Elämäni naisia: Anja Kauranen

Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä tarjoaa oivallisen hetken aloittaa juttusarjan elämäni naisista! Yritin ensin ahtaa heidät samaan kirjoitukseen, mutta se uhkasi paisua niin pitkäksi, että parempi pilkkoa osiin. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Kauranen, Kalliossa kasvanut kirjailija, joka tunnetaan nykyään nimellä Anja Snellman. Hän tärähti kuitenkin elämääni silloin kun oli vielä Kauranen, joten sovitaan, että saan tämän kerran puhutella häntä tuttavallisesti tyttönimellään.

Kauranen aloitti uransa 80-luvun alussa debyyttiromaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kirja osui eteeni vuosia myöhemmin, kun olin angstinen teini, opettelin artikuloimaan suomea ja yritin löytää paikkani pohjoisesta pikkukylästä, jossa tytöille oli tarjolla tasan kaksi olemisen tapaa: rooli tunnollisena koulutyttönä (varattu nörteille) tai jääkiekkoilijan tyttöystävänä (varattu suosituille tytöille). Lintsasin liikaa ollakseni kympin tyttö eivätkä jääkiekkoilijat kiinnostaneet minua sen enempää kuin minä jääkiekkoilijoita, joten jäin ulkopuolelle. Olin samaan aikaan liikaa ja en-mitään, ulkomaalainen kummajainen, jota joko kiusattiin tai ignoorattiin.

Hengasin hevosten kanssa, kuuntelin heviä ja luin kaiken minkä sain käsiini. Olin kahlannut kirjaston nuortenosaston harvat hyllyt läpi ja siirtynyt aikuisten osastolle, alkanut tutustua miesten kirjoittamaan maailmankirjallisuuteen, sillä klassikot oli nostettu paraatipaikalle sotakirjojen viereen enkä tiennyt mistä muustakaan lähteä liikkeelle. Kafka ja Dostojevski eivät tarjonneet teinille kummoistakaan tarttumapintaa, mutta sitten löysin Kaurasen, jonka esikoisteos oli jotain aivan muuta.

Sonja O. oli kiihkeä ja älyllinen, räävitön, raivokkaasti elossa. Lumouduin lauseiden rytmistä, slangisanojen notkeudesta ja naiseksi kasvamisen avoimesta kuvauksesta. En löytänyt sivuilta omaa tarinaani, mutta tunnistin kapinan, seksuaaliseen heräämiseen liittyvän halun ja häpeän, vimmaisen tarpeen löytää itsensä ja rimpuilla irti ulkopuolisen paineen ristitulesta. Tunnistin myös lapsen kokemuksen rasismista: Sonjaa, evakkovanhempien lasta ryssiteltiin aivan kuten minua, koska tsekkiläisperäistä sukunimeäni pidettiin Lapissa venäläisenä.

Suorasukainen kirja oli järkyttänyt aikansa kirjallisia piirejä ennen muuta siksi, että se oli nuoren naisen kirjoittama. Miehet olivat saaneet kuvata taiteessaan naisen vartaloa ja seksiä vuosikymmenten ja -satojen ajan, mutta maailma ei ollut 80-luvun alussa vielä valmis naisen näkökulmaan. Sonja O. herätti Suomessakin tukun kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat yhä ajankohtaisia: onko naisella oikeutta omaan vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa? Saako nainen olla objektin sijaan subjekti, kertoa tarinansa itse sen sijaan, että miehet kertovat sen hänen puolestaan?

Kaurasen debyytti ei ollut tietenkään ainoa lajissaan, se sattui vaan olemaan ensimmäinen johon minä törmäsin. Löysin myöhemmin taidelukion kirjastosta nipun kirjallisuuslehti Parnasson 80-luvun numeroita ja ahmin kaiken mitä löysin aiheesta: kirja-arviot ja haastattelut, jutut Kaurasen yhdessä Harri Sirolan ja Esa Saarisen kanssa johtamasta kulttuurisesta vallankumouksesta, johon liittyi punk, räkä ja kiima. Lehtien ummehtuneille sivuille oli tiivistynyt aikakapseli niistä vuosista kun minä olin juuri syntynyt enkä tiennyt mitään kulttuuriradikaaleista.

Monista Kaurasen muistakin teoksista tuli tärkeita. Pelon maantiede oli filosofisen trillerin muotoon puettu johdatus feminismiin sen kaikkein äärimmäisimmässä muodossa, “julma matka Kyllikki Saaresta Julia Kristevaan”. Kirja teki valtavan vaikutuksen – olin kokenut nuoreen ikääni mennessä niin paljon ahdistelua että päähenkilöiden raivoon oli helppo samaistua.

Niin Kauranen kuin Kristeva tulivat vastaan myöhemmin yliopistossa naistutkimuksen kursseilla. Olen tavallaan saanut tutustua Kaurasen teoksiin moneen kertaan eri näkökulmista, juuri ja juuri suomen oppineena teininä, vallankumouksesta fantasioivana taidelukiolaisena ja teoreettisella tasolla asioita tarkastelevana yliopisto-opiskelijana. Ehkä pitäisi lukea ne nyt uudestaan ja katsoa aukeaako taas jotain uutta.

Sonja O. on yhä Suomen myydyin esikoisromaani. Se on vahvasti ajankuva, joka ei ehkä tarjoa tämän päivän teinitytöille samoja väristyksiä kuin minulle ja minua vanhemmille aikoinaan, mutta se teki tehtävänsä, näytti että nainen saa kirjoittaa asioista miten haluaa, rujostikin, kaunistelematta. Kaurasen kautta löysin aikoinaan myös liudan muita kirjoittavia suomalaisia naisia, jotka eivät olleet tyytyneet heille annettuihin rooleihin: Eeva Kilven, Märta Tikkasen ja Rosa Liksomin, joka oli sattumalta kotoisin samasta pikkukylästä, josta olin itseni löytänyt.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Kaurasen toista kirjaa, vuonna 1996 ilmestynyttä teosta Syysprinssi. Salanimiin kevyesti verhottu autofiktio kertoo juuri tuosta ajasta, 80-luvun alusta kun Kauranen ja Sirola pistivät ranttaliksi konservatiivisella kirjallisuuskentällä. Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten otsikolla Iho tai ei mitään. Luen sen yhä silloin tällöin uudestaan, ohuen kirjan ahmii illassa ja siitä jää ihon alle aina sama haikeus. Sen pohjalta pari vuotta sitten tehty elokuva ei valitettavasti yllä kirjan tasolle, mutta harvoin ne yltävät.

Kiitos Anja sanoista, inspiraatiosta, naiskuvista jotka raivasivat henkistä tilaa meille muille ja latautuneista lauseista, siitäkin, jonka lainasit melkein kokonaan Timo K. Mukalta ja onnistuit silti tekemään siitäkin oman. Mutta se on jo toinen tarina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

✖ Helmikuun kootut

Viisi asiaa, jotka ovat huvittaneet, ihmetyttäneet ja kiinnostaneet viime aikoina.

Paluu treeneihin. Tiedän, tällä on uhoiltu lukemattomat kerran – ja sitten lupaavasti alkanut treenikausi on katkennut taas flunssaan, reissuun tai dedisryysikseen. Tällä kertaa ajattelin jättää uhoamisen ja treenikaudesta jauhamisenkin sikseen ja keskittyä ihan hissuksiin vaan lisäämään liikunnan määrää arjessa. Lisääminen ei ole kovin vaikeaa, jos lähtökohta on nolla, joten aloitan Kanervan liikkuvuustunneista ja redcordista sekä Katjan yinjooga-verkkovalmennuksesta (kävin Katjan yinjoogatunneilla silloin kun hän piti niitä Helsingissä ja rakastin niitä, joten tämä on next best thing). Hikitreenit eivät just nyt houkuta, vaikka niidenkin aika varmaan tulee taas, kun olen saanut kerättyä voimiani. Tärkeimmältä tuntuu nyt herätellä lempeästi kehoa talviunestaan ja pitää homma paineettomana.

Silmälasit. En tiedä onko se vanhuus vai ihan vain keski-ikä, joka häämöttää, sillä olen viime kuukausina havainnut laseroiduissa silmissäni uuden ilmiön: en näe enää kunnolla lukea sampoopullojen ja ruokapakkausten pientä printtiä! Kävimme molemmat Jarnon kanssa Trend Opticissa näöntarkastuksessa ja niinhän siinä kävi, että minulle määrättiin lukulasit ja Jarnolle puolestaan lasit kauas näkemistä varten. Löysimme niin superhienot kehykset, että kumpaakaan ei oikeastaan harmita, ollaan vaan hytkytty kärsimättöminä että jokojoko joko ne on valmiit. Ja nyt ne ovat! Palaan aiheeseen!

Kirppiskirjat. Kirjat ylipäänsä. Tuntuu, että kannan kolmasosan rahoistani Fredrikinkadulla sijaitsevaan Niteeseen enkä äkkiseltään keksi pennosilleni parempaa sijoituskohdetta. (Ei mennä nyt siihen onko hyvä vai huono asia, että henkinen pääoma on aina kiinnostanut taloudellista pääomaa enemmän.)

Kuvissa vilahtavat kirjahelmet ostin kuitenkin Iso Roban Fidalta laukun pohjalla kilisevillä kolikoilla ja olin molemmista eri syistä mielissäni. Muumit menivät minulta lapsena ohi, kun en kasvanut Suomessa, mutta kiinnostuin Tove Janssonista aikuisena, kun kävin muutamia vuosia sitten hänen tuotannolleen omistetussa laajassa näyttelyssä – sieltä löytyy nimittäin paljon muutakin kuin muumit. Kuvanveistäjän tytärtä en ole vielä lukenut.

Charles Bukowski puolestaan on tullut vuosien varrella tutuksi romaaniensa ja novelliensa kautta, mutta herran runouteen en ole aiemmin tullut tarttuneeksi ajan kanssa. Kansien välistä löytyy aika väkevää kamaa, niitä voi nautiskella aina muutaman kerrallaan vähän kuin maistelisi konjakkia hyvän illallisen jälkeen.

Laskiaispullat. Olen syönyt niitä kaksi eli noin neljäkymmentäkahdeksan vähemmän kuin olisin halunnut. Harmi, että vatsa ei vaan kestä. Rakastan hiilareita kaikissa muodoissaan ja siksipä onkin tragedia, että olen joutunut kehoni hyvinvointini nimissä karsimaan ne viime aikoina ruokavaliosta lähes kokonaan. Sitä suuremmalla syyllä nautin tuhatprosenttisesti näistä hetkistä, kun syön jotain totaalisen epäterveellistä ja hyödytöntä, josta tulee vain ja ainoastaan hyvälle mielelle. Uskon vakaasti, että onni löytyy tasapainosta. Tasapainolla tarkoitan sitä, että ainakin joskus syö pullaa.

Kevät ja pajunkissat. Okei, eletään vasta helmikuun loppua ja tiedostan täysin, että sää voi tehdä vielä monta täyskäännöstä ja lyödä tuolilla naamaan. Kukaan ei voi silti kieltää, etteikö ulkona juuri nyt näyttäisi ja tuntuisi keväiseltä! Loskalammikot ovat kuivuneet ja paljas asfaltti tuntuu vanhalta ystävältä. Aurinkokin on näyttäytynyt monena päivänä, olen imenyt itseeni valoa kuin nuupahtanut kasvi. Miten sillä voikaan olla niin suuri vaikutus omaan oloon? Lämpenevien kelien iloa himmentää vähän huoli siitä onko tämäkin merkki ilmaston muuttumisesta. Toisaalta juuri tätä kirjoittaessani korvanappiini kantautui tieto, että loppuviikoksi olisi luvattu taas lumipyryä. Kattellaan. Onneksi on nuo kukkakaupasta kotiinkannetut pajunkissat, joiden turvin pitää yllä toivetta keväästä. Lumoudun niiden pehmeydestä aina kun näen ne.

Miten teidän helmikuu on sujunut? 

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Pienet ilot viikonloppuun

Paluu arkirytmiin on sujunut vähän vaihtelevalla menestyksellä, köhien ja kompastellen. Onni onnettomuudessa on, että kerrankin on ollut aikaa hissuksiin parantua ja palautua, tarttua alkaneen vuoden töihin ja tehtäviin asia kerrallaan ilman aikataulupaineita. Päätin jo viime syksynä umpikyllästyneenä omaan arkeeni, että tänä vuonna ei ole enää jatkuva kiirepaniikki – so far so good. Aavistan, että päätös joutuu koetukselle ensi kuun alussa, kun työt alkavat täydellä teholla, mutta sitäpä suuremmalla syyllä on hyvä, että on tässä ollut aikaa opetella uusia ja terveempiä rutiineja.

Toipilaana on tullut oltua kotoa aika paljon, onneksi siellä on vihdoin toimiva keittiö. Loppusuoralla olevasta remontista uupuu vielä muutama juttu, mutta tuntuu superluksukselta, että kodin kaikki neliöt ovat nyt käytössä. Energia ei ole riittänyt kovin kummoisiin ruoanlaittospektaakkeleihin, mutta olemme haudutelleet inkiväärillä terästettyä teetä, paahtaneet ruusukaalia, paistaneet munakkaita. Valmistaneet yksinkertaisia aterioita, jotka pitävät ihmisen elossa ja tyytyväisenä siinä missä kolmen ruokalajin illallisetkin.

