Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

MINISVIITTI MIRAMARISSA

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Hotellista otetusta kuvasarjasta löytyy vastauksia seuraaviin päivänpolttaviin kysymyksiin: millainen on Mikon pyhäkoulupoikailme, miten autuaalta näyttää tuberkuloosipotilas saatuaan mantelikakkua ja aamuannostuksensa amerikkalaisia flunssalääkkeitä ja mitä tapahtuu, kun Kung Fu Fighting soi tarpeeksi monta kertaa.

Olisimme mieluummin napanneet seuraavalle parille päivälle ihanan pikkuhotellin rannalta, mutta valitsimme Ciqala Luxury Suitesin, koska vaihtoehdot olivat varausvaiheessa vähissä ja se oli niistä paras. Olimme liikkeellä viime tingassa keskellä kuuminta matkailukautta – kiitos siitäkin kuuluu kirotulle laukkuvarkaalle, joka vei pankkikorttien lisäksi monta arvokasta päivää matkavalmisteluista. Kun momondon hotellihaun kautta löytyi yhden huoneen minisviitille hyvä hinta ja näin tekstin “rooftop pool” en enää miettinyt enempää, vaan tein varauksen.

Huoneistohotelli sijaitsee Miramarissa, kävelymatkan päässä kaupungin yöelämän vilkkaimmista kaduista, Santurcen putiikeista ja taidemuseoista ja Condadon laguunista. Ehkei ihanteellisin paikka tuberkuloosipotilaalle, mutta loistovalinta matkailijoille, jotka saapuvat San Juaniin juhlimaan ja nauttimaan karibialaisen kaupunkielämän humusta. Ei se lähin hiekkarantakaan ole kaukana, kuten ei oikeastaan mikään San Juanissa, joka on yllättävän kompakti paikka Puerto Ricon pääkaupungiksi.

Hotellissa parasta on enimmäkseen tyhjillään seisova kattoterassi, jossa on joka suuntaan aukeavien maisemien lisäksi pikkuinen uima-allas ja baari, joka on muun terassin lailla tyhjä. Käymme testaamassa terassia heti ensimmäisenä päivänä, kun odottelemme huoneen valmistuvan. Olemme silläkin kerralla ainoat asiakkaat. Jarno ja Mikko loikkaavat altaaseen. Baarimikko avaa itselleen pullon olutta.

Naapurissa on huoltoasema, se jonka terassilla alamme heti hengata – paikallisilla on siellä kemut ilmeisesti joka ilta. Sen vieressä seisovasta perulaisesta ruokarekasta saa cevichea, limellä kypsennettyä kalaa, joka on kaikessa hapokkaassa raikkaudessaan yksi parhaista asioista, joita tällä saarella voi syödä.

Hotelli on sekoillut huoneiden kanssa ja saamme ensimmäiseksi yöksi käyttöömme minisviitin sijaan lukaalin, jossa on kolme makuuhuonetta, valtava olohuone ja keittiö, kuusimetrinen parveke ja naurettavan monta kylpyhuonetta. Siitä ei tule otettua yhtään kuvaa, koska olen aivan liian kipeä nostaakseni painavan kameran olalleni (ja sen käveleminen läpi vaatisi sekin liikaa voimia).

Sinä iltana jään luukkumme master bedroomiin nukkumaan flunssaa pois kun Mikko ja Jarno painelevat San Juanin yöhön. En jaksa avata televisiota tai kirjaa, laitan vaan kuvat latautumaan kamerasta koneelle, heittäydyn sängylle odottamaan ja alan henkisesti valmistautua nukkumaan menemiseen. Kipeänä on tärkeää levätä – ja kerrankin saan nukkua niin paljon kuin huvittaa. Kolme tuntia myöhemmin olen katsonut YouTubesta kymmeniä eläinvideota, painellut sata kertaa sivunpäivitysnappia Instagramissa jossa ei tapahtu yhtään mitään (koska Suomessa on aamuyö) ja niistänyt roskakorin täyteen nenäliinoja.

Kun matkaseurueeni palaa retkeltään, molemmat miehet rojahtavat valtamerialuksen kokoiseen potilassänkyyni ja kertovat kuinka Jarno kävi tutustumassa paikallisiin poliiseihin ja yritti valjastaa heidät valokuvausprojekteihinsa siinä suuremmin onnistumatta. Ei saatu pidätyskuvaa (“No, sir”) eikä varsinkaan halauskuvaa (“Absolutely no”).

Seuraavana päivänä sviittiseikkailu on ohi, pakkaamme reput ja teemme suuren muuton kerrosta alempana sijaitsevaan huoneeseen, jonka olimme alunperin varanneet. Se ei ole viimeinen yö, jonka vietämme tällä matkalla kolmisin samojen seinien sisällä – onneksi meillä on kokemusta kämppiselämästä.

Huone on pieni, muttei yhtään hullumpi. Kylpyhuoneessa on poreallas, johon varmasti pulahtaisin myöhemmin Medalla-minitölkin kanssa, jos en korisi henkitoreissani metrin päässä sijaitsevassa sängyssä. Mikko ja Jarno käyvät taas alakerran bensiksellä ja tuovat tullessaan muoviin pakattua amarettokuivakakkua. Huuhtelen kakun alas Theraflu-flunssajuomallani, jota varten Jarno on lämmittänyt vettä huoneesta löytyvässä minikeittiössä. Minusta pidetään huolta.

Syömme aamupalaa hotellin toiseksi ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa silminkantamattomiin jatkuvan kaupunkimaiseman äärellä. Munakokkelilla täytettyä tortillaa, paprikamunakasta, pannukakkuja pähkinöillä ja banaanilla. Eniten kiinnostaa kahvi, jota voi kaataa termoksesta ja viedä kattoterassille. Pienet ilot ovat usein ne suurimmat.

Päivä kuluu vaeltaen Santurcen kaduilla. Katselemme värikkäitä taloja, käymme hedelmämarketissa. Mikko ja Jarno vievät minut pinkkiin baariin, jonka ovat löytäneet edellisenä yönä. Paikka on pinkkeine seinineen ja kuluneine biljardipöytineen täydellinen pörröistä mustaa kissaa myöten. Kattoterassillakin käydään iltapäiväuinnilla, jälleen ainoina asiakkaina. Toinen baarimikko on tosin ilmaantunut töihin, terassilla taidetaan valmistautua iltaan.

Uusi karibialainen vuorokaudenrytmimme on alkanut muodostua ja se noudattaa melko tarkalleen luonnon liikkeitä: aurinko laskee iltaisin kuuden maissa, seitsemään mennessä on säkkipimeää. Viimeistään yhdeksältä alkaa väsyttää niin, etteivät silmät pysy auki. Aamulla herää ilman herätyskelloa viimeistään kahdeksalta kun aurinko on kivunnut korkealle – tai jos on Mikko Rasila, huomattavasti aikaisemmin.

Kun muut nukahtavat illalla, minä avaan läppärin ja kirjoitan aamuviiteen. Ei fiksuinta mitä olen flunssaisena tehnyt, mutta minkäs sille mahtaa – dedikset eivät ole kovin kiinnostuneita siitä onko niihin sitoutunut kirjoittaja esimerkiksi Karibialla ja/tai tekemässä kuolemaa tuberkuloosiin. Onneksi on reseptivapaat jenkkilääkkeet, jotka kieltämättä kohentavat oloa epäilyttävän tehokkaasti. Naputan tekstiä sängyssä nukkuvan miehen vieressä, hän on sitä sorttia, jonka unta ei häiritse mikään. Hän on oikeastaan enemmän sitä sorttia, jonka nukkuminen saattaa häiritä valvovaa osapuolta, sillä hänellä on tapana kietoa nukkuessaan kaikki pitkät raajansa ympärilleni tiukasti kuin mustekala. Irrottelen lempeästi lonkeroita kun ne laskeutuvat läppärin päälle ja kuuntelen kuulokkeilla kannustusmusiikkia (eli sitä yhtä ja samaa räppikappaletta, joka onnistuu aina nostattamaan tunnelmaa).

Pienessä huoneessa kahden sikeästi nukkuvan kanssa on tukalan kuumaa enkä uskalla laittaa ilmastointia päälle siinä pelossa, että kylmä ilma koituu lopullisesti kohtalokseni. Hivuttaudun sängyn reunaan mahdollisimman kauas lonkeroista (anteeksi, rakas), potkin peittona toimivan lakanan päältäni ja raotan ikkunaa sängyn yläpuolella. Kadulta kantautunut älämölö voimistuu – bensisbileet jatkuvat yhä terassilla, joka sijaitsee suoraan ikkunamme alla kolme kerrosta alempana.

Kun vihdoin pääsen puoli kuuden maissa nukkumaan, terassiseurueen tunnelma on yltynyt kovaääniseen espanjankieliseen yhteislauluun. Jatkot ovat ohi seitsemän maissa, ehkä varttia ennen kuin Mikko herää virkeänä ja kajauttaa HUOMENTA.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

URBAANIMPI SAN JUAN

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Siirrymme San Juanissa uusille kulmille, Miramariin. Se on vähän sivussa vilkkaammilta turistialueilta, rauhallinen paikka, jossa asuu ja työskentelee paljon paikallisia. Skaala on laaja: kauneimmilla espanjalaistyylisillä taloilla on vehreät patiot ja puutarhat, ränsistyneimmissä rakennuksissa on hädin tuskin seinät pystyssä ja katto on plussaa. Helteessä haalistuneiden pastellisävyisten kortteleiden ja graffiteilla koristeltujen kivimuurien keskellä kohoaa muutamia suuria harmaita toimistotaloja, jottei unohtuisi, että ollaan kaikesta karibialaisesta letkeydestä huolimatta Amerikan hallinnon alla.

Miramar kuuluu Santurceen, San Juanin tiheimmin asuttuun kaupunginosaan, jossa on rantojen sijaan pääosassa urbaanimpi kaupunkimaisema: on taidemuseoita ja gallerioita, kahviloita ja pikkuputiikkeja, katuruokakojuja ja tatuointipaikkoja. Myös monet kaupungin kiintoisimmista baareista ja ravintoloista sijaitsevat täällä. Yöelämä on omaa luokkaansa, siitä lisää myöhemmin.

Vaikka kivoja kahviloita on siellä sun täällä, on pakko rakastaa paikallista bensiskulttuuria, jossa huoltoasema on samalla kauppa, kiska, baari ja yleinen kokoontumispaikka. Räppi soi ihan täysillä, kaljat on pistetty jäihin kylmäaltaisiin. Joidenkin bensisten edessä on terassi, toisten ei. Kummin päin tahansa paikalliset parveilevat huoltoaseman edessä, tilaavat siihen pizzaa tai ostavat viereisestä ruokarekasta purtavaa. Bensismyyjät ovat pääasiassa tatuoituja miehiä, jotka notkuvat tiskin takana tupakka suussa ja tulevat ulos huutelemaan tuttavilleen, jos asiakkaita ei ole.

Koska olemme sopeutumiskykyisiä matkustajia (ja rakastamme bensishengailua), otamme heti uuden hotellimme, Ciqala Luxury Suitesin vieressä sijaitsevan huoltoaseman omaksemme. Olemme jo oppineet, että paikallista Medalla-oluttta myydään täydellisissä pikkutölkeissä ja Medallan seuraksi sopivat Doritos-nachot, joissa on cheddaria ja ihan takuulla jotain huumetta. Ei tarvitse kuin hakea olut ja istua muiden sekaan bensiksen eteen.

Löydämme bensikseltä myös uudet pikasafkasuosikit. Pikkunälkään: yksittäispakatut kuivakakkupalaset ovat etiketin mukaan “artificially and naturally flavoured” – tämä jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Paras maku on ehdottomasti ihanasti esanssinen amaretto, jota harmi kyllä ei myydä ihan joka paikassa – onneksi meidän lähibensiksellä on notkuva hylly. Isompaan nälkään: perulaisen ruokarekan vain vähän vetinen ceviche (huonoimmillaankin lempiherkkuani) ja friteerattu kala. Olemmehan uppopaistetun ruoan luvatussa maassa, joten kokeilemme myös uppopaistettua keittobanaania. Ei jatkoon.

Rakastan paikan värikästä arkkitehtuuria ja katutaidetta! Vaaleanpunaisen, violetin, mintunvihreän ja sinisen sävyt välkehtivät kaikkialla. Suurin osa väreistä ovat pastellisia ja pehmeitä, mutta siellä sun täällä seisoo kirkuvan pinkki talo, joka loistaa kilpaa puiden kukkien kanssa. Myös neonvihreä näyttää olevan pätevä tapa erottua naapureista.

Hedelmäautonkin pitää välillä pysähtyä tankille.

Tautipäivitys: juuri ennen matkaa alkanut flunssani on edennyt hurmaavaan tuberkuloosi-vaiheeseen, jossa niistän räkää litran kerrallaan ja puheen sijaan suusta tulee pelkkää yskää. Mikko ja Jarno ovat eristäneet minut tartuntatautiosastolle: en saa juoda samoista pulloista vettä, vaan minua varten on oma sars-muovikuppi, johon juomani kaadetaan. Saan myös oman dippikupin friteeratulle kalalle, mikä on ehkä tuberkuloosini ainoa hyvä puoli.

Kuvan pinkki talo on myynnissä, kuten kovin moni muukin näillä kulmilla. Ylemmässä kuvassa viereisen talon pihaporttia lukitseva rouva omistaa sen ja koitti kaupata sitä meille. Oli ostanut sen aikoinaan veljelleen, joka olikin lähtenyt matkalle New Yorkiin ja jäänyt sille tielle. 150 000 dollarilla kuulemma irtoaisi. Tykkäsin vaaleanpunaisesta värityksestä, ruostuneesta aidasta ja talon seinustalla kasvavista kaktuksista, mutta jäi kuitenkin talokaupat tällä kertaa tekemättä.

Taidenäyttelyroudaus? He pysähtyivät kesken kantamisensa esittelemään töitä, kun näkivät kamerani.

Calle Loizalla on pieni katukirjasto, joka on auki ja ilmainen kaikille.

Vahtikoira haukkui meille vartiopaikaltaan – eli kattoterassilta. Otin kuvan ja sain pahaa silmää.

Ränsistyneiden kortteleiden ja pienten puutarhojen keskellä on kiiltävä rakennus, jonka 24h-kyltti erottuu kilometrin päähän. Apteekit ovat Puerto Ricossa aivan mahtavia, vuorokauden ympäri palvelevia automarketin kokoisia komplekseja, joissa myydään lääkkeiden lisäksi vaippoja, hiusvärejä, kaljaa ja karkkia. Nurkasta löytyy valokuvakehittämö ja kahvikone – siitä saa kuvia odotellessa kitkerän cappuccinon, jolla ei ole paljoakaan tekemistä kahvin kanssa. (Testasimme, ei jatkoon.) Käymme ostamassa reseptivapaita flunssalääkkeitä ja kookosvettä, koska olisi vaan väärin huuhdella lääkkeet alas Medallalla. Ei apteekkikuvia, pahoittelen. Nämä vanhat rakennukset – kuten allaolevan kuva pinkki baari, josta kerron pian lisää – ovat paljon inspiroivampia kuvauskohteita.

Voidaanko perustaa Helsinkiin samanlainen katukirjasto?

Tyytyväisinä täällä, tuberkuloosista huolimatta. Onnellisina helteestä, tuntuu niin huojentavalta kiskoa aamuisin päälle pelkät shortsit. Johtuukohan ilmastosta, että ihmiset täällä ovat hyväntuulisia ja ystävällisiä? Minä ainakin olisin, jos saisin asua paikassa, jossa palmut huojuvat ja aurinko paistaa läpi vuoden.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.