Juhannus

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Ilmassa oli kaikenlaisia ennusmerkkejä: rikkinäisiä autoja ja puhjenneita renkaita, horisontissa häilyviä ukkospilviä ja otsikoita juhannuksena koittavasta hyttyshyökkäyksestä. Puhumattakaan meikäläisen kesäflunssasta, joka ilmestyi tyhjästä ja eskaloitui nopeasti siihen, että äänestäni oli jäljellä pelkkää kähinää. Mutta juhannuksesta tuli kuin tulikin kaikesta huolimatta ihana!

Ystävät pääsivät perille ja löysivät paikkansa valmiiksi pedatuista vierashuoneista. Jarno löysi juhannusaattona paikalliselta huoltoasemalta juuri oikean määrän juuri oikeita ruuveja ja sai vaihdettua vararenkaan tyhjän renkaan tilalle. Aurinko lämmitti pihaa pitkin viikonloppua, vaikka välillä satelikin. Minä lääkitsin itseäni sitruunalla ja hunajalla maustetulla kuumalla vedellä ja vähän viinilläkin (johtui varmasti jälkimmäisestä, että sain pian ääneni takaisin). Eikä niitä hyttysiäkään sitten ollut niin mahdottomasti, sisällä ei ainuttakaan, sillä lanseerasimme ehdottoman ovisäännön kovan rangaistuksen uhalla: oven auki jättänyt henkilö nukkuu yönsä ulkona.

Oli meillä tavallaan kokkokin, keskellä pihaa tönöttävä valurautainen pata, johon Jarno raahaa ladosta milloin mitäkin poltettavaa. Vanhalta tilalta löytyy kaikenlaisen roskan lisäksi lahonneita kalusteita, joita ei voi enää pelastaa. Olisimme koonneet niistä niitylle oikean kokon, jos ei olisi ollut avotulikieltoa, mutta pata ajoi asian.

Huitelin juhannuksen enimmäkseen pellavahousuissa ja hihattomassa paidassa, mutta juhlahetkiä varten olin pakannut mekonkin, newyorkilaisesta vintagekaupasta 20 dollarilla löytyneen kullanhohtoisen pitkän koltun. Sovitin sitä aikoinaan täyteenahdettujen vaaterekkien välissä ja ajattelin, että se sopisi täydellisesti Lapissa vietettyyn juhannukseen – ja niin se sopi. Ehkä jätän mekon pohjoiseen seuraavaa juhannusta varten.

Hjördis-koira oli mäykkyjen kanssa samaa mieltä siitä, että pannaton elämä on parasta.

Kävimme juhannuskävelyllä. Hyttysten huitominen toi muutoin rentoon retkeen urheilusuorituksen makua. Otimme kuvia hiljaisesta kylätiestä ja niityille unohtuneista ladoista, joiden katot ovat romahtaneet vuosia sitten ja osassa kasvaa puita. Tornionjoen rannassa sijaitsevat niityt tulvivat keväisin ja näky on surrealistinen, kun ladot kohoavat veden pinnasta.

Äitini oli käynyt juhlamme kunniaksi poimimassa kieloja, vanhoja lempikukkiani. Ja toi hän muitakin tuliaisia: miehensä pyytämää lohta niin savustettuna kuin graavattuna sekä tuoreita, itsesolmittuja saunavihtoja! Ah, lappilaista luksusta.

Syreenit ovat puhjenneet kukkaloistoon ja levittävät juovuttavaa tuoksuaan koko pihaan. Aina kun istahdan alas niiden viereen, muistan kuinka suurin unelmani tätä projektia suunnitellessamme oli, että saisin istua rottinkituolissa syreenin alla ja juoda roseeta. Talon kanssa kaikki tulee olemaan kesken seuraavat kolme vuosikymmentä, mutta tuo unelma on nyt jo totta. Mikä parasta, saan jakaa sen Jarnon ja ystävien kanssa. Heistä Mikko on ollut täällä kanssamme jo monet kerrat, hänellä on talossa oma huonekin.

Sauna lämmitettiin ensimmäisen kerran heti aamuseitsemältä, kun ensimmäiset juhannusvieraat olivat saapuneet. Olin hädin tuskin herännyt ja hörpin yöpaidassani aamukahviani, kun saunan piipusta alkoi jo kiemurrella savu. Pikkuiseen 60-lukulaiseen pihasaunaamme mahtuu kerrallaan vain kolme tai neljä, se tarkoittaa että isommalla porukalla pitää saunoa vuoroissa. Kannoimme lopulta rottinkituolit saunan eteen, niin kaikki saivat hengata yhdessä, olivatpa saunassa tai ei.

Pavlova toimitti juhannuskakun virkaa. Isolla keolla marenkia, kermavaahtoa ja tuoreita marjoja ei voi mennä pieleen – varsinkaan, jos ostaa marengin valmiina. Safkat olivat muutenkin kohdallaan. Ihanista kattauksista ei ole ainuttakaan kuvaa, kun oli joka kerta kiire päästä pöydän ääreen.

Pihan ympärille on rakennettu mäyräkoirankestävä aita ja väylä pihatielle on suljettu portilla. Kaikki eivät ole yhtä tyytyväisiä ratkaisuun kuin me.

Välipalaa katettiin pöytään vähäväliä, sillä kuuden hengen porukassa on aina jollakulla vähän nälkä. Varsinkin sillä yhdellä, joka omasta mielestään ei koskaan harrasta naposteltavaa aterioiden välissä, mutta on todellisuudessa aina ensimmäisenä jääkaapilla tutkimassa olisiko siellä joku sopiva snack. Emme nyt mainitse kenenkään nimiä.

Bändipaidat ovat ikuisesti hot! Minullakin oli bändipaita mukana, ei tietenkään mitään näin hienoa. Vähän harmi, että vanhat Danzig-paitani ovat aikoinaan kadonneet jonnekin. Jännä sattuma, että ne hävisivät samoihin aikoihin kuin äitini tyhjensi silloisesta kodistamme kaikenlaista roskaa jätelavalle. Hmm… Kielokimppu hyvittää tätä vain vähän.

Meksikosta tuodut pörrötossut olivat erottamaton osa juhannuseleganssiani. Välillä puin niihin villasukat. 

Juhannuksen soittolista vaihteli italodiskosta räppiin sen mukaan kuka siitä oli vastuussa. Onneksi talo sijaitsee sellaisessa kohdassa kylää, ettei sekopäisestä soundtrackista päässyt häiriintymään kuin hyttyset (joita se ei harmi kyllä onnistunut kuitenkaan karkottamaan). Juhannuksen voittajakappale oli ehdottomasti Pekka Strengin Sisältäni portin löysin, joka soi sataseitsemänkymmentä kertaa ennen kuin joku kyllästyi leijuvaan esoteriaan. Tietysti kuuntelimme myös Kalle Jussilaa, Jarnon isää. Loput juhannuksen tärkeimmistä kappaleista löytyvät tästä soittolistasta.

En tehnyt juhannustaikoja, mutta poimin nokkosia uhmaten tien pientareilta kukkia ja juhannusheilani juoksi heinikossa minua vastaan, joten sovitaan, että tämä on merkki jostain ihanasta ja hyvästä. Sellaisesta, josta ei tarvitse nähdä unta, koska se on totta jo nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Päiviä, iltoja

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Heräsimme ensimmäisenä aamuna valoon, koirat välissämme. Aurinko tulvi bambusäleikköjen raoista, paljasti talvikuukausina kertyneen pölyn ja sotkun, jonka olimme saaneet aikaiseksi saapuessamme myöhään illalla. Olimme vain nostaneet matkatavarat sisään, ruokkineet jaloissa pyörineet nälkäiset eläimet, pedanneet sängyn pirtin nurkassa, kaivelleet matkalaukusta hammastahnaa muistamatta, että sitä jätettiin viime syksynä kylpyhuoneen kaappiin juuri tätä hetkeä varten.

Aamun ensimmäinen tehtävä heti heräämisen jälkeen: kahvinkeittimen pyyhkiminen pölystä, kahvipurkin avaaminen ja nuuhkiminen (oli vielä kunnossa). Talo on ollut kylmänä talven yli, täällä oli vielä toissapäivänä sisällä vain yksi tai kaksi plusastetta. Kahvikupit lepäsivät kuivauskaapissa siinä kohdassa, johon olin ne viime lokakuussa lähtöaamuna asettanut. Jarnon lempikupit ovat korkeita ja tukevia, vanhaa Arabiaa. Minun lempikuppini on kirppikseltä löytynyt nimetön käsintehty muki, niin iso että voi vähän huijata itseään, sanoa juoneensa “vain yhden kupin” kohtaamatta tosiasiaa, että mukiin mahtuu puoli litraa kahvia.

Talo nitisi talven jäljiltä, oikoi kohmeisia hirsiään. Tervehdin kuistia ja pirtin pöytää, kosketin leivinuunin kylkeä ja kotilieden valurautaista pintaa, availin ja suljin ovia. Olimme lämmittäneet talon huoneista vain pirtin ja keittiön. Vierashuone lämpenee vasta sitten kun vieras saapuu ja loput kaksi huonetta, no, ne ovat niinsanotusti työn alla. Toisesta tulee tänä kesänä meidän makuuhuone ja siitä toisesta jonain vuonna kylpyhuone sitten kun meillä on varaa ryhtyä urakkaan. Silloin voimme purkaa pirtistä leivinuunin viereen 70-luvulla rakennetun pikkuvessan.

Ostimme Pellosta ruokakaupasta kauramaidon, kananmunien ja muiden välttämättömyyksien lisäksi oransseja tulppaaneja.

Teki mieli alkaa heti tuulettaa ja siivota, valmistella asioita uutta kesää varten. En ollut ainoa kärsimätön, Jarno oli jo kiskonut raksahousut jalkaan ja käynyt tutkimassa miltä tuleva makuuhuoneemme näyttää talven jäljiltä (vastaus: yhtä keskeneräiseltä kuin syksyllä lähtiessämme). Mutta maltoimme mielemme ja menimme ensin aamukahville kuistin rappusille, se on paras mahdollinen paikka aloittaa päivä. Aurinko lämmitti jo puisia portaita. Katselimme koiria jotka kirmasivat puoliksi sulanneella pihalla ja kiipeilivät aurausvallien yli hangille. Naapuri oli ystävällisesti käynyt auraamassa pihatien, muuten olisimme saaneet kahlata sadan metrin matkan perille puolitoistametrisen kinoksen läpi.

Kun olimme edellisenä iltana saapuneet Kittilästä ja kantaneet laukut sisään, olimme ihan ensimmäiseksi poltelleet salviaa. Siitä on tullut täällä tapa, talo on yli satavuotias ja nurkkiin kertyy monenlaista. Kasuaalia noitailua, naurattaa ilmaisu jonka opin yhdeltä teistä. Kuljimme savuavan salvian kanssa hämärässä huoneesta huoneeseen, kiersimme ne nurkkia myöten, puhalsimme savua kaappeihin ja komeroihin. Pöllytimme ummehtuneen ilman ja pysähtyneen energian ulos, teimme tilaa uudelle.

Salvian polttamisen lomassa esitimme toiveita alkaneelle keväälle, tulevalle kesälle ja syksylle. Toivoimme pitkiä unia ja onnellisia päiviä, hyvää kahvia, remonttionnea, kaunista ja vähäsateista kesää. Voimia ryhtyä viikkoja kestävään talonmaalausurakkaan. Nokosia, uintireissuja, notkuvia viinimarjapensaita. Mahdollisuuksia tehdä täällä töitä, mahdollisuutta pitää täällä heinäkuussa muutaman viikon loma. Retkeä tai kahta vielä pohjoisemmaksi. Tuntui juovuttavalta sanoa ääneen kaiken mitä halusimme, kuin se olisi ollut jotain hurjaa, vähän vaarallista.

Ihan kaikkea emme sanoneet ääneen. Emme maininneet toiveita, joista luopuminen tekisi liian kipeää. Ne lepattivat ympärillämme kuin hämärässä välkehtivät perhoset, joita katsotaan ihan läheltä vain silloin kun on tarpeeksi vahva, tarpeeksi vakaa olo.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Postikortteja pohjoisesta

✖ PALLAS-YLLÄSTUNTURIN KANSALLISPUISTO, LAPPI

Pääsiäisterveiset Lapista! Olemme olleet täällä jo viikon ja olemme ilmeisesti ihan sekaisin päivissä, sillä meille valkeni juuri, että on tosiaan pääsiäinen. Olen tehnyt anteeksiantamattoman VIRHEEN ja unohtanut ostaa vuosittaisen suklaamunani, mutta kaupat ovat tiettävästi taas huomenna auki, joten pääsen korjaamaan tilanteen ennen kuin pyhät ovat ohi. Sitä odotellessa seuraa muutama nopea postikortti viime päivien roadtripin varrelta.

Ajoimme Aavasaksalta ensin Ylläkselle ja sieltä Olostunturille, josta teimme päiväretkiä Pallakselle. Sieltä pudottelimme Kittilän kautta takaisin Tornionjokilaaksoon. Harkitsimme hetken, että olisimmekin jatkaneet vielä syvemmälle pohjoiseen Kilpisjärvelle asti, sillä olen käynyt vuosia sitten Enontekiöllä ja haikaillut takaisin käsivarren jylhiin maisemiin siitä saakka, mutta hirsitalolla odottava remontti sai meidät kääntämään pakun kohti tuttua jokilaaksoa. Enontekiö odottakoon seuraavaa roadtripiä – ehkä kesällä tai ensi syksynä?

Lapissa näyttää tällä hetkellä surrealistiselta. Aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta, hetkittäin tarkenee jo nahkarotsissa sillä lämpötilat huitelevat päivisin yli kymmenessä asteessa. Tiet ovat sulat ja tunnelma lähes kesäinen, mutta kinokset alkavat heti tien vierestä ja lunta on tuntureilla vielä metrikaupalla. Ei mitään asiaa ilman suksia tai lumikenkiä.

Koirat ovat olleet supermielissään koko matkan: Luna on nauttinut tuntureista ja Juno hotellielämästä. Miten kaksi siskosta voivatkin olla niin erilaisia. 

Jarno ei tarvinnut suksia metsissä suhaamiseen – mäyräkoiravaljakko, vieno alamäki ja liukkaaksi tallottu polku riittivät pitämään vauhtia yllä.

Älkää sanoko mitään. Munkit ovat olennainen osa roadtrippailua. Raati on yksimielinen siitä, että parhaat munkit tähän mennessä ovat löytyneet Raattaman kylän Loimu-ravintolasta: itsetehdyt munkit olivat jättikokoiset ja tiiviit, ei mitään turhaa höttöä vaan täyttä tavaraa.

