Ennen ensimmäistä kahvia

powered-by-nikon

Vuorossa taas toiveiden toteutusta. Tällä kertaa tartuin jonkun teistä toivomaan aiheeseen nimeltä meikä heti herättyään. En pyydä anteeksi seuraavia ruutuja, itsepähän halusitte! Katselen joskus suu auki Instagramiin ladattuja kuvia naisista, jotka juovat aamukahvinsa täydellisen sileissä lakanoissaan, kiharat moitteettomassa ojennuksessa. Toivottavasti nuo kuvat ovat lavastettuja, sillä jos eivät ole, haluan reklamoida jonnekin. Meillä aamut näyttävät vähän toisenlaiselta.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-02

Ensinnäkään en tajua mitä tukkani tekee öisin. Herään joka suuntaan sojottava leijonanharja päässäni, vaikka olisin mennyt nukkumaan pehmeästi laskeutuvissa surffilaineissa. Takkuharjan taltuttaminen vaatii joko hampaat irveessä harjaamista tai hiusten pesemistä, toisinsanoen aikaa ja kärsivällisyyttä, jota useimpina aamuina ei ole. Niitä varten onkin keksitty hätänuttura. Hätänuttura on ystävä. Vähän liian usein.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-05

Toisekseen tuntuu siltä, että naama menee unesta ruttuun ja oikenee vasta, kun sen pesee kylmällä vedellä. Joskus siihen tarvitaan lisäksi kaksi kuppia kahvia ja mielellään joku Tata Harperin superseerumeista. Ilmiö on sama nukuinpa sitten paljon tai vähän. Olin samanlainen jo lapsena. Onneksi nykyisin on kofeiini suoristamassa sekä ruttuunnukutun naaman että unesta kohmeisen sielun.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-04

Kolmannekseen: miten on mahdollista, että toisten sänky näyttää yön jäljiltä sisustuslehdestä repäistyltä? Meillä on vähintään toinen peitto potkittu lattialle, lakanat mytyssä ja tyynyt kasautuneet epämääräiseksi keoksi sängyn päähän.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-03

Ja niin, yöpöydältä ei löydy tällä hetkellä kauniita käsivoiteita tai tuoreita kukkia, vaan saavinkokoinen vesilasi (koska jatkuva jano), objektiiveja ja linssisuojuksia (koska valokuvaajat), hiuslenkkejä (koska hätänutturat), särkylääkkeitä (koska liikaa töitä ja liian vähän treenaamista), tyhjä tulitikkuaski ja kämppäkaverilta pöllitty kivituikku, jota ei ole käytetty kuukausiin (kts. kohta “tyhjä tulitikkuaski”).

2016-06-09-stellaharasek-mornings-01

Tykkään näistä kuvista silti, tai juuri siksi. Arjen kauneudesta. Inhimmillisyyttä tai epätäydellisyyttä ei tarvitse minusta siivota kuvista pois. Päinvastoin kiinnostaa koko ajan enemmän kuvata asioita sellaisina kuin ne ovat, keskeneräisinä ja mahdollisimman teeskentelemättöminä. Rehellisyys vaatii rohkeutta, mutta sitähän tässä kerätään. Ihan muina savannieläiminä, harja pystyssä.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä. Kommenttiloota on teidän!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Valokuvia vailla tarkoitusta

powered-by-nikon

Lupaan, että ensi kerralla on luvassa jotain aivan muuta, mutta nyt on pakko palata vielä toisenkin kerran seuraaviin toiveaiheisiin…

1) pitkätukkaiset miehet (ikiklassikko)
2) liike (kiinnostaa enemmän ja enemmän)
3) teema nimeltä nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta

Poimintoja teidän esittämistänne toiveista, joista etenkin tuo viimeksimainittu takertui välittömästi päähän.

Työtä varten tulee tietysti kuvattua tarkoituksella. On projekteja, tiettyjä tavoitteita. Usein blogikirjoitus, johon tarvitaan tarkoitukseen sopivat kuvat, joskus asiakastöitä, joihin en mene bloggaajana vaan valokuvaajana. Toisinaan roolit myös yhdistyvät – se on tätä nykyajan hienoutta, että saa tehdä useampaa kuin yhtä työtä ja osaamistaan voi yhdistellä uusilla tavoilla.

Lataan akut, pakkaan rungon ja linssit ja muistikortit. Säädän valaistusta, siirtelen tavaroita ja ihmisiä. Rakennan ruutuja yksityiskohta kerrallaan, kunnes saan juuri sen kuvan, jonka halusin. Joskus saan enemmänkin: jostain lankeaa odottamaton valo, tai linssini edessä liikkuu ihminen, joka herättää kuvat henkiin aivan eri tavalla kuin uskalsin edes toivoa. Toisinaan palat vaan loksahtelevat kohdilleen ja kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa. Sitten on niitä kuvauksia, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla kohdallaan, mutta kuvista tulee latteat, valjut tai ihan vaan tylsät. Siinä sitten pohditaan mistäpäin umpisolmua lähdetään purkamaan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-1

