Kuumia päiviä pohjoisessa

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä jokivarresta! Kuten kaikkialla muuallakin, täällä on läkähdyttävän kuumaa, ollut jo tovin. Olen ruskettunut, vaikka olen pysytellyt enimmäkseen varjossa. Talviturkinkin olen heittänyt, uinut jopa useamman kerran. Siis minä, vilukissa, joka viimeksi uin näissä pohjoisen viileissä vesissä kun olin viisitoistavuotias. Helle ajaa ihmisen kaikenlaiseen hullutteluun. Koirat torkkuvat pihalla, päivät ovat pitkät ja venyvät. Aurinko lämmittää iltaan asti, kymmeneltäkin on vielä hiki.

On ollut tarkoitus näiden viikkojen aikana edistää talon kunnostustöitä, mutta kolmenkymmenenkahden asteen helteessä on vähän vaikea motivoida itsensä purkamaan pinkopahveja huoneissa, joiden ikkunat ovat niin lahot, ettei niitä saa auki. Ilma seisoo sakeana, pöly kieppuu valoa vasten. Kaikki vaatteet ovat liikaa, vasara liukuu hikisissä kämmenissä. Päätimme, että parempi ottaa nyt ihan hissuksiin, katsella ja suunnitella. Tehdä pieniä ja sopivankokoisia asioita, ja tarttua niihin isoihin sitten kun uuvuttavin kuumuus on ohi.

On ollut myös tarkoitus purkaa kevään mittaan otettuja kuvia hirsitaloprojektimme ensimmäisistä päivistä, mutta on ollut niin kuuma, etten ole jaksanut sitäkään. Istua nyt tällä säällä pirtin pöydän äärellä penkomassa kovalevyä ja muistelemassa hetkiä kun huhkimme villapaidoissamme 15-tuntisia työpäiviä talon tyhjentämiseksi tarpeettomasta tavarasta? Ei kiitos, palataan niihin tunnelmiin kun vähän viilenee ja villapaidat alkavat taas kiinnostaa. On yö ja kirjoitan tätä paraikaa pelkissä pikkuhousuissa.

Helteeseen tottuu, alkaa elää sen raukeassa rytmissä. Päivät kuluvat varjopaikkoja etsien, vesimelonia ja mansikoita syöden. kaikki on tehtävä hitaasti. Kun mihinkään muuhun ei pysty, lähdemme rannalle: joen varrella tuulee edes vähän.

Iltaisin tekee mieli valvoa pitkään, koska silloin ei ihan yhtä tukahduttavan kuuma. Selaamme lehtiä, puuhastelemme, availemme laatikoita. Katsomme leffoja, joihin emme jaksa keskittyä, kaadamme viinilaseja, joita emme jaksa juoda loppuun. Ihot ovat nahkeat eikä sänky houkuta, sitäpaitsi lusikassa nukkumista on vältettävä kaikin keinoin. Onneksi toimme kotoa tänne vanhan superleveän sänkymme, joka lähti pois uuden tieltä viime keväänä.

Aamuisin herää ensimmäisen kerran kuuden maissa siihen, että joku helvetin lintu pojottaa hereillä ja huutelee ikkunan alla asioitaan. Ja siihen, että on kuuma, vaikka pirtin ikkunat ovat auki ja pimennysverhot kiinni, eikä mistään tule viiruakaan valoa. Kahdeksaan mennessä voi luovuttaa ja nousta keittämään kahvia – muutkin linnut ovat heränneet eikä nukkumisesta tule muutenkaan enää mitään. Lämpö työntyy hirsitalon hengittävien seinien läpi, ikkunoista, ovien alta, tiivistyy iholle kosteudeksi, joka valuu pitkin kylkiä. Nukumme ilman peittoa pelkillä pussilakanoilla, silti ne on aamuun mennessä potkittu lattialle.

Rakastan lämpöä. Tukaliksi yltyneistä lämpötiloista huolimatta olen iloinnut näistä päivistä ja nauttinut joka solullani 23-asteisesta Tornionjoesta ja kuumista illoista, kun ulkona on saanut heilua pikkutunneille asti hellemekossa. Samaan aikaan huolestuttaa: jääkö meiltä nyt näkemättä jotain tärkeää? Keskitymmekö vääriin asioihin, kuten kaupoista loppuunmyytyihin tuulettimiin ja viilentäviin smoothieohjeisiin, kun pitäisi miettiä mistä tämä helleaalto kertoo? Ristiriidat repivät auringon lasta, itsekkäästi en tahtoisi luopua tästä trooppisesta lämmöstä, mutta samaan aikaan en halua, että planeettamme kiehuu yhtään enempää. En tiedä mitä tekisin, joten keskityn mehiläisiin: kokoan niille vanhoihin ruukkuihin niittykukkia ja levitän niitä pitkin pihaa, jätän nurmikon ajamatta että apilat saisivat kasvaa, sirottelen sinne sun tänne pieniin vateihin sekoitettua sokerivettä. Ilahdun jokaisesta villeihin kimppuihini eksyneestä mehiläisestä, tänään niitä oli kaksi ja juttelin niille kaikenlaista. Toivon, että mies tuntee minut jo tarpeeksi hyvin ollakseen kuin ei olisikaan.

Mehiläistarjoilun ohessa olemme tehneet kaikkea muutakin pientä ja keskikokoista. Penkoneet vinttiä ja tutkineet pihapiiriä, jossa koluttavia nurkkia riittää: on vanha lato, navetta ja riihi (tallista ei ole enää kuin luhistuneet laudat jäljellä). Keitelleet uusia perunoita, seuranneet viinimarjojen kypsymistä. Tyhjentäneet vuosia varaston virkaa toimittaneen saunan ja vihkineet sen takaisin käyttöön, mistä uskon saunan olevan yhtä mielissään kuin me. Viettäneet aikaa ja vetelehtineet, mutta aika vähän – olin ajatellut että täällä ehtisin vain lojua viltin päällä ja lukea kirjoja, mutta en sitten kuitenkaan ole malttanut kauheasti olla paikoillani, kun on niin paljon kaikkea. Retki hillasuolle oli tietysti urotekojen uroteko, olen vieläkin ylpeä meistä ja syön tyytyväisenä itsetekemääni hilloa joka päivä.

Olemme uittaneet koiria, jolla tarkoitan, että Luna-koira ui ja Juno-koira kahisee kaislikossa kuin rantakäärme, maistelee lehmänsontaa ja kirmaa hiekalla kärpästen perässä. Mitä näitä nyt on, asioita joilla neropattikoira voi tehdä omistajansa ylpeäksi. Hyvä, että molemmat koirat nauttivat rannasta omalla tavallaan. Ainoa asia, jota Luna rakastaa enemmän kuin vettä, on kepit – ja mikä riemu syntyy siitä, kun nämä yhdistetään! Arviolta kolmannes päivistämme on kulunut heitellen keppejä jokeen. Eli Lunan mielestä ei ollenkaan tarpeeksi paljon.

Olemme toki henganneet myös isolla kirkolla. Marketissa tutkimassa porolaareja, rautakaupassa, sekatavarakaupasta josta saa ämpäreitä, halpoja porakoneita, päiväpeittoja ja hyttysmyrkkyä. Tänään vierailimme kirkonkylän kierrätyskeskuksessa ja ostimme työhaalarin, sillä ennen kuin täällä pääsee käsiksi varsinaisiin pihatöihin, pitää raivata puskakaupalla aikuisen ihmisen korkuisia nokkospuskia ja etsiä se piha niiden alta. Haalistunut maastokuvioillinen haalari maksoi euron, oli mielestämme kohtuuhintainen. Emme ole ajatelleet vielä testata sitä, syssymmällä sitten. Nyt istutaan kuistin portailla, syödään kypsiä persikoita niin että mehu valuu suupieliä pitkin ja ihmetellään tätä kaikkea.

Elämä on solahtanut täällä omiin uomiinsa. Kalenterin sijaan aurinko määrittelee rytmin. Lapin luonto, joka tavallisesti kohisee ympärillä, on kuumuuden takia tavallista hiljaisempi, vai onko siitä vain niin kauan etten enää muista millaista täällä on kesäisin? Mutta illan tullen eläimet heräävät, kuulen niiden risahdukset metsän reunassa. Yksi ilta näin kun kettu jolkotteli pellon poikki, sillä ei ollut kiire mihinkään. Toisena iltana pihan yli porhalsi pöllö.

Olen tänään ajatellut asioita kuten kannonjyrsintää, talon maalipinnan hiekkapuhaltamista ja sitä kuinka iso homma olisi purkaa romahduspisteessä oleva lato ja siirtää sen tilalle hirrestä rakennettu riihi. En ole peseytynyt yli viikkoon muualla kuin joessa tai saunassa. En tiedä missä meikkipussini on. Olen hukannut höyläni ja olen kaikkialta ihanan pörheä. On vaikeuksia muistaa viikonpäivää, kellonaika ei kiinnosta pätkääkään. Arkeemme liittyvät asiat, kuten palaverit, kirjanpito tai Helsingin kodissa alkava remontti tuntuvat tällä hetkellä todella kaukaisilta.

Meillä on käynyt myös ensimmäiset kesävieraat! Se on saavutus ottaen huomioon, että talo sijaitsee todella kaukana kaikesta, melkein tuhannen kilometrin päässä omasta arjestamme. Helsingissä asuva veljeni ajoi tänne ensimmäisen kerran kymmeneen vuoteen. Seuraavaksi vierashuoneeseen muutti niinikään Helsingistä Lapin-kiertueelle lähtenyt ystävä, jonka haimme Rovaniemeltä. Ja kun hän lähti, tuli tilalle seuraava, pikkuserkku joka tuntuu enemmän sisarukselta kuin kaukaiselta sukulaiselta. Hän pääsi ihan bussilla melkein perille, kävimme noukkimassa hänet valtatien varrelta bussipysäkiltä ja lähdimme tietysti heti Ruotsiin ruokaostoksille, koska mitä muutakaan täällä tehdään, kun tulee kesävieraita?

Ja toki minulla on täällä muutama vanha ystävä, hekin ovat muuttaneet muualle jo kauan sitten, mutta palaavat kesäisin pohjoiseen lomanviettoon. Niinpä mekin näemme nyt täällä Helsingin kotien ja kahviloiden sijaan, vaikka he eivät olleet aluksi uskoa silmiään: minä näillä leveysasteilla, kaikkien niiden vuosien jälkeen, kun yritin pysyä pohjoisesta mahdollisimman kaukana. Mutta sellaista se on, asiat muuttuvat ja kun ne muuttuvat, se voi tapahtua nopeammin kuin kukaan olisi arvannut. Ehkä asiat ovat kypsyneet minussa jossain niin syvällä, etten ole itsekään sitä huomannut kuin vasta nyt.

Heinäkuu on mennyt aika lailla lomaillessa, vaikka ei meillä yrittäjinä mitään virallista lomaa olekaan. Sähköposteja on täytynyt pitää (sivu)silmällä, muutamia projekteja edistää. Ja toki tämä blogi on päivittynyt puolilomalaisen laiskaan tahtiin. Se lähtee kiihtymään kohti loppukesää, mutta nämä dediksettömät viikot ovat olleet ihania ja tarpeellisia. On tehnyt hyvää, että aika on kulunut enimmäkseen ihan muualla kuin tietokoneen äärellä. Täytyy vaan toivoa, että lämmön sulattamat aivot heräävät sitten kun työt käynnistyvät kunnolla.

Pian tämä pieneltä ikuisuudelta tuntunut Lappi-loma loppuu ja palaamme ainakin hetkeksi arkeen, mutta ei ihan vielä. Vielä muutamia kuumia aamuja ja hikisiä öitä, heräämistä lintuihin ja kärpäsiin, kahvintuoksu vanhan talon keittiössä. Haluan pitää kiinni tästä kaikesta niin kauan kuin sitä vielä jatkuu.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Helleaalto Lapissa

TORNIONJOKI, ÖVERTORNEÅ, RUOTSI

Kiitos kaikille hullua hirsitalohankettamme kommentoineille ja tsemppiä toivottaneille! Sitä varmasti tarvitaan. Ihanaa muutenkin kuulla, että pohjoinen projektimme kiinnostaa. Hirsitalojutut jatkuvat tuota pikaa, mutta sitä ennen muutama kuva rantaretkeltä. Lapissa on nimittäin käynnissä ennennäkemätön helleaalto ja lämpömittari on kivunnut jopa 32 asteeseen. Kukaan ei muista milloin näillä leveysasteilla olisi ollut niin kuumaa, ei varmaan vuosikymmeniin.

Koko Tornionjokilaakso on ihan sekaisin – lehmät makaavat niityillä kyljellään ja jaksavat just ja just huiskuttaa kärpäsiä hännillään, metsästyskoirille on tuotu pihoille tuulettimia. Ihmiset lilluvat Tornionjoessa viilennyksen toivossa, mutta jokikaan ei ole enää kovin kylmä. Nämä kuvat ovat joen keskellä sijaitsevalta saarelta Suomen ja Ruotsin välissä: tuo jumalainen hiekkaranta kuuluu virallisesti Övertorneåån eli Ruotsin puolen Ylitornioon.

Takana häämöttävä kaarisilta yhdistää Suomen ja Ruotsin. Teininä pyöräilin sillan yli harva se viikko, sillä Ruotsin puolella asui ystäviä. Saaren kohdalla oli silloin vielä rajavartiosto, nyt tullirakennuksessa on kahvila. Kukaan ei myöskään käy enää Ruotsin puolella voiostoksilla, nykyään sieltä haetaan halvempaa viiniä ja hyttyskarkottimien täyttötyynyjä, joita ei enää myydä Suomessa. Eipä niitä tällä hetkellä tarvitakaan, hyttysetkin ovat helteen uuvuttamia eivätkä jaksa kiusata ketään.

Saaren kauneimmat hiekat ovat pienen kahlaamisen päässä. Ei haittaa, vettä on rannassa vain nilkkoihin ja kirkkaasta vedestä voi bongailla ahvenia ja pieniä kalaparvia. Vesi on tällä hetkellä niin matalalla, että koko joen yli voi kahlata kastelematta napaansa. Naurattaa, että sen kerran kun olisi hellehiessään valmis sukeltamaan jokeen nutturaansa myöten, se ei onnistu! Mutta en valita, tämä on onnea, harvinaista herkkua johon tekisi mieli tottua.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vanha hirsitalo Lapissa

✖ TORNIONJOKILAAKSO

Muistatteko viime vuosina syttyneet mökkihaaveeni? Että olisi joku paikka, jonne pääsisi pakenemaan arkea ja kaupungin katkuja. Mieluiten oma, jotta sen saisi laittaa kauniiksi, omalle perheelle sopivaksi, sellaiseksi että siellä voisi viihtyä pidempiäkin aikoja. On kummallista kuinka asioilla on toisinaan tapana järjestyä ihan itsestään, varsinkin sen jälkeen kun uskaltaa puhua niistä ääneen.

Vietimme viime joulun kotiseuduillani Lapissa ja kävimme samalla suvun vanhassa hirsitalossa, joka on ollut viime vuosina tyhjillään sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois. Häntä ennen siellä asui isoenoni, sitä ennen koko meidän suku 1800-luvun lopulta saakka. Meidän sukuhaara on asuttanut talon toista puolikasta, toinen puolisko on pikkuserkkujen hallussa ja ollut tyhjillään jo viisikymmentä vuotta. Talo jaettiin kahtia isoisoisäni aikana: oviaukot pistettiin umpeen talon keskeltä ja toiseen päätyyn rakennettiin uusi kuisti ja ulko-ovi.

Taloon pääseminen ei onnistunut ihan ensimmäisellä yrityksellä. Pakkasta oli yli kolmekymmentä astetta, ovi oli jäätynyt kiinni eikä piitannut yhtään lukkosulasta, jonka äiti kaivoi taskustaan. Palasimme seuraavana päivänä paikalle lämmittimen kanssa: minä valaisin taskulampulla pilkkopimeää joulukuista päivää, Jarno puhalsi talvenkohmettamaan oveen kuumaa ilmaa ja kymmenessä minuutissa se oli vihdoin auki.

Kiertelimme kylmässä talossa, sen tavaroiden täyttämissä huoneissa, joissa tuoksui puu ja pöly ja vanhojen kirjojen ummehtunut muste. Suvun miesten tekemissä kaapeissa oli isoenon sotamitalit, veljien kirjeet rintamalta ja isoisovanhempien häälahjaksi saatu posliiniastiasto. Piirongin päällä vakavailmeisiä valokuvia, seinillä ryijyt, joita isoäitini ja hänen siskonsa olivat kutoneet. Kipusimme vintille, sen oven eteen oli satanut vähän lunta kuistin seinälautojen läpi. Oven takana odotti vuosikymmeniä samanlaisena seissyt hämärä ja päätyikkunasta valuva valo.

Olin käynyt talossa edellisen kerran seitsemän vuotta aiemmin ja tuntui, ettei sen jälkeen mikään ollut muuttunut tai liikkunut.

Talo on minulle tuttuakin tutumpi, vietin siellä teinivuosinani paljon aikaa. Kun sodassa haavoittunut isoenoni vielä eli, kävimme äidin kanssa häntä auttamassa, laittamassa ruokaa, pitämässä seuraa ja siivoamassa. Tykkäsin pirtin leveistä narisevista lattialankuista, keittiön ikkunan alla rehottavasta syreenistä ja vintistä, jonne ei olisi saanut mennä, mutta menin silti. Haaveilin silloin taidemaalarin urasta ja kaavailin, että harjakattoisesta vintistä päätyikkunoineen tulisi täydellinen ateljee.

Toisina keväinä Tornionjoen tulva nousi tavallista ylemmäs ja yhdistyi läheiseen lahteen yhdeksi raamatulliseksi vedenpaisumukseksi, joka saartoi talon. Rantaa pitkin pujotteleva kapea ajotie jäi tulvan alle eikä talolle päässyt autolla tai jalan – ainoa vaihtoehto oli kuljettaa kauppakassi perille veden yli. Toimitin tehtävää mielelläni, sillä tykkäsin soutaa ja liikuskelin usein veneellä. Matkalla nousi kerran ukkosmyrsky ja alkoi sataa kaatamalla. Olin jo läpimärkä, joten sidoin veneen köydellä kiinni tieviittaan ja hyppäsin vaatteineni uimaan, asfalttitie tuntui veden alla. Kananmunakennot ja paperipussiin pakatut tomaatit kastuivat kauppakassissa, joka odotti veneessä, mutta isoeno ei ollut moksiskaan kun pääsin lopulta perille.

Talossa on aina ollut tietty väreily, jota en osaa selittää. Ehkä se johtuu yksinkertaisesti siitä, että se sijaitsee Lapissa. Toisaalta talo on nähnyt 140 vuotta sukumme historiaa häistä hautajaisiin ja syntymäpäiviin – esimerkiksi minun isoäitini syntyi tässä talossa. Hän painoi syntyessään vain kaksi kiloa ja siihen aikaan oli ihme, että hän jäi eloon. Neljä tuntia myöhemmin syntyi hänen kaksosveljensä – juuri se isoeno, jolle soudin ruokaa ja joka asutti tätä taloa kuolemaansa asti kahdeksantoista vuotta sitten.

Taloon liittyy paljon tarinoita. Surullisia, kuten sotavuosien evakkotaival, tai se kerta vuonna 1918, kun taloon saapui iltamyöhäsellä väsynyt kulkumies, joka pyysi huikopalaa ja yöpaikkaa. Hänet toivotettiin tervetulleeksi eikä kukaan aavistanut, että hän toisi mukanaan lavantaudin. Se vei hautaan niin kulkumiehen kuin talon iäkkään isännän ja hänen opettajaksi vastikään valmistuneen tyttärensä, joka oli juuri saanut tiedon ensimmäisestä työpaikastaan.

Ja onnellisia tarinoita, niin kuin tämä: 1870-luvulla jokivarressa vietiin joutokarja Tornionjoen saariin laiduntamaan, aitoja ei tarvittu. Syksyn tullen lampaat haettiin mantereelle, laumat sekoittuivat ja jokainen talo kävi hakemassa omat lampaansa. Tämän talon pihalle tuli naapurikylän tyttö hakemaan omiaan. Talon nuori isäntä jutteli tytön kanssa pihalla ja sanoi tämän lähdettyä: tuon tytön kanssa puhun toistekin. Näin kävi ja pian lampaanhakija tuli nuorikkona taloon, kapioineen kuten tapa oli. Hänen tuomanaan taloon tuli pehmeän mustapintainen suuri kaappi, sydänkaiverruksin koristeltu. Tämä nuori isäntä oli sama, joka kuoli vanhana miehenä lavantautiin. Minä olen hänen pojantyttärentyttärentyttärensä. Kaappi seisoo pirtissä yhä.

Isoenoni kasvatti hevosia. Silloin kun me tulimme Australiasta Lappiin lomalle ja jäimme sille tielle, hän oli jo vanha eikä niitä enää ollut. Jäljellä oli vain pihasaunan ulkoseinään ripustetut hevosenkengät, puoliksi luhistunut talli ja villiintyneet niityt. Reet, kirkkokärryt, satulat ja suitset oli kannettu riiheen, kun viimeinen hevonen oli lähtenyt tilalta. Minä olin paitsi aspiring artist myös hevoshullu enkä puhunut paljon muusta, niinpä isoeno suunnitteli kuinka minun hevosilleni voisi rakentaa laitumen talon ja ladon väliin, tilan kaikkein kauneimmalle niitylle, jonka takaa alkoi tiheä metsä. Pian minulla olikin kesäisin lainahevosia – ne olivat vain toisen talon niityllä. Asuimme silloin isoenon ja isoäidin muutama vuosi aiemmin kuolleen siskon vanhalla maatilalla, joka sijaitsi kilometrin päässä lahden toisella puolella.

Siihen siskonkin tilaan liittyy muuten tarina. Isoäitini ja -enoni olivat tosiaan kaksoset, suuren sisaruskatraansa nuorimmat, jotka pitivät aina yhtä. Silloin kun isoäiti asui vielä aviomiehensä – minun pappani – rakentamassa rintamamiestalossa, jonka me tunsimme mummolana, hänellä ja kaksosveljellään oli suora näköyhteys toistensa taloihin, vaikka niiden välissä oli kilometrin verran matkaa. He halusivat nähdä milloin toinen menee nukkumaan, sen tiesi siitä, että valot sammuivat. Ja kun isoäiti oli liian vanha asuakseen enää yksin ja hän muutti meidän luoksemme siskonsa taloon sinne lahden toiselle puolelle, isoeno hakkautti metsään linjan, jotta näki lahden yli meidän ikkunoihimme. Kaksosilla oli katkeamaton yhteys toisiinsa kuolemaansa asti.

Tornionjoen rannalla sijaitsevan tilan kohtalo on ollut viime vuosina koko perheen murheenkryyni. Asuinrakennus on iso ja kaipaisi kipeästi kunnostusta, johon kellään ei ole riittänyt resursseja. Olen itsekin nähnyt ränsistyneessä tilassa vain kaikki sen ongelmat: talon hitaasti rapistuvan maalipinnan, nuohoamattomat hormit ja hiiret. Vuosikymmeniä käyttämättöminä olleet huoneet, joissa on aiempien sukupolvien tavaraa melkein kattoon asti. Kärsineet pinnat, vanhat pinkopahvit ja kymmenet tapettikerrokset. Notkahtaneen ladon. Pahasti villiintyneen pihan, jossa syreenien, omenapuiden ja marjaviinipensaiden seassa rehottaa valtavina puskina nokkosia, maitohorsmia ja angervoa. Varastoksi muuttuneen saunarakennuksen, jonka säänpieksemissä terassilaudoissa kasvaa jäkälää.

Kuvassa yllä kajastaa keskiyön aurinko: kello on siinä puoli yksi yöllä ja aurinko osuu vielä talon kattoon. Mutta palataan vielä viime jouluun, siihen hetkeen kun Jarno sanoi paluumatkalla pienen hiljaisuuden jälkeen eikö tuosta talosta saisi meille täydellisen lomapaikan ja minun päästä kuului NAKS, soitin äidilleni ja sitten kaikki olikin toisin.

Ei kai kukaan järkevä ihminen alkaisi kunnostaa tuhannen kilometrin päässä sijaitsevaa reippaasti yli satavuotiasta taloa itselleen lomapaikaksi, kakkoskodiksi. Mutta onneksi me olemme suunnilleen samalla tavalla sekaisin. Idea tuntui itsestäänselvällä tavalla oikealta heti sillä sekunnilla, kun se sanottiin ääneen.

Niinpä ajelimme takaisin pohjoiseen toukokuussa heti kun lumet olivat sulanneet ja talveksi suljetut vedet oli käännetty takaisin päälle. Olimme varustautuneet kolhunkestävillä saappailla, raksavaatteilla ja vakaalla päätöksellä tyhjentää kolmessa päivässä talosta kaikki tarpeeton. Nämä kuvat ovat siltä reissulta, josta en olekaan ehtinyt vielä kertoa sen enempää.

Emme ole perinnerakentamisen ammattilaisia emmekä todellakaan vielä tiedä mitä kaikkea talolle pitää tehdä, miten kaikki onnistuu ja kuinka suuri työ siinä on, paljonko se kaikki tulee maksamaan ja mistä revimme rahat siihen. Omat haasteensa asettaa se, että hallussamme on talosta vain puolikas, jota on huomattavasti vaikeampi kunnostaa kuin kokonaista taloa. Mutta onneksi meillä ei myöskään ole aikataulua, suorituspaineita tai mitään pakkoa kiiruhtaa. Talosta löytyy sentään sähkö, juokseva vesi ja sisävessa, ja viidestä huoneesta kaksi – suuri pirtti ja pieni keittiö – ovat ihan asuttavassa kunnossa. Olemme siis ajatelleet alkaa hissuksiin viettää siellä aikaa ja katsella samalla mitä talossa pitää, kannattaa ja voi tehdä. Hiljaa hyvä tulee.

Nyt me olemmekin taas täällä. Projekti etenee ja kaikenlaista on jo tapahtunut, mutta nyitään lanka kerrallaan tätä tarinaa auki. Olemme osa talon 140-vuotisen historian luonnollista jatkumoa, mutta samalla tämä on meille vasta alku.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA