Vielä pari päivää

Nappasin nämä kuvat työhuoneessa torkkuvista koirista eilen. Ei ihme, että viihtyvät siellä: se on tällä hetkellä asunnon suunnilleen ainoa mitenkuten siisti nurkka. Jep, emme ole ehtineet sotkea työhuonetta, kun ollut kiire aiheuttaa kaaos kaikkiin muihin huoneisiin. Keskellä olohuoneen lattiaa seisoo ylimääräinen pöytä, keittiön kaikki pinnat ovat täynnä likaisia astioita, vaatehuoneesta on huitaistu vaatteet hyllyltä lattialle kun oli pukiessa hiukan hoppu. Hoen itselleni: vielä pari päivää, vielä pari päivää. Vielä pari päivää tätä härdelliä, niin päivät hiljenevät ja ehdin taas kaikkea sitä mihin ei ole riittänyt aikaa nyt.

Kuumat päivät ovat saaneet koirat ottamaan iisisti, ne nukkuvat milloin missäkin aurinkoläntissä ja välillä kuuluu haukotus, kun joku herää kääntämään kylkeään. Lempipaikka tällä hetkellä on työhuoneen sohva, jonka kulmaa aurinko lämmittää ilmeisesti juuri sopivalla tavalla. Juno-koiralla on tanorexian ohella myös uusi harrastus nimeltä parvekekyttääminen. Koira ei ole kolmeen vuoteen reagoinut mitenkään siihen, että asunnossa on parveke, vaikka ovea on toki pidetty ennenkin auki. Pari päivää sitten se yhtäkkiä havahtui tämän riemastuttavan konseptin olemassaoloon ja sen jälkeen se on löytynyt vähän liian usein parvekkeelta haukkumasta kadulla kulkeville koirille niin että koko Tehtaankatu raikaa. Anteeksi, naapurit. Koirani on parvekekyttääjä.

Kävelen rantaan aina Merisatamanrannan kirsikkapuiden kautta. Niiden kukinta on niin lyhytaikainen ilo, että siitä on otettava kaikki irti. En muista milloin olisi viimeksi ollut niiden kukinnan aikoihin näin mykistävän lämmintä! Vähän harmittaa, että olen ollut nämä päivät niin kiinni töissä ja dediksissä, mutta sitten taas toisaalta haluan luottaa siihen, että näitä kerrankin riittää vielä moneksi kesäkuukaudeksi. Kaikkihan on vasta alussa.

Koirat ovat omineet itselleen vieraspeiton, tykkäävät tehdä siihen yhteisen mäyräkoirapesän. Hellepäivätkään eivät ole liian kuumat mäyräkoirapesälle, jossain vaiheessa ne aina kaivautuvat untuvan uumeniin. En ymmärrä, mutta ei kai tarvitsekaan. Kun pesä on valmis, sen sisältä luodaan talouden työtätekeviin jäseniin vaativia tuijotuksia tavalla, jonka vain kaiken elämältä saanut luolakoira hallitsee. Että täällä pesässä on muuten kaikki mallillaan, mutta, anteeksi tarjoilija, nakkitarjoilu ei pelaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kas, on kesä

Paras yllätyslahja: yleensä kesäkelien alkamista odotetaan vielä elokuussakin, mutta yhtäkkiä onkin täys kesä jo toukokuussa! Viime kesät ovat olleet sen verran viileitä, että odotukset eivät ole olleet kovin korkealla – en edes muistanut, että Helsingissä voi olla näin lämmintä ja ihanaa. Puissa pienet silmut, puut räjähtämäisillään. Meri kimaltaa, horisontissa lipui eilen jo ensimmäiset valkoiset purjeet. Koirat ovat vähintään yhtä onnelliset kuin me, varsinkin Luna, jonka häntä oli irrota ilosta kun nurmikolta löytyi iltalenkin varrelta tennispallo.

Tänään eksyimme aamukävelyn varrella Hietsuun ja tori oli jo täynnä kirppiskuhinaa. Olin kuvitellut että torikausi alkaisi vasta toukokuun lopussa, miten mielelläni olinkaan väärässä. Löysimme 60-luvun jalkalampun, messinkisen kynttelikön ja pienet ranskalaiset kristallikulhot, joista ajattelin tarjoilla kirsikoita ja marenkia heti kun marjakojut ilmestyvät toreille. Istahdimme torikahveille, aurinko lämmitti paljaita sääriä ja kaiken tasapaksun kylmyyden jälkeen tuntui ihan kuin olisi yhtäkkiä ollut ulkomailla.

Olemme tehneet viime päivinä ihan hitosti töitä ja tahti jatkuu vielä tovin ennen kuin alkaa hidastua kohti kesää. Yrittäjän elämää: nyt on tehtävä kaikki duunit mitä tulee, jotta kesän aikana on varaa lomailla. Alkaa tosin näyttää siltä, että saamme viettää lomamme muuttolaatikoita pakaten, mutta ainakin se on lomaa tietokoneella tai kameran takana olemisesta. Kantohommissa saa sitäpaitsi hyötyliikuntaa, treenitkin ovat nimittäin jääneet viime aikoina ihan olemattomiin. Noh, onneksi työkiireiden loppu häämöttää kalenterissa: seuraavat viikot ovat vielä täynnä tohinaa, mutta kesäkuun puolelle ei ole merkattu kuin pari hassua asiaa.

Rakastan tätä keskinkertaista purjevenekuvaa, olen ottanut sen vuosien varrella ainakin sata kertaa ja se on aina samanlainen, aina erilainen. Voi kunpa kesä jatkuisi tästä yhtä huumavan lämpimänä, olemme kaikki ansainneet sen. Saa vaikka vähän sataakin, se saa puut puhkeamaan neonvihreään loistoonsa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tyttöni mun

Niitä oli yhteensä yhdeksän: neljäviikkoisia pentuja, jotka katselivat meitä silmät puoliummessa ja päästivät pieniä ääniä, jotka muistuttivat enemmän kissan miukaisua kuin mäyräkoiraa. Niille koko maailma oli uusi, ne tutustuivat siihen pieni pala kerrallaan, mönkivät toistensa päällä, kunnes nukahtivat kesken kaiken.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä. Sinä oot minun onnenlantti, kuiskasin koiralle, joka mahtui melkein kokonaan kämmeneen.

Ensimmäisen yhteiskuvan minusta ja neliviikkoisesta Juno-koirasta otti Dorit.

En mennyt katsomaan pentuja yksin, meitä oli kokonainen lauma: minun lisäkseni Mikko ja ystäväpariskunta, joka haaveili koirasta, mutta aika ei ollut vielä oikea. Kaikkien aikojen itsepetos, mennä seuraksi ihan vaan katsomaan. Kolme mäyräkoiratyttöä sieltä lähti lopulta mukaan kahdeksan viikon vauhdikkaassa iässä. Juno oli itsestäänselvästi minun. Sylvia, pentueen pienin, lähti ystäviemme matkaan. Mikolta ei edes kysytty, Luna-koira valitsi hänet samalla järkähtämättömällä varmuudella, jolla valloittaa maailmaa nyt vajaa seitsemän vuotta myöhemmin.

Oli heinäkuu, joka taittui elokuuksi. Loppukesän viikot kuluivat epätodellisen lumouksen vallassa, katselimme sisarusten telmimistä ja yritimme ymmärtää, että ne olivat meidän. Vietimme porukalla aikaa puistossa, pennut nuuhkivat ruohonkorsia ja yrittivät syödä kärpäsiä. Kaksi niistä mahtui Mikon Converseen yhtäaikaa. Ne nukahtivat edelleen samanlaiseen siskoläjään kuin silloin kun näimme ne ensimmäistä kertaa.

Juno ja sisko matkalla uuteen kotiin.

Olisi kiva kertoa, että Juno sai nimensä roomalaisesta mytologiasta, jossa Juno oli naisten suojelushenki ja taivaan jumalatar. Totuus on, että Juno sai nimensä Rolandin Juno-nimisestä syntikasta. Olin asunut muusikon kanssa musiikkilaitteiden keskellä, nähnyt syntikan ensimmäisenä joka aamu kun avasin silmät ja ajatellut siitä saakka, että jos saan joskus toisen koiran, sen nimeksi tulee Juno. Rolandin Juno on muuten musiikkipiireissä yhä arvostettu klassikkosyna, että olisi se nimi voinut hullumpikin olla.

Juno ja Sylvia kymmenviikkoisina.

Juno oli perheen pienin, sillä minulla oli siihen aikaan toinenkin koira nimeltä Jarvis. Jarvis oli samalta kasvattajalta ja jopa sukua Junolle. Jarvis ei ollut aluksi kovin innoissaan uudesta tulokkaasta saati sen kahdesta sisaruksesta, jotka temmelsivät meillä yhtenään – se teeskenteli ensimmäisen kuukauden, ettei pentuja ollut olemassakaan. Ne saattoivat kiipeillä sen päällä ja roikkua naskalihampaillaan sen korvissa ja Jarvis vaan katseli ylväänä horisonttiin.

Puruluutaan heittelevä Juno ja Jarvis, jolla palaa käämi.

Myöhemmin Junosta ja Jarviksesta tuli erottamattomat. Jarvis opetti Junolle kaiken mitä tiesi leikkimisestä, herkkujen kerjäämisestä ja siitä kuinka ruoka-aikaan piti istua hipihiljaa paikoillaan, jotta ruokakuppi laskeutuisi lattialle. Se nautti aikuisen roolistaan, siitä että sai opettaa pienempää ja hölmömpää tavoille. Ja nautti se muutenkin: Jarvis oli kaikesta kroonisesti huolestunut koira, jonka elämään Juno toi iloa, tohinaa ja leikkiä. Sen pahin eroahdistus hellitti pennun myötä, sillä se ei ollut enää yksin. Jarvis myönsi Junolle erityisoikeuksia, joita kukaan muu ei ollut saanut: Juno sai koskea Jarviksen palloihin ja puruluihin, käpertyä sen kainaloon nukkumaan ja leikkiä eriskummallista leikkiä, jossa Jarvis heittäytyi selälleen, Juno otti hampaillaan sen kaulasta kiinni ja veti perässään pitkin lattiaa, kunnes osat vaihtuivat ja oli Junon vuoro maata selällään ja olla vedettävänä. Kaikilla oli hauskaa päätellen siitä, että hännät heiluivat kaiken aikaa.

Vihdoin ystävät.

Oli kamalaa tajuta, että aliarvioin Juno-koiraa sen ensimmäiset vuodet. En ehtinyt keskittyä siihen, olin niin Jarviksen pauloissa. Jarvis oli ensimmäinen koirani, superfiksu mutta supersekaisin, ongelmakoira jonka ehdoilla yritin rakentaa elämääni. Kävin toki Junon kanssa pentukoulussa, leikitin ja rapsutin, mutta se oli niin kiltti, niin helppo, se kulki mukana kaiken muun ehdoilla. Kaikki energiani meni siihen, että yritin ymmärtää mikä Jarvista vaivasi.

Vaikein päätös, jonka olen koiranomistajana joutunut tähän mennessä tekemään, oli Jarviksen antaminen pois. Se tuntui fyysisenä kipuna rintalastan alla ja puristi öisin, kun yritin nukkua. Olin niin pettynyt itseeni kun en pystynyt auttamaan sitä, kaduin kaikkia virheitä joita olin sen kanssa tehnyt, kaipasin sitä ja sen tuttua lämpöä kyljessäni. Olimme eläneet symbioosissa kuusi vuotta ja yhtäkkiä sitä ei ollut. Se sai lopulta uuden kodin ihmisiltä, joille olen edelleen kiitollinen: he antoivat sille mahdollisuuden kun kukaan muu ei siihen enää pystynyt. He myös löysivät viimein syyn, joka oli alunperin aiheuttanut ongelmakäytöksen: selkäkivun, joka lopulta koitui koiran kohtaloksi. Kipulääkkeillä Jarviksen elämästä tuli kertaheitolla parempi, se sai elää vielä yhden onnellisen vuoden. Eräänä aamuna Jarvis heräsi halvaantuneena, sinä päivänä se nukkui pois perheensä sylissä. Kuulin siitä puhelimessa mieheltä, jonka kanssa olimme aikoinaan ottaneet Jarviksen, puhelu oli lyhyt, hän itki ja minä arvasin heti, sitten minäkään en pystynyt enää puhumaan.

Tästä on kolme vuotta enkä pysty vieläkään kirjoittamaan Jarviksesta kuivin silmin.

Viimein minulla oli aikaa tutustua koiraan, jonka kanssa jäin kahden. Aloin vasta silloin nähdä Junon kunnolla. Kesti silti kauan ennen kuin todella ymmärsin millaisen tyypin olin saanut elämääni.

Juno on maailman kiltein koira, hyvätahtoisin otus, jonka olen elämässäni tavannut. Herkkä, joskus vähän arka ja huolestunut, kuten Jarviskin oli ollut. Se rypistää otsaansa ihan tietyllä tavalla, josta tietää että nyt epäilyttää.

Juno on Jarviksen lailla huumorintajuinen, sen kanssa on niin hauskaa! Taitaa olla mäyräkoiraominaisuus, monet ovat karvahaalarissa vipeltäviä koomikkoja. Toisin kuin monia lajitovereitaan Junoa ei kiinnosta kilpailla johtajuudesta: se on tyytyväinen paikkaansa maailmassa ja osaansa pienenä koirana, siihen että aina on syli, johon kiivetä, jos alkaa jännittää. Se on hajamielinen kuten omistajansa, ulkona sitä täytyy muistuttaa pissaamisesta, koska muuten voi unohtua. Se on myös yhtä mukavuudenhaluinen ja läheisyydenkipeä kuin minä, vietämme usein tuntikausia sykkyrällä sohvanmutkassa. Olen kirjoittanut suurimman osan tämän blogin teksteistä Juno-koira torkkuen jalkojeni välissä. Se on meidän molempien mielestä ihan parasta, paitsi silloin, kun Juno herää, haluaa huomiota ja kiipeää minun ja tietokoneen väliin katsomaan minua kahden sentin päästä silmiin.

Huolestuneet otsarypyt.

Juno ymmärtää tehtävänsä terapiakoirana, senkin se oppi Jarvikselta. Silloin kun kävin läpi hirveää eroa ja makasin kolme viikkoa sängyssä, Jarvis oli koko sen ajan kerällä polvitaipeessani ja Juno kaulakuopassani. Jarvis nukkui ja säteili matalaa maadoittavaa energiaansa, Juno heräsi välillä katselemaan minua ja lipomaan suolaa silmäkulmistani.

Juno on iloinen silloin kun minä olen iloinen, huolestunut silloin kun minä stressaan ja rentoutuu silloin kun minä nojaan taaksepäin ja nauran. Onnellisimmillaan se on silloin kun paikalla on koko sen lauma: minä ja Jarno, Luna ja Mikko. Sitten on vielä muita supersuosikki-ihmisiä, joista erityisesti Juustonaisena tunnettu henkilö saa koiran sekaisin onnesta. Kyllä, yhteisillä juustohetkillä on osuutta asiaan.

Typykkä nukkui päiväunia olkalaukussani.

Suloisinta mitä Juno tekee: heittäytyy selälleen alleni ja antautuu rapsutettavaksi, kohottaa tassunsa ja laskee sen poskelleni. Ihan kevyesti, kuin suukon. En osaa tulkita sitä miksikään muuksi kuin hellyydeksi.

Ärsyttävintä mitä Juno tekee: kiljuu isoille koirille, löytää ja syö laukkuun unohtuneet suklaat, saa raivareita postimiehelle (peiton alta kuuluu tukahtuneita mylväisyjä, voisi edes vaivautua nousemaan).

Eriskummallisin asia: kylkitaklaa muita koiria koirapuistossa. Kukaan ei tiedä miksi.

Junon kanssa on toisenlaista silloin kun se on siskonsa kanssa. Luna on aivan erilainen, monessa Junon vastakohta. Silti ne ovat parhaat ystävykset eivätkä koskaan riitele. Yhdessä niistä tulee mini gang, joka punoo suunnitelmia ja pistää niitä tohinalla täytäntöön. Silloin Juno on enemmän koira, osa laumaa johon minä en kuulu. Yhdessä Lunan kanssa ne toimittavat mystisiä koira-asioita, joista me emme tajua mitään.

Kun asuin Mikon kanssa, siskosetkin asuivat yhdessä. Nytkin niiden kodit sijaitsevat lähellä toisistaan ja ne näkevät monta kertaa viikossa. Kun me reissaamme, Juno on Lunan luona, ja silloin kun Mikolla on menoja, Luna on meillä. En tiedä ajattelevatko tai ikävöivätkö ne toisiaan silloin kun ne ovat erossa – Juno ehkä? Se ei ole koskaan aiemmin ollut perheen ainoa koira, sillä ennen kimppakotiamme ja kimppa-asumista siskonsa kanssa oli kuitenkin Jarvis. Välillä se on hämillään jäädessään kanssamme ainoaksi koiraksi Lunan kanssa vietetyn viikon tai kuukauden jälkeen, mutta tuntuu usein nauttivan siitä, että saa kerrankin ihan kaiken huomion. Ainoana koirana oleminen on selvästi vahvistanut sen persoonaa – ennen se antoi Lunalle periksi kaikessa, mutta nykyisin sillä on vahva oma tahto. Se viis veisaa, jos sisko tahtoo sen nukkumapaikan tai puruluun. Sisko on ollut asiasta hiukan närkästynyt.

Eniten maailmassa Juno rakastaa olla lähellä ja seuraavaksi eniten se rakastaa ruokaa. Ainoat pinteet, joihin Juno on itsensä saattanut, ovat liittyneet ruokaan: esimerkiksi puoleen kiloon minttusuklaata, jonka Juno on pistellyt folioineen poskeensa. Nämä operaatiot ovat aina tapahtuneet saumattomassa yhteistyössä siskon kanssa, mutta arvaan kyllä kuka niissä on ollut projektipäällikkö.

Juno on ikuisella laihdutuskuurilla, mikä olisi muuten vähän traagista, mutta onneksi se rakastaa ruokaa niin paljon, että laihismurotkin ovat sen mielestä tosi makoisat.

Rakastan sakeaa popkornin tuoksua, jota Juno levittää nukkuessaan. Nuuhkin sen tassuja kesken päiväunien senkin uhalla, että sitä ärsyttää. Eräs ihminen sanoi minulle vasta, että koirat kehräävät hyvää verkkoa nukkuessaan. Se on niin totta! Ja kun siskokset nukkuvat yhdessä, maailman ääriviivat asettuvat paikoilleen, lämpö ritisee ja leviää.

Olen niin onnellinen siitä, että Jarno on ottanut Junon omakseen. Vai meniköhän se toisinpäin? En tiedä, mutta ne retkeilevät usein kaksin, Juno on käynyt Jarnon treeniksellä paljon useammin kuin minä. Sillä on siellä oma sohva ja omat rutiinit, joista minä en tiedä mitään, niitä esitellään minulle ylpeänä silloin kun tulen joskus mukaan. Ne matkustavat yhdessä metrolla, Juno kerää kanssamatkustajilta kehuja kiiltävästä turkistaan ja hyvästä käytöksestään. Se käyttää saamaansa huomion häikäilemättömästi hyväkseen ja löytää aina sen tyypin, jolla on taskussa koiraraksuja.

Juno on aina niin iloinen kun lähdemme ulos, kipittää eteisessä luo ja puskee päätään kohti pantaa. Ulko-ovelta se kurkkaa kadulle: eihän sada? Kuivalla säällä se rakastaa tutkia maailmaa, mutta sateella meillä on sanaton sopimus siitä että tarpeet tehdään kolmen metrin päähän ulko-ovesta ja painutaan takaisin peiton alle.

Kun palaamme ulkoa, Juno heiluttaa häntää jo hississä: kohta on ruoka-aika. Häntä heiluu toiveikkaasti myös silloin kun EI ole ruoka-aika, sillä aina kannattaa kokeilla onneaan. Ovella odottaa pyyhe, häntä heiluu silloinkin kun tassuja kuivataan, Juno nostaa ne yksi kerrallaan. Kiitän, joskus saan siitä suukon. Sitten onkin jo kova kiire keittiöön, siellä koira salsaa ja sambaa koko sen ajan kun ruoka-annosta valmistellaan. Kun kuppi laskeutuu kohti lattiaa, peppu nauliintuu maahan ja häntäkin pysähtyy. Jarvis metsästää jo muilla mailla, mutta Juno muistaa yhä setänsä opit: mitä nätimmin on paikoillaan, sen nopeammin saa luvan syödä.

Joskus minusta tuntuu, että Juno annettiin minulle siksi, että ensimmäisen koirani kanssa oli niin vaikeaa.

Juno on nyt kuusivuotias, kohta seitsemän. Se on aina säteillyt ympärilleen erikoista energiaa, mutta viime aikoina se on voimistunut. Kun se katsoo minua, sillä on selvästi asiaa, jonka se haluaa minun ymmärtävän. Minusta on alkanut tuntua, että se suojelee minua. Kehrää ympärilleni hyvää verkkoa, kutoo valoa horisonttiin. Olen alkanut kuunnella.

Meillä on työmme ja ihmissuhteemme ja kiireemme, kokonainen kompleksinen elämä täynnä asioita joita ajatella, mutta koirallemme me olemme koko sen pienen maailman keskipiste. Se hetki, jonka vietämme koiramme kanssa, on todennäköisesti sen päivän kohokohta. Siksi vietän Junon kanssa aikaa aina kun voin. Parasta on kun ei ole kiire mihinkään, ollaan vaan ja jutellaan. Juno tulee ihan lähelle, nostaa tassut rinnalleni ja kallistelee päätään kuunnellessaan. Kyselen miten sen päivä on sujunut, oliko sillä kivaa ulkona, näkikö se hiiriä? Se kertoo kaikesta omalla koirakielellään ja muistuttaa lopuksi, että olisi muuten vähän nälkä.

Minä nyyhkin eroamme aina, kun lähden reissuun ja Juno pillahtaa iloitkuun aina, kun tulen takaisin.

Kukaan meistä ei tiedä paljonko yhteistä aikaa meillä on jäljellä. Se voi olla hyvin pitkä tai lyhyempi kuin arvaammekaan. Siksi kerron Junolle joka päivä kuinka hieno koira se on. Silittelen sen silkkisiä korvia, kuiskuttelen niihin salaisuuksia. Että se on lempikoirani maailmassa, kaikkein viisain ja kaunein ja rakkain. Sen korvat kohoavat, se kuuntelee niin tarkoin. Se tahtoo kuulla joka sanan ja uskoo niistä jokaisen. Sitten se painaa pään rinnalleni, joskus kaulakuoppaan. Kohta kuuluu syvä huokaus, kun sen pieni keho rentoutuu ja raukeaa. Minuutin sisällä koira on jo unessa. Ei mene enää kauaa, kun popkornin vieno tuoksu alkaa leijailla ilmassa.

Kuvat Junon ja siskosten ensimmäiseltä vuodelta