Suurin osa kuvistani syntyy silti sattuman kaupalla, suunnittelematta ja säätämättä. Niin – ilman tarkoitusta. Kamera kulkee aina mukana ja minä vaan näen kaikkialla kauneutta. Sen miten auringonsäteet osuvat omenapuiden kukkiin tai haljenneeseen asfalttiin, tai kuinka vastavalo siivilöityy jonkun hiusten läpi ja piirtää koko profiilin esiin. Rytmin, joka syntyy kun kadut risteytyvät ja niiden läpi ajaa auto. Olkapään väsyneen kaaren, ajatuksiinsa uponneen poissaolevuuden, nauruun siristyneet silmäkulmat. Kahvipöydälle sattuneet värit, jotka sopivat yhteen kuin olisivat siihen täsmäräätälöidyt. Sade saa kadut kiiltämään ja valon taittumaan värispektreiksi. Tykkään kuvata hämärässäkin, se tekee ääriviivoista pehmeät ja ihmisten läsnäolosta jotenkin läpikuultavamman. Joinakin aamuina sumu liikkuu kaduilla kuin jokin elävä. Sen kuvaamisesta en saa kyllikseni, sillä en ole onnistunut vielä ottamaan siitä kuvaa, jossa tavoittaisin sen minkä näen.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-2

Blogiin kaikista kuvista päätyy vain murto-osa. En yleensä kuvatessa vielä tiedä tullaanko niitä näkemään täällä vai ei, ei sitä silloin ehdi tai tarvitsekaan ajatella. On vaan tämä päähänpinttymä, sisäsyntyinen pakko tallentaa asioita tavalla, jolla itse ne näen. Kuvaaminen on yksi keino, kirjoittaminen toinen. Blogi on näihin yksi hyvä, tokikaan ei ainoa kanava.

On aina mielenkiintoista, kun nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta, kirjoitti joku teistä. Onhan se, mutta en oikeastaan ajattele kuvaanko naista vai miestä. Enemmän kiinnostavat persoonat, ominaisuudet, jotka tekevät meistä sen keitä olemme. Jonkun habituksessa korostuu herkkyys, toisissa loistaa valovoima ja karisma. On ihmisiä, joiden oleminen on hiljaista ja vaivatonta. Sitten on heitä, jotka ovat niin elossa, että hengästyttää. Ajattelen etsiväni kaikista niitä samoja asioita, sitä mikä heissä on kaunista, kiinnostavaa tai juuri nyt totta ja läsnä tässä hetkessä. Voihan silti olla, että tiedostamattomalla tavalla kuvaan miehiä eri tavalla kuin naisia? Ehkä katson heitä eri tavalla, korostan muunlaisia piirteitä, etsin kauneutta toisenlaisista ominaisuuksista.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-3

Pitkätukkaiset miehet kuulemma kiinnostavat, onneksi niitä löytyy lähipiiristä. Olen kuvannut tätä nimenomaista pitkätukkaa paljon viime syksystä saakka. Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. Annan niiden vaan olla ja ajelehtia. Kuvaajan tehtäväksi jää rajata kaikki se kauneus yhteen ruutuun. Tai viiteen, tai sataan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-5

Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa taas ja yhä esittää! Moni jo esitetyistä onkin yhä työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Heilahduksia

powered-by-nikon
Valokuvausteemalla jatketaan. Kyselin tovi sitten uuden toivekuvasarjan tiimoilta mitä, millaisia ja mistä aiheista otettuja valokuvia haluatte tällä tontilla nähdä ja sainkin teiltä tukun toiveita – kiitos! Aion tarttua moniinkin, mutta jostain täytyy aloittaa. Poimin toiveiden joukosta muutaman ajankohtaiselta kalskahtavan avainsanan: liike, tanssi, heilahtavat hiukset ja pitkätukkaiset miehet. Katson onnistuneeni sisällyttämään seuraavaan kuvasarjaan näistä useammankin – kai sellaisesta saa lisäpisteitä?!

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-1

Kuvat syntyivät sattumalta – kuten melkein aina. Takana pitkä kuvauspäivä ja loputtoman pitkä työviikko, avasimme työtiimin kesken viinipullon ja unohduimme istumaan iltaa. En malttanut olla tarttumatta kameraan (se ei ole koskaan kovin kaukana) kun valokuvaaja verrytteli puutuneita jäseniään – hän kun on kotonaan kameran toisellakin puolella eikä anna muiden linssien häiritä. Liikkuu ketterästi ja kauniisti, sellaista on ilo kuvata.

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-22016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-32016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-42016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-5

Jos olisin suunnitellut kuvat etukäteen, olisin todennäköisesti siirtänyt peikonlehden pois ovensuusta tai enemmän kameran eteen, kenties kantanut arkun kuva-alan ulkopuolelle tai ainakin sijoittanut pitkätukan sen ääreen toisin. Sitä on tosin turha miettiä, sillä sattumankaupalla syntyneet kuvat eivät olisi voineet tapahtua millään muulla tavalla. Oikeastaan pidän näistä juuri näin, arjen rajamailla, epätäydellisinä. On alkuillan tummeneva valo, pehmeitä varjoja ja heilahtaneita ääriviivoja.

2016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-62016-04-04-stellaharasek-jarnojussila-7

Liikkeen kuvaaminen alkoi näiden kuvien myötä kiinnostaa entistä enemmän. Tuli mieleen Ville Ahonen, muusikko ja moderni tanssija, joka taipuu ja tanssii tiiliseinän edessä Ennen kuin kuolen -kappaleensa videolla (keskivaikeasta levypakkomielteestäni olenkin kirjoittanut joskus). Täytyy tutkiskella ajatusta tovi ja katsoa millaisia kuvia päähän piirtyy.

No mutta – mitä seuraavaksi? Tiputa toive kommenttilootaan, poimin niitä sieltä ja toteutan kun sopiva tilaisuus osuu kohdalle. Edellisistäkin toiveista on tulossa toteutukseen vaikka kuinka moni.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.