Uutta Iggy Popilta

Seuraa tärkeä musiikkitiedotus! Punkin kummisetä ja yksi suurista musiikillista rakkauksistani Iggy Pop on julkaissut uuden sinkun! Amerikkalainen punkkari tuntuu olevan hyvässä vedossa 72 vuoden iästään huolimatta. Sinkku on nimeltään Sonali ja yllättää odottamattomilla jazz-soundeilla ja jostain toisesta maailmasta kantautuvalla tunnelmallaan. Sinkku on lohkaisu Popin uudelta albumilta nimeltä Free, joka on julkaistu pari päivää sitten – tiedän mitä kuuntelen tänä viikonloppuna. Eiköhän sieltä löydy niitä syvältä sielun pohjamutia kourivia riffejäkin.


☊ IGGY POP ~ SONALI

Uutta musaa Australiasta

Seuraa taas musiikillista kansalaisvalistusta! Viikon ihanin on Charlie-niminen sinkkulohkaisu australialaisen Mallratin tulevalta samannimiseltä EP:ltä. Unenomainen kappale on simppeli, rakennettu pianon ja vinkeän rytmiikan varaan. Sen lumoa ei ollenkaan vähennä tieto, että se on nimetty artistin labradorinnoutajan mukaan. Mallrat-nimen takaa puolestaan löytyy 20-vuotias laulaja-räppäri Grace Shaw Brisbanesta. Spotifysta löytyy tämän uuden sinkun lisäksi aiempia julkaisuja kolmen EP:n verran. Mimmillä on nuoresta iästään huolimatta vahvasti oma soundi -ehdottomasti silmälläpitämisen arvoinen nimi.


☊ MALLRAT ~ CHARLIE

Flow 2019

Kesti monta päivää selvitä Flow’sta ja – näköjään viikon palata asiaan. Skippasimme jatkot eikä valvomisen tai viinin suhteen sattunut ylilyöntejä, mutta viikonlopun festarointi tuntui silti väsymyksen lisäksi särkynä jaloissa, selässä ja jopa takalistossa. Siitä syytän Helsingin mukulakivisiä katuja, sillä matkustin viikonlopun aikana pomppivassa tarakkakyydissä. Maanantaina (ja tiistaina, ja keskiviikkona) kyllä tunsi olleensa festareilla, mutta oli kyllä kaiken säryn arvoista.

Päätimme etukäteen ottaa rennosti. Hortoilimme keikalta toiselle ja kiertelimme aluetta, joka on joka vuosi vähän eri. Emme edes yrittäneet sopia kenenkään kanssa tärskyjä, vaan antauduimme ihmisvirralle ja luotimme siihen, että Flow’ssa ei voi olla törmäämättä tuttuihin. Tällä kertaa tuli nähtyä pitkästä aikaa vuosien takaisia työtovereita, ihmisiä, jotka olivat aikoinaan töiden kautta läsnä jokapäiväisessä elämässäni ja sittemmin katosivat, kun minä lähdin musiikkialalta ja melkein kaikki muut jäivät. Ala on kokenut valtavia murroksia, mutta ihmiset ovat yhä samoja ja jutut ovat tuttuja tavalla, johon on helppo solahtaa – ihan kuin olisin tipahtanut takaisin vuoteen 2009 ja ollut menossa seuraavana maanantaina töihin viemään artistieni sinkkuja radioihin. Sitten ravistin päätäni ja muistin etten edes tiedä ketkä tällä hetkellä heiluvat Suomessa listojen kärjessä.

Tämänkin ihanan naisen tapasin aikoinaan musiikkimaailmassa, myöhemmin meistä tuli yhtiökumppaneistakin. Me näemme onneksi useammin kuin satunnaisesti Flow’ssa.

Joka vuosi pakkaan mukaan kameran linsseineen ja ajattelen, että ah tällä kertaa minä otan Flow´n kaikkien aikojen valokuvaushaasteen kannalta, kun kerran vietän viikonloppuni visuaalisen tykityksen keskellä! Kuvaan taideinstallaatioita ja tyylikkäitä ihmisiä, ehkä pysäytän tuntemattomiakin! Hankin jopa kuvausluvat lavan eteen ja otan lähietäisyydeltä keikkakuvia, joissa hiki lentää ja valo hohkaa taianomaisesti artistin takaa! Ja sitten käy aina samalla tavalla. Kameraan päätyy ehkä kolmekymmentä kuvaa, joissa on joka vuosi ne samat asiat: ystäviä, suttuisia kuvia pimenevässä illassa kimaltavista valoista, yleisön keskeltä otettuja keikkakuvia joissa ihmisten kädet heiluvat linssin edessä ja muuta sekoilua, jossa tunnelma on tärkeämpää kuin tarkennuspiste. Mutta niihin tiivistyy asiat, joita eniten Flow’ssa fiilistelen, viimeisen kesäviikonlopun haikeus, kiireettömät hetket ihmisten kanssa, huojuminen yleisömeren mukana, ne valot elokuun mustassa yössä. Kaikki osa siirtymäriittiä kesästä alkusyksyyn.

Viikonlopun yllättäjä: Ruusut olivat superhyvät! Olen missannut heidät sata kertaa, nyt osuin vihdoin oikeaan paikkaan oikeaan aikaan. Keikka oli ihana ja intensiivinen, olisin voinut hytkyä siellä tuntikausia. En ilmeisesti ollut mielipiteeni kanssa yksin, sillä teltta oli ääriään myöten ahtotäynnä. Tuli hyvä mieli siitä, että yleisö on löytänyt näin nopeasti suhteellisen tuoreen yhtyeen.

Viikonlopun safkasuosikki: Munchies by Matti Jämsen. Mac’n’cheese ja friteerattuja asioita kukkakaalista kanaan ahdettuna vohvelitötteröön: kuulostaa täysin sekopäiseltä ja onkin, mutta onnistuu jollain selittämättömällä tavalla toimimaan. Festariruokaa parhaimmillaan, rasvaa ja nopeita hiilihydraatteja.

Viikonlopun ei-yhtään-yllättävä suosikkibaari: Iittala Vintage Bar. Rakastin niin nostalgisia juomia kuin sieltä sun täältä kerättyä vintagelaseja, joihin cocktailit loihdittiin. Kuvassa oikealla Tapio Wirkkalan suunnittelema Future-lasi, aika kaunis! Vasen lasi on valmistettu aikoinaan irish coffeen tarjoiluun, suunnittelijaa en muista. Mustaherukalla maustettu Kelkka-mocktail maistui siitä myös.

Australialainen Tame Impala oli hyvä ja lavashow’n jokainen sekunti oli täsmäräätälöity taltioitavaksi Instagramiin, mutta jotenkin en jaksanut yhtään, kun oli hyvät keskustelut käynnissä, viinilasi edessä ja odotin vaan, että Robyn aloittaisi. Jarno fiilisteli keikkaa kyllä, minä havahduin vasta kun miljoonat konfetit alkoivat sataa yleisön ylle. Silloin tietysti harmitti etten ollut lavan edessä heilumassa.

Robyn soitti viimeisenä lauantai-iltana ja tuntui, että koko Flow oli pakkautunut telttaan: odotus väreili katossa asti niin sakeana, että sitä olisi voinut viipaloida veitsellä. Ensimmäiset kappaleet eivät vieneet vielä mukanaan, mutta Love Is Free -kappaleen kohdalla miestanssijan kanssa syntynyt dance off oli parasta mitä lavalla on nähty naismuistiin ja siitä kaikki olikin silkkaa ilotulitusta loppuun saakka. Dancing On My Own räjäytti potin eikä edes se, että osa yleisön ilman säestystä laulamasta kertosäkeestä tuli ilmeisesti taustanauhalta, himmentänyt kollektiivista hurmosta. Robynin keikka löytyy muuten YLE Areenasta.

Poljin keikan jälkeen kotiin Jarnon kanssa, yö oli lämmin ja pehmeä. Tie kiisi alla ja kerrankin jopa minun mieleni (painekattila nimeltä Stella Harasekin pää) oli aivan hiljaa. Hytkyin satulassani kuvitteellisen biitin tahtiin ja toivoin, että matka kestäisi vielä vähän pidempään.

Mielenrauha jäi lyhyeksi, heräsin tietysti aikaisin sunnuntaiaamuna jännittämään illalla koittavaa The Curen keikkaa. Olen nähnyt yhtyeen aiemmin kolme kertaa, Los Angelesissa vuonna 2003, Tukholmassa kymmenisen vuotta myöhemmin ja Helsingissä kolme vuotta sitten. Mutta se on silti aina Tapahtuma. The Cure on kuitenkin ollut mukana elämäni käänteissä pidempään kuin suurin osa tuntemistani ihmisistä. Mikä tahansa kiertue voi sitäpaitsi jäädä nykyään jo kuusikymppisen Robert Smithin ja kumppaneiden viimeiseksi.

Tämä nainen pitää teknon lisäksi The Curesta.

Jännitti mitä kaikkea massiivisen pitkistä keikoistaan tunnettu yhtye ehtisi tunnin pituiseen festarislottiinsa mahduttaa. Tunti on niin lyhyt aika ja heillä on niin paljon hienoja levyjä, sellaisiakin kuten vuonna ’89 julkaistu Disintegration tai pari vuotta myöhemmin ilmestynyt Wish, joilta voisi soittaa vaikka kaiken. Hirvein huoli: ei kai ne vaan soita uusia biisejä!? Kukaan ei kuitenkaan halua kuulla mitään 2000-luvun vaihteen jälkeen julkaistua, selvitin Jarnolle, joka kuunteli yllättävän kohteliaasti ottaen huomioon, että monologi oli jatkunut jo jonkin aikaa. Jatkoin monologia myös brunssivieraillemme eivätkä nekään kehdanneet keskeyttää. Ehkä ne olivat päättäneet yhdessä Jarnon kanssa, että annetaan nyt ton vaahdota rauhassa ettei sen pää poksahda.

Ennen The Curen saapumista lavalle piti kitua läpi pitkä sunnuntai-iltapäivä ja Father John Mistyn keikka. Olihan se hyvä. Varma ja tyylipuhdas suoritus, ei virheitä tai kompurointia. Bändin jätkät näyttivät aurinkolaseissaan, mustissa puvuissaan ja raamatullisissa parroissaan tismalleen samalta kuin solisti. He saarnasivat seurakunnalle, joka palvoi heitä ja yhtäkkiä tunsin itseni ulkopuoliseksi, vaikka kappaleet olivat läpikotaisin tutut. Kaikki oli niin täydellistä. Ihan kuin lavalla olisi heilunut rivi näyttelijöitä, tai vahanukkeja, joista kukaan ei oikeasti hengittänyt tai hikoillut.

Sitten vihdoin, vihdoin The Cure. Juuri ennen kuin keikka alkoi kävin Himmun kanssa Whatsappissa koko viikonlopun ainoan klassikkokeskustelun. Täällä lavan edessä, tulkaa, täyttyy! Jonotan viiniä, pitäkää paikkaa! Täällä miksauskopista vasemmalle, mulla on hattu! Heiluta nyt sitä hemmetin hattua että näen teidät! Olimme kuusitoista vuotta sitten Los Angelesissa yhdessä The Curen keikalla ja oli selvää, että tämäkin katsottaisiin yhdessä.

The Cure ei ole mikään erityisen trendikäs saati visuaalinen yhtye. Taustavisuaalit ovat kirjaimellisuudessaan lähinnä lapsellisia, Lullabyn taustalla nähdään hämähäkin seitti ja niin edelleen. Robert Smith lompsii lavalla samoissa raskaissa maihareissaan ja huonosti istuvissa vaatteissaan kuin 70-luvun lopulla. Ainoa mikä on muuttunut on ikä ja koko muu maailma yhtyeen ympärillä. Mutta ei heitä kiinnosta. He ovat onnistuneet luomaan oman, täysin uniikin todellisuutensa, joka imaisee sille alttiin mukaansa niin ettei paluuta ole. Kuten ystäväni sen myöhemmin sanoitti: The Curea rakastavia ihmisiä yhdistää kokemus ulkopuolisuudesta. Sellaisestakin, mitä voi kokea ihmisten keskellä, omien rakkaidensa ympäröimänä.

Toisena kappaleena kuultu Burn teki selväksi, että kovia soittajia he ovat yhä. Kuusikymppiset miehet rokkasivat (muutaman nuoremman livevahvistuksen kanssa) samalla tavalla kuin kuusitoista vuotta sitten.

Turhaan olin jännittänyt pituutta. Keikka kesti yli kaksi tuntia. Ne, jotka eivät suhtaudu yhtyeeseen erityisellä intohimolla, painuivat varnaan kaljalle sahaavien bassoriffien läkähdyttäminä jo puolivälin jälkeen. Mutta me muut seisoimme nakutettuna paikoillamme viimeiseen bassoniskuun saakka.

A Night Like This on ollut aina yksi suosikeistani. Monet The Curen kappaleet ovat matkanneet mukanani elämänvaiheesta toiseen, mutta tämä on ikuisesti aikamatka yhteen menneeseen heinäkuuhun, kun oli kuuma, tanssin tätä yksin Sputnikin tanssilattialla ja kaikki teki niin kipeää, että piti juoda vodkaa ja huutaa mukana, jotta pystyi jatkamaan.

Lovesong tuli, tietysti tuli. Olen kuunnellut sen vuosien varrella tuhansia kertoja ja yhä vaan se aiheuttaa läikkymistä rintakehässä. Mutta lopulta From the Edge of the Deep Green Sean junnaava kitara oli se, joka sai silmät vuotamaan vettä, kun 20 vuotta henkilökohtaista historiaa vyöryi samaan aikaan yli. Onnea ja ulkopuolisuutta, yksin tanssimista ja halpaan vodkaan hukutettuja suruja.

A Forestin bassoriffi on yhä maailman paras ja koko biisi ihan pakko tanssia, vaikka jalkoja särkee ihan helvetisti.

Illan olisi voinut kruunata Doing the Unstuck, mutta oli ehkä parempi, ettei sitä kuultu. Olisi ehkä pitänyt sytyttää musiikkipäissään koko Suvilahti tuleen ja olisi ollut ikävää saada elinikäinen porttikielto lempifestareilleen.

Encoren viimeiseksi kappaleeksi oli valikoitunut vuoden 1979 hittisinkku Boys Don’t Cry, jonka jälkeen Robert jäi hortoilemaan lavalle ja hymyili hurraavalle yleisölle vähän hämillään. Näky liikutti minua lähes yhtä paljon kuin ne tärkeimmät kappaleet. Täydelliseksi hiotussa maailmassa on vielä jotain vilpitöntä ja kömpelöä, tislaamatonta iloa. Ja ennen muuta tämä: kaikkien näiden vuosien jälkeen hän nauttii yhä keikoistaan, tai sitten on alkanut nauttia niistä vasta nyt, tietoisena siitä, että takana on enemmän kuin edessä.

James Blaken keikka oli hypnoottinen päätös viikonlopulle. Löysin lavan edestä vielä yhden ystävän, jonka kanssa aikoinaan kuuntelimme The Curea. Ilmeisesti kaikki ihmiset, joiden kanssa vietin aikaa 2000-luvun alussa olivat kokoontuneet Robert Smithin takia Suvilahteen ja painuneet sen jälkeen James Blaken keikalle toipumaan.

Olin saapunut festareille Jarnon armeijapyörän tarakalla. Omasta pyörästäni oli iltapäivällä irronnut ketjut ennen kuin olimme ehtineet kunnolla edes kotipihasta ulos ja olimme jatkaneet matkaa yhdellä fillarilla, koska jo viiden tunnin päästä aloittava lempiyhtyeeni ei odottelisi. Tarakalla pääsin myös kotiin, lämpimän yön halki. Festivaalin äänet olivat jo hiljentyneet, valotkin jäivät taakse Siltavuorensalmen sillan jälkeen. Pohjoisrannan purjelaivat kohosivat tummaa taivasta vasten, köydet kolahtelivat vaimeasti mastoja vasten. Pidin Jarnosta kiinni, suljin silmät ja tunsin tuulen, joka oli alkanut kohota The Curen keikan lopussa. Neljäs yhteinen syksy, se alkaa nyt.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Täydellistä taustamusiikkia: Hozier

Meillä on musiikin saralla aina tiettyjä vakionimiä, jotka laitetaan soimaan silloin kun ei jakseta keksiä mitään muuta. Kriteerit ovat tiukat: pitää olla tarpeeksi paljon hyviä biisejä, jotta niitä jaksaa kuunnella kokonaisina levyinä, pitää olla hyvä tunnelma olematta kuitenkaan tekopirteää, pieni melankolia on suotavaa mutta ei sitten mitään ankeaa masistelua, eikä saa olla ärsyttäviä maneereita joihin menee heti hermo. Lisäksi musiikin pitää olla sen verran rauhallista, että se voi soida tuntikausia taustalla häiritsemättä työntekoa tai hengaamista. Listan kärjessä on The National ja heti perässä tulee mm. The War On Drugs ja Father John Misty, joka soittaa muuten Flow’ssa muutaman viikon päästä.

Yksi viime kuukausien suosituimmista vakionimistä on ollut irlantilainen laulaja-lauluntekijä Hozier, jonka vahva, tumma ääni on kietonut meidät pauloihinsa. Musiikkivideoitakin on tutkittu poikkeuksellisen tarkkaan, sillä joissakin niistä tanssii Sergei Polunin (katsokaa vaikka David LaChapellen ohjaama Take Me to Church tai Movement) ja tanssi on yksi niistä aiheista, joista perheessämme on oltu viime aikoina kiinnostuneita. Oikeasti lempibiisini tällä hetkellä on Run, mutta tässä oli hienompi video, joten mennään sillä.


☊ HOZIER ~ TO BE ALONE

Hellepäivien soundtrack: City Of The Sun

Päivän musiikkilöytö, olkaa hyvä! Tai no, voiko sitä kutsua musiikkilöydöksi, jos se tuodaan suoraan eteen muusikkopuolison toimesta? Mutta älkäämme takertuko epäolennaisuuksiin. City of the Sun on newyorkilainen post-rock -trio, jonka akustisessa musiikissa on vaikutteita niin flamencosta kuin indierockista. Instrumentaalikappale nimeltä Second Sun on täydellistä hellepäivän musiikkia: ei ole lyriikoita ohjailemassa ajatuksia, vaan pelkkä pehmeästi soljuva kitaramelodia, joka kuljettaa pilvien mukana kauas.


☊ CITY OF THE SUN ~ SECOND SUN

Uutta Bon Iveria

Bon Iver on julkaissut uutta ensimmäisen kerran kolmeen vuoteen! Ja se on ihanaa. Ei mitään yllättävää, mutta unenomaista ja kaunista sillä tavalla kuin vain Justin Vernon kumppaneineen osaa. Hey, ma sukeltaa kynttilänliekin lailla lepattaviin lapsuusmuistoihin. Kertosäe kimmeltää kuin vanha kaitafilmi: You’re back and forth with light. Tätä voi kuunnella toistolla silmät kiinni ja antaa kappaleen kuljettaa jonnekin kauas.


☊ BON IVER ~ HEY, MA

On muuten toinenkin uusi biisi, U (Man like), joka ei ollut minun suosikkini, mutta saattaa tunnelmansa ja polveilevien melodioidensa puolesta ilahduttaa esimerkiksi Sufjan Stevensin ystäviä.

Postikortteja Provinssista

✖ SEINÄJOKI, ETELÄ-POHJANMAA

Kirjoitan tätä pakussa matkalla takaisin Helsinkiin. Takana on viikonloppu Provinssissa – ensimmäisen kerran vuosiin! Ensimmäisen kerran taisin olla Provinsissa joskus teininä. En muista siitä mitään. En vitsaile, minulla on ehkä varhaisdementia. Siitä on niin pitkä aika, että se tuntuu eri elämältä. Epäilemättä join liikaa halpaa valkoviiniä ja riehuin liian kireissä pillifarkuissa muiden teinien joukossa jonkun hevibändin yleisössä.

Seuraavan Provinssi-retkeni muistan, se oli opiskeluvuosieni puolivälin tienoilla. Saimme jollain köykäisellä tekosyyllä lainattua festariretkeä varten taidekoulun pakun, jossa nukuimme festareiden leirintäalueella. Pakussa oli kyllä hyvä nukkua, varmasti parempi kuin teltoissa, joissa oli raporttien mukaan sinä kesänä yhtä aikaa kuumaa, märkää ja helvetisti hyttysiä. Ajaminen sen sijaan oli vähän hasardia. Se oli lähinnä leffapuolen opiskelijoiden käytössä ja olin leffatuotannoissa ollut sen verran mukana, että tunsin pakun erityisominaisuudet, kuten esimerkiksi sen, etteivät etuovet aina auenneet ja silloin piti kiivetä sisään takakautta penkkien yli. Kerran tuli myös ajettua pakulla käsijarru pohjassa Tampereelta Poriin. Ei siitä sen enempää.

Varhaisperunoita ruohosipuliaiolilla. Jumalten ruokaa.

Levy-yhtiövuosina Provinssi oli jokakesäisen festarityöputken avaus: artistipromoa tekevien tiedottajien tehtävä oli hoitaa festareilla levy-yhtiön kansainvälisten artistien haastattelu- ja kuvausrumba kaikkine miljoonine lennosta muuttuvine yksityiskohtineen. Työ vaati organisointikyvyn lisäksi hyvät kengät ja lehmän hermot. Tuntui, että niinä vuosina Provinssissa satoi aina: pakkasimme työkavereiden kanssa firman auton takakonttiin kumppareita ja hyttysmyrkkyä ja olimme onnellisia hotellihuoneistamme ja passeistamme, joilla vältti ryysiksen ja pääsi liikkumaan festivaalin huoltoreittejä pitkin.

Mieleen on jäänyt moni Provinssi-keikka, kuten vuosituhannen alussa Seinäjoella soittanut David Bowie, joka lumosi yleisön raukealla esityksellään täydellisenä sunnuntaipäivänä. Se jäi Bowien viimeiseksi Suomen keikaksi. Iggy Popin ja David Bowien yhdessä kirjoittama China Girl on yksi maailman hienoimmista kappaleista kumman tahansa esittämänä, Bowien veto kumisi palleassa asti. Keikan jälkeen näin yleisön joukossa ensi kertaa tutun muusikon, josta tuli myöhemmin poikaystäväni.

Toinen unohtumaton: The Ark silloin kun he olivat parhaimmillaan ja Ola Salon silmäkulmissa oli vähintään kilo glitteriä ja It Takes a Fool to Remaine Sane täytti teltan kollektiivisella euforialla.

Do, do, do what you wanna do
Don’t think twice, do what you have to do
Do, do, do, do, let your heart decide
What you have to do
That’s all there is to find

Eniten jäi aikoinaan harmittamaan Patti Smithin keikka, jonka missasin jonkun reissun takia vuonna 2007 – mutta onneksi ei tarvitse harmitella enää, sillä olen nähnyt Pattin sittemmin sekä Ruisrockissa että viime vuonna Flow´ssa. Okei, Danzigin Provinssi-keikka kaivelee vähän vielä, vaikka se oli silminnäkijöiden mukaan umpisurkea. Kaikessa kauheudessaankin Danzigia ympäröi jokin kummallinen taika, joka saa Dirty Black Summerin kuulostamaan uudelleen ja uudelleen ihan sairaan hyvältä.

Tänä vuonna ei tarvittu kumppareita eikä hyttysmyrkkyä. Mietin hetken olenko ollenkaan samoilla festareilla kuin aiemmilla kerroilla, mutta kyllä se sama alue oli, sama pikkuinen Seinäjoki jonka festarit saavat sekaisin joka kesä. Aurinko paistoi perjantaina pilvettömältä taivaalta, lauantainakin ojenteli säteitään pilvien ja tiheiden puiden välistä. Olimme varanneet hotellihuoneen läheltä festarialuetta, tietysti olisi voinut nukkua pakussakin. Suihku on kuitenkin kiva, vaikkei sitä lopulta edes käyttäisi.

Agendalla oli töitä, mutta vapaa-aikaakin jäi: haahuilimme festarialueella, kävimme syömässä (kaikkea terveellistäkin olisi ollut, mutta ranut, hampurilaiset ja Bonelessin friteerattu kukkakaali kiinnostivat eniten) ja törmäilimme tuttuihin. Jarno löysi hotellin pihalta lapsuudenkavereitaan, pohjanmaalainen kuin on. Isänsä näköä tullut kuulemma vuosien varrella.

Ja pyörimme tietysti keikoilla! Ulkomaiset vieraat eivät tänä vuonna niin puhutelleet, viikonloppu oli kotimaisten juhlaa. Vesalan Tequila soi kun odotimme loossikyytiä veden yli. Oli hauska nähdä pitkästä aikaa CMX, angstisten Lappi-teinivuosien suosikkini, joka tuli myöhemmin enemmän kuin tutuksi myös musiikkialan kautta. Kävimme fiilistelemässä Apulantaa ja Tonyn violetteja glitterverkkareita. Ellinooran karisma teki vaikutuksen, en tiennyt artistista mitään etukäteen! Anna Puu oli upea itsensä ja soitti suosikkibiisini Tarvin vielä yhden yön aikaa, joka on ihana yhdistelmä kaihoa ja diskoa.

Viikonlopun paras: multitalentti-muusikko-tuottaja Jori Sjöroos, joka tekee tällä hetkellä kokeilevaa teknoa ja riehui lavalla yksinään. Mahtava! Teltta jäi melko tyhjäksi, Flow’ssa hän olisi vetänyt saman tilan helposti täyteen. Harmittamaan jäi Iisa, joka soitti niin myöhään etten jaksanut enää pitää silmiä auki (keski-ikä vai vanhuus, en osaa päättää) ja Vesta, jonka aloittaessa viimeisen päivän iltana pakkasimme jo pakua lähtöä varten. Kuuntelimme siis Turvallista sotaa paluumatkalla, paku rämisi alla kuten vuosia aiemmin, myös tällä kerralla avasin ilmastoinnin puutteessa ikkunan. Lasketaan sekin osaksi elämystä.

Kiitos Seinäjoki, seuraavaan kertaan!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Erittäin suomalainen kesälista

Yleisön pyynnöstä seuraa paluu soittolistojen pariin! Ensimmäinen soittolista olkoon kesän kunniaksi erittäin suomalainen kesälista: se sisältää kaikki tärkeät kappaleet, joita olemme luukuttaneet kotimaisilla roadtripeillä ja esimerkiksi tänä juhannuksena.

Kuten esimerkiksi ikisuosikkini J. Karjalaiselta: Hän ja Villejä lupiineja. Ja tietysti Dave Lindholmin Pieni ja hento ote, jonka jälkeen pitää aina kuunnella Hectorin Yhtenä iltana. On myös Eppu Normaalin Joka päivä ja joka ikinen yö, joka täyttää rintani onnella joka kerta kun kuulen sen, sekä Kun olet poissa, joka sisältää hienointa lyriikkaa mitä Martti Syrjä on ikinä kirjoittanut.

Listalta löytyy myös muutamia uudempia kappaleita, jotka ovat lunastaneet paikkansa listalta olemalla samalla tavalla ajattomia kuin listan vanhat klassikot. Kuten Samae Koskisen Kaiken täytyy aina jatkua ja Samuli Putrosen Olet puolisoni nyt, joiden soidessa menee joka kerta sipulia silmiin.

Listan kruunaa Vesa-Matti Loirin tulkinta Eino Leinon Ja vuodet ne käy -runosta, jota opin rakastamaan 18-vuotiaana kesäteatterilaisena Torniossa, jossa hoilotimme tätä teatteriporukalla kolmiäänisenä mullikuorona yöt pitkät. Anteeksi, mökkinaapurit. Kannattaa lukea tuo runo, googlatkaa vaikka, se on todella hieno! Keskustelua kuoleman kanssa, eli perisuomalainen kesäaihe. Toki pohjimmiltaan siinä on kyse elämänjanosta ja vimmasta, oikeastaan samasta teemasta kuin Minä ja Ville Ahosen kappaleessa Ennen kuin kuolen. Joka tietysti löytyy listalta sekin.

Soittolista toimii Spotifyssa ja aukeaa klikkaamalla tästä. Lista päivittyy sitä mukaan kun tärkeitä täydennyksiä pälkähtää päähän. Saa myös ehdottaa! Olen varmasti unohtanut kaikenlaista olennaista.

Alkuviikon musavinkki ~ Uutta Suadilta

En muista missä kuulin SUADin laulavan ensi kertaa, mutta pehmeä ääni jäi kertakuulemalta mieleen. Tykkäsin musiikistakin, kansainvälisen tason indierockista, jossa oli sielu ja vahva poljento. Helsinkiläinen laulaja-lauluntekijä, koko nimeltään Suad Khalifa, on ollut pitkään yksi kaupungin parhaiten varjeltuja salaisuuksia. Hän on työskennellyt lukuisten artistien kanssa Uudesta Fantasiasta Jaakko Eino Kaleviin, julkaissut paria sinkkua ja erinomaisen EP:n ja vetänyt keikkoja baareissa ja tapahtumissa, mutta isompi suksee on antanut vielä odottaa itseään. Ehkäpä tilanne muuttuu lähiaikoina, sillä Suad nähdään elokuussa Flow´ssa ja hän työstää paraikaa kuulemma debyyttialbumiaan. Uusin sinkku White lies antaa siitä lupaavaa esimakua. En malta odottaa.


☊ SUAD ~ WHITE LIES

Puutarhajuhlissa

Olin viime viikolla soittamassa levyjä erään samppanjatalon Ranskan suurlähetystössä järjestetyissä kemuissa. Oli yksi kesäkuun alun helteisistä illoista, suurlähetystön puutarha oli puhjennut kukkaan eikä kukaan halunnut olla sisällä. Eikä onneksi tarvinnutkaan: musiikki soi puutarhassa ja tarjoilijat kiersivät kuplivan kanssa. Ihmiset näyttivät ihanilta, jollakulla oli kimaltava kultainen mekko, monilla kesän kunniaksi kokovalkoista. En viitsinyt ottaa kuvia puolitutuista ja tuntemattomista vieraista, mutta ystävistäni otin muutaman. En voinut vastustaa lehtien välistä siivilöityvää iltavaloa, kaikkea tätä yltäkylläistä kauneutta.

Hupaisaa, että pidän sinnikkäästi kiinni ilmaisusta “levyjen soittaminen” kun siitä on todellisuudessa vuosia, kun viimeksi raahasin repussa fyysisiä levyjä yhdellekään DJ-keikalle. Maailma muuttuu, mutta sovitaan niin, että kieli saa tulla vähän perässä, kullekin meistä sopivalla (mieluiten mahdollisimman verkkaisella) tahdilla.

Mikko ja Minttu ovat niin upeita. Pitkiä ja kauniita mustissa vaatteissaan, eivätkä ikinä hymyile ottamissani yhteiskuvissa, vaikka todellisuudessa hölisevät ja nauravat niin että se raikaa naapurikortteliin asti. Rakastan kuvata ystäviä tällä tavoin, sattumanvaraisissa tilanteissa niin yksin kuin yhdessä. Joskus ajattelen laukaisinta painaessani, että jonain päivänä tämäkin hetki on muuttunut muistoksi, jaetuksi historian hetkeksi, johon kuva voi kuljettaa uudestaan ja uudestaan.

Minulle oli viritetty paikka terassille, siitä oli täydellinen näköala koko puutarhaan. Lymysin aurinkolippani alla ja soitin teemaan sopivaa musiikkia: kokoelman keinuvaa jazzia, remixejä vanhoista soul-klassikoista, kuplivaa poppia. Carla Brunin versiot Lou Reedin Perfect Daysta ja henkilökohtaisesta The Rolling Stones -suosikistani, Miss You -kappaleesta. Ja tietysti Jane Birkiniä, Sergei Gainsbourgia, Lou Doillonia, Charlotte Gainsbourgia – koko taiteilijaperhe mahtuu helposti samalle soittolistalle. Illan päätti Alizéen Moi Lolita, joka on häpeilemätöntä purkkaa ja saa minut järjettömän hyvälle tuulelle joka kerta kun kuulen sen.

Kuvan pitkätukkaisempi mies on kittiläläinen Jukka Puljujärvi, suunnittelija Haló-merkin takana. Tapasimme muutama vuosi sitten ja hän osoittautui yhdeksi niistä tyypeistä, jotka tuntuvat heti vanhoilta tutuilta. Viime aikoina on tullut juteltua pariinkin otteeseen Särestöniemestä, koska en ole vieläkään päässyt yli visiitistämme taiteilijan kotitilalla Kittilässä. Jukalle Reidar Särestöniemi on tuttuakin tutumpi eikä vain Kittilä-yhteyden takia: Halólla on yksinoikeus käyttää Reidarin teoksia printteinä vaatteissaan.

Onnelliseksi tekeviä asioita: salaiset puutarhat, kukkivat syreenit jotka mätsäävät komean avopuolisoni pukuun, monta ystävää vähän puolivahingossa samassa paikassa. Ja se, että saa soittaa musiikkia isolle joukolle ihmisiä, joista monet näyttävät pitävän siitä, jotkut jopa kiittelevät! Se tuntuu aina superhyvältä, sillä tälläisissä tilaisuuksissa musiikin tehtävänä ei ole loistaa päätähtenä, vaan luoda tunnelmaa taustalla. Silloin kun se onnistuu, suurin osa vieraista ei kiinnitä siihen huomiota – ja niin sen kuuluu ollakin.

Kotimatkalla löysimme toisenkin salaisen puutarhan. Täällä ei soinut musiikki eikä tarjoiltu kuohuvaa, mutta tunnelma oli kohdallaan. Olisimme viihtyneet kauemminkin, ellei pesäänsä puolustava äkäinen lokkiäiti olisi esittänyt äänekkäitä vastalauseita. Pitäköön hän puutarhansa, kyllä niitä riittää. Salaisia puutarhoja tuntuu olevan kaupunki täynnä, kun pitää vaan silmänsä auki.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Healah Dancing

Olen soittanut tätä koko päivän päässäni enkä malta olla pistämättä vahinkoa kiertämään. Brittiläinen folkmuusikko ja runoilija Keaton Henson teki muutamia vuosia sitten klassisen instrumentaalilevyn nimeltä Romantic Works ja rakastan niin tätä kappaletta kuin siihen tehtyä videota. Albumilla soittava sellisti Ren Ford on upea ja lyhytelokuvan lopun hidas tanssi on ohjattu ja kuvattu niin hienosti, että pakahdun ja halkean ja hajoan.


☊ KEATON HENSON ~ HEALAH DANCING (FEAT. REN FORD)

Lohdutus (eli uutta Pykäriltä)

Monet varmasti tietävätkin, että edesmenneestä Regina-yhtyeestä tunnettu Pykäri eli Mikko Pykäri tekee nykyään soolomusiikkia. Toinen albumi on työn alla ja juuri julkaistulla tuoreella sinkulla Pykäri on lyöttäytynyt yhteen Ringa Mannerin kanssa. Kollaboraatiot ovat kyllä kova sana tällä hetkellä! Lohdutus on kuoroineen, sähkökitaroineen ja Lauri Levolan intensiivisine sanoituksineen melkoinen vyörytys, mutta toimii hienosti, paljon paremmin kuin kuvauksen perusteella voisi uskoa. Olen vähän koukussa. Toivottavasti joku tulee pian ottamaan minulta internetin pois, koska tämä on taas niitä kappaleita, joita voi todellakin kuunnella liikaa ja ajautua liian kauas avomerelle.


☊ PYKÄRI ~ LOHDUTUS FEAT. RINGA MANNER