✖ Kesäkuun kootut

Jahas, on kesäkuun viimeinen eli tutuksi tulleen kuukausikatsauksen aika! Kuluneen kuukauden aikana seuraavat viisi asiaa ovat juhannuksen ja Priden ohella olleet erityisen ajankohtaisia.

Huoli (ja huojennus) pienistä koirista. Mäykyt kävivät eläinlääkärissä rutiinitarkastuksessa ja ilmeni, että molemmat ovat akuutin leikkauksen tarpeessa – toisella on lohjennut takahammas, joka pitää poistaa, ja toiselta löytyi nisäkasvain, mikä olikin vähän ikävämpi juttu. Kärvistelin useamman viikon hirveiden kauhukuvien vallassa, mutta onneksi eläinsairaalassa selvisi, että kasvain ei ollut tehnyt etäpesäkkeitä ja hoidoksi riitti kasvaimen poisto ja koiran sterilointi, joka tehtiin samalla nukutuksella. Typykkä viettää nyt toipilaspäiviä lepäillen ja parannellen leikkaushaavojaan trikoosukassaan. Sisko odottelee omaa hammasleikkaustaan, joka koittaa ensi kuun puolella. Kun mäykkyjen saikuista on selvitty, palaamme pohjoiseen viettämään lomapäiviä. Siskosten sairaslomia on huomattavasti helpompi valvoa kaupunkiolosuhteissa kuin Lapissa, jossa he ovat tottuneet riehumaan vapaana ulkona jokaisen valveillaolohetkensä.

Henkinen jumitus. Viime viikkoja on leimannut ennen muuta huoli, enkä ole muutenkaan ollut yhtäkkiä hektiseksi muuttuneen loppukevään jäljiltä ihan täysin voimissani. Ennen juhannusta alkaneesta kesäflunssasta on jäljellä väsymys ja rasittava köhä, ja tuntuu, että happi ei kulje eikä pää toimi. Kirjoittaminen on vaikeaa, keskittymiskyky kateissa. Olen hoitanut oloani aikuismaisesti kiukuttelemalla, syömällä roskaruokaa ja lukemalla tai selaamalla somea öisin nukkumisen sijaan. Ehkä olisin nyt kypsä kokeilemaan jotain toista lähestymistapaa? Itsetehty ruoka ja unirytmi kiinnostaa, samoin kevyt liikunta, joka saisi veren kiertämään. Ja paluu aamusivujen pariin! Olen varma, että se on nopein tapa saada ummehtuneet ajatukset liikkeelle.

Kuvassa vilahtava suklaa ei ole aiemmin mainitsemani roskaruoka. Suklaa on jumalten lahja maailmalle.

Kaupunkikodin sisustaminen. Remonttimme on vihdoin valmis ja se tarkoittaa, että pahvilaatikkoelämä on ohi! Olemme kuukausien kiihkeän odotuksen jälkeen päässeet pistämään tavaroita oikeille paikoilleen, toisten kohdalla miettimään mikä se oikea paikka kullekin on. Siis sisustamaan. Tuntuu kummalliselta, mutta alan innostua. Valaistuksessa on vielä vähän pohtimista ja taulut nojailevat missä sattuu. Pari hankintaa on vielä tehtävä, kuten pyöreä peili eteiseen (näköhavaintoja messinkireunaisesta vintagepeilistä otetaan ilolla vastaan), keittiöön sopiva matto ja niitä valaisimia, jotka eivät tunnu juuri tällä hetkellä erityisen akuuteilta, mutta veikkaan, että viimeistään syksyllä nekin alkavat kiinnostaa.

Kivojen asioiden suunnittelu. Tämäkin ehkä liittyy tuohon henkisen jumituksen karkottamiseen. Olen alkanut listailla pieniä asioita, joista tulee hyvä mieli ja joita haluaisin tehdä. Ensi viikolla on antiikkimarkkinat, ehkä sinne peilinmetsästykseen? Haluaisin myös viettää päivän jossain rannalla – en voi uskoa että on jo kesäkuun loppu enkä ole ehtinyt vielä kertaakaan takavuosien päivystyspaikalleni, rantakalliolle. Ystäviäkin olisi kiva nähdä nyt kun olemme Helsingissä.

Sinänsä tämä pieni apatia on ihan hassua, koska meillähän oli juuri ihana juhannus Lapissa, tulimme hetki sitten kivalta työreissulta Etelä-Pohjanmaalle ja tosi moni asia on tällä hetkellä hyvin. Mutta sellaista se on, elämä ei ole mustavalkoista eikä tarjoile vain yhtä tunnetta kerrallaan.

Juuri nyt kaikkein paras mieli tulee toipilaskoiran halailusta ja siitä, että se tulee kuntoon ja pääsee riehumaan keppiensä kanssa ihan pian.

Semiloma. Alunperin ajattelimme lomailla koko heinäkuun, mutta kalenteriin on tipahdellut sitten kuitenkin muutamia töitä, jotka haluamme taloudellisista syistä tehdä. Työpäiviä ei pitäisi kertyä ihan mahdottoman monta eivätkä ne ole edes hirveän kiireisiä, joten olen päättänyt suhtautua heinäkuuhun semilomana: nukutaan pitkään, tehdään työt leppoisaan tahtiin ja suljetaan tietokone heti kun hommat on tehty.

Miten teidän kesäkuu on sujunut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Vielä pari päivää

Nappasin nämä kuvat työhuoneessa torkkuvista koirista eilen. Ei ihme, että viihtyvät siellä: se on tällä hetkellä asunnon suunnilleen ainoa mitenkuten siisti nurkka. Jep, emme ole ehtineet sotkea työhuonetta, kun ollut kiire aiheuttaa kaaos kaikkiin muihin huoneisiin. Keskellä olohuoneen lattiaa seisoo ylimääräinen pöytä, keittiön kaikki pinnat ovat täynnä likaisia astioita, vaatehuoneesta on huitaistu vaatteet hyllyltä lattialle kun oli pukiessa hiukan hoppu. Hoen itselleni: vielä pari päivää, vielä pari päivää. Vielä pari päivää tätä härdelliä, niin päivät hiljenevät ja ehdin taas kaikkea sitä mihin ei ole riittänyt aikaa nyt.

Kuumat päivät ovat saaneet koirat ottamaan iisisti, ne nukkuvat milloin missäkin aurinkoläntissä ja välillä kuuluu haukotus, kun joku herää kääntämään kylkeään. Lempipaikka tällä hetkellä on työhuoneen sohva, jonka kulmaa aurinko lämmittää ilmeisesti juuri sopivalla tavalla. Juno-koiralla on tanorexian ohella myös uusi harrastus nimeltä parvekekyttääminen. Koira ei ole kolmeen vuoteen reagoinut mitenkään siihen, että asunnossa on parveke, vaikka ovea on toki pidetty ennenkin auki. Pari päivää sitten se yhtäkkiä havahtui tämän riemastuttavan konseptin olemassaoloon ja sen jälkeen se on löytynyt vähän liian usein parvekkeelta haukkumasta kadulla kulkeville koirille niin että koko Tehtaankatu raikaa. Anteeksi, naapurit. Koirani on parvekekyttääjä.

Kävelen rantaan aina Merisatamanrannan kirsikkapuiden kautta. Niiden kukinta on niin lyhytaikainen ilo, että siitä on otettava kaikki irti. En muista milloin olisi viimeksi ollut niiden kukinnan aikoihin näin mykistävän lämmintä! Vähän harmittaa, että olen ollut nämä päivät niin kiinni töissä ja dediksissä, mutta sitten taas toisaalta haluan luottaa siihen, että näitä kerrankin riittää vielä moneksi kesäkuukaudeksi. Kaikkihan on vasta alussa.

Koirat ovat omineet itselleen vieraspeiton, tykkäävät tehdä siihen yhteisen mäyräkoirapesän. Hellepäivätkään eivät ole liian kuumat mäyräkoirapesälle, jossain vaiheessa ne aina kaivautuvat untuvan uumeniin. En ymmärrä, mutta ei kai tarvitsekaan. Kun pesä on valmis, sen sisältä luodaan talouden työtätekeviin jäseniin vaativia tuijotuksia tavalla, jonka vain kaiken elämältä saanut luolakoira hallitsee. Että täällä pesässä on muuten kaikki mallillaan, mutta, anteeksi tarjoilija, nakkitarjoilu ei pelaa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kas, on kesä

Paras yllätyslahja: yleensä kesäkelien alkamista odotetaan vielä elokuussakin, mutta yhtäkkiä onkin täys kesä jo toukokuussa! Viime kesät ovat olleet sen verran viileitä, että odotukset eivät ole olleet kovin korkealla – en edes muistanut, että Helsingissä voi olla näin lämmintä ja ihanaa. Puissa pienet silmut, puut räjähtämäisillään. Meri kimaltaa, horisontissa lipui eilen jo ensimmäiset valkoiset purjeet. Koirat ovat vähintään yhtä onnelliset kuin me, varsinkin Luna, jonka häntä oli irrota ilosta kun nurmikolta löytyi iltalenkin varrelta tennispallo.

Tänään eksyimme aamukävelyn varrella Hietsuun ja tori oli jo täynnä kirppiskuhinaa. Olin kuvitellut että torikausi alkaisi vasta toukokuun lopussa, miten mielelläni olinkaan väärässä. Löysimme 60-luvun jalkalampun, messinkisen kynttelikön ja pienet ranskalaiset kristallikulhot, joista ajattelin tarjoilla kirsikoita ja marenkia heti kun marjakojut ilmestyvät toreille. Istahdimme torikahveille, aurinko lämmitti paljaita sääriä ja kaiken tasapaksun kylmyyden jälkeen tuntui ihan kuin olisi yhtäkkiä ollut ulkomailla.

Olemme tehneet viime päivinä ihan hitosti töitä ja tahti jatkuu vielä tovin ennen kuin alkaa hidastua kohti kesää. Yrittäjän elämää: nyt on tehtävä kaikki duunit mitä tulee, jotta kesän aikana on varaa lomailla. Alkaa tosin näyttää siltä, että saamme viettää lomamme muuttolaatikoita pakaten, mutta ainakin se on lomaa tietokoneella tai kameran takana olemisesta. Kantohommissa saa sitäpaitsi hyötyliikuntaa, treenitkin ovat nimittäin jääneet viime aikoina ihan olemattomiin. Noh, onneksi työkiireiden loppu häämöttää kalenterissa: seuraavat viikot ovat vielä täynnä tohinaa, mutta kesäkuun puolelle ei ole merkattu kuin pari hassua asiaa.

Rakastan tätä keskinkertaista purjevenekuvaa, olen ottanut sen vuosien varrella ainakin sata kertaa ja se on aina samanlainen, aina erilainen. Voi kunpa kesä jatkuisi tästä yhtä huumavan lämpimänä, olemme kaikki ansainneet sen. Saa vaikka vähän sataakin, se saa puut puhkeamaan neonvihreään loistoonsa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tyttöni mun

Niitä oli yhteensä yhdeksän: neljäviikkoisia pentuja, jotka katselivat meitä silmät puoliummessa ja päästivät pieniä ääniä, jotka muistuttivat enemmän kissan miukaisua kuin mäyräkoiraa. Niille koko maailma oli uusi, ne tutustuivat siihen pieni pala kerrallaan, mönkivät toistensa päällä, kunnes nukahtivat kesken kaiken.

Valitsin Junon, koska jokin sen unisessa katseessa kertoi, että minä kuuluin sille. Sitäpaitsi sillä oli pikkuisissa tassuissaan mustat täplät, onnenlantit, sanoi kasvattaja, kun silitin niitä. Sinä oot minun onnenlantti, kuiskasin koiralle, joka mahtui melkein kokonaan kämmeneen.

Ensimmäisen yhteiskuvan minusta ja neliviikkoisesta Juno-koirasta otti Dorit.

En mennyt katsomaan pentuja yksin, meitä oli kokonainen lauma: minun lisäkseni Mikko ja ystäväpariskunta, joka haaveili koirasta, mutta aika ei ollut vielä oikea. Kaikkien aikojen itsepetos, mennä seuraksi ihan vaan katsomaan. Kolme mäyräkoiratyttöä sieltä lähti lopulta mukaan kahdeksan viikon vauhdikkaassa iässä. Juno oli itsestäänselvästi minun. Sylvia, pentueen pienin, lähti ystäviemme matkaan. Mikolta ei edes kysytty, Luna-koira valitsi hänet samalla järkähtämättömällä varmuudella, jolla valloittaa maailmaa nyt vajaa seitsemän vuotta myöhemmin.

Oli heinäkuu, joka taittui elokuuksi. Loppukesän viikot kuluivat epätodellisen lumouksen vallassa, katselimme sisarusten telmimistä ja yritimme ymmärtää, että ne olivat meidän. Vietimme porukalla aikaa puistossa, pennut nuuhkivat ruohonkorsia ja yrittivät syödä kärpäsiä. Kaksi niistä mahtui Mikon Converseen yhtäaikaa. Ne nukahtivat edelleen samanlaiseen siskoläjään kuin silloin kun näimme ne ensimmäistä kertaa.

Juno ja sisko matkalla uuteen kotiin.

Olisi kiva kertoa, että Juno sai nimensä roomalaisesta mytologiasta, jossa Juno oli naisten suojelushenki ja taivaan jumalatar. Totuus on, että Juno sai nimensä Rolandin Juno-nimisestä syntikasta. Olin asunut muusikon kanssa musiikkilaitteiden keskellä, nähnyt syntikan ensimmäisenä joka aamu kun avasin silmät ja ajatellut siitä saakka, että jos saan joskus toisen koiran, sen nimeksi tulee Juno. Rolandin Juno on muuten musiikkipiireissä yhä arvostettu klassikkosyna, että olisi se nimi voinut hullumpikin olla.

Juno ja Sylvia kymmenviikkoisina.

Juno oli perheen pienin, sillä minulla oli siihen aikaan toinenkin koira nimeltä Jarvis. Jarvis oli samalta kasvattajalta ja jopa sukua Junolle. Jarvis ei ollut aluksi kovin innoissaan uudesta tulokkaasta saati sen kahdesta sisaruksesta, jotka temmelsivät meillä yhtenään – se teeskenteli ensimmäisen kuukauden, ettei pentuja ollut olemassakaan. Ne saattoivat kiipeillä sen päällä ja roikkua naskalihampaillaan sen korvissa ja Jarvis vaan katseli ylväänä horisonttiin.

Puruluutaan heittelevä Juno ja Jarvis, jolla palaa käämi.

Myöhemmin Junosta ja Jarviksesta tuli erottamattomat. Jarvis opetti Junolle kaiken mitä tiesi leikkimisestä, herkkujen kerjäämisestä ja siitä kuinka ruoka-aikaan piti istua hipihiljaa paikoillaan, jotta ruokakuppi laskeutuisi lattialle. Se nautti aikuisen roolistaan, siitä että sai opettaa pienempää ja hölmömpää tavoille. Ja nautti se muutenkin: Jarvis oli kaikesta kroonisesti huolestunut koira, jonka elämään Juno toi iloa, tohinaa ja leikkiä. Sen pahin eroahdistus hellitti pennun myötä, sillä se ei ollut enää yksin. Jarvis myönsi Junolle erityisoikeuksia, joita kukaan muu ei ollut saanut: Juno sai koskea Jarviksen palloihin ja puruluihin, käpertyä sen kainaloon nukkumaan ja leikkiä eriskummallista leikkiä, jossa Jarvis heittäytyi selälleen, Juno otti hampaillaan sen kaulasta kiinni ja veti perässään pitkin lattiaa, kunnes osat vaihtuivat ja oli Junon vuoro maata selällään ja olla vedettävänä. Kaikilla oli hauskaa päätellen siitä, että hännät heiluivat kaiken aikaa.

Vihdoin ystävät.

Oli kamalaa tajuta, että aliarvioin Juno-koiraa sen ensimmäiset vuodet. En ehtinyt keskittyä siihen, olin niin Jarviksen pauloissa. Jarvis oli ensimmäinen koirani, superfiksu mutta supersekaisin, ongelmakoira jonka ehdoilla yritin rakentaa elämääni. Kävin toki Junon kanssa pentukoulussa, leikitin ja rapsutin, mutta se oli niin kiltti, niin helppo, se kulki mukana kaiken muun ehdoilla. Kaikki energiani meni siihen, että yritin ymmärtää mikä Jarvista vaivasi.

Vaikein päätös, jonka olen koiranomistajana joutunut tähän mennessä tekemään, oli Jarviksen antaminen pois. Se tuntui fyysisenä kipuna rintalastan alla ja puristi öisin, kun yritin nukkua. Olin niin pettynyt itseeni kun en pystynyt auttamaan sitä, kaduin kaikkia virheitä joita olin sen kanssa tehnyt, kaipasin sitä ja sen tuttua lämpöä kyljessäni. Olimme eläneet symbioosissa kuusi vuotta ja yhtäkkiä sitä ei ollut. Se sai lopulta uuden kodin ihmisiltä, joille olen edelleen kiitollinen: he antoivat sille mahdollisuuden kun kukaan muu ei siihen enää pystynyt. He myös löysivät viimein syyn, joka oli alunperin aiheuttanut ongelmakäytöksen: selkäkivun, joka lopulta koitui koiran kohtaloksi. Kipulääkkeillä Jarviksen elämästä tuli kertaheitolla parempi, se sai elää vielä yhden onnellisen vuoden. Eräänä aamuna Jarvis heräsi halvaantuneena, sinä päivänä se nukkui pois perheensä sylissä. Kuulin siitä puhelimessa mieheltä, jonka kanssa olimme aikoinaan ottaneet Jarviksen, puhelu oli lyhyt, hän itki ja minä arvasin heti, sitten minäkään en pystynyt enää puhumaan.

Tästä on kolme vuotta enkä pysty vieläkään kirjoittamaan Jarviksesta kuivin silmin.

Viimein minulla oli aikaa tutustua koiraan, jonka kanssa jäin kahden. Aloin vasta silloin nähdä Junon kunnolla. Kesti silti kauan ennen kuin todella ymmärsin millaisen tyypin olin saanut elämääni.

Juno on maailman kiltein koira, hyvätahtoisin otus, jonka olen elämässäni tavannut. Herkkä, joskus vähän arka ja huolestunut, kuten Jarviskin oli ollut. Se rypistää otsaansa ihan tietyllä tavalla, josta tietää että nyt epäilyttää.

Juno on Jarviksen lailla huumorintajuinen, sen kanssa on niin hauskaa! Taitaa olla mäyräkoiraominaisuus, monet ovat karvahaalarissa vipeltäviä koomikkoja. Toisin kuin monia lajitovereitaan Junoa ei kiinnosta kilpailla johtajuudesta: se on tyytyväinen paikkaansa maailmassa ja osaansa pienenä koirana, siihen että aina on syli, johon kiivetä, jos alkaa jännittää. Se on hajamielinen kuten omistajansa, ulkona sitä täytyy muistuttaa pissaamisesta, koska muuten voi unohtua. Se on myös yhtä mukavuudenhaluinen ja läheisyydenkipeä kuin minä, vietämme usein tuntikausia sykkyrällä sohvanmutkassa. Olen kirjoittanut suurimman osan tämän blogin teksteistä Juno-koira torkkuen jalkojeni välissä. Se on meidän molempien mielestä ihan parasta, paitsi silloin, kun Juno herää, haluaa huomiota ja kiipeää minun ja tietokoneen väliin katsomaan minua kahden sentin päästä silmiin.

Huolestuneet otsarypyt.

Juno ymmärtää tehtävänsä terapiakoirana, senkin se oppi Jarvikselta. Silloin kun kävin läpi hirveää eroa ja makasin kolme viikkoa sängyssä, Jarvis oli koko sen ajan kerällä polvitaipeessani ja Juno kaulakuopassani. Jarvis nukkui ja säteili matalaa maadoittavaa energiaansa, Juno heräsi välillä katselemaan minua ja lipomaan suolaa silmäkulmistani.

Juno on iloinen silloin kun minä olen iloinen, huolestunut silloin kun minä stressaan ja rentoutuu silloin kun minä nojaan taaksepäin ja nauran. Onnellisimmillaan se on silloin kun paikalla on koko sen lauma: minä ja Jarno, Luna ja Mikko. Sitten on vielä muita supersuosikki-ihmisiä, joista erityisesti Juustonaisena tunnettu henkilö saa koiran sekaisin onnesta. Kyllä, yhteisillä juustohetkillä on osuutta asiaan.

Typykkä nukkui päiväunia olkalaukussani.

Suloisinta mitä Juno tekee: heittäytyy selälleen alleni ja antautuu rapsutettavaksi, kohottaa tassunsa ja laskee sen poskelleni. Ihan kevyesti, kuin suukon. En osaa tulkita sitä miksikään muuksi kuin hellyydeksi.

Ärsyttävintä mitä Juno tekee: kiljuu isoille koirille, löytää ja syö laukkuun unohtuneet suklaat, saa raivareita postimiehelle (peiton alta kuuluu tukahtuneita mylväisyjä, voisi edes vaivautua nousemaan).

Eriskummallisin asia: kylkitaklaa muita koiria koirapuistossa. Kukaan ei tiedä miksi.

Junon kanssa on toisenlaista silloin kun se on siskonsa kanssa. Luna on aivan erilainen, monessa Junon vastakohta. Silti ne ovat parhaat ystävykset eivätkä koskaan riitele. Yhdessä niistä tulee mini gang, joka punoo suunnitelmia ja pistää niitä tohinalla täytäntöön. Silloin Juno on enemmän koira, osa laumaa johon minä en kuulu. Yhdessä Lunan kanssa ne toimittavat mystisiä koira-asioita, joista me emme tajua mitään.

Kun asuin Mikon kanssa, siskosetkin asuivat yhdessä. Nytkin niiden kodit sijaitsevat lähellä toisistaan ja ne näkevät monta kertaa viikossa. Kun me reissaamme, Juno on Lunan luona, ja silloin kun Mikolla on menoja, Luna on meillä. En tiedä ajattelevatko tai ikävöivätkö ne toisiaan silloin kun ne ovat erossa – Juno ehkä? Se ei ole koskaan aiemmin ollut perheen ainoa koira, sillä ennen kimppakotiamme ja kimppa-asumista siskonsa kanssa oli kuitenkin Jarvis. Välillä se on hämillään jäädessään kanssamme ainoaksi koiraksi Lunan kanssa vietetyn viikon tai kuukauden jälkeen, mutta tuntuu usein nauttivan siitä, että saa kerrankin ihan kaiken huomion. Ainoana koirana oleminen on selvästi vahvistanut sen persoonaa – ennen se antoi Lunalle periksi kaikessa, mutta nykyisin sillä on vahva oma tahto. Se viis veisaa, jos sisko tahtoo sen nukkumapaikan tai puruluun. Sisko on ollut asiasta hiukan närkästynyt.

Eniten maailmassa Juno rakastaa olla lähellä ja seuraavaksi eniten se rakastaa ruokaa. Ainoat pinteet, joihin Juno on itsensä saattanut, ovat liittyneet ruokaan: esimerkiksi puoleen kiloon minttusuklaata, jonka Juno on pistellyt folioineen poskeensa. Nämä operaatiot ovat aina tapahtuneet saumattomassa yhteistyössä siskon kanssa, mutta arvaan kyllä kuka niissä on ollut projektipäällikkö.

Juno on ikuisella laihdutuskuurilla, mikä olisi muuten vähän traagista, mutta onneksi se rakastaa ruokaa niin paljon, että laihismurotkin ovat sen mielestä tosi makoisat.

Rakastan sakeaa popkornin tuoksua, jota Juno levittää nukkuessaan. Nuuhkin sen tassuja kesken päiväunien senkin uhalla, että sitä ärsyttää. Eräs ihminen sanoi minulle vasta, että koirat kehräävät hyvää verkkoa nukkuessaan. Se on niin totta! Ja kun siskokset nukkuvat yhdessä, maailman ääriviivat asettuvat paikoilleen, lämpö ritisee ja leviää.

Olen niin onnellinen siitä, että Jarno on ottanut Junon omakseen. Vai meniköhän se toisinpäin? En tiedä, mutta ne retkeilevät usein kaksin, Juno on käynyt Jarnon treeniksellä paljon useammin kuin minä. Sillä on siellä oma sohva ja omat rutiinit, joista minä en tiedä mitään, niitä esitellään minulle ylpeänä silloin kun tulen joskus mukaan. Ne matkustavat yhdessä metrolla, Juno kerää kanssamatkustajilta kehuja kiiltävästä turkistaan ja hyvästä käytöksestään. Se käyttää saamaansa huomion häikäilemättömästi hyväkseen ja löytää aina sen tyypin, jolla on taskussa koiraraksuja.

Juno on aina niin iloinen kun lähdemme ulos, kipittää eteisessä luo ja puskee päätään kohti pantaa. Ulko-ovelta se kurkkaa kadulle: eihän sada? Kuivalla säällä se rakastaa tutkia maailmaa, mutta sateella meillä on sanaton sopimus siitä että tarpeet tehdään kolmen metrin päähän ulko-ovesta ja painutaan takaisin peiton alle.

Kun palaamme ulkoa, Juno heiluttaa häntää jo hississä: kohta on ruoka-aika. Häntä heiluu toiveikkaasti myös silloin kun EI ole ruoka-aika, sillä aina kannattaa kokeilla onneaan. Ovella odottaa pyyhe, häntä heiluu silloinkin kun tassuja kuivataan, Juno nostaa ne yksi kerrallaan. Kiitän, joskus saan siitä suukon. Sitten onkin jo kova kiire keittiöön, siellä koira salsaa ja sambaa koko sen ajan kun ruoka-annosta valmistellaan. Kun kuppi laskeutuu kohti lattiaa, peppu nauliintuu maahan ja häntäkin pysähtyy. Jarvis metsästää jo muilla mailla, mutta Juno muistaa yhä setänsä opit: mitä nätimmin on paikoillaan, sen nopeammin saa luvan syödä.

Joskus minusta tuntuu, että Juno annettiin minulle siksi, että ensimmäisen koirani kanssa oli niin vaikeaa.

Juno on nyt kuusivuotias, kohta seitsemän. Se on aina säteillyt ympärilleen erikoista energiaa, mutta viime aikoina se on voimistunut. Kun se katsoo minua, sillä on selvästi asiaa, jonka se haluaa minun ymmärtävän. Minusta on alkanut tuntua, että se suojelee minua. Kehrää ympärilleni hyvää verkkoa, kutoo valoa horisonttiin. Olen alkanut kuunnella.

Meillä on työmme ja ihmissuhteemme ja kiireemme, kokonainen kompleksinen elämä täynnä asioita joita ajatella, mutta koirallemme me olemme koko sen pienen maailman keskipiste. Se hetki, jonka vietämme koiramme kanssa, on todennäköisesti sen päivän kohokohta. Siksi vietän Junon kanssa aikaa aina kun voin. Parasta on kun ei ole kiire mihinkään, ollaan vaan ja jutellaan. Juno tulee ihan lähelle, nostaa tassut rinnalleni ja kallistelee päätään kuunnellessaan. Kyselen miten sen päivä on sujunut, oliko sillä kivaa ulkona, näkikö se hiiriä? Se kertoo kaikesta omalla koirakielellään ja muistuttaa lopuksi, että olisi muuten vähän nälkä.

Minä nyyhkin eroamme aina, kun lähden reissuun ja Juno pillahtaa iloitkuun aina, kun tulen takaisin.

Kukaan meistä ei tiedä paljonko yhteistä aikaa meillä on jäljellä. Se voi olla hyvin pitkä tai lyhyempi kuin arvaammekaan. Siksi kerron Junolle joka päivä kuinka hieno koira se on. Silittelen sen silkkisiä korvia, kuiskuttelen niihin salaisuuksia. Että se on lempikoirani maailmassa, kaikkein viisain ja kaunein ja rakkain. Sen korvat kohoavat, se kuuntelee niin tarkoin. Se tahtoo kuulla joka sanan ja uskoo niistä jokaisen. Sitten se painaa pään rinnalleni, joskus kaulakuoppaan. Kohta kuuluu syvä huokaus, kun sen pieni keho rentoutuu ja raukeaa. Minuutin sisällä koira on jo unessa. Ei mene enää kauaa, kun popkornin vieno tuoksu alkaa leijailla ilmassa.

Kuvat Junon ja siskosten ensimmäiseltä vuodelta

Viikonlopun valonsäikeitä

Sunnuntaipäivää ruudun sille puolen! Toivottavasti viikonloppu on sujunut siellä lokoisasti tai muuten vaan mukavissa merkeissä. Meillä oli ystäviä kylässä perjantaina ja illanvietto venähti huomaamatta pikkutuntien puolelle. Oli ihan mahtava ilta ja siltä myös näytti, kun seuraavana aamuna astuin keittiöön. En malttanut olla nappaamatta pari kuvaa: keittiön pöytä on minusta kauneimmillaan, kun se kimaltaa laseista, kipoista ja kuohuviinipullon korkeista. Eletty elämä hivelee silmää ja sielua, olkoonkin että se tietää tunnin raivausurakkaa. Mutta se on aina sen arvoista, kahvi tulelle vaan ja hyräillen hommiin.

Illan hysteerisin hetki koitti, kun pitkään palvellut tuoli yhtäkkiä romahti yhden vieraamme alta ja kaikki huutonauroivat vartin. Tiedän toki, että tekemäni voi-salviapasta on tuhti, mutta en sentään arvannut, että voisi käydä näin. No, tavarat on tarkoitettu käytettäväksi ja tuoleja onneksi taloudessa piisaa. Teen siis lempipastaani jatkossakin, vaikka se tarkoittaisi, että keittiön vanhat tuolit joutuvat koetukselle.

Niin se vaan yllättää joka kerta. Se ensimmäinen aamu pitkän pimeän kauden jälkeen, kun herää valoon, joka tulvii kotiin kirkkaina valonsäteinä kuin ei olisi koskaan poissa ollutkaan. Se valaisee nurkat, joihin ei ole katsonut kuukausiin, paljastaa ikkunoihin pinttyneen lian. Ajatukset kirkastuvat ja esineiden ääriviivat terävöityvät. Rinnassa läikähtää ensimmäinen aavistus levottomuudesta, joka iskee keväisin.

Tuttu näky viikonloppuisin: koirat ovat juuri ja juuri jaksaneet herätä ja siirtyä eteiseen haukottelemaan. Kun pakolliset venyttelyt on hoidettu, Jarno vie ne koirapuistoon, toppanutut niskaan ja Luna-koiraa varten tennispallo takintaskuun. Paluumatkalla Luna kantaa sen kotiin itse, tassuttelee ylpeänä Tehtaankatua pitkin pallo suussaan. Iloitsemme vallitsevasta pikkupakkasesta: lumisina päivinä kaikki ovat onnellisia, mutta loskasäällä sekä koirat että pallo joutuu puistoilun jälkeen pesulle.

Päivän kohokohta on koiran mielestä aamuruoka. Luna saa ison annoksen, koska riehuu joka päivä pallon perässä. Junolle laihdutusannos: sillä välin kun sisko rellestää, Juno-koira istuu koirapuiston penkillä ja odottaa, että pääsee takaisin kotisohvalle. Kuuden vuoden jälkeen ihmettelemme yhä viikottain miten erilaisia kaksi siskosta voivatkaan olla.

Tuohon viereiseen kuvaan ikuistui se lauantai-iltapäiväinen hetki, kun ovikello soi kesken kirjoittamisen ja sisään paineli ystävä viinipullo kainalossa. Työt väistyivät seuran ja pizzan tieltä, ehtii niitä sunnuntainakin. Toiset viikonloput on omistettu ystäville.

Vuoden ensimmäiset nokoset aurinkoläntin lämmössä.

Parasta viikonlopuissa ovat ne hitaat hetket, kun Jarno soittelee kitaraa, koirat torkkuvat ja minä saan lukea tai kirjoittaa. Tai kuten tänään: tuijottaa ikkunoita ja miettiä saisinko aikaiseksi pestä ne itse vai pistänkö Freskan asialle, jolloin se ainakin tapahtuisi eikä jäisi ikuisen suunnittelun asteelle, kuten häpeällisen monet kodinhoidolliset projektini.

Toimme lepakkotuolissa lepäävän perulaisen raitapeiton mukanamme Meksikosta, niin kaunis! Matkalaukkumme painavat yleensä paluumatkalla tuplasti sen minkä menomatkalla, mutta sellaista se on, kun pitää kantaa reissuiltaan kaikenlaista kiveä, keramiikkaa ja antiikkimattoa. Kohta pitää perustaa pieni putiikki, kun matkamuistot eivät enää mahdu omaan kotiin.

Kitarat ja muut musakamat ovat vallanneet huoneen, joka vuorotteli aiemmin vierashuoneena ja varastona. Ainakin se on nyt päivittäisessä käytössä! Olen jollain selittämättömällä tavalla oppinut pitämään rujoista mustista kaapeista, siellä sun täällä lojuvista kitarankielistä ja plektroista. Musiikkimaailmassa vietetyt vuodet ovat selvästi aivopesseet minut. Ehkä pitää mennä vielä pariksi vuodeksi levy-yhtiöön tai ohjelmatoimistoon töihin, niin oppisin edes sietämään myös pitkin lattiaa kiemurtelevia sähköjohtoja.

Kun sisko nukkuu, on passeli hetki puhdistaa sen korvat. Olen niin iloinen, että noista kahdesta tuli parhaat ystävät, ja siitä, että ne saavat viettää paljon aikaa yhdessä, vaikka eivät enää asu virallisesti samassa osoitteessa.

Nautitaan sunnuntaista, siellä ja täällä! Ajattelin lähteä koirien kanssa kävelylle imemään itseeni tuota jumalaista valoa, illalla menen ystävän kanssa katsomaan sen paljon odotetun elokuvan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kukkia ja koiria

Sunnuntaina julkaisemani pentukuvat saivat suuren suosion, mutta ei tämä koirakuvatulva suinkaan vielä tähän loppunut! Skippaa siis suosiolla tämä kirjoitus, jos nakinmuotoiset eläimet eivät saa mustaa sydäntäsi pamppailemaan. Seuraa nimittäin kuvia ja muistiinpanoja viime viikonlopun varrelta, kun meillä oli oman Juno-koiran lisäksi kaksi lainakoiraa viettämässä viikonloppulomaa.

En voinut olla ajattelematta Jarvista kun nurkissamme rynnisti ruskea mäykkypoika. Jarvis oli tuossa iässä aivan samanlainen hurjapää kuin Paavo on, utelias ja jääräpäinen ja varustettu pattereilla, jotka eivät lopu. Jarviksen lailla Paavokin jakeli suukkoja – jos sen sai pysähtymään tarpeeksi pitkäksi aikaa. Nuuhkin sen untuvaista turkkia ja menin hetkeksi takaisin siihen päivään yksitoista vuotta sitten, kun nostin Jarviksen ensimmäistä kertaa syliini.

Lainasimme perjantaina kotiamme pieneen sadonkorjuujuhlaan, joita varten Jenni taikoi huoneisiin oikean tunnelman. Jarno oli juhlien virallinen valokuvaaja, minä tartuin kameraan vasta kun kaikki oli ohi – en malttanut olla ikuistamatta tuota tyhjentynyttä pöytää, jossa vielä viipyilee lähteneiden vieraiden energia. Jennin kokoama hortensiakimppu oli kaunein hetkeen.

Puolivuotias Sauli näyttää aivan minikokoiselta Juno-koiralta! Ihmekös, että pentu herätti Junossa hoivavietin: se pesi Saulin korvia, nuoli sen kirsua, kirputti sen niskaa ja jopa ryntäsi raivokkaasti haukkuen puolustamaan Saulia Paavoa vastaan, kun veljesten leikit kävivät Junon mielestä liian raisuiksi Saulille.

Jarnon kainalo oli Saulin lempipaikka: piti välillä ottaa pieni power nap jotta jaksoi taas hillua ja riehua. Pennuissa on kyllä parasta tuo on/off mode. Ensin painellaan sata kilsaa tunnissa ympäri asuntoa, kaksi sekuntia myöhemmin ollaan kyljellään keskellä lattiaa ja kuorsataan, tai simahdetaan kainaloon kesken leikin.

Ruokailutilanteet huvittivat. Juno rakastaa ruokaa yli kaiken, todennäköisesti enemmän kuin minua ja Jarnoa, mutta viime viikonloppuna ilmeni, että Sauli on ruoasta – jos mahdollista – vielä enemmän innoissaan. Pentu hotki oman annoksensa alta kolmen sekunnin ja oli sen jälkeen sujuvasti siirtymässä imuroimaan Paavon ja Junon kuppeja. Jonkun piti toimia erotuomarina, koska muille ei olisi jäänyt safkaa ollenkaan.

Kirsikkatoffeepallot ovat paholaisen keksintö ja peräisin punavuorelaisesta karkkikaupasta nimeltä Roobertin Herkku. En tietäisi niistä mitään ellei ystäväni olisi vinkannut niistä, tavallaan toivon ettei olisi. Pitää ehkä lanseerata talouteen joku karkkipäivä, koska muutoin tekee mieli kipittää Viiskulmaan joka päivä.

Pennut muistuttavat pieniä lapsia siinä suhteessa, että ne heräävät aikaisin ja haluavat koko huomiosi. Heti. HERÄÄ! Aamuhetkistä ei ole kuvaa, koska oli liian kiire yrittää piiloutua  pentuhyökkäyksiltä peiton alle, mutta ylläolevassa ruudussa on esimerkki vaativuudesta, jolla puolivuotias pikkukoira manipuloi kohteensa tekemään mitä tahansa. Esimerkiksi nostamaan pennun kainaloonsa, koska haluaa hinnalla millä hyvänsä nukkua vielä vartin.

Sadonkorjuujuhlien jälkeen oli pienemmän porukan sadonkorjuujatkot. Kyllä, ne lasketaan jatkoiksi, vaikka loppuivat puoleen yöhön mennessä. Olen tullut aika monen ystävän kanssa siihen tulokseen, että jos aikoo juoda viiniä yli kolmekymmentävuotiaana, on viisainta aloittaa aikaisin ja olla ajoissa nukkumassa – silloin välttyy krapulalta, jotka kestävät nykyisin kaksi päivää. Tai kolme, jos tekee kardinaalivirheen ja juo vodkaa.

Mäyräkoiralauman ruoanjälkeinen rituaali: täytyy tarkistaa kaikki muut kulhot ihan siltä varalta, että niihin olisi jäänyt murunen tai kaksi. Ei koskaan ole, mutta ei sitä ikinä tiedä. Mikä ikuinen optimismi. Ja sitten on vuorossa taas torkut.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Mäyräkoiramafia

Kylläpä alkoi inbox paukkua, kun kerroin, että meille tulee lainakoiria! Tilasitte koirakuvia, saamanne pitää. Kaniinimäyräkoiranpentu Sauli ja vain hiukan vanhempi kääpiömäyräkoiraveljensä Paavo saapuivat meille perjantai-iltana hoitoon ja meno on ollut siitä saakka varsin vauhdikasta. Tuupataanpa sunnuntain kunniaksi tänne pieni kuvasarja tästä spektaakkelista.

Succesin terassilta otettu kuva kruunaa olennaisimmat: Sauli tahtoo olla sylissä ja pojottaa siellä touhukkaana koko puolivuotiaan pennun pätevyydellään, Paavo liehitteee Junoa ja Juno teeskentelee vaikeastitavoiteltavaa daamia, kunnes heittäytyy selälleen ja antautuu armottomaan peuhaukseen.

Succesin jättikorvapuusti on isompi kuin Sauli. Söimme sellaisen puoliksi, vallan hyvä lounas! Erikokoiset kuonot välissämme ojentautuivat korvapuustia kohti kuin nälkiintyneet linnunpoikaset.

Siinä sitä ollaan niin viattomana. Ihan kuin sama pikkukoira ei olisi hetkeä aiemmin roikkunut kaikilla naskalihampaillaan farkkujeni lahkeessa ja polvessa, nilkassani ja sukassani. 

Mini gang. 

Molemmat pojat palvoivat Jarnoa, aivan kuten Junokin (huomatkaa pieni mustasukkaisuus siellä ruudun alaoikealla). Jarno ei myönnä, mutta epäilen, että hän viettää talouden omien ja lainakoirien kanssa keittiössä salaisia välipalahetkiä. Mäyräkoiran ikuinen rakkaus on todellakin voitettavissa voileivällä.

Lauantaina satoi vettä ja Sauli päätti, että silloin ei tarvitse kävellä itse.

Nauratti miten nopeasti näistä kolmesta koirasta tuli LAUMA.

Ette kai aio syödä tuota valtavaa korvapuustia kokonaan itse? Kohteliaasti tiedustelevat Sauli, Paavo ja Juno.

Niitä hetkiä, kun kolmen koplasta jokainen haluaa eri suuntaan (ja kaikkia ottaa yhtä paljon päähän, kun asia päätetään heidän puolestaan).

Kainalolaukkuni oli eilen kovin karvainen.

En pääse yli näistä pyöreistä pentusilmistä! Puhumattakaan siitä, kun tuo kolmikko päättää yhdessä sulattaa kaikkien sydämet, kas näin:

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Saarivappu 2017

Taivaalta tuli rytinällä rakeita, kun olimme vappuaattona lähdössä kohti Suomenlinnaa. Piipahdin parvekkeella tutustumassa vallitseviin sääolosuhteisiin ja olin jo hetken perua koko vapun, kunnes muistin, että on harvinaislaatuinen vapaapäivä, josta on otettava kaikki irti. Ei ollut aikaa epätoivolle, joten napsautin päälle pohjoissuomalaisen survival moden ja kiskoin ylle kaikki lämpimät, sateenkestävät asiat, jotka osuivat eteen. Paksupohjaiset nahkasaappaat ja villasukat, villapaita ja pipo, paksu nahkarotsi isolla lammaskarvahupulla, hupun ympärille vielä villahuivi. Perillä selvisi, että muut olivat selvinneet perille vähän vähemmälläkin – puutalo oli täynnä ihmisiä kimaltavissa kaftaaneissa ja silkkimekoissa, hiukset kiharrettuina ja korot jalassa. Ja sitten oli *KÖH KÖH* kaksi mustaan villaan verhoutunutta myrsky-yön ratsastajaa, mutta no, eipä tullut kylmä mennessä eikä tullessa.

Masentuneet mäyräkoirat märällä Kauppatorilla.

Mustanpuhuva matkaseurueeni lähdössä meriseikkailulle.

On se vappu koirillakin. Mäykkyjen matkaevääksi ostetut höyrynakit maagisesti paransivat masennuksen.

Lumipyryn, räntämyrskyn ja raekuuron jälkeen saimme sentään ujon auringonlaskun! Kelpasi.

Hilpeä vappukeko. Kyllä, kaikilla oli kimaltavat hatut.

Pitkätukkainen vappuheilani (joka muuten kirjoitti hänkin sanasen viikonlopusta).

Saarivappu on tehnyt meikäläisestä, siis PAATUNEESTA VAPUNVIHAAJASTA vaaleanpunaisista ilmapalloista intoilevan vappuihmisen eikä ihme, sillä konsepti on yksinkertaisuudessaan nerokas. On puutalo, siellä kolme kaunista kotia ja niiden yhteinen sisäpiha, jossa vietimme suurimman osan viime vapusta. Tällä kertaa ei sattuneista syistä tehnyt mieli notkua pihalla, mutta resepti toimii onneksi sisätiloissakin: safkaa ja skumppaa, YouTube-disko ja ystäviä. Tänä vuonna jopa ehdimme lauttaan emmekä jääneet siskonpetiin nukkumaan koiralauman keskelle, vaikka eipä sekään olisi huono vaihtoehto ollut.

Kiitos Dorit ja rakkaat Anu, Mari ja Santtu Mellakalta! Unohtamatta tietenkään Anun skeittaavaa ja moottoripyöräilevää puoliskoa, jonka kanssa Jarnolla ei taida loppua puheenaiheet kesken.

Normaalia elämää

Päivää! Olemme virallisesti palanneet arkeen – ja millaiseen arkeen. Iloinen kaaos on levittäytynyt keittiön pöytään: kalentereita ja tietokoneita, laskuja ja muistilappuja, puoliksi juotuja kahvikuppeja, karttoja. Ensi kertaa suunnittelen alkavaa vuotta tälläisellä tarmolla ja tuntuu ihmeellisen hyvältä. Siltä, että ihan kaikki ovet ovat auki eikä tarvitse kuin pistää tuulemaan. Vielä kun löytäisi verkkopankkitunnukset tuolta kekojen alta, että saisi sähkölaskun maksettua. Helpompi valloittaa maailma, jos juonia ei tarvitse punoa pimeässä.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-1

Nollassa värjöttelevät lämpötilat ovat saaneet tutuista optimistisimmat levittämään kevätaiheisia huhuja ja myönnän, kuulin yhtenä tammikuisena yönä linnun lauleskelevan Tehtaankadulla yllättävän pirteään sävyyn. Haistan silti huijauksen ja pidän kahta tiukemmin kiinni Balmuirin uudesta mohairhuivistani* – voin vallan hyvin odotella (ja epäillä) sitä kuuluisaa kevättä siihen kietoutuneena. Samujin muhkean pipon nappasin ystävän kirppispinosta. Kyllä se on kuulkaa niin, että lämpimät ja kauniit villavarusteet ovat paras sijoitus talvesta selviytymiseen ja sitäpaitsi paljon halvemmat kuin lentoliput lämpimään. Vaikka on niilläkin toki aikansa ja paikkansa.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-2

Kotikulmilla kulkiessa törmää usein tuttuihin, niistä noin 80% ovat nelijalkaisia. Nakki-koira on yksi suosikeistani, jolkottelee suoraan luokse ja on aina valmis hellyyteen vaikka keskellä katua. Pidän kovasti kyllä omistajastaankin, jonka kanssa saattaa päätyä päähänpistosta kuohuviinilasilliselle (tai kahdelle). Viinihetket ovat usein ihanimmillaan juuri silloin, kun niitä ei ole suunniteltu tai sovittu.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-32017-01-25-stellaharasek-everydaylife-11

Kotonakin pyörii näitä neljällä tassulla vipeltäviä, viihtyvät kaikkein parhaiten saman peiton alla kaksilahkeisten kanssa. Luna on meillä lainakoirana ja jakaa rakkautta kaikille piittaamatta siitä otetaanko suukot ilolla vastaan vai ei. Juno-koira sen sijaan on aiheuttanut palvelusväelleen harmaita hiuksia. Se alkoi köyristää selkäänsä kadulla, kieltäytyä kävelemästä ja jarruttaa portaissa, oli muutenkin ollut apea. Olin synkän varma, että selkäkivut ovat tehneet paluun ja mäyräkoirahalvaus on vain ajan kysymys. Soitin samalle eläinlääkärille kuin viimeksi, sieltä ohjattiin suoraan eläinsairaalaan neurologiaan erikoistuneelle eläinlääkärille, jolle saimme heti ajan. Lääkäri tutki neitokaisen (joka oli siinä vaiheessa oma epäilyttävän hyväntuulinen itsensä lukuunottamatta närkästystä, jonka luvaton sorkkiminen sai aikaan) ja määräsi sen magneettikuvaukseen. Juno sai nukutuspiikin pyllyynsä, Luna seurasi vierestä hiukan huolestuneena, makasi siskon vieressä kunnes tämä nukahti. Kun lääkäri palasi huoneeseen, Luna meni varmuuden vuoksi pöydän alle piiloon.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-4

Kyljellään retkottava koira kannettiin testeihin ja sillä aikaa minä, mies ja Luna-koira vietimme piinaavan pitkät tunnit ainoassa lähistöllä sijaitsevassa paikassa, jossa pääsi kahvin ääreen: ostoskeskuksessa keskellä uneliasta esikaupunkia. Kävimme syömässä uuniperunan, kiersimme kirppiksen jokaikisen hyllyn kahdesti, hortoilimme kaupoissa joissa ei tavallisesti tule koskaan käytyä. Ostin puhelimeen uuden kuoren. Olin päättänyt etsiä jostain tyylikkään mattamustan nahkakuoren, minkä unohdin välittömästi, kun näin kirkkaan kuoren, jossa oli kimaltavia tähtiä. Terveisin Stella 5v.

Kun istuimme taas eläinlääkärin luona, saimme eteemme nipun magneettikuvia, sentti sentiltä otettuja viipalekuvia Junon selän joka nikamasta. Lääkäri vaikutti huolettomalta ja ehdin paheksua: ei noin kepeään sävyyn voi kertoa ihmisille, että niiden koira on vakavasti selkäsairas ja joutuu hengenvaaralliseen leikkaukseen, jonka eloonjäämisprosentti voi olla mitä tahansa viiden ja viidenkymmenen välillä. Olin valmistautunut kuulemaan pahimman, joten en ihan heti ymmärtänyt, kun lääkäri kertoi, että koiran selkä on aivan pientä välilevypullistumaa lukuunottamatta täysin terve eikä ole syytä olla huolissaan. “Oireet” johtuvat kuulemma jostain muusta kuin kivusta. Meillä asuu siis mäyräkoira, jonka tämänkertaisten selkäoireiden syyksi selvisi se, että on talvi ja koiraa ei huvita kävellä. Lääkäri kirjasi viralliseen hoitosuunnitelmaan: “suosittelemme jatkamaan normaalia elämää”.

Luna oli ehtinyt jo huolestua siskostaan todenteolla. Kun hoitaja vihdoin toi sen heräämöstä – tarkemmin sanottuna Juno kiskoi hoitajaa perässään hihnassa kuin olisi viettänyt vuosikausia vankityrmässä ilman ruokaa ja rakkautta – Luna sinkosi sen luo ja nuoli sen naaman läpimäräksi. Olin minäkin onnellinen, vaikka huojennus tuli maksamaan lähemmäs tonnin. TONNIN!

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-6

Tässä näette itseensätyytyväisen eläimen, joka on omistajalleen velkaa 942 euroa täysin turhasta magneettikuvauksesta. Kuinkahan kauan mäyräkoiran pitää säästää mäykkyroposiaan saadakseen 942 euroa kasaan? Ehkä se voisi ryhtyä tekemään mallintöitä, kun on nuo pyöreät silmät, suuret korvat ja tassuissa mustat täplät, joita kasvattaja kutsui onnenlanteiksi. Tai ehkä se laitetaankin onnenlantteineen töihin lähikaupan kassalle, kuten olemme Mikon kanssa uhkailleet liian mukavaan elämään tottuneita mäyräkoiriamme.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-7

Jatkamme siis normaalia elämää. Heräämme aamuisin keittämään puuroa, järkytämme aamu-unista koiraa viemällä sen ulos vaikka onkin talvi. Jatkamme suunnitelmien laatimista, papereiden levittelemistä, erilaisten listojen kirjoittelemista. Siivoamme joka päivä keittiön pöydän, iltaan mennessä kaaos on taas vallannut sen joka sentin. Ehkä siirrämme leirin ensi viikolla takaisin työhuoneeseen, vaikka sieltä on pidempi matka kahvipannun ääreen. Mutta nyt on vielä tavallinen torstai ja istun keittiön pöydän äärellä, ulkona on koleat kolme astetta, kevääseen on vielä vähän matkaa. Täysin terve koiramme torkkuu rinkelinä viltissään, kohta se herää kun Jarno alkaa tehdä lounasta.

2017-01-25-stellaharasek-everydaylife-8PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
*THIS POST INCLUDES AFFILIATE LINKS

Ensilumi

Olen kuullut koirista, jotka ottavat riemulla vastaan jokatalvisen ilmiön nimeltä ensilumi. Meillä sen sijaan asuu koira, joka kyylää kaikkialle laskeutunutta valkeutta oven takaa ja päätyy siihen, että pissahätä ei oikeastaan ollutkaan niin akuutti. Instagramissa joku epäili, että sitä vaan hävettää esiintyä villapaidassa, mutta paidastaan se tuntuu pitävän, sukeltaa siihen melkein mielellään. Se on se kylmä valkoinen vuodenaika, joka vetää mäyräkoiran mielen matalaksi.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-1

Lämpötilat ovat alkaneet laskea uhkaavasti sisätiloissakin. Viime talvena oli niin kylmä, että laahustin aamuisin kylpyhuoneeseen kääriytyneenä peittooni. Tästä talvesta taitaa onneksi tulla helpompi. Kiitos jumalille käytännöllisestä ja käsistään kätevästä miehestä, joka tajuaa ilmata patterit, tiivistää ikkunat ja huomaa, että kylpyhuoneessa on lattialämmitys. Niin: olen asunut tässä asunnossa puolitoista vuotta miettimättä kertaakaan mikäs vipu siellä vessan seinässä sojottaa. Kun kylpyhuoneen lattia yksi aamu hohkasikin jääkylmän sijaan lempeää lämpöä, ensimmäinen reaktioni oli, että alakerrassa palaa ja pitää soittaa palokunta. Ajatella, että tälläisellä havaintokyvyllä varustetuille ihmisille annetaan ajokortteja, yliopisto-opiskelupaikkoja, projektinjohtotehtäviä ja lupia toteuttaa isoja remontteja. Tai ehkä parempi kun ei ajattele.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-2

Mäyräkoiran pahin lumimasennus menee onneksi melko nopeasti ohi pienellä puistoilulla. Pian se muisti, että vastasataneessa lumessa on oikeastaan aika kiva kipittää ja siitä löytyy monta mielenkiintoista hajua, kuten lähikortteleiden koirien teksut. Jokainen viesti tutkitaan tarkkaan, mutta kaikkiin ei arvonsa tunteva neitokainen viitsi vastata. Silti parasta on kun pääsee takaisin sisään ja voi aloittaa samban, joka tarkoittaa, että koiran mielestä on ruoka-aika. Koiran mielestä ruoka-aika on jokaikinen kerta sen jälkeen kun on käyty ulkona. On kehittynyt viiden vuoden aikana melko sulavaksi sambaajaksi, pylly heiluu ja häntä pyörii kuin propelli.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-32016-11-04-stellaharasek-marraskuu-42016-11-04-stellaharasek-marraskuu-6

Ymmärrän kylmää inhoavaa koiraa kyllä, ensimmäiset pakkaset hiipivät minullakin luihin ja ytimiin. Olisin ihan valmis vetäytymään talviunille ja laudoittamaan ovet ja ikkunat umpeen seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi. Nukkuisin paljon ja uneksisin keväästä, mutta silloin kun olisin hereillä, kirjoittaisin ja lukisin, valokuvaisin ikkunoihin hiipiviä kuurankukkasia ja paistelisin uunissa chiliperunoita (olisin tietysti neuvokkaana talvehtijana ostanut keittiön kulmakaapin täyteen juureksia, lämmittäviä mausteita ja säilykkeitä).

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-82016-11-04-stellaharasek-marraskuu-7

Nyt on muuten pieni huoli tuosta matalasta lumenvihaajasta. Keskiviikkona se vielä juoksenteli lumessa, mutta eilen alkoi aristella selkäänsä ja muuttui vaisuksi ja huonovointiseksi. Ei loikannut enää lempilepakkotuoliinsa kun keitimme aamulla kahvit, ei tullut sohvalle kainaloon kun kellahdimme siihen iltapäivällä. Annoimme sen levätä illan ja yön, olikin aamulla jo paljon parempi, mutta veimme silti eläinlääkäriin. Sai kipulääkityksen ja kolmen viikon riehumiskiellon, hyppiä ei saa vaikkei sattuisikaan. Lepakkotuoli kannettiin pois keittiöstä, peitosta tehtiin korvaava pesä jonne koiran ei tarvitse loikata. Sormet ristiin, että selkä paranee levolla eikä pahempia oireita tule. Potilas toki ottaa tilanteestaan kaiken irti ja uskoo vakaasti, että selkä paranee kaikkein parhaiten syömällä juustoa.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-9

Viikon hyvä uutinen on, että työhuone on vihdoin toimintakunnossa! On valo ja patteri päällä, pari tauluakin seinällä, palmu huojuu nurkassa ja odottaa sopivankokoista saviruukkua. Työpöytäkin löytyy, vaikka onkin vähän väliaikaisratkaisu: se on se sama joka meillä aiemminkin oli, kunnes muutti kesällä pois, vain palatakseen nyt takaisin. Naurattaa tämä ystäväpiirissä esiintyvä tavaroiden paluumuuttelu, joka ei suinkaan ole ensimmäinen sarjassaan. Pöytä on valitettavasti vähän pieni kahdelle ihmiselle, jotka pakonomaisesti pinoavat ympärilleen läppärin lisäksi kirjoja, papereita, muistilappuja ja kahvikuppeja, mutta se ongelma ratkeaa sitten kun keittiöön löytyy uusi puinen ruokapöytä nykyisen tilalle. Silloin alkaa kaikkien aikojen pöytätetris: se ruokapöydän tehtävää palveleva pukkijalkapöytä muuttaa työhuoneeseen, työhuoneen pöytä muuttaa vierashuoneeseen ja vierashuoneen minikokoinen kirjoituspöytä muuttaa makuuhuoneeseen. On se hyvä, ettei tule kotona aika pitkäksi.

2016-11-04-stellaharasek-marraskuu-10

Perjantaihin kuuluu pienen selkäsärkypotilaan (juustolla) lääkitsemisen lisäksi viikon sukulaisvisiitti numero kaksi: alkuviikosta kävi toinen äiti pohjoisesta, tänään samalta suunnalta saapuu se toinen. Pakkasessa on pohjoisesta saakka kannettuja mustikoita ja karpaloita, talouden isoimpaan kattilaan tehty porokeitto riitti kolmeksi päiväksi. Saa nähdä syntyykö keittiössä seuraavina päivinä jotain pohjalaisia perinneherkkuja. Rento viikonloppu (ja ruokakaupassa käynti) on onneksi hyvä tapa aloittaa laskeutuminen talviunille.

Mitä teille kuuluu?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA