Pellavassa kohti kevättä

✖ TULUM, MEXICO

Meksikon matkakertomus on ehtinyt Tulumiin saakka ja minun Meksiko-ikäväni pahenee vaan pahenemisestaan. Tuntuu, että viikot, jotka vietimme siellä, eivät riittäneet alkuunkaan. Pääsin vasta raapaisemaan pintaa! Olisin halunnut uida enemmän meressä. Syödä enemmän tacoja. Ymmärtää enemmän musiikista. Halailla enemmän koiria. Oppia vähän enemmän espanjaa. Ottaa enemmän kuvia hennossa tuulenvireessä huojuvista palmuista. No, ehkä niistä on tarpeeksi kuvia.

Pysähdytään hetkeksi Karibianmeren rannalle, jossa vietimme pari päivää sinä aikana kun olimme Tulumissa. Löysimme majapaikan, joka oli oikeastaan enemmän boheemi telttakylä kuin hotelli, ja varasimme viime tingassa itsellemme viimeisen vapaan teltan. Nukuin meren äärellä makeammin kuin pitkään aikaan, heräsin linnunlauluun. Aamupalan söin paljain jaloin varpaat työnnettynä lämpimään hiekkaan. Se oli unenomaisuudessaan täydellinen paikka ottaa kuvia Nanson Sarastus-pellavamallistosta, jonka olin pakannut reppuun.

Olin tästä mallistosta innoissani jo etukäteen, sillä rakastan pellavavaatteita. Pellava on yksi ehdottomista suosikkimateriaaleistani varsinkin matkoilla, sillä se on kevyt, hengittävä ja näyttää vain entistä paremmalta vähän ryppyisenä. Lisäksi se on viileä helteellä, mutta lämmittää viileässä – sanalla sanoen nerokas! Ja tietysti parhaimmillaan juuri tälläisillä matkoilla, kun tilaa on repussa rajallisesti ja samoilla vaatteilla on selvittävä monenlaisissa olosuhteissa.

Nanson pellavamalliston vaatteet ovat pellavaa parhaimmillaan: yksinkertaiset ja ajattomat leikkaukset, väljät mallit ja kauniit yksityiskohdat. Kaikista sarjan vaatteista löytyy kaksi väriä, syvä musteensininen ja hohtava valkoinen. Valitsin niistä mukaani valkoiset versiot, mutta nyt harmittaa vähän etten ottanut myös tummansinisiä. Nämä vaatteet ovat nimittäin aivan ihanat, en keksi osuvampaa sanaa, siis ihanat tavalla kuin vain yksinkertainen, puhdas, koruttoman kaunis pellava voi. Ne olivat täydelliset Meksikon auringon alle, mutta tiedän, että niistä tulee olemaan paljon iloa myös Suomen keväässä ja kesässä. Osa on tosin jo jatkuvassa käytössä kotona.

Sarastus-takki on ehdoton suosikkini mallistosta. Edestä solmittava pellavatakki palveli matkan aikana aamutakkina, hengailuasuna iltaisin hotellihuoneissa, lämmittävänä kerroksena ohuiden hellevaatteiden päällä ja tietysti rantakaftaanina bikinien kaverina. Plussaa suurista taskuista. En oikeastaan keksi miten pellavainen aamutakki voisi olla vielä täydellisempi. No ehkä niistä taskuista voisi kasvaa tuoreita mangoja.

Sarastus-tunikassa on äärettömän kaunis leikkaus: olkapäitä korostava hartialinja, holkkihihat jotka tekevät käsivarsista kapoiset ja a-linjaisesti laskeutuva helma, jonka halkiot saavat ohuen pellavan liikkumaan kantajansa mukana. Maailman vaivattomin loma-asu: pellavatunika ja farkkushortsit. Toinen helppo versio viileisiin iltoihin: pellavatunika ja pillifarkut. Ja tietysti tunika näyttää ihanalta myös sarjaan kuuluvien pellavahousujen parina.

Tunikasta löytyy muuten myös pidempi versio, jossa on myös hiukan pidemmät hihat: Sarastus-mekko olisi ollut enemmän kuin tervetullut reissureppuun, mutta ei harmikseni ennättänyt mukaan. Mekko näyttää ihanalta Henriikan päällä, kurkatkaapa Tansaniasta otetut upeat kuvat. Eri puolilla Afrikkaa reissaavat kollegat ja kaverit ovat saaneet aikaan myös sinne kohdistuvan matkakuumeen.

Melkein sattuu katsoa näitä kuvia, kun ulkona vihmoo räntää. Olisipa nyt riippumatto ja pimenevä ilta palmujen keskellä. Kerron tästä paikasta teille vielä lisää myöhemmin, kuvia on vielä vaikka ja kuinka. Kahta valokuvaajaa ei pitäisi päästää tälläisessä ympäristössä vapaaksi ilman jonkinlaista valvontaa. Meidän perässämme juoksi kyllä yksi joogaohjaaja, joka yritti ylipuhua meitä tuotapikaa alkavalle meditaatiotunnilleen. Se olisi varmasti tullut ihan tarpeeseen, mutta puhuimme sekavia pellavista ja utuisesta iltapäivävalosta ja auringonlaskuista, kunnes hän jätti meidät rauhaan.

Sarastus-housujen S-koko oli minulle vähän pitkä, mutta ei se mitään, hilasin ne navan yli tai käärin lahkeita. Näihin otoksiin on tallentunut ehtaa reissutunnelmaa, sillä päällä oli vähän sattumanvarainen sekamelska asioita, joissa kuljin tuona iltapäivänä, joogatoppi ja sen päälle heitetty poikaystävän farkkutakki. Olin vaihtamassa vaatteita housukuvaa varten, kun Jarno sanoi älä, kuvataan tuo asu juuri sellaisena kuin se nyt on.

Pellavahousut ovat klassikko, joka ei mene ikinä muodista. Olen metsästänyt pitkään täydellisiä pellavahousuja, joissa nyanssit olisivat kohdallaan: rento kiristysnyöri, viistoon leikatut sivutaskut, suorat lahkeet ja laadukkaasti kudottu pellava. Tässä ne ovat! Täytyy vaan tilata pienempi koko.

Päädyin itsekin vielä kameran taakse, sillä niinhän tässä lopulta kävi, että minulle himpun isoista pellavahousuista tuli reissussa poikaystävän suosikkivaate. Mikäs siinä, pellavahousut nyt sopivat sukupuoleen katsomatta kenelle vaan.

Kuuma vinkki kiinnostuneille! Kaikki Nanson normaalihintaiset tuotteet ovat 15% alennuksessa sunnuntaihin 18. helmikuuta asti verkkokaupassa – on siis hyvä hetki täydentää vaatekaappia keväthankinnoilla.

Myymälöissäkin tapahtuu: niissä on juuri nyt käynnissä myös tasarahakampanja, jossa paljon meidänkin Nanso-kuvissa vilahtaneita vaatteita irtoaa keskusvaraston muuton vuoksi edullisiin tasarahahinnoin.

Lopuksi tuttuun tapaan arvonta. Kerrohan mikä pellavamalliston vaatteista on suosikkisi! Vastanneiden kesken arvotaan kolme lahjakorttia, joilla saa lunastaa itselleen vapaavalintaisen tuotteen Nanson myymälästä. Vastausaikaa on ensi viikon keskiviikkoon 21. helmikuuta saakka. Arvontailoa ja valoa ystävänpäivään!

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Elämää Puerto Vallartassa

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Palaan vielä hetkeksi Puerto Vallartaan ennen kuin Meksikon matka jatkuu maan toiselle rannikolle, Yukatanin niemimaan maisemiin. Mihin jäimmekään? Niin: olemme löytäneet maailman kauneimman hotellin ja alkaneet tutustua kaupunkiin.

Puerto Vallarta ehtii parissa päivässä löytää paikan sydämestämme. Ihmiset ovat niin valloittavia, avuliaita ja ystävällisiä. Meille puhutaan hyväntuulista espanjaa, jota Jarno kaikeksi onneksi ymmärtää ja kääntää minulle olennaisimmat. Mistä olemme, haluammeko tequilaa, olemmeko naimisissa? Kaikki haluavat tietää olemmeko naimisissa ja heti sen jälkeen syyn miksi emme. Sitten voikin palata tequilaan.

Monet puhuvat myös englantia, kuten käsityöläismarkkinoilla kojunsa edessä päivystävä mies, joka huutaa kyllästyneenä ohikulkijoille: Buy another piece of mexican junk! Kaikki lähellä olevat räjähtävät nauruun. Ehkä hän on kaupitellut mattojaan, ryijyjään ja koristeellisia astioitaan liian kauan, tai sitten tänään turhauttaa ihan muuten vaan.

Hortoilemme gallerioissa, niitä riittää vanhan kaupungin mukulakivisillä kaduilla. Seinillä roikkuu paikallisten taiteilijoiden töitä, toisissa paikoissa niin paljon, että loput nojailevat toisiinsa lattialla. Sisäpihoille on piilotettu veistoksia ja patsaita kukkivien pensaiden sekaan. Värit vyöryvät verkkokalvoille kuin aallot, herättelevät aikaerosta nuokkuvia aivosoluja melkein väkivalloin. Synapsit surisevat visuaalisen ilotulituksen keskellä.

Päädymme pienellä sivukadulla sijaitsevaan baariin. Se on tavallinen puertovallartalainen pikkukapakka, joka on jostain syystä täynnä kanadalaisia. Kello on vasta neljä iltapäivällä, mutta musiikki raikaa korttelin päähän ja asiakkaita istuskelee kadulla asti, koska sisälle ei mahdu enempää. Tilaan margaritan, saan käteeni ämpärinkokoisen muovimukin. Cocktail on koostaan huolimatta tiukkaa tavaraa, sellaisia joita ei voi juoda montaa, jos aikoo päästä lähtemään omin jaloin. Pian meillä on monta uutta kanadalaista ystävää, enimmäkseen ruskettuneita vanhoja herroja jotka esittelevät meille vaimojaan ja haluavat tietää kaiken Suomesta, he ovat tarjonneet meille monta lasia baarimikkojen tislaamaa tequilaa (you guys REALLY need to taste this stuff), minä olen humalassa eikä kello ole edes kuutta.

Meillä on myös uusi karvainen ystävä, hotellissamme pyörivä puolivuotias pentu, joka tykästyy meihin yhtä paljon kuin me siihen. Gilbert on ensimmäistä päivää omistajansa mukana töissä ja opettelee elämää hotellikoirana. Molempia taitaa vähän jännittää miten se sujuu. Olemme ostaneet Gilbertille kaupungilta uuden hihnan ja siihen sopivan pannan, sillä sen oma hihna on viety aamulla hotellin edestä ja pentupantakin on käymässä pieneksi. Puemme pennulle uutuuttaan natisevan nahkapannan ja se pyörähtelee ylpeänä, kun ihastelemme sitä joukolla.

Viemme Gilbertin ensimmäistä kertaa hotellin korkeimpaan paikkaan, kattoterassille, josta näkee koko kaupungin ylle. Aurinko laskee, haluamme katsella kaupunkia vielä ennen kuin ilta pimenee. Koirakin nauttii maisemista, mutta katselee niitä mieluiten turvallisesti jommankumman sylistä.

Joku nero on rakentanut kattoterassille porealtaan! Haemme hotellin baarista – siis vieraille varatusta jääkaapista – kylmät oluet ja pulahdamme lämpimään veteen katselemaan kun kaupunki hämärtyy ympärillämme. Koira nukkuu aurinkotuolissa kerällä pyyhkeen päällä. Niitä hetkiä, kun maailmassa on hetken ajan aivan kaikki kohdallaan. Jos siihen ajatukseen pysähtyy, tulee melkein syyllinen olo: ansaitsemmeko tosiaan kaiken tämän, saammeko vaan olla ja nauttia?

Luottavainen pieni lepakko ikuistettuna itse teossa, nyysimässä sydämeni.

Lilluttelun jälkeen tulee nälkä ja lähdemme kolmisin etsimään iltapalaa. Löydämme ruokakojun ja tilaamme tacoja, tietysti tacoja. Olen vihdoin päässyt tacojen luvattuun maahan eikä mikään voi estää minua syömästä niitä aina kun saan tilaisuuden. Me syömme maissitacojemme sisällä kalaa ja kasviksia, mutta Gilbertille tilaamme pienen lautasellisen lihaa. Koiran silmät levähtävät, minulleko? Muruakaan ei jää yli. Siinä suhteessa Gilbert on kovin samanlainen kuin kanssamme asuva mäyräkoiraneiti.

Katusoittajat pysähtyvät pienen ravintolan kohdalla: kaksi miestä soittaa kitaraa, toinen laulaa, toinen yhtyy kertosäkeisiin stemmoilla. Haikea kappale tuo mieleen ihmisiä, jotka tunsin kauan sitten. Joistakin asioista on niin kauan, että tuntuu kuin ne kuuluisivat johonkin toiseen elämään. Niiden yllä leijuu hienoinen pöly kuin ne olisivat esineitä, joihin ei ole koskettu viiteentoista vuoteen.

Seurueeseen kuuluu myös kuski ja toisen muusikon vaimo, he hymyilevät joukolla ensin koirallemme ja sitten kameralle. 

Kotimatkalla törmäämme katukoiraan, joka näyttää täsmälleen samalta kuin Gilbert, se on vain aikuinen versio. Se jolkottelee suoraan luoksemme kuin tuntisi meidät, leikki syntyy samantien. Katselemme painivaa parivaljakkoa ja syttyy valo: voisiko se olla Gilbertin äiti? Juuri kun pohdin pitäisikö palata vielä tacokojulle ostamaan ruokaa sillekin, kulmakaupasta astuu tyttö koiranruokapurkki kädessään ja kaataa sen sisällön koiralle. Tekee mieli halata tyttöä – tulee niin hyvä mieli aina kun muistamme ettemme suinkaan ole ainoat, jotka ruokkivat katukoiria.

Pentu saa omistajaltaan luvan viettää yön kanssamme. Naurattaa: olemme olleet Meksikossa alle 24 tuntia ja meillä on jo lainakoira, joka nukkuu jaloissamme yön. Tuntuu kotoisalta.

Viimeinen asia, jonka kuulen ennen kuin nukahdan on kavion kopse kadulta. Jarno käy katsomassa parvekkeelta: hattupäinen mies ratsastaa ohi aasilla. Kuulostaa ihan elokuvakohtaukselta, mutta on kuulemma totta.

✖ LUE AIEMMAT JUTUT SAMALTA MATKALTA
RIVERA DEL RIO
HELLO MEXICO

*YHTEISTYÖKUMPPANIMME MOMONDO SPONSOROI OSAN MATKASTAMME
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pitsiä ja paljaita olkapäitä

✖ PUERTO VALLARTA, MEXICO

Pakkasin Meksikoon repullisen vaatteita tietämättä yhtään mitä odottaa säiden suhteen. Tarkoitus oli lentää matkan aikana yhdeltä rannikolta toiselle ja tuohon maahan, iso kun on, mahtuu peräti kolme erilaista ilmastollista vyöhykettä. Mukana oli siis kaikenlaista farkkushortseista ja helletopeista pitkähihaisiin neuleisiin ja farkkuihin – ja onneksi oli, sillä kaikkia niitä lopulta tarvittiin, monesti jopa saman vuorokauden sisällä.

Päivisin lämpötilat kipusivat helposti kolmeakymmentä hipoviin hellelukemiin, mutta öisin saattoi olla vain viitisentoista astetta ja melko tuulista. Aamukahvin äärellä istuessa teki mieli riisua bikinisilleen, jos pöytä sattui osumaan aurinkoon, mutta jos olimme varjossa, hytisimme pitkissä hihoissamme ja hamusimme huivia lämmikkeeksi.

Yhdeksi matkan suosikkivaatteeksi kipusi kevyt pitsipaita, joka oli kevyiden hihojensa ja paljaiden olkapäidensä ansiosta sopiva melkein kaikkiin tilanteisiin. Mos Moshin* valkoinen pitsiunelma on vaatekappale, johon en ehkä puritaanisimpina vuosinani olisi uskonut pukeutuvani: se on naisellinen, jopa tyttömäinen tavalla, joka ei olisi millään sopinut silloiseen androgyyniin minimalismiini. Ilmeisesti (ja onneksi) niistä ajoista on tullut relattua ja oman tyylin sisällä mahtuu nykyisin leikittelemään muillakin elementeillä ilman, että minäkuva vajoaa identiteettikriisiin. Meksikossa tuo paita näytti sitäpaitsi niin paljon luontevammalta kuin kulahtanut bändipaitani, jonka toki pakkasin mukaan myös.

MOS MOSHIN FARKUT* & PITSIPAITA* DOTS
NAHKALAKKI MATKAMUISTO ROOMASTA
VARVASTOSSUT HAVAIANAS
*SAATU

Pitsipaita näyttää hyvältä niin pillifarkkujen kuin farkkushortsien kanssa ja toimii kauniisti myös nahkatakin alla, vaikka on toki parhaimmillaan silloin kun olkapäät näkyvät. En malta odottaa kevättä, kun näillä yhdistelmillä tarkenee Suomessakin! Siihen taitaa mennä vielä tovi, vaikka vankkumattomana optimistina olen tietysti alkanut heti tammikuun alussa odottaa selkää lämmittäviä auringonsäteitä.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA