London, can you wait

Lontoon kaduilla alkaa aina soida päässä Genen ensimmäinen levy. Muistaako joku tuon brittipopyhtyeen, joka tuntui aina jäävän The Smithsin jalkoihin? Gene ei ollut yhtä röyhkeä tai nokkela tai karismaattinen, ei kirjoittanut yhtä liiman lailla tarttuvia kappaleita ja – ollaanpa nyt rehellisiä – Martin Rossiter ei koskaan ollut mikään Morrissey.

Mikään tästä ei estänyt minua rakastamasta yhtyeen esikoista, vuonna 1995 julkaistua albumia Olympian, jonka kuulin ensimmäisen kerran muutamia vuosia myöhemmin ystävän makuuhuoneessa. Kaksion puolikkaan postimerkin kokoisessa keittiössä kärysivät pannulle unohtuneet kananmunat, kämppäkaveri pelasi seinän takana äänekästä konsolipeliä ja laskin katon halkeamia selälläni sängyssä, kun levyn nimikappale – tarkalleen kohdassa 2:50 – räjähti kunnolla käyntiin. Hämeenpuiston mukulakivikadut ikkunan alla toivat mieleen Lontoon, kun kävelin pää pophuuruissa portaat alas ja korttelin matkan kotiin ja tunnustelin taas ajatusta nimeltä elämä jossain toisaalla.

Musiikki kuljettelee mukanaan vähän sinne sun tänne. Tampereella ajattelin Lontoota, viisitoista vuotta myöhemmin huomaan Lontoossa ajattelevani Hämeenpuiston valoja, aivan toisen kaupungin mukulakiviä jalkojeni alla. Kuvat ovat viikon parin takaa Itä-Lontoosta, nippu värikuvia edellisen mustavalkoisen sarjan jatkoksi.

2016-04-12-stellaharasek-eastlondon-12016-04-12-stellaharasek-eastlondon-22016-04-12-stellaharasek-eastlondon-32016-04-12-stellaharasek-eastlondon-42016-04-12-stellaharasek-eastlondon-52016-04-12-stellaharasek-eastlondon-62016-04-12-stellaharasek-eastlondon-72016-04-12-stellaharasek-eastlondon-82016-04-12-stellaharasek-eastlondon-92016-04-12-stellaharasek-eastlondon-102016-04-12-stellaharasek-eastlondon-112016-04-12-stellaharasek-eastlondon-122016-04-12-stellaharasek-eastlondon-132016-04-12-stellaharasek-eastlondon-142016-04-12-stellaharasek-eastlondon-152016-04-12-stellaharasek-eastlondon-162016-04-12-stellaharasek-eastlondon-172016-04-12-stellaharasek-eastlondon-182016-04-12-stellaharasek-eastlondon-19

London, Can You Wait on toinen levyn hienoista hetkistä, mutta se pitäisi kuulla livenä, studioversio on puistattavan tylsä. Mennään siis nyt sillä Olympianin nimikappaleella, joka rokkaa levytettynäkin.


GENE – LONDON CAN YOU WAIT

Yksi kahvi vielä, kiitos

Viimeisenä päivänä Lontoossa luuhasin läppärin kanssa Camdenin kahviloissa. Yrittäjän vapautta on, että voi matkustaa milloin vaan, yrittäjän velvollisuutta se, että töitä tehdään myös tien päällä. Ei se haittaa. Toimisto mahtuu Tori-kassiin, sen saa sekunnissa pystyyn minkä tahansa kahvilan nurkkaan, junaan tai lentokenttäkuppilaan. Sähköpostit kulkevat, blogi päivittyy, muistikortit saa purettua ja kuvat käsiteltyä. Kuulokkeet korvissa on helppo upota omiin maailmoihinsa vaikka lentokoneessa.

2016-034-06-stellaharasek-london-12016-034-06-stellaharasek-london-22016-034-06-stellaharasek-london-3

Kahvilan seiniin on ripustettu vanhoja hääkuvia. Pelkät kuvat erilaisissa kehyksissä, ei nimiä eikä tarinoita kuvien takaa – ne voi kuvitella itse. Tykkään kalusteistakin, kuluneita puupintoja ja lysähtäneitä sohvia. Valtavakokoinen kattoikkuna valaisee vanhaa tiiliseinää.

2016-034-06-stellaharasek-london-42016-034-06-stellaharasek-london-52016-034-06-stellaharasek-london-62016-034-06-stellaharasek-london-7

Tuon monta vuotta palvelleen Samujin kassin kantokyky on uskomaton. Siinä (tai sen mustassa kaksosessa) kulkee joka päivä mukana sekopäinen määrä tekniikkaa tietokoneesta ulkoisiin kovalevyihin, kameroihin, linsseihin ja kaikkien laitteiden latureihin, eikä se osoita minkäänlaisia merkkejä taipumisesta taakkansa alla. Jollain taikatempulla se vielä tasapainottaa kuorman niin, ettei kassi paina pahasti olalla, vaikka maasta nostaessa tuntuu siltä, että sinne on pakattu saunankiuas. En käy kyselemään miten, kiitän vaan jumalia kassista, joka pysyy tässä kyydissä.

2016-034-06-stellaharasek-london-82016-034-06-stellaharasek-london-9

Kuvat ovat kivasta kuppilasta Parkway’n varrelta, Himmu suositteli ja minä uskon aina kaiken mitä hän sanoo. Kuuma kahvi, ilmainen wifi ja vastapaistettu skonssi aamiaiseksi, en keksi mitä muuta olisin voinut kaivata. Paitsi ehkä vielä muutaman matkapäivän lisää.

Kuvat minusta Himmu

Shake for me, girl

Vietin iltapäivän Lontoon itäisissä kortteleissa. Kapeat kadut olivat täynnä ihmisiä, tässä kaupungissa ei suljeta maailmaa sunnuntaiksi. Kaupat, torit ja kojut olivat auki ja jossain oli kukkamarkkinat, sillä vastaan käveli kokonaisia sylillisiä tulppaaneja, liljoja ja laventelinippuja. Kohtasin useamman pariskunnan, jotka väistelivät ohikulkijoita syleillen saaliitaan, valtavia viherkasveja jotka huojuivat kohti uusia kotejaan.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-12016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-22016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-32016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-42016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-52016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-62016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-72016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-82016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-92016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-10

Olen menneillä Lontoon reissuilla löytänyt juuri tälläisinä laiskoina viikonloppupäivinä esineitä ja vaatteita, joista on tullut seuraavien vuosien suosikkeja. 70-luvun nahkatakkeja, vanhoja nahkavöitä, juuri oikealla tavalla kulahtaneita maihareita. Sex Pistolsin t-paidan, jossa nykyisin nukun ja näen pehmeitä unia, jollaisia voi taata vain tuhatseitsemänsataa kertaa pesty lempipaita. Kerran kannoin kotiin vuosikymmeniä vanhan nahkaisen matkalaukun, jonka hauraimmat osat Himmun mies varusti roudarinteipillä iskunkestäviksi lentomatkaani varten. Pääsi perille yhtenä kappaleena, eikä ihme. Jos jotain on elämä opettanut niin sen, että roudarinteipillä voi fiksata kaiken muun paitsi pohjaanpalaneen puuron ja rikotun sydämen.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-122016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-112016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-132016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-142016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-152016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-162016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-172016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-182016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-192016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-202016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-212016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-22

Tällä kertaa en jaksanut penkoa vintageputiikeissa edes huvin vuoksi. Katselin muutamaa kirjaa, hypistelin ohimennessäni mekkoa, jonka asusteeksi olisi voinut hankkia leuhottelevan lierihatun ja talon Italiasta. En ostanut koko päivänä muuta kuin kahvin ja vietnamilaisesta halvan ja hyvän lounaan. Teki mieli vain ajelehtia virtausten mukana, sulautua osaksi kohinaa.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-232016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-242016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-252016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-262016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-272016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-282016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-29

Tältä matkalta taidan viedä mukanani vain valokuvia ja niitä onkin monta. Olalla on kulkenut koko päivän väsymätön matkatoverini, järjestelmäkamera jonka 50-millisen linssin läpi saan olla sivustakatsoja. Tallentaa pieniä viipaleita todellisuudesta, tavalla jolla sen näen. Sen onnelliseksi tekevää vaikutusta on vaikea selittää, mutta onneksi niitä on, joille ei tarvitse.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-302016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-312016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-322016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-332016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-342016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-352016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-362016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-37

Ajattelen kuvien tummia tiilitaloja ja tuntemattomia, tätä olohuoneen pöydän ympärille laskeutunutta yötä, lähenevää kotimatkaa. Erästä minulle rakasta, joka ei ole koskaan käynyt Lontoossa. Kenties hän pitää näistä kuvista ja lähtee seuraavalla kerralla mukaani.

LED ZEPPELIN – WHOLE LOTTA LOVE

Lontoon kevät

… on lämmin, sateesta utuinen ja vaaleanpunainen. Minulla on lainaan saatu sateenvarjo, likainen tukka, repsottavat vaatteet ja kaikki nämä tyhjät tunnit kaduilla kuljeskeluun, ystävän sohvalle nukahtamiseen, kukkaan puhjenneiden kirsikkapuiden kuvaamiseen.

Kävelen kamera olalla, pysähdyn kesken kadunylityksen ottamaan kuvan auton valoista. Kiilat heijastuvat märkään asfalttiin ja saavat kaiken näyttämään elokuvan loppukohtaukselta. Himmu seisoo toisella puolella katua odottamassa. Ilmekään ei värähdä, kun auto lähenee ja astun tyynesti pois alta juuri ennen kuin valokiila osuu silmiini. Kun on tavannut taidekoulussa – jossa oli täysin tavallista tehdä hyvän kuvan eteen huomattavasti typerämpiä asioita – ja tuntenut toisen viisitoista vuotta, ei ylläty enää mistään.

2016-04-03-stellaharasek-london-12016-04-03-stellaharasek-london-2

Yksi lempiasioistani matkoilla on kuljeskella ilman kiirettä ja katsella taloja, kurkkia ikkunoista muiden elämään, josta minä en tiedä mitään. Pyykit kuivuvat ovenpieliin, jääkaappiin on teipattu postikortteja ja laskuja. Pöydälle on unohtunut tyhjä kuppi, kahvirengas eilisiin uutisiin. Kissat pitävät sadetta, niitä ei aina näe mutta verhon liikahduksesta niiden läsnäolon aavistaa.

En tahdo tirkistellä. Haluan vain sijoittaa itseni hetkeksi uuteen ympäristöön, kuvitella itselleni uudet koordinaatit. Sovittaa ajatusta elämästä, joka voisi olla mitä vain. Jossain toisaalla, jotain muuta.

2016-04-03-stellaharasek-london-32016-04-03-stellaharasek-london-4

Ajatus lähtemisestä on aina läsnä. Äitini ja isäni pakkasivat laukkunsa ja lähtivät niin monta kertaa, ettei kukaan – varmaan he itsekään – pysynyt laskuissa mukana. Ensin tahoillaan, sitten yhdessä, monta kertaa ennen minua, vielä muutaman kerran silloinkin kun olin jo olemassa. Ehkä se on verissä, rintalastan alla kytevä levottomuus, veto paikkoihin joita ei vielä tunne. Aina en tosin tiedä keräänkö rohkeutta lähtemiseen vai jäämiseen. Sekin voi pelottaa, jos on kasvanut kaikkeen muuhun kuin paikoillaan pysymiseen.

2016-04-03-stellaharasek-london-5

Saahan sitä ajatella kaikenlaista.

Olisinko kotonani, jos asuisin tällä kadulla, sen tai tuon ikkunan takana? Tässä maassa, tässä samaisessa sateessa. Istuisinko ikkunalaudalla ja katselisin kadulle, mitä tekisin työkseni, kuuntelisinko samaa musiikkia? Kävisin uudessa kulmakaupassa hakemassa kahvimaitoni. Ehkä alkaisin syödä enemmän leipää, jos lähellä olisi hyvä leipomo. Kenties hankkisin koirani seuraksi kissan, joka katselisi ohikulkijoita verhon raosta, tietäisi kaikkien salaisuudet eikä kertoisi niitä kenellekään.

Olisinko yhtä hulluna ilosta, yhtä surullinen ja sekaisin? Yhtä varma siitä, että olen muutaman mutkan jälkeen vihdoin matkalla sinne minne kuulun.

2016-04-03-stellaharasek-london-62016-04-03-stellaharasek-london-7

Elämä, joka voisi olla mitä vain: joskus se oli haave ulospääsystä, pakenemisesta siitä mitä on. Viime aikoina olen alkanut nähdä ansojen ja pakoreittien sijaan uudenlaisia mahdollisuuksia. En tahdo enää mitään karkuun. Haluan vain kohti sitä mikä tuntuu huojentavalla tavalla omalta.

Kuvat minusta Himmu