Kodin seinät ovat monen huoneen osalta vielä tyhjät, mutta olohuoneessa ja työhuoneessa olemme saaneet ripustettua muutamia teoksia seinille. Ruokapöydän yllä on ehdoton suosikkini, lempitaiteilijani Marianne Niemisen öljyvärimaalaus, joka säteilee huoneeseen hiljaista energiaa. Kirjoitinkin viime syksynä Manin mustista töistä hänen viimeisimmän näyttelynsä aikoihin.

Ostin perjantain kunniaksi pitkästä aikaa kukkakimpun – pahasti keskeneräisen remontin keskelle ei tuntunut kauhean järkevältä tuoda tuoreita kukkia. Vaaleanpunaisesta unikosta tulee rönsyilevän kimpun päätähti, kun se avautuu tuosta vähän. Elän toivossa, että kimpusta tarttuu vähän eloa omaankin yhä nuutuneeseen olooni.

Kuvissa vilahtaa myös uusi Sara Karlssonin uusi kaunis kirja, josta sain postissa arvostelukappaleen – kiitos! Asioita jotka tekevät kodin keskittyy suurten sisustusbudjettien ja trendien sijaan läsnäoloon ja muihin tärkeisiin asioihin, joista kodin tunnelma syntyy. Olen seurannut Saran tekemisiä ensimmäisestä blogista saakka ja tykännyt aina hänen raikkaista ajatuksistaan ja kevyestä, vaivattomasta kirjoitustyylistään. Pidin kovasti myös Saran edellisestä kirjasta, jossa syvennyttiin onnellisen elämän anatomiaan.

Kotiin ja asumiseen keskittyvä uutuus kiinnostaa tietysti erityisesti nyt, kun omaa kotia pääsee vihdoin laittamaan itselle omaksi ja viihtyisäksi. Suosittelen viikonloppuun myös Saran nykyistä Minutes-blogia, joka tuntuu virkistävältä tuulahdukselta tässä hektisessä ajassa. Esimerkiksi stressitön lähestyminen liikuntaan puhuttelee juuri nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Linssin edessä ~ Miki Liukkonen

Ajattelin, että voisin jatkossa silloin tällöin raottaa täällä omia kuvausprojektejani. Jotkut ovat tilaustöitä, toiset omia kokeiluja ja taidesekoiluja. Seuraa poiminta jälkimmäisestä kategoriasta.

Kutsuin tovi sitten kamerani eteen oululaisen kirjailija Miki Liukkosen. Hän kiinnitti alunperin huomioni jo vuosia sitten ilmoitettuaan 23-vuotiaana jossain haastattelussa olevansa liian vanha kirjoittamaan runoja. Se ei jäänyt Mikin ainoaksi otsikkoihin päätyneeksi lausunnoksi. Tuo kirjallisuuspiirejä ravistellut energia ilahdutti ja viihdytti minua suuresti. Runoja syntyi kyllä vielä, mutta pian sen jälkeen hän siirtyi niinsanotusti kokopitkän fiktion pariin. Molemmat tähänastiset romaanit, Lapset auringon alla ja viime vuonna ilmestynyt O, ovat olleet ehdolla Runeberg-kirjallisuuspalkinnon saajaksi, jälkimmäinen myös Finlandia-ehdokkaana. Melkoinen ura kirjoittajalla, joka täyttää 30 vasta ensi vuonna.

Emme tunteneet entuudestaan, olin vain päähänpistosta lähettänyt Mikille viestin. Olin itsekin vähän yllättynyt, että sillä tavoin voi tehdä. Lähestyä noin vaan tuntemattomia ihmisiä ja ehdottaa heille kummallisia asioita, kuten: voimmeko ottaa sinusta kuvia, joissa olet yhtäaikaa läsnä ja tosi kaukana? Vielä enemmän yllätyin Mikin mutkattomasta vastauksesta: milloin kuvataan?

Heti ensitapaamisellamme paljastui, että meillä on linkki, josta en tiennyt: Miki on syntynyt Tornionjokilaaksossa Ylitorniolla, samassa pohjoisessa pikkupaikassa, josta minunkin äitini on kotoisin. Miki oli onkinut tiedon jostain internetin syövereistä ja ilmoitti heti alkuun stalkanneensa mikä olen naisiani siltä varalta, että saattaisin olla sarjamurhaaja. Sen jälkeen hän ojensi minulle uusimman romaaninsa lennokkaan signeerauksen kera. Olin siis läpäissyt sarjamurhaajatestin jo ennen tapaamistamme – laskettakoon tämä pitkän internet-uran hyväksi puoleksi.

Huvittavaa, että voi sattuman oikusta tavata helsinkiläisessä keittiössä ihmisen, joka tuntee samat kaukana pohjoisessa sijaitsevat kylätiet, rannat ja metsät kuin minäkin. Ehkä satumme jonain päivänä Lappiin samaan aikaan ja teemme siellä jonkun upean kuvausprojektin.

Kuvaus sujui omalla painollaan. Miki liikkui valkoisessa huoneessa kuin tumma perhonen. Ohjasin vain vähän, pidin siitä mitä hän teki: seisoi selin, kääntyi ja katsoi kameraan, alkoi välillä tanssia. Hän tuntui vaistomaisesti tietävän mitä toivoin, tai sitten vain jaamme samankaltaisen esteetiikan tajun. Emme kuvanneet kauaa, tiesin jo saaneeni haaviini sen minkä olin halunnut.

Asiakkaille otetut kaupalliset kuvat käyvät yleensä läpi kuvankäsittelyprosessin, jossa horisontit suoristetaan, pinnoista siivotaan häiritsevät kolhut, malleista häivytetään pikkuvirheet ja valot ja varjot säädetään täydelliseksi. Omissa kuvissa saa onneksi tehdä kuten haluaa. Nämä kuvat jätin täysin raa’aksi: niille ei ole tehty mitään muuta kuin lisätty kontrastia.

Pidimme molemmat lopputuloksesta. Minulla ei ollut tarkkaa visiota mitä olin tekemässä, enemmänkin intuitiivinen gut feeling siitä millaisen tunnelman halusin kuviin. Niistä tuli oikeastaan juuri sellaisia kuin olin ajatellut. Uskon, että niihin tiivistyi jotain siitä hetkestä: palasia minun näkemyksestäni ihmisestä jota en ollut koskaan ennen tavannut, palasia hänestä ja siitä mitä hän halusi minulle näyttää.

