Talvipäivänseisaus

Eilen oli vuoden pimein päivä. Sen huomasi. Kotona tuntui, ettei päivä valjennut ollenkaan: ohut valo ritisi tovin taivaanrannassa, kunnes katosi kokonaan ja sininen hämärä nielaisi kaupungin. Piti sytyttää kaikki mahdolliset valot, että löysin mustat vaatteeni makuuhuoneen lattialta. Väsymykselläkin saattoi olla osuutta asiaan. Joululoma ei tule päivääkään liian aikaisin.

Kuvat ovat Lapista viime jouluna.

Luin illalla viimeiseksi Hesarista hienon jutun Nuorgamista kaamoksen keskellä. Nuorgam on Suomen pohjoisin ja siten myös pimein paikka, jossa aurinko ei nouse lähes kahteen kuukauteen. Kaamos on alkanut siellä marraskuun lopussa ja jatkuu vielä tammikuun 17. päivään. Mikko Suutarisen ottamat valokuvat ovat upeat ja juttu muutenkin mielenkiintoinen: toisille kaamos on vuoden taianomaisin aika eivätkä he olisi missään muualla mieluummin.

Kaamoksessa on aina ollut minusta kauneutta. Huimaa ajatus pimeästä maasta, jota lumi ja revontulet valaisevat. Teorian tasolla olen ymmärtänyt kyllä miksi pohjoisessa syntynyt äitini rakastaa Lappia niin paljon. Silti tulin vasta nyt ensimmäistä kertaa ajatelleeksi, että toiset tosiaan nauttivat tästä pimeästä ajasta, ottavat sen vastaan ilolla. Minut se uuvuttaa ja nujertaa. Asun yli tuhat kilometria etelämpänä kuin nuorgamilaiset ja silti tuntuu, että olen talvikuukausina vain puolikas ihminen, tämmönen helvetin kärttyinen varjo.

Ehkä tuntuisi toisenlaiselta, jos kaamoksen aikaan ei tarvitsisi painaa pitkiä työpäiviä ja selviytyä vuoden kiireisimmistä viikoista. Jos voisi vaan antautua pimeyden hitaaseen rytmiin, antaa itselleen luvan levätä ja nukkua aina kun nukuttaa. Jos voisi liikkua ulkona päivän vähinä valoisina hetkinä, tai tehdä kuten äitini: herätä aamuisin hiihtämään kohti päivänvaloa, horisontissa kajastavaa kapeaa valokiilaa.

Äitini asui vähän ennen syntymääni Nuorgamin naapurissa, opetti Utsjoen kirkonkylällä kieliä saamelaisille ja suomalaisille lapsille. Kysyin joskus järkyttyneenä miksi nuori opettaja muuttaisi sellaiseen paikkaan. Lapin hulluus teettää kuulemma sellaista.

Lapin hulluus on ilmeisesti periytyvää ja iän myötä aktivoituvaa sorttia, sillä myönnän: olen ajatellut Lappia viimeisen vuoden aikana enemmän kuin koko elämäni aikana yhteensä. Jopa Nuorgam ja muutkin Tenojoen rannan rajakylät ovat alkaneet nyt kiehtoa. Lapin hulluus taitaa olla myös tarttuvaa, sillä en ole parisuhteessani ainoa, jota pohjoinen kutsuu. Onneksi! Olisi epäkäytännöllistä, jos sinne hinkuaisi vain meistä toinen.

Olen itseasiassa käynyt Nuorgamissa kerran, mutta siitä muistan melko vähän – olin vasta kahdeksan kuukautta vanha enkä erityisen kiinnostunut tiuhaan tahtiin vaihtelevasta maantieteellisestä sijainnistani. Sudeettisaksalainen isäni oli siellä silloin jo toista kertaa. Ensimmäisellä visiitillään hän oli epäillyt joutuneensa maailman reunalle, toisella kerralla kalasti jo tyytyväisenä Tenojoessa.

