Muistiinpanoja matkalta Melbourneen

Tervehdys tien päältä! Seuraa pari pikaista otosta matkapäiväkirjasta, reissun ensimetreiltä. Kahdenkymmenenseitsemän tunnin lentomatka Melbourneen alkoi meille epätyypilliseen tapaan ihan ihmisten aikoihin kahdeksalta illalla eikä KUUDELTA AAMULLA, kuten melkein kaikki lentomme tänä vuonna. Se oli itseasiassa ihan tietoinen valinta: emme ottaneet ihan halvinta lentoa, vaan sen muutaman kympin kalliimman, joka lähti fiksumpaan aikaan vuorokaudesta ja oli lisäksi kokonaiskestoltaan hiukan lyhyempi. Hmm, olemmekohan oppineet jotain vai onko tämä merkki vain siitä, että olemme aikuistumassa?

Kun tietää mitä on vielä edessä, muutaman tunnin matka ensimmäiseen välietappiimme eli Lontooseen tuntuu niin naurettavan lyhyeltä, etten malta edes rentoutua. Jarno torkkuu olkapäätäni vasten, mutta minä naputan rästitöitä näppis sauhuten, vastailen aivan liian pitkään odottaneisiin sähköposteihin ja merkkaan kalenteriin tapaamisia. Tajuan päivämääriä selatessani, että seuraavien reissujen välissä ei oikeasti ole kuin yksi hassu viikko: tulen olemaan seuraavan kerran Suomessa ajan kanssa vasta joulukuussa. Eihän siihen tarkemmin ajatellen ole edes kovin pitkä aika, mutta mihin tämä syksy on kadonnut?! Olen koko ajan ollut aloittamassa syksyn suunnittelua, mutta ilmeisesti voi siirtyä suosiolla suunnittelemaan vuotta 2018.

Työnnän koneen kassiin kun lähestymme Lontoota. Katselen ikkunasta aukeavaa pimeää, siitä juuri ja juuri erottaa sankan pilvikerroksen joka näyttää ihan lumipeitteeltä. Vatsassa humahtaa kun kone lähtee laskeutumaan. Sukellamme pilviin, hämärän keskellä alkaa kimmeltää ensin yksi, sitten toinen valo. Sitten pilvet hälvenevät ja Lontoo valkenee valomerenä.

Turvatarkastusjonossa kuulen lähellä seisoskelevien siivojien puhuvan. I just wanna tell you guys I love you all, yksi heistä sanoo kahdelle muulle. Väsynyt sydämeni sulaa vähän.

Heathrow’n lentokenttäperinteisiini kuuluu, että laukkuni tutkitaan ihan joka ikinen kerta huume- ja ruutijäämien varalta. Just a random swipe test, ma’am. Yeah right. Ehkä pitäisi alkaa pukeutua lentomatkoille johonkin muuhun kuin huppariin ja tummiin silmänalusiin.

Ei yhtään huomaa, että takana on 18 tunnin matka ja edessä vielä yhdeksän.

On ilmeisesti ollut vähän kiire viime päivinä, sillä vasta Lontoossa minulle selviää, että emme lennäkään Melbourneen Dohan kautta, kuten olen syystä tai toisesta kuvitellut, vaan Hong Kongin. Olen myös vielä Helsinki-Vantaalle lähtiessämme luullut, että ensimmäinen välilaskumme on Amsterdamissa. Ei voi väsynyt ihminen muistaa ihan kaikkea.

Pitkä lento osa 1/2: kone lähtee kohti Hong Kongia ja Jarnolle iskee mania. Aion katsoa NIIN monta leffaa, hän uhoaa. Aiot siis nukkua NIIN monen leffan läpi, minä täydennän. Hänelle käy aina niin, ruutu tuuttaa räiskintää ja mies on unessa alle vartissa.

Mikä siinä muuten on, että kumpikaan meistä ei pelkää lentämistä, mutta on silti aina vähän yllättynyt, kun pääsemme perille? Taidan salaa epäillä yhä, että lentomatkustaminen perustuu tutkitun tieteen sijaan silkkaan taikaan ja säkään. Eikä auta muuten yhtään, että joku insinööri selittää minulle seikkaperäisesti kuinka lentokoneet toimivat: sen jälkeen se tuntuu minusta entistä suuremmalta ihmeeltä.

Liikkuva toimistoni latautuu Hong Kongin lentokentällä. Kahvilakko on muuten ohi. 