Nämä taisi olla ensimmäiset ei-lehtijuttuun tulevat photoshootit itselleni. En tiennyt mitä tehdä, mutta koska kadehdin balettitanssijoita päätin tanssia, ja se toimi. Olen todella tyytyväinen kuviin, mutten edelleenkään osaa tanssia. – Miki Liukkonen

Superlahjakas kirjailija on ollut viime aikoina taas tuottelias – uusi kirja nimeltä Hiljaisuuden mestari ilmestyy ensi huhtikuussa. Suosittelen ottamaan seurantaan Mikin Instagramin, sillä hänestä on kehkeytynyt viime aikoina myös varsin taitava valokuvaaja.

Meilläkin on seuraavat kuvaukset jo kalenterissa. Silloin on luvassa taas jotain ihan muuta.

Viis veisaamisen elämänmullistavasta taiasta

Olen tehnyt suurimman osan isoista valinnoistani oman intuitioni pohjalta miettimättä sen enempää muiden mielipiteitä. Muutin äitini kauhuksi omilleni 16-vuotiaana. Valitsin kaikkien kauhuksi kolme kertaa uuden opiskelupaikan ennen kuin maltoin pysyä aloillani valmistumiseen saakka. Perustin yrityksiä, myin osuuksiani, aloitin uusia asioita kun hetki tuntui oikealta. Valintojani on moni ihmetellyt tai arvostellut, mutta minkäs teet – meillä on vain tämä yksi elämä. Se kannattaa minusta elää omilla eikä muiden ehdoilla.

Ristiriistaista kyllä, kaikenlaisissa pienemmissä asioissa olen sen sijaan ollut aivan liian kiinnostunut siitä mitä muut minulta odottavat ja toivovat. Olen mennyt juhliin, joihin en olisi jaksanut millään osallistua, istunut illallisilla kun olisin mieluummin ollut kotona kirjoittamassa. Olen suostunut projekteihin joita en oikeasti olisi ehtinyt tehdä, osallistunut lukemattomiin turhiin palavereihin, jotka eivät ole johtaneet mihinkään. Viettänyt aivan liikaa aikaa ihmisten kanssa, jotka imevät energiaa antamatta mitään takaisin, suostunut kiltteyttäni kaveriksi, vaikka en ole itse saanut kaveruudesta kuin uupuneen olon. Kaikki tämä vain siksi etten tuottaisi pettymystä, etten loukkaisi tai aiheuttaisi ikävää tilannetta. En ole tietoisesti ja tarkoituksella miellyttänyt muita, mutta en ole halunnut olla paska tyyppi tai, mikä vielä hirveämpää, vaikea. Superjoustavaksi kasvatetulle ihmiselle ei ole kauheampaa kohtaloa kuin tulla tuomituksi vaikeaksi.

Naurattaa ja kauhistuttaa ajatella kaikkea sitä turhan stressin ja syyllisyyden määrää, jolta olisin voinut välttyä, jos olisin tullut järkiini vähän aiemmin! Sanonut vaan ei kaikelle, joka ei tuntunut tärkeältä tai kiinnostavalta. Ehken olisi myöskään keikkunut viisitoista vuotta pahan loppuunpalamisen partaalla, jos olisin ymmärtänyt aiemmin, että aikaa ja energiaa ei riitä itselle, jos sitä jakaa säästelemättä kaikille muille.

Pari vuotta sitten sain tarpeekseni. Ei tapahtunut mitään erityistä, mitta tuli vaan täyteen. En yksinkertaisesti jaksanut enää välittää ihan kaikesta – olin kuolettavan kyllästynyt stressaamaan asioista, joista en piitannut tai joille en mahtanut mitään.

Aloin suojella rajallisia resurssejani, jotta niitä riittäisi asioille, joita minä halusin. Opettelin perusjuttuja, kuten pienen mutta kovin tärkeän ei-sanan käyttöä. Aloin kieltäytyä kivoistakin tilaisuuksista ja tapahtumista, joihin kuluvan ajan käytin mieluummin johonkin muuhun. Lopetin pelkästään huonoa oloa aiheuttavat ihmissuhteet, töiden tekemisen liian halvalla ja puolituttujen konsultoinnin ilmaiseksi (enkä nyt tarkoita kaikkia niitä ihmisiä, joiden kanssa voimme puolin ja toisin soitella kun tarvitsemme apua, vaan kaukaisia tuttuja, jotka ajattelivat saavansa tuttuuden varjolla ammattitaitoni ilmaiseksi käyttöönsä). Opettelin aikatauluttamaan elämäni niin, että suunnilleen tiedän paljonko ehdin tehdä töitä enkä ota vastaan enää kaikkea mitä tulee vastaan siinä pelossa, että tarjotut työt loppuvat, jos en suostu jokaiseen. Lakkasin myös välittämästä mielipiteistä, joiden laukojat eivät merkitse minulle mitään. Kuten ystäväni sanoo (ja on sataprosenttisen oikeassa): kyllä mielipiteitä maailman mahtuu.

Kun joku (usein: minä) nykyään aloittaa virren nimeltä En Millään Jaksaisi Mutta En Kehtaa Kieltäytyä, pidän asianomaiselle puhuttelun, joka alkaa sanoilla Elämä On Liian Lyhyt.

Vielä piisaa opeteltavaa, mutta elämä on jo sata kertaa rennompaa kuin kolme tai kymmenen vuotta sitten. Niin paljon turhaa stressiä on lentänyt romukoppaan, jonkun verran vielä voisi lentää perässä.

Sain tovi sitten kustantajalta lehdistökappaleen Sarah Knightin kirjasta Viis veisaamisen elämänmullistava taika. En ole amerikkalaisen self-help -kirjallisuuden ylin ystävä, mutta lopulta tartuin siihen, kun tajusin, että se on suunnattu juuri kaltaisilleni superkilteille muiden toiveisiin ja tarpeisiin sopeutujille, jotka sietävät kaikenlaista ihan vaan siksi, ettei kukaan pahoittaisi mieltään.

Jos teoksen nimi kalskahtaa tutulta, olet oikeilla jäljillä: kirjailija on Marie Kondonsa lukenut. Tässä kirjassa ei siivota kaapeista roinaa, vaan elämästä turhia huolenaiheita, stressiä ja syyllisyyttä. Aiheesta oli tovi sitten juttu Hesarin sivuilla.

Olisin tarvinnut tätä kipeimmin jo vuosia sitten, mutta kirjasta oli iloa, vaikka olen soveltanut samoja ajatuksia käytäntöön jo jonkin aikaa: se sanoitti monta ajatusta, joita olen pyöritellyt osaamatta kiteyttää niitä. Lisäksi kirja auttoi päästämään irti ainakin osasta siitä syyllisyydestä, jota olen yhä potenut kaikista niistä asioista, joista en jaksa enää välittää. Syyllisyys se vasta onkin turha energiasyöppö.

Varoitan, että kirja on monin tavoin uskollinen lajityypilleen: vaivaannuttavaa huumoria sisältävä, nopeasti ahmaistava self-help -opus, jonka sisältö olisi ollut kiteytettävissä murto-osaan kirjan parisataasivuisesta pituudesta. Uskon silti, että kirjasta on apua monille, joiden kannattaa veisata vähän vähemmän tehdäkseen elämästään onnellisempaa, kivempaa ja rennompaa.

Kirja sisältää myös käytännön vinkkejä kaikkein vaikeimpiin tilanteisiin, joissa on olemassa mahdollisuus, että joku itselle tärkeä tyyppi loukkaantuu. On helppoa viis veisata futiksen maailmanmestaruuskisoista, uusimmista fitness-trendeistä tai naapurin parvekekukkakriisistä, mutta on huomattavasti haastavampaa kieltäytyä ystävän kolmivuotiaan syntymäpäiväjuhlista, joihin on tulossa kaksitoista lasta ja pelle.

Seuraa muutama kirjan oivallus, jotka erityisesti puhuttelivat.

Viis veisaaminen ei ole sama asia kuin kusipäisyys. Tarkoitus ei ole tarkoituksella loukata, vaan vetää ystävällisesti ja jämäkästi omia rajoja. Kirja suosittelee yhdistelmää kohteliaisuutta ja rehellisyyttä, jota olenkin menestyksellä soveltanut viime vuosina. Tekosyyt ja valkoiset valheet kuluttavat aivan liikaa energiaa: on paljon helpompaa ja vapauttavampaa sanoa, että anteeksi, en millään kykene nyt osallistumaan lastenjuhliin, koska olen aivan poikki ja tarvitsen hiukan omaa aikaa. Harva loukkaantuu lempeästi ilmaistusta rehellisyydestä – ja jos loukkaantuu, tarvitseeko siitä todella välittää? Jos ystävyys loppuu siihen, ehkä sen oli jo aika mennä.

Jännä juttu on, että rajojen vetäminen on johtanut siihen, että ihmissuhteet ovat lähinnä vahvistuneet. Rajojani kunnioitetaan, koska teen niin itsekin. Ihmiset ilahtuvat enemmän tapaamisista, koska tietävät minun olevan paikalla siksi, että oikeasti haluan. Kaikki pätee tietysti molempiin suuntiin: minullekin uskalletaan olla rehellisempiä, puhumme asioista avoimemmin, nautimme yhteisestä ajasta enemmän.

Elämästäni ovat karsiutuneet pois vain ne tyypit, jotka eivät lähtökohtaisestikaan olleet kiinnostuneita minusta tai hyvinvoinnistani, vaan ainoastaan siitä mitä voisivat saada minusta irti.

Kyse on pitkälti itsensä ja omien rajojensa tunnistamisesta. Ah, rajat! Niiden tunnistamista ja ilmaisemista olen opetellut koko elämäni ja tuntuu, että vasta viime aikoina olen alkanut päästä kärryille. En kyllä kadu mitään. Huonoja kokemuksia on tarvittu, jotta olen ymmärtänyt kuinka paljon voin itse vaikuttaa siihen millaista elämäni on, millaisiin asioihin aikani ja energiani kuluu ja mitkä asiat ovat minulle oikeasti tärkeitä, iloa tuottavia ja onnellisuutta lisääviä.

Kirjan mukaan viis veisaamisen tavoite on lopulta johtaa omien arvojen mukaiseen elämään. Allekirjoitan! Viestintämaailmasta irtaantuminen ja kokopäiväiseksi kirjoittajaksi ja kuvaajaksi heittäytyminen on ollut olennainen osa viis veisaamisen prosessiani vähän suuremmassa mittakaavassa. Viestintähommissa ei ollut mitään vikaa, ne eivät vaan kiinnostaneet yhtä paljon kuin jotkut toiset asiat. Vähemmän tärkeät asiat toisinsanoen söivät ajan minulle tärkeämmiltä asioilta, elämäni ei heijastanut omia arvojani ja vuosikausia jatkunut stressi alkoi lopulta nostaa sykettä. Silloin oli pakko priorisoida ja valitsin näin. Se on ollut viisain asia, jonka olen tehnyt työrintamalla. Yhä on joskus turhan kiireisiä viikkoja tai kuukausia, mutta nyt käytän aikani asioihin, jotka tuottavat iloa ja edistävät omia tavoitteitani. (Niin, teen minä niitä viestintähommiakin silloin tällöin: konsultointi ja konseptointi sujuu ilolla, koska nyt valitsen erikseen ne muutamat projektit, joihin lähden, ja uskallan kieltäytyä muista.)

Viis veisaamisessa on lopulta kyse priorisoimisesta. Se ei suinkaan tarkoita ettei välittäisi mistään, vaan sitä, että ehtii välittää enemmän itselle tärkeistä asioista, kun ei välitä koko ajan ihan kaikesta.

Kirja tarjoaa “idioottivarman kaksivaiheisen menetelmän” jonka avulla saa raivattua arjen ja ajatukset turhista häiriötekijöistä. Oma kärsivällisyyteni ei riittänyt sen valjastamiseen käyttöön, mutta perusidea on onneksi yksinkertainen ja sovellettavissa lennosta useimpiin tilanteisiin: onko tämä todella asia, josta haluan välittää? Tuottaako tämä enemmän iloa kuin stressiä? Ja myös: onko tämä pitkällä tähtäimellä asia, joka on minulle tärkeä, vaikka se nyt hetkellisesti vaatisikin enemmän energiaa kuin mitä antaa takaisin?

Kun viis veisaat asioista, jotka eivät kiinnosta tai ole tärkeitä, jää enemmän aikaa tehdä niitä juttuja, joita oikeasti haluat. Ja kun viis veisaat muiden mielipiteistä sinun tekemisistäsi, elämään vapautuu kummasti kokonaan uutta energiaa. Meillä kaikilla on rajallinen määrä energiaa ja aikaa – viisas miettii mihin todella haluaa käyttää sen. Ajattelin laatia lähiaikoina itselleni listan, ehkäpä laitan sen jakoon täälläkin.

