KYLÄ ROTKON REUNALLA

✖ MOUSTIERS-SAINTE-MARIE, FRANCE

Saavumme yöllä Moustiers-Sainte-Marieen, pikkuruiseen vuoristokylään Alpes-de-Haute-Provencen seudulla. Korkeuseroja ei hahmota pimeässä. Ympärillä kohoavat vuoret vain aavistaa, samoin tien vierestä aukeavan Gorges De Verdon -rotkon, aluetta halkovan 25 kilometriä pitkän kanjonin jonka pohjalla virtaa joki.

Olemme metsästäneet aamulla kylästä yösijaa momondon haulla ja varanneet sen kautta huoneen hotellista nimeltä Hotel le Belvédère, joka sijaitsee ihanteellisessa paikassa aivan keskellä kylää. Arvelemme löytävämme sen helposti, navigoimme sentään Ranskan läpi modernin tietotekniikan ja Jarno Jussilan pettämättömän suuntavaiston avulla. Mutta Moustiers-Sainte-Marie on täynnä koko ajan kapenevia katuja, joiden varrelle on pudotettu erilaisia etenemisesteitä. Karttasovellus näyttää, että hotelli on aivan kulman takana, mutta ei osaa kertoa mikä on oikea reitti labyrintin läpi – suorin tie on nimittäin väliaikaisesti suljettu. Kyselen navigaattorilta olisiko sillä hihassaan joku plan B, mutta se masentuu ja vaikenee.

Pysäytämme auton hiljaiselle aukiolle, jossa kaksi rouvaa nojailevat talon kivimuuriin ja juttelevat. He ovat ilmeisesti kohdanneet iltakävelyn varrella, jaloissa istuu haukottelevia koiria, joiden hännät alkavat heilua kun lähestyn. Aloitan samalla lauseella, jolla totuin aloittamaan kaiken kanssakäymisen silloin kun viimeksi kiersin Ranskan maaseutua yli kymmenen vuotta sitten: Do you speak English? Yhteistä kieltä ei löydy, mutta se ei ole ennenkään ollut este. Kerron hotellin nimen ja alkaa tapahtua: rouvat puhuvat päällekkäin ja osoittelevat eri suuntiin, ovat keskenään ensin samaa ja sitten eri mieltä, paikalle haetaan naapuritalosta jommankumman aviomies joka pudistelee päätään siihen malliin, että alan epäillä meidän olevan ei vain väärällä kadulla vaan aivan väärällä vuorella. Sitten paikalle porhaltaa polkkatukkainen mopopoika, joka osaa vähän englantia ja kertoo työskentelevänsä hotellilla – hän näyttää meille tien! Hän lähtee ajamaan alas kapeinta ja mutkikkainta koskaan näkemääni katua, jota olemme luulleet kävelytieksi (sitä se päiväsaikaan varmasti onkin) ja me puikkelehdimme perässä. Olemme kiitollisia siitä, että valitsimme autovuokraamosta pikkuauton, sillä yhtään isompi kiesi ei mahtuisi tästä läpi. Pieni harmaa Clio hiipii ketterästi kuin koppakuoriainen katua alas, ohitamme terasseja, talonkulmia ja rakennusten portaille ranskalaisella rentoudella pysäköityjä autoja vain senttimetrien päästä.

Hotelli on pieni mutta korkea talo, joka seisoo kahden kapean tien risteyksessä jyrkänteen laidalla. Työnnämme raskaan oven auki, sisällä on hiljaista ja hämärää. Emme löydä varsinaista respaa, vain tyhjän ravintolasalin jonka perällä mies istuu näytön äärellä ja hyppää melkein kattoon, kun katkaisemme hiljaisuuden kajauttamalla good evening hänen selkänsä takana. Hän johdattaa meidät takaisin eteiseen, oven viereen on teipattu valkoinen kirjekuori jossa lukee koukeroisella käsialalla minun nimeni. Sen sisällä on avain, joka kädessään hän lähtee nousemaan jyrkkää, kapeaa portaikkoa. Kolisemme perässä matkalaukkujen kanssa.

Kokolattiamatolla päällystettyjen portaiden tuoksu tuo mieleen vintin mummolassa, jossa vietin kesäisin aikaa silloin kun Suomi oli minulle uusi paikka enkä ymmärtänyt vielä isoäitini puheesta sanaakaan. Kipusin sadepäivinä vintille penkomaan äitini vanhoja papereita ja kirjeitä, kaikki kirjoitettu samalla kielellä jota en osannut. Laatikoissa oli myös enoni opiskeluvuosien oikeuslääketieteen kirjoja, pakotin itseni katsomaan niiden kuvia vaikka vatsanpohjaa kouraisi. Pölyhiukkaset kieppuivat vintin ikkunoista siivilöityvässä valossa, ympärillä leijui tuo sama kerrostuneiden vuosikymmenten tuoksu.

Kylän leijuva valon taltioimiseksi ei tarvita järjestelmäkameraa (oli sitä silti ikävä).

Huoneemme on ylimmässä kerroksessa kaikkein viimeisimpänä käytävällä: pieni, mutta puhdas ja siisti, vastikään remontoitu toisin kuin hotellin ränsistyneet julkitilat. Avaamme ikkunat, niitä on talon ylimmässä ja uloimmassa nurkassa sijaitsevassa huoneessamme kaksi. Suusta pääsee huudahdus, kun silmät alkavat erottaa yöstä muotoja: kaksi vuorenhuippua kohoavat suoraan hotellin edessä kohti taivasta ja suoraan alapuolella on jyrkänne, joka sulautuu pimeyteen. Talking about room with a view.

Nappasin kuvan vasta aamulla, kun päivänvalo oli valjennut.

Etsin katseellani tuttua Tori-kassia, olisi nimittäin hyvä hetki purkaa muistikortit tietokoneelle ja laittaa kameran akku lataukseen. Menee hetki muistaa, että sitä ei enää ole. Päivä on ollut loputtoman pitkä. Tajuamme vasta nyt ettemme ole syöneet mitään aamiaisen jälkeen. Meillä on mukana kaksi lämmintä olutta, Doritos-nachopussi ja karkkia – näillä aineksilla saa aikaan fiestan. Hotellin alimmassa kerroksessa on heiveröinen netti, joka toimii vain aulan porraskäytävässä nyt kun ravintolasali on saapumisemme jälkeen suljettu. Laitamme siis porraskäytäväbailut pystyyn ja istumme siinä vielä, kun majatalon viimeiset vieraat saapuvat ties mistä tulevatkaan. Tuossa teidän kuori, osoitamme. Kerromme netin salasanan ja sen, että se toimii parhaiten tällä neljännellä portaalla.

Nukun sikeästi unta näkemättä, herään aamukuudelta epämääräiseen pahaan oloon enkä saa enää unta. Oksettaa kun muistan kaiken. Päässä on eilisen shokin jälkeen alkanut risteillä jo käytännön asiat: kuinka monet tilaustyönä asiakkaalle tai jotain kampanjaa varten tehdyt kuvat menetettiin rytäkässä, missä välissä kuvaamme ne uudestaan? Pitääkö heinäkuulle kaavailtu loma peruuttaa vai riittääkö, että sitä vain lyhentää? Kuinka paljon uusi kamerakalusto tulee Ranskassa maksamaan? Pärjäämmekö, jos ostamme menetettyjen tilalle vain yhden tietokoneen ja hankimme toisen vasta Suomessa? Toivottavasti asiakkaat ovat maksaneet laskujaan. Toivottavasti vakuutusyhtiö tekee pikaisia päätöksiä, vaikka juhannus puskee Suomessa päälle. Siellä kello onkin kohta kahdeksan, juuri sopiva aika soittaa ja ilahduttaa vakuutusyhtiötä tiedolla, että meillä olisi taas ongelma.

Näettekö pikkuisen tähden, joka riippuu ketjun varassa tuolla jyrkänteiden välissä? Sen alkuperästä on olemassa niin monta tarinaa, että paikallisetkaan eivät taida pysyä niistä enää perässä. Yksi tarinoista kertoo ritarista nimeltä Bozon de Blacas, joka joutui ristiretkien aikaan vangiksi ja vannoi ripustavansa tähden kotikylänsä ylle, jos pääsisi palaamaan kotiin. Kukaan ei kuulemma tiedä miten yli 200 metriä pitkä ketju on aikoinaan saatu paikoilleen. Tähti on vuosien saatossa vaihdettu muutamaan kertaan, nykyinen on viisikymmentä vuotta vanha. Joitakin vuosia sitten ketju katkesi ja tähti tipahti, sen palauttaminen paikoilleen vaati helikopterioperaation.

Lähdemme ulos etsimään aamiaista kun Jarno herää. Kylän kauneus valkenee koko laajuudessaan vasta nyt, päivänvalossa: kapeat kiviset kadut, pienet kaivot ja suihkulähteet, kaikkialla nukkuvia kissoja ja kukkia. Kaiken yllä ne kaksi jyrkännettä ja niiden väliin 150 metrin korkeuteen ripustettu tähti, kaiken alapuolella 700 metriä syvä rotko, jonka pohjalla kohisee joki. Kylän vuosisatoja vanhat kadut kiemurtelevat rotkon suulla, jossain solisee vuoristopuro, sinnetänne risteilee pieniä siltoja. Katsoipa mihin suuntaan tahansa, näkymä on hengästyttävä. Tuntuu julmalta pilalta, että olemme juuri täällä ilman kunnollista kameraa. Napsin puhelimella muutaman muistokuvan. Haluan ajatella, että tulemme tänne vielä takaisin kun olemme saaneet hankittua uudet varusteet, mutta arvaan, että tie vie taas uusiin paikkoihin sitten kun suuntaamme takaisin päin.

Istahdamme kahvilan terassille nauttimaan ranskalaisen aamiaisen. Iso kahvi ja pieni croissant, se onkin ollut jo muutaman päivän vakioaamupalamme. Tällä kertaa pöytään katetaan myös appelsiinimehu ja päältä rapsakka, mutta sisältä pehmeä patonki, jonka syömme voin ja hillon kera. Jarno on täällä onnellinen, mies käy hiilareilla ja voisi hyvin elää pelkällä vehnällä.

Kylä on herännyt uuteen päivään. Terasseilla notkuu väkeä lukemassa lehteä, juomassa kahvia, joillakin on edessään jo pieni lasi viiniä. Kadulla kuhisee paikallisia eikä kukaan näytä kiireiseltä. Ohitsemme kipittää musta mäyräkoira, joka näyttää kovin samanlaiselta kuin kotonamme odottava lajitoverinsa. Sillä on selvästi kuuma, omistaja nostaa sen kaivon ääreen ja antaa sen latkia kylmää vettä. Muutaman metrin päässä torkkuu noutaja, joka raottaa toista silmäänsä hetkeksi ennen kuin nukahtaa uudestaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

ROADTRIP EUROOPASSA

Hmm, tietääkö joku teistä mihin tämä loppukevät on hujahtanut!? Olen koko ajan ajatellut, että roadtrippimme Eurooppaan häämöttää “sitten joskus” juhannusviikolla, mutta sehän on siis nyt. Seuraava matkamme alkaa toisinsanoen sunnuntaina, aamukuudelta kuten on tullut jo tavaksi. Valmistelut ovat niinsanotusti vaiheessa: matka lyötiin lukkoon jo kuukausia sitten, mutta olemme Jarnon kanssa vasta ostaneet lentoliput Nizzaan ja varanneet kahdeksi yöksi huoneen hotellista, jonka valitsin puhtaasti sen perusteella, että siellä on pieni puutarha ja uima-allas. Sen altaan äärellä ajattelin lekotella ja levätä koko maanantain, kunnes tiistaiaamuna pakkaamme taas laukun ja otamme allemme kiesin, jonka nokka kääntyy siitä kohti… niin, emme vielä tiedä ihan tarkalleen mitä. Aikaa on kaksi ja puoli viikkoa ja luvassa epäilemättä taas seikkailua.

Syytän alkukesän kiireitä siitä, että reissusuunnitelmamme koostuu vasta ajelehtivista ajatuksenpuolikkaista, kuten siitä, että olisipa kivaa ajaa Ranskan etelärannikkoa pitkin Espanjaan ja sieltä Portugaliin Portoon asti. Tämä perustuu pääasiassa siihen, että minä en ole ikinä (kuvitelkaa, IKINÄ) käynyt Espanjassa tai Portugalissa – ja Porto on kuulemma Portugalin ihanin kolkka. Vallan passeleita syitä lähteä koluamaan Euroopan läntistä reunaa.

Olemme haaveilleet myös siitä, että ehtisimme matkan aikana Italiaan, koska se taas on Jarnolla näkemättä. Tajusimme vaan tovi sitten, että Nizzasta Portoon on 1800 kilometrin matka ja sieltä pitäisi ehtiä vielä takaisinkin. Tarkoitus on kuitenkin pysähdellä matkalla, viettää pari päivää siellä ja toiset täällä ja ottaa kaiken kaikkiaan rennosti eikä kaahata eteenpäin puristaen rattia rystyset valkoisena. Nizzasta ei olisi kyllä enää pitkä matka Italian puolelle, joten voi olla, että pikaisesti piipahdamme siellä joko Nizzasta lähtiessä tai sinne palatessamme. (Suunnitelmamme lähtevät tosin tyypillisesti eskaloitumaan juuri siitä, että jompikumpi päättää, että pikaisesti vaan piipahdetaan.)

Vielä mietimme millaisen reitin varrelle osuisi eniten ihania pysähdyspaikkoja, milloin vetää motaria niin kovaa kuin kiesistä lähtee ja milloin valita maisemareitti, mihin kaupunkeihin ja kyliin haluamme jäädä muutamaksi päiväksi, mitä kannattaa missäkin tehdä ja mitä yleensäkään kiinnostaa nähdä. Momondon sivuilta löytyy roadtrip-inspiraatiota ja aion todellakin kahlata jutut läpi.

Haluan ehdottomasti myös kääntää kysyvän katseen teihin, koska tiedän, että ruudun tuolla puolen on paljon Euroopan eteläisiä ja läntisiä kolkkia kiertäneitä ja siellä asuneita tyyppejä. Heitän siis pallon teille: löytyisikö vinkkejä, kokemuksia tai suosituksia? Ihanaa jos jaatte, kaikki otetaan kiitollisuudella vastaan!

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

TÄÄLTÄ TULLAAN KÖÖPENHAMINA

No emmepä me kauaa ehtineet Helsingissä hengata, sillä perjantaiaamuna kello seitsemän (MIKSI AINA KELLO SEITSEMÄN) lähtee lentokone kohti Kööpenhaminaa ja me hyppäämme kyytiin. Luvassa on tapaaminen momondon pääkonttorilla muiden lähettiläiden kanssa ja muutenkin kuulemma kaikenlaista kivaa. En ole käynyt Kööpenhaminassa vuosikausiin enkä silloinkaan kuin lyhyillä työmatkoilla, joilla näin pääasiassa levy-yhtiön neukkareita. Jarno taas ei ole ollut Köpiksessä koskaan, joten kivaa päästä yhdessä pienelle kaupunkiretkelle. Perjantai ja lauantai on buukattu täyteen ohjelmaa, mutta kertokaapa Tanskan suunnalla viime aikoina vierailleet: mitä kaupungissa kannattaa teidän mielestä tehdä sunnuntaina?

Varustelekasta saadut jääkärireput jäävät tällä kertaa kotiin ja mukaan lähtee musta matkalaukku. Reppureissut ja matkalaukkumatkat, eri asioita, vaikka rakastan molempia.

Vielä pitäisi pakata, tehdä sata työasiaa, viedä Juno-koira siskonsa luo viikonlopun viettoon ja koittaa vähän nukkuakin ennen kuin pitää lähteä aamuviideltä lentokentälle. Tein siis kuten kuka tahansa aikuinen, keitin teetä ja aloin miettiä pitäisikö pestä peilikaappi.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA