Auringonnousu Aavasaksalla

✖ AAVASAKSA, YLITORNIO

Olin aivan täysin unohtanut miten kaunista Lapissa on. Ainoa varsinainen suunnitelmani oli ollut laiskotella, mutta joulunvietosta Aavasaksalla ei meinannut tulla mitään, kun teki mieli nakata vihreät kuulat nurkkaan ja painella ulos riehumaan kameran kanssa. Onneksi pohjoisilla leveysasteilla on tähän aikaan vuodesta niin vähän valoisaa aikaa, ettei siellä voi ottaa kuvia kuin parin tunnin verran päivässä. Aikaa jäi siis loikoilullekin sen jälkeen kun aurinko laski muutama hassu tunti nousemisensa jälkeen. Eli puoli kolmelta iltapäivältä.

Nämä kuvat ovat joulupäivältä, kun aurinko nousi puoli kahdentoista maissa päivällä. Kun näin ensimmäisen vaaleanpunaisen hattarapilven leijailevan taivaalle, jätimme kahvikupit niille sijoilleen aamiaispöytään, hyppäsimme Jeeppiin ja lähdimme ajamaan Aavasaksan huipulle. Onneksi Jarnoa ei tarvinnut paljoa houkutella. Kannattaa lyödä hynttyyt yhteen sellaisen ihmisen kanssa, jolla on päässään sama hulluus kuin itsellä.

Horisontin takaa nouseva aurinko värjäsi kuuset vaaleanpunaiseksi.

Jätimme auton hiihtokeskuksen parkkipaikalle ja kipusimme rinteiden päälle. “Hiihtokeskus” antaa paikasta hiukan mahtipontisen kuvan – oikeasti se on sympaattinen pieni kiska, josta voi ostaa pahvimukikahvin, vuokrata laskettelusukset, varata mökin tai syödä kalakeittoa juureen leivotun ruisleivän kanssa.

Olin unohtanut senkin miltä tuntuu kun aurinko nousee vasta puoltapäivän maissa – ja sitten kun se nousee, se on kaiken odotuksen väärti.

Kävin aikoinaan Aavasaksalla lumilautailemassa. En ole koskaan ollut kovin hyvä talviurheilussa – muutinhan Suomeen 11-vuotiaana kuumasta maasta, jossa talvilajit eivät sattuneista syistä ole kovin suosittuja. Lumilautailu oli kuitenkin luontevaa jatkoa skeittaukselle, jota motoriikan puutteestani huolimatta sinnikkäästi opettelin, kunnes sain tarpeekseni ruvelle naarmuuntuneista polvista ja kyynerpäistä. En tosiaan ollut ilmiömäinen rinteessäkään, mutta lumilaudan kanssa ei ainakaan tarvinnut ottaa yhteen asfaltin kanssa eikä tekniikan kanssa ollut niin tarkkaa, koska painovoima vei takuuvarmasti alas. Aavasaksan ankkurihissillä nousu olikin sitten toinen tarina. Onneksi somea ei vielä ollut eikä kukaan ollut ikuistamassa erikoisasentoja, joissa raahauduin takaisin vaaran päälle.

Äitini kertoi meille pohjoisen maisemista, kun asuimme vielä Australiassa ja lumi oli minulle ja veljelleni vasta teoreettinen käsite. Hän ikävöi suomalaisia vuodenaikoja ja kaipasi talvea, enkä ikinä ymmärtänyt miksi – olinhan auringon lapsi, joka temmelsi päivät pitkät hiekkarannalla ja oppi uimaan ennen kuin kävelemään. Osasinkohan arvostaa tätä kauneutta, kun tulimme tänne ja näin kaiken omin silmin? En muista. Oli varmaan liian kiire olla kroonisesti ahdistunut, ja taisin muutenkin olla kiinnostuneempi rockmusiikista, hevosista ja pojista kuin kansallismaisemista ympärilläni. Arvostus syntyi vasta pienellä viiveellä.