Iho tai ei mitään

Voi vapaapäivän onnea. Nukuin niin pitkään kuin unta riitti, nousin viemään koirat ulos ja palasin sen jälkeen takaisin sänkyyn. Valtakunnassa kaikki hyvin: on koirakainaloiset, kirjoja, särkylääkkeitä ja kämppäkaverin keittämä (ja sänkyyn kantama!) kahvi. Kuluneen viikon varhaisten aamujen jäljiltä on niin järjetön väsymys ja univelka, että onkin ollut korkea aika vähän levätä. En tiedä miksi yhä vaan pitää ajaa itsensä tähän tilaan ennen kuin tajuaa pysähtyä.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-1

Aloitin aamulla uudestaan Anja Kaurasen Syysprinssin, jonka olen lukenut joka syksy siitä saakka kun se julkaistiin 90-luvun puolivälissä. Kirjassa kirjailija kertoo nuoruuden rakastetulleen – ja samalla tyttärilleen – tarinan, jonka masennukseen sairastunut rakastettu on unohtanut. Minähän päätin katkaista ketjun. Minähän halusin kertoa heille totuuden nuoruudesta ja rakkaudesta, sellaisesta tunteesta jonka kokee vain kerran, ja joka voi tehdä niin hulluksi että on valmis antamaan pois kaiken, ja josta ikävöi lopun elämänsä juuri niitä asioita jotka kuvottivat eniten ja tuottivat pahimman kivun. 

Tämän kirjoituksen otsikko on sekin lainattu kirjasta. Se julkaistiin kun olin viisitoista, sen vimma teki lähtemättömän vaikutuksen. Nykyisin Snellmannin nimellä julkaisevan Kaurasen kirja tarjoaa tunnistamisen iloa niille, joita 80-luvun kulttuurivallankumouksen kasvot kiinnostavat: sivuilla seikkailevat tutut Esa Saarisesta Pelle Miljoonaan ja valokuvaaja Kari Riipiseen. Kulttuuripiirejä ravistelleet radikaalit tunnettiin Kiima-ryhmänä, joka rinnasti itsensä kuudenkymmenen vuoden takaisiin Tulenkantajiin.

Syysprinssi, rakastettu jolle tarina kerrotaan, on kirjailija Harri Sirola, joka oli julkaissut kohutun Abiturientti-esikoisensa 80-luvun alussa. Hän oli kirjallisuuspiirien juhlittu punkin prinssi, Kauranen – kirjan sanoja lainaten – punkin papitar. He kulkivat vuosikymmenen alun rinnakkain, kunnes elämä tuli väliin ja tiet erkanivat. Sirola julkaisi Syysprinssiä seuraavana vuonna vastineensa: novellikokoelman Syysprinssin kalaretki, jonka niminovelli kertoo Sirolan suhteesta Kauraseen, naiselle, joka kerran kirjoitti minusta hyvin kauniisti. Masennus vei miehen mennessään muutama vuosi sitten, kun hän käveli Kampissa metron alle. Hän kohtasi junan seisten, ei kyyryssä kuten useimmat. Ajattelen sitä joka kerta kun luen kirjan.

Syysprinssi onkin muuten pitkästä aikaa ajankohtainen, sillä siitä tehdään parhaillaan elokuvaa. Olisipa se hyvä. Yhdeltä kuvaustiimiin kuuluvalta kuulin, että ainakin lavasteet ovat olleet poikkeuksellisen hienot.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-2

Kuvassa uusi lempikahvimuki. Kauniin keraamisen kupin, samoin alimman kuvan lautasen, on tehnyt Leena Kouhia, joka perusti vastikään oman merkin nimeltä Raaka Rå. Merkin rosoisia astioita myydään kuulemma Annankadulla sijaitsevassa konseptimyymälässä nimeltä Lokal Helsinki, jossa en ole vielä käynyt, mutta aion, sillä diggaan putiikin tunnuslauseesta: 72% art 28 % coffee. Omat astiani olen ostanut suoraan Leenalta, tuli kotoisa olo kun Leenan mäyräkoirat auttoivat niiden pakkaamisessa. Näissä käsintehdyissä astioissa ihaninta on se, että jokainen on vähän erilainen ja kätevintä se, että ne kestävät konepesun. Olen laiska.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-3

Simppeliin putkiloon pakattu käsivoide on pelastanut rohtuneet rystyset. Iloitsisin myös sen ruusuisesta tuoksusta, jos flunssan runtelema hajuaistini toimisi. Ajatus siitä lohduttaa silti.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-4

Lautasella eilisen illallisen jämät, jos tätä nyt kehtaa jämäksi kutsua: juustoa, leipää, ystävän leipomaa suklaakakkua, toisen ystävän tekemää mustaherukkahilloa. En osaa selittää, mutta kaikki on jotenkin parempaa kun se on syntynyt jonkun ystävän käsissä.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-5

Viikonlopun lempivaatteet: villahousut, silkkitoppi ja lyhyt, laatikkomainen neuletakki. Kommenttilootan puolelta on kaikunut toiveita (ellei peräti vaatimuksia) että kertoisin tarkemmin, mistä vaatteeni on tehty. Kerrottakoon siis, että tämä Boomerangilta saatu neuletakki on pehmeä sekoitus puuvillaa, mohairia ja villaa: neulos on napakka ja sen pinta on vähän pörröinen. Tunnen siinä oloni Diane Laneksi elokuvassa Unfaithful – on tuulen tuivertamat hiukset, huolettomat valkoiset kauluspaidat ja rennosti olkapäiltä roikkuvat meleeratut neuleet, joihin kietoutua tiukemmin, kun oman elämän käänteet käyvät liian kiihkeiksi. Leffa on keskinkertainen ihmissuhdetrilleri, joka kannattaa katsoa ihan tyyli-inspiraation vuoksi. Ja ehkä siksi, että Oliver Martinez on kohtalaisen komea.

2015-11-01-stellaharasek-sunday-6

Palaan vielä alkuun: kaduilla leijaili läpikuultava sumu kun olimme koirien kanssa matkalla rantaan. Se oli enemmänkin harso, joka sai pastelliset talot näyttämään entistäkin huurteisimmilta ja puiden paljaat oksat elokuvalavasteilta. Kyllä, olin pukeutunut neuletakkiini ja ajattelin taas Diane Lanea ja New Yorkia. Puiston penkillä istui nuori mies, joka luki taloustiedon kirjaa. Havahduin siihen kuinka lämmin ulkona oli: en palellut, vaikka takkini oli auki ja olin unohtanut huivin kotiin. Koirakaksikko aloitti taktisesti riidan miehen edessä, lehtikasat pöllysivät kun ne narisivat ja jahtasivat toisiaan. Miestä nauratti. Minkäikäisiä nuo ovat, hän kysyi. Tarpeeksi vanhoja, jotta niiden pitäisi osata käyttäytyä, vastasin. Kysyin eikö hänellä ollut kylmä. Hänellä ei ollut edes takkia, mutta ei kuulemma palellut. Mikä syksy! Marraskuun ensimmäinen, ja puistossa tarkenee lukea kirjaa. Oravat täyttävät talvivarastojaan, koirat mellastavat lehtikasoissa, hento harso leijuu kaduilla ja saa kaiken näyttämään elokuvalta, jossa voi tapahtua mitä tahansa.