Joskus mietin sitä ensimmäistä matkaa. Vanhempani eivät vielä olleet yhdessä, mutta isäni oli ilmeisesti päättänyt, että niin kävisi. Hän oli ajanut Saksasta Lappiin, pysähtynyt pieneen kylään, josta äitini oli kotoisin, ja löytänyt naapureilta kyselemällä oikean talon. Isoäiti oli mahtanut olla pihallaan seisovasta kaksimetrisestä saksalaisesta ihmeissään, mutta oli saanut kielimuurista huolimatta selvitettyä, että tytär oli muuttanut Utsjoelle ja edessä olisi vielä tuntien matka kohti tuota Suomen pohjoisinta kolkkaa.

Loput tarinasta on ilmeisesti historiaa, sillä seuraavalla Utsjoen matkalla minä olin jo olemassa, tyytyväinen pikkutyyppi, joka oli tottunut nukkumaan ympäri maailmaa reissaavien vanhempiensa rintarepussa. Äiti sai samoilla Fjällräveneissään, isä kalastaa. Yövyimme Tenojoen rannalla valkoisessa teltassa – yksityiskohta, jota en muistaisi, ellei siitä olisi olemassa valokuva.

Toinen yksityiskohta henkilöhistoriani varrelta: viimeisimmän muuttoni yhteydessä huomasin, että minulla on fiktiivinen linkki Utsjokeen. Väestörekisterikeskuksen tietojen mukaan olen ulkomailla tapahtuneen syntymäni jälkeen ollut seuraavan kymmenen vuoden ajan kirjoilla Utsjoella. Se on vain virhe Matrixissa, sillä muutin toiselle puolelle palloa sen jälkeen kun synnyin Ruotsissa ja tulin pysyvästi Suomeen vasta vuosikymmen myöhemmin.

Muita kiintoisia yksityiskohtia. Utsjoella asuu suunnilleen saman verran suomalaisia ja saamelaisia. Paikkakunnalla on myös inarinsaamelainen nimi, joka tarkoittaa pientä jokea, mutta paikallinen, pohjoissaamelainen nimi on Ohcejohka eikä kukaan tiedä mitä se merkitsee. Luin jostain, että kielentutkijat ovat päätelleet sen palautuvan johonkin kauan sitten hävinneeseen kieleen, joka ei ole saamea ollenkaan.

Asioita, joiden ajatteleminen aiheuttaa huimausta: kahden kuukauden kaamos, revontulet, kuolleet kielet. Tenojoella kalastava kaksimetrinen saksalainen. Se rämän näköinen auto, jolla vanhempani ajelivat pitkin jyrkkiä tunturiteitä. Riekot, nuo surrealistiset lappilaiset linnut, jotka vaihtavat talven tullen värinsä valkoiseksi ja maastoutuvat lumeen. Valtatie 4, joka alkaa Helsingin Esplanadilta ja päättyy Utsjoelle 1295 kilometriä pohjoiseen.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Suomi 101

Olimme syyskuussa Lapissa ystäviemme kanssa, suvun talossa, josta teemme pikkuhiljaa omamme. Lämmitimme saunaa, kannoimme sinne saaveissa vettä, poltimme puuroskia valurautapadassa. Pimeän tullen seisoimme pihalla katsomassa upeimpia revontulia, joita olin koskaan nähnyt. Tai no, minä ja ranskalainen ystävämme seisoimme, Mikko ja Jarno kurkkivat näytöstä saunan ikkunasta ja kävivät välillä kantamassa lisää roskia keskellä pihaa ritisevään pataan. Koiria eivät taivaalla tanssivat valot tai kynttilälyhdyin valaistu puusauna kiinnostaneet, ne nukkuivat pirtissä kääriytyneenä peittoon.

Tekee hyvää kerran vuodessa ajatella niitä, jotka ovat mahdollistaneet meille kaiken mitä meillä nyt on. Kaksikymppinen isoisäni oli yksi heistä, jotka taistelivat itsenäisen Suomen puolesta. Oli hiuskarvan varassa, että äitiäni tai minua ei koskaan ollut. Isoisäni oli juuri nähnyt pikkuveljensä kuolevan, kun häneenkin osui: hänet ammuttiin piikkilanka-aitaan, jonka yli hän oli kiipeämässä. Kolme luotia lävistivät hänet ja hän olisi varmasti vuotanut kuiviin, ellei olisi ollut talvi ja kolmenkymmenen asteen pakkanen. Hän oli roikkunut aidassa vuorokauden, kun hänet löydettiin ja kannettiin ruumiskasaan. Siellä vasta joku huomasi, että suun seutu oli sula – hän eli vielä. Isoisä makasi viikkoja sairaalassa muistamatta nimeään tai mistä oli kotoisin, tuntolevy oli kadonnut taisteluissa. Hänet vietiin kolme kertaa kuolemantupaan, ruumishuoneen viereiseen tilaan jonne kuolevat kuljetettiin, ja kolme kertaa hän tuli sieltä hengissä takaisin. Lopulta hän muisti isänsä nimen. Toipilaana hän tapasi sotalotan, tytön, josta tuli minun isoäitini.

Minun maailmani kaksikymppisenä oli kovin toisenlainen ja olen siitä ikionnellinen. On yhä paljon paikkoja, joissa mikään tästä ei ole itsestäänselvää. Että kaikki saavat äänestää, kaikki pääsevät kouluun. Että enimmäkseen saamme valita millaista elämää haluamme elää ja kenen kanssa jaamme sen. Että enimmäkseen olemme turvassa ja saamme ilmaista itseämme juuri sillä tavoin kuin tahdomme. Paljon on vielä parannettavaa, mutta se ei tarkoita, ettei voi olla iloinen ja kiitollinen siitä mitä on jo saavutettu.

Onnea 101-vuotias Suomi!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Pysäytyskuvia

TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Terveisiä pohjoisesta! Olemme viettäneet taas viime päivät vanhassa hirsitalossa, josta on viimeisen puolen vuoden aikana tullut toinen kotimme. Olemme raivanneet ja tyhjentäneet, käyneet läpi kaappeja ja koluneet nurkkia, aloittaneet talon kunnostuksen, tajunneet lopullisesti että siinä on tekemistä loppuelämäksi. Valmista ei tule koskaan, siksipä ei kannata kauheasti kiiruhtaa. Tekemisen lomassa on vietetty aikaa Lappi-lomalle saapuneiden ystävien kanssa, tehty ruokaa ja nukuttu pitkiä yöunia, sellaisia joista on voinut viime viikkoina vain haaveilla.

Raivausvaihe oli välttämätön, täällä oli varaston tehtävää toimittaneita huoneita, joihin mahtui hädin tuskin astumaan sisään. Vasta huoneiden tyhjentyessä alkoi paljastua missä kunnossa ne olivat kaikkien tavaroiden alla. Tuli positiivisia yllätyksiä, kuten se, että talon alkuperäinen yli satavuotias lankkulattia oli paljon paremmassa kunnossa kuin kuvittelimme. Huono (joskaan ei yllättävä) uutinen oli, että perimmäisten huoneiden ikkunat karmeineen ovat kiireellisen kunnostuksen tai jopa vaihdon tarpeessa. Viime kuukausien aikana on vietetty hetki jos toinenkin laatien tehtävälistoja ja pohtien mitkä asiat ovat akuuteimmat, missä järjestyksessä ne kannattaa tehdä ja mitä vaihtoehtoja niiden toteuttamiseen on. Onneksi meillä on apunamme perhepiiriin kuuluva ammattilainen, joka tuo tullessaan niin neuvoja kuin itse kalastamaansa ja savustamaansa siikaa. Joskus muutakin: kun saavuimme viimeksi kymmenen tunnin ajomatkan jälkeen puolen yön maissa perille, talomme keittiöön oli tuotu kattilallinen hirvikeittoa odottamaan meitä.

Välillä käy sääliksi tämä vanha talo, joka on uinunut ylväässä hiljaisuudessaan aavistamatta lainkaan mikä hyökytys sitä odottaa. Ennen meitä talo seisoi vuosia tyhjänä ja kylmänä, nyt täällä rytisee ja ryskyy niin että hirret natisevat. Mietin onko talo mielissään siitä, että täällä on vihdoin taas elämää vai ikävöikö rauhaansa, hiljaa rapistuvaa koskemattomuuttaan? Puhun sille, silittelen sen seiniä, sytytän kynttilöitä ja annan niiden tuoksun täyttää ummehtuneet huoneet. Järjestelen tavaroita, siirrän kalusteita ja esineitä uusiin paikkoihin, sijoitan joukkoon omiamme, asioita jotka olemme tuoneet mukanamme. Kahvikuppeja, kirjoja, vanhoja haarukoita.

Puhaltelen nurkkiin kauneutta kuin tulta hiillokseen, ensin savuaa, sitten leimahtaa eikä se lopulta liity minuun mitenkään. Valonjuovat halkovat lattiaa, kulta värjää kuluneet pinnat ja minä katselen lumoutuneena, otan kuvia, vaikka Jarno huutaa pihalta, että karkurivasikka on ottanut taas hatkat laitumelta.

Koirat ovat ottaneet talon omakseen kuten vain koirat voivat ottaa. Vierashuoneen sängyt ovat heidän, peitot ovat heidän, lattialle unohtunut lakanapyykki on sekin siinä heitä varten. Juno-koira on ottanut haltuun myös isoisoisäni tekemän puusohvan ja sen patjan päälle pedatun viltin, jonka isoäitini on kutonut. Luna riehuu pitkin pirttiä pehmoporon kanssa, ostin sen eurolla Ylitornion kierrätyskeskuksesta ja siitä on otettu ilo irti ihan koko rahan edestä.

Koirien läsnäolo tekee talosta täyden, eläimillä ja lapsilla on sillä tapaa sama vaikutus. Aina jostain kuuluu tuhinaa, tassujen tuttu rapina tai vaativa narina silloin kun mitäänymmärtämätön palvelusväki ei hoksaa, että iltasafkan aika lähestyy. Öisin koirat nukkuvat iglussaan sänkymme vieressä, joskus herään aamuisin sängyn reunalla kurkkivaan kuonoon, kun joku tahtoo viereen. Jos huolii sen kainaloon, perässä tulee toinenkin. Sisaruskateus on läsnä kaikessa.

Nämä kuvat eivät paljasta vielä paljoakaan, kerro koko totuutta kostuneista pinkopahveista tai lysähtäneestä kuistista, ulkoseinistä, joista maali varisee hiljalleen. Dokumentaatiolla on oma arvonsa, sitä varten on muita kuvia. Nämä ruudut ovat vain pysäytyskuvia hetkistä ja huoneista, kauneudesta, jonka näen talossa. Sen esineissä ja väreissä, valon hitaissa liikkeissä.

Täältä ei tee mieli lähteä ollenkaan. Ajatuskin tuntuu absurdilta. Juuri kun on asettunut poissaolon jälkeen taas taloksi ja tottunut sen rytmiin, pitäisi pakata kassit ja koirat takaisin autoon ja suunnata etelään. Juurihan kaivoimme kaapista lempikahvimukimme ja petasimme sänkyyn puhtaat lakanat, saimme pirtin lämpimäksi. Nostimme kuistilta Luna-koiran kepit ulos ja lämmitimme loppusyksyn kohmettaman saunan sihiseväksi ja kuumaksi.

Ajattelin ensin, että pakenemme tänne todellisuutta, mutta onhan tämäkin totta – vain täysin toisenlaista kuin arki, jota elämme Helsingissä. Kaikki on vähän verkkaisempaa. Töiden tekeminen isoisoisäni kirjoituspöydän äärellä tuntuu rennommalta (kun nostan katseeni, näen kuinka sukulaismies ajaa traktorilla viemään laitumella odottaville lehmille heinää). Talon puoliksi lahonneilla portailla juotu aamukahvi maistuu aavistuksen paremmalta. Ja me, ehkä me olemme onnellisempia. Ehkä se johtuu siitä, että meillä on aikaa ajatella. Ehkä se on nämä seudut. Ehkä tämä talo kietoo meidät suojelukseen, joka tuntuu kotiinpaluulta.

PS. Kaikki jutut täältä pohjoisesta löytyvät Lappi-tunnisteen alta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA