Postikortteja Provinssista

✖ SEINÄJOKI, ETELÄ-POHJANMAA

Kirjoitan tätä pakussa matkalla takaisin Helsinkiin. Takana on viikonloppu Provinssissa – ensimmäisen kerran vuosiin! Ensimmäisen kerran taisin olla Provinsissa joskus teininä. En muista siitä mitään. En vitsaile, minulla on ehkä varhaisdementia. Siitä on niin pitkä aika, että se tuntuu eri elämältä. Epäilemättä join liikaa halpaa valkoviiniä ja riehuin liian kireissä pillifarkuissa muiden teinien joukossa jonkun hevibändin yleisössä.

Seuraavan Provinssi-retkeni muistan, se oli opiskeluvuosieni puolivälin tienoilla. Saimme jollain köykäisellä tekosyyllä lainattua festariretkeä varten taidekoulun pakun, jossa nukuimme festareiden leirintäalueella. Pakussa oli kyllä hyvä nukkua, varmasti parempi kuin teltoissa, joissa oli raporttien mukaan sinä kesänä yhtä aikaa kuumaa, märkää ja helvetisti hyttysiä. Ajaminen sen sijaan oli vähän hasardia. Se oli lähinnä leffapuolen opiskelijoiden käytössä ja olin leffatuotannoissa ollut sen verran mukana, että tunsin pakun erityisominaisuudet, kuten esimerkiksi sen, etteivät etuovet aina auenneet ja silloin piti kiivetä sisään takakautta penkkien yli. Kerran tuli myös ajettua pakulla käsijarru pohjassa Tampereelta Poriin. Ei siitä sen enempää.

Varhaisperunoita ruohosipuliaiolilla. Jumalten ruokaa.

Levy-yhtiövuosina Provinssi oli jokakesäisen festarityöputken avaus: artistipromoa tekevien tiedottajien tehtävä oli hoitaa festareilla levy-yhtiön kansainvälisten artistien haastattelu- ja kuvausrumba kaikkine miljoonine lennosta muuttuvine yksityiskohtineen. Työ vaati organisointikyvyn lisäksi hyvät kengät ja lehmän hermot. Tuntui, että niinä vuosina Provinssissa satoi aina: pakkasimme työkavereiden kanssa firman auton takakonttiin kumppareita ja hyttysmyrkkyä ja olimme onnellisia hotellihuoneistamme ja passeistamme, joilla vältti ryysiksen ja pääsi liikkumaan festivaalin huoltoreittejä pitkin.

Mieleen on jäänyt moni Provinssi-keikka, kuten vuosituhannen alussa Seinäjoella soittanut David Bowie, joka lumosi yleisön raukealla esityksellään täydellisenä sunnuntaipäivänä. Se jäi Bowien viimeiseksi Suomen keikaksi. Iggy Popin ja David Bowien yhdessä kirjoittama China Girl on yksi maailman hienoimmista kappaleista kumman tahansa esittämänä, Bowien veto kumisi palleassa asti. Keikan jälkeen näin yleisön joukossa ensi kertaa tutun muusikon, josta tuli myöhemmin poikaystäväni.

Toinen unohtumaton: The Ark silloin kun he olivat parhaimmillaan ja Ola Salon silmäkulmissa oli vähintään kilo glitteriä ja It Takes a Fool to Remaine Sane täytti teltan kollektiivisella euforialla.

Do, do, do what you wanna do
Don’t think twice, do what you have to do
Do, do, do, do, let your heart decide
What you have to do
That’s all there is to find

Eniten jäi aikoinaan harmittamaan Patti Smithin keikka, jonka missasin jonkun reissun takia vuonna 2007 – mutta onneksi ei tarvitse harmitella enää, sillä olen nähnyt Pattin sittemmin sekä Ruisrockissa että viime vuonna Flow´ssa. Okei, Danzigin Provinssi-keikka kaivelee vähän vielä, vaikka se oli silminnäkijöiden mukaan umpisurkea. Kaikessa kauheudessaankin Danzigia ympäröi jokin kummallinen taika, joka saa Dirty Black Summerin kuulostamaan uudelleen ja uudelleen ihan sairaan hyvältä.

Tänä vuonna ei tarvittu kumppareita eikä hyttysmyrkkyä. Mietin hetken olenko ollenkaan samoilla festareilla kuin aiemmilla kerroilla, mutta kyllä se sama alue oli, sama pikkuinen Seinäjoki jonka festarit saavat sekaisin joka kesä. Aurinko paistoi perjantaina pilvettömältä taivaalta, lauantainakin ojenteli säteitään pilvien ja tiheiden puiden välistä. Olimme varanneet hotellihuoneen läheltä festarialuetta, tietysti olisi voinut nukkua pakussakin. Suihku on kuitenkin kiva, vaikkei sitä lopulta edes käyttäisi.

Agendalla oli töitä, mutta vapaa-aikaakin jäi: haahuilimme festarialueella, kävimme syömässä (kaikkea terveellistäkin olisi ollut, mutta ranut, hampurilaiset ja Bonelessin friteerattu kukkakaali kiinnostivat eniten) ja törmäilimme tuttuihin. Jarno löysi hotellin pihalta lapsuudenkavereitaan, pohjanmaalainen kuin on. Isänsä näköä tullut kuulemma vuosien varrella.

Ja pyörimme tietysti keikoilla! Ulkomaiset vieraat eivät tänä vuonna niin puhutelleet, viikonloppu oli kotimaisten juhlaa. Vesalan Tequila soi kun odotimme loossikyytiä veden yli. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa CMX, angstisten Lappi-teinivuosien suosikkini, joka tuli myöhemmin enemmän kuin tutuksi myös musiikkialan kautta. Kävimme fiilistelemässä Apulantaa ja Tonyn violetteja glitterverkkareita. Ellinooran karisma teki vaikutuksen, en tiennyt artistista mitään etukäteen! Anna Puu oli upea itsensä ja soitti suosikkibiisini Tarvin vielä yhden yön aikaa, joka on ihana yhdistelmä kaihoa ja diskoa.

Viikonlopun paras: multitalentti-muusikko-tuottaja Jori Sjöroos, joka tekee tällä hetkellä kokeilevaa teknoa ja riehui lavalla yksinään. Mahtava! Teltta jäi melko tyhjäksi, Flow’ssa hän olisi vetänyt saman tilan helposti täyteen. Harmittamaan jäi Iisa, joka soitti niin myöhään etten jaksanut enää pitää silmiä auki (keski-ikä vai vanhuus, en osaa päättää) ja Vesta, jonka aloittaessa viimeisen päivän iltana pakkasimme jo pakua lähtöä varten. Kuuntelimme siis Turvallista sotaa paluumatkalla, paku rämisi alla kuten vuosia aiemmin, myös tällä kerralla avasin ilmastoinnin puutteessa ikkunan. Lasketaan sekin osaksi elämystä.

Kiitos Seinäjoki, seuraavaan kertaan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Takaisin Tampereella

Karautimme viikonlopuksi Tampereelle mitä tärkeimmästä syystä: skeittauksen SM-kisoihin, joihin Jarno oli päättänyt päähänpistosta osallistua. Ihan kaksin ei tarvinnut lähteä, saimme mukaan myös Makkosen, joka on hänkin perhesyistä johtuen ajautunut skeittimaailmaan. Skeittikuvia saattaa olla luvassa myöhemmin, niitä odotellessa kaivoin arkistoista kuvakimaran kolmen vuoden takaisesta Tampereen reissusta.

Hotelli Tammer. Varasimme nytkin huoneen Tammerista, se on jo perinne. 20-luvulla avatun hotellin art deco -tunnelmaa (ja sijaintia kosken kupeessa) on vaikea päihittää. 

Tuo kolmen vuoden takainen viikonloppureissu oli työmatka Jarnolle ja vähän minullekin: hän käveli mallina Minttu Vesalan stailaamassa muotinäytöksessä ja minä pääsin siinä siivellä backstagelle kuvaamaan. Rakastan Pakkahuoneen backstagen jyrkkiä spottivaloja ja kuvasin hurmioituneena kaiken mitä siellä tapahtui, meikkiin jonottavia malleja, kampaajia hiuslakan katkuisissa pukuhuoneissa, vaaterekkejä järjestäviä pukijoita, valoja viritteleviä teknikkoja, soittimiaan viritteleviä muusikkoja. Tottakai missä tahansa itseään kunnioittavassa muotinäytöksessä on mukana livebändi.

Ajattelin koko ajan Rolling Stonen valokuvaussessiosta kuvattua videota, jossa Stevie Nicks istuu pukuhuoneessa ja laulaa. Myöhemmin levytetyssä versiossa ei ole ollenkaan samaa taikaa kuin tuossa sattumalta taltioidussa spontaanissa esityksessä.

Backstage- ja näytöskuvat katosivat myöhemmin kovalevyjemme ja muiden työkamojemme mukana varkaan matkaan Euroopan roadtripillamme. Jäljelle jäivät muutamat harvat ruudut, jotka olin ehtinyt tallentaa pilveen tai lähettää jollekulle. Haluaisin sanoa, että se haava on jo parantunut, mutta myönnän, sisuskaluja särkee yhä joka kerta kun ajattelen kaikkia menetettyjä kuvia. Onneksi tästä reissusta on nämä kuvat tallessa, toisilta ei ole ainuttakaan.

Tammerin aamiaissali on ehkä Tampereen kaunein paikka. Rakastuneen valokuvaajan fokuksessa oli kuitenkin salissa kuljeskeleva pitkätukka. Ylempään kuvaan sentään taltioitui meidän vakipöytä salin nurkassa. 

Hotellielämää. Pidän kontrasteista: ruttuun nukutut lakanat, kuohuviinipullo hetkeä ennen korkkaamistaan. Mies, joka näyttää lyyriseltä pukeutuessaan ikkunasta kajastavassa valossa eikä huomaa kameraa. 

Stailisti Minttu Vesala juontaa muotinäytöksen kenraaliharjoitusta Pakkahuoneen lavalla. Minttu on yksi maan kovimmista ammattilaisista ja huikeimmista tyypeistä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua töiden ja yhteisten ystävien kautta. 

Jarno odottaa vuoroaan lavan takana, kenraaliharjoituksista tämäkin ruutu. Lavan edestä kuvattuja varsinaisia näytöskuvia ei säästynyt. 

Näytöksen jälkeen backstagella lainehti kollektiivinen hyväntuulisuus, kun iso työ oli saatu kunnialla maaliin. Otin paljon kuvia, joista on jäljellä ainoastaan nämä kaksi tietokoneen ruudusta napattua puhelinkuvaa: Minttu suuressa hatussaan spottivalon loisteessa…

…ja Minttu kahden mallinsa kanssa: vasemmalla Jarno ja oikealla Sergei Vartiainen. Sergei on myös lahjakas muusikko, tsekatkaa Sergein Instagramista uusi sinkku! Rakastan tätä kuvaa, Mintun silmissä kipinöivää iloa ja Jarnon olemuksesta huokuvaa hellyyttä (tai sitten hän nuuhkii Mintun korvaa, tarina ei kerro). 

Lempikuvani koko viikonlopulta otti Minttu salaa näytöksen jatkoilta baarin nurkassa. TUCAT ♥, hän kirjoitti saatteeksi lähettäessään sen meille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (LAST PIC BY MINTTU VESALA)

Viikonloppu Hangossa

✖ HANKO

Palataan hetkeksi takaisin Hankoon, jonne ajelimme muutama viikko sitten. Viikonlopun pituinen getaway tuli täydelliseen saumaan. En pitkästytä teitä kertomalla millaista elämä on ollut viime viikkoina, mutta sanotaan, että helpompia vaiheita on nähty. Silmäpussit roikkuvat varmaan jossain solisluiden kohdalla. En ole ihan varma, koska olen katsonut parhaaksi vältellä peilejä ja piiloutua kuvissa hiuksiini.

Perjantai-iltapäivänä pakuun pakkautuu minun ja Jarnon lisäksi Mikko ja kaksi koiraa, tuttu jengi jolla on ennenkin vierailtu Hangossa. Matka sujuu tyypilliseen tapaansa. On eväitä: vissyä ja pähkinöitä. Koirat nukkuvat vilttiin kääriytyneenä jaloissamme ja täyttävät pakun sakealla popkornin löyhkällä. On YouTube-disko ja DJ Mikko, joka soittaa kaikki ikivihreät klassikkonsa Sannista Metallicaan – ja ottaa ystävällismielisesti vastaan jopa muutaman toivekappaleen!

Pysähdymme ruokaostoksille ja sekoilemme kaupassa puoli tuntia kun aamiaissuunnitelmat muuttuvat moneen kertaan lennosta. Syötäiskö munia valmistettuna marokkolaiseen tapaan chilin ja jugurtin kera, vai uppomunia avokadon ja parsan kanssa? Aina sama pelko: loppuuko se ruoka nyt kesken. Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä toinen parsakaali ja vaihtaa munakenno isompaan? Riittääkö kolme pulloa kuohuviiniä koko viikonlopuksi neljälle ihmisille ystävineen? Ei. Ei riitä. Koirille omat eväät: safkaa ja pussillinen purukeppejä.

Kaikki on muuten hyvin valtakunnassa, mutta Jarnon selkä, joka on oireillut jo pari päivää, sanoo matkan aikana itsensä kokonaan irti. Viimeiset kilometrit Hankoon ovat kuskille pitkät, mutta kuskin vaihto olisi vielä tuskallisempaa, koska se vaatisi penkistä nousemisen. Onneksi ystävämme, ihana Ira, joka odottaa meitä jo Hangossa, on loistava vyöhyketerapeutti. Kun pääsemme perille, minä ja Mikko puramme kauppakassit ja laskemme koirat vapaaksi tutkimaan uutta ympäristöään sillä aikaa kun Ira hoitaa Jarnon selkää.

Vitsailemme (vaikka aihe ei toki ole varsinaisesti hauska) että Jarnon keho taisi tietää, että ollaan matkalla vyöhyketerapeutin luo ja nyt on lupa luhistua. Syksyn työputken aikana ei ole juurikaan riittänyt aikaa levolle tai liikunnalle, vaikka juuri niistä pitäisi pitää silloin tiukimmin kiinni. Vielä on meillä molemmilla opeteltavaa tässä itsestä huolehtimisessa. Määräämme kollektiivisesti Jarnolle venyttelyä, urheilua ja paljon unta. Ja vahvoja särkylääkkeitä.

Viimeksi Hangossa ollessamme saimme majailla Tomi Parkkosen valostudiossa, joka on aivan mielettömän hieno mesta. Tällä kertaa saamme asua Tomin ja Annan vierastalon yläkerrassa, joka on vastikään valmistunut remppaurakan jälkeen. Pyörin siellä ensimmäisen vartin kykenemättä edes istumaan. Apua mikä paikka! Niin upea, niin täynnä herkullisia yksityiskohtia! Ihan kuten heidän oma, harvinaisen kaunis kotinsa. Annalla on pettämätön tyylisilmä – ja sen lisäksi aivan loistava blogi, jota teidän on mentävä heti lukemaan, jos ette jo lue. Se on ihana ja inspiroiva kokoelma matkajuttuja, ruokaohjeita, tyylipohdintaa ja taidetta hankolais-ranskalaisella twistillä.

Jarno nukahtaa hoitonsa aikana, herää syömään ja ryömii takaisin sänkyyn. Häntä ei näytä haittaavan, että me muut riehumme pikkutunneille keittiön pöydän äärellä vain muutaman metrin päässä sängystä. On viiniä, alakerrasta lainatussa pikkukaiuttimesta raikaavaa musiikkia, väsymyksen aiheuttama riehakkuus ja ehkä siksi sillä tavoin vapautunut olo, että voi puhua mistä tahansa, sanoittaa asioita joita ei aiemmin ole osannut. Kun menemme nukkumaan, kello näyttää 5:01 ja nouseva myrsky rymisyttää kattopeltejä.

Aamulla herätämme koirat sohvalta ja lähdemme ulos tutkimaan hiljaista lokakuista Hankoa. Koirat olivat viimeksikin mukana, muistavatkohan ne? Silloin oli kesä, vietimme rannalla ihanan iltapäivän, Juno-koira torkkui hiekalle levitetyllä viltillä Mikon vieressä ja Luna-koira riehui meressä Jarnon kanssa eikä olisi halunnut tulla vedestä pois vielä illallakaan. Jarnon piti kantaa vastahakoinen eläin rantaan ja kääriä se pyyhkeeseen.

Koiria ei tunnu hirveästi huolettavan se, etteivät ne ikinä tiedä mihin päätyvät hypätessään pakuun. Mikko huomautti, että ehkä se johtuu siitä, ettei niitä ikinä viedä mihinkään ikävään paikkaan. Aina ne ovat yhtä innoissaan, nuuhkivat ja tutkivat paikat läpi samalla pätevyydellä ja tarkkavaisuudella, heiluttelevat häntiään ja vaativat välipalaa. Luna löytää aina kepin. Juno löytää aina kadulle unohdetun puolikkaan kebabin. Hangossa sellaista ei omistajan huojennukseksi ja koiran pettymykseksi ole tarjolla. Keppejä löytyy kyllä useita ja Lunan riemuksi ne lentävät pitkin rantaviivaa.

Teemme edellisillan jämistä pienen lounaan, joka paisuu fiestaksi: saaristolaisleipää ja lohta, Iran tekemää skagenia, avokadoa sitruunalla ja suolalla. Keittiön vihreät käsintehdyt kaakelit ovat niin hienot, että unohdan ottaa niistä kuvan (voitte vakoilla niitä Annan Instagramista). Sitten keittelemme kahvia ja juomme sitä käsinmaalatuista keramiikkakupeista. Selailen Annan kirjoja, ne on valittu samalla pieteetillä kuin kaikki muutkin vierastalon esineet. Paljon taidetta, paljon ruoka-aiheita. Pidän tämän naisen prioriteeteista! Picasso-kirjoista löytyy kuvia taiteilijan mäyräkoirasta, yritän pakottaa meidän koiria tutustumaan kuuluisaan lajitoveriinsa. Juno yrittää nuolaista kirjaa ja Luna on kiinnostuneempi nukkumisesta, kerää selvästi voimia seuraavaa keppiriehaa varten.

Kiertelemme lauantain kunniaksi kirpputoreilla. Yhdessä pyörii musta noutaja, vanha huumekoira, joka viettää eläkepäiviään Hangossa. Ammattitaidosta on eläkkeelläkin hyötyä, sillä se tietää heti, että Jarnolla on taskussaan raksuja ja istuu Jarnon eteen odottamaan. He ystävystyvät ja minä koluan kirppistä, hyllyt notkuvat kauniita vanhoja esineitä joita voi katsella ja ihastella kuin olisi näyttelyssä. Miten hieno peili! Niin nätisti kaiverretyt kyntteliköt. Tuokin käsinmaalattu maljakko! Unohdan taas ottaa kuvia, vaikka kamera keikkuu olallani.

Ostamme kolmellakympillä loistokunnossa olevan vanhan peurantaljan, se taitaa löytää paikkansa Lappi-talomme saunan terassilta. Sen harmaantuneissa laudoissa kasvaa jäkälää ja talja sopii sen täydellisesti tunnelmaan. Ostan myös käsinmaalatun keltaisen Arabian pikkuvadin, joka huutaa Annan nimeä tavalla, jota en osaa selittää, mutta jota en aio vastustaa. Uskon, että joskus asiat löytyvät intuitiivisesti tiensä oikean omistajansa luo.

Illalla syömme simpukoita ja juomme valkoviiniä, seurue on iso ja mahtuu juuri ja juuri pitkän pöydän äärellä. Illallisen jälkeen päädymme vielä täpötäyteen baariin, jossa pitää huutaa tullakseen kuulluksi, koska lavalla soittaa paikallinen rokkibändi. Lavan lähellä häärää tyyppi, jonka paidan selkämyksessä lukee Väistä urpo. Veikkaan, että hän on talon teknikko. Olen pudota penkiltä kun ihmiset kokoontuvat lavan eteen tanssimaan – onko Suomessa tosiaan korttelikapakka, jossa bändi saa ihmiset tanssimaan!? Ehkä niitä on paljonkin ja olen vain unohtanut, kun “mennään baariin” on viime vuosina tarkoittanut, että mennään Coronaan.

Kun olemme huutaneet tarpeeksi bändin yli, suuntaamme jatkoille vierasresidenssiimme, jonne olemme varanneet viinipullon (hyvä on, kaksi) juuri tälläistä täysin yllättävää tilannetta varten. Puhumme elokuvista, matkoista (erityisesti Ranskasta) ja remonteista (niistä sekä meillä että Annalla on erityisen paljon sanottavaa). Kaivamme jääkaapista purkillisen oliiveja, ne menevät jälkiruoasta, jolle ei simpukoiden ja ranskalaisten jäljiltä jäänyt tilaa.

Joskus tällaisinä hetkinä havahdun siihen kuinka onnekas olen, kuinka paljon kaikkea hyvää elämässäni on. Saan istua iltaa tälläisessä seurassa, pöydässä, jonka äärellä on elämänkumppanini ja ystäväni, jotkut heistä vanhempia ja toiset uudempia, hurmaavia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. Koiramme ovat siskokset, parhaat ystävykset, jotka nukkuvat kasassa sohvalla. Heidätkin olemme saaneet pitää luonamme jo seitsemän vuotta. Meillä on yllin kyllin kaikkea, ruokaa ja viiniä ja rakkautta, hyvää tahtoa ja säkenöiviä suunnitelmia, sellaisia joista toiset ovat ehkä parempia paperilla, mutta loput laitetaan täytäntöön heti.

Sunnuntai valkenee valkoisena pilviutuisena aamuna, mutta iltapäivällä taivas kirkastuu. Kuljeskelemme tyhjillä rannoilla. Meillä tuntuu käyvän tuuri, sillä olemme joka visiitillä saaneet pitää rannat kokonaan itsellämme. Koirat villiintyvät vapaudestaan ja kirmaavat edestakaisin niin että hiekka pöllyää. Sillä välin kun toinen loikkii keppinsä perässä, toinen tutkii toiveikkaana hiekalle huuhtoutuneita (ilmeisesti hiukan kebabia muistuttavia) leväkeriä. Ne ovat niin onnellisia, että se ei voi olla tarttumatta.

Mikko ottaa meistä muutaman kuvan. Aurinko on alkanut yhtäkkiä paistaa. Juuri kun ajattelen, että tästä ei enää sunnuntai parane, keskellä tyhjää rantaa tulee vastaan puiden keskellä häämöttävään rakennukseen osoittava kyltti, jossa lukee: tuoretta kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Postikortteja Frantsilasta

Ajellessa Lappiin ja takaisin ehtii poiketa matkan varrella muuallekin kuin huoltoasemille. Vietimme viime viikonlopun Frantsilan luomuyrttitilalla, jonne saimme tovi sitten blogimme kautta kutsun tulla tutustumaan. Oli jokatapauksessa tarkoitus tehdä ystävien kanssa pieni alkusyksyinen mökkireissu, niinpä päätimme lähteä porukalla Hämeenkyröön. Tämä ei ollut osa mitään yhteistyötä tai muutakaan työhömme liittyvää toimeksiantoa, vaan huviretki vailla sen kummempaa työagendaa, vaikka meille majoitus tarjottiinkin. Tottakai otimme miljoona valokuvaa – olisi ollut rikos olla taltioimatta kaikkea tätä kauneutta. Palaan reissun parhaisiin paloihin paremmalla ajalla, nyt vain muutama pikainen postikortti viikonlopun varrelta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kesän odotetuin viikonloppu

Olemme viettäneet viime päivät onnellisena Lapissa, ja vain yksi asia voi tuoda meidät tänä viikonloppuna takaisin eteläiseen Suomeen: saariloma ystävien kanssa. Voi kuinka tätä onkaan odotettu! Meille se nimittäin tietää loppukesän todennäköisesti ainoaa viikonloppua, kun emme ole purkamassa, pakkaamassa, roudaamassa, maalaamassa tai rakentamassa jotain uudessa kodissa Helsingissä tai kakkoskodissa Lapissa. Luvassa on siis rehellinen loma, joka kuluu toivottavasti tehden ei yhtään mitään. Kuten viime kesänäkin, kun suurin päätös liittyi siihen kuka saa kellua puhallettavan melonin päällä.

Suvisaaristossa sijaitseva paratiisimme on pikkuinen saari nimeltä Estholmen, jonka vuokraamme kerran tai kaksi kesässä kokonaan omalle porukallemme. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, mutta minikokoiselta saarelta löytyy majoitustilaa juuri passelisti max neljälletoista hengelle – se on toisinsanoen täydellinen juuri ystäväporukalle tai muutamalle yhdessä lomailevalle perheelle. En malta odottaa tulevaa viikonloppua, joten listasin empiasioitani menneiltä saarireissuilta.

Pitkä laituri, joka johtaa saunasta suoraan mereen. Vesi on just sen verran syvä, että laiturin päästä voi pompata veteen, vaikka itsehän olen niin nössö, että menen aina tikkaita pitkin ja kiljun mennessäni. Heitän yleensä talviturkin vasta Estholmenissa, tällä kertaa se meni jo Lapissa – kolmenkymmenenkahden asteen helle helpotti kummasti virtaavaan jokeen pulahdusta.

Päätalon päädyssä sijaitseva sali, jonka seinänkokoisista ikkunoista näkee merelle ja voi katsella ohilipuvia purjeveneitä. Pöydän ympärille on mahdutettu helposti joskus kaksitoistakin ihmistä. Suurimmaksi osaksi ateriat syödään venevajassa rannassa tai ulkona pihapöydässä, mutta aamiaiset syödään usein salissa: se, joka on ensimmäisenä hereillä, laittaa kahvin tippumaan ja muut saavat heräillä kahvin tuoksuun.

Se venevaja! Sinne kokoontuu iltaisin kaikki, sillä venevajan pitkän pöydän äärellä on ihana syödä katsellen pimenevää merimaisemaa. Toisella puolella on grilli ja toisella puolella nuotio, safkan valmistus sujuu ketterästi useammankin kokin voimalla. Joku saa potunkeittovuoron, sitä varten vajassa on keittolevy. Niin kuin kaikki ei olisi jo aivan liian täydellistä, illallinen valaistaan kynttilöillä.

Suvisaariston satamalaituri. Siellä koirat viimeistään tajuavat mihin ollaan matkalla. Veneessä alkaa hännät heilua, sillä ne tietävät: enää muutama minuutti siihen, että pannat otetaan pois ja koittaa kolmen päivän vapaus. Vastassa olevaa saaren intedenttiä alkaa aina naurattaa nähdessään paljonko ruokaa olemme pakanneet taas matkaan – aina se sama paniikki: RUOKA EI SAA LOPPUA! VIINI EI SAA LOPPUA!

Iltanuotiot. Viimeksi nuotion ympärillä istui ihmisiä aamuneljään asti – joku soitti kitaraa, toinen paistoi makkaraa. En jaksanut valvoa ihan niin myöhään, mutta ei ole mitään parempaa kuin nukahtaa saarimökkiin aaltojen ääneen, vaimeaan puheensorinaan ja Pink Floydiin.

Yhdessäolo. Suosittelen saariviikonloppua kaikille, joista tuntuu, ettei ystävien kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa – saaressa kellään ei ole kiire muualle. Kevään kiireissä lohdutti tieto, että kalenterissa on ainakin yksi viikonloppu, kun saa vain olla lempi-ihmistensä keskellä eikä kukaan ole töissä.

Koirien ilo. Se tarttuu! Ne juoksevat ympäri saarta, nukahtelevat päiväunille sohville ja syleihin, nuuhkivat kukkia ja kiviä. Juno hengaa mieluiten siellä missä ihmisetkin ovat, Luna on vesipeto (vähän kuin iso karvainen hauki) ja viettää aikaansa mieluiten meressä.

Laituriviini. Mökkiolosuhteissa tunnetaan paljon erilaisia tapoja nauttia viiniä, kuten esimerkiksi kallioviini, lounasviini, grillausviini ja nuotioviini. Paras on kuitenkin laituriviini, varsinkin jos aurinko lämmittää lautoja. Tämä pätee tietysti myös kahviin. On aamukahvit, saunakahvit, välikahvit ja siivouskahvit.

Syöminen ja saunominen rytmittää saaripäiviä, mutta vakiohjelmanumeroiden välissä tehdään mitä huvittaa. Toiset käyvät toiveikkaina kalassa, toiset makaavat riippumatossa ja lukevat, joillakin on aina menossa Spotify-disko. Meillä on nykyään yhteinen soittolista, johon jokainen saa lisätä biisejä – ja sanaton herrasmiessopimus siitä, ettei toisten suosikkeja poisteta. Ei, vaikka se olisi kokonaan falsetissa laulettua italodiskoa.

Estholmen oli vielä 20-luvulla pelkkä herrainkerho: sisäköt asuivat läheisellä Pentalan saarella ja soutivat hilkat päässä paikalle kun miehet soittivat kelloa laiturilla. Kymmenen vuotta myöhemmin oivallettiin, että kivempaa on, kun saarella on naisiakin. Herrainkerhon aikoihin taisi kuitenkin syntyä perinne saariolympialaisista, joista on vieläkin salin kirjakaapin päällä muistona rivi pokaaleita. Olympialajeihin sisältyi mm. Estholmenin maratonpokaali: hiekkarannalla oli lähtöpiste ja saari oli kierrettävä kerran vapaavalintaisella tekniikalla, kunhan pääsi takaisin hiekkarannalle. Epävirallinen ensiaputiimi oli aina paikalla, sillä olympialaisia ei suinkaan pidetty pelkän veden voimin.

Monena vuonna on jaettu myös Ahvenpokaali, jonka saadakseen oli otettava ahven kiinni paljain käsin. Erityisesti arvostan Cannes-pokaalia, josta kukaan ei tiedä mikä se on – oopiumilla on saattanut olla osuutta asiaan. Oma suosikkini on kuitenkin Hyvien aikomusten pokaali, jonka on saanut ainoastaan vieras nimeltä Kreivi von Haneman. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä ollut ihan oikea kreivi. Saarella on muutenkin jaettu ja omittu hulppeita titteleitä: saaren ensimmäinen intendentti julistautui saaren kuninkaaksi ja oli sitä kuolemaansa asti. Estholmenissa ollaankin oltu siitä saakka kuningasmielisiä ja saarella onkin ollut esimerkiksi kuningasmielisten viiri, jonka lanka meni solmuun ja viiri saatiin alas vasta vuosia myöhemmin kun naru katkesi. Viime kesänä naureskeltiin, että olisikin upeaa, kun postimerkin kokoinen Estholmen olisi julistautunut itsenäiseksi kuningaskunnaksi ja saarelle pääsyä varten pitäisi hakea viisumi.

Sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen liukuvat auringonlaskut, jotka ovat joka ilta vähän erilaiset. Vastapäisen saaren metsän siluetti piirtyy mustana viivana taivaan ja veden väliin. Meri toistaa taivaan sävyjä ja saa ne välkehtimään.

Joka kerta kun olemme saaressa, inboxini tulvii kysymyksiä, joista vähintään puolet koskevat sitä mihin salaseuraan pitää liittyä, että sinne pääsee. Mutta Estholmen ei onneksi ole mikään salaisuus, jonne pääsee vain harvat ja valitut! Sen voi varata ihan kuka tahansa, joko kokonaan oman seurueen käyttöön tai tarvittavan määrän majoitustilaa mökeistä tai päätalon huoneista. Se sijaitsee Suvisaaristossa alle tunnin matkan päässä Helsingistä, saarikausi jatkuu syyskuun loppuun saakka ja vapaita päiviä löytyy tällekin kesälle varmasti vielä jonkun verran. Niitä voi tiedustella saaren superkivoilta intendenteiltä, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta.

Lisää saaritunnelmaa kaipaaville:

Saaristopäiväkirja ~ kuvatulva viime kesältä
Estholmen, vuosi sitten ~ saariterveiset toissavuodelta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren värikkääseen historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Matkalla Lappiin

✖ SOMEWHERE ON THE ROAD

Huh, tuntuu että viime aikoina on tapahtunut niin paljon, ettei blogi tahdo pysyä perässä, mutta otetaanpa asia kerrallaan käsittelyyn. Aloitetaan vaikka siitä, että painelimme viime viikonloppuna muutamaksi päiväksi pohjoiseen. Oli hyvä hetki paeta Helsingistä, sillä taloyhtiössämme on käynnissä kolme yhtäaikaista remonttia – yksi alapuolella, toinen yläpuolella ja kolmas talon toisella julkisivulla – ja alkoi tuntua, että ihminen sietää vain tietyn määrän tauotonta poraamista ja pauketta ennen kuin mielenterveys alkaa horjua.

Vajaan tuhannen kilometrin matkan äitini kotikulmille taittaa suosiollisella ajokelillä noin yhdeksässä tunnissa, mutta tällä kertaa teemme matkaa melkein kaksitoista tuntia. Rämisevässä lainapakussamme ammottaa pelkkä reikä ilmastointilaitteiden kohdalla ja ulkona on paahtava helle, joten pysähdymme vähäväliä päästämään koirat juomaan vettä ja jaloittelemaan.

Käymme Tampereella torikahveilla ystävän kanssa, torilla on kuumaa kuin pätsissä, koirat nukkuvat pöydän alla vesikuppinsa vieressä. Laukontori on sama ja tuttu, kuljin sen läpi aikoinaan joka päivä silloin kun asuin Satamakadulla ja kävelin aamuisin yliopistolle. Lokit ja pysähtynyt lomatunnelma, torimummot, musta makkara, Viikinsaareen lipuvat veneet. Verkatehtaan punaiset tiilet kohoavat taustalla, mietin onko vanha elokuvateatteri ja valokuvausmuseo vielä paikallaan, en pettymyksen pelossa uskalla mennä katsomaan. Tampere on muuttunut niin paljon, ihmettelemme sitä Jarnon kanssa kilpaa joka kerta kun käymme siellä, muistelemme missä oli se ja tuo. Voi niitä vanhoja hyviä aikoja, kun yo-talo oli vielä yo-talo ja Keskustorin laidalla oli Sputnik, jossa saatettiin soittaa Led Zeppeliniä tai The Curea ilman että niitä piti erikseen toivoa.

Kilometrit Suomen sisäisillä matkoilla eivät ole tuntuneet pitkiltä sen jälkeen, kun ajelimme viime kesänä pitkin Eurooppaa ja taitoimme parin päivän sisällä matkan Provencen kulmilta Pyreneiden yli Espanjan läpi Baskimaalle. Helsingistä Lappiin: pikainen päivämatka. Siinähän se kuluu lempikappaleitamme soitellessa ja kinatessa siitä mihin sijoittaisimme lottovoittomme. Herättelemme koiria ennen pysähdyspaikkoja, ne ovat niin helppoja matkakumppaneita: rakastavat nukkua liikkuvassa autossa, rakastavat taukoja. Juovat kiltisti vettä joka kerta kun sitä tarjoillaan, ilahtuvat ikihyviksi jokaisesta saamastaan suupalasta, eivät valita eivätkä reklamoi, ovat vaan onnellisia kun ovat mukana. Ihan kuin ne ymmärtäisivät matkanteon konseptin: että nyt täytyy vain odottaa, kunnes ollaan perillä ja sitten koittaa vapaus.

Viimeinen pitkä pysähdys Viitasaarella. Kaikki huoltoasemat ovat nykyään samanlaisia, mutta siellä on sentään Keitele-järvelle aukeava terassi. Syömme huoltoaseman terassilla kärvennettyä lohta (koirat hoitelevat ne pahiten mustuneet palat) ja juomme kaksi kuppia seissyttä kahvia, että jaksamme ajaa vielä loppumatkan.

Missä kaikkialla on muuten vielä vanhoja huoltoasemia, joissa on itsetehtyjä munkkirinkilöitä, vahakankaisella pöytäliinalla peitetyt pöydät ja säkällä ehkä jopa joku, joka osaa korjata autoja? Saa ilmiantaa seuraavaa kertaa varten.

Tornionjoki alkaa kimaltaa puiden välistä valtatien vasemmalla puolella heti Tornion jälkeen. Sen tuttuudesta tuli ennen uupunut olo kuin vatsanpohjaan olisi pudonnut jotain raskasta. Nyt sen on korvannut jokin positiivinen odotus, melkein lämpö. En tiedä johtuuko se iästä, seurasta vai aiempaa onnellisemmasta elämäntilanteesta, että mieli hakeutuu helpommin hyvien kuin vaikeiden muistojen pariin.

Perillä ei tarvitse enää hikoilla: on kirkas ja kymmenasteinen yö, kun saavumme Aavasaksalle.  Tuntuu epätodelliselta – ei ole yhtään hyttystä. Pitkä kuuma toukokuu ja sen katkaissut kesäkuinen koleus on syystä tai toisesta pitänyt ne poissa. Painelemme pihamökkiin, annamme koirille iltapalan ja kaadumme koko porukka sänkyyn.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Auringonnousu Aavasaksalla

✖ AAVASAKSA, YLITORNIO

Olin aivan täysin unohtanut miten kaunista Lapissa on. Ainoa varsinainen suunnitelmani oli ollut laiskotella, mutta joulunvietosta Aavasaksalla ei meinannut tulla mitään, kun teki mieli nakata vihreät kuulat nurkkaan ja painella ulos riehumaan kameran kanssa. Onneksi pohjoisilla leveysasteilla on tähän aikaan vuodesta niin vähän valoisaa aikaa, ettei siellä voi ottaa kuvia kuin parin tunnin verran päivässä. Aikaa jäi siis loikoilullekin sen jälkeen kun aurinko laski muutama hassu tunti nousemisensa jälkeen. Eli puoli kolmelta iltapäivältä.

Nämä kuvat ovat joulupäivältä, kun aurinko nousi puoli kahdentoista maissa päivällä. Kun näin ensimmäisen vaaleanpunaisen hattarapilven leijailevan taivaalle, jätimme kahvikupit niille sijoilleen aamiaispöytään, hyppäsimme Jeeppiin ja lähdimme ajamaan Aavasaksan huipulle. Onneksi Jarnoa ei tarvinnut paljoa houkutella. Kannattaa lyödä hynttyyt yhteen sellaisen ihmisen kanssa, jolla on päässään sama hulluus kuin itsellä.

Horisontin takaa nouseva aurinko värjäsi kuuset vaaleanpunaiseksi.

Jätimme auton hiihtokeskuksen parkkipaikalle ja kipusimme rinteiden päälle. “Hiihtokeskus” antaa paikasta hiukan mahtipontisen kuvan – oikeasti se on sympaattinen pieni kiska, josta voi ostaa pahvimukikahvin, vuokrata laskettelusukset, varata mökin tai syödä kalakeittoa juureen leivotun ruisleivän kanssa.

Olin unohtanut senkin miltä tuntuu kun aurinko nousee vasta puoltapäivän maissa – ja sitten kun se nousee, se on kaiken odotuksen väärti.

Kävin aikoinaan Aavasaksalla lumilautailemassa. En ole koskaan ollut kovin hyvä talviurheilussa – muutinhan Suomeen 11-vuotiaana kuumasta maasta, jossa talvilajit eivät sattuneista syistä ole kovin suosittuja. Lumilautailu oli kuitenkin luontevaa jatkoa skeittaukselle, jota motoriikan puutteestani huolimatta sinnikkäästi opettelin, kunnes sain tarpeekseni ruvelle naarmuuntuneista polvista ja kyynerpäistä. En tosiaan ollut ilmiömäinen rinteessäkään, mutta lumilaudan kanssa ei ainakaan tarvinnut ottaa yhteen asfaltin kanssa eikä tekniikan kanssa ollut niin tarkkaa, koska painovoima vei takuuvarmasti alas. Aavasaksan ankkurihissillä nousu olikin sitten toinen tarina. Onneksi somea ei vielä ollut eikä kukaan ollut ikuistamassa erikoisasentoja, joissa raahauduin takaisin vaaran päälle.

Äitini kertoi meille pohjoisen maisemista, kun asuimme vielä Australiassa ja lumi oli minulle ja veljelleni vasta teoreettinen käsite. Hän ikävöi suomalaisia vuodenaikoja ja kaipasi talvea, enkä ikinä ymmärtänyt miksi – olinhan auringon lapsi, joka temmelsi päivät pitkät hiekkarannalla ja oppi uimaan ennen kuin kävelemään. Osasinkohan arvostaa tätä kauneutta, kun tulimme tänne ja näin kaiken omin silmin? En muista. Oli varmaan liian kiire olla kroonisesti ahdistunut, ja taisin muutenkin olla kiinnostuneempi rockmusiikista, hevosista ja pojista kuin kansallismaisemista ympärilläni. Arvostus syntyi vasta pienellä viiveellä.

Ainut asia, joka Aavasaksassa silloin väräytti elämänjanoista sieluani, oli minua montakymmentä vuotta vanhempien muistot juhannusjuhlista, jotka järjestettiin vaaran huipulla 50- ja 60-luvuilla. Legendaarisiin juhliin saapui ihmisiä kaukaa ja meno on takuulla ollut unohtumaton, mutta siitä en valitettavasti tiedä mitään, koska olin liian nuori ja aivan liian utelias, ja puheenaihe vaihdettiin ennen kuin ikinä päästiin niihin oikeasti hyviin juttuihin. Höh. No, juhannusjuhlat tai ei, Aavasaksa tunnetaan yhä Lapin eteläisimpänä paikkana, jossa juhannuksena voi nähdä keskiyön auringon.

Aavasaksa sijaitsee Ruotsin rajalla, joka jää tässä kuvassa selkäni taakse. Tuonne horisonttiin kun ajaa tarpeeksi kauas tulee vastaan Raanujärvi, sitten Rovaniemi. Äiti ajeli sinne silloin tällöin ja hyppäsin mielelläni kyytiin, koska tykkäsin reitin karunkauniista suomaisemista. Marjahullu äitini tiirasi tupasvillan seasta hilloja, minä yritin nähdä virvatulia. Niitä ei osunut vastaan, mutta poroja kohtasimme senkin edestä. Pysähtelimme vähäväliä, koska suota halkovan aution valtatien keskellä seisoi kymmeniä poroja. Ne eivät ymmärtäneet olevansa etenemiseste, minun tehtäväni oli nousta autosta ja hätistellä ne tieltä. Yhtä piti kerran hiukan tuuppia pyllystä. Sen turkki oli niin pehmeä, että teki mieli halata sitä.

Aavasaksan laskettelurinteitäkin korkeammalla on vaaran varsinainen huippu, jolla sijaitsee Keisarinmaja, vanha paviljonki ja näkötorni. Halusin viedä Jarnon tornin huipulle, koska sieltä näkee idän lisäksi muihinkin ilmansuuntiin – Tornionjoen yli Ruotsiin, pohjoiseen kohti Pelloa ja Kittilää, ja jokivartta pitkin etelään kiemurteleviin kyliin ja lähimpään pikkukaupunkiin, Tornioon. Huurteisen tornin ovi oli jäätynyt auki ja pääsimme kapeaan kierreportaikkoon, mutta perillä odotti pieni pettymys: ikkunalasitkin olivat kimaltavien lumikukkasten peitossa eikä niiden läpi nähnyt mitään. Tulipahan kivutessa lämmin.

Jarno on viettänyt vuosien varrella pitkiä aikoja kaukaisissa paikoissa kuten Uudessa-Seelannissa, Etelä-Amerikassa, Intiassa ja Kiinassa, mutta jouluna Pohjanmaan poika kävi ensimmäistä kertaa Lapissa.

Näkötornin kupeessa sijaitseva Keisarinmaja on Lapin vanhin matkailukäyttöön valmistunut rakennus, sillä se rakennettiin vuonna 1882 metsästysmajaksi silloisen keisarin Lapin-matkaa varten. Aleksanteri II ei koskaan ehtinyt paikalle ja perillisenkin matka peruuntui vuosia myöhemmin, mutta muita vieraita on sittemmin saapunut bussilasteittain: Keisarinmaja toimii nykyisin museona ja on kesäisin auki vierailijoille. Minä olin sen kahvilassa kesätöissä: keittelin kahvia, paistoin vohveleita ja pääsin käyttämään kielitaitojanikin, sillä iso osa vieraista oli ulkomaisia turisteja. Olin yläasteikäinen (toisinsanoen sietämätön teini) enkä voinut ymmärtää miksen saanut käyttää töissä Led Zeppelin -paitaani.

Huipulle johtavaa tietä ei oltu joulupäivänä aurattu, mutta Jeeppimme ei paljoa piitannut pienestä kinoksesta. 

Matkajutuissa on luvassa pian paluu lämpimmille leveysasteille, mutta toivottavasti ette ole vielä ihan kyllästyneet lumikuviin, sillä niitä olisi vielä jokunen jäljellä!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Roadtrip photo diary

✖ ROADTRIPPING FROM HELSINKI TO LAPLAND

Oho! Välipäiväkooma teki klassiset tepposet ja unohduin joululomalle, mutta hengissä ollaan. Toivottavasti teillä oli ihana joulu! Meillä oli, vaikka sitä vietettiin -25 asteen rapsakassa pakkasessa. Huurteisia Lappi-kuvia luvassa pian, mutta tuupataanpa ensin eetteriin kuvapäiväkirja automatkastamme pohjoiseen, varustettuna havainnoilla tien päältä.

Lähdimme Helsingistä aamuvarhaisella, kun oli vielä pimeää.

Olenko ikinä kertonut teille millainen on perheemme peruslähtö? Jarno Jussila ja koirat seisovat jo valmiina eteisessä kun minä vielä säntäilen pikkuhousuissa ja t-paidassa ympäri asuntoa ja etsin reppua, lempivillapaitaa, sähköhammasharjan laturia (jonka Jarno on jo pakannut) ja sitä kirjaa, jonka olen vartavasten matkalukemiseksi hankkinut ja laittanut varmaan talteen, josta muistan poimia sen pakatessani mukaani.

Siihen mennessä kun olen saanut vaatteet päälleni ja tunkenut reppuun sattumanvaraisia vaatekappaleita, Jarno on kantanut muut kassit ulos ja pakannut ne autoon, tehnyt koirille lampaantaljasta ja peitosta takapenkkipesän, pukenut niille turvavyövaljaat ja nostanut ne pesäänsä, hakenut Ärrältä meille molemmille kahvit ja laittanut matkamusiikin soimaan.

Ja kun auton ovet on lyöty kiinni ja käännymme jo Tehtaankadulta kohti seikkailua, muistan, että unohdin pakata pitkähihaisia paitoja, enkä muuten muistanut sitä kirjaakaan, joten täytyy vielä kääntyä takaisin.

Jonain päivänä saan vielä haltuuni ne seesteiset lähdöt, joista joka kerta haaveilen. Se päivä ei vaan ollut nyt.

Ensimmäinen havainto: emme ehtineet spekuloida lumirajaa edes Hämeenlinnaan saatikka Tampereelle saakka, sillä maisema muuttui valkoiseksi jo ennen kuin ennätimme pois Helsingistä! Mitä hittoa. Pitäisiköhän useammin poistua kantakaupungista?

Kun kaksi valokuvaajaa lähtee roadtripille Lappiin, arvioitu ajoaika on ehkä kymmenen tuntia, mutta matkan lopullinen kesto voi olla mitä tahansa. Ajomatkan aikana saattaa nimittäin tulla viivästyksiä esimerkiksi kahdenkymmenen kilometrin pyrähdyksestä ihan väärään suuntaan, koska sieltä nousee aurinko ja koko taivaanranta on leimahtamassa tuleen.

Maailmanlopun lumipyry ja pääkallokeli alkoi tietysti heti sen jälkeen kun auringonnousu oli ohi. Ah, mitä muutakaan sitä toivoisi koko päivän kestävältä automatkalta! Varsinkin kun valoisaa ajoaikaa on luvassa ehkä kolmisen tuntia ennen kuin alkaa taas hämärtyä. Tällä kertaa pysähdyimme parin talvikuvan ottamisen lisäksi testaamaan jarrutusmatkaa – lopputulos on nähtävillä Instagram-videosta. Onneksi alla oli neliveto: tuliterä vuokra-Jeep, joka ei piitanut pätkääkään jäästä sen enempää kuin pyrystäkään.

Olen sanonut sen ennenkin ja sanon sen taas: parasta roadtrippailussa Suomessa ovat huoltoasemamunkit! Hyviä – rasvaisia, rapeita ja sokerisia – saa enää harvasta paikasta, mutta silloin kun saa, maailmassa on hetken ajan ihan kaikki kohdallaan. Ja ihan kaikki sormista suupieliin ja vaatteisiin sokerissa, mutta se on sen arvoista.

Vastoin kuin Jeepin teipeistä voisi päätellä, emme olleet koeajohommissa, mutta jos olisimme olleet, tämä matka olisi ollut tarkoitukseen täydellinen ja auto olisi läpäissyt aivan kaikki testit. Toistaiseksi olemme pärjäilleet vuokra- ja lainakieseillä silloin kun olemme tarvinneet autoa, mutta saa nähdä muuttuuko tilanne ensi vuonna. Emme ole kumpikaan hirveästi vierailleet pohjoisilla kotikulmillamme viime vuosina, mutta nyt näyttää vähän siltä, että tätä väliä saatetaan ajaa jatkossa useamminkin kuin kymmenen vuoden välein. Tiedän ainakin kaksi äitiä, jotka ilahtuvat tästä mahdollisuudesta.

Näkyvyys se vaan parani ja parani mitä pohjoisemmaksi pääsimme! Ylivieskan kohdalla pysähdyimme moikkaamaan Jarnon äitiä, vähän pohjoisempana veljeä. Miten kätevää, että melkein kaikki perheenjäsenet asuvat saman reitin varrella – enkä sano tätä vain siksi, että anoppikokelaani luona saa paljon parempaa ruokaa ja lankoehdokkaani luona paljon parempaa kahvia kuin huoltoasemilla. Mutta sekin on täysin totta.

Mäyräkoirat näyttävät, hmm, hetkellisesti hiukan masentuneilta uusissa toppaviitoissaan, mutta ei hätää, heillä oli muutoin kiva matka! Ovat ne kyllä niin helppoja matkakumppaneita: rakastavat pesäänsä takapenkillä, nukahtavat ennen kuin auto on kääntynyt kotikadulta, ulkoilevat (vaihtelevalla reippaudella) huoltoasematauoilla, ovat tyytyväisiä välipalatarjoiluun ja latkivat vettä aina kun sitä annetaan. Reklamoivat toppatamineistaan vain vilkaisemalla toisiaan merkitsevästi ja mulkoilemalla meitä hiukan.

Mietin usein sitä miten luottavaisia ne ovat. Eiväthän ne tiedä mihin olemme milloinkin matkalla tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Ne vaan kulkevat tyytyväisinä mukana, luottavat siihen että me kerromme mitä tehdään. Ja nukahtavat taas toisiinsa nojaten heti kun saavat siihen tilaisuuden.

Yllä viimeinen kuva, jonka nappasin auton ikkunasta hetkeä ennen kuin pimeä putosi 500 kilometriä ennen määränpäätämme Aavasaksalla. Voisin katsella lumen painosta notkuvia kuusia loputtomiin, niiden hiljaisuudella on rauhoittava vaikutus. Sysimustasta maisemasta niitä ei enää juuri erottanut, mutta väitän, että niiden läsnäolon tuntee.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Heppatytön paratiisi

✖ ISLANNINHEVOSTALLI ÓFEIGUR, VIHTI

Toissatalven paras joululahja oli ystäväni Kanervan minulle ja Jarnolle järjestämä retki Islanninhevostalli Ófeiguriin. Oli kirkas aamu, kävelimme polkua pitkin rantaan. Aurinko kohosi puiden takaa ja valaisi niityt ja kylmän kohmettamat korret. Kiipesimme kalliolle ja katselimme jäätyneelle järvelle, jään pinta oli niin sileä että sillä olisi voinut liukua ilman luistimia.

Sitten satuloimme hevoset ja lähdimme ratsastamaan. Hevosten lämpö hohkasi satulan läpi. Pujottelimme puiden välistä metsään, palasimme vielä rantaan, laukkasimme metsäteillä ja jäätyneiden ojien yli. Ratsut hörähtelivät, niiden hengitys höyrysi pikkupakkasessa. Puiden latvat kimalsivat, horisontti hehkui vaaleanpunaisena. Kaikkialla oli niin pakahduttavan kaunista, että unohdin lopulta kameran ja ahmin maisemaa pelkällä katseellani.

Sellaisina hetkinä on mahdotonta olla ajattelematta, että Suomi on kaunein paikka, jossa olen koskaan käynyt, ja että maailmalla on toivoa niin kauan kuin on pörröisiä hevosia, kirkkaita pakkasaamuja ja keskelle metsää piiloutunut paikka, jonne kuka vaan saa tulla nauttimaan tästä kaikesta.

Julkaisin silloin muutamia näistä huurteisista kuvista, mutta kaikkein tärkeimmät ruudut – Kanervan minusta ja Jarnosta ottamat yhteiskuvat – jäivät silloin omiin arkistoihin. Suhteemme oli vielä siinä orastavassa, värisevässä alkuvaiheessa, kun halusimme pitää sen kokonaan omanamme ja katsoa mihin kaikki johtaa. Nyt kaksi vuotta myöhemmin naurattaa miten tärkeältä silloin tuntui, että kukaan ulkopuolinen ei saa tietää, miten hyvin kuvittelimme suhteemme salaavamme ja kuinka moni sen – yllätys! – kuitenkin arvasi.

Tuolta päivältä otetut kuvat ovat yhdet lempikuvani viime vuosilta. Onneksi ne säästyivät kovalevyvarkauksilta, sillä – toisin kuin liian monet muut – olin tallentanut ne turvaan pilvipalveluihin. Kuuraiset hevoset ja niiden pehmeät turvat, tallirakennusten harmaat hirret, vuodenvaihteen kultainen valo joka enteilee jo piteneviä päiviä ja kevättä. Metsäpolkua pitkin jolkottava Nella-koira ja sen meille molemmille rakas omistaja. Ja tuo tyyppi, joka lähti ihan muina hurjapäänä kanssani maastoretkelle oltuaan sitä ennen vain yhden ainokaisen kerran hevosen selässä. Hyvin hän pärjäsi. On tainnut edellisessä elämässään olla intiaani, joka on tukka hulmuten laukannut hevosella paikasta toiseen.

Hevosparatiisi kuuluu Kanervan äidille ja siellä on tullut vierailtua viime vuosina vähintään kerran kaksi vuodessa – useamminkin kyllä voisi. Joka kerta kun käyn siellä, inboxini tulvahtaa täyteen kiihkeitä kyselyitä: mikä on tämä heppataivas, miten sinne pääsee, saako sinne mennä? Vastaan kerrankin yhteisesti: saa tietysti, tilalla on kymmeniä islanninhevosia ja siellä järjestetään ihan kaikkea ratsastustunneista maastoretkiin ja hevosleireihin, joihin sisältyy aamupala ja aittamajoitus. Minäkin olen yöpynyt aitassa, se on ihana! Islanninhevosten lisäksi tilalta löytyy shetlanninponeja, kissoja, koiria, vuohia ja kaneja, joten lapsille (ja eläinrakkaille aikuisille kuten esimerkiksi meitsille) riittää nähtävää ja rapsutettavaa. Paikka ei ole kaukana Helsingistä: jos ei ole autoa, bussi vie ja tuo. Bussimatka kestää vuodenajasta riippuen 45 minuutista tuntiin, autolla pääsee paikalle sukkelammin.

Moni on toivonut viime tingan joululahjavinkkejä. Myöhemmin tänään on vielä tulossa helsinkiläisten iloksi pikaopas lahjaostoksille, mutta haluan vinkata heti ja erikseen, että Ófeigurilta voi ostaa jouluhintaan lahjaksi ratsastustunteja! Ne voi käyttää yksityis- tai ryhmätuntina, kenttäopetukseen tai taitojen riittäessä maastoretkeen, ihan toiveiden mukaan räätälöitynä. Ja tietysti ne voi käyttää myös yhdessä! Kahden tunnin ratsastus on tarjoushintaan 70€, neljä tuntia 140€. Lahjakortin voi jakaa kahdelle, esimerkiksi käyttää kahden tunnin kortin yhden tunnin ratsastukseen yhdessä ystävän kanssa. Tarjous on voimassa perjantaihin 22.12. saakka ja tunnit ovat käytettävissä 1.4.2018 asti. Tilaukset voi lähettää sähköpostilla suoraan Kanervan äidille osoitteeseen leila.salovaara@kolumbus.fi. Tämä ei ole maksettu mainos, vaan vilpitön suositus ihan suoraan sydämestä – toivottavasti siitä on jollekulle teistä iloa. Joulutarjouksen jälkeenkin tunteja saa tietysti ostaa, nyt ne vaan saa tavallista edullisemmin.

Kenelle antaisi ratsastuslahjakortin? Entiselle tai nykyiselle hevostytölle (poikia toki unohtamatta). Hänelle, jolla on jo kaikkea. Hänelle, joka tarvitsee stressiloman: ei voi olla mitään parempaa tapaa nollata pää kuin turpaterapia metsän keskellä. Hänelle, joka on aina salaa halunnut ratsastaa: ei ole helpompaa tapaa kokeilla, sillä islanninhevoset ovat pieniä ja lempeitä. Tai hänelle, jolle haluat antaa pienen palan paratiisia.

Aah, minäkin tahdon jo takaisin. Ja taidanpa tietää yhden ystävän, jonka haluan viedä mukanani! MIKKO! OLETKO KUULOLLA?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & KANERVA AHONALA

Saaristopäiväkirja

Loppukesäisestä viikonlopustamme Suvisaaristossa sijaitsevassa Estholmenissa on aivan liikaa kesää huokuvia kuvia! En osaa valita, joten seuraa kilometrin pituinen kuvapäiväkirja – pahoittelen jo etukäteen. Aihe on itseasiassa taas ajankohtainen, sillä päätämme tällä viikolla saaristokauden vielä yhdellä viikonlopun pituisella piipahduksella lempisaarellemme. Olen niin kiitollinen näistä retkistä! On harvinaista herkkua saada niin paljon ystäviä samaan aikaan samaan paikkaan. Saaressa kaikkien kiireet katkeavat hetkeksi ja on kerrankin aikaa vaan olla.

Loma alkaa Suvisaariston laiturista, jossa saaren intendentti odottaa veneen kanssa. Koirien häntä alkaa väpättää holtittomasti jo täällä, ne tietävät hyvin mitä venematkan jälkeen on luvassa.

RIEMULOMA ILMAN PANTAA JA HIHNAA! Saari on pieni ja koirat saavat juosta siellä vapaana koko viikonlopun. Näkisittepä vauhdin, jolla siskokset singahtavat saaren pikkupoluille heti kun ne on laskettu veneestä laiturille.

Ihmisetkin ovat kohtalaisen innoissaan alkavasta lomasta.

Koirat eivät ole ainoat, jotka tykkäävät vaeltaa pitkin saarta – kuvassa ystävämme Ira.

Meitä oli viimeksi saaressa peräti viisitoista. Petipaikat riittivät juuri ja juuri. Jos porukka kasvaa tästä vielä, tarvitaan teltta – tai pitää rakentaa uusi mökki! 

Kappas – kuvatodistusaineistoa siitä, että Jarno ja Vivian ovat olleet ainakin sekunnin murto-osan paikoillaan! 

Karvahaalaritkin olivat todistettavasti hetken aloillaan, otteestani päätellen eivät tosin täysin vapaaehtoisesti.

Seurueemme toinen erä saapuu laituriin! Koko konkkaronkkamme ei mahtunut samaan venekyytiin, viimeistään viinin määrä olisi upottanut veneen.

Jarnosta kuoriutuu saarihippi sillä sekunnilla, kun vene on köytetty laituriin. En tajua missä välissä hän on ehtinyt jo kadottaa kenkänsä. Ehkä ne jäivät maihin.

“Aivan liian iso mansikka tungettuna kerralla suuhun” on aina otollinen hetki ottaa henkilöstä valokuva.

Meitä lellittiin autuaalla auringonpaisteella lähes koko viikonlopun ja siitä sitten otettiinkin ihan kaikki ilo irti.

Venevaja on saaren suosituin hengauspaikka. Siellä notkutaan nuotion äärellä, grillataan, keitetään perunoita, juodaan viiniä kynttilänvalossa, soitellaan kitaraa ja luukutetaan saarisoittolistaa pikkutunneille saakka.

TRAGEDIA! Luna on löytänyt taas kepin, mutta ihmiset ovat kiinnostuneempia saunan lämmittämisestä. 

Saarihippi on onnellinen ja sataprosenttisesti elementissään.

Tämä on yksi viikonlopun lempikuvistani. Pieni sadekuuro ei suinkaan aja sisukkaita suomalaisia sisätiloihin, vaan tiivistää seurueen varjon alle. 

Ira tekee kukkataikoja. Joukossamme oli synttärisankari, joka kruunattiin juhlallisin menoin kukkaseppeleellä päivän kuningattareksi. 

Saarielämää. Kyllä muutkin uivat, mutta ei varmasti yhtä paljon kuin Luna-koira, joka polski meressä päivät pitkät eikä olisi halunnut millään tulla pois.

Jarno ja Anthony saunapuhtaina, valmiina heittämään talviturkin.

Junon mielestä parasta saaressa on se, että joka huoneesta, vajasta ja mökistä löytyy nojatuoli, laveri tai sänky, johon voi käpertyä torkuille. Lunakin kävi välillä keräämässä voimia, että jaksoi taas riehua ja rellestää ympäri saarta.

Saimme nauttia koko viikonlopun livemusiikista, sillä kitara raikasi Anthonyn käsissä oli yleisöä tai ei. Kuvaan päätyi yksinäinen trubaduuri, mutta kerrottakoon, että suurimman osan ajasta hänen ympärillään oli palvova yleisö (varsinkin eräskin Stella Harasek, joka haluaa kuulla uudestaan ja uudestaan Fleetwood Macin Big Loven).

Arttu komeana hatussaan. Artunkin blogista löytyy muuten myös ihania saarikuvia ja on vielä superhieno videokin.

Saaristo kietoutuu iltaisin vaaleanpunaiseen samettiin.

AI UIMAAN? Luna tulee mukaan.

Arvatkaa vaan oliko tämä kelluva vesimeloni koko viikonlopun suosituin hittituote.

Kuva saattaa näyttää seesteiseltä, mutta todellisuudessa riippumattovuoroista käydään kovaa kisaa. Empiiristen testiemme mukaan siihen mahtuu yhtäaikaa kolme ihmistä ja kaksi koiraa, mutta mukavaa se ei ole kenellekään.

Anthony ja Nio kelluvalla vesimelonilla veljellisen yhteisymmärryksen vallassa. 

AI VIINIÄ? Vampyyrikin astelee varjoista.

Saunominen on päivän päätapahtuma ja saattaa kestää mitä tahansa kahdesta kahteentoista tuntiin. 

Muina merenneitoina. Merenneidon veteen uskaltautuminen saattaa kestää mitä tahansa kahdesta kahteentoista tuntiin.

Metsämansikoista ja mustikoista syntyy kesäkebab. Olin kirjoittamassa, että KESÄN IHANIN KAULAKETJU, mutta sitten Jarno huusi tuosta vierestä KESÄKEBAB enkä enää saa sitä pois päästäni.

Pitkätukat pomppivat mereen lähes samalla innolla kuin Luna-koira.

… joka ehti toki välillä omistajansa syliin vaatimaan huomiota ja hellyyttä.

Luna-koira viisi minuuttia myöhemmin. Ja viidesmiljoonas keppi.

Anthony on voittanut vesimelonin herruuden. Häviäjät huolehtivat kaljatarjoilusta.

Illallinen on katettu venevajaan! Pöydässä on noin kuuttatoista erilaista kalaa, koska kalahullu pariskunta Ira ja Sami vastasivat viikonlopun kalaostoksista. Hyvää oli, söimme kaiken.

Ihanat naiset veneessä. Sekä Vivian että Sini olivat Estholmenissa ensimmäistä (vaan toivottavasti eivät viimeistä) kertaa.

Luna-koira piti noutaa välillä takaisin rantaan, olisi ilmeisesti ollut lähdössä naapurisaarelle kyselemään keppien perään.

Lempimökkini hämärtyvässä illassa. Varaamme aina Jarnon kanssa valkoisen pikkumökin, jonka ovi aukeaa suoraan rantakalliolle.

Saaressa ehtii kerrankin hengata kalliolla ja katsella ohilipuvia veneitä niin paljon kuin sielu sietää. Kannamme sinne viltit ja viinit, matkakaiuttimen ja mikä tärkeintä, sipsejä. Tärkeimmät puheenaiheet: joko lämmitetään sauna, milloin on ruoka, kuka tekee voikastikkeen, onhan kalaa tarpeeksi. Vastaus jälkimmäiseen on aina kyllä ja silti siitä ollaan joka kerta huolestuneita.

Saariston pastellisella sävypaletilla on yleistä onnellisuutta edistävä vaikutus.

Saaren molemmat intendentit ovat huipputyyppejä, joihin olemme tutustuneet vuosien varrella. He hakevat satamasta, huolehtivat että polttopuita riittää, kertoilevat tarinoita saaren historiasta ja estävät vieraita polttamasta saunaa maan tasalle. Kuvassa Kaj, tuttavallisemmin Kaitsu.

Luna on löytänyt taas jonkun hyväuskoisen hölmön joka suostuu heittämään sille keppiä. Oikealla merenneito, joka pääsi lopulta sinne mereen asti.

KEILLÄ ON NÄLKÄ? Vastaus: kaikilla. Aina.

Maailmaa on taas parannettu nuotion äärellä ja saarihippi näyttää seesteiseltä.

Olin ensimmäistä kertaa saaressa niin ison porukan kanssa ja se oli ihan tajuttoman ihanaa! Ihmiset hajaantuivat ympäri saarta, jotkut kävivät soutamassa ja toiset lämmittivät saunaa, kaikkialta kuului musiikkia ja naurunremakoita. 

Arttu ja kaunis Viena. Hänenkin tontiltaan muuten löytyy saaritunnelmointia.

Tietysti joutsen! Maisema olisikin ollut ilman sitä ihan susiruma.

Päätalon tuvan kaapit notkuvat eriparisista antiikkilautasista ja esteetikon sielu kehrää.

Pitkätukkaisia miehiä ja pitkulaisia koiria.

Ihmiset heräilevät aamuisin omia aikojaan, hakevat keittiöstä kahvin ja voileivän ja kokoontuvat eväidensä kanssa päätalon pihalle. Aamupalasta on lähes mahdotonta myöhästyä, sillä tässä notkutaan yleensä iltapäivään asti, kunnes tulee taas nälkä ja onkin sopivasti lounasaika.

Venevajan nuotio palaa pikkutunneille asti. Kitaran ääni kantautuu kauas hiljaisessa yössä (sen kuulee saaren toiselle puolelle saakka jos on nössö ja menee nukkumaan puoliltaöin kuten minä).

Kauhukakarat valmistivat aamupalaksi jättikattilallisen sangriaa.

Artun seurana kallioilla rakastakin rakkaampi Dorit. Meillä on diili: hän silittää minua, minä häntä ja molemmat hyrisevät onnesta. Kyllä ihminen tarvitsee rapsutusta siinä missä mäyräkoirakin.

Kyllä nyt kerran kesässä pitää kalassa käydä. Varmaan puhuivat koko ajan jostain Lindsey Buckinghamin kitarasoolosta, koska palasivat tyytyväisinä ilman saalista.

Luna-koira on taas päättäväisesti Matkalla Jonnekin.

Minä puolestani en aio siirtyä tästä mihinkään. Lämmin laituri, ilta-aurinko ja lasillinen kylmää kuohuvaa.

Illan tullen pikku-uimarin voimat alkoivat ehtyä ja tassut lipsua liukkailla rantakallioilla. Ote vedestä noudetusta kepistä ei tietenkään herppaantunut hädässäkään.

Pelastaja sai kiitokseksi lukuisia (noin 4729845) suukkoja ja uupunut uimari loppuillaksi porttikiellon mereen.

Vielä yksi kuva, koska peittoon kapaloitu (porttikieltoonsa tyytymätön) Luna-koira näyttää kärttyiseltä kaalikääryleeltä. Lokitkin nauraa.

Saattaa olla, että tänä viikonloppuna ei viihdytä yhtä vähissä vaatteissa kuin heinäkuun lopulla.

Bongaa kuvasta norppa.

Kalliolta näkee kauas. Horsmat heiluvat niityllä, siitä tietää että siellä on koira tutkimusmatkalla.

Kaikki on hyvin kunhan on viltti. Ira ja Juno ottivat yhdessä nokoset kallioilla.

Elävän tulen tuijottaminen on saariterapiaa parhaimmillaan. 

Iltapesulle lähtenyt mies arvioi meren yölämpötilaa ja iltapesun tarpeellisuutta.

Tähän kuvaan kyllä kiteytyy kaikki! Kunnon saarisirkus meneillään. 

Pätevinä siellä! 

Tähtisädetikkuja! Koska mikään ei ole koskaan niin täydellistä, etteikö siitä tulisi vielä täydellisempää tähtisädetikuilla.

Meidän valkoinen mökki ja lauma lempi-ihmisiäni sen edessä. Kuvan otti saaren oma väki veneestä käsin.

Loppukesän pimeä yö ja laiturin kynttiläkuja, jota pitkin pulahdettiin iltasaunan päätteeksi vielä kerran uimaan.

PS. Olen saanut kesän aikana jonkin verran kysymyksiä liittyen Estholmeniin. En ihmettele yhtään, paikkahan on paratiisi alle tunnin matkan päässä Helsingistä. Varauksiin liittyvät tiedustelut kannattaa osoittaa suoraan saaren intendenteille, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta. Jos sen sijaan kaipaat lisää saaritunnelmia, niitä löytyy ainakin seuraavista kirjoituksista:

Estholmen, vuosi sitten ~ kuvaterveiset viime vuoden reissulta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA