URBAANIMPI SAN JUAN

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Siirrymme San Juanissa uusille kulmille, Miramariin. Se on vähän sivussa vilkkaammilta turistialueilta, rauhallinen paikka, jossa asuu ja työskentelee paljon paikallisia. Skaala on laaja: kauneimmilla espanjalaistyylisillä taloilla on vehreät patiot ja puutarhat, ränsistyneimmissä rakennuksissa on hädin tuskin seinät pystyssä ja katto on plussaa. Helteessä haalistuneiden pastellisävyisten kortteleiden ja graffiteilla koristeltujen kivimuurien keskellä kohoaa muutamia suuria harmaita toimistotaloja, jottei unohtuisi, että ollaan kaikesta karibialaisesta letkeydestä huolimatta Amerikan hallinnon alla.

Miramar kuuluu Santurceen, San Juanin tiheimmin asuttuun kaupunginosaan, jossa on rantojen sijaan pääosassa urbaanimpi kaupunkimaisema: on taidemuseoita ja gallerioita, kahviloita ja pikkuputiikkeja, katuruokakojuja ja tatuointipaikkoja. Myös monet kaupungin kiintoisimmista baareista ja ravintoloista sijaitsevat täällä. Yöelämä on omaa luokkaansa, siitä lisää myöhemmin.

Vaikka kivoja kahviloita on siellä sun täällä, on pakko rakastaa paikallista bensiskulttuuria, jossa huoltoasema on samalla kauppa, kiska, baari ja yleinen kokoontumispaikka. Räppi soi ihan täysillä, kaljat on pistetty jäihin kylmäaltaisiin. Joidenkin bensisten edessä on terassi, toisten ei. Kummin päin tahansa paikalliset parveilevat huoltoaseman edessä, tilaavat siihen pizzaa tai ostavat viereisestä ruokarekasta purtavaa. Bensismyyjät ovat pääasiassa tatuoituja miehiä, jotka notkuvat tiskin takana tupakka suussa ja tulevat ulos huutelemaan tuttavilleen, jos asiakkaita ei ole.

Koska olemme sopeutumiskykyisiä matkustajia (ja rakastamme bensishengailua), otamme heti uuden hotellimme, Ciqala Luxury Suitesin vieressä sijaitsevan huoltoaseman omaksemme. Olemme jo oppineet, että paikallista Medalla-oluttta myydään täydellisissä pikkutölkeissä ja Medallan seuraksi sopivat Doritos-nachot, joissa on cheddaria ja ihan takuulla jotain huumetta. Ei tarvitse kuin hakea olut ja istua muiden sekaan bensiksen eteen.

Löydämme bensikseltä myös uudet pikasafkasuosikit. Pikkunälkään: yksittäispakatut kuivakakkupalaset ovat etiketin mukaan “artificially and naturally flavoured” – tämä jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Paras maku on ehdottomasti ihanasti esanssinen amaretto, jota harmi kyllä ei myydä ihan joka paikassa – onneksi meidän lähibensiksellä on notkuva hylly. Isompaan nälkään: perulaisen ruokarekan vain vähän vetinen ceviche (huonoimmillaankin lempiherkkuani) ja friteerattu kala. Olemmehan uppopaistetun ruoan luvatussa maassa, joten kokeilemme myös uppopaistettua keittobanaania. Ei jatkoon.

Rakastan paikan värikästä arkkitehtuuria ja katutaidetta! Vaaleanpunaisen, violetin, mintunvihreän ja sinisen sävyt välkehtivät kaikkialla. Suurin osa väreistä ovat pastellisia ja pehmeitä, mutta siellä sun täällä seisoo kirkuvan pinkki talo, joka loistaa kilpaa puiden kukkien kanssa. Myös neonvihreä näyttää olevan pätevä tapa erottua naapureista.

Hedelmäautonkin pitää välillä pysähtyä tankille.

Tautipäivitys: juuri ennen matkaa alkanut flunssani on edennyt hurmaavaan tuberkuloosi-vaiheeseen, jossa niistän räkää litran kerrallaan ja puheen sijaan suusta tulee pelkkää yskää. Mikko ja Jarno ovat eristäneet minut tartuntatautiosastolle: en saa juoda samoista pulloista vettä, vaan minua varten on oma sars-muovikuppi, johon juomani kaadetaan. Saan myös oman dippikupin friteeratulle kalalle, mikä on ehkä tuberkuloosini ainoa hyvä puoli.

Kuvan pinkki talo on myynnissä, kuten kovin moni muukin näillä kulmilla. Ylemmässä kuvassa viereisen talon pihaporttia lukitseva rouva omistaa sen ja koitti kaupata sitä meille. Oli ostanut sen aikoinaan veljelleen, joka olikin lähtenyt matkalle New Yorkiin ja jäänyt sille tielle. 150 000 dollarilla kuulemma irtoaisi. Tykkäsin vaaleanpunaisesta värityksestä, ruostuneesta aidasta ja talon seinustalla kasvavista kaktuksista, mutta jäi kuitenkin talokaupat tällä kertaa tekemättä.

Taidenäyttelyroudaus? He pysähtyivät kesken kantamisensa esittelemään töitä, kun näkivät kamerani.

Calle Loizalla on pieni katukirjasto, joka on auki ja ilmainen kaikille.

Vahtikoira haukkui meille vartiopaikaltaan – eli kattoterassilta. Otin kuvan ja sain pahaa silmää.

Ränsistyneiden kortteleiden ja pienten puutarhojen keskellä on kiiltävä rakennus, jonka 24h-kyltti erottuu kilometrin päähän. Apteekit ovat Puerto Ricossa aivan mahtavia, vuorokauden ympäri palvelevia automarketin kokoisia komplekseja, joissa myydään lääkkeiden lisäksi vaippoja, hiusvärejä, kaljaa ja karkkia. Nurkasta löytyy valokuvakehittämö ja kahvikone – siitä saa kuvia odotellessa kitkerän cappuccinon, jolla ei ole paljoakaan tekemistä kahvin kanssa. (Testasimme, ei jatkoon.) Käymme ostamassa reseptivapaita flunssalääkkeitä ja kookosvettä, koska olisi vaan väärin huuhdella lääkkeet alas Medallalla. Ei apteekkikuvia, pahoittelen. Nämä vanhat rakennukset – kuten allaolevan kuva pinkki baari, josta kerron pian lisää – ovat paljon inspiroivampia kuvauskohteita.

Voidaanko perustaa Helsinkiin samanlainen katukirjasto?

Tyytyväisinä täällä, tuberkuloosista huolimatta. Onnellisina helteestä, tuntuu niin huojentavalta kiskoa aamuisin päälle pelkät shortsit. Johtuukohan ilmastosta, että ihmiset täällä ovat hyväntuulisia ja ystävällisiä? Minä ainakin olisin, jos saisin asua paikassa, jossa palmut huojuvat ja aurinko paistaa läpi vuoden.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

LIIKKUVAN TOIMISTON AAMUVUORO

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

The Dreamcatcherin vegebrunssi oli niin hyvä, että sitä on vaikea ylittää. Maukas, raikas ja rouskuvan tuore aamupala tuntuu nimittäin olevan näillä leveysasteilla harvinaisuus, josta kannattaa nauttia silloin kun sellaisen saa. Suurimmassa osassa ravintoloita tarjoillaan aamupalaksi paahdettua leipää ja pannukakkuja, jotka ovat ihania herkkuja silloin tällöin syötynä, mutta alkaa maistua puulta, jos niiden voimalla vetää monta viikkoa. Edellisellä reissulla yövyimme myös monissa hotelleissa, joiden tulkinta aamiaisesta oli kahvi, kuivahtanut bagel ja hillonappi. Nam! Pahimpaan nälkään kyllä meni sekin – ja onneksi kuivettuneetkin bagelit voi pelastaa paahtamalla.

The Dreamcatcherissakin oli tietysti pannukakkuja – mutta tuoreilla hedelmillä kuorrutetut banaanipannarit olivat vähän amerikkalaisia sisaruksiaan freesimpi vaihtoehto. Aamiaisen ohella metsästimme momondon hotellihaulla majoituspaikkoja seuraaville öille, sillä edessä oli vielä muutama päivä ennen Viequesiin lähtöä. Matkahakusivusto kulkee kätevän sovelluksen muodossa mukana taskussakin, niin helppoa. Matkakumppanini huutelivat mielipiteitään olkani yli: Semmonen huone jossa on terassi niinku täällä! Tai ainakin parveke! Voisko olla myös ranta tai AINAKIN uima-allas? Matkasesonki on Karibialla kuumimmillaan ja vaihtoehdot majoitusten suhteen aika vähissä, jos on varaustensa kanssa liikkeellä näin viime tingassa, mutta uskon, että teimme hyvät löydöt.

Työmatkalla tehtävät työt ovat töitä ihan samalla tavalla kuin kotonakin, mutta myönnetään, onhan niitä nyt kivempi naputtaa kahdenkymmenenkahdeksan asteen lämmössä varvastossut jalassa. Pakko rakastaa nykytekniikkaa, joka mahdollistaa liikkuvan toimiston pystyttämisen ihan melkein minne tahansa päin maailmaa. Kaikki onnistuu kunhan on wifi ja kuumaa kahvia. Riippumattopaikka terassilla on plussaa.

Taisin ihan turhaan pakata mukaan kokonaisen repullisen vaatteita, en ole edes avannut sitä vielä. Olen käyttänyt monta päivää samoja mammamallisia farkkushortseja ja naruolkaimista toppia, josta olen pessyt hiekan, hien ja aurinkorasvan iltaisin lavuaarin äärellä. Päivisin on aivan liian kuumaa mihinkään muuhun eikä iltaisinkaan tule varsinaisesti vilu. Lämpö saa taas talven kohmettaman sielun hitaasti sulaamaan.


PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

TÄSTÄ TULEE SEIKKAILUN VUOSI

Pari vuotta sitten kyllästyin siihen, että silloinen työni oli pitänyt minut monta vuotta aivan liian kiinni Helsingissä. Päätin, että tahdon matkustaa enemmän ja hankin kaksi mustaa alumiinista matkalaukkua, pienen ja ison, merkiksi maailmankaikkeudelle, että olen valmis. Niin totta, että kannattaa miettiä tarkasti mitä universumilta tilailee – ne toiveet saattavat kun saattavatkin toteutua. Sattumiin en usko, vaan siihen, että kun päättää mitä haluaa, uskaltaa tavoitella sitä ja puhua siitä ääneen, alkaa alitajuisesti tehdä valintoja, jotka johtavat toivottuun lopputulokseen. Ihmisillä on taipumus vetää puoleensa juuri niitä asioita, joita ajattelee. En pidä vetovoiman lakia minään kaikenkattavana maailmanselitysteoriana, mutta monissa asioissa elämässäni se on osoittanut olevansa enemmän totta kuin mikään muu.

Kuvat ovat alkuvuoden Kap Verden reissulta, josta saimme monta uutta karvaista ystävää.

Olen ennenkin tehnyt yhteistyötä momondon kanssa ja ollut siitä enemmän kuin mielissäni, sillä olen viime vuosina metsästänyt ja varannut suurimman osan matkoistani juurikin momondon kautta. momondo on maksuton matkahakusivusto, jonka kautta on superhelppoa etsiä lentoja, hotellihuoneita ja vuokra-autoja. momondo ei siis itse myy mitään, vaan tarjoaa vaivattoman tavan vertailla vaihtoehtoja ja hintoja ja löytää parhaat diilit erilaisten palveluntarjoajien kautta.

Olinkin loikata ilosta kattoon, kun momondo valitsi minut ja Jarnon vuoden 2017 lähettiläikseen. momondo tulee toisinsanoen olemaan mukana monissa matkaseikkailuissa, joita olemme tälle vuodelle suunnitelleet – myös juuri alkaneessa Karibian valloituksessa. Aavistinkin, että tästä tulee ihan mahtava vuosi!

Muiden pohjoismaiden momondo ambassadorit tapaamme muutaman viikon päästä, kun matkustamme Kööpenhaminaan visiitille momondon pääkonttorille. Suomesta valittiin meidän lisäksemme muitakin, nimittäin Aamukahvilla-blogia kirjoittava Henriikka ja Urbaani Viidakkoseikkailijatar Laura. Huippuseurassa siis ollaan! Somesta seikkailujamme voi seurata yhteisellä hashtagilla #momondoambassador, jonka alle alkaa kohta tippua kuvamateriaalia. Kaikkien Suomen lähettiläiden haastattelut voitte lukea momondon sivuilta, meidän vastauksemme ajattelin jakaa vielä tässäkin.

Kertokaa itsestänne muutamalla lauseella.

Olemme taiteilijasieluinen pariskunta, jota yhdistää moni asia: rakastamme musiikkia, matkustamista ja vapaata elämäntapaa, jossa työ ja vapaa-aika sulautuvat toisiinsa. Työksemme valokuvaamme ja kirjoitamme, molemmilla meistä on myös blogit. Asumme tällä hetkellä Helsingissä, mutta haaveilemme kodista tai kakkosasunnosta jossain lämpimämmässä paikassa.

Millaisia olette matkailijoina?

Olemme rentoja ja seikkailunhaluisia reissaajia, joita ei kiinnosta nähtävyydet ollenkaan niin paljon kuin paikallinen arki, ruoka ja ihmiset. Kohtaamiset, kokemukset ja spontaanit käänteet kiinnostavat, samoin kontrastit: vaatimattomalla telttamajoituksella ja viiden tähden hotellilla on molemmilla aikansa ja paikkansa. Olemme molemmat esteetikkoja, kamera kulkee mukana kaikkialla. Reppuun mahtuu kaikki mitä tarvitaan, löydämme pienen palan kotia joka puolelta maailmaa.

Mitkä ovat olleet unohtumattomimpia matkakokemuksianne?

Yhteisten reissujemme hulluimpia hetkiä oli varmasti se, kun olimme aamutuimaan ratsastamassa afrikkalaisella saarella ja päädyimme hevosten kanssa uimaan valtavaan aallokkoon. Monet muutkin matkojen kohokohdat liittyvät hevosiin, kuten Vieques-saaren villihevosiin, joiden hirnahteluun heräsi aamuisin. Jarnolla on monta lempimuistoa Uudesta-Seelannista, jonka hän kiersi puolessa vuodessa ja ehti mm. hypätä laskuvarjolla, työskennellä kiivitarhassa, asua autossaan ja kiivetä vuoren huipulle.

Mitkä ovat unelmakohteitanne, joihin haluaisitte vielä matkustaa?

Matkahaaveita on paljon ja jatkuvasti keksimme niitä myös lisää! Juuri nyt kiehtoo erityisesti Meksiko ja Marokko, jossa olemme molemmat halunneet kauan vierailla. Etelä-Afrikassa kiinnostaa luonnon monimuotoisuus ja kulttuurin rikkaus. Haluamme matkustaa lähiaikoina myös Australiaan, jossa Stella vietti lapsuutensa.

Kolme asiaa joita ilman ette lähtisi matkalle?

Kamera on molemmille meille ehdottomasti tärkein! Muuten varustaudumme melko mutkattomasti: varvastossuilla ja pillifarkuilla pääsee pitkälle. Kirjoja tarvitaan pitkiä lento- ja junamatkoja varten.

Karibiasta tiedättekin, mutta arvaatteko minne kaikkialle muualle aiomme tänä vuonna matkustaa? Vihjeitä voi löytyä ylläolevista vastauksista, mutta ei suinkaan vielä koko totuutta! Kommenttiloota on muutenkin vapaassa käytössänne, jos herää matka-aiheisia toiveita tai muita ajatuksia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Seitsemänsataa syytä matkustaa

Yhteistyössä momondo

Synnyin – ehkä odottamattomaksi, mutta sitäkin tervetulleemmaksi – kuokkavieraaksi vanhempieni matkalaukkuelämään. Maailmalla ristinrastin opintojen ja töiden perässä reissannut äitini pysähtyi syntymäni ajaksi Ruotsiin, isäni asui silloin Saudi-Arabiassa. Elämäni ensimmäisestä vuodesta vietin valtaosan jossain niiden kahden välillä. Nukuin rintarepussa myös Havaijin palmujen alla, tutustuin Berliinissä isäni veljiin ja taisinpa haistella hetken Norjan vuonojen vuoristoilmaakin ennen kuin hyppäsimme lentokoneeseen, joka vei koko perheen Australiaan.

Australian aikaisilta matkoilta minulla on valokuvien lisäksi jopa muistikuvia. Äitini ja isäni käsitys matkailusta sisälsi lapsuusvuosinani teltan, Jeepin ja sen katolle köytetyn kanootin. Se oli oikeastaan varsin samanlaista kuin suomalaisten mökkeily, sillä erotuksella että Suomessa mökillä ei tarvitse häätää sängystään hengenvaarallisia hämähäkkejä tai ravistella kumisaappaistaan keskikokoisia liskoja.

Kun olin kymmenen, lähdin äitini ja veljeni kanssa ulkomaanmatkalle Suomeen. Olin käynyt äitini kotimaassa aiemmin kerran. Siitä tiesin miltä lumi maistuu (hassulta), miltä suomen kieli kuulostaa (hassulta) ja miltä isoäitini vyötärölle asti ulottuvat harmaat hiukset tuoksuivat (saippualta, saunalta, puunkaarnalta, pannukahvilta ja auringossa kuivuneelta pyykiltä). Viisivuotiaana olin ollut hirvittävän huolissani siitä, että miten pääsisimme Suomeen, kun en ollut vielä oppinut lentämään. Kymmenvuotiaana olin jo kokemuksesta viisastunut ja valistin naapureitakin siitä, että itse ei tarvitse lentää, vaan lentokone vie meidät pallon toiselle puolelle noin kolmessakymmenessä tunnissa. Kunhan pikkuveljeni ei kiljumisellaan pudota konetta jääkarhujen keskelle.

2014-10-22-stellaharasek-ontheroad-travels-1

Toisesta matkasta tulikin vähän pidempi, sillä teknisesti ottaen olen sillä matkalla yhä. Emme lähteneetkään takaisin, vaan menin kouluun ja opin kielen. Kesti vuosia ravistella harteilta tunne siitä, että on vain vieraana, lähdössä takaisin eteläiselle kääntöpiirille kun loma loppuu. Levottomuus lieveni kun pakkasin poronnahkarepun ja loikkasin johonkin liikkuvaan. Automatkoista, festareista ja viikonloppureissuista tuli henkireikiä. Ehkä se lähtemisen tunne oli sittenkin minulle se omin ja tutuin.

Rakastan yhä matkustamista, kaikenlaista liikkeellä olemista. Lähdön odotustakin, tyhjää matkalaukkua, johon nakkaan ensimmäisenä passin ja kengät, joilla aion kävellä vierailla kaduilla. Viihdyn lentokentillä, veljeni ehkä sitäkin enemmän – hän täytti kolme Tokion lentokentän vilinässä. Pidän junistakin, katselen kun maisema kiitää ohi ja annan mielen eksyä. Parasta ovat yölennot. Nukahdan yhdessä paikassa ja herään toisessa. Kun astun ulos koneesta, tuoksut ovat toisenlaiset ja valo on aivan uusi. Monissa paikoissa on myös omat värinsä, sävyjä jotka on painettava mieleen, sillä valokuviin ne on mahdoton tallentaa.

En ole kovin kiinnostunut matkanähtävyyksistä enkä halua aikatauluttaa matkapäiviäni täyteen tekemistä. Nautin enemmän uuden haistelusta ja irrallisuuden tunteesta, siitä että on kaukana kaikesta. Kukaan ei tunne minua enkä minä tunne ketään. Voin istahtaa kahvilaan tai kävellä kadulla, hymyillä ohikulkijoille, olla en-kukaan tai ihan kuka vaan.

2014-10-22-stellaharasek-ontheroad-travels-2

Kaksikymppisenä käytin jokaisen liikenevän roposen reissaamiseen, mutta viime vuosina on tullut tehtyä töitä oikeastaan kaiken muun kustannuksella. Harvat matkat ovat joko liittyneet töihin tai olleet liian lyhyitä lomia, jotka ovat hujahtaneet ohi tasatessa hengitystä ja maksellessa univelkoja. Tänä keväänä oivalsin, että maisemanvaihdos tekisi terää vähän useamminkin. Kun matkakuume nousee, siihen auttaa vain yksi asia – ja nälkä kasvaa syödessä. Juuri nyt tekee mieli viis veisata kiinnostavimmista kulttuuri- ja ruokakohteista ja painella mihin vaan, jossa saa nukkua pitkään, pussailla ja kävellä paljain jaloin hiekassa. Olla offline vähintään viikon, ladata läppärin sijaan omat akut.

Matkahakupalvelu momondo on yksi blogini yhteistyökumppaneista, jonka palvelut ovat tulleet minulle tutuksi viimeviikkoisen Santorinin matkan tiimoilta. momondon sivuilta löytyvä Trip Finder tarjoaa vaihtoehtoja, kun tietää mitä matkaltaan haluaa, muttei keksi minne lähtisi. Romantiikkaa vai kulttuuria? Yöelämää vai lomaa lapsiperheen makuun? Kiinnostavatko kaupungit vai rannat? Hakukriteerejä voi olla just niin vähän tai paljon kuin huvittaa. Jos ei mitään muuta valitse, niin ainakin toiveisiin sopiva sää ja lompakolle passeli budjetti kannattaa määrittää. Tadaa – yhdellä klikkauksella vaihtoehdot tärähtävät eteen levollisella varmuudella, jolla soisi vastauksien elämän muihinkin haasteisiin saapuvan.

Minulle Trip Finder suosittelee esimerkiksi Krabia tai Koh Samuita. Saatanpa ottaa vielä vinkistä vaarin, sillä muutaman vuoden takaisen Thaimaan matkani perusteella maa olisi mitä ilmeisimmin toisenkin visiitin arvoinen enkä ole käynyt kummassakaan mainituista. Toisaalta kolmas vaihtoehto, Malediivit, on mielettömine hiekkarantoineen häämöttänyt haaveissa jo pitkään. Hakukriteerini Trip Finderille olivat: romanttinen agenda kuumassa kohteessa, ajankohtana ensi vuoden tammikuu kun talvi on tuimimmillaan, kahden hengen matkabudjettina kaksi tonnia tai enemmän. Kun vaihtaa minkä tahansa muuttujan, muuttuvat haun tarjoamat vaihtoehdotkin.

Aina ei tosin tarvitse lähteä kauas tai edes ulkomaille – piipahdus naapurikaupunkiin tai jopa hotelliyö omassa kotikaupungissa voi tarjota tarpeellisen tauon. Minimatka tekee pienessä mittakaavassa samoja asioita kuin kuukauden matka kaukomaille: antaa etäisyyttä arkeen, järjestää päänsisäisestä kaaoksesta kokonaisuuksia, synnyttää uusia ideoita ja ennen muuta ravistelee itsestäänselvyyksiä, joita luuli tietävänsä ja toivovansa. Kun kävelee uusilla kulmilla ja tekee uusia asioita, ajattelee myös uusia ajatuksia.

Matkakuumetta ilmassa ruudun toisella puolen?

Kuvat ovat Karibian matkalta muutaman vuoden takaa.

Corner of the sky

Kaikenlaista sitä kerkeäväinen ihminen ennättää seitsemän tunnin lennon aikana. Ottaa torkut ja herätä kuola poskella siihen, kun lentoemäntä ojentaa kahvin – kiljuva kofeiinintarve oli ilmeisesti luettavissa olemuksesta. Kyllästyä kirjaansa kuusitoista kertaa, lukea lehden kannesta kanteen. Syödä ensimmäisen hyvän lentokoneleivän naismuistiin (kursailematta annosteltu gouda oli sen salaisuus). Ottaa valokuvia, ladata ne koneelle. Kirjoitan tätä kymmenen kilometrin korkeudessa. Kurjemmissakin maisemissa on joskus kirjoitettu.

2014-10-09-stellaharasek-totheskies-022014-10-09-stellaharasek-totheskies-11

Kaiken tämän jälkeenkin jäljellä on vielä kaksi tuntia matkantekoa – mutta en valita! Kun metsästimme lentoja välille Suomi – Santorini, suurin osa matkapäivillemme osuneista vaihtoehdoista sisälsivät kaksi välilaskua ja kestivät kuudestatoista yli kahteenkymmeneen tuntiin. Sopivimmat lennot löytyivät lopulta kertalaakista matkahakusivusto momondosta, joka lähti kanssamme yhteistyöhön ja tarjosi työmatkamme lennot. Hakua on kovin helppo suositella, kun se tarjosi ensimmäisenä lentoja, jotka olivat sekä halvimmat että lentoajaltaan lyhyimmät. Omatoimisesti orientoitunut matkanjärjestäjä kiittää ja kuittaa.

2014-10-09-stellaharasek-totheskies-01

Ei voi kuin onnitella itseään omasta upeudestaan yhden tunnin yöunien jälkeen. Onneksi Rimowani ovat iskussa.

2014-10-09-stellaharasek-totheskies-032014-10-09-stellaharasek-totheskies-04

En ymmärrä miten on mahdollista, että matkalle lähtöni noudattaa joka kerran samaa tuskastuttavaa kaavaa. Minä sentään suunnittelen lähtemisiäni nykyisin. Aikataulutan työni niin, että matkaa edeltävänä iltana kaikki on tehty ja aikaa jää pakkaamiseen. Mietin matkagarderoobin valmiiksi: silkkihousut ja pellavaisia t-paitoja, muutama neule viileämpiä iltoja varten, pieni laukku, sandaalit joilla jaksaa kävellä. Kamerakalusto on pakattava hyvin, muistikortit tyhjennettävä, akut ladattava valmiiksi. Päätän siivota ennen kuin lähden, jotta kaoottinen koti ei pahentaisi palatessa matkaltapaluumasennusta. Lähtöpäivänä tahdon olla levännyt ja levollinen, juoda kaikessa rauhassa juoda kahvin ja laskeutua matkatunnelmaan. Tarvitsen aina hetken siirtymiseen – fyysinen minä saattaa olla vikkelä kintuistaan, mutta sielulla kestää tovin tajuta mihin se maallinen tomumaja taas karkasi.

2014-10-09-stellaharasek-totheskies-052014-10-09-stellaharasek-totheskies-06

En tiedä mitä aukottomien suunnitelmieni ja todellisuuden välissä tapahtuu, mutta lopputulos on aina sama. Saan tietokoneen suljettua kaksi tuntia ennen kuin on lähdettävä lentokentälle. Kahmin lattialta sylillisen mustia ja harmaita vaatteita, työnnän matkalaukkuun sen mikä sinne mahtuu ja toivon, että se sisältää riittävän määrän mitenkuten yhteensopivia yhdistelmiä. Panostan siihen, että liput ja passi ovat mukana ja luotan siihen, että matkakohteesta löytyy tarvittaessa kaikki muu. Yöunista on turha elätellä toivoakaan, jos lähtö ajoittuu aamuun.

2014-10-09-stellaharasek-totheskies-072014-10-09-stellaharasek-totheskies-08

Tällä kerralla onnistuin sentään yhdessä tavoitteistani: kotona on puhtaat lattiat, kaapit järjestyksessä, sängyssä odottavat puhtaat lakanat ja jääkaapissa on purkillinen kahvimaitoa, joka säilyy paluuseemme saakka. Työvoitto tämäkin. Ehkä ensi kerralla ehdin nukkua pidempään kuin tunnin? Kuka tietää.

2014-10-09-stellaharasek-totheskies-092014-10-09-stellaharasek-totheskies-10

Matka hajamielisestä humanistista järjestäytyneeksi kansalaiseksi on yllättävän pitkä ja kivikkoinen, mutta en anna sen lannistaa. Ohitimme Alpit muutama tunti sitten, nyt lentokoneen ikkunasta näkyy jo lupaavan merellisiä maisemia. En malta odottaa. Palataan pian.

Photos of me by Mikko Rasila

CUT COPY – CORNER OF THE SKY