Ainut asia, joka Aavasaksassa silloin väräytti elämänjanoista sieluani, oli minua montakymmentä vuotta vanhempien muistot juhannusjuhlista, jotka järjestettiin vaaran huipulla 50- ja 60-luvuilla. Legendaarisiin juhliin saapui ihmisiä kaukaa ja meno on takuulla ollut unohtumaton, mutta siitä en valitettavasti tiedä mitään, koska olin liian nuori ja aivan liian utelias, ja puheenaihe vaihdettiin ennen kuin ikinä päästiin niihin oikeasti hyviin juttuihin. Höh. No, juhannusjuhlat tai ei, Aavasaksa tunnetaan yhä Lapin eteläisimpänä paikkana, jossa juhannuksena voi nähdä keskiyön auringon.

Aavasaksa sijaitsee Ruotsin rajalla, joka jää tässä kuvassa selkäni taakse. Tuonne horisonttiin kun ajaa tarpeeksi kauas tulee vastaan Raanujärvi, sitten Rovaniemi. Äiti ajeli sinne silloin tällöin ja hyppäsin mielelläni kyytiin, koska tykkäsin reitin karunkauniista suomaisemista. Marjahullu äitini tiirasi tupasvillan seasta hilloja, minä yritin nähdä virvatulia. Niitä ei osunut vastaan, mutta poroja kohtasimme senkin edestä. Pysähtelimme vähäväliä, koska suota halkovan aution valtatien keskellä seisoi kymmeniä poroja. Ne eivät ymmärtäneet olevansa etenemiseste, minun tehtäväni oli nousta autosta ja hätistellä ne tieltä. Yhtä piti kerran hiukan tuuppia pyllystä. Sen turkki oli niin pehmeä, että teki mieli halata sitä.

Aavasaksan laskettelurinteitäkin korkeammalla on vaaran varsinainen huippu, jolla sijaitsee Keisarinmaja, vanha paviljonki ja näkötorni. Halusin viedä Jarnon tornin huipulle, koska sieltä näkee idän lisäksi muihinkin ilmansuuntiin – Tornionjoen yli Ruotsiin, pohjoiseen kohti Pelloa ja Kittilää, ja jokivartta pitkin etelään kiemurteleviin kyliin ja lähimpään pikkukaupunkiin, Tornioon. Huurteisen tornin ovi oli jäätynyt auki ja pääsimme kapeaan kierreportaikkoon, mutta perillä odotti pieni pettymys: ikkunalasitkin olivat kimaltavien lumikukkasten peitossa eikä niiden läpi nähnyt mitään. Tulipahan kivutessa lämmin.

Jarno on viettänyt vuosien varrella pitkiä aikoja kaukaisissa paikoissa kuten Uudessa-Seelannissa, Etelä-Amerikassa, Intiassa ja Kiinassa, mutta jouluna Pohjanmaan poika kävi ensimmäistä kertaa Lapissa.

Näkötornin kupeessa sijaitseva Keisarinmaja on Lapin vanhin matkailukäyttöön valmistunut rakennus, sillä se rakennettiin vuonna 1882 metsästysmajaksi silloisen keisarin Lapin-matkaa varten. Aleksanteri II ei koskaan ehtinyt paikalle ja perillisenkin matka peruuntui vuosia myöhemmin, mutta muita vieraita on sittemmin saapunut bussilasteittain: Keisarinmaja toimii nykyisin museona ja on kesäisin auki vierailijoille. Minä olin sen kahvilassa kesätöissä: keittelin kahvia, paistoin vohveleita ja pääsin käyttämään kielitaitojanikin, sillä iso osa vieraista oli ulkomaisia turisteja. Olin yläasteikäinen (toisinsanoen sietämätön teini) enkä voinut ymmärtää miksen saanut käyttää töissä Led Zeppelin -paitaani.

Huipulle johtavaa tietä ei oltu joulupäivänä aurattu, mutta Jeeppimme ei paljoa piitannut pienestä kinoksesta. 

Matkajutuissa on luvassa pian paluu lämpimmille leveysasteille, mutta toivottavasti ette ole vielä ihan kyllästyneet lumikuviin, sillä niitä olisi vielä jokunen jäljellä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Roadtrip photo diary

✖ ROADTRIPPING FROM HELSINKI TO LAPLAND

Oho! Välipäiväkooma teki klassiset tepposet ja unohduin joululomalle, mutta hengissä ollaan. Toivottavasti teillä oli ihana joulu! Meillä oli, vaikka sitä vietettiin -25 asteen rapsakassa pakkasessa. Huurteisia Lappi-kuvia luvassa pian, mutta tuupataanpa ensin eetteriin kuvapäiväkirja automatkastamme pohjoiseen, varustettuna havainnoilla tien päältä.

Lähdimme Helsingistä aamuvarhaisella, kun oli vielä pimeää.

Olenko ikinä kertonut teille millainen on perheemme peruslähtö? Jarno Jussila ja koirat seisovat jo valmiina eteisessä kun minä vielä säntäilen pikkuhousuissa ja t-paidassa ympäri asuntoa ja etsin reppua, lempivillapaitaa, sähköhammasharjan laturia (jonka Jarno on jo pakannut) ja sitä kirjaa, jonka olen vartavasten matkalukemiseksi hankkinut ja laittanut varmaan talteen, josta muistan poimia sen pakatessani mukaani.

Siihen mennessä kun olen saanut vaatteet päälleni ja tunkenut reppuun sattumanvaraisia vaatekappaleita, Jarno on kantanut muut kassit ulos ja pakannut ne autoon, tehnyt koirille lampaantaljasta ja peitosta takapenkkipesän, pukenut niille turvavyövaljaat ja nostanut ne pesäänsä, hakenut Ärrältä meille molemmille kahvit ja laittanut matkamusiikin soimaan.

Ja kun auton ovet on lyöty kiinni ja käännymme jo Tehtaankadulta kohti seikkailua, muistan, että unohdin pakata pitkähihaisia paitoja, enkä muuten muistanut sitä kirjaakaan, joten täytyy vielä kääntyä takaisin.

Jonain päivänä saan vielä haltuuni ne seesteiset lähdöt, joista joka kerta haaveilen. Se päivä ei vaan ollut nyt.

Ensimmäinen havainto: emme ehtineet spekuloida lumirajaa edes Hämeenlinnaan saatikka Tampereelle saakka, sillä maisema muuttui valkoiseksi jo ennen kuin ennätimme pois Helsingistä! Mitä hittoa. Pitäisiköhän useammin poistua kantakaupungista?

Kun kaksi valokuvaajaa lähtee roadtripille Lappiin, arvioitu ajoaika on ehkä kymmenen tuntia, mutta matkan lopullinen kesto voi olla mitä tahansa. Ajomatkan aikana saattaa nimittäin tulla viivästyksiä esimerkiksi kahdenkymmenen kilometrin pyrähdyksestä ihan väärään suuntaan, koska sieltä nousee aurinko ja koko taivaanranta on leimahtamassa tuleen.

Maailmanlopun lumipyry ja pääkallokeli alkoi tietysti heti sen jälkeen kun auringonnousu oli ohi. Ah, mitä muutakaan sitä toivoisi koko päivän kestävältä automatkalta! Varsinkin kun valoisaa ajoaikaa on luvassa ehkä kolmisen tuntia ennen kuin alkaa taas hämärtyä. Tällä kertaa pysähdyimme parin talvikuvan ottamisen lisäksi testaamaan jarrutusmatkaa – lopputulos on nähtävillä Instagram-videosta. Onneksi alla oli neliveto: tuliterä vuokra-Jeep, joka ei piitanut pätkääkään jäästä sen enempää kuin pyrystäkään.

Olen sanonut sen ennenkin ja sanon sen taas: parasta roadtrippailussa Suomessa ovat huoltoasemamunkit! Hyviä – rasvaisia, rapeita ja sokerisia – saa enää harvasta paikasta, mutta silloin kun saa, maailmassa on hetken ajan ihan kaikki kohdallaan. Ja ihan kaikki sormista suupieliin ja vaatteisiin sokerissa, mutta se on sen arvoista.

Vastoin kuin Jeepin teipeistä voisi päätellä, emme olleet koeajohommissa, mutta jos olisimme olleet, tämä matka olisi ollut tarkoitukseen täydellinen ja auto olisi läpäissyt aivan kaikki testit. Toistaiseksi olemme pärjäilleet vuokra- ja lainakieseillä silloin kun olemme tarvinneet autoa, mutta saa nähdä muuttuuko tilanne ensi vuonna. Emme ole kumpikaan hirveästi vierailleet pohjoisilla kotikulmillamme viime vuosina, mutta nyt näyttää vähän siltä, että tätä väliä saatetaan ajaa jatkossa useamminkin kuin kymmenen vuoden välein. Tiedän ainakin kaksi äitiä, jotka ilahtuvat tästä mahdollisuudesta.

Näkyvyys se vaan parani ja parani mitä pohjoisemmaksi pääsimme! Ylivieskan kohdalla pysähdyimme moikkaamaan Jarnon äitiä, vähän pohjoisempana veljeä. Miten kätevää, että melkein kaikki perheenjäsenet asuvat saman reitin varrella – enkä sano tätä vain siksi, että anoppikokelaani luona saa paljon parempaa ruokaa ja lankoehdokkaani luona paljon parempaa kahvia kuin huoltoasemilla. Mutta sekin on täysin totta.

Mäyräkoirat näyttävät, hmm, hetkellisesti hiukan masentuneilta uusissa toppaviitoissaan, mutta ei hätää, heillä oli muutoin kiva matka! Ovat ne kyllä niin helppoja matkakumppaneita: rakastavat pesäänsä takapenkillä, nukahtavat ennen kuin auto on kääntynyt kotikadulta, ulkoilevat (vaihtelevalla reippaudella) huoltoasematauoilla, ovat tyytyväisiä välipalatarjoiluun ja latkivat vettä aina kun sitä annetaan. Reklamoivat toppatamineistaan vain vilkaisemalla toisiaan merkitsevästi ja mulkoilemalla meitä hiukan.

Mietin usein sitä miten luottavaisia ne ovat. Eiväthän ne tiedä mihin olemme milloinkin matkalla tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Ne vaan kulkevat tyytyväisinä mukana, luottavat siihen että me kerromme mitä tehdään. Ja nukahtavat taas toisiinsa nojaten heti kun saavat siihen tilaisuuden.

Yllä viimeinen kuva, jonka nappasin auton ikkunasta hetkeä ennen kuin pimeä putosi 500 kilometriä ennen määränpäätämme Aavasaksalla. Voisin katsella lumen painosta notkuvia kuusia loputtomiin, niiden hiljaisuudella on rauhoittava vaikutus. Sysimustasta maisemasta niitä ei enää juuri erottanut, mutta väitän, että niiden läsnäolon tuntee.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Heppatytön paratiisi

✖ ISLANNINHEVOSTALLI ÓFEIGUR, VIHTI

Toissatalven paras joululahja oli ystäväni Kanervan minulle ja Jarnolle järjestämä retki Islanninhevostalli Ófeiguriin. Oli kirkas aamu, kävelimme polkua pitkin rantaan. Aurinko kohosi puiden takaa ja valaisi niityt ja kylmän kohmettamat korret. Kiipesimme kalliolle ja katselimme jäätyneelle järvelle, jään pinta oli niin sileä että sillä olisi voinut liukua ilman luistimia.

Sitten satuloimme hevoset ja lähdimme ratsastamaan. Hevosten lämpö hohkasi satulan läpi. Pujottelimme puiden välistä metsään, palasimme vielä rantaan, laukkasimme metsäteillä ja jäätyneiden ojien yli. Ratsut hörähtelivät, niiden hengitys höyrysi pikkupakkasessa. Puiden latvat kimalsivat, horisontti hehkui vaaleanpunaisena. Kaikkialla oli niin pakahduttavan kaunista, että unohdin lopulta kameran ja ahmin maisemaa pelkällä katseellani.

Sellaisina hetkinä on mahdotonta olla ajattelematta, että Suomi on kaunein paikka, jossa olen koskaan käynyt, ja että maailmalla on toivoa niin kauan kuin on pörröisiä hevosia, kirkkaita pakkasaamuja ja keskelle metsää piiloutunut paikka, jonne kuka vaan saa tulla nauttimaan tästä kaikesta.

Julkaisin silloin muutamia näistä huurteisista kuvista, mutta kaikkein tärkeimmät ruudut – Kanervan minusta ja Jarnosta ottamat yhteiskuvat – jäivät silloin omiin arkistoihin. Suhteemme oli vielä siinä orastavassa, värisevässä alkuvaiheessa, kun halusimme pitää sen kokonaan omanamme ja katsoa mihin kaikki johtaa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin naurattaa miten tärkeältä silloin tuntui, että kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten hyvin kuvittelimme suhteemme salaavamme ja kuinka moni sen – yllätys! – kuitenkin arvasi.

Tuolta päivältä otetut kuvat ovat yhdet lempikuvani viime vuosilta. Onneksi ne säästyivät kovalevyvarkauksilta, sillä – toisin kuin liian monet muut – olin tallentanut ne turvaan pilvipalveluihin. Kuuraiset hevoset ja niiden pehmeät turvat, tallirakennusten harmaat hirret, vuodenvaihteen kultainen valo joka enteilee jo piteneviä päiviä ja kevättä. Metsäpolkua pitkin jolkottava Nella-koira ja sen meille molemmille rakas omistaja. Ja tuo tyyppi, joka lähti ihan muina hurjapäänä kanssani maastoretkelle oltuaan sitä ennen vain yhden ainokaisen kerran hevosen selässä. Hyvin hän pärjäsi. On tainnut edellisessä elämässään olla intiaani, joka on tukka hulmuten laukannut hevosella paikasta toiseen.

Hevosparatiisi kuuluu Kanervan äidille ja siellä on tullut vierailtua viime vuosina vähintään kerran kaksi vuodessa – useamminkin kyllä voisi. Joka kerta kun käyn siellä, inboxini tulvahtaa täyteen kiihkeitä kyselyitä: mikä on tämä heppataivas, miten sinne pääsee, saako sinne mennä? Vastaan kerrankin yhteisesti: saa tietysti, tilalla on kymmeniä islanninhevosia ja siellä järjestetään ihan kaikkea ratsastustunneista maastoretkiin ja hevosleireihin, joihin sisältyy aamupala ja aittamajoitus. Minäkin olen yöpynyt aitassa, se on ihana! Islanninhevosten lisäksi tilalta löytyy shetlanninponeja, kissoja, koiria, vuohia ja kaneja, joten lapsille (ja eläinrakkaille aikuisille kuten esimerkiksi meitsille) riittää nähtävää ja rapsutettavaa. Paikka ei ole kaukana Helsingistä: jos ei ole autoa, bussi vie ja tuo. Bussimatka kestää vuodenajasta riippuen 45 minuutista tuntiin, autolla pääsee paikalle sukkelammin.

Moni on toivonut viime tingan joululahjavinkkejä. Myöhemmin tänään on vielä tulossa helsinkiläisten iloksi pikaopas lahjaostoksille, mutta haluan vinkata heti ja erikseen, että Ófeigurilta voi ostaa jouluhintaan lahjaksi ratsastustunteja! Ne voi käyttää yksityis- tai ryhmätuntina, kenttäopetukseen tai taitojen riittäessä maastoretkeen, ihan toiveiden mukaan räätälöitynä. Ja tietysti ne voi käyttää myös yhdessä! Kahden tunnin ratsastus on tarjoushintaan 70€, neljä tuntia 140€. Lahjakortin voi jakaa kahdelle, esimerkiksi käyttää kahden tunnin kortin yhden tunnin ratsastukseen yhdessä ystävän kanssa. Tarjous on voimassa perjantaihin 22.12. saakka ja tunnit ovat käytettävissä 1.4.2018 asti. Tilaukset voi lähettää sähköpostilla suoraan Kanervan äidille osoitteeseen leila.salovaara@kolumbus.fi. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön suositus ihan suoraan sydämestä – toivottavasti siitä on jollekulle teistä iloa. Joulutarjouksen jälkeenkin tunteja saa tietysti ostaa, nyt ne vaan saa tavallista edullisemmin.

Kenelle antaisi ratsastuslahjakortin? Entiselle tai nykyiselle hevostytölle (poikia toki unohtamatta). Hänelle, jolla on jo kaikkea. Hänelle, joka tarvitsee stressiloman: ei voi olla mitään parempaa tapaa nollata pää kuin turpaterapia metsän keskellä. Hänelle, joka on aina salaa halunnut ratsastaa: ei ole helpompaa tapaa kokeilla, sillä islanninhevoset ovat pieniä ja lempeitä. Tai hänelle, jolle haluat antaa pienen palan paratiisia.

Aah, minäkin tahdon jo takaisin. Ja taidanpa tietää yhden ystävän, jonka haluan viedä mukanani! MIKKO! OLETKO KUULOLLA?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & KANERVA AHONALA