka sisältö olisi ollut kiteytettävissä murto-osaan kirjan parisataasivuisesta pituudesta. Uskon silti, että kirjasta voi olla apua monille, joiden kannattaisi veisata vähän vähemmän tehdäkseen elämästään onnellisempaa, kivempaa ja rennompaa.

Kirja sisältää myös käytännön vinkkejä kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin, joissa on olemassa mahdollisuus, että joku itselle tärkeä tyyppi loukkaantuu. On helppoa viis veisata futiksen maailmanmestaruuskisoista, uusimmista fitness-trendeistä tai naapurin parvekekukkakriisistä, mutta on huomattavasti haastavampaa kieltäytyä ystävän kolmivuotiaan syntymäpäiväjuhlista, joihin on tulossa kaksitoista lasta ja pelle.

Seuraa muutama kirjan oivallus, jotka erityisesti puhuttelivat.

Viis veisaaminen ei ole sama asia kuin kusipäisyys. Tarkoitus ei ole tarkoituksellisesti loukata ketään, vaan vetää ystävällisesti ja jämäkästi omia rajoja. Kirja suosittelee yhdistelmää kohteliaisuutta ja rehellisyyttä, jota olenkin menestyksellä soveltanut viime vuosina. Tekosyyt ja valkoiset valheet kuluttavat aivan liikaa energiaa: on paljon helpompaa ja vapauttavampaa sanoa, että anteeksi, en millään kykene nyt osallistumaan lastenjuhliin, koska olen aivan poikki ja tarvitsen hiukan omaa aikaa. Harva loukkaantuu lempeästi ilmaistusta rehellisyydestä ja jos loukkaantuukin, tarvitseeko siitä oikeasti välittää? Jos ystävyys loppuu siihen, ehkä sen olikin jo aika mennä.

Jännä juttu on, että ihmissuhteet ovat tuntuneet kuitenkin vain vahvistuvan. Ihmiset ymmärtävät paremmin rajojani, kun uskallan vihdoin ilmaista niitä ääneen ja kunnioitan niitä itsekin. He ilahtuvat enemmän tapaamisista, koska tietävät minun olevan paikalla siksi, että oikeasti haluan. Ja toki se kaikki pätee molempiin suuntiin: minullekin uskalletaan olla rehellisempiä, puhumme asioista rennommin, nautimme yhteisestä ajasta enemmän. Elämästäni ovat karsiutuneet pois vain ne tyypit, jotka eivät lähtökohtaisestikaan olleet kiinnostuneita minusta tai hyvinvoinnistani, vaan ainoastaan siitä mitä voisivat saada minusta irti. Sellaiset saivatkin mennä.

Kyse on pitkälti itsensä ja omien rajojensa tunnistamisesta. Ah, rajat! Niiden tunnistamista ja ilmaisemista olen opetellut koko elämäni ja tuntuu, että vasta viime aikoina olen alkanut päästä kärryille. En kyllä kadu mitään. Huonoja kokemuksia on tarvittu, jotta olen ymmärtänyt kuinka paljon voin itse vaikuttaa siihen millaista elämäni on, millaisiin asioihin aikani ja energiani kuluu ja mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä, iloa tuottavia ja onnellisuutta lisääviä.

Kirjan mukaan viis veisaamisen tavoite on lopulta johtaa omien arvojen mukaiseen elämään. Allekirjoitan! Viestintämaailmasta irtaantuminen ja kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ja kuvaajaksi heittäytyminen on ollut olennainen osa viis veisaamisen prosessiani vähän suuremmassa mittakaavassa. Viestintähommissa ei ollut mitään vikaa, ne eivät vaan kiinnostaneet yhtä paljon kuin jotkut toiset asiat. Minulle vähemmän tärkeät asiat toisinsanoen söivät ajan minulle tärkeämmiltä asioilta, elämäni ei vastannut millään tavoin omia arvojani ja vuosikausia jatkunut stressi alkoi lopulta nostaa sykettä. Silloin oli pakko priorisoida, ja valitsin näin. Se on ollut viisain asia, jonka olen tehnyt työrintamalla. Yhä on joskus turhan kiireisiä viikkoja tai kuukausia, mutta nyt käytän aikani asioihin, jotka tuottavat iloa ja edistävät omia tavoitteitani. (Niin, teen minä niitä viestintähommiakin silloin tällöin: konsultointi ja konseptointi sujuu ilolla, koska nyt valitsen erikseen ne muutamat projektit, joihin lähden, ja uskallan kieltäytyä muista.)

Viis veisaamisessa on lopulta kyse priorisoimisesta. Se ei suinkaan tarkoita ettei välittäisi mistään, vaan sitä, että ehtii välittää enemmän itselle tärkeistä asioista, kun ei välitä koko ajan ihan kaikesta.

Kirja tarjoaa “idioottivarman kaksivaiheisen menetelmän” jonka avulla saa raivattua arjen ja ajatukset turhista häiriötekijöistä. Oma kärsivällisyyteni ei riittänyt sen ottamiseen käyttöön, mutta perusidea on onneksi yksinkertainen ja sovellettavissa lennosta useimpiin tilanteisiin: onko tämä todella asia, josta haluan välittää? Tuottaako tämä enemmän iloa kuin stressiä? Ja myös: onko tämä pitkällä tähtäimellä asia, joka on minulle tärkeä, vaikka se nyt hetkellisesti vaatisikin enemmän energiaa kuin mitä antaa takaisin?

Kun viis veisaat asioista, jotka eivät kiinnosta tai ole tärkeitä, jää enemmän aikaa tehdä niitä juttuja, joita oikeasti haluat. Ja kun viis veisaat muiden mielipiteistä sinun tekemisistäsi, elämään vapautuu kummasti kokonaan uutta energiaa. Meillä kaikilla on rajallinen määrä energiaa ja aikaa – viisas miettii mihin todella haluaa käyttää sen. Ajattelin laatia lähiaikoina itselleni listan, ehkäpä laitan sen jakoon täälläkin.

Iho tai ei mitään

Voi vapaapäivän onnea. Nukuin niin pitkään kuin unta riitti, nousin viemään koirat ulos ja palasin sen jälkeen takaisin sänkyyn. Valtakunnassa kaikki hyvin: on koirakainaloiset, kirjoja, särkylääkkeitä ja kämppäkaverin keittämä (ja sänkyyn kantama!) kahvi. Kuluneen viikon varhaisten aamujen jäljiltä on niin järjetön väsymys ja univelka, että onkin ollut korkea aika vähän levätä. En tiedä miksi yhä vaan pitää ajaa itsensä tähän tilaan ennen kuin tajuaa pysähtyä.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-1

Aloitin aamulla uudestaan Anja Kaurasen Syysprinssin, jonka olen lukenut joka syksy siitä saakka kun se julkaistiin 90-luvun puolivälissä. Kirjassa kirjailija kertoo nuoruuden rakastetulleen – ja samalla tyttärilleen – tarinan, jonka masennukseen sairastunut rakastettu on unohtanut. Minähän päätin katkaista ketjun. Minähän halusin kertoa heille totuuden nuoruudesta ja rakkaudesta, sellaisesta tunteesta jonka kokee vain kerran, ja joka voi tehdä niin hulluksi että on valmis antamaan pois kaiken, ja josta ikävöi lopun elämänsä juuri niitä asioita jotka kuvottivat eniten ja tuottivat pahimman kivun. 

Tämän kirjoituksen otsikko on sekin lainattu kirjasta. Se julkaistiin kun olin viisitoista, sen vimma teki lähtemättömän vaikutuksen. Nykyisin Snellmannin nimellä julkaisevan Kaurasen kirja tarjoaa tunnistamisen iloa niille, joita 80-luvun kulttuurivallankumouksen kasvot kiinnostavat: sivuilla seikkailevat tutut Esa Saarisesta Pelle Miljoonaan ja valokuvaaja Kari Riipiseen. Kulttuuripiirejä ravistelleet radikaalit tunnettiin Kiima-ryhmänä, joka rinnasti itsensä kuudenkymmenen vuoden takaisiin Tulenkantajiin.

Syysprinssi, rakastettu jolle tarina kerrotaan, on kirjailija Harri Sirola, joka oli julkaissut kohutun Abiturientti-esikoisensa 80-luvun alussa. Hän oli kirjallisuuspiirien juhlittu punkin prinssi, Kauranen – kirjan sanoja lainaten – punkin papitar. He kulkivat vuosikymmenen alun rinnakkain, kunnes elämä tuli väliin ja tiet erkanivat. Sirola julkaisi Syysprinssiä seuraavana vuonna vastineensa: novellikokoelman Syysprinssin kalaretki, jonka niminovelli kertoo Sirolan suhteesta Kauraseen, naiselle, joka kerran kirjoitti minusta hyvin kauniisti. Masennus vei miehen mennessään muutama vuosi sitten, kun hän käveli Kampissa metron alle. Hän kohtasi junan seisten, ei kyyryssä kuten useimmat. Ajattelen sitä joka kerta kun luen kirjan.

Syysprinssi onkin muuten pitkästä aikaa ajankohtainen, sillä siitä tehdään parhaillaan elokuvaa. Olisipa se hyvä. Yhdeltä kuvaustiimiin kuuluvalta kuulin, että ainakin lavasteet ovat olleet poikkeuksellisen hienot.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-2

Kuvassa uusi lempikahvimuki. Kauniin keraamisen kupin, samoin alimman kuvan lautasen, on tehnyt Leena Kouhia, joka perusti vastikään oman merkin nimeltä Raaka Rå. Merkin rosoisia astioita myydään kuulemma Annankadulla sijaitsevassa konseptimyymälässä nimeltä Lokal Helsinki, jossa en ole vielä käynyt, mutta aion, sillä diggaan putiikin tunnuslauseesta: 72% art 28 % coffee. Omat astiani olen ostanut suoraan Leenalta, tuli kotoisa olo kun Leenan mäyräkoirat auttoivat niiden pakkaamisessa. Näissä käsintehdyissä astioissa ihaninta on se, että jokainen on vähän erilainen ja kätevintä se, että ne kestävät konepesun. Olen laiska.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-3

Simppeliin putkiloon pakattu käsivoide on pelastanut rohtuneet rystyset. Iloitsisin myös sen ruusuisesta tuoksusta, jos flunssan runtelema hajuaistini toimisi. Ajatus siitä lohduttaa silti.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-4

Lautasella eilisen illallisen jämät, jos tätä nyt kehtaa jämäksi kutsua: juustoa, leipää, ystävän leipomaa suklaakakkua, toisen ystävän tekemää mustaherukkahilloa. En osaa selittää, mutta kaikki on jotenkin parempaa kun se on syntynyt jonkun ystävän käsissä.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-5

Viikonlopun lempivaatteet: villahousut, silkkitoppi ja lyhyt, laatikkomainen neuletakki. Kommenttilootan puolelta on kaikunut toiveita (ellei peräti vaatimuksia) että kertoisin tarkemmin, mistä vaatteeni on tehty. Kerrottakoon siis, että tämä Boomerangilta saatu neuletakki on pehmeä sekoitus puuvillaa, mohairia ja villaa: neulos on napakka ja sen pinta on vähän pörröinen. Tunnen siinä oloni Diane Laneksi elokuvassa Unfaithful – on tuulen tuivertamat hiukset, huolettomat valkoiset kauluspaidat ja rennosti olkapäiltä roikkuvat meleeratut neuleet, joihin kietoutua tiukemmin, kun oman elämän käänteet käyvät liian kiihkeiksi. Leffa on keskinkertainen ihmissuhdetrilleri, joka kannattaa katsoa ihan tyyli-inspiraation vuoksi. Ja ehkä siksi, että Oliver Martinez on kohtalaisen komea.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-6

Palaan vielä alkuun: kaduilla leijaili läpikuultava sumu kun olimme koirien kanssa matkalla rantaan. Se oli enemmänkin harso, joka sai pastelliset talot näyttämään entistäkin huurteisimmilta ja puiden paljaat oksat elokuvalavasteilta. Kyllä, olin pukeutunut neuletakkiini ja ajattelin taas Diane Lanea ja New Yorkia. Puiston penkillä istui nuori mies, joka luki taloustiedon kirjaa. Havahduin siihen kuinka lämmin ulkona oli: en palellut, vaikka takkini oli auki ja olin unohtanut huivin kotiin. Koirakaksikko aloitti taktisesti riidan miehen edessä, lehtikasat pöllysivät kun ne narisivat ja jahtasivat toisiaan. Miestä nauratti. Minkäikäisiä nuo ovat, hän kysyi. Tarpeeksi vanhoja, jotta niiden pitäisi osata käyttäytyä, vastasin. Kysyin eikö hänellä ollut kylmä. Hänellä ei ollut edes takkia, mutta ei kuulemma palellut. Mikä syksy! Marraskuun ensimmäinen, ja puistossa tarkenee lukea kirjaa. Oravat täyttävät talvivarastojaan, koirat mellastavat lehtikasoissa, hento harso leijuu kaduilla ja saa kaiken näyttämään elokuvalta, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

Perjantaina

Tähän on tultu: oma äitini teki minulle tänään oharit! Piti olla porosoppaa, perhettä ja sympatiaa, sen sijaan löysin itseni viettämästä perjantai-iltaa yksin. SAATANA! Viltin alla torkkuvia tyttöjä ei lasketa, huonekasvitkin ovat viihdyttävämpiä kuin taju kankaalla kuorsaavat koirat.

2015-09-18-stellaharasek-riviera-1

Olisihan sitä voinut vaan lähteä ulos, mutta iski laiskuus. Sitäpaitsi ulkona on meneilläään maailmanlopun myrsky: pikkukoirat olivat lähteä lentoon kun vein ne iltakävelylle. Sen jälkeen ne tekivät itselleen viltinmutkaan vieläkin tiiviimmän pesän kuin kertoakseen, että turha tulla toiste maanittelemaan pihalle. Suotta pelkäävät, tuulee niin, että katto rytisee. Nostin parvekkeelta pikkuviidakon sisään, vaikka pienet oliivipuut ja agavet suhtautuivat nousevaan myrskyyn huomattavasti rauhallisemmin kuin talouden nelijalkaiset neropatit.

2015-09-18-stellaharasek-riviera-2

Olisin ollut ehkä huonommalla tuulella iltasuunnitelmien yllättävästä kariutumisesta, ellen olisi tajunnut, että kotona on viinipullo kylmässä ja pöydällä uusi Turku-roadtripillä ostettu Riviera-aiheinen kirja. Olin sujauttanut sen väliin Jacques Henri Lartiquen valokuvasta painetun postikortin, jossa nainen lojuu rantakalliolla viinilasin ja levysoittimen kanssa. Päätin ottaa hänestä mallia perjantai-iltaani. Sänky saa käydä rantakalliosta, sillä Eiranrannalla taitaa juuri nyt vähän tuulla. Postikorttikin löysi paikkansa yöpöydän yläpuolelta, olkoon siinä ja muistuttakoon prioriteeteista.

2015-09-18-stellaharasek-riviera-3

Olin iloinen siitäkin, että mereltä työntyvä tuuli on kaikesta huolimatta lämmin ja leuto – villatakki riitti, en tarvinnut edes huivia – ja siitä, että autiolla kadulla käveli vastaan valtavaa laatikkoa kantava mies, joka hymyili kantamustensa takaa. Häntä luultavasti lähinnä nauratti vimmatusti kotiin kiskovat koirat, mutta otan silti onnellisena vastaan kaikki ventovierailta miehiltä keskellä myrskyä irtoavat hymyt.