Viikonloppu Hangossa

✖ HANKO

Palataan hetkeksi takaisin Hankoon, jonne ajelimme muutama viikko sitten. Viikonlopun pituinen getaway tuli täydelliseen saumaan. En pitkästytä teitä kertomalla millaista elämä on ollut viime viikkoina, mutta sanotaan, että helpompia vaiheita on nähty. Silmäpussit roikkuvat varmaan jossain solisluiden kohdalla. En ole ihan varma, koska olen katsonut parhaaksi vältellä peilejä ja piiloutua kuvissa hiuksiini.

Perjantai-iltapäivänä pakuun pakkautuu minun ja Jarnon lisäksi Mikko ja kaksi koiraa, tuttu jengi jolla on ennenkin vierailtu Hangossa. Matka sujuu tyypilliseen tapaansa. On eväitä: vissyä ja pähkinöitä. Koirat nukkuvat vilttiin kääriytyneenä jaloissamme ja täyttävät pakun sakealla popkornin löyhkällä. On YouTube-disko ja DJ Mikko, joka soittaa kaikki ikivihreät klassikkonsa Sannista Metallicaan – ja ottaa ystävällismielisesti vastaan jopa muutaman toivekappaleen!

Pysähdymme ruokaostoksille ja sekoilemme kaupassa puoli tuntia kun aamiaissuunnitelmat muuttuvat moneen kertaan lennosta. Syötäiskö munia valmistettuna marokkolaiseen tapaan chilin ja jugurtin kera, vai uppomunia avokadon ja parsan kanssa? Aina sama pelko: loppuuko se ruoka nyt kesken. Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä toinen parsakaali ja vaihtaa munakenno isompaan? Riittääkö kolme pulloa kuohuviiniä koko viikonlopuksi neljälle ihmisille ystävineen? Ei. Ei riitä. Koirille omat eväät: safkaa ja pussillinen purukeppejä.

Kaikki on muuten hyvin valtakunnassa, mutta Jarnon selkä, joka on oireillut jo pari päivää, sanoo matkan aikana itsensä kokonaan irti. Viimeiset kilometrit Hankoon ovat kuskille pitkät, mutta kuskin vaihto olisi vielä tuskallisempaa, koska se vaatisi penkistä nousemisen. Onneksi ystävämme, ihana Ira, joka odottaa meitä jo Hangossa, on loistava vyöhyketerapeutti. Kun pääsemme perille, minä ja Mikko puramme kauppakassit ja laskemme koirat vapaaksi tutkimaan uutta ympäristöään sillä aikaa kun Ira hoitaa Jarnon selkää.

Vitsailemme (vaikka aihe ei toki ole varsinaisesti hauska) että Jarnon keho taisi tietää, että ollaan matkalla vyöhyketerapeutin luo ja nyt on lupa luhistua. Syksyn työputken aikana ei ole juurikaan riittänyt aikaa levolle tai liikunnalle, vaikka juuri niistä pitäisi pitää silloin tiukimmin kiinni. Vielä on meillä molemmilla opeteltavaa tässä itsestä huolehtimisessa. Määräämme kollektiivisesti Jarnolle venyttelyä, urheilua ja paljon unta. Ja vahvoja särkylääkkeitä.

Viimeksi Hangossa ollessamme saimme majailla Tomi Parkkosen valostudiossa, joka on aivan mielettömän hieno mesta. Tällä kertaa saamme asua Tomin ja Annan vierastalon yläkerrassa, joka on vastikään valmistunut remppaurakan jälkeen. Pyörin siellä ensimmäisen vartin kykenemättä edes istumaan. Apua mikä paikka! Niin upea, niin täynnä herkullisia yksityiskohtia! Ihan kuten heidän oma, harvinaisen kaunis kotinsa. Annalla on pettämätön tyylisilmä – ja sen lisäksi aivan loistava blogi, jota teidän on mentävä heti lukemaan, jos ette jo lue. Se on ihana ja inspiroiva kokoelma matkajuttuja, ruokaohjeita, tyylipohdintaa ja taidetta hankolais-ranskalaisella twistillä.

Jarno nukahtaa hoitonsa aikana, herää syömään ja ryömii takaisin sänkyyn. Häntä ei näytä haittaavan, että me muut riehumme pikkutunneille keittiön pöydän äärellä vain muutaman metrin päässä sängystä. On viiniä, alakerrasta lainatussa pikkukaiuttimesta raikaavaa musiikkia, väsymyksen aiheuttama riehakkuus ja ehkä siksi sillä tavoin vapautunut olo, että voi puhua mistä tahansa, sanoittaa asioita joita ei aiemmin ole osannut. Kun menemme nukkumaan, kello näyttää 5:01 ja nouseva myrsky rymisyttää kattopeltejä.

Aamulla herätämme koirat sohvalta ja lähdemme ulos tutkimaan hiljaista lokakuista Hankoa. Koirat olivat viimeksikin mukana, muistavatkohan ne? Silloin oli kesä, vietimme rannalla ihanan iltapäivän, Juno-koira torkkui hiekalle levitetyllä viltillä Mikon vieressä ja Luna-koira riehui meressä Jarnon kanssa eikä olisi halunnut tulla vedestä pois vielä illallakaan. Jarnon piti kantaa vastahakoinen eläin rantaan ja kääriä se pyyhkeeseen.

Koiria ei tunnu hirveästi huolettavan se, etteivät ne ikinä tiedä mihin päätyvät hypätessään pakuun. Mikko huomautti, että ehkä se johtuu siitä, ettei niitä ikinä viedä mihinkään ikävään paikkaan. Aina ne ovat yhtä innoissaan, nuuhkivat ja tutkivat paikat läpi samalla pätevyydellä ja tarkkavaisuudella, heiluttelevat häntiään ja vaativat välipalaa. Luna löytää aina kepin. Juno löytää aina kadulle unohdetun puolikkaan kebabin. Hangossa sellaista ei omistajan huojennukseksi ja koiran pettymykseksi ole tarjolla. Keppejä löytyy kyllä useita ja Lunan riemuksi ne lentävät pitkin rantaviivaa.

Teemme edellisillan jämistä pienen lounaan, joka paisuu fiestaksi: saaristolaisleipää ja lohta, Iran tekemää skagenia, avokadoa sitruunalla ja suolalla. Keittiön vihreät käsintehdyt kaakelit ovat niin hienot, että unohdan ottaa niistä kuvan (voitte vakoilla niitä Annan Instagramista). Sitten keittelemme kahvia ja juomme sitä käsinmaalatuista keramiikkakupeista. Selailen Annan kirjoja, ne on valittu samalla pieteetillä kuin kaikki muutkin vierastalon esineet. Paljon taidetta, paljon ruoka-aiheita. Pidän tämän naisen prioriteeteista! Picasso-kirjoista löytyy kuvia taiteilijan mäyräkoirasta, yritän pakottaa meidän koiria tutustumaan kuuluisaan lajitoveriinsa. Juno yrittää nuolaista kirjaa ja Luna on kiinnostuneempi nukkumisesta, kerää selvästi voimia seuraavaa keppiriehaa varten.

Kiertelemme lauantain kunniaksi kirpputoreilla. Yhdessä pyörii musta noutaja, vanha huumekoira, joka viettää eläkepäiviään Hangossa. Ammattitaidosta on eläkkeelläkin hyötyä, sillä se tietää heti, että Jarnolla on taskussaan raksuja ja istuu Jarnon eteen odottamaan. He ystävystyvät ja minä koluan kirppistä, hyllyt notkuvat kauniita vanhoja esineitä joita voi katsella ja ihastella kuin olisi näyttelyssä. Miten hieno peili! Niin nätisti kaiverretyt kyntteliköt. Tuokin käsinmaalattu maljakko! Unohdan taas ottaa kuvia, vaikka kamera keikkuu olallani.

Ostamme kolmellakympillä loistokunnossa olevan vanhan peurantaljan, se taitaa löytää paikkansa Lappi-talomme saunan terassilta. Sen harmaantuneissa laudoissa kasvaa jäkälää ja talja sopii sen täydellisesti tunnelmaan. Ostan myös käsinmaalatun keltaisen Arabian pikkuvadin, joka huutaa Annan nimeä tavalla, jota en osaa selittää, mutta jota en aio vastustaa. Uskon, että joskus asiat löytyvät intuitiivisesti tiensä oikean omistajansa luo.

Illalla syömme simpukoita ja juomme valkoviiniä, seurue on iso ja mahtuu juuri ja juuri pitkän pöydän äärellä. Illallisen jälkeen päädymme vielä täpötäyteen baariin, jossa pitää huutaa tullakseen kuulluksi, koska lavalla soittaa paikallinen rokkibändi. Lavan lähellä häärää tyyppi, jonka paidan selkämyksessä lukee Väistä urpo. Veikkaan, että hän on talon teknikko. Olen pudota penkiltä kun ihmiset kokoontuvat lavan eteen tanssimaan – onko Suomessa tosiaan korttelikapakka, jossa bändi saa ihmiset tanssimaan!? Ehkä niitä on paljonkin ja olen vain unohtanut, kun “mennään baariin” on viime vuosina tarkoittanut, että mennään Coronaan.

Kun olemme huutaneet tarpeeksi bändin yli, suuntaamme jatkoille vierasresidenssiimme, jonne olemme varanneet viinipullon (hyvä on, kaksi) juuri tälläistä täysin yllättävää tilannetta varten. Puhumme elokuvista, matkoista (erityisesti Ranskasta) ja remonteista (niistä sekä meillä että Annalla on erityisen paljon sanottavaa). Kaivamme jääkaapista purkillisen oliiveja, ne menevät jälkiruoasta, jolle ei simpukoiden ja ranskalaisten jäljiltä jäänyt tilaa.

Joskus tällaisinä hetkinä havahdun siihen kuinka onnekas olen, kuinka paljon kaikkea hyvää elämässäni on. Saan istua iltaa tälläisessä seurassa, pöydässä, jonka äärellä on elämänkumppanini ja ystäväni, jotkut heistä vanhempia ja toiset uudempia, hurmaavia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. Koiramme ovat siskokset, parhaat ystävykset, jotka nukkuvat kasassa sohvalla. Heidätkin olemme saaneet pitää luonamme jo seitsemän vuotta. Meillä on yllin kyllin kaikkea, ruokaa ja viiniä ja rakkautta, hyvää tahtoa ja säkenöiviä suunnitelmia, sellaisia joista toiset ovat ehkä parempia paperilla, mutta loput laitetaan täytäntöön heti.

Sunnuntai valkenee valkoisena pilviutuisena aamuna, mutta iltapäivällä taivas kirkastuu. Kuljeskelemme tyhjillä rannoilla. Meillä tuntuu käyvän tuuri, sillä olemme joka visiitillä saaneet pitää rannat kokonaan itsellämme. Koirat villiintyvät vapaudestaan ja kirmaavat edestakaisin niin että hiekka pöllyää. Sillä välin kun toinen loikkii keppinsä perässä, toinen tutkii toiveikkaana hiekalle huuhtoutuneita (ilmeisesti hiukan kebabia muistuttavia) leväkeriä. Ne ovat niin onnellisia, että se ei voi olla tarttumatta.

Mikko ottaa meistä muutaman kuvan. Aurinko on alkanut yhtäkkiä paistaa. Juuri kun ajattelen, että tästä ei enää sunnuntai parane, keskellä tyhjää rantaa tulee vastaan puiden keskellä häämöttävään rakennukseen osoittava kyltti, jossa lukee: tuoretta kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Postikortteja Frantsilasta

Ajellessa Lappiin ja takaisin ehtii poiketa matkan varrella muuallekin kuin huoltoasemille. Vietimme viime viikonlopun Frantsilan luomuyrttitilalla, jonne saimme tovi sitten blogimme kautta kutsun tulla tutustumaan. Oli jokatapauksessa tarkoitus tehdä ystävien kanssa pieni alkusyksyinen mökkireissu, niinpä päätimme lähteä porukalla Hämeenkyröön. Tämä ei ollut osa mitään yhteistyötä tai muutakaan työhömme liittyvää toimeksiantoa, vaan huviretki vailla sen kummempaa työagendaa, vaikka meille majoitus tarjottiinkin. Tottakai otimme miljoona valokuvaa – olisi ollut rikos olla taltioimatta kaikkea tätä kauneutta. Palaan reissun parhaisiin paloihin paremmalla ajalla, nyt vain muutama pikainen postikortti viikonlopun varrelta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kesän odotetuin viikonloppu

Olemme viettäneet viime päivät onnellisena Lapissa, ja vain yksi asia voi tuoda meidät tänä viikonloppuna takaisin eteläiseen Suomeen: saariloma ystävien kanssa. Voi kuinka tätä onkaan odotettu! Meille se nimittäin tietää loppukesän todennäköisesti ainoaa viikonloppua, kun emme ole purkamassa, pakkaamassa, roudaamassa, maalaamassa tai rakentamassa jotain uudessa kodissa Helsingissä tai kakkoskodissa Lapissa. Luvassa on siis rehellinen loma, joka kuluu toivottavasti tehden ei yhtään mitään. Kuten viime kesänäkin, kun suurin päätös liittyi siihen kuka saa kellua puhallettavan melonin päällä.

Suvisaaristossa sijaitseva paratiisimme on pikkuinen saari nimeltä Estholmen, jonka vuokraamme kerran tai kaksi kesässä kokonaan omalle porukallemme. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, mutta minikokoiselta saarelta löytyy majoitustilaa juuri passelisti max neljälletoista hengelle – se on toisinsanoen täydellinen juuri ystäväporukalle tai muutamalle yhdessä lomailevalle perheelle. En malta odottaa tulevaa viikonloppua, joten listasin empiasioitani menneiltä saarireissuilta.

Pitkä laituri, joka johtaa saunasta suoraan mereen. Vesi on just sen verran syvä, että laiturin päästä voi pompata veteen, vaikka itsehän olen niin nössö, että menen aina tikkaita pitkin ja kiljun mennessäni. Heitän yleensä talviturkin vasta Estholmenissa, tällä kertaa se meni jo Lapissa – kolmenkymmenenkahden asteen helle helpotti kummasti virtaavaan jokeen pulahdusta.

Päätalon päädyssä sijaitseva sali, jonka seinänkokoisista ikkunoista näkee merelle ja voi katsella ohilipuvia purjeveneitä. Pöydän ympärille on mahdutettu helposti joskus kaksitoistakin ihmistä. Suurimmaksi osaksi ateriat syödään venevajassa rannassa tai ulkona pihapöydässä, mutta aamiaiset syödään usein salissa: se, joka on ensimmäisenä hereillä, laittaa kahvin tippumaan ja muut saavat heräillä kahvin tuoksuun.

Se venevaja! Sinne kokoontuu iltaisin kaikki, sillä venevajan pitkän pöydän äärellä on ihana syödä katsellen pimenevää merimaisemaa. Toisella puolella on grilli ja toisella puolella nuotio, safkan valmistus sujuu ketterästi useammankin kokin voimalla. Joku saa potunkeittovuoron, sitä varten vajassa on keittolevy. Niin kuin kaikki ei olisi jo aivan liian täydellistä, illallinen valaistaan kynttilöillä.

Suvisaariston satamalaituri. Siellä koirat viimeistään tajuavat mihin ollaan matkalla. Veneessä alkaa hännät heilua, sillä ne tietävät: enää muutama minuutti siihen, että pannat otetaan pois ja koittaa kolmen päivän vapaus. Vastassa olevaa saaren intedenttiä alkaa aina naurattaa nähdessään paljonko ruokaa olemme pakanneet taas matkaan – aina se sama paniikki: RUOKA EI SAA LOPPUA! VIINI EI SAA LOPPUA!

Iltanuotiot. Viimeksi nuotion ympärillä istui ihmisiä aamuneljään asti – joku soitti kitaraa, toinen paistoi makkaraa. En jaksanut valvoa ihan niin myöhään, mutta ei ole mitään parempaa kuin nukahtaa saarimökkiin aaltojen ääneen, vaimeaan puheensorinaan ja Pink Floydiin.

Yhdessäolo. Suosittelen saariviikonloppua kaikille, joista tuntuu, ettei ystävien kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa – saaressa kellään ei ole kiire muualle. Kevään kiireissä lohdutti tieto, että kalenterissa on ainakin yksi viikonloppu, kun saa vain olla lempi-ihmistensä keskellä eikä kukaan ole töissä.

Koirien ilo. Se tarttuu! Ne juoksevat ympäri saarta, nukahtelevat päiväunille sohville ja syleihin, nuuhkivat kukkia ja kiviä. Juno hengaa mieluiten siellä missä ihmisetkin ovat, Luna on vesipeto (vähän kuin iso karvainen hauki) ja viettää aikaansa mieluiten meressä.

Laituriviini. Mökkiolosuhteissa tunnetaan paljon erilaisia tapoja nauttia viiniä, kuten esimerkiksi kallioviini, lounasviini, grillausviini ja nuotioviini. Paras on kuitenkin laituriviini, varsinkin jos aurinko lämmittää lautoja. Tämä pätee tietysti myös kahviin. On aamukahvit, saunakahvit, välikahvit ja siivouskahvit.

Syöminen ja saunominen rytmittää saaripäiviä, mutta vakiohjelmanumeroiden välissä tehdään mitä huvittaa. Toiset käyvät toiveikkaina kalassa, toiset makaavat riippumatossa ja lukevat, joillakin on aina menossa Spotify-disko. Meillä on nykyään yhteinen soittolista, johon jokainen saa lisätä biisejä – ja sanaton herrasmiessopimus siitä, ettei toisten suosikkeja poisteta. Ei, vaikka se olisi kokonaan falsetissa laulettua italodiskoa.

Estholmen oli vielä 20-luvulla pelkkä herrainkerho: sisäköt asuivat läheisellä Pentalan saarella ja soutivat hilkat päässä paikalle kun miehet soittivat kelloa laiturilla. Kymmenen vuotta myöhemmin oivallettiin, että kivempaa on, kun saarella on naisiakin. Herrainkerhon aikoihin taisi kuitenkin syntyä perinne saariolympialaisista, joista on vieläkin salin kirjakaapin päällä muistona rivi pokaaleita. Olympialajeihin sisältyi mm. Estholmenin maratonpokaali: hiekkarannalla oli lähtöpiste ja saari oli kierrettävä kerran vapaavalintaisella tekniikalla, kunhan pääsi takaisin hiekkarannalle. Epävirallinen ensiaputiimi oli aina paikalla, sillä olympialaisia ei suinkaan pidetty pelkän veden voimin.

Monena vuonna on jaettu myös Ahvenpokaali, jonka saadakseen oli otettava ahven kiinni paljain käsin. Erityisesti arvostan Cannes-pokaalia, josta kukaan ei tiedä mikä se on – oopiumilla on saattanut olla osuutta asiaan. Oma suosikkini on kuitenkin Hyvien aikomusten pokaali, jonka on saanut ainoastaan vieras nimeltä Kreivi von Haneman. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä ollut ihan oikea kreivi. Saarella on muutenkin jaettu ja omittu hulppeita titteleitä: saaren ensimmäinen intendentti julistautui saaren kuninkaaksi ja oli sitä kuolemaansa asti. Estholmenissa ollaankin oltu siitä saakka kuningasmielisiä ja saarella onkin ollut esimerkiksi kuningasmielisten viiri, jonka lanka meni solmuun ja viiri saatiin alas vasta vuosia myöhemmin kun naru katkesi. Viime kesänä naureskeltiin, että olisikin upeaa, kun postimerkin kokoinen Estholmen olisi julistautunut itsenäiseksi kuningaskunnaksi ja saarelle pääsyä varten pitäisi hakea viisumi.

Sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen liukuvat auringonlaskut, jotka ovat joka ilta vähän erilaiset. Vastapäisen saaren metsän siluetti piirtyy mustana viivana taivaan ja veden väliin. Meri toistaa taivaan sävyjä ja saa ne välkehtimään.

Joka kerta kun olemme saaressa, inboxini tulvii kysymyksiä, joista vähintään puolet koskevat sitä mihin salaseuraan pitää liittyä, että sinne pääsee. Mutta Estholmen ei onneksi ole mikään salaisuus, jonne pääsee vain harvat ja valitut! Sen voi varata ihan kuka tahansa, joko kokonaan oman seurueen käyttöön tai tarvittavan määrän majoitustilaa mökeistä tai päätalon huoneista. Se sijaitsee Suvisaaristossa alle tunnin matkan päässä Helsingistä, saarikausi jatkuu syyskuun loppuun saakka ja vapaita päiviä löytyy tällekin kesälle varmasti vielä jonkun verran. Niitä voi tiedustella saaren superkivoilta intendenteiltä, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta.

Lisää saaritunnelmaa kaipaaville:

Saaristopäiväkirja ~ kuvatulva viime kesältä
Estholmen, vuosi sitten ~ saariterveiset toissavuodelta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren värikkääseen historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA