Työviikon varrelta

Hei kiitos kaikille seksuaalista häirintää koskevaan kirjoitukseeni kommentoineille. Ilmiön laajuus ei olisi miljoonia tavoittaneen kansainvälisen kohinan (tai omien kokemusteni) jälkeen pitänyt enää yllättää, mutta yllätyin ja järkytyin silti. Postauksesta on tykätty Facebookissa yli tuhat kertaa ja kommenttejakin tulvi kymmenittäin. Aihe on tosi tärkeä, olisin halunnut (ja yhä yritän) vastata jokaiseen, mutta koko viime viikon on ollut niin hillitön hoppu, että tunnit ovat loppuneet kesken. Lähdemme alkuviikosta pidemmälle reissulle ja se tietää aina sitä, että edeltävien viikkojen aikana huhkitaan hommia melkein tuplavuorossa. Seuraa muutama kuva työviikon varrelta.

Aamupalani ovat näyttäneet viime aikoina erilaiselta kuin ennen: jättikokoisen kahvikiulun tilalla on kuuma sitruunavesi ja aamiaiseksi olen nakannut tehosekoittimeen marjoja ja kookosvettä sun muuta tervehenkistä siinä toivossa, että kipuileva vatsani rauhoittuisi. Smoothieni eivät enää näytä niin aamuliejulta tai Vantaanjoelta kuin ennen, mutta eivät ne vieläkään varsinaisia makunautintoja ole. Vatsa on kyllä rauhoittunut ja olo ollut muutenkin energisempi, joten pidän epämääräisiä sekoituksiani ihan menestyksenä.

Otimme Jarnon kanssa valokuvia viinimaahantuojalle ja rakensimme kuvauspäivän aikana yhteensä viidelle viinille oman visuaalisen maailman. Siinä on aika paljon tekemistä varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun päivänvaloa ei riitä kuin muutamaksi hassuksi tunniksi. Kun omasta tiimistä loppuu kädet kesken, täytyy värvätä apuvoimia. Onneksi ystäväpiiri on täynnä taitavia tyyppejä, tällä kertaa Arttu riensi apuun: juoksi ruokakaupoissa ja kokkasi, kantoi kukkakaupasta itsensä kokoisen kimpun, rakensi kanssamme stailauksia ja toimi tietysti käsimallina silloin kun kamera kävi. Arttu teki myös simpukat, jotka paitsi toteuttivat tärkeimmän tehtävänsä eli näyttivät hyvältä kuvissa, myös maistuivat kuvausten jälkeen! Olkoonkin että ne syötiin kylmänä, mutta sellaista se on viini- ja ruokakuvauksissa.

Kuvausassarit murjottivat pöydän alla, koska eivät saaneet avustaa juustojen asettelussa. Lohdutuspalkintona saivat kyllä molemmat oman simpukan.

Omia blogikuvia tulee stailattua melko vähän, ellei kyseessä ole jokin kampanjakuvaus, joka vaatii toisenlaista lähestymistapaa. Siksi rakastankin työpäiviä, kun kuvaamme muille ja saan häärätä kuvausrekvisiitan kanssa ihan sydämeni kyllyydestä: valita astioita, leikata kukkasia, säätää valoja, asetella esineitä ja hioa kokonaisuutta kunnes se toimii. Kun kaikki on valmista, varsinainen kuvaaminen ei yleensä kestä kauaa.

Pikaisia siirtymisiä projektista ja paikasta toiseen, välissä nopeita välipaloja ja todo-listan tuplatarkistuksia. Olen ylpeä tiimimme saumattomasta yhteistyöstä: toinen paistaa munakkaan, toinen vastaa sähköposteihin ja purkaa kuvia muistikortilta.

Toisena päivänä kävin kuvaamassa Essin uudistuneen High Care Boulevard -hoitolan. Kanerva tuli malliksi ja paikalla oli tietysti myös haltijakoira Nella, joka ei ollut pätkääkään kiinnostunut kuvausassaroinnista vaan nukkui kuvausten läpi hoitohuoneen nurkassa. Ehkä se johtui siitä, että näissä kuvauksissa ei ollut juustoa.

Jos tässä vaiheessa joku ihmettelee, että tekevätkö nämä tyypit aina töitä kavereidensa kanssa, niin vastaus on kyllä, aika usein ainakin, ja se on ihan mahtavaa. Monet työt päätyvät työpöydälle juurikin tuttujen ja ystävien kautta ja jos niihin tarvitaan malleja, assareita, stailaajia tai ihan mitä vaan, monesti ne löytyvät nopeiten omasta tuttavapiiristä, jossa moni tekee samoja hommia. Toki on myös toisenlaisia projekteja, joissa tulee työskenneltyä uusissa tiimeissä tai ihmisten kanssa, jotka ovat tuttuja vain työyhteyksistä. No, yleensä heistäkin on kolme kuukautta tai vuotta myöhemmin tullut kavereita. Kanervankin tapasin aikoinaan työn kautta, kun hän tuli valmentajaksi Helsinki Core Trainersille, jolle minä taas tein markkinointiin liittyviä hommia.

Kuvasimme viime viikolla myös Via Tribunalille. Jep, aika monet kuvaukset yhteen viikkoon, mutta minkäs teet – jos sataa kolme viikkoa putkeen, on pakko kuvata kerralla kaikki silloin kun sää on vihdoin suosiollinen. Käsimalliksi saapuneita kavereita vähän nauratti, kun heidän eteensä iskettiin heti aamukymmeneltä oluet ja kuumat pizzat. Niin, kaupungin kokenein käsimalli Arttu oli tietysti taas paikalla! Oletteko muuten huomanneet, että Arttu näyttää vähän näyttelijä Milo Ventimiglialta?


Mikko pukeutuneena miestenvaateliike Feren syysuutuuksiin. Kannattaa muuten ottaa Feren Instagram seurantaan, sillä myymälässä palvelee toisinaan kaksi mäyräkoira-assistenttia, jotka esiintyvät silloin tällöin rusetit kaulassa myös putiikin valokuvissa.

Piipahdimme Kämpissa Travel In Luxury -matkamessuilla. Matkailu on tietysti työmme kautta meille ajankohtainen aihe, mutta vähintään yhtä tärkeä syy visiittiin oli messuilla järjestetty muotinäytös: Peilisalin catwalkilla nimittäin käveli järisyttävän komea ystävämme Mikko Rasila. Bongasin näytöksestä Saimin yltä superkauniin Balmainin kelsitakin, joka taitaa maksaa enemmän kuin koko vaate- ja kenkäkaappini sisältö yhteensä, mutta aina saa haaveilla! No, onneksi seuraavat matkat kohdistuvat lämpimiin kolkkiin, joissa kelsitakilla ei tee yhtään mitään.

Lounaamme tai illallisemme on ollut viime viikkoina ihan liian usein Woltista tilattu ja kotiin kannettu poke bowl. Silloin kun on minuuttiaikataulu, ei oikein ehdi kokata. Kulhollinen lohta, avokadoa, riisiä ja merilevää pitää onneksi ihmisen käynnissä kiireen keskellä ja on lisäksi koukuttavan hyvää. Naurattaa, että olemme tilanneet tuon Eat Poken bowlin varmaan kolmekymmentä kertaa, mutta emme ole kertaakaan käyneet ravintolassa paikan päällä enkä itseasiassa edes tiedä missä se sijaitsee. Wolt-sukupolven ilmiöitä.

Tästä työviikosta tuleekin vähän toisennäköinen! Palataan siihen pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

KAUPUNGIN PARAS PIZZA

Eihän se varsinainen yllätys ollut, että Sofiankadulle avatusta Pizzeria Via Tribunalista tuli tämän kesän suosikki. Suomen ensimmäisen napolilaisen pizzerian taustavoimissa häärii tuttuja Son Of A Punchin poikia, keittiössä italialaisia kokkeja. Sisään voi vaan saapastella, sillä pöytävarauksia ei oteta vastaan – ja baarista voi tilata pöytää odottaessaan täydellisen Aperol Spritzin. Italialaiseen tyyliin koiria torkkuu vähän siellä sun täällä, usein myös pizzeriakoira Nella, joka Luca-isäntänsä ja muun Tribunalin väen kanssa pitää paikkaa pystyssä.

Rakastan paikan sisustusta, sen on suunnitellut ja toteuttanut Anni joka taikoo tiloja eloon taitavammin kuin kukaan tuntemani. On vaaleapunainen stucco-seinä, hehkulamppumerellä valaistu katto, vanha nahkasohva, raa’aksi jätettyä seinäpintaa, vintagevalaisimia, valokylttejä, kaunistakin kauniimpi laattalattia sekä tietysti Mika Kaurismäen vanhan elokuvan juliste: Helsinki Napoli All Night Long.

Mutta (anteeksi Anni) viis sisustuksesta, se PIZZA! En tarkalleen tiennyt ennen Via Tribunalia millaista napolilainen pizza on, koska en muistaakseni ole käynyt koskaan Napolissa – olen kierrellyt Italiaa niin nuorena, että pidätän oikeuden unohtaa osan paikoista, joihin niinä vuosina reppu selässä junaillessani eksyin. Sehän on koukuttavinta pizzaa, jota olen syönyt. Maukas ja pehmeä taikina (en erityisesti välitä rapeasta pohjasta). Kuumassa uunissa valuvaksi sulanut juusto. Rakkaudella ja arvatenkin italialaisella nirsoudella valitut raaka-aineet. Suosikkipizzassani ei ole lainkaan tomaattia, vaan tonnikalaa, sitruunaa, kapriksia ja tietysti mozzarellaa. En oikeastaan edes pidä kapriksista, silti tuossa pizzassa ne ovat tajuttoman hyviä. Joskus tekee mieli tomaattisempaa pizzaa, silloin tilaan Margheritan.

Olen oppinut, että napolaisen pizzan tunnistaa kolmesta asiasta. Pehmeä pohja ja paksut, kuohkeat reunat, kiitos taikinan joka saa kohota vähintään kaksikymmentä tuntia. Hyvät ja harkitut raaka-aineet, joissa laatu korvaa määrän. Tärkein on kolmas kohta: napolilainen pizza kypsyy 450-asteisessa uunissa, jossa se paistuu vaivaisen minuutin verran ennen päätymistään nälkäisten kaupunkilaisten pöytään. Sitäkään en tiennyt, että lyhyt paistoaika antaa pizzalle erilaisen maun, esimerkiksi tuoreyrtit voi ripotella pizzaan jo ennen uuniin sujahtamista toisin kuin pitkään paistuvan, rapsakamman roomalaisen pizzan päälle.

Oikeaoppista napolilaista pizzaa saa maailmasta kuulemma noin 600 paikasta, sitä varten myönnetään harvoille ja valituille sertifikaatti. Kuinka italialaista! Jos Via Tribunali saa sertifikaatin, siitä tulee Suomen ensimmäinen. Mutta minulle ihan sama onko sertifikaatti vai ei, olen jokatapauksessa kantis. Onneksi lähipiirissä on muitakin.

Kuvat ovat parin viikon takaa, kun päädyimme spontaanille sunnuntaipizzalle. Siitä on alkanut vaivihkaa tulla tapa. En pistä pahakseni, eivätkä pistä koiratkaan, joiden kanssa minulla on erityinen pizzan reunapaloja koskeva sopimus. Ne tietävät kyllä kenen jaloissa kannattaa odottaa, Jarnolta tai Mikolta on turha mitään reunapaloja odottaa.

Pizzeria Via Tribunali
Sofiankatu 4, Helsinki
Ma-to 11-22, pe 11-00
La 12-00, su 12-20

PHOTOS BY STELLA HARASEK