MARSEILLESTA MONTPELLIERIIN

✖ MONTPELLIER, FRANCE

Ensimmäinen kokonainen päivä tien päällä alkaa kahden kamerattomaksi jääneen valokuvaajan kannalta sielua raastavalla tavalla. Olemme yhdessä Ranskan kauneimmista paikoista, vuoristokylässä rotkon ja kahden yllämme kohoavan jyrkänteen välissä, emmekä ehdi kiivetä kylän korkeimpaan kohtaan tai tutkia ympärillä aukeavia maisemia. Koko kuuma aamu Moustiers-Sainte-Mariessa kuluu puhelimessa vakuutusyhtiön, matkapuhelinoperaattorin ja pankin kanssa raivaamassa tieltä erinnäisiä etenemisesteitä.

Istun kahden tien risteyksessä sijaitsevan hotellimme terassilla, juon aamun kolmatta kahvikuppia ja selvitän vakuutusyhtiölle, että varastetuista tietokoneista ei ole tähän hätään tarjolla kuitteja, koska ne olivat niillä tietokoneilla, jotka varastettiin. Puhelu katkeaa heikon linjan takia kahdesti, aloitan joka kerta asian selvittämisen alusta uuden ihmisen kanssa. Kolmannen selvityksen jälkeen minua neuvotaan tekemään vahinkoilmoitus verkossa – ja liittämään mukaan kuitit. Arghhh. Muistutan, että minulla ei valitettavasti ole enää tietokonetta jolla pääsisin verkkoon, tässä kylässä ei taatusti ole nettikahvilaa ja vaikka olisikin, varas ei valitettavasti ole viimeisimmän vartin aikana kaahannut moottoripyörällä terassin eteen tuomaan kuittejani takaisin.

Pankille haluaisin ilmoittaa, että olen tekemässä yrityksen kortilta lähiaikoina paria isoa ostosta, mutta en pääse edes läpi asiakaspalveluun – verkko pätkii eikä tunnuslukusovelluksella tunnistautuminen onnistu. Tunnit kuluvat kun taistelen katkeilevien linjojen kanssa, naputan vahinkoilmoituksen puhelimella ja otan rikosilmoituksesta kuvakaappauksia sen liitteeksi. Vannotan vakuutusyhtiötä palaamaan asiaan ennen kuin kiska menee juhannukseksi kiinni. Jarno istuu vieressä, kantaa lisää kahvia pöytään ja polttaa ketjussa. Juuri nyt emme keskustele tupakoinnin lopettamisesta, haluan itsekin röökin.

Lopulta on lähdettävä liikkeelle, asiat ovat edelleen kesken, mutta vuoristokylässä ne eivät etene. Pakkaamme auton, pieni Clio on tulikuuma seistyään aamupäivän auringossa. Kuumuus valuu raukeutena jäseniin, uuvuttaa vaikka on vasta varhainen iltapäivä. Olen aloittanut soittelun aamukahdeksalta.

Meillä on kiire lähimpään isompaan kaupunkiin, josta saa uuden tietokoneen ja mikä tärkeintä, uuden kameran. Olemme työmatkalla ja oikeastaan ihan koko elämämme on standby-tilassa, kunnes saamme menetettyjen tilalle uudet työvälineet. Naputan tahmein sormin karttaan seuraavan etapin: MARSEILLE.

Laskeudumme pikkuteitä pitkin alas vuorilta. Rotko kiemurtelee rinnallamme, se näyttää repeytymältä maisemassa. Sitten tulevat loputtomat laventelipellot, jotka huojuvat violetteina silmänkantamattomiin. Sydämeni itkee verta, meillä ei ole kameraa jolla kuvata niitä eikä edes aikaa pysähtyä katsomaan. On ehdittävä tietokone- ja kamerakauppaan hyvissä ajoin ennen kuin ne sulkeutuvat, uuden kaluston ostaminen ei käy vartissa.

Marseille väreilee horisontissa paahtavan auringon alla. Siellä on kuin onkin Apple Store, sataman tuntumassa sijaitsevassa ostoskeskuksessa. Motarin pölyssä ryytynyt Clio tajuaa pääsevänsä muutamaksi tunniksi parkkihallin viileään hämärään ja piristyy. Navigaattorikin innostuu lähestyvästä kaupungista ja alkaa sinkoilla sekopäisiä ohjeita, jotka tulevat vielä tutuksi seuraavien viikkojen aikana. TURN RIGHT kun oikealle kääntyminen on kielletty. TURN LEFT kun siellä odottaa umpikuja. U-TURN on navigaattorin mielestä vallan pätevä ratkaisu kaikkiin tilanteisiin, joissa olemme ajaneet sen neuvomana harhaan. Epäilemme, että Ranskan poliisi olisi asiasta eri mieltä.

Liikennesääntöjen luovan tulkinnan lisäksi navigaattorimme rakastaa liikenneympyröitä. ENTER ROUNDABOUT. EXIT ROUNDABOUT. Muutaman kerran se ajeluttaa meitä moneen kertaan liikenneympyrän ympäri ennen kuin suostuu paljastamaan minne matka jatkuu.

En haluaisi jättää matkalaukkuja parkkihallissa torkkuvaan Clioon, mutta minkäs teet? Ei niitä voi mukaankaan ottaa keskustan kuhinaan. Tarkistamme, että auto osuu valvontakameroiden alueelle. Katsomme, että auton vieressä ei ole epäilyttävää pakettiautoa tai pimeitä nurkkia. Avaamme hansikaslokeron näyttääksemme kiinnostuneille, että siellä ei ole mitään. Sullomme jokaisen autoon jäävän esineen takakonttiin, joka kätkee ne pätevänä ihan kuin ei olisi juuri vuorokausi sitten joutunut varkauden uhriksi keskellä kirkasta päivänvaloa.

Tietokoneet kimaltavat kaupassa kuin himmeät jalokivet. Tähän asti olen aina hankkinut tehokkaimman myllyn, johon minulla on ollut varaa, pumpannut sen täyteen rautaa ja kantanut sitä selkä vääränä. Tällä kertaa päätän tehdä toisin ja seurata sydäntäni: valitsen MacBook Airin, kevyen koneen jossa on liian vähän kovalevytilaa, mutta jota on kerrankin ilo kantaa mukana. Tiedostoja täytyy alkaa jokatapauksessa arkistoida verkkoon. Meidän täytyy jokatapauksessa hankkia työhuoneeseen kunnolliset kuvankäsittelynäytöt. Ja meidän täytyy selvitä nyt Suomeen saakka yhdellä tietokoneella, sillä limiitin täytyy riittää vielä siihen kameraan. Pieni yrityksemme ei ole koskaan tehnyt näin suuria hankintoja kerralla.

Seuraavaksi kamerakauppaan, josta olemme saaneet kuuman vinkin Apple Storen myyjältä. Hyppäämme metroon. Tuntuu absurdilta väistellä ihmisiä metrotunnelissa ja kuunnella korvissa rätiseviä kuulutuksia, juurihan heräsimme vuorten hiljaisuuden keskellä. Rue de Rome on vilkas ostoskatu, josta löydämme myyjän ohjeilla pienen valokuvausputiikin. Siellä kehitetään yhä filmejä, mikä huumaavan tuttu tuoksu! Nikonin runkoja on vain muutama, mutta kuin ihmeen kaupalla niiden joukossa on kuin onkin juuri se, jonka haluamme, sama joka meiltä vietiin. Löydämme muutaman tarpeisiimme sopivan linssinkin, ilmenee että Nikonilla on juuri nyt jonkinlainen alennuskampanja ja saamme neuvoteltua paketille kivan hinnan, joka kirpaisee ihan vähän vähemmän kuin olimme ajatelleet. Kun siirrymme kassalle, paine rinnassa alkaa hellittää: ehkä onnelliset tähdet, joiden alla olemme aina matkustaneet, ovat palanneet nyt luoksemme ja pääsemme takaisin päiväjärjestykseen. Ainakin työmme osalta, ja olen varma, että kamera kädessä korjaantuu lopulta kaikki muukin.

Iloitsin liian aikaisin: kassalla seuraa etenemiseste. Niitä on tälle reissulle riittänyt, vaikka matkaa ei ole kestänyt kuin muutaman hassun päivän. Kortti ei hyväksy maksua, vaikka olen erikseen varmistanut, että näin ei käy. Soitan päivän viidennen tai kuudennen kerran pankkiin. On myöhä iltapäivä, luottokorttiyhtiön asiakaspalvelu jo kiinni. Minut ohjataan yhtiön kansainväliseen asiakaspalveluun, johon liittymäni ei voi syystä tai toisesta yhdistää. Soitan kansainväliseen palvelunumeroon Jarnon puhelimesta, kamerakaupan puhelimesta, myyjän puhelimesta. Mikään niistä ei yhdistä. Alan epäillä joutuneeni Kafkan novelliin tai sadistiseen piilokameraformaattiin, jossa koetellaan väsyneiden yrittäjien hermoja ja seurataan popkornin äärellä milloin ne katkeavat. Soitan operaattorille, niidenkin asiakaspalvelu on tietysti jo kiinni. Soitan vielä kerran pankkiin, he yhdistävät minut siihen kirottuun kansainväliseen asiakaspalveluun johon heidän linjansa kyllä yhdistää, siellä selvitän brittiläiselle pankkivirkailijalle, että seison Marseillessa kamerakaupassa, joka menee tunnin sisällä kiinni eikä korttini syystä tai toisesta toimi, minun pitäisi olla iltaan mennessä jo aivan toisessa kaupungissa ja saatan pillahtaa itkuun, jos kohtaan vielä yhdenkin etenemisesteen. I totally understand, virkailija sanoo matalalla miesäänellään, but we’re just the blocking service. Not that your card seems to need any blocking if it’s not working anyway. But you need to call your bank in Finland tomorrow morning when they’re open.

Kamerakauppa sulkee ovensa. Seisomme kadulla ja mietimme mitä teemme. Olemme käyttäneet tähän projektiin koko päivän, mutta meillä ei ole edelleenkään kameraa. Työmme ei edelleenkään etene. Olemme varanneet aamulla yösijaksi halvan huoneen naapurikaupungista, Montpellieristä, josta on tarkoitus jatkaa aamulla matkaa pitkin rannikkoa kohti Espanjaa. Sinne ajaa navigaattorin mielestä kaksi tuntia, eli todellisuudessa vähintään kolme. Ajammeko aamulla koko matkan takaisin kamerakauppaan vai jätämmekö kaiken Montpellierin kamera-apajien varaan?

Olen niin turhautunut ja väsynyt, että haluaisin unohtaa koko Montpellierin, horjahtaa lähimmän hotellin aulaan ja käpertyä ensimmäiseen sänkyyn, jonka löydän. Olen käyttänyt aivan kaiken tarmoni tähän koko päivän jatkuneeseen taisteluun eikä se ollut edes tarpeeksi, haluan vain vajota uneen ja herätä kun painajainen on ohi. Jarno solahtaa järkevän aikuisen rooliin, ottaa kädestä, luotsaa kohti metroasemaa. Clio odottaa parkkihallissa, piristyn vähän kun kukaan ei olekaan vienyt matkatavaroitamme takakontista.

Päätämme, että päivä käännetään vielä voitoksi. Olemme juuri saaneet Annalta ihanan vinkin kaupungin rantakadulla sijaitsevasta ravintolasta, menemme siis syömään, aurinkokin laskee juuri sopivasti ja värjää kadut kultaisiksi. Vatsat täynnä hyvää ruokaa jaksamme ajaa Montpellieriin ja googlata matkalla onko siellä hyvinvarusteltua tai edes keskinkertaista kamerakauppaa. Tässä vaiheessa vasta huomaamme, ettemme ole syöneet koko päivänä mitään aamiaisen jälkeen.

Tie ravintolaan vie keskustan rantakatujen läpi. Navigaattorilla on vahva näkemys reitistä, joka ei ole vain vaikea, vaan mahdoton. Se hiljenee järkytyksestä, kun päätämme sivuttaa sen neuvot ja mennä omia polkujamme. On nälkä. Hermot hivenen kireällä. Oma kiukuttelu naurattaa jo. Valitsemme suorimman tien, Jarno painaa kaasua. Ohitamme torin, jonka risteyksessä kolme moottoripyöräpoliisia juttelevat aavistamatta ollenkaan, että niiden takaa hiipii Clio, joka rikkoo yhtäaikaa ainakin kolmea eri liikennesääntöä ajamalla bussikaistaa, kääntymällä kiellettyyn ajosuuntaan ja painelemalla päin punaisia. Melkoinen suoritus, joka ei eteläeurooppalaiseen tapaan kiinnosta poliisin lisäksi ketään muutakaan – yksi huomaamattomasti hiiviskelevä Clio sinne tai tänne.

Navigaattori suostuu vaivoin yskäisemään ravintolan sijainnin. Löydämme sen heti! Se on auki! Aurinkokin paistaa! Saamme parkkipaikankin, ja se ei muuten ole ranskalaisten kaupunkien ahtailla kaduilla mikään itsestäänselvyys. Kipitämme kohti ravintolaa vatsat kurnien. On niin nälkä ettei oikeastaan edes haittaa, vaikka ruoka ei olisi kovin hyvää. Mikään ei voi enää pilata tätä iltaa. Paitsi tietysti se, että siellä on yksityistilaisuus.

Alkaa tuntua, että Marseille on nähty – otamme suunnan kohti Montpellieriä. Päättelemme, että matkan varrella on varmasti monta ravintolaa, pysähdymme ihan mihin tahansa niistä. Seuraava aukioleva ravintola osuu vastaan puolitoista tuntia myöhemmin, kun on jo pimeää ja huumorin taso on tippunut samaa tahtia verensokerin kanssa. Tienvarsiravintolan fish’n’chips ja pieni olut on juuri sitä mitä tähän hetkeen tarvitaan.

Olemme perillä yhdeltä yöltä. Jarno pudottaa vaatteensa sängyn viereen ja nukahtaa ennen kuin pää osuu tyynyyn. Minulla ei ole aikomustakaan avata matkalaukkua ja alkaa metsästää hammasharjaa, mutta tuliterän tietokoneen avaan. Siihen syttyy valo, kuuluu tuttu hurina. Kun alan täyttää käyttäjätietoja, kirjaimet menevät sekaisin enkä saa naputettua edes nimeäni oikein. Epäilen jo hetken menettäneeni kyvyn ymmärtää kirjaimia, kun tajuan: näppäimistö on ranskalainen. Tietysti on, mutta ei minulle tullut mieleenkään. Nojaan taaksepäin. Hetken tekee mieli luovuttaa, mietin että tähänkö nämä voimat nyt loppuvat, anonyymiin huoneeseen anonyymissa lähiössä, josta on yhtä pitkä matka kotiin kuin sinne mihin kuvittelimme ainakin vielä eilen olevamme menossa. Mutta sitten hengitän syvään, vaihdan asetuksista käyttöön suomenkielisen näppäimistön, se tarkoittaa, että a-näppäintä painamalla saa q-kirjaimen, z-näppäimestä saa w-kirjaimen ja ääkkösetkin löytyvät, kunhan tietää mistä painaa. En katso näppäimistöä, vain ruutua, ja annan sormien löytää rytmin, juoksutan niitä tutuilla uomilla. Ladon kirjaimia toistensa perään, ne nikottelevat hetken mutta taipuvat lopulta tahtooni, syntyy sanoja, ymmärrettävä lause. On yö ja olen umpiväsynyt, mutta en halua nukkua vielä. Mietin mistä teille kirjoittaisin, millaisia matkajuttuja syntyy reissusta, joka meni päin seinää ennen kuin kunnolla edes alkoikaan? Päätän, että kirjoitan siitä.

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

PHONE SNAPSHOTS BY STELLA HARASEK

Ennen ensimmäistä kahvia

powered-by-nikon

Vuorossa taas toiveiden toteutusta. Tällä kertaa tartuin jonkun teistä toivomaan aiheeseen nimeltä meikä heti herättyään. En pyydä anteeksi seuraavia ruutuja, itsepähän halusitte! Katselen joskus suu auki Instagramiin ladattuja kuvia naisista, jotka juovat aamukahvinsa täydellisen sileissä lakanoissaan, kiharat moitteettomassa ojennuksessa. Toivottavasti nuo kuvat ovat lavastettuja, sillä jos eivät ole, haluan reklamoida jonnekin. Meillä aamut näyttävät vähän toisenlaiselta.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-02

Ensinnäkään en tajua mitä tukkani tekee öisin. Herään joka suuntaan sojottava leijonanharja päässäni, vaikka olisin mennyt nukkumaan pehmeästi laskeutuvissa surffilaineissa. Takkuharjan taltuttaminen vaatii joko hampaat irveessä harjaamista tai hiusten pesemistä, toisinsanoen aikaa ja kärsivällisyyttä, jota useimpina aamuina ei ole. Niitä varten onkin keksitty hätänuttura. Hätänuttura on ystävä. Vähän liian usein.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-05

Toisekseen tuntuu siltä, että naama menee unesta ruttuun ja oikenee vasta, kun sen pesee kylmällä vedellä. Joskus siihen tarvitaan lisäksi kaksi kuppia kahvia ja mielellään joku Tata Harperin superseerumeista. Ilmiö on sama nukuinpa sitten paljon tai vähän. Olin samanlainen jo lapsena. Onneksi nykyisin on kofeiini suoristamassa sekä ruttuunnukutun naaman että unesta kohmeisen sielun.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-04

Kolmannekseen: miten on mahdollista, että toisten sänky näyttää yön jäljiltä sisustuslehdestä repäistyltä? Meillä on vähintään toinen peitto potkittu lattialle, lakanat mytyssä ja tyynyt kasautuneet epämääräiseksi keoksi sängyn päähän.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-03

Ja niin, yöpöydältä ei löydy tällä hetkellä kauniita käsivoiteita tai tuoreita kukkia, vaan saavinkokoinen vesilasi (koska jatkuva jano), objektiiveja ja linssisuojuksia (koska valokuvaajat), hiuslenkkejä (koska hätänutturat), särkylääkkeitä (koska liikaa töitä ja liian vähän treenaamista), tyhjä tulitikkuaski ja kämppäkaverilta pöllitty kivituikku, jota ei ole käytetty kuukausiin (kts. kohta “tyhjä tulitikkuaski”).

2016-06-09-stellaharasek-mornings-01

Tykkään näistä kuvista silti, tai juuri siksi. Arjen kauneudesta. Inhimmillisyyttä tai epätäydellisyyttä ei tarvitse minusta siivota kuvista pois. Päinvastoin kiinnostaa koko ajan enemmän kuvata asioita sellaisina kuin ne ovat, keskeneräisinä ja mahdollisimman teeskentelemättöminä. Rehellisyys vaatii rohkeutta, mutta sitähän tässä kerätään. Ihan muina savannieläiminä, harja pystyssä.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä. Kommenttiloota on teidän!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Valokuvia vailla tarkoitusta

powered-by-nikon

Lupaan, että ensi kerralla on luvassa jotain aivan muuta, mutta nyt on pakko palata vielä toisenkin kerran seuraaviin toiveaiheisiin…

1) pitkätukkaiset miehet (ikiklassikko)
2) liike (kiinnostaa enemmän ja enemmän)
3) teema nimeltä nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta

Poimintoja teidän esittämistänne toiveista, joista etenkin tuo viimeksimainittu takertui välittömästi päähän.

Työtä varten tulee tietysti kuvattua tarkoituksella. On projekteja, tiettyjä tavoitteita. Usein blogikirjoitus, johon tarvitaan tarkoitukseen sopivat kuvat, joskus asiakastöitä, joihin en mene bloggaajana vaan valokuvaajana. Toisinaan roolit myös yhdistyvät – se on tätä nykyajan hienoutta, että saa tehdä useampaa kuin yhtä työtä ja osaamistaan voi yhdistellä uusilla tavoilla.

Lataan akut, pakkaan rungon ja linssit ja muistikortit. Säädän valaistusta, siirtelen tavaroita ja ihmisiä. Rakennan ruutuja yksityiskohta kerrallaan, kunnes saan juuri sen kuvan, jonka halusin. Joskus saan enemmänkin: jostain lankeaa odottamaton valo, tai linssini edessä liikkuu ihminen, joka herättää kuvat henkiin aivan eri tavalla kuin uskalsin edes toivoa. Toisinaan palat vaan loksahtelevat kohdilleen ja kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa. Sitten on niitä kuvauksia, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla kohdallaan, mutta kuvista tulee latteat, valjut tai ihan vaan tylsät. Siinä sitten pohditaan mistäpäin umpisolmua lähdetään purkamaan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-1

Suurin osa kuvistani syntyy silti sattuman kaupalla, suunnittelematta ja säätämättä. Niin – ilman tarkoitusta. Kamera kulkee aina mukana ja minä vaan näen kaikkialla kauneutta. Sen miten auringonsäteet osuvat omenapuiden kukkiin tai haljenneeseen asfalttiin, tai kuinka vastavalo siivilöityy jonkun hiusten läpi ja piirtää koko profiilin esiin. Rytmin, joka syntyy kun kadut risteytyvät ja niiden läpi ajaa auto. Olkapään väsyneen kaaren, ajatuksiinsa uponneen poissaolevuuden, nauruun siristyneet silmäkulmat. Kahvipöydälle sattuneet värit, jotka sopivat yhteen kuin olisivat siihen täsmäräätälöidyt. Sade saa kadut kiiltämään ja valon taittumaan värispektreiksi. Tykkään kuvata hämärässäkin, se tekee ääriviivoista pehmeät ja ihmisten läsnäolosta jotenkin läpikuultavamman. Joinakin aamuina sumu liikkuu kaduilla kuin jokin elävä. Sen kuvaamisesta en saa kyllikseni, sillä en ole onnistunut vielä ottamaan siitä kuvaa, jossa tavoittaisin sen minkä näen.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-2

Blogiin kaikista kuvista päätyy vain murto-osa. En yleensä kuvatessa vielä tiedä tullaanko niitä näkemään täällä vai ei, ei sitä silloin ehdi tai tarvitsekaan ajatella. On vaan tämä päähänpinttymä, sisäsyntyinen pakko tallentaa asioita tavalla, jolla itse ne näen. Kuvaaminen on yksi keino, kirjoittaminen toinen. Blogi on näihin yksi hyvä, tokikaan ei ainoa kanava.

On aina mielenkiintoista, kun nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta, kirjoitti joku teistä. Onhan se, mutta en oikeastaan ajattele kuvaanko naista vai miestä. Enemmän kiinnostavat persoonat, ominaisuudet, jotka tekevät meistä sen keitä olemme. Jonkun habituksessa korostuu herkkyys, toisissa loistaa valovoima ja karisma. On ihmisiä, joiden oleminen on hiljaista ja vaivatonta. Sitten on heitä, jotka ovat niin elossa, että hengästyttää. Ajattelen etsiväni kaikista niitä samoja asioita, sitä mikä heissä on kaunista, kiinnostavaa tai juuri nyt totta ja läsnä tässä hetkessä. Voihan silti olla, että tiedostamattomalla tavalla kuvaan miehiä eri tavalla kuin naisia? Ehkä katson heitä eri tavalla, korostan muunlaisia piirteitä, etsin kauneutta toisenlaisista ominaisuuksista.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-3

Pitkätukkaiset miehet kuulemma kiinnostavat, onneksi niitä löytyy lähipiiristä. Olen kuvannut tätä nimenomaista pitkätukkaa paljon viime syksystä saakka. Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. Annan niiden vaan olla ja ajelehtia. Kuvaajan tehtäväksi jää rajata kaikki se kauneus yhteen ruutuun. Tai viiteen, tai sataan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-5

Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa taas ja yhä esittää! Moni jo esitetyistä onkin yhä työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.