Perjantaina

Tähän on tultu: oma äitini teki minulle tänään oharit! Piti olla porosoppaa, perhettä ja sympatiaa, sen sijaan löysin itseni viettämästä perjantai-iltaa yksin. SAATANA! Viltin alla torkkuvia tyttöjä ei lasketa, huonekasvitkin ovat viihdyttävämpiä kuin taju kankaalla kuorsaavat koirat.

2015-09-18-stellaharasek-riviera-1

Olisihan sitä voinut vaan lähteä ulos, mutta iski laiskuus. Sitäpaitsi ulkona on meneilläään maailmanlopun myrsky: pikkukoirat olivat lähteä lentoon kun vein ne iltakävelylle. Sen jälkeen ne tekivät itselleen viltinmutkaan vieläkin tiiviimmän pesän kuin kertoakseen, että turha tulla toiste maanittelemaan pihalle. Suotta pelkäävät, tuulee niin, että katto rytisee. Nostin parvekkeelta pikkuviidakon sisään, vaikka pienet oliivipuut ja agavet suhtautuivat nousevaan myrskyyn huomattavasti rauhallisemmin kuin talouden nelijalkaiset neropatit.

2015-09-18-stellaharasek-riviera-2

Olisin ollut ehkä huonommalla tuulella iltasuunnitelmien yllättävästä kariutumisesta, ellen olisi tajunnut, että kotona on viinipullo kylmässä ja pöydällä uusi Turku-roadtripillä ostettu Riviera-aiheinen kirja. Olin sujauttanut sen väliin Jacques Henri Lartiquen valokuvasta painetun postikortin, jossa nainen lojuu rantakalliolla viinilasin ja levysoittimen kanssa. Päätin ottaa hänestä mallia perjantai-iltaani. Sänky saa käydä rantakalliosta, sillä Eiranrannassa taitaa juuri nyt vähän tuulla. Postikorttikin löysi paikkansa yöpöydän yläpuolelta, olkoon siinä ja muistuttakoon prioriteeteista.

2015-09-18-stellaharasek-riviera-3

Olin iloinen siitäkin, että mereltä työntyvä tuuli on kaikesta huolimatta lämmin ja leuto – villatakki riitti, en tarvinnut edes huivia – ja siitä, että autiolla kadulla käveli vastaan valtavaa laatikkoa kantava mies, joka hymyili kantamustensa takaa. Häntä luultavasti lähinnä nauratti vimmatusti kotiin kiskovat koirat, mutta otan silti onnellisena vastaan kaikki ventovierailta miehiltä keskellä myrskyä irtoavat hymyt.

Tässä se on, kevään tärkein kirja

Ystäväni ja kämppäkaverini meuhkaavat milloin mistäkin. Aiheeksi kelpaa melkein mikä tahansa poninkarvaisista suihkusandaaleista kriittisen tärkeään kysymykseen siitä mitä treenin jälkeen syödään ja kuinka paljon syödään ja eihän ruoka nyt vaan lopu kesken ja MITÄ SITTEN JOS LOPPUUKIN. Erityisesti viimeksi mainittu asia on huolettanut viime aikoina kun ihmiset, joilla on aina nälkä, ovat kohdanneet haasteen nimeltä elämä ilman keittiötä.

On yksi aihe, josta on kuitenkin puhuttu viime viikkoina vielä enemmän kuin ruoasta – nimittäin uusi kirja, josta alkoi ensimmäisenä meuhkata Eeva ja seuraavaksi Mikko. Yhtenä iltana kirja osui kotona käsiini, kun pakenin kämppiksen huoneeseen välttelemään veroilmoituksen tekoa. Mikä tahansa voittaa veroilmoituksen, joten ahmaisin sen siltä istumalta.

2015-05-06-stellaharasek-tehtaankatu-6

Kyseessä on tietysti japanilaisen Marie Kondon kirja nimeltä Konmari – Siivouksen elämänmullistava taika. Lievästä maanisuudestaan huolimatta se vahvisti, kirkasti ja kiteytti kaiken mitä olen aina aavistanut, tajuamatta vaan viedä sitä tarpeeksi pitkälle. Tiesin jo, että tavaroissa(kin) vähemmän on enemmän ja karsia kannattaa kovalla kädellä. Kirjasta löytyi vihdoin viisaita vastauksia myös siihen miten kaaos pidetään kurissa sen jälkeen, kun kamat on karsittu minimiin. Kuka tahansa kanssani asunut voi vahvistaa, että tämä jalo taito ei varsinaisesti kuulunut vahvuuksiini. SIIS AIEMMIN.

Kapteeninkadun kollektiivinen valaistuminen johti siihen, että myimme, annoimme ja kierrätimme omaisuudestamme puolet pois ennen muuttoa. Tarpeettomaksi jääneitä, tehtävänsä täyttäneitä ja rikkirakastettuja tavaroita, joita emme enää halunneet kantaa uuteen kotiin. Niiden seassa oli monta esinettä, joka oli ollut rakas joskus, mutta kantoi mukanaan enää muistoa siitä. Yhtäkään ei ole tullut ikävä. Muutama päivä myöhemmin oli vaikeaa edes muistaa mistä kaikesta olikaan juuri luopunut. Ei näköjään mistään tärkeästä.

Jos joku on nyt huolissaan värivaloja vilkuttavan dinosauruslampun kohtalosta, voin kertoa, että se kuului säilytettävien tavaroiden vähälukuiseen joukkoon. Niiden, jotka tuottavat iloa. Koska mikä muu tehtävä voisi värivaloja vilkuttavalla dinosauruslampulla olla.

Eeva on oikeastaan sanonut jo aiheesta kaiken järkevän, lukekaa jos ette ole lukeneet. Kiinnostuneille kuuma vinkki: Elisa Kirjasta saa ladattua teoksen todella edulliseen tarjoushintaan 13. toukokuuta asti. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön vinkki. Olen alkanut todenteolla innostua e-kirjoista, sillä luuriin ladatut kirjat eivät vie kotona tilaa. Marie Kondo olisi minusta ylpeä. Lisäpisteitä siitä, että e-kirjoja on niin paljon helpompi lukea peiton alla kun poikaystävä haluaa nukkua.

Sähköisiä sanoja ja edistysaskeleita

Yhteistyössä Elisa Kirja

Olen kirjoittaja, entinen kirjallisuustieteen opiskelija ja paatuneen bibliofiilin tytär. Rakastan kirjoja enemmän kuin kenkiä, huonoina päivinä enemmän kuin monia ihmisiä. Kirjahylly on aina ollut kotini keskipiste. Kodit, joissa kirjoja ei ole tai ne on pantu piiloon, ovat minusta epäilyttävät.

2015-04-06-stellaharasek-elisakirja-01

Kyse ei ole vain sanoista, lauseista ja tarinoista – pidän kirjoista esineinäkin. Kirjan paino kämmennissä, karheat sivut sormien alla, tuoreen musteen tuoksu. Tärkeimmät teokset on luettu hiirenkorville, rustattu täyteen reunamerkintöjä, nuhjaantuneet olkakasseissa, matkalaukuissa ja takintaskuissa. Onneksi kirjat ovat kauniita myös kuluneina, kolhiintuneina ja kahvirenkailla koristeltuina.

2015-04-06-stellaharasek-elisakirja-02

Maailmankuvani koki kolauksen, kun kirjat siirtyivät ensimmäisen kerran sähköiseen maailmaan. Kuka hullu haluaisi lukea kirjaa ruudulta? Noituutta ja harhaoppisuutta koko keksintö. Vannoin pöyristyneenä, etten ikinä koske e-kirjaan. Jokohan oppisin, ettei koskaan pidä sanoa ei koskaan?

2015-04-06-stellaharasek-elisakirja-05

Poikaystäväni, minua huomattavasti edistyksellisempi henkilö, on onnistunut yhdistämään rakkauden sekä kirjallisuuteen että moderniin teknologiaan. Hän asuu kirjapinojensa keskellä – ja kasvattaa niitä säännöllisesti – mutta kantaa mukanaan yhä harvemmin paksuja kirjoja ja yhä useammin pelkkää puhelintaan, johon on ladannut luettavaa. Seurasin tätä sivusta paheksuen, kunnes totuin ja lopulta tajusin, ettei ole pakko olla joko tai. Lukutaitoinen kansalainen voi vallan hyvin rakastaa kirjojaan sekä virtuaalisesti että konkreettisina esineinä – sanat ovat lopulta samat. Hmm.. viisaampi olisi saattanut oivaltaa tämän vähän vikkelämminkin.

2015-04-06-stellaharasek-elisakirja-04

Ensimmäinen askel pimeälle puolelle on otettu ja pakko myöntää: pidin siitä. Kiitos teille, jotka kommentoitte, kun kysyin tovi sitten aiheesta. Pakkasin kahden viikon matkalle kahdenkymmenen kirjan sijaan tabletin – johon mahtuu parinkymmenen kirjan sijaan satoja tai tuhansia – ja onnittelin itseäni päätöksestä joka kerta, kun tartuin monta kiloa kevyempiin matkalaukkuihini.

Lukeminen ruudulta? Sivun kääntäminen? Kevyttä ja nopeaa. Puhumattakaan siitä, että rantakassiin mahtuu yhden tabletin muodossa niin monta kirjaa, ettei tarvitse etukäteen tietää, mitä milläkin hetkellä haluaa lukea. Puhumattakaan siitä, että voin vihdoin hankkia uusia kirjoja murehtimatta mihin täyteenahdetun kirjahyllyni koloon saan ne vielä ujutettua. Kirjastot kun eivät ole vaihtoehto ihmiselle, joka kiintyy sanoihin, haluaa palata niihin kerta toisensa jälkeen eikä suostu palauttamaan kirjoja.

2015-04-06-stellaharasek-elisakirja-03

Ensimmäisenä reissukirjana luin Elisa Kirjasta lataamani tuoreen Finlandia-palkitun teoksen. Tarvittiin vain pari kolme klikkausta, niin Jussi Valtosen ensimmäinen sivu oli avoinna edessäni. Noituutta, kenties, mutta kätevää – ja ennen muuta koukuttavaa.

2015-04-06-stellaharasek-elisakirja-06

Yhteistyökumppanini Elisa Kirja (voitteko kuvitella minulle mahtavampaa yhteistyökumppania?!) tarjoaa maan laajimman valikoiman e-kirjoja ja äänikirjoja, jotka kulkevat mukana tabletilla tai puhelimella. Jos olet kiinnostunut kokeilemaan Elisa Kirjaa, jätä kirjoitukseen kommentti – voit kertoa minkä kirjan valitsisit ensimmäisenä tai kommentoida muuten vaan. Muista jättää sähköpostiosoitteesi, se näkyy vain minulle. Kymmenen onnekasta saa tulevana perjantaina paluupostissa kirjakoodin, jolla saa valita palvelusta itselleen kirjan veloituksetta.

Tabletti lainassa Samsungilta
Thierry Lasryn aurinkolasit Trend Opticista
Vintage by Fen silkki-puuvillahuivi saatu Dotsista
Nahkalaukku COS
Luomupuuvillainen pyyhe Tikausta
Sandaalit Havaianas
Kaftaani matkamuisto

Hyvän elämän anatomia

Kun olin reissussa, alkuvuoden tuorein kirjatulokas oli tuotu keittiönpöydälle odottamaan paluutani. Tiesin keneltä paketti oli, mutta ellen olisi, luulen että olisin arvannut sen – kirja oli kääritty valkoiseen paperiin ja sidottu mustalla narulla, kevyesti ja kauniisti tavalla, jolla harva osaa. Esteetikon elämän suurimpia iloja on kohdata kaltaisiaan, niitä jotka ymmärtävät, että kaikkeuden salaisuudet piilevät pienimmissä yksityiskohdissa. Eipä ollut muuten ruma valkoisen paperin alta paljastuva kansikaan.

2015-02-16-stellaharasek-hyvanelamananatomia-1

Muistan yhä ensimmäisen kerran kun tapasin Saran. Siitä täytyy olla ainakin viisi, kuusi vuotta. Hän oli ja on yksi ystävällisimmistä ihmisistä, johon minulla on ollut onni tutustua. Varmin tapa törmätä Saraan nykyisin on maleksia eteläisen Helsingin rantakatuja pitkin. Ennemmin tai myöhemmin hän kävelee vastaan, takki auki, ilman laukkua.

2015-02-16-stellaharasek-hyvanelamananatomia-2

Kirja on kuvankaunis. En ole malttanut vielä lukea riviäkään, vain selata sivuja ja imeä itseeni kuvia. Tai anteeksi, olen minä yhden rivin lukenut, luultavasti sen tärkeimmän:

2015-02-16-stellaharasek-hyvanelamananatomia-3

Sara Karlssonin ja Pia Sievisen Hyvän elämän anatomia löytyy mm. Akateemisesta.