Tervetuloa toukokuu

Tuntuu ihan käsittämättömältä, että on jo toukokuu. Ensinnäkin sen ensimmäiset päivät on vallinnut sama tihkusateinen harmaus, joka tuntuu nykyään olevan vuodenajasta riippumatta Helsingin pääasiallinen säätila. Toisekseen sisäisen kalenterini mielestä menemme aikaisintaan huhtikuun toisessa viikossa, mutta se nyt ei ole mikään yllätys, sillä sisäinen kalenterini on lähtökohtaisesti yhtä sekaisin kuin sisäinen kellonikin. Ei takerruta siihen – on siis toukokuu! Melkein kesä! Olkoonkin, etten ole luopunut vielä talvitakeistani.

Kuvat ovat vappupäivän jälkeiseltä aamulta, kun heräsimme arkeen kahden ystävien kanssa vietetyn päivän jälkeen. Onneksi ei ollut mitään aikaista aamupalaveria. Viinilaseja lojui siellä täällä ja työhuone oli iloisen sekasorron vallassa, kun olimme innostuneet porukalla yöllä maalaamaan. Viininhuuruinen taidepaja, miten mahtava konsepti! Otin muutaman kuvan sotkusta, sillä itse juhlista ei ollut kuin tallentunut kameraan kuin jokunen heilahtanut yhteiskuva.

Vappuvastaanotosta tuli juuri niin stressitön kuin toivoinkin. Ei ollut mitään virallisia kutsuja, kemuista mainittiin niille, joiden kanssa tuli puhe vapusta. Paikalle saapui juuri sen verran ystäviä, että kaikki mahtuivat yhdessä katetun pöydän ympärille. Pöydän alla vartioi omien vappunakkiemme lisäksi yllätysvieras, osuvasti nimetty Vappu-koira. Koirat ovat kotibileiden käteviä apureita – ei haittaa vaikka lattialle putoaa sipsejä, koska sinne ei takuulla jää muruakaan.

Olemme henganneet myös Ollin näyttelyn avajaisissa Helsinki Contemporaryssa, päätyneet yllätysillallisille, tutustuneet uusiin ihmisiin ja löytäneet itsemme odottamattomista keskusteluista. Sellaisesta tulee riehakas olo, että kesä on todella kulman takana – spontaanien käänteiden mahdollisuus kasvaa eksponentiaalisesti heti kun lomakausi alkaa kimaltaa näköpiirissä eikä ole enää pelkkä teoreettinen käsite. Kävelin eilen hapsukorkkareissa kotiin – ne kastuivat tietysti sateessa, mutta sellaista se on – ja mietin, että taas on selvitty mitenkuten kunnialla yhdestä talvesta. Noin ne vaan kuluvat ja taittuvat taas kohti valoa, vaikka joka kerta koittaa jossain vaiheessa synkkä varmuus siitä, että tällä kertaa tämä marraskuu kestää kuuden kuukauden sijaan ikuisesti eikä kesä tule enää koskaan.

Vasemmalla vappuyön taidepaja seuraavana aamuna, oikealla installaatio nimeltä LUNA WAS HERE.

Kuunvaihteeseen on mahtunut vapunvieton ja sosiaalisten rientojen lisäksi ihan pirusti töitä. Oli pari projektia, jotka paisuivat isommiksi kuin olin kuvitellut, ja siksi blogissa on ollut vähän hiljaista. Olen istunut tietsikan äärellä ja naputtanut pieni hiki pinnassa hommia pois alta, onnellisena siitä, että nykyään nämä kiireviikot ovat oikeasti vain viikkoja siellä ja toisia tuolla, eikä pysyvä tila. On sanoinkuvaamattoman tyydyttävää, kun tehtävälistat oikeasti lyhenevät eikä yliruksattujen kohtien tilalle ilmaannu heti kolme uutta.

Onneksi on se uusi energia, jonka turvin olen jaksanut pahemmin väsähtämättä nämä pitkät päivät – ja ihanaa, että nyt alkoi viikonloppu. Ei se suinkaan ole vapaa, mutta aikataulut ovat vapaat ja saan yksiä kuvauksia lukuunottamatta tehdä työni vaikka sängyssä. Tämän duunia paiskien, viinitellen ja taidepäissään vietetyn viikon vastapainoksi tarvitaan nyt ihan pelkkää olemista: pitkiä yöunia, vähän liikkumista ja sitä valuvaa ja venyvää aikaa, jonka saa tuhlata vaikka kahvin keittämisestä haaveiluun ja sen pohtimiseen jaksaisiko mennä suihkuun vai ottaako mieluummin nokoset. Vierashuoneessa on nimittäin muutaman viikon takaisten yövieraiden jäljiltä peti, johon koirillakin on lisenssi – eikä mikään ole parempaa kuin koko perheen yhteiset päiväunet.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Voiko virtaa olla liikaa?

Olen kärsinyt kroonisesta väsymyksestä siitä saakka kun aloitin viisivuotiaana koulun ja opin, etten ole aamuihminen. No, ehkä silloin se oli vielä unisuutta. Väsymykseksi se muuttui teinivuosina, kun päätin alkaa elää neljää elämää yhtäaikaa ja sen seurauksena lopetin nukkumisen. Ei varsinaisesti auttanut asiaa, että Australian valo oli muuttunut pohjoisen kaamokseksi. Mutta työelämään siirtyminen se vasta oli ojasta allikkoon kompastumista naama edellä! Viimeiset viisitoista vuotta on väsyttänyt ihan jokaisena valveillaolohetkenä siihen pisteeseen saakka, etten ole enää muistanut miltä tuntuisi olla ei-väsynyt. Olla esimerkiksi energinen. Tai edes vaikka perusvirkeä.

Siksi onkin kestänyt hetken hoksata, että nyt on jotain kummaa meneillään. Oireet ovat olleet outoja. Ei ole tehnyt mieli kiroilla aamuisin kun herätyskello soi. En ole tarvinnut neljää kuppia kahvia ennen kuin olen kyennyt avaamaan sähköpostin. Olen saanut tehtyä tunnissa sellaiset työt, joihin on aiemmin kulunut kolme. Hoidettavat asiat eivät ole tuntuneet hirvittävän vakavilta tai vaikeilta, ne ovat ihan vaan asioita. Iltaisin on tehnyt mieli lähteä kävelylle sen sijaan, että rojahdan sohvalle ja nukahdan. Ja sitten kun on alkanut väsyttää, se on ollut tervettä väsymystä, sellaista väsymystä joka ihmisen valtaa kun on touhunut paljon kaikenlaista ja kuuluukin käydä levolle. Ei jatkuvaa horkkaa ja horrosta, josta ei herää kunnolla koko päivänä.

Uskaltaako sen sanoa ääneen, ettei taika katoa? Otan riskin. Nimittäin, minulla on ENERGIAA! En ole enää koko ajan kuolettavan väsynyt! Jaksan tehdä, tarttua toimeen, pistää tuulemaan! Laadin suunnitelmia ja listoja, luonnostelen tekstejä, kirjaan ideoita muistiin ja järjestelen niistä päässäni kokonaisuuksia. Tekee mieli tanssia ja loikkia, Jarnon suureksi huvitukseksi olen vähän loikkinutkin. Eikä se ole vain yksittäinen virtapiikki, koska tätä on jatkunut nyt monta viikkoa, ehkä jo kuukauden tai kaksi. Kaikesta puuttuu semmonen kummallinen sumu, jonka keskellä olen kellunut niin kauan kuin muistan.

Voiko se olla vaan tämä kevät? Yleensä olen tosin ollut keväisinkin väsynyt (vaikka toki paremmalla tuulella kuin talvisin). Ehkä se johtuu kaikista vitamiineista ja marjoista, joita olen alkanut hotkia? Olen toki niitä syönyt silloin tällöin aiemminkin. Osittain se liittyy ihan varmasti siihen, että olen ainakin toistaiseksi, kop kop, päässyt eroon jatkuvista vatsakivuistani. En ole tätä ennen edes tajunnut miten paljon jatkuva kipu voi lamaannuttaa ja uuvuttaa ihmistä.

Vähän jännittää voiko tämä ihana ja ihmeellinen tunne kadota taas sinne mistä tulikin, mutta koitan ruokkia sitä kaikella hyvällä: yöunilla, ulkoilmalla, ravitsevilla aamiaisilla. Viime viikkoina olemme nimittäin alkaneet harjoitella täydellisen uppomunan tekoa – tätä virtaa kun näköjään piisaa heti aamusta. Työnjako on selvä: Jarno pyörittää etikkaa kiehuvaan veteen ja minä loikkelehdin ympäri keittiötä.

Ihanaa alkuviikkoa, ihmiset! Paljon asiaa luvassa tälläkin viikolla.

Kukkia ja koiria

Sunnuntaina julkaisemani pentukuvat saivat suuren suosion, mutta ei tämä koirakuvatulva suinkaan vielä tähän loppunut! Skippaa siis suosiolla tämä kirjoitus, jos nakinmuotoiset eläimet eivät saa mustaa sydäntäsi pamppailemaan. Seuraa nimittäin kuvia ja muistiinpanoja viime viikonlopun varrelta, kun meillä oli oman Juno-koiran lisäksi kaksi lainakoiraa viettämässä viikonloppulomaa.

En voinut olla ajattelematta Jarvista kun nurkissamme rynnisti ruskea mäykkypoika. Jarvis oli tuossa iässä aivan samanlainen hurjapää kuin Paavo on, utelias ja jääräpäinen ja varustettu pattereilla, jotka eivät lopu. Jarviksen lailla Paavokin jakeli suukkoja – jos sen sai pysähtymään tarpeeksi pitkäksi aikaa. Nuuhkin sen untuvaista turkkia ja menin hetkeksi takaisin siihen päivään yksitoista vuotta sitten, kun nostin Jarviksen ensimmäistä kertaa syliini.

Lainasimme perjantaina kotiamme pieneen sadonkorjuujuhlaan, joita varten Jenni taikoi huoneisiin oikean tunnelman. Jarno oli juhlien virallinen valokuvaaja, minä tartuin kameraan vasta kun kaikki oli ohi – en malttanut olla ikuistamatta tuota tyhjentynyttä pöytää, jossa vielä viipyilee lähteneiden vieraiden energia. Jennin kokoama hortensiakimppu oli kaunein hetkeen.

Puolivuotias Sauli näyttää aivan minikokoiselta Juno-koiralta! Ihmekös, että pentu herätti Junossa hoivavietin: se pesi Saulin korvia, nuoli sen kirsua, kirputti sen niskaa ja jopa ryntäsi raivokkaasti haukkuen puolustamaan Saulia Paavoa vastaan, kun veljesten leikit kävivät Junon mielestä liian raisuiksi Saulille.

Jarnon kainalo oli Saulin lempipaikka: piti välillä ottaa pieni power nap jotta jaksoi taas hillua ja riehua. Pennuissa on kyllä parasta tuo on/off mode. Ensin painellaan sata kilsaa tunnissa ympäri asuntoa, kaksi sekuntia myöhemmin ollaan kyljellään keskellä lattiaa ja kuorsataan, tai simahdetaan kainaloon kesken leikin.

Ruokailutilanteet huvittivat. Juno rakastaa ruokaa yli kaiken, todennäköisesti enemmän kuin minua ja Jarnoa, mutta viime viikonloppuna ilmeni, että Sauli on ruoasta – jos mahdollista – vielä enemmän innoissaan. Pentu hotki oman annoksensa alta kolmen sekunnin ja oli sen jälkeen sujuvasti siirtymässä imuroimaan Paavon ja Junon kuppeja. Jonkun piti toimia erotuomarina, koska muille ei olisi jäänyt safkaa ollenkaan.

Kirsikkatoffeepallot ovat paholaisen keksintö ja peräisin punavuorelaisesta karkkikaupasta nimeltä Roobertin Herkku. En tietäisi niistä mitään ellei ystäväni olisi vinkannut niistä, tavallaan toivon ettei olisi. Pitää ehkä lanseerata talouteen joku karkkipäivä, koska muutoin tekee mieli kipittää Viiskulmaan joka päivä.

Pennut muistuttavat pieniä lapsia siinä suhteessa, että ne heräävät aikaisin ja haluavat koko huomiosi. Heti. HERÄÄ! Aamuhetkistä ei ole kuvaa, koska oli liian kiire yrittää piiloutua  pentuhyökkäyksiltä peiton alle, mutta ylläolevassa ruudussa on esimerkki vaativuudesta, jolla puolivuotias pikkukoira manipuloi kohteensa tekemään mitä tahansa. Esimerkiksi nostamaan pennun kainaloonsa, koska haluaa hinnalla millä hyvänsä nukkua vielä vartin.

Sadonkorjuujuhlien jälkeen oli pienemmän porukan sadonkorjuujatkot. Kyllä, ne lasketaan jatkoiksi, vaikka loppuivat puoleen yöhön mennessä. Olen tullut aika monen ystävän kanssa siihen tulokseen, että jos aikoo juoda viiniä yli kolmekymmentävuotiaana, on viisainta aloittaa aikaisin ja olla ajoissa nukkumassa – silloin välttyy krapulalta, jotka kestävät nykyisin kaksi päivää. Tai kolme, jos tekee kardinaalivirheen ja juo vodkaa.

Mäyräkoiralauman ruoanjälkeinen rituaali: täytyy tarkistaa kaikki muut kulhot ihan siltä varalta, että niihin olisi jäänyt murunen tai kaksi. Ei koskaan ole, mutta ei sitä ikinä tiedä. Mikä ikuinen optimismi. Ja sitten on vuorossa taas torkut.

PHOTOS BY STELLA HARASEK