Be the always to my maybe

Musiikkivinkki Montrealista! Samettisten electrojazz-soundien ystävien kannattaa ainakin olla kuulolla. 24-vuotiaan laulaja-lauluntekijä Charlotte Cardinin soulahtava uusi sinkku sulaa iholle kuin hunaja teehen. Pidän aavistuksen karheasta falsetista, koukuttavasta melodiasta ja raukeudesta. Kaunis video kruunaa kappaleen. Ihanaa, kun videoon ei ole edes yritetty rakentaa jotain väkinnäistä tarinaa, vaan on uskallettu luottaa tunnelman (ja karismaattisen laulajan) voimaan.


☊ CHARLOTTE CARDIN ~ DRIVE

Viisi biisiä uuteen vuoteen

Kuluvan vuoden viimeisiä hetkiä viedään – ja kyllä sitä onkin jo kestänyt! En ole aikoihin ollut näin valmis kohtaamaan uutta vuotta. Vuodenvaihde on juhlahetken lisäksi taitekohta, joka saa monet tarkastelemaan omia menneitä valintojaan ja punnitsemaan toiveitaan uudelle vuodelle. Musiikinnälkäisten iloksi seuraa viisi erilaista teemaan sopivaa biisivinkkiä. Listan saa aloittaa tanskalainen , joka on tehnyt monia hienoja kappaleita, mutta New Year’s Eve on niistä kaikista ehdoton suosikkini.


MØ – NEW YEAR’S EVE

Amerikkalainen indierockyhtye The Walkmen julkaisi tämän kappaleen yli kymmenen vuotta sitten, mutta Bob Dylanilta lainattu fraseeraus ja riemukkaasti rämisevät indiekitarat toimivat yhä. Tällä jos jollain saa tunnelman hetkessä kattoon.


THE WALKMEN – IN THE NEW YEAR

Skottilainen indieyhtye Camera Obscura on tehnyt urallaan viisi ihanasti svengaavaa levyä, joista viimeisimmältä löytyy myös tämä kaunis kappale, jonka näennäisen rauhallisten rivien välissä kytee. Videon äärellä voi viettää hiljaisen hetken pianoa soittavalle Carey Landerille, joka menehtyi pari vuotta albumin julkaisun jälkeen.


CAMERA OBSCURA – NEW YEAR RESOLUTION

Amerikkalaisen Death Cab For Cutien uuden vuoden kappale on vähän melankolinen, mikä ei tule kenellekään bändiä kuunnelleelle ehkä suurena yllätyksenä. Biisissä ei elätellä toiveita uuden vuoden lupauksista, jotka muuttavat kaiken, vaan paluusta vanhoihin aikoihin, kun kaikesta ei ollut tullut vielä monimutkaista: There’d be no distance that could hold us back. Ah tätä aikuistumisen ja ajankulun universaalia tuskaa.


DEATH CAB FOR CUTIE – THE NEW YEAR

Amerikkalainen laulaja-lauluntekijä Regina Spektor on tehnyt useammankin uutta vuotta sivuavan kappaleen, mutta oma suosikkini on pari vuotta sitten julkaistu New Year, jonka päähenkilö asettaa herätyskellonsa soimaan muutamaa minuuttia ennen vuodenvaihdetta ehtiäkseen mukaan juhlahumuun ikkunansa välityksellä. Muutamaan minuuttiin voi mahtua kovin paljon kaikenlaista.


REGINA SPEKTOR – NEW YEAR

This love is blind, colorful and wild

Tänään levylautasella: pehmeästi keinuvaa indiepoppia Australiasta. Laulaja-lauluntekijä Dustin Tebbutt on ennenkin esiintynyt blogissa ennenkin ja tänään on taas hänen vuoronsa. Ensinnäkin hän on julkaissut pitkästä aikaa uutta ja toisekseen kaipaan juuri nyt musiikkia, joka on sopivan jouluista olematta kuitenkaan joulumusiikkia. Jotain tunnelmallista, jonka tahtiin voi lämmittää glögiä, puuhailla ja pussailla (ja järkätä kotia pikkuhiljaa valmistuvan remontin keskellä siihen kuntoon, että täällä on kivaa viettää joulua).

Love is blind on lohkaisu syksyllä julkaistulta Chasing Gold -EP:ltä, joka löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta. Kappale on kaunis, mutta parasta on, että musavideossa on mukana hitunen huumoriakin. Voiko olla mitään ihanampaa kuin kahdenkymmenen tanssijan keskellä kiusallisesti hytkyvä indiepoppari? Ei ainakaan juuri nyt.


☊ DUSTIN TEBBUTT ~ LOVE IS BLIND

Viikon kaunein pianokappale (hyvän asian puolesta)

Mietin joskus artistien nimiä ja sitä miten kukin on päätynyt omaansa. Oliko se pitkällisen pohdinnan tulos, päähänpisto vai huonoista vaihtoehdoista vähiten huono? Joskus tuntuu siltä, että toiset vaan valitsevat umpimähkäisiä sanoja ja pistävät niitä peräkkäin. Ehkä siitä oli kysymys, kun seattlelainen muusikko Mike Hadreas valitsi taiteilijanimekseen Perfume Genius. Pelkän nimen perusteella ei ehkä arvaisi, että sen takaa löytyy taidepopia, folkia ja kamarimusiikkia yhdistelevä artisti ja hengästyttävän kauniita musiikkivideoita (katsokaa vaikka tämä). Jos pidät Sufjan Stevensista tai Antony and the Johnsonsista, kannattaa antaa tällekin mahdollisuus.

Anyways, sitä tulin kertomaan, että Perfume Genius on juuri julkaissut uuden version viimevuotisen No Shape -albuminsa alunperin hivenen ambientimmasta päätöskappaleesta Alan. Koko albumi on hieno, kuuntelemisen arvoinen. Päätöskappale on omistettu hänen pitkäaikaiselle kumppanilleen ja uusintaversio on tehty yhteistyössä W-putiikkihotelliketjun perustaman levymerkki W Recordsin kanssa. Kiintoisaa. En tiedä onko tämä osa sitä ensimmäistä trendiaaltoa, jossa kaikki perustivat levymerkkejä, vai ehtikö se mennä jo pois muodista ja tulla takaisin.


☊ PERFUME GENIUS ~ ALAN (REWORK)

Kaikki uusintaversion striimaustulot ohjataan newyorkilaiseen hyväntekeväisyysjärjestöön nimeltä Immigration Equality, joka taistelee Amerikassa LGBTQ -vähemmistöihin kuuluvien ja HIV-positiivisten turvapaikanhakijoiden oikeuksista. Tätä kappaletta kannattaa siis luupata vieläkin antaumuksellisemmin kuin yleensä.

Immigration Equality is doing important work providing free legal services for LGBTQ and HIV-positive individuals that are seeking asylum in the U.S. It’s a hugely important cause to me, especially now. Like many generations before us, we still have many challenges facing us here in America, but also around the world. In over 80 countries being LGBTQ is still criminalized. It is vital that we as a nation and as a global community continue to fiercely support those that keep us moving forward. Everyone deserves a chance to be safe and free. It is a human right. – Perfume Genius The Faderin haastattelussa

PS. Päivän musaknoppi: huomasin tietoa metsästäessäni, että artisti on syntynyt tähän maailmaan tasan viisi päivää ennen minua. Ah, hyvää vuosikertaa.

Sunnuntain musasuositus (ja riitoja Neil Youngista)

Taloudessa käydään toistuvia Neil Young -aiheisia riitoja. Pidän Youngin varhaisista levyistä ja mielestäni Hey Hey, My My on hienoimpia kappaleita mitä 70-luvun lopulla on tehty, mutta elämäni valon mielestä se on “helvetin ärsyttävää määkimistä”. Yhdestä asiasta olemme Jarnon kanssa yhtä mieltä: kirkkaasti parasta mitä Neil Young on tehnyt on instrumentaalinen soundtrack postmoderniin amerikkalaiseen länkkäriin nimeltä Dead Man (1995). Jim Jarmuschin ohjaamassa mustavalkoelokuvassa näyttelee Johnny Deppin ja Billy Bob Thorntonin kaltaisten nimien lisäksi mm. ikuinen rakkauteni Iggy Pop. Pelkästään tekijäkaartin perusteella voi päätellä, että leffa ei voi olla huono, eikä se onneksi olekaan – suosittelen.

Tarina eli internet kertoo, että Young on improvisoinut suurimman osan soundtrackista soittamalla kitaraa katsoessaan elokuvan kohtauksia. Aika siistiä! On pistänyt vaan äänityksen päälle ja katsonut mitä lähtee. Lopputulos istuu surrealistiseen elokuvaan kuin nenä naamaan ja kestää kuuntelua leffasta irrotettunakin. Usko pois, me tiedämme, olemme soittaneet tätä yhtä kappaletta toistolla koko viikonlopun. Rakastan särisevän sähkökitaran ja akustisen kitaran hidasta, hypnoottista vuoropuhelua. Ja tietysti tuota tunnelmaa, johon voisin lillua kokonaisia päiviä tai viikkoja. Kärsimättömät voivat hypätä suoraan kohtaan 01:29.


☊ NEIL YOUNG ~ DEAD MAN THEME

Albumina julkaistulla soundtrackilla on myös puhekatkelmia, joissa Johnny Depp lukee William Blaken runoja. Se on nyökkäys Deppin samannimiseen roolihahmoon, jota hänen matkakumppaninsa, intiaani nimeltä Nobody, luulee 1800-luvulla eläneeksi kuuluisaksi englantilaiseksi runoilijaksi.

Aaaah. Täytyykin pistää tämä klassikko pitkästä aikaa pyörimään, kun joululoma koittaa.

Ensi kesän festariuutisia

Nyt on kuulkaas onni olla Suomessa asuva musadiggari! Viime päivinä on julkistettu ensi kesän kaupunkifestareiden ensimmäiset artistikiinnitykset ja olimme molemmat haljeta toinen toistaan mahtavammista uutisista.

Festarikauden starttaa Sideways, jossa vierailin viime kesäkuussa ensimmäistä kertaa. Tästä on näköjään tulossa tapa, sillä ensi kesänä Sidewaysissa nähdään yksi vanhoista lempibändeistäni, brittipopin aallonharjalla surffannut ja viimeisenä neljästä suuresta yhä seisova Suede! Oli korkea aika tulla takaisin, yhtye on nähty Helsingissä edellisen kerran vuonna 2002 juuri ennen telakalle jäämistään. Sueden karismaattinen keulakuva Brett Anderson oli yksi teinivuosieni tyylivaikuttajista ja muutenkin tietysti tärkeä tyyppi, sillä hän on tehnyt kappaleita kuten The Beautiful Ones ja ikisuosikkini Europe Is Our Playground. Se julkaistiin alunperin Trash-sinkun b-puolella ja myöhemmin Sci-fi Lullabies -kokoelmalla, johon kerättiin kaikki b-puolet Sueden siihenastisen tuotannon varrelta (ja on edelleen loistava kokonaisuus täynnä vähän vähemmän tunnettuja ja puhkisoitettuja Suede-helmiä). Monen Suede-fanin iloksi ja toisten kauhuksi yhtye teki joitakin vuosia sitten comebackin ja julkaisi uusimman levynsä The Blue Hour viime syyskuussa. Itselle tärkeiden artistien comebackit ovat aina vähän osastoa uhka vai mahdollisuus, mutta kritiikot ovat kehuneet uutta levyä estoitta, joten täytyy selvästi ottaa se tehokuunteluun.

Sidewaysin lavalle kipuaa myös amerikkalainen Kurt Vile & The Violators, yhtye jonka nokkamiehestä tulin sattumalta juuri viikko sitten kirjoittaneeksi. Jenkki-indien kultapoika on tunnettu raukean letkeistä kappaleistaan, joissa kaikuu niin 70-luvun nimet Neil Youngista Tom Pettyyn kuin tämän päivän indievaikutteet.

Myös festarikauden puolestaan päättävä Flow Festival julkisti artistikiinnityksiä, joista perheessämme iloitaan isosti. Father John Misty on yksi Jarnon tämänhetkisistä suosikkiartisteista: superlahjakas muusikko-tuottaja on soittanut Jarnoa lainatakseni “helvetin hyvissä bändeissä” mutta eniten Jarno diggaa herran nykyisestä itseironisesta alter egosta ja sen ympärille rakentuneesta soolotuotannosta, joka on keitos yhteiskunnallista kannanottoa, kirjoittajansa elämästä ammennettuja henkilökohtaisia tilityksiä ja juurevia indiesoundeja.

Merkittävin uutinen meikälle oli tietysti se, että Suvilahteen saapuu ensi elokuussa brittiläinen postpunk-suuruus The Cure, joka on minulle ei yhtään enempää eikä vähempää kuin yksi maailman tärkeimmistä bändeistä. Robert Smithin johtama yhtye vieraili Suomessa pari vuotta sitten jäähallikeikalla, jonka yhteydessä kirjoitin vanhalle lempibändilleni rakkaudentunnustuksen. Lista on yhä ajankohtainen.

Flow’ssa nähdään myös Jarnon suosikki Tame Impala sekä Robyn, jonka uudesta albumista kirjoitin aiemmin syksyllä. Eniten silti toivon kuulevani Dancing On My Own, joka on kaveripiirissämme julistettu bailuklassikkoasemaan. Tarkoittaa, että sillä kappaleella saa bailut aikaan vaikka aamukuudelta.

Ainoa haaste tulee olemaan se, että olemme ajatelleet viettää suurimman osan ensi kesästä Lapissa, mutta näyttää siltä, että on ainakin muutama syy huristella kesän aikana vähäksi aikaa Helsinkiin. Osuuko ja uppoaako joku näistä kenties teihinkin?

Viikonloppumusiikkia ~ Still Corners

Seuraa musasuositus viikonloppuun! New wavesta ammentava lontoolainen dreampopduo Still Corners on soinut meillä tiuhaan tahtiin kuluneen syksyn aikana. He julkaisivat viime kesänä neljännen albuminsa Slow Air, joka sopii sellaisenaan viikonlopun soundtrackiksi: se soi ilmavasti ja etenee kepeästi, toimii taustamusiikkina mutta sopii myös keskittyneeseen kuunteluun, tahdittaa tuuletusta, siivousta ja siivousviinin avaamista, ja toimii vielä silloinkin kun ystävä tulee kylään ja vaatii, että tunget imurin takaisin kaappiin ja puet päälle jotain kimaltavaa. Ja jos kyllästyt uusimpaan levyyn, eivät ne edellisetkään levyt yhtään hullumpia ole.


☊ STILL CORNERS ~ BLACK LAGOON

Play, pause, rewind, repeat

Musiikilla on taipumus löytää tiensä luokseni juuri silloin kun tarvitsen sitä. Samalla tavalla kun on olemassa ihmisiä, jotka astelevat eteen ja muuttavat kaiken, on kappaleita ja levyjä, joiden jälkeen kaikki on yhtäkkiä toisin. Maailma ei vaan ole enää sama.

Kuuntelen musiikkia oikeastaan aina. Kotona. Töitä tehdessä. Kun kävelen kadulla. Silloinkin kun kuulokkeet eivät ole päässä, sillä pääni on noin 268 473 kappaleen kokoinen jukebox. Kuuntelen musiikkia usein myös suihkussa. Elänhän taloudessa, jossa on ihan normaalia ottaa suihkuun mukaan kaiutin ja kahvi (joskus viinilasi).

Soitan joskus päiviä tai viikkoja toistolla samaa kappaletta, mutta kuuntelen joka kerralla vähän eri asioita. Ensimmäinen asia, johon uudessa biisissä tartun, on tunnelma: jos se vie mukanaan, se tekee sen yleensä heti. Kun kuulen kappaleen kymmenennen kerran, erotan taustasta kastanjetin nakutuksen tai kiinnitän huomioni bassolinjaan, jota en aiemmin kuullut. Kun kuulen sen sadannen kerran, olen löytänyt siitä kymmenen uutta tasoa ja niiden myötä säkillisen uusia ajatuksia.

Joskus haluan tietää mistä kappaleet kertovat ja mitä niiden tekijät ovat säveltäessään ja sanoittaessaan ajatelleet. Joskus en. Olen lukenut ja katsonut kymmeniä Robert Smithin haastatteluita saadakseni selville mistä Curen alavireisessä maniassa on oikein kyse. Olen järjestelmällisesti välttänyt kaimansa Robert Plantin haastatteluita, jotta Led Zeppelinin taika säilyisi koskemattomana mielessäni. En halua muuttaa siitä mitään.

On ollut myös kausia, kun en ole pystynyt kuuntelemaan musiikkia ollenkaan. Päässä käy joskus niin kova kohina, ettei sinne mahdu mitään muuta. En osaa suhtautua musiikkiin jonain taustalla tapahtuvana, se tahdittaa ja määrittää aina kaikkea halusin tai en.

Monet levyt ja kappaleet vievät takaisin paikkoihin, joissa olin joskus. Toisissa on ilo vierailla, joihinkin en enää halua palata. En pysty kuuntelemaan enää grungea, koska siitä tulee mieleen teinivuodet Lapissa, valtatie neljä ja jaettu yksinäisyys. Alan ajatella lumen loputtomuutta enkä pysty enää hengittämään. Grunge on pilattu minulta lopullisesti – tosin ainoa, jota se harmittaa on Jarno, joka haluaisi silloin tällöin kuunnella Alice In Chainsia ja muita ysärisuosikkejaan.

Enkä voi kuunnella The Curen Wish -albumia luisumatta takaisin taidekoulun neloskerrokseen, graafisen suunnittelun luokkaan, jossa taitoin kaksisatasivuista valokuvakirjaa, annoin Robert Smithin huutaa niin lujaa kuin luokan kaiuttimista lähti ja keräilin siinä sivussa sydämeni säpäleitä luokan lattialta. Jos siellä luokassa olikin välillä muita niin ne eivät uskaltaneet puuttua toimituksiini.

The Afghan Whigsin Crazy on yhtä kuin Los Angeles, sirittävä helle ja ystäväni rämisevä auto, jolla ajoimme aavikolle – katsomaan keskellä ei-mitään esiintyvää The Curea, kuinkas muuten. He soittivat monta kappaletta Wish -levyltään ja minä lähetin postikortin toiselle puolelle kirjoitetun keikan settilistan miehelle, joka oli vastuussa niistä säpäleistä luokan lattialla. Mutta se oli silkkaa ilkikurisuutta, merkki siitä, että olin alkanut jo toipua.

Musiikki voi avata patoja varoittamatta. On kappaleita, jotka saavat minut aina itkemään, kuten Samae Koskisen Kaiken pitää aina jatkua – varsinkin silloin kun kuulin Ylen studiossa siitä jousikvartettisovituksen kummallakin puolellani ystäviä, jotka minun laillani tiesivät millaista on menettää rakkaita liian aikaisin.

On myös musiikkia, jota ei voi kuunnella ollenkaan. Koskaan. Cliff Martinezin säveltämä score-musiikki uudemmalle Solaris-elokuvalle (2002) ajaa minut kuilun partaalle. Kokeilkaapa itse kuunnella tunnin ajan toistolla tätä ja tätä kappaletta. Minä ja Ville Ahosen musiikki tarjoaa turvallisemman tavan tunnustella horjuvan mielenterveyden pohjamutia.

Säätelen tunnetilojani musiikin avulla. Kun tarvitsen energiaa, kuuntelen yhtä kaameaa räppirenkutusta, joka saa minut tanssimaan ja hyppimään. Silloin kun haluan keskittyä, kuuntelen monotonista, mieluiten rytmikästä musiikkia, joka imaisee ihanasti kiihtyvään tunneliin. Kun haluan hullaantua ja lumoutua, kuuntelen edesmenneen Tigerbombsin Honey Junkie -kappaletta ja soitan samanaikaisesti päässäni sitä versiota, jonka kuulin Tampere-vuosina niin monet kerrat livenä (se oli niin paljon säkenöivämpi kuin levytetty versio). Kun kaipaan inspiraatiota, soitan Velvet Undergroundia ja kuvittelen istuvani The Chelsea Hotelin aulassa.

Musiikilla on myös sosiaalinen ulottuvuus. Joidenkin ihmisten kanssa tulee usein kuunneltua musiikkia tietyllä tavalla. Mikon kanssa ajaudumme kaikenlaisiin musiikillisiin luuppeihin, jotka oikeastaan kaikki johtavat samaan paikkaan eli hysteriaan (ja joskus humalaan).

Ilman musiikkia nykyistä parisuhdettani ei ehkä edes olisi. Olimme olleet ystäviä monta vuotta, mutta yhtäkkiä näin Jarnon uudessa valossa, kun hän soitti kappaleen, jota kukaan ei yleensä tiedä ja josta en ikinä puhu, mutta jota rakastan enemmän kuin monia muita maailman kappaleita yhteensä. Ehkä kerron joskus sen tarinan täälläkin.

Muitakin ulottuvuuksia on. Ilman musiikkia en kirjoittaisi. Musiikki kuroo umpeen haavat, vuodet, hiljaisuuden, todellisuuden halkeamat, henkiset ja todelliset kilometrit ihmisten välillä ja kaikkien niiden meihin puhkomat aukot.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Anna mulle vielä uusia kuvia

VOI DEMENTIA! Olen täysin unohtanut kirjoittaa yhdestä suomalaisesta levystä, joka ilmestyi jo vuosi sitten. Löysin sen vähän myöhemmin ja on pitänyt mainita siitä täälläkin, mutta muistin sen vasta, kun törmäsin siihen pitkästä aikaa Pajun somessa. Minja Kosken johtama yhtye nimeltä M on ollut virkistävä tuulahdus suomalaisessa musiikkikentässä, jossa tuntuu usein vallitsevan kerrallaan vain yksi tai kaksi tapaa tehdä ja tuottaa musiikkia ja lopulta kaikki liudentuu samaksi radioystävälliseksi muhjuksi. M vetää täysin omalla linjallaan ja ihastuttaa niukoilla sovituksillaan, sykkivillä rytmeillään ja lyriikoillaan, jotka heräävät mielessä vahvoiksi kuviksi.

Ensin soitin Tehtaantyttö-esikoislevyn nimikkokappaleen puhki, mutta myöhemmin maltoin pysähtyä levyn muidenkin biisien ääreen ja ihastuin mm. tähän kappaleeseen. Rakastan sen verkkaisia jousia ja tukahdettuja rumpusoundeja, jotka kumpuavat kuin tuonpuoleisesta.


☊ M ~ LAMPI

Anna mulle vielä uusia kuvia
iloa ja tuoreuden tuntua
peilikirkkaita vesiä
niin tyyniä, että uskaltaa pärskiä.

Pian ensi-illassa ~ Vox Lux

Hei australialaisen Sian musiikista tykkäävien kannattaa höristää nyt korviaan! Brady Corbetin ohjaama uutuusleffa Vox Lux on tulossa Amerikan ensi-iltaansa 7. joulukuuta ja rantautunee pian sen jälkeen Suomeenkin. Natalie Portman tekee tiettävästi elämänsä roolin poptähtenä ja kappaleet on kirjoittanut Sia. Natalie on yksi Jarnon suosikkinäyttelijöistä ja sattumalta leffassa nähdään myös yksi meikän suosikeista, Jude Law. Jokaiselle jotain. No ei, olemme kyllä yhtä mieltä Natalien lahjakkuudesta ja yleisestä upeudesta. Ennakkoon Venice Film Festivalilla nähty elokuva on kerännyt erityisesti musiikin ja Natalien roolisuorituksen osalta suurta suitsutusta, joten ilmeisesti tämä kannattaa painaa mieleen.


☊ VOX LUX TRAILER

PS. Ah, tuli Natalien ja Juden yhdistelmästä mieleen, että täytyykin pitkästä aikaa katsoa Closer (2004), jossa he esiintyvät niinikään yhdessä.