ESITTELYSSÄ UUSI OLOHUONE

Kaupallinen yhteistyö BoConceptin kanssa

Kylläpä uusi sohvamme herätti ihastusta! En ihmettele yhtään, vietinhän itsekin ensimmäisen viikkoni sen kanssa lähinnä huokaillen ja silitellen sen huumaavalta tuoksuvaa nahkaa. BoConceptilta tilattu Istra-sohva lunasti samantien paikkansa keskeltä olohuonetta, johon se oli kaavailtu katseenvangitsijaksi. Se on kauniille, konjakinruskealle sohvalle varsin vaivaton tehtävä, sillä huoneessa ei ole kovin montaa muuta kalustetta kilpailemassa tilasta. Huomiostakin kisaa korkeintaan vaaleanpunaiseksi kalkkimaalattu seinä, joka on tuonut tilaan pehmeän, utuisen tunnelman. Taitaa olla niin, että seinä ja sohva yhdessä tekevät huoneesta sen mikä se on nyt.

Pohdimme hetken olisiko pitänyt sijoittaa sohva vaaleanpunaisen seinän eteen, se olisi juuri ja juuri mahtunut siihen ilman että olisi joutunut maanittelemaan sahalla. Päädyimme kuitenkin siihen, että se on kauneimmillaan erkkeri-ikkunan edessä: sohva saa seistä kaikessa kauneudessaan keskellä huonetta, siitä on helppo huudella parvekkeella hengaileville ja valo tulvii ikkunasta sen takaa. Sohva ja parveke ovat keväästä syksyyn sosiaalisen elämämme keskus, varsinkin nyt kun sohvalle mahtuu melkein kaikki kaverit yhtäaikaa.

Vaaleanpunaisen seinän edessä oleva sivupöytä on koottu vanhasta teak-puisesta levystä ja sen alle sujautetuista 60-luvun jaloista, jotka ovat kuulemma pitäneet aikoinaan pystyssä HOK:in pääkonttorin kukkatelineitä. Kirppislöytömme oli itseasiassa Hietsun myyjän myyntipöytä – suostui myymään sen meille kaiken muun tavaran alta, koska olimme niin kivoja (terveiset hälle, jos päätyy tänne joskus). Sivupöydällä elää jatkuvasti vaihtuva näyttely, se on joka viikko vähän erinäköinen kun valokuvat, printit ja maalaukset liikkuvat huoneesta toiseen etsiskelemässä lopullisia sijoituspaikkojaan. Tai niinhän minä itselleni väitän, mutta voihan olla, että ne nyt vaan ovat levotonta sorttia.

Takkakin on sopivasti sohvaa vastapäätä, samoin halkopinon eteen sijoitettu televisio, jonka alla on ystävältä hankittu pianojakkara. Olohuoneen vuolukivitakkaa ei olekaan juuri aiemmin näkynyt kuvissa, koska se oli komeasta iästään huolimatta kaamea rumilus, jonka harmaa pinta oli täynnä vihreitä ja ruskeita läikkiä. Siinä se kyhjötti ovenpielessä ja hallitsi koko huonetta tummanpuhuvalla olemuksellaan. Tovi sitten tajusimme, että takkoja on mahdollista pinnoittaa ja luvan saatuamme maalasimmekin sen valkoiseksi. Ei se vieläkään varsinainen kaunotar ole, mutta sulautuu nyt sentään muuhun huoneeseen. Se on muuten täysin toimiva, mikä on tietysti sen kaikkein paras puoli, koska asunnossa tulee talvisin helposti kylmä ja suuresta takasta saa irti niin lämpöä kuin tunnelmaa.

Taisinkin jo raportoida, että kuoleman partaalla horjuneet oliivipuut on saatu elvytettyä takaisin elävien kirjoihin! Älkää vaan kuvitelko, että minulla olisi mitään tekemistä asian kanssa. Jarno on kastellut niitä tarkoin optimoidulla tahdilla, suihkutellut niitä välipäivinä vedellä, kanniskellut niitä parvekkeelle saamaan valokylpyjä ja varmaan laulanut niille tuutulauluja. Epäilen, että harva lemmikkieläinkään saa näin rakastavaa kohtelua, mutta hellä huomio on tuottanut tulosta. Molemmat puut puskevat uutta lehteä minkä ehtivät ja pääsevät ihan kohta kesälaitumelle – eli oliivitarhaksi miniparvekkeelle.

Sohva on koottu kahdesta kahden hengen moduulista, jotka on mahdollista tarvittaessa irroittaa toisistaan, jos joskus muutamme pienempään tai toisenlaiseen asuntoon.

Emme ole löytäneet olohuoneeseen oikeanlaista tarpeeksi suurta mattoa, joten kaksi pientä toimittavat nyt yhteistyössä sellaisen tehtävää. Vuosikymmeniä vanhat pikkumatot päätyivät lattialle sattumalta samaan aikaan ja näyttivät siinä aika kivalta, joten saivat ainakin toistaiseksi jäädä. Seinillä riippuu ystävän maalauksien lisäksi tyhjiä kehyksiä, jotka löytyivät jätelavalta pari viikkoa sitten. Niitä on makuuhuoneessa vielä lisää, katsotaan mihin ne päätyvät.

Haluaisin sanoa, että takan reunus on ollut samanlainen vaihtuva näyttelypaikka kuin sivupöytä, mutta ehkä se on ollut enemmänkin roinavarasto – siinä on seilannut epälukuinen määrä kahvikuppeja, kirjapinoja, kuitteja ja kynttilänjalkoja. Nyt kun takkaa voi vihdoin katsoa ilman että päätä alkaa särkeä, kokosimme talouden kivet sen reunukselle. Meillä on tämä yhteinen kivihulluus ja olemmekin haalineet vuorikristallikiteitä ja ruusukvartsia sieltä sun täältä matkojen varrelta. Kirppikseltä löydetty suolakivituikku sopii niiden sekaan.

Etsimme pitkään sopivaa sohvapöytää maailman kauneimman sohvamme kaveriksi, mutta sellaista ei osunut vastaan. Sitten huomasimme, että vallan passeli sohvapöytä syntyy suuresta tarjottimesta ja vanhasta marokkolaisesta nahkarahista, jotka ovat sattumalta samankokoiset. Tarjotin pyörii välillä myös sohvan rahin päällä, tilanteen ja tarpeen mukaan. Kätevää, ei tarvinnutkaan hankkia mitään uutta.

Mitään varsinaista sisustuslinjaa olohuoneessa ei ole ollut, sinne on koottu kalusteita ja tavaroita ihan fiiliksellä ja katsottu mitä syntyy. Vaaleanpunainen seinä ja konjakinruskea sohva määrittelevät pitkälti tunnelman ja onnistuvat minusta sitomaan kaikki erilaiset ainekset yhteen. Sohvaa lukuunottamatta melkein kaikki olohuoneen kalusteet ovat nimittäin vanhoja: kirppissaaliita, ystäviltä perittyjä esineitä, vanhan tavaran kaupoista tehtyjä hankintoja ja kolhiintuneita matkamuistoja. On jätelavalöytöjäkin, kuten tuo nurkassa nököttävä 60-luvun nojatuoli. Sen istuintyynyssä on valtava monttu, joka tekee siitä ihmisten mielestä erittäin ikävän istuttavan, mutta mäyräkoiran mielestä aivan parhaan mahdollisen pesän. Emme ole siis viitsineet korjata sitä, se saa olla Junon valtaistuin.

Palataanpa vielä hetkeksi sohvaan. Joku kysyi onko siinä mukava löhötä – no on! Nahka oli aluksi napakka, mutta pehmenee päivä päivältä. Ryhdikäs se on toki silti ja hyvä niin: en oikein tykkää liian syvistä ja pehmeistä sohvista, joihin uppoaa niin, että niistä on mahdotonta päästä ylös. Eipä sillä, etteikö tästäkin olisi välillä vaikea nousta – tyynyistä ja vilteistä saa koottua itselleen ihanan pienen pesän, joka vetää puoleensa myös poikaystäviä ja koiria. On myös ihanaa, kun sohvassa riittää tilaa: ei siinä kukaan koskaan istu, kaikki heittäytyvät heti selälleen tai kyljelleen. Se on hyvä merkki.

Koirankynsien jättämistä jäljistä kysyttiin myös. Puolen vuoden kokemuksen perusteella kovin helposti tuohon nahkaan ei jää jälkiä, ihan kunnolla pitää kyllä raapaista. Silloinkin jäljet huomaa vain, jos alkaa vartavasten etsiä niitä nahasta. Isommatkaan jäljet eivät oikeastaan häiritsisi – nahkasohvan koko pointti oli se, ettei sitä tarvitse olla koko ajan varomassa tai yrittää säilyttää sitä ikuisesti uudenveroisena. Kulumat ovat sohvaan tervetulleita, sillä sehän on nahkasohvassa just parasta, että se vain paranee vanhetessaan ja patinoituessaan. Jos kuitenkin haluaa pitää nahkasohvan mahdollisimman siistissä kuosissa, sitä varten on olemassa nahanhoitoaineita.

Mustavalkoisesta viltistä on muuten kysytty, sen ostin BoConceptilta kun olin tekemässä suuria sohvapäätöksiä.

Mitäs tuumaatte huoneesta ja sen uudesta keskipisteestä? Itse tykkään rennosta lopputuloksesta, se on viihtyisä, kutsuvakin. Istuimme aiemmin harvoin olohuoneessa, se tuntui vähän kolkolta ja keittiö oli kodin itsestäänselvä keskus. Nyt tilanne on tasaantunut ja niin asukkaat kuin ystävät vaeltavat tasapuolisesti keittiön ja olohuoneen välillä. Suurin kiitos siitä kuuluu kyllä uudelle sohvalle, joka vetää ihmisiä puoleensa samalla vastustamattomalla vetovoimalla kuin sipsikulho.

Muiden huoneiden lailla tämäkään ei ole varmasti niinsanotusti valmis setti, aina nämä vähän elävät kun tavaroita kulkeutuu huoneesta toiseen. Sen kummempia jatkosuunnitelmia ei olohuoneen varalle tällä hetkellä ole, ellei sitten kesän kunniaksi sittenkin innostuta vielä venkslaamaan sitä huonejärjestystä.

Lunastan mallipalkkioni lohimuodossa, kiitos.

***

Sisustushankintoja suunnitteleville vielä muistutukseksi, että BoConceptilla, Vepsäläisellä, Hästens Storessa ja Republic of Fritz Hansen -myymälöissä saa tällä hetkellä Nousukausi-kampanjan kunniaksi 100 euron alennuksen yli 500 euron ostoksesta!

Myymälässä saat alennuksen, kun näytät Nousukausiseteliä ostosta tehdessäsi. Etu koskee normaalihintaisia tuotteita, eikä sitä voi yhdistää muihin etuihin tai aiemmin tehtyihin kauppoihin. 1 seteli/ostokerta. 

Verkkokaupassa lisää koodi NOUSUKAUSI ostoskorin alennuskoodikenttään ja kun ostoskorin normaalihintaisten tuotteiden summa ylittää 500 euroa, loppusummasta vähennetään 100 euroa. 

Seteli/koodi on voimassa 28. toukokuuta eli tämän viikon sunnuntaihin saakka.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Normaalia elämää

Päivää! Olemme virallisesti palanneet arkeen – ja millaiseen arkeen. Iloinen kaaos on levittäytynyt keittiön pöytään: kalentereita ja tietokoneita, laskuja ja muistilappuja, puoliksi juotuja kahvikuppeja, karttoja. Ensi kertaa suunnittelen alkavaa vuotta tälläisellä tarmolla ja tuntuu ihmeellisen hyvältä. Siltä, että ihan kaikki ovet ovat auki eikä tarvitse kuin pistää tuulemaan. Vielä kun löytäisi verkkopankkitunnukset tuolta kekojen alta, että saisi sähkölaskun maksettua. Helpompi valloittaa maailma, jos juonia ei tarvitse punoa pimeässä.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-1

Nollassa värjöttelevät lämpötilat ovat saaneet tutuista optimistisimmat levittämään kevätaiheisia huhuja ja myönnän, kuulin yhtenä tammikuisena yönä linnun lauleskelevan Tehtaankadulla yllättävän pirteään sävyyn. Haistan silti huijauksen ja pidän kahta tiukemmin kiinni Balmuirin uudesta mohairhuivistani* – voin vallan hyvin odotella (ja epäillä) sitä kuuluisaa kevättä siihen kietoutuneena. Samujin muhkean pipon nappasin ystävän kirppispinosta. Kyllä se on kuulkaa niin, että lämpimät ja kauniit villavarusteet ovat paras sijoitus talvesta selviytymiseen ja sitäpaitsi paljon halvemmat kuin lentoliput lämpimään. Vaikka on niilläkin toki aikansa ja paikkansa.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-2

Kotikulmilla kulkiessa törmää usein tuttuihin, niistä noin 80% ovat nelijalkaisia. Nakki-koira on yksi suosikeistani, jolkottelee suoraan luokse ja on aina valmis hellyyteen vaikka keskellä katua. Pidän kovasti kyllä omistajastaankin, jonka kanssa saattaa päätyä päähänpistosta kuohuviinilasilliselle (tai kahdelle). Viinihetket ovat usein ihanimmillaan juuri silloin, kun niitä ei ole suunniteltu tai sovittu.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-32017-01-25-stellaharasek-everydaylife-11

Kotonakin pyörii näitä neljällä tassulla vipeltäviä, viihtyvät kaikkein parhaiten saman peiton alla kaksilahkeisten kanssa. Luna on meillä lainakoirana ja jakaa rakkautta kaikille piittaamatta siitä otetaanko suukot ilolla vastaan vai ei. Juno-koira sen sijaan on aiheuttanut palvelusväelleen harmaita hiuksia. Se alkoi köyristää selkäänsä kadulla, kieltäytyä kävelemästä ja jarruttaa portaissa, oli muutenkin ollut apea. Olin synkän varma, että selkäkivut ovat tehneet paluun ja mäyräkoirahalvaus on vain ajan kysymys. Soitin samalle eläinlääkärille kuin viimeksi, sieltä ohjattiin suoraan eläinsairaalaan neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille, jolle saimme heti ajan. Lääkäri tutki neitokaisen (joka oli siinä vaiheessa oma epäilyttävän hyväntuulinen itsensä lukuunottamatta närkästystä, jonka luvaton sorkkiminen sai aikaan) ja määräsi sen magneettikuvaukseen. Juno sai nukutuspiikin pyllyynsä, Luna seurasi vierestä hiukan huolestuneena, makasi siskon vieressä kunnes tämä nukahti. Kun lääkäri palasi huoneeseen, Luna meni varmuuden vuoksi pöydän alle piiloon.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-4

Kyljellään retkottava koira kannettiin testeihin ja sillä aikaa minä, mies ja Luna-koira vietimme piinaavan pitkät tunnit ainoassa lähistöllä sijaitsevassa paikassa, jossa pääsi kahvin ääreen: ostoskeskuksessa keskellä uneliasta esikaupunkia. Kävimme syömässä uuniperunan, kiersimme kirppiksen jokaikisen hyllyn kahdesti, hortoilimme kaupoissa joissa ei tavallisesti tule koskaan käytyä. Ostin puhelimeen uuden kuoren. Olin päättänyt etsiä jostain tyylikkään mattamustan nahkakuoren, minkä unohdin välittömästi, kun näin kirkkaan kuoren, jossa oli kimaltavia tähtiä. Terveisin Stella 5v.

Kun istuimme lopulta taas eläinlääkärin luona, saimme eteemme nipun magneettikuvia, sentti sentiltä otettuja viipalekuvia Junon selän joka nikamasta. Lääkäri vaikutti huolettomalta ja ehdin paheksua: ei noin kepeään sävyyn voi kertoa ihmisille, että niiden koira on vakavasti selkäsairas ja joutuu hengenvaaralliseen leikkaukseen, jonka eloonjäämisprosentti voi olla mitä tahansa viiden ja viidenkymmenen välillä. Olin valmistautunut kuulemaan pahimman, joten en ihan heti ymmärtänyt, kun lääkäri kertoi, että koiran selkä on aivan pientä välilevypullistumaa lukuunottamatta täysin terve eikä ole syytä olla huolissaan. “Oireet” johtuvat kuulemma jostain muusta kuin kivusta. Meillä asuu siis mäyräkoira, jonka tämänkertaisten selkäoireiden syyksi selvisi se, että on talvi ja koiraa ei huvita kävellä. Lääkäri kirjasi viralliseen hoitosuunnitelmaan: “suosittelemme jatkamaan normaalia elämää”.

Luna oli ehtinyt jo huolestua siskostaan todenteolla. Kun hoitaja vihdoin toi sen heräämöstä – tarkemmin sanottuna Juno kiskoi hoitajaa perässään hihnassa kuin olisi viettänyt vuosikausia vankityrmässä ilman ruokaa ja rakkautta – Luna sinkosi sen luo ja nuoli sen naaman läpimäräksi. Olin minäkin onnellinen, vaikka huojennus tuli maksamaan lähemmäs tonnin. TONNIN!

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-6

Tässä näette tuon itseensätyytyväisen eläimen, joka on omistajalleen velkaa 942 euroa täysin turhasta magneettikuvauksesta. Kuinkahan kauan mäyräkoiran pitää säästää mäykkyroposiaan saadakseen 942 euroa kasaan? Ehkä se voisi ryhtyä tekemään mallintöitä, kun on nuo pyöreät silmät, suuret korvat ja tassuissa mustat täplät, joita kasvattaja kutsui onnenlanteiksi. Tai ehkä se laitetaankin onnenlantteineen töihin lähikaupan kassalle, kuten olemme Mikon kanssa uhkailleet liian mukavaan elämään tottuneita mäyräkoiriamme.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-7

Jatkamme siis normaalia elämää. Heräämme aamuisin keittämään puuroa, järkytämme aamu-unista koiraa viemällä sen ulos vaikka onkin talvi. Jatkamme suunnitelmien laatimista, papereiden levittelemistä, erilaisten listojen kirjoittelemista. Siivoamme joka päivä keittiön pöydän, iltaan mennessä kaaos on taas vallannut sen joka sentin. Ehkä siirrämme leirin ensi viikolla takaisin työhuoneeseen, vaikka sieltä on pidempi matka kahvipannun ääreen. Mutta nyt on vielä tavallinen torstai ja istun keittiön pöydän äärellä, ulkona on koleat kolme astetta, kevääseen on vielä vähän matkaa. Täysin terve koiramme torkkuu rinkelinä viltissään, kohta se herää kun Jarno alkaa tehdä lounasta.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-8PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS

Ensilumi

Olen kuullut koirista, jotka ottavat riemulla vastaan jokatalvisen ilmiön nimeltä ensilumi. Meillä sen sijaan asuu koira, joka kyylää kaikkialle laskeutunutta valkeutta oven takaa ja päätyy siihen, että pissahätä ei oikeastaan ollutkaan niin akuutti. Instagramissa joku epäili, että sitä vaan hävettää esiintyä villapaidassa, mutta paidastaan se tuntuu pitävän, sukeltaa siihen melkein mielellään. Se on se kylmä valkoinen vuodenaika, joka vetää mäyräkoiran mielen matalaksi.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-1

Lämpötilat ovat alkaneet laskea uhkaavasti sisätiloissakin. Viime talvena oli niin kylmä, että laahustin aamuisin kylpyhuoneeseen kääriytyneenä peittooni. Tästä talvesta taitaa onneksi tulla helpompi. Kiitos jumalille käytännöllisestä ja käsistään kätevästä miehestä, joka tajuaa ilmata patterit, tiivistää ikkunat ja huomaa, että kylpyhuoneessa on lattialämmitys. Niin: olen asunut tässä asunnossa puolitoista vuotta miettimättä kertaakaan mikäs vipu siellä vessan seinässä sojottaa. Kun kylpyhuoneen lattia yksi aamu hohkasikin jääkylmän sijaan lempeää lämpöä, ensimmäinen reaktioni oli, että alakerrassa palaa ja pitää soittaa palokunta. Ajatella, että tälläisellä havaintokyvyllä varustetuille ihmisille annetaan ajokortteja, yliopisto-opiskelupaikkoja, projektinjohtotehtäviä ja lupia toteuttaa isoja remontteja. Tai ehkä parempi kun ei ajattele.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-2

Mäyräkoiran pahin lumimasennus menee onneksi melko nopeasti ohi pienellä puistoilulla. Pian se muisti, että vastasataneessa lumessa on oikeastaan aika kiva kipittää ja siitä löytyy monta mielenkiintoista hajua, kuten lähikortteleiden koirien teksut. Jokainen viesti tutkitaan tarkkaan, mutta kaikkiin ei arvonsa tunteva neitokainen viitsi vastata. Silti parasta on kun pääsee takaisin sisään ja voi aloittaa samban, joka tarkoittaa, että koiran mielestä on ruoka-aika. Koiran mielestä ruoka-aika on jokaikinen kerta sen jälkeen kun on käyty ulkona. On kehittynyt viiden vuoden aikana melko sulavaksi sambaajaksi, pylly heiluu ja häntä pyörii kuin propelli.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-32016-11-04-stellaharasek-marraskuu-42016-11-04-stellaharasek-marraskuu-6

Ymmärrän kylmää inhoavaa koiraa kyllä, ensimmäiset pakkaset hiipivät minullakin luihin ja ytimiin. Olisin ihan valmis vetäytymään talviunille ja laudoittamaan ovet ja ikkunat umpeen seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Nukkuisin paljon ja uneksisin keväästä, mutta silloin kun olisin hereillä, kirjoittaisin ja lukisin, valokuvaisin ikkunoihin hiipiviä kuurankukkasia ja paistelisin uunissa chiliperunoita (olisin tietysti neuvokkaana talvehtijana ostanut keittiön kulmakaapin täyteen juureksia, lämmittäviä mausteita ja säilykkeitä).

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-82016-11-04-stellaharasek-marraskuu-7

Nyt on muuten pieni huoli tuosta matalasta lumenvihaajasta. Keskiviikkona se vielä juoksenteli lumessa, mutta eilen alkoi aristella selkäänsä ja muuttui vaisuksi ja huonovointiseksi. Ei loikannut enää lempilepakkotuoliinsa kun keitimme aamulla kahvit, ei tullut sohvalle kainaloon kun kellahdimme siihen iltapäivällä. Annoimme sen levätä illan ja yön, olikin aamulla jo paljon parempi, mutta veimme silti eläinlääkäriin. Sai kipulääkityksen ja kolmen viikon riehumiskiellon, hyppiä ei saa vaikkei sattuisikaan. Lepakkotuoli kannettiin pois keittiöstä, peitosta tehtiin korvaava pesä jonne koiran ei tarvitse loikata. Sormet ristiin, että selkä paranee levolla eikä pahempia oireita tule. Potilas toki ottaa tilanteestaan kaiken irti ja uskoo vakaasti, että selkä paranee kaikkein parhaiten syömällä juustoa.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-9

Viikon hyvä uutinen on, että työhuone on vihdoin toimintakunnossa! On valo ja patteri päällä, pari tauluakin seinällä, palmu huojuu nurkassa ja odottaa sopivankokoista saviruukkua. Työpöytäkin löytyy, vaikka onkin vähän väliaikaisratkaisu: se on se sama joka meillä aiemminkin oli, kunnes muutti kesällä pois, vain palatakseen nyt takaisin. Naurattaa tämä ystäväpiirissä esiintyvä tavaroiden paluumuuttelu, joka ei suinkaan ole ensimmäinen sarjassaan. Pöytä on valitettavasti vähän pieni kahdelle ihmiselle, jotka pakonomaisesti pinoavat ympärilleen läppärin lisäksi kirjoja, papereita, muistilappuja ja kahvikuppeja, mutta se ongelma ratkeaa sitten kun keittiöön löytyy uusi puinen ruokapöytä nykyisen tilalle. Silloin alkaa kaikkien aikojen pöytätetris: se ruokapöydän tehtävää palveleva pukkijalkapöytä muuttaa työhuoneeseen, työhuoneen pöytä muuttaa vierashuoneeseen ja vierashuoneen minikokoinen kirjoituspöytä muuttaa makuuhuoneeseen. On se hyvä, ettei tule kotona aika pitkäksi.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-10

Perjantaihin kuuluu pienen selkäsärkypotilaan (juustolla) lääkitsemisen lisäksi viikon sukulaisvisiitti numero kaksi: alkuviikosta kävi toinen äiti pohjoisesta, tänään samalta suunnalta saapuu se toinen. Pakkasessa on pohjoisesta saakka kannettuja mustikoita ja karpaloita, talouden isoimpaan kattilaan tehty porokeitto riitti kolmeksi päiväksi. Saa nähdä syntyykö keittiössä seuraavina päivinä jotain pohjalaisia perinneherkkuja. Rento viikonloppu (ja ruokakaupassa käynti) on onneksi hyvä tapa aloittaa laskeutuminen talviunille.

Mitä teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA