Your little Venice bitch

Kappas! Kuulin tovi sitten, että Lana del Rey valmistelee paraikaa uutta pitkäsoittoa. Uusi albumi nimeltä Norman Fucking Rockwell näkee päivänvalon joskus ensi vuoden alussa ja esimakuna siitä on näemmä saatu parikin sinkkua, joista pidin erityisesti tästä tuoreemmasta. Alussa kuullaan kaikki tutut Lana-kliseet, mutta sitten kaikki lähtee ihanalla tavalla suistumaan raiteiltaan. Sanoituksessa on ilahduttavaa ironiaa: You’re beautiful and I’m insane. We’re American-made.


☊ LANA DEL REY ~ VENICE BITCH

Jokin työntää kohti reunaa

Tulin takaisin Pariisista jo pari päivää sitten, mutta matkalaukut lojuvat yhä pitkin lattiaa. On taas kuukauden vaikein aika, se juhlava hetki kun makaan sängyssä kuumalla vedellä täytetyn vissypullon kanssa ja mietin, että tälläiseen selviytymiseen tuhlaan lähes neljänneksen elämästäni. Sehän on varovaisimmankin mahdollisen laskutavan mukaan niin monta vuotta, ettei sitä kestä ajatella.

Minulla on päällekkäin kaksi vahvaa kipulääkitystä, yhdessä ne auttavat vähän, ei tarpeeksi. Jarno hieroo alaselkääni kipua lievittävää yrttiöljyä ja hauduttelee siankärsämöstä teetä. Niiden tehoa on tässä lääkepöllyssä vaikea arvioida, mutta ainakin niistä tulee parempi mieli. Ääretön sympatiani kaikille teille, jotka käytte samankaltaisia olotiloja läpi ilman toisen ihmisen läsnäoloa.

Sen lisäksi, että tavarat makaavat koskemattomana, tekemättömät työt kasaantuvat, reissukuvat odottavat kovalevyllä enkä ole käynyt ulkona melkein kahteen vuorokauteen. Mutta musiikkia olen kuunnellut! Sitä voi tehdä, vaikka olisi kuollut.

Lainasin kirjoituksen otsikon Arto Tuunelan Pariisin kevät -yhtyeen biisistä, jonka etsin pari päivää sitten käsiini pelkän nimen vuoksi. Saatan myös valita kirjoja kannen perusteella tai viinin siksi, että sen etiketti puhuttelee minua. Valinnat osuvat harvoin täysin metsään. Hyvä on myös tämä Pariisin kevään kappale, kaikessa helkkyvässä elinvoimassaan. Vanha opiskelukaverini Jussi joutuu siitä kuulemma aivan tiloihin. Yllätyin vähän siitä, että kappale on julkaistu kolme vuotta sitten – minä kuulin siitä ensimmäisen kerran viime viikolla.

Olen totta puhuen seurannut ja soittanut kotona kotimaista musiikkia ahkerammin viimeksi vuosia sitten kun olin vielä töissä levy-yhtiössä ja työskentelin kotimaisen musiikin promootion parissa. Silloin tiesin työni kautta kaiken mitä suomalaisessa musiikkikentässä tapahtuu. Järjestin jatkuvasti levynjulkkareita, ravasin musiikkialan tapahtumissa, kävin viikottain radiokierroksilla musiikkipäälliköiden luona, seurasin musiikkimedioita (joita silloin vielä oli) ja radioiden soittolistoja (joihin vielä silloin heijastui toimittajien omat musiikkivalinnat).

Sittemmin olen pudonnut kotimaisen musiikin suhteen täysin kärryiltä, oikeastaan ihan tietoisesti antanut sen tapahtua, kun ei ole enää töiden puolesta tarvinnut. Olen toki tsempannut tuttuja muusikoita ja pari satunnaista uutta artistia nostanut täälläkin sopivan hetken tullen, kuten viime keväänä, kun kuulin Vestan Turvallista sotaa ja menin hetkellisesti hiukan sekaisin, kuten hyvän musiikin kohdalla monesti käy.

Mutta viime päivinä olen pitkästä aikaa tutkinut ja pohtinut nimenomaan suomalaista musiikkia. Olin viime viikolla soittamassa musiikkia Bollingerin kemuissa, joissa Anna Puu veti akustisen keikan. En ole nähnyt Annaa livenä vuosiin – en edes viimekesäistä Flow-keikkaa, josta kaikki puhuivat – ja yllätyin siitä miten hienosti uudella albumilla julkaistu Tarviin vielä yhden yön aikaa soi riisutun säestyksen kanssa. Tuli pala kurkkuun, lähes samanlainen ylpeys kuin joskus oman artistin menestystä seuratessa, vaikka ei minulla Annan huikean uran kanssa ole ollut mitään tekemistä.

Iisa puolestaan on juuri julkaissut uuden Päivii, öitä -albumin. Tämä uutukainen ja sen edeltäjä ovat olleet minulle jostain syystä vaikeampia kuin Iisan ihan ensimmäinen sooloalbumi, jonka duettona Knipin kanssa levytetty Puutarhajuhla on yhä yksi niistä kappaleista, joita soitan syksyisin, kun ikkunan takana pimenee tarpeeksi. Tykkään silti kovasti uuden levyn ensimmäisestä kappaleesta nimeltä Kaunein syy ja tutustun hissuksiin niihin muihin, tunnustelen miten tulemme toimeen.

Taloudessamme on soitettu viime aikoina kaikkein eniten Minä ja Ville Ahosta, kyllä, sitä vuonna 2013 julkaistua ja toistaiseksi viimeiseksi jäänyttä Mia-albumia, jonka silloinen kämppikseni uhkasi heittää ikkunasta, jos se soisi vielä kerran. Ymmärrän, se ei ole mikään ihan mutkaton levy. Ehkä juuri siksi se oli ja on yhä hienointa mitä suomalaisen musiikin saralla on hetkeen tehty, uniikki yhdistelmä tarinoita hajoavan mielen hämärästä ja tulkintaa, joka voi samassa kappaleessa kohota falsettiin ja suistua mantramaiseen transsiin. Jarno on syypää tämän matopurkin avaamiseen uudelleen ja nyt tästä ei taas tahdo tulla loppua. Ville tuskin lukee tätä blogia, mutta voisiko joku hänet tunteva välittää terveiset, että uutta musiikkia odotetaan jo kovasti (lue: tarvitsemme uuden levyn, että pääsemme irti tästä edellisestä). Vielä kerran tunteella, yksi lempivideoistani, jossa yhdistyy kaksi maailman hienointa asiaa – musiikki ja ihminen, joka osaa tanssia.

PS. Olen saanut viime aikoina monia viestejä magneettitutkimuksesta, jossa kerroin käyneeni kipujeni vuoksi muutama viikko sitten. Kokeen tulokset ovat saapuneet jo, mutta sulattelen niitä omassa rauhassani vielä hetken.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Potkua päivään ~ Electric Youth

Tämä päänsäryllä ja jälleen yhdellä remonttitakaiskulla alkanut päivä tarvitsee nyt hiukan potkua hyväntuulisen syntikkapopin muodossa. Kanadalainen Electric Youth muistetaan parhaiten Drive-elokuvassa kuullusta A Real Hero -kappaleestaan. Uutta musiikkia ei ole harmi kyllä tullut hetkeen, mutta onneksi vanhoja voi yhä luukuttaa. Ehkä sen leffankin voisi katsoa uudestaan pitkästä aikaa! Olen nähnyt sen vasta 738 kertaa. Se on edelleen yksi parhaista elokuvista, joita tällä vuosikymmenellä on tehty.


☊ ELECTRIC YOUTH ~ THE BEST THING

Speak low when you speak

Metsästin viimeviikkoista DJ-keikkaa varten svengaavaa jazzia ja klassikoista tehtyjä remixejä, ja törmäsin matkan varrella vähän toisenlaiseen versioon Billie Holidayn kappaleesta Speak Low. No, biisi ei toki ollut varsinaisesti hänen omansa, kuten ei oikein mikään kappale 40- ja 50-luvuilla ollut kenenkään omaa, vaan vähän niinkuin yleistä omaisuutta, josta suunnilleen kaikki levyttävät artistit tekivät omanlaisensa tulkinnan. Itse pidän paljon Billien alkuperäisestäkin versiosta, mutta tässä remixissa on juustoisesta syntikasta huolimatta jotain jumalaisen koukuttavaa. Puritaanit varmasti valelisivat tämän bensalla ja polttaisivat roviolla kaikkien muiden epäortodoksisten remixien kanssa, mutta itse olen sitä mieltä, että vaihtelu virkistää joskus. Kyllä ne originaalit odottavat sitten kun on taas aika palata perusasioihin. Ja sitäpaitsi, kuka tietää vaikka uudenlaisten versioiden ansiosta joku ihan uusi ihminen innostuisi vanhasta jazzmusiikista.


☊ BILLIE HOLIDAY ~ SPEAK LOW (BENT REMIX)

PS. Kaikenlaiset intertekstuaaliset viittaukset jaksavat riemastuttaa entistä kirjallisuustieteen opiskelijaa. Kappaleen avauslause “Speak low when you speak, love” on sanaleikki Shakespearen yli 400-vuotiaasta näytelmästä Paljon melua tyhjästä, jossa kuullaan repliikki: “Speak low if you speak love.”

Savuista rokkia New Yorkista

Aah nyt kaikki savuisen, riisutun rokin ystävät kuulolle! Jos tykkäät PJ Harveysta, The Killsista, Patti Smithista tai siitä miltä suunnilleen kaikki newyorkilainen rock kuulosti 70-luvun puolivälissä, saatat lämmetä uusimmalle löydölleni. Brooklynlainen She keeps bees on yhtä kuin laulaja-kitaristi Jessica Larrabee ja rumpali Andy LaPlant. He tapasivat baarissa, jossa Jessica oli töissä baarimikkona. Andysta tuli ensin Jessican tuottaja, sitten rumpali ja lopulta ilmeisesti myös poikaystävä. Jotenkin sympaattista, että useimpien kappaleen tiedoissa lukee Recorded and mixed by Andy and Jess at home. Rakastan tätä simppeliä, rämisevää soundia, jossa on uskallettu luottaa vahvaan äänenkäyttöön ja melodiaan eikä olla sorruttu turhaan kikkailuun.


☊ SHE KEEPS BEES ~ OUR BODIES

Riisuttua folkia sunnuntaihin

Aah tein juuri niin ihanan löydön, että haluan jakaa sen välittömästi teillekin. San Franciscossa asuva Jessica Pratt tekee raukeaa, unenomaista folkia, joka on ehkä täydellisintä musiikkia, jota väsynyt nainen voi sunnuntaihinsa toivoa. Rakastan ja palvon artisteja, jotka uskaltavat tehdä näin riisuttuja sovituksia: tässäkin kappaleessa on laulun taustalla pelkkää akustista kitaranäppäilyä. Se luo tunnelman, mutta laulu on se, joka kertoo tarinan ja kuljettaa kappaletta eteenpäin.

Kyllä ajoissa aloitettu aivopesu kannattaa. Luin netistä, että Jessica on kuunnellut pienenä äitinsä levyjä Tim Buckleysta amerikkalaiseen punkkiin ja aloittanut 15-vuotiaana kitaran soiton, kun veli oli hylännyt Stratocasterinsa. Jessican oma tuotanto visuaalista maailmaa myöten näyttää olevan nojallaan 70-luvun folk-estetiikkaan. Analogisesta kohinasta ja tyttömäisestä laulusoundista tulee vahvasti mieleen ruotsalainen Stina Nordenstam, joka ei harmi kyllä ole tehnyt uutta musiikkia melkein viiteentoista vuoteen.

Kappale on poimina tulevalta albumilta Quiet Signs, joka julkaistaan helmikuussa 2019. Vuonna 2015 päivänvalon nähnyt edellinen pitkäsoitto löytyy näköjään Spotifysta, nappaan sen kuunteluun heti kun maltan päästää irti tästä uudesta sinkusta.


☊ JESSICA PRATT ~ THIS TIME AROUND

C’est La Vie

Aaaah mikä odottamaton ilon päivä! Amerikkalainen Phosphorescent on julkaissut viiden vuoden tauon jälkeen uuden studioalbumin, jota en ollut osannut edes odottaa. C’est la vie on nähnyt pari päivää sitten päivänvalon ja löytyy jo Spotifysta. Hivenen vaikeastiäänettävän nimen takaa löytyy laulaja-lauluntekijä Matthew Houck, jonka tekemisiä olen rakastanut intohimoisesti siitä saakka, kun löysin ne joitakin vuosia sitten. Olen näköjään jauhanut aiemminkin yhdestä lempikappaleestani, jota kuuntelen edelleen Mikon kanssa silloin tällöin toistolla, kunnes joku tulee ja ottaa meiltä internetin pois. Tässä on hiukan samaa leijuvalla tavalla euforista tunnelmaa, tykkään! Tietokoneen äärellä vietetyn ja aivan liian pitkän torstaipäivän pelastus.


☊ PHOSPHORESCENT – C´EST LA VIE NO. 2

Sunnuntain tärkeimmät sanat

Jos kuuntelet sunnuntaina vain yhden kappaleen, kuuntele tämä. En tajua miten en ole aiemmin tullut jakaneeksi sitä kappaletta täällä, mutta onneksi ei ole myöhäistä korjata se. Erilaisia elämänohjeita sisältävän tekstin on kirjoittanut alunperin kolumnisti Mary Schmich, mutta se on tullut tunnetuksi elokuvaohjaaja Baz Luhrmann spoken word -henkisellä toteutuksella 90-luvun lopussa. Kappale julkaistiin levyllä, joka sisälsi Luhrmannin elokuvista poimittuja kappaleita ja uudelleenmiksauksia. Rakastan, rakastan, rakastan näitä sanoja.

Do one thing everyday that scares you
Sing
Don’t be reckless with other people’s hearts
don’t put up with people who are reckless with yours
Floss
Don’t waste your time on jealousy; sometimes you’re ahead, sometimes you’re behind…
the race is long, and in the end, it’s only with yourself
Remember the compliments you receive, forget the insults
if you succeed in doing this, tell me how


☊ BAZ LUHRMANN – EVERYBODY’S FREE (TO WEAR SUNSCREEN)

Come get your honey

Ah! Juuri kun kirjoitin levyhyllyni ruotsalaisista vaikutteista kuulin, että ruotsalainen Robyn julkaisee kahdeksan vuoden tauon jälkeen uutta musiikkia. Okei, ei osu ihan samaan skeneen kuin nuo muut ruotsalaiset, mutta ei takerruta siihen. Robynin lokakuussa julkaistavalta albumilta on lohkaistu tähän mennessä kaksi sinkkua: Missing U ja pari päivää sitten päivänvalon nähnyt Honey, jonka aiemman version ilmeisesti kaikki ovat kuulleet tv-sarjassa Girls paitsi minä, joka en ole nähnyt vieläkään sarjasta kuin pari ensimmäistä kautta. Ensimmäinen kappale on keskinkertainen ja epäilyttävän iloinen radioralli, joka ei iskenyt yhtään. Siitä toipuminen vaati monta toistoa Robyn-ikiklassikkoa Dancing On My Own. Mutta tästä hunajaisesta kakkosesta pidän! Se edustaa juuri sitä samaa selittämättömällä tavalla sielua ravistelevaa juustoista poppia, joka saa taantumaan takaisin yläasteen diskon nurkkaan. Ah miten ihana geneerinen ruotsalainen trance-tausta. Miten purkkaisesti miksattua ilmalaulua. Miten makeaa, tahmeaa, koukuttavaa sokeria, joka valuu pitkin suupieliä ja sormia.


☊ ROBYN – HONEY

All The Pretty Girls

Tutustuin pari vuotta sitten islantilaiseen yhtyeeseen nimeltä Kaleo kun ihastuin kahvilassa ikihyviksi heidän esikoislevyltään poimittuun biisiin. Sittemmin olen malttanut tutustua yhtyeen muuhunkin herkkävireiseen tuotantoon – ja hienosti toteutettuihin videoihin. Kuvittelenko, vai yhdistääkö islantilaisia artisteja vahva visuaalisuuden taju? Tämä kappale on poiminta samalta debyyttialbumiltaan kuin edellinenkin biisi-ihastukseni, rakastan videon alkusyksyistä tunnelmaa. Jokainen ruutu näyttää itkettävän ihanalta – kuin selaisi vanhaa valokuva-albumia, johon on liimattu pelkästään kaikkein tärkeimpiä muistoja.


☊ KALEO – ALL THE PRETTY GIRLS

Ruotsalaisia vaikutteita

Tunnen toisinaan selittämätöntä vetoa ruotsalaiseen poppiin. Ehkä voin syyttää tästäkin äitiäni? Synnyin Ruotsissa, ruotsinkielenopettajalle, joka käytti silloin vielä ruotsalaista tyttönimeään. Kuin siinä ei olisi kylliksi aiheuttamaan tälläisiä oireita, vietin vaikutuksille alttiit varhaisteinivuoteni Ruotsin rajalla ja katselin joka ilta huoneeni ikkunasta Tornionjoen yli Ruotsin valoja. (Kuvittelin, että ne olivat jonkun suuren metropolin välkkyvät valot, koska halusin tuntea Oikean Elämän sijaitsevan jossain ihan ulottuvillani. Todellisuudessa ne olivat tietysti haja-asutettua vaaramaisemaa halkovan valtatien katuvalot. Onneksi epähohdokas totuus selvisi minulle vasta kun olin jo muuttanut pois.)

Jonathan Johansson kuuluu niihin ruotsalaisartisteihin, joita soitan silloin kun tarve käy ylitsepääsemättömäksi. Paljon rakkaampia ovat esimerkiksi sellaiset yhtyeet kuin Weeping Willows ja Tiger Lou, jotka kiersivät aikoinaan Suomessakin yhdessä ja lunastivat ikuisen paikan sydämessäni esittämällä yhteisenä encorena The Smithsin klassikkon There is a light that never goes out. Rakastan yhä myös Kentin vanhoja levyjä, mutta nämä kaikki on niin ladattu tiettyihin vuosiin kuuluvilla muistikuvilla, ettei niitä pysty kuuntelemaan ilman pullollista viiniä ja Himmun seuraa. Jonathan Johansson on myöhempi löytö ja siten turvallinen, sopivan kaukana kaikesta pitääkseen tunnelman kepeänä. Ihana pieni annostus ruotsalaista huumettani, kas tästä vähän koukuttavaa melodiaa, tuosta hengästynyttä laulua, samaan aikana pieni haikeus ja hymy suupielessä. Annosteltava varovasti, koska näissä jutuissa porttiteoria on totta ja övereiden vaara aina olemassa.


☊ JONATHAN JOHANSSON – BLOMMORNA

Levysuositus lauantaiaamuun: Low

Musiikillisesta minimalismistaan tunnettu amerikkalainen dream pop -yhtye Low on julkaissut eilen uuden levyn! 90-luvulla perustetun yhtyeen hidastempoinen ja hypnoottinen musa ei ole ehkä kaikille, mutta ne, jotka pitävät siitä, tuntuvat johdonmukaisesti rakastavan sitä intohimoisesti. Poppoo on onnistunut kyllä pysymään ajankohtaisena ja relevanttina, vaikka takana alkaa olla nykymittareilla kunnioitettavan pitkä ura. Uusi single Dancing & Blood unenomaisine videoineen puhuttelee varsinkin David Lynchin ystäviä – myös minua, se on soinut koko aamun ja pitänyt minut ihanasti unen ja valveen välisessä hämärässä. Uusi pitkäsoitto kantaa nimeä Double Negative ja löytyy kokonaisuudessaan Spotifysta.


☊ LOW – DANCING AND BLOOD