Lennämme Lontoosta Hong Kongiin yön yli ja kun saavumme perille, Hong Kongissakin on jo ilta. Kaksi yölentoa peräkkäin, päivä jää välistä. Heti aamupalan jälkeen tulee illallinen ja sitten onkin taas aamupalan aika. Vakuumipakatut vehnäsämpylät tulevat korvista ja sisäinen kello on niin sekaisin, ettei se edes yritä enää.

Hong Kongin jättikokoisella lentokentällä nähdään väsynyt spektaakkeli nimeltä semikiireinen vessan metsästys. Reklamoin Jarnolle lentokenttien opasteista: on jalat ristissä kipittävän lentomatkailijan julmaa harhautusta ripotella vessakylttejä viattomasti sinnetänne kuin lähin olisi kulman takana, kun todellisuudessa lähimpään on matkaa ainakin vartin verran. Kyltissä pitäisi lukea Next toilet 5km. Tai: Next toilet over there. Somewhere. Don’t get your hopes up.

Saappaat tukevasti alkuperäisen kotimaani maaperällä.

Pitkä lento osa 2/2. Olen alkanut aivokapasiteetin säästämiseksi ajatella etappejamme lyhenteillä, vuorossa on HKG-MEL. Alan vasta nyt ymmärtää, että olemme tosiaan ihan kohta Australiassa. Lennolla on kotiin palaavia ausseja, sieltä täältä kantautuu tuttu murre. Tulee kotoisa olo. Alkaa kihelmöidä. Täytän maahantulokaavaketta: oletko tuomassa maahan eläviä tai kuolleita eläimiä, hedelmiä, kasveja tai siemeniä, pähkinöitä? Vastaan kaikkeen ei. Vasta maahantuloselvityksessä tajuan, että laukussani on pussillinen pähkinöitä. Näytän sen virkailijalle, häntä naurattaa kun hän vaihtaa lomakkeeni ruksin kohtaan YES. Ruksi vie minut kaistalle kaksi, kohti tullia. So what are you declaring today, miss? Just the nuts? Kaikkia naurattaa.


Enää kymmenen metrin matka sänkyyn, johon rojahtaa ja antautua jetlagin syövereihin.

Ensimmäinen havainto: tuoksuu tutulta. En muistanut yhtään miltä Australiassa tuoksuu enkä olisi hetkeä aiemmin osannut kuvailla sitä sanallakaan, mutta kun haistan sen ensimmäisen kerran kahdenkymmenen viiden vuoden jälkeen, sen tuttuus tulvii yli kuin humahdus. Meren suola ja hiekkapöly, palanut kumi, trooppiset kukat, asfaltti, kookoksenkatkuinen aurinkorasva.

Täällä me ollaan, umpiväsyneinä mutta onnellisina! Moro vaan maailman toiselta puolelta, kuullaan pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

KYLÄ ROTKON REUNALLA

✖ MOUSTIERS-SAINTE-MARIE, FRANCE

Saavumme yöllä Moustiers-Sainte-Marieen, pikkuruiseen vuoristokylään Alpes-de-Haute-Provencen seudulla. Korkeuseroja ei hahmota pimeässä. Ympärillä kohoavat vuoret vain aavistaa, samoin tien vierestä aukeavan Gorges De Verdon -rotkon, aluetta halkovan 25 kilometriä pitkän kanjonin jonka pohjalla virtaa joki.

Olemme metsästäneet aamulla kylästä yösijaa momondon haulla ja varanneet sen kautta huoneen hotellista nimeltä Hotel le Belvédère, joka sijaitsee ihanteellisessa paikassa aivan keskellä kylää. Arvelemme löytävämme sen helposti, navigoimme sentään Ranskan läpi modernin tietotekniikan ja Jarno Jussilan pettämättömän suuntavaiston avulla. Mutta Moustiers-Sainte-Marie on täynnä koko ajan kapenevia katuja, joiden varrelle on pudotettu erilaisia etenemisesteitä. Karttasovellus näyttää, että hotelli on aivan kulman takana, mutta ei osaa kertoa mikä on oikea reitti labyrintin läpi – suorin tie on nimittäin väliaikaisesti suljettu. Kyselen navigaattorilta olisiko sillä hihassaan joku plan B, mutta se masentuu ja vaikenee.

Pysäytämme auton hiljaiselle aukiolle, jossa kaksi rouvaa nojailevat talon kivimuuriin ja juttelevat. He ovat ilmeisesti kohdanneet iltakävelyn varrella, jaloissa istuu haukottelevia koiria, joiden hännät alkavat heilua kun lähestyn. Aloitan samalla lauseella, jolla totuin aloittamaan kaiken kanssakäymisen silloin kun viimeksi kiersin Ranskan maaseutua yli kymmenen vuotta sitten: Do you speak English? Yhteistä kieltä ei löydy, mutta se ei ole ennenkään ollut este. Kerron hotellin nimen ja alkaa tapahtua: rouvat puhuvat päällekkäin ja osoittelevat eri suuntiin, ovat keskenään ensin samaa ja sitten eri mieltä, paikalle haetaan naapuritalosta jommankumman aviomies joka pudistelee päätään siihen malliin, että alan epäillä meidän olevan ei vain väärällä kadulla vaan aivan väärällä vuorella. Sitten paikalle porhaltaa polkkatukkainen mopopoika, joka osaa vähän englantia ja kertoo työskentelevänsä hotellilla – hän näyttää meille tien! Hän lähtee ajamaan alas kapeinta ja mutkikkainta koskaan näkemääni katua, jota olemme luulleet kävelytieksi (sitä se päiväsaikaan varmasti onkin) ja me puikkelehdimme perässä. Olemme kiitollisia siitä, että valitsimme autovuokraamosta pikkuauton, sillä yhtään isompi kiesi ei mahtuisi tästä läpi. Pieni harmaa Clio hiipii ketterästi kuin koppakuoriainen katua alas, ohitamme terasseja, talonkulmia ja rakennusten portaille ranskalaisella rentoudella pysäköityjä autoja vain senttimetrien päästä.

Hotelli on pieni mutta korkea talo, joka seisoo kahden kapean tien risteyksessä jyrkänteen laidalla. Työnnämme raskaan oven auki, sisällä on hiljaista ja hämärää. Emme löydä varsinaista respaa, vain tyhjän ravintolasalin jonka perällä mies istuu näytön äärellä ja hyppää melkein kattoon, kun katkaisemme hiljaisuuden kajauttamalla good evening hänen selkänsä takana. Hän johdattaa meidät takaisin eteiseen, oven viereen on teipattu valkoinen kirjekuori jossa lukee koukeroisella käsialalla minun nimeni. Sen sisällä on avain, joka kädessään hän lähtee nousemaan jyrkkää, kapeaa portaikkoa. Kolisemme perässä matkalaukkujen kanssa.

Kokolattiamatolla päällystettyjen portaiden tuoksu tuo mieleen vintin mummolassa, jossa vietin kesäisin aikaa silloin kun Suomi oli minulle uusi paikka enkä ymmärtänyt vielä isoäitini puheesta sanaakaan. Kipusin sadepäivinä vintille penkomaan äitini vanhoja papereita ja kirjeitä, kaikki kirjoitettu samalla kielellä jota en osannut. Laatikoissa oli myös enoni opiskeluvuosien oikeuslääketieteen kirjoja, pakotin itseni katsomaan niiden kuvia vaikka vatsanpohjaa kouraisi. Pölyhiukkaset kieppuivat vintin ikkunoista siivilöityvässä valossa, ympärillä leijui tuo sama kerrostuneiden vuosikymmenten tuoksu.

Kylän leijuva valon taltioimiseksi ei tarvita järjestelmäkameraa (oli sitä silti ikävä).

Huoneemme on ylimmässä kerroksessa kaikkein viimeisimpänä käytävällä: pieni, mutta puhdas ja siisti, vastikään remontoitu toisin kuin hotellin ränsistyneet julkitilat. Avaamme ikkunat, niitä on talon ylimmässä ja uloimmassa nurkassa sijaitsevassa huoneessamme kaksi. Suusta pääsee huudahdus, kun silmät alkavat erottaa yöstä muotoja: kaksi vuorenhuippua kohoavat suoraan hotellin edessä kohti taivasta ja suoraan alapuolella on jyrkänne, joka sulautuu pimeyteen. Talking about room with a view.

Nappasin kuvan vasta aamulla, kun päivänvalo oli valjennut.

Etsin katseellani tuttua Tori-kassia, olisi nimittäin hyvä hetki purkaa muistikortit tietokoneelle ja laittaa kameran akku lataukseen. Menee hetki muistaa, että sitä ei enää ole. Päivä on ollut loputtoman pitkä. Tajuamme vasta nyt ettemme ole syöneet mitään aamiaisen jälkeen. Meillä on mukana kaksi lämmintä olutta, Doritos-nachopussi ja karkkia – näillä aineksilla saa aikaan fiestan. Hotellin alimmassa kerroksessa on heiveröinen netti, joka toimii vain aulan porraskäytävässä nyt kun ravintolasali on saapumisemme jälkeen suljettu. Laitamme siis porraskäytäväbailut pystyyn ja istumme siinä vielä, kun majatalon viimeiset vieraat saapuvat ties mistä tulevatkaan. Tuossa teidän kuori, osoitamme. Kerromme netin salasanan ja sen, että se toimii parhaiten tällä neljännellä portaalla.

Nukun sikeästi unta näkemättä, herään aamukuudelta epämääräiseen pahaan oloon enkä saa enää unta. Oksettaa kun muistan kaiken. Päässä on eilisen shokin jälkeen alkanut risteillä jo käytännön asiat: kuinka monet tilaustyönä asiakkaalle tai jotain kampanjaa varten tehdyt kuvat menetettiin rytäkässä, missä välissä kuvaamme ne uudestaan? Pitääkö heinäkuulle kaavailtu loma peruuttaa vai riittääkö, että sitä vain lyhentää? Kuinka paljon uusi kamerakalusto tulee Ranskassa maksamaan? Pärjäämmekö, jos ostamme menetettyjen tilalle vain yhden tietokoneen ja hankimme toisen vasta Suomessa? Toivottavasti asiakkaat ovat maksaneet laskujaan. Toivottavasti vakuutusyhtiö tekee pikaisia päätöksiä, vaikka juhannus puskee Suomessa päälle. Siellä kello onkin kohta kahdeksan, juuri sopiva aika soittaa ja ilahduttaa vakuutusyhtiötä tiedolla, että meillä olisi taas ongelma.

Näettekö pikkuisen tähden, joka riippuu ketjun varassa tuolla jyrkänteiden välissä? Sen alkuperästä on olemassa niin monta tarinaa, että paikallisetkaan eivät taida pysyä niistä enää perässä. Yksi tarinoista kertoo ritarista nimeltä Bozon de Blacas, joka joutui ristiretkien aikaan vangiksi ja vannoi ripustavansa tähden kotikylänsä ylle, jos pääsisi palaamaan kotiin. Kukaan ei kuulemma tiedä miten yli 200 metriä pitkä ketju on aikoinaan saatu paikoilleen. Tähti on vuosien saatossa vaihdettu muutamaan kertaan, nykyinen on viisikymmentä vuotta vanha. Joitakin vuosia sitten ketju katkesi ja tähti tipahti, sen palauttaminen paikoilleen vaati helikopterioperaation.

Lähdemme ulos etsimään aamiaista kun Jarno herää. Kylän kauneus valkenee koko laajuudessaan vasta nyt, päivänvalossa: kapeat kiviset kadut, pienet kaivot ja suihkulähteet, kaikkialla nukkuvia kissoja ja kukkia. Kaiken yllä ne kaksi jyrkännettä ja niiden väliin 150 metrin korkeuteen ripustettu tähti, kaiken alapuolella 700 metriä syvä rotko, jonka pohjalla kohisee joki. Kylän vuosisatoja vanhat kadut kiemurtelevat rotkon suulla, jossain solisee vuoristopuro, sinnetänne risteilee pieniä siltoja. Katsoipa mihin suuntaan tahansa, näkymä on hengästyttävä. Tuntuu julmalta pilalta, että olemme juuri täällä ilman kunnollista kameraa. Napsin puhelimella muutaman muistokuvan. Haluan ajatella, että tulemme tänne vielä takaisin kun olemme saaneet hankittua uudet varusteet, mutta arvaan, että tie vie taas uusiin paikkoihin sitten kun suuntaamme takaisin päin.

Istahdamme kahvilan terassille nauttimaan ranskalaisen aamiaisen. Iso kahvi ja pieni croissant, se onkin ollut jo muutaman päivän vakioaamupalamme. Tällä kertaa pöytään katetaan myös appelsiinimehu ja päältä rapsakka, mutta sisältä pehmeä patonki, jonka syömme voin ja hillon kera. Jarno on täällä onnellinen, mies käy hiilareilla ja voisi hyvin elää pelkällä vehnällä.

Kylä on herännyt uuteen päivään. Terasseilla notkuu väkeä lukemassa lehteä, juomassa kahvia, joillakin on edessään jo pieni lasi viiniä. Kadulla kuhisee paikallisia eikä kukaan näytä kiireiseltä. Ohitsemme kipittää musta mäyräkoira, joka näyttää kovin samanlaiselta kuin kotonamme odottava lajitoverinsa. Sillä on selvästi kuuma, omistaja nostaa sen kaivon ääreen ja antaa sen latkia kylmää vettä. Muutaman metrin päässä torkkuu noutaja, joka raottaa toista silmäänsä hetkeksi ennen kuin nukahtaa uudestaan.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA