Ennen ensimmäistä kahvia

powered-by-nikon

Vuorossa taas toiveiden toteutusta. Tällä kertaa tartuin jonkun teistä toivomaan aiheeseen nimeltä meikä heti herättyään. En pyydä anteeksi seuraavia ruutuja, itsepähän halusitte! Katselen joskus suu auki Instagramiin ladattuja kuvia naisista, jotka juovat aamukahvinsa täydellisen sileissä lakanoissaan, kiharat moitteettomassa ojennuksessa. Toivottavasti nuo kuvat ovat lavastettuja, sillä jos eivät ole, haluan reklamoida jonnekin. Meillä aamut näyttävät vähän toisenlaiselta.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-02

Ensinnäkään en tajua mitä tukkani tekee öisin. Herään joka suuntaan sojottava leijonanharja päässäni, vaikka olisin mennyt nukkumaan pehmeästi laskeutuvissa surffilaineissa. Takkuharjan taltuttaminen vaatii joko hampaat irveessä harjaamista tai hiusten pesemistä, toisinsanoen aikaa ja kärsivällisyyttä, jota useimpina aamuina ei ole. Niitä varten onkin keksitty hätänuttura. Hätänuttura on ystävä. Vähän liian usein.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-05

Toisekseen tuntuu siltä, että naama menee unesta ruttuun ja oikenee vasta, kun sen pesee kylmällä vedellä. Joskus siihen tarvitaan lisäksi kaksi kuppia kahvia ja mielellään joku Tata Harperin superseerumeista. Ilmiö on sama nukuinpa sitten paljon tai vähän. Olin samanlainen jo lapsena. Onneksi nykyisin on kofeiini suoristamassa sekä ruttuunnukutun naaman että unesta kohmeisen sielun.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-04

Kolmannekseen: miten on mahdollista, että toisten sänky näyttää yön jäljiltä sisustuslehdestä repäistyltä? Meillä on vähintään toinen peitto potkittu lattialle, lakanat mytyssä ja tyynyt kasautuneet epämääräiseksi keoksi sängyn päähän.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-03

Ja niin, yöpöydältä ei löydy tällä hetkellä kauniita käsivoiteita tai tuoreita kukkia, vaan saavinkokoinen vesilasi (koska jatkuva jano), objektiiveja ja linssisuojuksia (koska valokuvaajat), hiuslenkkejä (koska hätänutturat), särkylääkkeitä (koska liikaa töitä ja liian vähän treenaamista), tyhjä tulitikkuaski ja kämppäkaverilta pöllitty kivituikku, jota ei ole käytetty kuukausiin (kts. kohta “tyhjä tulitikkuaski”).

2016-06-09-stellaharasek-mornings-01

Tykkään näistä kuvista silti, tai juuri siksi. Arjen kauneudesta. Inhimmillisyyttä tai epätäydellisyyttä ei tarvitse minusta siivota kuvista pois. Päinvastoin kiinnostaa koko ajan enemmän kuvata asioita sellaisina kuin ne ovat, keskeneräisinä ja mahdollisimman teeskentelemättöminä. Rehellisyys vaatii rohkeutta, mutta sitähän tässä kerätään. Ihan muina savannieläiminä, harja pystyssä.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä. Kommenttiloota on teidän!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Valokuvia vailla tarkoitusta

powered-by-nikon

Lupaan, että ensi kerralla on luvassa jotain aivan muuta, mutta nyt on pakko palata vielä toisenkin kerran seuraaviin toiveaiheisiin…

1) pitkätukkaiset miehet (ikiklassikko)
2) liike (kiinnostaa enemmän ja enemmän)
3) teema nimeltä nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta

Poimintoja teidän esittämistänne toiveista, joista etenkin tuo viimeksimainittu takertui välittömästi päähän.

Työtä varten tulee tietysti kuvattua tarkoituksella. On projekteja, tiettyjä tavoitteita. Usein blogikirjoitus, johon tarvitaan tarkoitukseen sopivat kuvat, joskus asiakastöitä, joihin en mene bloggaajana vaan valokuvaajana. Toisinaan roolit myös yhdistyvät – se on tätä nykyajan hienoutta, että saa tehdä useampaa kuin yhtä työtä ja osaamistaan voi yhdistellä uusilla tavoilla.

Lataan akut, pakkaan rungon ja linssit ja muistikortit. Säädän valaistusta, siirtelen tavaroita ja ihmisiä. Rakennan ruutuja yksityiskohta kerrallaan, kunnes saan juuri sen kuvan, jonka halusin. Joskus saan enemmänkin: jostain lankeaa odottamaton valo, tai linssini edessä liikkuu ihminen, joka herättää kuvat henkiin aivan eri tavalla kuin uskalsin edes toivoa. Toisinaan palat vaan loksahtelevat kohdilleen ja kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa. Sitten on niitä kuvauksia, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla kohdallaan, mutta kuvista tulee latteat, valjut tai ihan vaan tylsät. Siinä sitten pohditaan mistäpäin umpisolmua lähdetään purkamaan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-1

Suurin osa kuvistani syntyy silti sattuman kaupalla, suunnittelematta ja säätämättä. Niin – ilman tarkoitusta. Kamera kulkee aina mukana ja minä vaan näen kaikkialla kauneutta. Sen miten auringonsäteet osuvat omenapuiden kukkiin tai haljenneeseen asfalttiin, tai kuinka vastavalo siivilöityy jonkun hiusten läpi ja piirtää koko profiilin esiin. Rytmin, joka syntyy kun kadut risteytyvät ja niiden läpi ajaa auto. Olkapään väsyneen kaaren, ajatuksiinsa uponneen poissaolevuuden, nauruun siristyneet silmäkulmat. Kahvipöydälle sattuneet värit, jotka sopivat yhteen kuin olisivat siihen täsmäräätälöidyt. Sade saa kadut kiiltämään ja valon taittumaan värispektreiksi. Tykkään kuvata hämärässäkin, se tekee ääriviivoista pehmeät ja ihmisten läsnäolosta jotenkin läpikuultavamman. Joinakin aamuina sumu liikkuu kaduilla kuin jokin elävä. Sen kuvaamisesta en saa kyllikseni, sillä en ole onnistunut vielä ottamaan siitä kuvaa, jossa tavoittaisin sen minkä näen.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-2

Blogiin kaikista kuvista päätyy vain murto-osa. En yleensä kuvatessa vielä tiedä tullaanko niitä näkemään täällä vai ei, ei sitä silloin ehdi tai tarvitsekaan ajatella. On vaan tämä päähänpinttymä, sisäsyntyinen pakko tallentaa asioita tavalla, jolla itse ne näen. Kuvaaminen on yksi keino, kirjoittaminen toinen. Blogi on näihin yksi hyvä, tokikaan ei ainoa kanava.

On aina mielenkiintoista, kun nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta, kirjoitti joku teistä. Onhan se, mutta en oikeastaan ajattele kuvaanko naista vai miestä. Enemmän kiinnostavat persoonat, ominaisuudet, jotka tekevät meistä sen keitä olemme. Jonkun habituksessa korostuu herkkyys, toisissa loistaa valovoima ja karisma. On ihmisiä, joiden oleminen on hiljaista ja vaivatonta. Sitten on heitä, jotka ovat niin elossa, että hengästyttää. Ajattelen etsiväni kaikista niitä samoja asioita, sitä mikä heissä on kaunista, kiinnostavaa tai juuri nyt totta ja läsnä tässä hetkessä. Voihan silti olla, että tiedostamattomalla tavalla kuvaan miehiä eri tavalla kuin naisia? Ehkä katson heitä eri tavalla, korostan muunlaisia piirteitä, etsin kauneutta toisenlaisista ominaisuuksista.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-3

Pitkätukkaiset miehet kuulemma kiinnostavat, onneksi niitä löytyy lähipiiristä. Olen kuvannut tätä nimenomaista pitkätukkaa paljon viime syksystä saakka. Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. Annan niiden vaan olla ja ajelehtia. Kuvaajan tehtäväksi jää rajata kaikki se kauneus yhteen ruutuun. Tai viiteen, tai sataan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-5

Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa taas ja yhä esittää! Moni jo esitetyistä onkin yhä työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Heilahduksia

powered-by-nikon
Valokuvausteemalla jatketaan. Kyselin tovi sitten uuden toivekuvasarjan tiimoilta mitä, millaisia ja mistä aiheista otettuja valokuvia haluatte tällä tontilla nähdä ja sainkin teiltä tukun toiveita – kiitos! Aion tarttua moniinkin, mutta jostain täytyy aloittaa. Poimin toiveiden joukosta muutaman ajankohtaiselta kalskahtavan avainsanan: liike, tanssi, heilahtavat hiukset ja pitkätukkaiset miehet. Katson onnistuneeni sisällyttämään seuraavaan kuvasarjaan näistä useammankin – kai sellaisesta saa lisäpisteitä?!

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-1

Kuvat syntyivät sattumalta – kuten melkein aina. Takana pitkä kuvauspäivä ja loputtoman pitkä työviikko, avasimme työtiimin kesken viinipullon ja unohduimme istumaan iltaa. En malttanut olla tarttumatta kameraan (se ei ole koskaan kovin kaukana) kun valokuvaaja verrytteli puutuneita jäseniään – hän kun on kotonaan kameran toisellakin puolella eikä anna muiden linssien häiritä. Liikkuu ketterästi ja kauniisti, sellaista on ilo kuvata.

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-22016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-32016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-42016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-5

Jos olisin suunnitellut kuvat etukäteen, olisin todennäköisesti siirtänyt peikonlehden pois ovensuusta tai enemmän kameran eteen, kenties kantanut arkun kuva-alan ulkopuolelle tai ainakin sijoittanut pitkätukan sen ääreen toisin. Sitä on tosin turha miettiä, sillä sattumankaupalla syntyneet kuvat eivät olisi voineet tapahtua millään muulla tavalla. Oikeastaan pidän näistä juuri näin, arjen rajamailla, epätäydellisinä. On alkuillan tummeneva valo, pehmeitä varjoja ja heilahtaneita ääriviivoja.

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-62016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-7

Liikkeen kuvaaminen alkoi näiden kuvien myötä kiinnostaa entistä enemmän. Tuli mieleen Ville Ahonen, muusikko ja moderni tanssija, joka taipuu ja tanssii tiiliseinän edessä Ennen kuin kuolen -kappaleensa videolla (keskivaikeasta levypakkomielteestäni olenkin kirjoittanut joskus). Täytyy tutkiskella ajatusta tovi ja katsoa millaisia kuvia päähän piirtyy.

No mutta – mitä seuraavaksi? Tiputa toive kommenttilootaan, poimin niitä sieltä ja toteutan kun sopiva tilaisuus osuu kohdalle. Edellisistäkin toiveista on tulossa toteutukseen vaikka kuinka moni.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Shake for me, girl

Vietin iltapäivän Lontoon itäisissä kortteleissa. Kapeat kadut olivat täynnä ihmisiä, tässä kaupungissa ei suljeta maailmaa sunnuntaiksi. Kaupat, torit ja kojut olivat auki ja jossain oli kukkamarkkinat, sillä vastaan käveli kokonaisia sylillisiä tulppaaneja, liljoja ja laventelinippuja. Kohtasin useamman pariskunnan, jotka väistelivät ohikulkijoita syleillen saaliitaan, valtavia viherkasveja jotka huojuivat kohti uusia kotejaan.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-12016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-22016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-32016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-42016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-52016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-62016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-72016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-82016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-92016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-10

Olen menneillä Lontoon reissuilla löytänyt juuri tälläisinä laiskoina viikonloppupäivinä esineitä ja vaatteita, joista on tullut seuraavien vuosien suosikkeja. 70-luvun nahkatakkeja, vanhoja nahkavöitä, juuri oikealla tavalla kulahtaneita maihareita. Sex Pistolsin t-paidan, jossa nykyisin nukun ja näen pehmeitä unia, jollaisia voi taata vain tuhatseitsemänsataa kertaa pesty lempipaita. Kerran kannoin kotiin vuosikymmeniä vanhan nahkaisen matkalaukun, jonka hauraimmat osat Himmun mies varusti roudarinteipillä iskunkestäviksi lentomatkaani varten. Pääsi perille yhtenä kappaleena, eikä ihme. Jos jotain on elämä opettanut niin sen, että roudarinteipillä voi fiksata kaiken muun paitsi pohjaanpalaneen puuron ja rikotun sydämen.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-122016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-112016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-132016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-142016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-152016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-162016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-172016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-182016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-192016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-202016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-212016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-22

Tällä kertaa en jaksanut penkoa vintageputiikeissa edes huvin vuoksi. Katselin muutamaa kirjaa, hypistelin ohimennessäni mekkoa, jonka asusteeksi olisi voinut hankkia leuhottelevan lierihatun ja talon Italiasta. En ostanut koko päivänä muuta kuin kahvin ja vietnamilaisesta halvan ja hyvän lounaan. Teki mieli vain ajelehtia virtausten mukana, sulautua osaksi kohinaa.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-232016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-242016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-252016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-262016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-272016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-282016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-29

Tältä matkalta taidan viedä mukanani vain valokuvia ja niitä onkin monta. Olalla on kulkenut koko päivän väsymätön matkatoverini, järjestelmäkamera jonka 50-millisen linssin läpi saan olla sivustakatsoja. Tallentaa pieniä viipaleita todellisuudesta, tavalla jolla sen näen. Sen onnelliseksi tekevää vaikutusta on vaikea selittää, mutta onneksi niitä on, joille ei tarvitse.

2016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-302016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-312016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-322016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-332016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-342016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-352016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-362016-04-03-stellaharasek-londonphotodiary-37

Ajattelen kuvien tummia tiilitaloja ja tuntemattomia, tätä olohuoneen pöydän ympärille laskeutunutta yötä, lähenevää kotimatkaa. Erästä minulle rakasta, joka ei ole koskaan käynyt Lontoossa. Kenties hän pitää näistä kuvista ja lähtee seuraavalla kerralla mukaani.

LED ZEPPELIN – WHOLE LOTTA LOVE

Tammikuun toivekuvat

powered-by-nikon
Taannoiset lumikuvat saivat kovasti kehuja – kiitos! Toivoitte myös, että tuiskussa tallentuneista kuvista tärähtäisi eetteriin enemmänkin ruutuja. Ruutuja riittää, joten saamanne pitää. Tämä onkin täydellinen hetki aloittaa Nikonin kanssa uuden vuoden kunniaksi keksimäni juttusarja, jossa te siellä ruudun toisella puolella saatte vapaasti esittää toiveita siitä mistä haluatte nähdä kuvia ja minä otan asiaksi toteuttaa noita toiveita. Palaan aiheeseen tuonnempana, ensin ne lumikuvat osa 2. Oli vähän vaikeuksia valita, mutta tässäpä omat suosikkini tuosta tovi sitten napatusta henkilökuvasarjasta.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-1

Joku teistä kysyi miten tälläisiä kuvia saa. Rakastan äärimmäisiä sääolosuhteita, joten sanoisin, että tärkeintä on olla vähän hullu ja painella kameran kanssa ulos juuri silloin kun muut pysyvät visusti sisällä. Mitä sekopäisempi sää, sen enemmän tarvitaan kärsivällisyyttä ja kokeilunhalua kuvien ottamiseen – ja sen palkitsevampaa on saada onnistuneita otoksia. Lataa kameran akku täyteen ja pue liioitellun lämpimästi, sillä kokeillessa tulee aivan varmasti vilu. Itse olen opetellut kuvaamaan tumput kädessä, koska sormipaleltumat eivät varsinaisesti ruoki luovuutta.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-2

Toiseksi suosittelen lähestymään äärisäissä kuvaamista siitä armollisesta näkökulmasta, että kuvan tunnelma on tärkeämpi kuin sen tekninen täydellisyys. Tekniikkaa ehtii aina treenata ja taidot kehittyvät kuvaamalla, mutta teknisesti täydellinen kuva ilman tunnelmaa on vain epäkiinnostava.

Tunnelma syntyy monenlaisista aineksista. Jos kuvaat järjestelmäkameralla, kaikkein olennaisinta on hylätä kameran automaattisäädöt (nyt heti) ja opetella säätämään itse herkkyyden, aukon ja suljinajan – tuon pyhän kolminaisuuden, joka määrittelee valokuvauksessa oikeastaan kaiken. Manuaalisäädöt voivat tuntua alkuun vaikeilta, mutta ne oppii nopeammin kuin uskookaan. Kun alkaa tajuta mitkä asiat vaikuttavat kuvan syntymiseen, on helpompaa ja hitosti palkitsevampaa lähteä testaamaan miten saa aikaan omalta tuntuvaa jälkeä, jossa on tunnelmaa.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-3

Nopeita vinkkejä tunnelman tavoittamiseen: kokeile alivalottaa tai ylivalottaa. Kuvaa eri korkeudelta: kipua lumikinoksen päälle tai katso miltä maailma näyttää maanpinnasta. Tule lähemmäs, rajaa tiukemmin. Itse tykkään kontrastista, siitä että valkoinen on valkoista ja musta sakeaa ja syvää. Jätän usein kuviin liikettä, minusta se saa ne hengittämään. Tiukka syväterävyys tekee kuvista intensiivisen, siksi kuvaan usein suurilla aukoilla. Joskus kaikkein kauneimmissa kuvissa sattumalla on sijansa. Esimerkiksi allaolevassa ruudussa liike on heilauttanut terävyysalueen kasvoista hihaan ja juuri se tuo ruutuun tunnelmaa. Joku on siitä varmasti toista mieltä. Se valokuvaamisessa onkin hienoa, että jokainen saa tehdä juuri sennäköistä kuvaa, josta pitää.

2016-01-26-stellaharasek-jarski-4

Jos haluat kuvata lumipyryssä ihmisiä, saat arkirealistisia kuvia kuvaamalla hartiat kyyryssä kiiruhtavia ohikulkijoita. Lyyristen lumikuvien salaisuus on siinä, että onnistuu saamaan linssinsä eteen jonkun, joka tykkää tiheästä tuiskusta aivan yhtä paljon eikä välitä, vaikka kantapäät jäätyvät katuun kiinni. Valitse siis kohde tarkoituksen mukaan. Kuulostipa kylmältä! Suomeksi: kuvaa ystäviä, rakkaita, ihmisiä joista pidät ja jotka pitävät tarpeeksi sinusta palellakseen vuoksesi.

(Olen muuten kuullut koirista, jotka tykkäävät talvikeleistä, mutta en suosittele mäyräkoiria. Niiden rakkaus valokuvaaviin omistajiinsa loppuu heti kun lämpötila tipahtaa pakkasen puolelle eikä edes nakki saa sitä roihahtamaan tuleen. Ei ole luvassa kuvia pyryssä kirmaavista mäyräkoirista.)

2016-01-26-stellaharasek-jarski-5

Tekninen resepti näihin kuviin oli suurin mahdollinen aukko, joka jättää pienen terävyysalueen ympäriltä kaiken muun utuiseksi, lyhyt suljinaika, joka pysäyttää hiutaleet, ja kiinteäpolttovälinen linssi, joka tekee kaikesta kaunista. Itse kuvaan lähes kaikki kuvani Nikonin 50-millisellä f/1.4 aukon objektiivilla. Se on täydellinen tilanteisiin, joissa kuviin tarvitaan valovoimaa ja syväterävyyttä. Ollakseni rehellinen se on minusta täydellinen melkein kaikkiin tilanteisiin, mutta se on makuasia.

Jos haluatte syventyä valokuvaamisen teknisiin vinkkeleihin, suosittelen Eeva Kolun valokuvausaiheisia kirjoituksia, joista löytyy suomeksi ja selkokielellä pilvin pimein perusasioita, vinkkejä ja niksejä.

Käynnistetäänpä samalla kuukauden kuvatoive: mitä haluaisitte nähdä ensi kerralla? Nyt saatte haastaa, liittyipä toive sitten sisältöön, toteutustapaan tai vaikka tekniikkaan. Toteutan toiveista ainakin yhden, ehkä luultavasti useammankin. Jännittää jo etukäteen, mutta – HIT ME!

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Postikortti Postitalosta

Hei lämmin kiitos kaikille, jotka olivat tänään Rajala Pro Academyssa kuuntelemassa meikäläisen luentoa – oli mahtavaa saada meuhkata sydäntään lähellä olevista asioista, kuten bloggaamisesta ja valokuvaamisesta. Olisipa aikaa ollut enemmän. Aina tässä käy juuri näin, kun minut pyydetään puhumaan minulle tärkeistä aiheista – ensin mietin onko minulla tarpeeksi sanottavaa, sitten huolestun siitä ehdinkö annetun ajan puitteissa sanoa kaiken mitä haluan. No, parempi näin päin.

2015-10-31-stellaharasek-rajalaproacademy-1

Lempiasiani heti kivan ja kiinnostuneen yleisön jälkeen oli pikkukeittiö, josta hain teetä ennen luennon alkua. Ajan ja rakkauden rypistämä Led Zeppelin -juliste! Arvostan.

2015-10-31-stellaharasek-rajalaproacademy-2

Kuvan minusta otti Markku Westerlund Nikonilta – kiitos!