Välillä mietin, että miten nuo koirat ovatkin niin sopeutuvaisia ja tyytyväisiä. Ne vaan matkustavat mukana ja luottavat siihen, että pidämme niistä huolta.

Mikään valokuva ei valitettavasti onnistu taltioimaan sitä tunnelmaa kun ajelee täällä tuntureiden keskellä. Hulluimmillaan niitä kohoaa kaikkialla horisontissa.

Parasta matkaseuraa: mies, Juno-mäyräkoira ja Luna-niminen lepakko.

Autton kauppa on ehta kyläkauppa Raattamassa, tunnelma on autenttinen ja poroa löytyy kaikissa muodoissaan. Ne voitokkaat munkit löytyvät kaupan yhteydessä toimivasta ravintolasta.

Rajasin pridepakun kuvan laitaan, koska se on Kittilän mutaisten hiekkateiden jäljiltä niin rapainen, että sen värikkäät raidat ovat muuttuneet ruskeanharmaiksi. Hurmaavaa. Emme suostu pesemään sitä ennen kuin pahimmat kurakelit ovat ohi. 

Kirjoitan tätä hirsitalon pirtissä isoäidin vanhalla puusohvalla, koirat nukkuen jaloissa. Lämmitin hurisee nurkassa, naapurihuoneesta kuuluu raaputusta kun Jarno rapsuttelee kalkkimaalia hirsiseinistä. Ulkona on vielä valoisaa, vaikka kello on melkein yhdeksän illalla. Nautitaan pääsiäisestä, kaikki tavallamme, siellä ja täällä.

PS. Instagramistakin löytyy Lappi-kuulumisia Storyn puolelta, kurkatkaa myös kohokohtien Lappi-kansiot.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Huoltoasemamunkkeja ja matkantekoa

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Kevään kenties odotetuin päivä koitti vihdoin eilen, kun käänsimme pakun kohti Lappia. Talvi on taittunut kevääksi maan pohjoisimmissakin kolkissa ja pääsemme vihdoin ottamaan hirstitaloprojektimme talviteloilta. Sitä ennen tosin suuntaamme vielä pohjoisemmaksi: vietämme ensin Ylläksellä pari päivää, sen jälkeen suuntaamme vielä Olostunturille ja vierailemme Pallaksellakin. Sieltä pudottelemme ensi viikon puolella takaisin Tornionjokilaaksoon, jossa loppukuu käytännössä meneekin puuhastellen talon parissa. Ah tätä on odotettu niin pitkään ja hartaasti!

Koirat ovat erottamaton osa pakuelämää. Toinen matkustaa vilttiin kääriytyneenä keskipenkillä, toinen jaloissa olevassa pedissä, jota kutsumme Comfort Deluxe -hyttiluokaksi. Se toinen on Scenic View Seat.

Kuva sisältää vihjeen siitä millä perusteilla valitsemme taukopaikkamme. Äänekoskella on ihana huoltoasema, jossa on itsetehtyjen munkkirinkilöiden lisäksi näköalaterassi ja pieni kirppis. 

Munkkirinkilä naisen tiellä pitää (vaikka naisen kyllä pitäisi terveyssyistä vältellä vehnää ja sokeria). Myös: kevään ensimmäinen terassihetki. Pienet lumikinokset eivät haittaa.

Orastava auringonlaskuspektaakkeli jossain päin Suomea. Jarnolla menossa 10 tunnin ajomatkan ehkä viides tai kuudes kahvi. 

Perillä Tornionjokilaaksossa! Meitä odotti äidin valmiiksi pedattu vierassänky sekä keittiön pöydälle jätetty itsepyydetty ja savustettu kala. Tämä on vain nopea yön yli -pysähdys, joten kytkemme oman talon vedet ja lämmöt päälle vasta ensi viikolla palatessamme näihin maisemiin. Tänään jatkamme matkaa kohti Yllästä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Talvipäivänseisaus

Eilen oli vuoden pimein päivä. Sen huomasi. Kotona tuntui, ettei päivä valjennut ollenkaan: ohut valo ritisi tovin taivaanrannassa, kunnes katosi kokonaan ja sininen hämärä nielaisi kaupungin. Piti sytyttää kaikki mahdolliset valot, että löysin mustat vaatteeni makuuhuoneen lattialta. Väsymykselläkin saattoi olla osuutta asiaan. Joululoma ei tule päivääkään liian aikaisin.

Kuvat ovat Lapista viime jouluna.

Luin illalla viimeiseksi Hesarista hienon jutun Nuorgamista kaamoksen keskellä. Nuorgam on Suomen pohjoisin ja siten myös pimein paikka, jossa aurinko ei nouse lähes kahteen kuukauteen. Kaamos on alkanut siellä marraskuun lopussa ja jatkuu vielä tammikuun 17. päivään. Mikko Suutarisen ottamat valokuvat ovat upeat ja juttu muutenkin mielenkiintoinen: toisille kaamos on vuoden taianomaisin aika eivätkä he olisi missään muualla mieluummin.

Kaamoksessa on aina ollut minusta kauneutta. Huimaa ajatus pimeästä maasta, jota lumi ja revontulet valaisevat. Teorian tasolla olen ymmärtänyt kyllä miksi pohjoisessa syntynyt äitini rakastaa Lappia niin paljon. Silti tulin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että toiset tosiaan nauttivat tästä pimeästä ajasta, ottavat sen vastaan ilolla. Minut se uuvuttaa ja nujertaa. Asun yli tuhat kilometria etelämpänä kuin nuorgamilaiset ja silti tuntuu, että olen talvikuukausina vain puolikas ihminen, tämmönen helvetin kärttyinen varjo.

Ehkä tuntuisi toisenlaiselta, jos kaamoksen aikaan ei tarvitsisi painaa pitkiä työpäiviä ja selviytyä vuoden kiireisimmistä viikoista. Jos voisi vaan antautua pimeyden hitaaseen rytmiin, antaa itselleen luvan levätä ja nukkua aina kun nukuttaa. Jos voisi liikkua ulkona päivän vähinä valoisina hetkinä, tai tehdä kuten äitini: herätä aamuisin hiihtämään kohti päivänvaloa, horisontissa kajastavaa kapeaa valokiilaa.

Äitini asui vähän ennen syntymääni Nuorgamin naapurissa, opetti Utsjoen kirkonkylällä kieliä saamelaisille ja suomalaisille lapsille. Kysyin joskus järkyttyneenä miksi nuori opettaja muuttaisi sellaiseen paikkaan. Lapin hulluus teettää kuulemma sellaista.

Lapin hulluus on ilmeisesti periytyvää ja iän myötä aktivoituvaa sorttia, sillä myönnän: olen ajatellut Lappia viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Jopa Nuorgam ja muutkin Tenojoen rannan rajakylät ovat alkaneet nyt kiehtoa. Lapin hulluus taitaa olla myös tarttuvaa, sillä en ole parisuhteessani ainoa, jota pohjoinen kutsuu. Onneksi! Olisi epäkäytännöllistä, jos sinne hinkuaisi vain meistä toinen.

Olen itseasiassa käynyt Nuorgamissa kerran, mutta siitä muistan melko vähän – olin vasta kahdeksan kuukautta vanha enkä erityisen kiinnostunut tiuhaan tahtiin vaihtelevasta maantieteellisestä sijainnistani. Sudeettisaksalainen isäni oli siellä silloin jo toista kertaa. Ensimmäisellä visiitillään hän oli epäillyt joutuneensa maailman reunalle, toisella kerralla kalasti jo tyytyväisenä Tenojoessa.

Joskus mietin sitä ensimmäistä matkaa. Vanhempani eivät vielä olleet yhdessä, mutta isäni oli ilmeisesti päättänyt, että niin kävisi. Hän oli ajanut Saksasta Lappiin, pysähtynyt pieneen kylään, josta äitini oli kotoisin, ja löytänyt naapureilta kyselemällä oikean talon. Isoäiti oli mahtanut olla pihallaan seisovasta kaksimetrisestä saksalaisesta ihmeissään, mutta oli saanut kielimuurista huolimatta selvitettyä, että tytär oli muuttanut Utsjoelle ja edessä olisi vielä tuntien matka kohti tuota Suomen pohjoisinta kolkkaa.

Loput tarinasta on ilmeisesti historiaa, sillä seuraavalla Utsjoen matkalla minä olin jo olemassa, tyytyväinen pikkutyyppi, joka oli tottunut nukkumaan ympäri maailmaa reissaavien vanhempiensa rintarepussa. Äiti sai samoilla Fjällräveneissään, isä kalastaa. Yövyimme Tenojoen rannalla valkoisessa teltassa – yksityiskohta, jota en muistaisi, ellei siitä olisi olemassa valokuva.

Toinen yksityiskohta henkilöhistoriani varrelta: viimeisimmän muuttoni yhteydessä huomasin, että minulla on fiktiivinen linkki Utsjokeen. Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan olen ulkomailla tapahtuneen syntymäni jälkeen ollut seuraavan kymmenen vuoden ajan kirjoilla Utsjoella. Se on vain virhe Matrixissa, sillä muutin toiselle puolelle palloa sen jälkeen kun synnyin Ruotsissa ja tulin pysyvästi Suomeen vasta vuosikymmen myöhemmin.

Muita kiintoisia yksityiskohtia. Utsjoella asuu suunnilleen saman verran suomalaisia ja saamelaisia. Paikkakunnalla on myös inarinsaamelainen nimi, joka tarkoittaa pientä jokea, mutta paikallinen, pohjoissaamelainen nimi on Ohcejohka eikä kukaan tiedä mitä se merkitsee. Luin jostain, että kielentutkijat ovat päätelleet sen palautuvan johonkin kauan sitten hävinneeseen kieleen, joka ei ole saamea ollenkaan.

Asioita, joiden ajatteleminen aiheuttaa huimausta: kahden kuukauden kaamos, revontulet, kuolleet kielet. Tenojoella kalastava kaksimetrinen saksalainen. Se rämän näköinen auto, jolla vanhempani ajelivat pitkin jyrkkiä tunturiteitä. Riekot, nuo surrealistiset lappilaiset linnut, jotka vaihtavat talven tullen värinsä valkoiseksi ja maastoutuvat lumeen. Valtatie 4, joka alkaa Helsingin Esplanadilta ja päättyy Utsjoelle 1295 kilometriä pohjoiseen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suomi 101

Olimme syyskuussa Lapissa ystäviemme kanssa, suvun talossa, josta teemme pikkuhiljaa omamme. Lämmitimme saunaa, kannoimme sinne saaveissa vettä, poltimme puuroskia valurautapadassa. Pimeän tullen seisoimme pihalla katsomassa upeimpia revontulia, joita olin koskaan nähnyt. Tai no, minä ja ranskalainen ystävämme seisoimme, Mikko ja Jarno kurkkivat näytöstä saunan ikkunasta ja kävivät välillä kantamassa lisää roskia keskellä pihaa ritisevään pataan. Koiria eivät taivaalla tanssivat valot tai kynttilälyhdyin valaistu puusauna kiinnostaneet, ne nukkuivat pirtissä kääriytyneenä peittoon.

Tekee hyvää kerran vuodessa ajatella niitä, jotka ovat mahdollistaneet meille kaiken mitä meillä nyt on. Kaksikymppinen isoisäni oli yksi heistä, jotka taistelivat itsenäisen Suomen puolesta. Oli hiuskarvan varassa, että äitiäni tai minua ei koskaan ollut. Isoisäni oli juuri nähnyt pikkuveljensä kuolevan, kun häneenkin osui: hänet ammuttiin piikkilanka-aitaan, jonka yli hän oli kiipeämässä. Kolme luotia lävistivät hänet ja hän olisi varmasti vuotanut kuiviin, ellei olisi ollut talvi ja kolmenkymmenen asteen pakkanen. Hän oli roikkunut aidassa vuorokauden, kun hänet löydettiin ja kannettiin ruumiskasaan. Siellä vasta joku huomasi, että suun seutu oli sula – hän eli vielä. Isoisä makasi viikkoja sairaalassa muistamatta nimeään tai mistä oli kotoisin, tuntolevy oli kadonnut taisteluissa. Hänet vietiin kolme kertaa kuolemantupaan, ruumishuoneen viereiseen tilaan jonne kuolevat kuljetettiin, ja kolme kertaa hän tuli sieltä hengissä takaisin. Lopulta hän muisti isänsä nimen. Toipilaana hän tapasi sotalotan, tytön, josta tuli minun isoäitini.

Minun maailmani kaksikymppisenä oli kovin toisenlainen ja olen siitä ikionnellinen. On yhä paljon paikkoja, joissa mikään tästä ei ole itsestäänselvää. Että kaikki saavat äänestää, kaikki pääsevät kouluun. Että enimmäkseen saamme valita millaista elämää haluamme elää ja kenen kanssa jaamme sen. Että enimmäkseen olemme turvassa ja saamme ilmaista itseämme juuri sillä tavoin kuin tahdomme. Paljon on vielä parannettavaa, mutta se ei tarkoita, ettei voi olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on jo saavutettu.

Onnea 101-vuotias Suomi!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Pysäytyskuvia

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Olemme viettäneet taas viime päivät vanhassa hirsitalossa, josta on viimeisen puolen vuoden aikana tullut toinen kotimme. Olemme raivanneet ja tyhjentäneet, käyneet läpi kaappeja ja koluneet nurkkia, aloittaneet talon kunnostuksen, tajunneet lopullisesti että siinä on tekemistä loppuelämäksi. Valmista ei tule koskaan, siksipä ei kannata kauheasti kiiruhtaa. Tekemisen lomassa on vietetty aikaa Lappi-lomalle saapuneiden ystävien kanssa, tehty ruokaa ja nukuttu pitkiä yöunia, sellaisia joista on voinut viime viikkoina vain haaveilla.

Raivausvaihe oli välttämätön, täällä oli varaston tehtävää toimittaneita huoneita, joihin mahtui hädin tuskin astumaan sisään. Vasta huoneiden tyhjentyessä alkoi paljastua missä kunnossa ne olivat kaikkien tavaroiden alla. Tuli positiivisia yllätyksiä, kuten se, että talon alkuperäinen yli satavuotias lankkulattia oli paljon paremmassa kunnossa kuin kuvittelimme. Huono (joskaan ei yllättävä) uutinen oli, että perimmäisten huoneiden ikkunat karmeineen ovat kiireellisen kunnostuksen tai jopa vaihdon tarpeessa. Viime kuukausien aikana on vietetty hetki jos toinenkin laatien tehtävälistoja ja pohtien mitkä asiat ovat akuuteimmat, missä järjestyksessä ne kannattaa tehdä ja mitä vaihtoehtoja niiden toteuttamiseen on. Onneksi meillä on apunamme perhepiiriin kuuluva ammattilainen, joka tuo tullessaan niin neuvoja kuin itse kalastamaansa ja savustamaansa siikaa. Joskus muutakin: kun saavuimme viimeksi kymmenen tunnin ajomatkan jälkeen puolen yön maissa perille, talomme keittiöön oli tuotu kattilallinen hirvikeittoa odottamaan meitä.

Välillä käy sääliksi tämä vanha talo, joka on uinunut ylväässä hiljaisuudessaan aavistamatta lainkaan mikä hyökytys sitä odottaa. Ennen meitä talo seisoi vuosia tyhjänä ja kylmänä, nyt täällä rytisee ja ryskyy niin että hirret natisevat. Mietin onko talo mielissään siitä, että täällä on vihdoin taas elämää vai ikävöikö rauhaansa, hiljaa rapistuvaa koskemattomuuttaan? Puhun sille, silittelen sen seiniä, sytytän kynttilöitä ja annan niiden tuoksun täyttää ummehtuneet huoneet. Järjestelen tavaroita, siirrän kalusteita ja esineitä uusiin paikkoihin, sijoitan joukkoon omiamme, asioita jotka olemme tuoneet mukanamme. Kahvikuppeja, kirjoja, vanhoja haarukoita.

Puhaltelen nurkkiin kauneutta kuin tulta hiillokseen, ensin savuaa, sitten leimahtaa eikä se lopulta liity minuun mitenkään. Valonjuovat halkovat lattiaa, kulta värjää kuluneet pinnat ja minä katselen lumoutuneena, otan kuvia, vaikka Jarno huutaa pihalta, että karkurivasikka on ottanut taas hatkat laitumelta.

Koirat ovat ottaneet talon omakseen kuten vain koirat voivat ottaa. Vierashuoneen sängyt ovat heidän, peitot ovat heidän, lattialle unohtunut lakanapyykki on sekin siinä heitä varten. Juno-koira on ottanut haltuun myös isoisoisäni tekemän puusohvan ja sen patjan päälle pedatun viltin, jonka isoäitini on kutonut. Luna riehuu pitkin pirttiä pehmoporon kanssa, ostin sen eurolla Ylitornion kierrätyskeskuksesta ja siitä on otettu ilo irti ihan koko rahan edestä.

Koirien läsnäolo tekee talosta täyden, eläimillä ja lapsilla on sillä tapaa sama vaikutus. Aina jostain kuuluu tuhinaa, tassujen tuttu rapina tai vaativa narina silloin kun mitäänymmärtämätön palvelusväki ei hoksaa, että iltasafkan aika lähestyy. Öisin koirat nukkuvat iglussaan sänkymme vieressä, joskus herään aamuisin sängyn reunalla kurkkivaan kuonoon, kun joku tahtoo viereen. Jos huolii sen kainaloon, perässä tulee toinenkin. Sisaruskateus on läsnä kaikessa.

Nämä kuvat eivät paljasta vielä paljoakaan, kerro koko totuutta kostuneista pinkopahveista tai lysähtäneestä kuistista, ulkoseinistä, joista maali varisee hiljalleen. Dokumentaatiolla on oma arvonsa, sitä varten on muita kuvia. Nämä ruudut ovat vain pysäytyskuvia hetkistä ja huoneista, kauneudesta, jonka näen talossa. Sen esineissä ja väreissä, valon hitaissa liikkeissä.

Täältä ei tee mieli lähteä ollenkaan. Ajatuskin tuntuu absurdilta. Juuri kun on asettunut poissaolon jälkeen taas taloksi ja tottunut sen rytmiin, pitäisi pakata kassit ja koirat takaisin autoon ja suunnata etelään. Juurihan kaivoimme kaapista lempikahvimukimme ja petasimme sänkyyn puhtaat lakanat, saimme pirtin lämpimäksi. Nostimme kuistilta Luna-koiran kepit ulos ja lämmitimme loppusyksyn kohmettaman saunan sihiseväksi ja kuumaksi.

Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

PS. Kaikki jutut täältä pohjoisesta löytyvät Lappi-tunnisteen alta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kuumia päiviä pohjoisessa

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä jokivarresta! Kuten kaikkialla muuallakin, täällä on läkähdyttävän kuumaa, ollut jo tovin. Olen ruskettunut, vaikka olen pysytellyt enimmäkseen varjossa. Talviturkinkin olen heittänyt, uinut jopa useamman kerran. Siis minä, vilukissa, joka viimeksi uin näissä pohjoisen viileissä vesissä kun olin viisitoistavuotias. Helle ajaa ihmisen kaikenlaiseen hullutteluun. Koirat torkkuvat pihalla, päivät ovat pitkät ja venyvät. Aurinko lämmittää iltaan asti, kymmeneltäkin on vielä hiki.

On ollut tarkoitus näiden viikkojen aikana edistää talon kunnostustöitä, mutta kolmenkymmenenkahden asteen helteessä on vähän vaikea motivoida itsensä purkamaan pinkopahveja huoneissa, joiden ikkunat ovat niin lahot, ettei niitä saa auki. Ilma seisoo sakeana, pöly kieppuu valoa vasten. Kaikki vaatteet ovat liikaa, vasara liukuu hikisissä kämmenissä. Päätimme, että parempi ottaa nyt ihan hissuksiin, katsella ja suunnitella. Tehdä pieniä ja sopivankokoisia asioita, ja tarttua niihin isoihin sitten kun uuvuttavin kuumuus on ohi.

On ollut myös tarkoitus purkaa kevään mittaan otettuja kuvia hirsitaloprojektimme ensimmäisistä päivistä, mutta on ollut niin kuuma, etten ole jaksanut sitäkään. Istua nyt tällä säällä pirtin pöydän äärellä penkomassa kovalevyä ja muistelemassa hetkiä kun huhkimme villapaidoissamme 15-tuntisia työpäiviä talon tyhjentämiseksi tarpeettomasta tavarasta? Ei kiitos, palataan niihin tunnelmiin kun vähän viilenee ja villapaidat alkavat taas kiinnostaa. On yö ja kirjoitan tätä paraikaa pelkissä pikkuhousuissa.

Helteeseen tottuu, alkaa elää sen raukeassa rytmissä. Päivät kuluvat varjopaikkoja etsien, vesimelonia ja mansikoita syöden. kaikki on tehtävä hitaasti. Kun mihinkään muuhun ei pysty, lähdemme rannalle: joen varrella tuulee edes vähän.

Iltaisin tekee mieli valvoa pitkään, koska silloin ei ihan yhtä tukahduttavan kuuma. Selaamme lehtiä, puuhastelemme, availemme laatikoita. Katsomme leffoja, joihin emme jaksa keskittyä, kaadamme viinilaseja, joita emme jaksa juoda loppuun. Ihot ovat nahkeat eikä sänky houkuta, sitäpaitsi lusikassa nukkumista on vältettävä kaikin keinoin. Onneksi toimme kotoa tänne vanhan superleveän sänkymme, joka lähti pois uuden tieltä viime keväänä.

Aamuisin herää ensimmäisen kerran kuuden maissa siihen, että joku helvetin lintu pojottaa hereillä ja huutelee ikkunan alla asioitaan. Ja siihen, että on kuuma, vaikka pirtin ikkunat ovat auki ja pimennysverhot kiinni, eikä mistään tule viiruakaan valoa. Kahdeksaan mennessä voi luovuttaa ja nousta keittämään kahvia – muutkin linnut ovat heränneet eikä nukkumisesta tule muutenkaan enää mitään. Lämpö työntyy hirsitalon hengittävien seinien läpi, ikkunoista, ovien alta, tiivistyy iholle kosteudeksi, joka valuu pitkin kylkiä. Nukumme ilman peittoa pelkillä pussilakanoilla, silti ne on aamuun mennessä potkittu lattialle.

Rakastan lämpöä. Tukaliksi yltyneistä lämpötiloista huolimatta olen iloinnut näistä päivistä ja nauttinut joka solullani 23-asteisesta Tornionjoesta ja kuumista illoista, kun ulkona on saanut heilua pikkutunneille asti hellemekossa. Samaan aikaan huolestuttaa: jääkö meiltä nyt näkemättä jotain tärkeää? Keskitymmekö vääriin asioihin, kuten kaupoista loppuunmyytyihin tuulettimiin ja viilentäviin smoothieohjeisiin, kun pitäisi miettiä mistä tämä helleaalto kertoo? Ristiriidat repivät auringon lasta, itsekkäästi en tahtoisi luopua tästä trooppisesta lämmöstä, mutta samaan aikaan en halua, että planeettamme kiehuu yhtään enempää. En tiedä mitä tekisin, joten keskityn mehiläisiin: kokoan niille vanhoihin ruukkuihin niittykukkia ja levitän niitä pitkin pihaa, jätän nurmikon ajamatta että apilat saisivat kasvaa, sirottelen sinne sun tänne pieniin vateihin sekoitettua sokerivettä. Ilahdun jokaisesta villeihin kimppuihini eksyneestä mehiläisestä, tänään niitä oli kaksi ja juttelin niille kaikenlaista. Toivon, että mies tuntee minut jo tarpeeksi hyvin ollakseen kuin ei olisikaan.

Mehiläistarjoilun ohessa olemme tehneet kaikkea muutakin pientä ja keskikokoista. Penkoneet vinttiä ja tutkineet pihapiiriä, jossa koluttavia nurkkia riittää: on vanha lato, navetta ja riihi (tallista ei ole enää kuin luhistuneet laudat jäljellä). Keitelleet uusia perunoita, seuranneet viinimarjojen kypsymistä. Tyhjentäneet vuosia varaston virkaa toimittaneen saunan ja vihkineet sen takaisin käyttöön, mistä uskon saunan olevan yhtä mielissään kuin me. Viettäneet aikaa ja vetelehtineet, mutta aika vähän – olin ajatellut että täällä ehtisin vain lojua viltin päällä ja lukea kirjoja, mutta en sitten kuitenkaan ole malttanut kauheasti olla paikoillani, kun on niin paljon kaikkea. Retki hillasuolle oli tietysti urotekojen uroteko, olen vieläkin ylpeä meistä ja syön tyytyväisenä itsetekemääni hilloa joka päivä.

Olemme uittaneet koiria, jolla tarkoitan, että Luna-koira ui ja Juno-koira kahisee kaislikossa kuin rantakäärme, maistelee lehmänsontaa ja kirmaa hiekalla kärpästen perässä. Mitä näitä nyt on, asioita joilla neropattikoira voi tehdä omistajansa ylpeäksi. Hyvä, että molemmat koirat nauttivat rannasta omalla tavallaan. Ainoa asia, jota Luna rakastaa enemmän kuin vettä, on kepit – ja mikä riemu syntyy siitä, kun nämä yhdistetään! Arviolta kolmannes päivistämme on kulunut heitellen keppejä jokeen. Eli Lunan mielestä ei ollenkaan tarpeeksi paljon.

Olemme toki henganneet myös isolla kirkolla. Marketissa tutkimassa porolaareja, rautakaupassa, sekatavarakaupasta josta saa ämpäreitä, halpoja porakoneita, päiväpeittoja ja hyttysmyrkkyä. Tänään vierailimme kirkonkylän kierrätyskeskuksessa ja ostimme työhaalarin, sillä ennen kuin täällä pääsee käsiksi varsinaisiin pihatöihin, pitää raivata puskakaupalla aikuisen ihmisen korkuisia nokkospuskia ja etsiä se piha niiden alta. Haalistunut maastokuvioillinen haalari maksoi euron, oli mielestämme kohtuuhintainen. Emme ole ajatelleet vielä testata sitä, syssymmällä sitten. Nyt istutaan kuistin portailla, syödään kypsiä persikoita niin että mehu valuu suupieliä pitkin ja ihmetellään tätä kaikkea.

Elämä on solahtanut täällä omiin uomiinsa. Kalenterin sijaan aurinko määrittelee rytmin. Lapin luonto, joka tavallisesti kohisee ympärillä, on kuumuuden takia tavallista hiljaisempi, vai onko siitä vain niin kauan etten enää muista millaista täällä on kesäisin? Mutta illan tullen eläimet heräävät, kuulen niiden risahdukset metsän reunassa. Yksi ilta näin kun kettu jolkotteli pellon poikki, sillä ei ollut kiire mihinkään. Toisena iltana pihan yli porhalsi pöllö.

Olen tänään ajatellut asioita kuten kannonjyrsintää, talon maalipinnan hiekkapuhaltamista ja sitä kuinka iso homma olisi purkaa romahduspisteessä oleva lato ja siirtää sen tilalle hirrestä rakennettu riihi. En ole peseytynyt yli viikkoon muualla kuin joessa tai saunassa. En tiedä missä meikkipussini on. Olen hukannut höyläni ja olen kaikkialta ihanan pörheä. On vaikeuksia muistaa viikonpäivää, kellonaika ei kiinnosta pätkääkään. Arkeemme liittyvät asiat, kuten palaverit, kirjanpito tai Helsingin kodissa alkava remontti tuntuvat tällä hetkellä todella kaukaisilta.

Meillä on käynyt myös ensimmäiset kesävieraat! Se on saavutus ottaen huomioon, että talo sijaitsee todella kaukana kaikesta, melkein tuhannen kilometrin päässä omasta arjestamme. Helsingissä asuva veljeni ajoi tänne ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Seuraavaksi vierashuoneeseen muutti niinikään Helsingistä Lapin-kiertueelle lähtenyt ystävä, jonka haimme Rovaniemeltä. Ja kun hän lähti, tuli tilalle seuraava, pikkuserkku joka tuntuu enemmän sisarukselta kuin kaukaiselta sukulaiselta. Hän pääsi ihan bussilla melkein perille, kävimme noukkimassa hänet valtatien varrelta bussipysäkiltä ja lähdimme tietysti heti Ruotsiin ruokaostoksille, koska mitä muutakaan täällä tehdään, kun tulee kesävieraita?

Ja toki minulla on täällä muutama vanha ystävä, hekin ovat muuttaneet muualle jo kauan sitten, mutta palaavat kesäisin pohjoiseen lomanviettoon. Niinpä mekin näemme nyt täällä Helsingin kotien ja kahviloiden sijaan, vaikka he eivät olleet aluksi uskoa silmiään: minä näillä leveysasteilla, kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun yritin pysyä pohjoisesta mahdollisimman kaukana. Mutta sellaista se on, asiat muuttuvat ja kun ne muuttuvat, se voi tapahtua nopeammin kuin kukaan olisi arvannut. Ehkä asiat ovat kypsyneet minussa jossain niin syvällä, etten ole itsekään sitä huomannut kuin vasta nyt.

Heinäkuu on mennyt aika lailla lomaillessa, vaikka ei meillä yrittäjinä mitään virallista lomaa olekaan. Sähköposteja on täytynyt pitää (sivu)silmällä, muutamia projekteja edistää. Ja toki tämä blogi on päivittynyt puolilomalaisen laiskaan tahtiin. Se lähtee kiihtymään kohti loppukesää, mutta nämä dediksettömät viikot ovat olleet ihania ja tarpeellisia. On tehnyt hyvää, että aika on kulunut enimmäkseen ihan muualla kuin tietokoneen äärellä. Täytyy vaan toivoa, että lämmön sulattamat aivot heräävät sitten kun työt käynnistyvät kunnolla.

Pian tämä pieneltä ikuisuudelta tuntunut Lappi-loma loppuu ja palaamme ainakin hetkeksi arkeen, mutta ei ihan vielä. Vielä muutamia kuumia aamuja ja hikisiä öitä, heräämistä lintuihin ja kärpäsiin, kahvintuoksu vanhan talon keittiössä. Haluan pitää kiinni tästä kaikesta niin kauan kuin sitä vielä jatkuu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Helleaalto Lapissa

TORNIONJOKI, ÖVERTORNEÅ, RUOTSI

Kiitos kaikille hullua hirsitalohankettamme kommentoineille ja tsemppiä toivottaneille! Sitä varmasti tarvitaan. Ihanaa muutenkin kuulla, että pohjoinen projektimme kiinnostaa. Hirsitalojutut jatkuvat tuota pikaa, mutta sitä ennen muutama kuva rantaretkeltä. Lapissa on nimittäin käynnissä ennennäkemätön helleaalto ja lämpömittari on kivunnut jopa 32 asteeseen. Kukaan ei muista milloin näillä leveysasteilla olisi ollut niin kuumaa, ei varmaan vuosikymmeniin.

Koko Tornionjokilaakso on ihan sekaisin – lehmät makaavat niityillä kyljellään ja jaksavat just ja just huiskuttaa kärpäsiä hännillään, metsästyskoirille on tuotu pihoille tuulettimia. Ihmiset lilluvat Tornionjoessa viilennyksen toivossa, mutta jokikaan ei ole enää kovin kylmä. Nämä kuvat ovat joen keskellä sijaitsevalta saarelta Suomen ja Ruotsin välissä: tuo jumalainen hiekkaranta kuuluu virallisesti Övertorneåån eli Ruotsin puolen Ylitornioon.

Takana häämöttävä kaarisilta yhdistää Suomen ja Ruotsin. Teininä pyöräilin sillan yli harva se viikko, sillä Ruotsin puolella asui ystäviä. Saaren kohdalla oli silloin vielä rajavartiosto, nyt tullirakennuksessa on kahvila. Kukaan ei myöskään käy enää Ruotsin puolella voiostoksilla, nykyään sieltä haetaan halvempaa viiniä ja hyttyskarkottimien täyttötyynyjä, joita ei enää myydä Suomessa. Eipä niitä tällä hetkellä tarvitakaan, hyttysetkin ovat helteen uuvuttamia eivätkä jaksa kiusata ketään.

Saaren kauneimmat hiekat ovat pienen kahlaamisen päässä. Ei haittaa, vettä on rannassa vain nilkkoihin ja kirkkaasta vedestä voi bongailla ahvenia ja pieniä kalaparvia. Vesi on tällä hetkellä niin matalalla, että koko joen yli voi kahlata kastelematta napaansa. Naurattaa, että sen kerran kun olisi hellehiessään valmis sukeltamaan jokeen nutturaansa myöten, se ei onnistu! Mutta en valita, tämä on onnea, harvinaista herkkua johon tekisi mieli tottua.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vanha hirsitalo Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO

Muistatteko viime vuosina syttyneet mökkihaaveeni? Että olisi joku paikka, jonne pääsisi pakenemaan arkea ja kaupungin katkuja. Mieluiten oma, jotta sen saisi laittaa kauniiksi, omalle perheelle sopivaksi, sellaiseksi että siellä voisi viihtyä pidempiäkin aikoja. On kummallista kuinka asioilla on toisinaan tapana järjestyä ihan itsestään, varsinkin sen jälkeen kun uskaltaa puhua niistä ääneen.

Vietimme viime joulun kotiseuduillani Lapissa ja kävimme samalla suvun vanhassa hirsitalossa, joka on ollut viime vuosina tyhjillään sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois. Häntä ennen siellä asui isoenoni, sitä ennen koko meidän suku 1800-luvun lopulta saakka. Meidän sukuhaara on asuttanut talon toista puolikasta, toinen puolisko on pikkuserkkujen hallussa ja ollut tyhjillään jo viisikymmentä vuotta. Talo jaettiin kahtia isoisoisäni aikana: oviaukot pistettiin umpeen talon keskeltä ja toiseen päätyyn rakennettiin uusi kuisti ja ulko-ovi.

Taloon pääseminen ei onnistunut ihan ensimmäisellä yrityksellä. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, ovi oli jäätynyt kiinni eikä piitannut yhtään lukkosulasta, jonka äiti kaivoi taskustaan. Palasimme seuraavana päivänä paikalle lämmittimen kanssa: minä valaisin taskulampulla pilkkopimeää joulukuista päivää, Jarno puhalsi talvenkohmettamaan oveen kuumaa ilmaa ja kymmenessä minuutissa se oli vihdoin auki.

Kiertelimme kylmässä talossa, sen tavaroiden täyttämissä huoneissa, joissa tuoksui puu ja pöly ja vanhojen kirjojen ummehtunut muste. Suvun miesten tekemissä kaapeissa oli isoenon sotamitalit, veljien kirjeet rintamalta ja isoisovanhempien häälahjaksi saatu posliiniastiasto. Piirongin päällä vakavailmeisiä valokuvia, seinillä ryijyt, joita isoäitini ja hänen siskonsa olivat kutoneet. Kipusimme vintille, sen oven eteen oli satanut vähän lunta kuistin seinälautojen läpi. Oven takana odotti vuosikymmeniä samanlaisena seissyt hämärä ja päätyikkunasta valuva valo.

Olin käynyt talossa edellisen kerran seitsemän vuotta aiemmin ja tuntui, ettei sen jälkeen mikään ollut muuttunut tai liikkunut.

Talo on minulle tuttuakin tutumpi, vietin siellä teinivuosinani paljon aikaa. Kun sodassa haavoittunut isoenoni vielä eli, kävimme äidin kanssa häntä auttamassa, laittamassa ruokaa, pitämässä seuraa ja siivoamassa. Tykkäsin pirtin leveistä narisevista lattialankuista, keittiön ikkunan alla rehottavasta syreenistä ja vintistä, jonne ei olisi saanut mennä, mutta menin silti. Haaveilin silloin taidemaalarin urasta ja kaavailin, että harjakattoisesta vintistä päätyikkunoineen tulisi täydellinen ateljee.

Toisina keväinä Tornionjoen tulva nousi tavallista ylemmäs ja yhdistyi läheiseen lahteen yhdeksi raamatulliseksi vedenpaisumukseksi, joka saartoi talon. Rantaa pitkin pujotteleva kapea ajotie jäi tulvan alle eikä talolle päässyt autolla tai jalan – ainoa vaihtoehto oli kuljettaa kauppakassi perille veden yli. Toimitin tehtävää mielelläni, sillä tykkäsin soutaa ja liikuskelin usein veneellä. Matkalla nousi kerran ukkosmyrsky ja alkoi sataa kaatamalla. Olin jo läpimärkä, joten sidoin veneen köydellä kiinni tieviittaan ja hyppäsin vaatteineni uimaan, asfalttitie tuntui veden alla. Kananmunakennot ja paperipussiin pakatut tomaatit kastuivat kauppakassissa, joka odotti veneessä, mutta isoeno ei ollut moksiskaan kun pääsin lopulta perille.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti kahdeksantoista vuotta sitten.

Taloon liittyy paljon tarinoita. Surullisia, kuten sotavuosien evakkotaival, tai se kerta vuonna 1918, kun taloon saapui iltamyöhäsellä väsynyt kulkumies, joka pyysi huikopalaa ja yöpaikkaa. Hänet toivotettiin tervetulleeksi eikä kukaan aavistanut, että hän toisi mukanaan lavantaudin. Se vei hautaan niin kulkumiehen kuin talon iäkkään isännän ja hänen opettajaksi vastikään valmistuneen tyttärensä, joka oli juuri saanut tiedon ensimmäisestä työpaikastaan.

Ja onnellisia tarinoita, niin kuin tämä: 1870-luvulla jokivarressa vietiin joutokarja Tornionjoen saariin laiduntamaan, aitoja ei tarvittu. Syksyn tullen lampaat haettiin mantereelle, laumat sekoittuivat ja jokainen talo kävi hakemassa omat lampaansa. Tämän talon pihalle tuli naapurikylän tyttö hakemaan omiaan. Talon nuori isäntä jutteli tytön kanssa pihalla ja sanoi tämän lähdettyä: tuon tytön kanssa puhun toistekin. Näin kävi ja pian lampaanhakija tuli nuorikkona taloon, kapioineen kuten tapa oli. Hänen tuomanaan taloon tuli pehmeän mustapintainen suuri kaappi, sydänkaiverruksin koristeltu. Tämä nuori isäntä oli sama, joka kuoli vanhana miehenä lavantautiin. Minä olen hänen pojantyttärentyttärentyttärensä. Kaappi seisoo pirtissä yhä.

Isoenoni kasvatti hevosia. Silloin kun me tulimme Australiasta Lappiin lomalle ja jäimme sille tielle, hän oli jo vanha eikä niitä enää ollut. Jäljellä oli vain pihasaunan ulkoseinään ripustetut hevosenkengät, puoliksi luhistunut talli ja villiintyneet niityt. Reet, kirkkokärryt, satulat ja suitset oli kannettu riiheen, kun viimeinen hevonen oli lähtenyt tilalta. Minä olin paitsi aspiring artist myös hevoshullu enkä puhunut paljon muusta, niinpä isoeno suunnitteli kuinka minun hevosilleni voisi rakentaa laitumen talon ja ladon väliin, tilan kaikkein kauneimmalle niitylle, jonka takaa alkoi tiheä metsä. Pian minulla olikin kesäisin lainahevosia – ne olivat vain toisen talon niityllä. Asuimme silloin isoenon ja isoäidin muutama vuosi aiemmin kuolleen siskon vanhalla maatilalla, joka sijaitsi kilometrin päässä lahden toisella puolella.

Siihen siskonkin tilaan liittyy muuten tarina. Isoäitini ja -enoni olivat tosiaan kaksoset, suuren sisaruskatraansa nuorimmat, jotka pitivät aina yhtä. Silloin kun isoäiti asui vielä aviomiehensä – minun pappani – rakentamassa rintamamiestalossa, jonka me tunsimme mummolana, hänellä ja kaksosveljellään oli suora näköyhteys toistensa taloihin, vaikka niiden välissä oli kilometrin verran matkaa. He halusivat nähdä milloin toinen menee nukkumaan, sen tiesi siitä, että valot sammuivat. Ja kun isoäiti oli liian vanha asuakseen enää yksin ja hän muutti meidän luoksemme siskonsa taloon sinne lahden toiselle puolelle, isoeno hakkautti metsään linjan, jotta näki lahden yli meidän ikkunoihimme. Kaksosilla oli katkeamaton yhteys toisiinsa kuolemaansa asti.

Tornionjoen rannalla sijaitsevan tilan kohtalo on ollut viime vuosina koko perheen murheenkryyni. Asuinrakennus on iso ja kaipaisi kipeästi kunnostusta, johon kellään ei ole riittänyt resursseja. Olen itsekin nähnyt ränsistyneessä tilassa vain kaikki sen ongelmat: talon hitaasti rapistuvan maalipinnan, nuohoamattomat hormit ja hiiret. Vuosikymmeniä käyttämättöminä olleet huoneet, joissa on aiempien sukupolvien tavaraa melkein kattoon asti. Kärsineet pinnat, vanhat pinkopahvit ja kymmenet tapettikerrokset. Notkahtaneen ladon. Pahasti villiintyneen pihan, jossa syreenien, omenapuiden ja marjaviinipensaiden seassa rehottaa valtavina puskina nokkosia, maitohorsmia ja angervoa. Varastoksi muuttuneen saunarakennuksen, jonka säänpieksemissä terassilaudoissa kasvaa jäkälää.

Kuvassa yllä kajastaa keskiyön aurinko: kello on siinä puoli yksi yöllä ja aurinko osuu vielä talon kattoon. Mutta palataan vielä viime jouluun, siihen hetkeen kun Jarno sanoi paluumatkalla pienen hiljaisuuden jälkeen eikö tuosta talosta saisi meille täydellisen lomapaikan ja minun päästä kuului NAKS, soitin äidilleni ja sitten kaikki olikin toisin.

Ei kai kukaan järkevä ihminen alkaisi kunnostaa tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa reippaasti yli satavuotiasta taloa itselleen lomapaikaksi, kakkoskodiksi. Mutta onneksi me olemme suunnilleen samalla tavalla sekaisin. Idea tuntui itsestäänselvällä tavalla oikealta heti sillä sekunnilla, kun se sanottiin ääneen.

Niinpä ajelimme takaisin pohjoiseen toukokuussa heti kun lumet olivat sulanneet ja talveksi suljetut vedet oli käännetty takaisin päälle. Olimme varustautuneet kolhunkestävillä saappailla, raksavaatteilla ja vakaalla päätöksellä tyhjentää kolmessa päivässä talosta kaikki tarpeeton. Nämä kuvat ovat siltä reissulta, josta en olekaan ehtinyt vielä kertoa sen enempää.

Emme ole perinnerakentamisen ammattilaisia emmekä todellakaan vielä tiedä mitä kaikkea talolle pitää tehdä, miten kaikki onnistuu ja kuinka suuri työ siinä on, paljonko se kaikki tulee maksamaan ja mistä revimme rahat siihen. Omat haasteensa asettaa se, että hallussamme on talosta vain puolikas, jota on huomattavasti vaikeampi kunnostaa kuin kokonaista taloa. Mutta onneksi meillä ei myöskään ole aikataulua, suorituspaineita tai mitään pakkoa kiiruhtaa. Talosta löytyy sentään sähkö, juokseva vesi ja sisävessa, ja viidestä huoneesta kaksi – suuri pirtti ja pieni keittiö – ovat ihan asuttavassa kunnossa. Olemme siis ajatelleet alkaa hissuksiin viettää siellä aikaa ja katsella samalla mitä talossa pitää, kannattaa ja voi tehdä. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt me olemme taas täällä. Projekti etenee ja kaikenlaista on jo tapahtunut, mutta nyitään nyt lanka kerrallaan tätä tarinaa auki. Samalla kun olemme osa talon 140-vuotisen historian luonnollista jatkumoa, meille tämä on vasta alku.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA