Minne matkustamme seuraavaksi?

Huh, viime keväänä alkanut seikkailuvuosi senkun jatkuu! Loppuvuoden ja vuodenvaihteen matkasuunnitelmat alkavat olla selvillä, joten mitäpä niitä pihtaamaan. Seuraa siis lyhyt lista seuraavien kuukausien kohteistamme, joista ensimmäinen starttaa itseasiassa jo ihan pian.

Seuraava yhteistyössä momondon kanssa toteuttamamme reissu alkaa reilun viikon päästä, kun suuntaamme kohti Australiaa – tiedossa pisimmät lentomatkat hetkeen, huh. Teistä monet tietävätkin, että vietin lapsuuteni Ausseissa ja tämä on siksi tavallista tärkeämpi matka, sillä en ole käynyt siellä kertaakaan lapsuusvuosieni jälkeen. Haluan käydä tervehtimässä vanhoja perheystäviämme ja isäni hautaa – en ole koskaan nähnyt sitä, sillä hän kuoli sen jälkeen kun matkustimme Lappiin lomalle ja unohduimme sille tielle. Ehkä pitäisi käydä veneilemässä vanhojen perinteiden kunniaksi. Mietin vielä pitäisikö vierailla myös Suomesta Australiaan muuttaneen sisarpuoleni luona: emme ole nimittäin koskaan tavanneet, vaikka asuimme aikoinaan monen vuoden ajan vain parinsadan kilometrin päässä toisistamme.

Lennämme vanhaan kotikaupunkiini Melbourneen ja olemme buukanneet majoitukset ensimmäisille öille, mutta minne tie vie sen jälkeen, emme vielä ole päättäneet. Olemme varanneet auton, mutta mietimme vielä vietämmekö reilun kahden viikon matkan Melbournen lähiympäristössä vai lähdemmekö sieltä pois ja jos, niin kuinka kauas tuossa ajassa kannattaa kaahata. Australiassa etäisyydet ovat valtavat, joten kaikkialle ei yksinkertaisesti ehdi. En osaa edes päättää haluaisinko käydä tutuissa paikoissa, kuten Wilsons Promissa, johon liittyy paljon muistoja, vai keskittyisimmekö kokonaan uusiin paikkoihin, jotka jäivät lapsuusvuosina näkemättä. Tai joita en enää kunnolla muista, vaikka olisin ne nähnytkin – en ole esimerkiksi ihan varma ajoimmeko koskaan Great Ocean Roadin läpi vai olenko nähnyt siitä vain elokuvan tai unen. Vuosistani Australiassa on niin pitkä aika, että kaikki on ehtinyt sen jälkeen muuttua, joten otamme kaikki mahdolliset vinkit suurella kiitollisuudella vastaan. Jos olet matkustellut Australian eteläisissä ja itäisissä osissa, saa jakaa: missä kannattaa käydä, mitä kannattaa tehdä ja mitä ehdottomasti ei saa missata? Mitkä ovat kiinnostavimmat ja ihanimmat ajoreitit, kansallispuistot, majapaikat ja rannat, entä ravintolat, museot, hotellit ja galleriat?

Kun tulemme takaisin Australiasta, ehdin juuri purkaa matkalaukkuni ja pakata sen uudestaan, sillä lähden marraskuun puolivälissä ystäväni kanssa Balille, siis samaan paikkaan, jossa vastaanotimme joulukuun myös viime vuonna. Ihanaa. Reissu toki edellyttää, että saarella sijaitseva tulivuori, joka on osoittanut poikkeuksellisen paljon elonmerkkejä viime viikkoina, ei räjähdä eikä tuhkapilvi pysäytä lentoliikennettä! Tulivuoritutkija on samaan aikaan täpinöissään ja hiukan huolestunut, mutta toivotaan parasta. Emme vietä koko matkaa kaksin, sillä perässämme lentää lisää lempi-ihmisiä. Tälläkin matkalla tulee tehtyä töitä, mutta tarkoitus on myös ottaa iisisti ja lomailla. Alustavia suunnitelmia on laadittu, kuten: etsi ihana talo läheltä rantaa, syö joka päivä tuoreita ananaksia, välttele purkautuvia tulivuoria (tai älä ainakaan mene liian lähelle). En malta odottaa, tästä tulee varmasti rento ja ihana reissu!

Jos joku muuten nyt ihmettelee miksi ihmeessä en jää Australiaan ja matkusta suoraan sieltä Balille, joka on siellä ihan samassa kolkassa maapalloa, se johtuu siitä etten pysty olemaan ihan kuutta viikkoa putkeen poissa Suomesta – täytyy käydä hoitamassa muutamat kuvaukset, purkaa matkalaukusta Australiassa tarvitut työkamat, pakata sinne ne joita tarvitaan Indonesiassa ja tietysti halailla yhtä mäyräkoiraa, jota on varmasti ehtinyt tulla jo ikävä.

Näiden reissujen ei myöskään pitänyt osua näin lähelle toisiaan: olimme alunperin lähdössä Australiaan jo lokakuun alussa, mutta matka-aikataulut menivät vähän uusiksi, kun lentoyhtiö meni konkurssiin ja alkuperäiset lennot peruttiin. Minkäs sille mahtaa, onneksi yrittäjän työ mahdollistaa joustavuuden matkapäivien kanssa. Ja onneksi olimme niin viisaita, että ostimme lennot firman luottokortilla, jonka ansiosta saamme todennäköisesti lennoista rahamme takaisin.

Joulun vietämme kotona, mutta seuraava reissu odottaa heti vuodenvaihteen jälkeen tammikuun alussa, kun momondo-lähettilyys jatkuu Meksikon reissun muodossa! Olisi tehnyt  mieli laittaa tuohon sata huutomerkkiä, mutta tyydyn nyt yhteen. Meksiko on nimittäin meidän molempien pitkäaikainen haave, Jarno on siellä pyörähtänyt pikaisesti mutta minä en kertaakaan. Lennämme Puerto Vallartaan, jonne löysimme momondon kautta superhyvät suorat lennot – sen enempää emme vielä itsekään tiedä. Inspiraatiokansiooni on tähän mennessä kertynyt kuvia pääasiassa vaaleanpunaisista hiekkarannoista ja meksikolaisesta ruoasta, mutta onhan tässä onneksi vielä aikaa miettiä mitä kaikkea muuta teemme matkan aikana. Kaikenlaiset Meksiko-vinkit kiinnostavat siis kovasti, joten antakaa tulla, jos niitä löytyy hihasta! Kiinnostaa paikallinen taide ja kulttuuri, kauniit luontokohteet hiljaisista rannoista vuoriin, tunnelmalliset hotellit ja tietysti se ruoka. Meksikolainen ruoka on vaan parasta.

Huh! Loppuvuoden tahti tulee siis olemaan melkoinen, mutta nyt mennään kun kerran voidaan – työ mahdollistaa ja elämäntilanne sallii. Kaikista reissuista on tietysti luvassa blogiin tarinoita ja kuvia, saa ja kannattaa siis kertoa jos teillä on toiveita tulevien juttujen suhteen. Vielä kun ehtisi ennen näitä seuraavia seikkailuja purkaa arkistoista edellisten reissujen julkaisemattomat muistiinpanot ja kuvat! Matka-asiaa siis tiedossa varmasti jo ennen Australiaa – palataan aiheeseen pian.

PHOTOS FROM VIEQUES, PUERTO RICO BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Hix House Escapism

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Iltapäiväauringon paahteessa automme kurvaa pienelle sivutielle. Raskaasti hörähtelevät hevosvoimat kuljettavat jeeppimme vaivatta läpi kuoppien ja kumpujen. On kuuma, mutta ilma virtaa avonaisista ikkunoista. Kahden pitkähiuksisen etupenkkiläisen hiukset liehuvat läpivedossa niin, että näkökenttä välillä katoaa. Tie edellisestä majapaikastamme on lyhyt, mutta tuntuu matkalta toiseen ulottuvuuteen.

Saavumme koruttoman vastaanottorakennuksen eteen. Se on harmaa, linjakas betonirakennelma. Tiskillä vanhempi rouva ottaa seurueemme vastaan. Hän puhuu rauhallisesti, toivottaa meidät tervetulleeksi hieman erilaiselle hotellikokemukselle. Jälkeenpäin mietin, että hän taisi olla ainoa ihminen, jonka näimme koko visiittimme aikana. Kaikki huoneet olivat tiettävästi buukattu täyteen, joten oli joko erikoista sattumaa ettemme nähneet ketään muuta, tai osa Hix Island Housen taikaa.

Tiskivirkailija ohjaa meidät huoneisiimme, jotka ovat vierekkäin ja toistensa peilikuvat. Kun raskaat, metalliset säleikköovet avataan, en ole enää varma mihin olen saapunut. Betoninharmaa tila on samaan aikaan tyhjä ja viimeistä piirtoa myöten täydellinen. Suuret saumattomat elementit, kuten ruokapöytä, keittiötaso ja sängynpääty ovat huoneen ainoat kiinteät osat. Huoneen toisessa päädyssä on koko seinän kokoinen, tehdasmainen nosto-ovi, jonka rouva vinssaa ylös ylpeyttä huokuen – tämä on selvästi tärkeä hetki. Näköala avautuu pation yli kauas viidakkoon. Horisontissa aurinko kelluu kuin kruununjalokivi sädehtien suoraan huoneeseemme. Näkymän kauneus tyhjentää pään. Vierailun ensimmäiset tunnit kuluvat täydellisessä hiljaisuudessa, jonka ainoastaan kameran suljinääni rikkoo.

Olen suuri LOST-fani ja tämä paikka vie täysin televisiosarjan tunnelmiin. Kolossaalisia betonibunkkereita, villihevosia niityllä ja tunne siitä, että olemme paikan ainoat ihmiset. Hixissä on jotain maagista. Se vieraannuttaa hyvällä tavalla ulkomaailmasta. Huoneessamme ei ole nettiyhteyttä, joten niinkin arkinen asia kuin kännykän näpräys unohtui täysin. Paikka saa keskittymään ympäröivään luontoon, sen tuoksuihin, väriin ja ääniin.

 

Arkkitehti John Hix on suunnitellut luomuksensa täysin luonnon ehdoilla. Rakennukset käyttävät aurinkoenergiaa ja sadevesi kerätään talteen suihkuvedeksi, jonka jälkeen se suodatetaan ja kierrätetään kastevedeksi alueen kasveille. Vieques on muun Karibian lailla hurrikaanivyöhykkeellä, joten kaikki Hix Island Housen rakennukset on suunniteltu kestämään koviakin myrskyjä. Pienetkin yksityiskohdat on otettu huomioon. Hotellin huoneissa ja asunnoissa ei ole lainkaan ilmastointilaitteita eikä niitä tarvitakaan, sillä viilentävät tuulet ohjautuvat suoraan sisään. Tuulet myös estävät hyttysten hakeutumisen rakennuksiin, koska ne etsivät seisovaa ilmaa. Hixin silmää yksityiskohdille ja käytännöllisyydelle ei voi kuin ihailla.

Päivät tuntuvat kulkevan hitaammin kuin normaalisti. Vuorokauden rytmimme alkavat noudattaa vallitsevan valon aikataulua. Aamuauringon säteiden tulviessa huoneeseemme mekin olemme jo valmiina uuteen päivään. Aamupalatarvikkeet on tuotu edellisen päivän aikana huoneeseemme: kahvipapuja, tuoretta leipää ja päivän hedelmiä. Aamun soundtrack koostuu linnunlauluista ja kahvikoneen surinasta. Aamiainen nautitaan joka päivä patiomme betonitasolla ihaillen auringonnousua. Alapuolellamme saattoi olla aterioimassa samanaikaisesti kokonainen villaheppaperhe. Taianomaista.

Pitkäksi venähtäneen aamupalan jälkeen vaellamme tavanomaisesti poolille. Somenikkikset voi samalla hoitaa pois alta vastaanottorakennuksessa, jossa on alueen ainoa toimiva nettiyhteys. Olen parkkiintunut uima-allasintoilija ja hotellien altaat ovat korkealla prioriteettlilistalla. Hix Island House on jo todistanut olevansa täysin uniikki ja epätodellinen paikka eikä hotellin uima-allaskaan ole poikkeus: se on voittanut jopa äänestyksen Viequesin parhaasta uima-altaasta. Altaan pumppu toimii aurinkoenergialla, joka kuulostaa modernilta, mutta on vuosisatoja vanhaa tekniikkaa – ja nykyisiä paljon ekologisempi tapa pitää allasvesi puhtaana. Vesi on ionisoitu ja kemikaalit ovat sen ansiosta minimissä, joten uinnin jälkeen iho ei tunnu kuivalta eikä silmiä kirvele. Jälleen pieni, mutta tärkeä yksityiskohta, joka osoittaa Hixin olevan ihan omassa luokassaan.

Hix Island House vie hotelligamen ihan uudelle tasolle. Se on jotain aivan muuta kuin muut. Silti on vaikeaa olla vertaamatta menneitä ja tulevia hotellikokemuksia Hixiin. Tuntuu, että vaivun vieläkin vähän transsiin palatessani näihin kuviin ja tunnelmiin. Voisin puhua tunteja ja käyttää tuhansia ylistyssanoja kuvaillessani tätä paikkaa, mutta en silti saisi vangittua kokemuksen ydintä sanoiksi. Se täytyy kokea itse.

Puerto Ricoon pääsee matkustamaan tällä hetkellä hämmentävän halvalla, meidänkin lippumme maksoivat alle neljäsataa. Lentoja voi hakea helposti momondon kautta. Vieques on muutenkin täydellinen lomanviettopaikka, mutta jos haluaa täysin irtaantua arjesta ja maistaa palan paratiisia, suosittelen astumaan Hixin maailmaan.

PHOTOGRAPHY BY JARNO JUSSILA & STELLA HARASEK

La Finca, Vieques

⊕ VIEQUES, PUERTO RICO

Pimeä tulee Karibialla aikaisin. Aurinko alkaa vaipua horisontin taakse jo kuuden aikaan, kun lauttamme lähtee Fajardosta kohti Viequesin saarta. Tunnin mittaista matkaa kanssamme tekevät saarella asuvat paikalliset, mukanaan Puerto Ricossa tehdyt ostokset, sillä on paljon asioita, joita Viequesista ei saa. Joku on pakannut mukaansa eläviä kanoja, toisella on ilmastointilaite.

Lautta kolahtaa satamalaiturin kumisuojiin ja kolmipäinen ryhmämme reppuineen ja kameroineen lastautuu ulos muiden mukana. Paikallisten lisäksi pienessä lauttaterminaalissa tungeksii kourallinen turisteja aasialaisista amerikkalaisiin. Kadulla terminaalin edessä on kova kilpailu kimppatakseista, mutta kaikki tuntuvat saavan kyydin. Mekin, vaikka seisomme vain paikoillamme ja siemailemme lähipubista hakemiani tervetuloa paratiisisaarelle -kaljojamme. (Mikään syy ei ole liian vähäpätöinen tai väkinäinen oluen korkkaamiselle.) Siitä samasta kuppilasta ostamme viikon päästä myös heihei paratiisisaari -kaljamme.

“Necesitas taksi?”
“Si”
“Adónde?”
“La Finca, cuánto cuesta?”
“15 dollars de los 3 personajes”
“Bueno! Vamos!”

Käytän heti koko espanjankielen sanavarastoni ja änkeämme sataman viimeisenä ryhmänä tyhjän Chevyn takatilaan. Näillä teillä huonot iskunvaimentimet saattavat lennättää ilmoille matkustajien lisäksi muutaman ärräpään. Ajomatka pimeän saaren läpi majapaikkaamme muistuttaa taksireivejä, jossa kalja roiskuu ympäriinsä auton pomppiessa epätempossa lyhtypylväiden luoman strobovalojen tahtiin. Tätä kaikkea säestää konepellin löystyneiden tuuletinritilöiden pansonicmainen kolina ja kilkatus, sekin epäsynkassa.

Matka määränpäähämme La Fincaan ei ole pitkä, sillä saari on kokonaisuudessaan ihastuttavan kompakti. Luikerreltuamme kapeiden viidakkoteiden läpi kohti saaren keskiosaa olemme perillä. Maksamme kuskille ja koitamme salaa kuivatella oluttahroja auton jalkatiloista, kun keskeltä pimeyttä kajahtaa periamerikkalaisen lämmin tervetuloa-toivotus. Vastassamme on Scott, toinen hotellia ylläpitävästä parivaljakosta, sekä hotellikoira Ziggy, jolta on oman tervetuliaisserenadinsa takia katketa kitarisat.

Scott on mukava ja kohtelias herrasmies, kotoisin Philadelphiasta. Hän perehdyttää meidät talon tapoihin, joita ei ole kuin kolme: 1, don’t feed the wild animals. 2, silent time starts at ten. 3, remember to enjoy your stay at La Finca!

Teemme kierroksen päätalossa, jonka yläkerrassa huoneemme sijaitsee. Alakerrassa ei ole vastaanottotiskiä, vaan yksi avoin tila, josta löytyy aula, yhteinen avokeittiö ja suuri terassi, jotka jatkuu jokaisen kulman taakse. Luonto on vahvasti läsnä olipa sisällä tai ulkona, sillä oviaukot ovat suuret ja kaikki ikkunat koko ajan auki – ne suljetaan kuulemma vain hurrikaanin osuessa kohdalle. Koko talon kiertävällä terassilla on keinuja, riippumattoja, pöytiä ja penkkejä. Maisema merelle on upea ja siitä tuleekin välittömästi seurueemme olohuone. Päätalon lisäksi tilalta löytyy useita sivurakennuksia, yksityisasumuksia vieraille, jotka haluavat olla omassa rauhassaan ja saattavat viettää saarella pidempiä aikoja.

Aamukahvilla tapaamme Scottin kumppanin, Billin, joka kertoo meille enemmän tilan historiasta, kuinka he ovat aikoinaan ajautuneet töihin La Fincaan ja siitä mitä itse ajattelevat paikasta. Heidän tarinansa on moderni klassikko, kaksi toimistotyöläistä saivat tarpeekseen korporaatiomaailmasta ja tekivät täyskäännöksen. Työ La Fincassa oli heille unelmien täyttymys, sillä he olivat aiemmilla työkomennuksillaan rakastuneet Viequesiin ja toivoneet salaa saavansa syyn jäädä pysyvästi saarelle.

 

La Fincaa on vaikea kutsua hotelliksi, mutta ei se ole myöskään hostelli tai resort, vaan täysin omanlaisensa majatalo, jossa Scott ja Bill toivovat vieraiden olevan kuin kotonaan – a home away from home. He kertovat iloitsevansa siitä, että lähes kaikki paikassa yöpyneet ovat aistineet La Fincan vieraanvaraisen tunnelman, ja monet vieraista palaavat takaisin. Heitäkin on, jotka tulevat joka vuosi.

La Fincan rentoon ja välittömään tunnelmaan minäkin tykästyn. Pidän siitä, että päätalon huoneet ovat melko riisuttuja, niistä löytyy vain tuulettimet, sängyt ja yöpöydät. Matkalaukuille on avohylly, postikorttien kirjoittamista varten pöytä ja tuoli. Tietynlainen askeettisuus sopii minulle. Hotellihuone edustaa minulle vain paikkaa, jossa nukun ja saan yksityisyyttä silloin kun sitä kaipaan. En halua matkustaa maailman kolkkiin vain sulkeutuakseni huoneeseen mukavuuksien keskelle. La Fincassa ei edes voisi tilata huonepalvelua, sillä ruoat tehdään itse ja kahvia saa, kun menee keittiöön ja keittää. Muilta paikallaolijoilta voi toki kohteliaasti kysyä, että juovatko hekin.

Saapuessamme Scott on näyttänyt keittöstä kaapinnurkan, josta käytetään nimitystä corner of love: sinne vieraat jättävät lähtiessään ylijääneet ruokatarvikkeensa. Se pelastaa meidät ensimmäisenä iltanamme, sillä emme kaikelta tervetuliaiskaljan latkimiselta ja reivibussin aiheuttamilta rytmihäiriöiltä ole hoksanneet käydä kaupassa. Rakkauden nurkan raaka-aineilla kokkaamme aterian, jota joku amerikkalainen vieras käykin kommentoimassa: smells so delicious, are you professional chefs?! Riisiä ja tölkkilihaa – jep.

La Fincan sähkö toimii pääsääntöisesti aurinkoenergialla. Varageneraattori on toki olemassa pilvisempiä päiviä varten, mutta niitä on kaikkien onneksi vain harvoin. Vettä pyydetään käyttämään säästellen. Kaikesta näkyy muutenkin, että ekologisuus on La Fincalle tärkeää. Saarella tunnutaan ymmärtävän, että heillä on ainutlaatuinen luonto eikä sitä haluta turmella, vaan elää osana sitä. La Fincan suihkut on rakennettu ulkotilaan, aina yhtä miellyttävää peseytyä tähtitaivaan alla. Iltapäivän suihkuja tosin suositellaan, sillä silloin on tarjolla eniten lämmintä vettä. Vastikään rakennettu uima-allas on La Fincan uusin ylpeydenaihe ja siitä tuleekin yksi matkan lempialtaistani. Tarpeeksi syvä, laaja valikoima virikkeitä (lue: lapsille tarkoitetut uimalelut) eikä turhia sääntöjä.

Viimeisenä päivänä pakkaamme kamat ja juttelemme vielä pitkän hetken Scottin ja Billin kanssa. Hienoja miehiä, pidän eritoten heidän avarakatseisuudestaan. Luovutamme jo huoneemme, mutta saamme jäädä vielä viettämään iltapäivää poolille odotellessamme, että seuraavan hotellimme Hix Island Housen check-in alkaa. Selviää, että Bill on tullut alunperin Viequesiin juuri Hix Island Housen takia: hän on työskennellyt hotellilla aikoinaan ja paikka onkin hänelle erittäin tuttu. Billin ja Scottin mielestä olemme valinneet juuri oikeat yöpymispaikat Viequesin vierailullemme.


PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Minisviitti Miramarissa

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Hotellista otetusta kuvasarjasta löytyy vastauksia seuraaviin päivänpolttaviin kysymyksiin: millainen on Mikon pyhäkoulupoikailme, miten autuaalta näyttää tuberkuloosipotilas saatuaan mantelikakkua ja aamuannostuksensa amerikkalaisia flunssalääkkeitä ja mitä tapahtuu, kun Kung Fu Fighting soi tarpeeksi monta kertaa.

Olisimme mieluummin napanneet seuraavalle parille päivälle ihanan pikkuhotellin rannalta, mutta valitsimme Ciqala Luxury Suitesin, koska vaihtoehdot olivat varausvaiheessa vähissä ja se oli niistä paras. Olimme liikkeellä viime tingassa keskellä kuuminta matkailukautta – kiitos siitäkin kuuluu kirotulle laukkuvarkaalle, joka vei pankkikorttien lisäksi monta arvokasta päivää matkavalmisteluista. Kun momondon hotellihaun kautta löytyi yhden huoneen minisviitille hyvä hinta ja näin tekstin “rooftop pool” en enää miettinyt enempää, vaan tein varauksen.

Huoneistohotelli sijaitsee Miramarissa, kävelymatkan päässä kaupungin yöelämän vilkkaimmista kaduista, Santurcen putiikeista ja taidemuseoista ja Condadon laguunista. Ehkei ihanteellisin paikka tuberkuloosipotilaalle, mutta loistovalinta matkailijoille, jotka saapuvat San Juaniin juhlimaan ja nauttimaan karibialaisen kaupunkielämän humusta. Ei se lähin hiekkarantakaan ole kaukana, kuten ei oikeastaan mikään San Juanissa, joka on yllättävän kompakti paikka Puerto Ricon pääkaupungiksi.

Hotellissa parasta on enimmäkseen tyhjillään seisova kattoterassi, jossa on joka suuntaan aukeavien maisemien lisäksi pikkuinen uima-allas ja baari, joka on muun terassin lailla tyhjä. Käymme testaamassa terassia heti ensimmäisenä päivänä, kun odottelemme huoneen valmistuvan. Olemme silläkin kerralla ainoat asiakkaat. Jarno ja Mikko loikkaavat altaaseen. Baarimikko avaa itselleen pullon olutta.

Naapurissa on huoltoasema, se jonka terassilla alamme heti hengata – paikallisilla on siellä kemut ilmeisesti joka ilta. Sen vieressä seisovasta perulaisesta ruokarekasta saa cevichea, limellä kypsennettyä kalaa, joka on kaikessa hapokkaassa raikkaudessaan yksi parhaista asioista, joita tällä saarella voi syödä.

Hotelli on sekoillut huoneiden kanssa ja saamme ensimmäiseksi yöksi käyttöömme minisviitin sijaan lukaalin, jossa on kolme makuuhuonetta, valtava olohuone ja keittiö, kuusimetrinen parveke ja naurettavan monta kylpyhuonetta. Siitä ei tule otettua yhtään kuvaa, koska olen aivan liian kipeä nostaakseni painavan kameran olalleni (ja sen käveleminen läpi vaatisi sekin liikaa voimia).

Sinä iltana jään luukkumme master bedroomiin nukkumaan flunssaa pois kun Mikko ja Jarno painelevat San Juanin yöhön. En jaksa avata televisiota tai kirjaa, laitan vaan kuvat latautumaan kamerasta koneelle, heittäydyn sängylle odottamaan ja alan henkisesti valmistautua nukkumaan menemiseen. Kipeänä on tärkeää levätä – ja kerrankin saan nukkua niin paljon kuin huvittaa. Kolme tuntia myöhemmin olen katsonut YouTubesta kymmeniä eläinvideota, painellut sata kertaa sivunpäivitysnappia Instagramissa jossa ei tapahtu yhtään mitään (koska Suomessa on aamuyö) ja niistänyt roskakorin täyteen nenäliinoja.

Kun matkaseurueeni palaa retkeltään, molemmat miehet rojahtavat valtamerialuksen kokoiseen potilassänkyyni ja kertovat kuinka Jarno kävi tutustumassa paikallisiin poliiseihin ja yritti valjastaa heidät valokuvausprojekteihinsa siinä suuremmin onnistumatta. Ei saatu pidätyskuvaa (“No, sir”) eikä varsinkaan halauskuvaa (“Absolutely no”).

Seuraavana päivänä sviittiseikkailu on ohi, pakkaamme reput ja teemme suuren muuton kerrosta alempana sijaitsevaan huoneeseen, jonka olimme alunperin varanneet. Se ei ole viimeinen yö, jonka vietämme tällä matkalla kolmisin samojen seinien sisällä – onneksi meillä on kokemusta kämppiselämästä.

Huone on pieni, muttei yhtään hullumpi. Kylpyhuoneessa on poreallas, johon varmasti pulahtaisin myöhemmin Medalla-minitölkin kanssa, jos en korisi henkitoreissani metrin päässä sijaitsevassa sängyssä. Mikko ja Jarno käyvät taas alakerran bensiksellä ja tuovat tullessaan muoviin pakattua amarettokuivakakkua. Huuhtelen kakun alas Theraflu-flunssajuomallani, jota varten Jarno on lämmittänyt vettä huoneesta löytyvässä minikeittiössä. Minusta pidetään huolta.

Syömme aamupalaa hotellin toiseksi ylimmässä kerroksessa sijaitsevassa ravintolassa silminkantamattomiin jatkuvan kaupunkimaiseman äärellä. Munakokkelilla täytettyä tortillaa, paprikamunakasta, pannukakkuja pähkinöillä ja banaanilla. Eniten kiinnostaa kahvi, jota voi kaataa termoksesta ja viedä kattoterassille. Pienet ilot ovat usein ne suurimmat.

Päivä kuluu vaeltaen Santurcen kaduilla. Katselemme värikkäitä taloja, käymme hedelmämarketissa. Mikko ja Jarno vievät minut pinkkiin baariin, jonka ovat löytäneet edellisenä yönä. Paikka on pinkkeine seinineen ja kuluneine biljardipöytineen täydellinen pörröistä mustaa kissaa myöten. Kattoterassillakin käydään iltapäiväuinnilla, jälleen ainoina asiakkaina. Toinen baarimikko on tosin ilmaantunut töihin, terassilla taidetaan valmistautua iltaan.

Uusi karibialainen vuorokaudenrytmimme on alkanut muodostua ja se noudattaa melko tarkalleen luonnon liikkeitä: aurinko laskee iltaisin kuuden maissa, seitsemään mennessä on säkkipimeää. Viimeistään yhdeksältä alkaa väsyttää niin, etteivät silmät pysy auki. Aamulla herää ilman herätyskelloa viimeistään kahdeksalta kun aurinko on kivunnut korkealle – tai jos on Mikko Rasila, huomattavasti aikaisemmin.

Kun muut nukahtavat illalla, minä avaan läppärin ja kirjoitan aamuviiteen. Ei fiksuinta mitä olen flunssaisena tehnyt, mutta minkäs sille mahtaa – dedikset eivät ole kovin kiinnostuneita siitä onko niihin sitoutunut kirjoittaja esimerkiksi Karibialla ja/tai tekemässä kuolemaa tuberkuloosiin. Onneksi on reseptivapaat jenkkilääkkeet, jotka kieltämättä kohentavat oloa epäilyttävän tehokkaasti. Naputan tekstiä sängyssä nukkuvan miehen vieressä, hän on sitä sorttia, jonka unta ei häiritse mikään. Hän on oikeastaan enemmän sitä sorttia, jonka nukkuminen saattaa häiritä valvovaa osapuolta, sillä hänellä on tapana kietoa nukkuessaan kaikki pitkät raajansa ympärilleni tiukasti kuin mustekala. Irrottelen lempeästi lonkeroita kun ne laskeutuvat läppärin päälle ja kuuntelen kuulokkeilla kannustusmusiikkia (eli sitä yhtä ja samaa räppikappaletta, joka onnistuu aina nostattamaan tunnelmaa).

Pienessä huoneessa kahden sikeästi nukkuvan kanssa on tukalan kuumaa enkä uskalla laittaa ilmastointia päälle siinä pelossa, että kylmä ilma koituu lopullisesti kohtalokseni. Hivuttaudun sängyn reunaan mahdollisimman kauas lonkeroista (anteeksi, rakas), potkin peittona toimivan lakanan päältäni ja raotan ikkunaa sängyn yläpuolella. Kadulta kantautunut älämölö voimistuu – bensisbileet jatkuvat yhä terassilla, joka sijaitsee suoraan ikkunamme alla kolme kerrosta alempana.

Kun vihdoin pääsen puoli kuuden maissa nukkumaan, terassiseurueen tunnelma on yltynyt kovaääniseen espanjankieliseen yhteislauluun. Jatkot ovat ohi seitsemän maissa, ehkä varttia ennen kuin Mikko herää virkeänä ja kajauttaa HUOMENTA.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Hello, I love you

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO
PHOTOS BY MIKKO RASILA (ONE BY JARNO JUSSILA)
THE DOORS – HELLO, I LOVE YOU

Urbaanimpi San Juan

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Siirrymme San Juanissa uusille kulmille, Miramariin. Se on vähän sivussa vilkkaammilta turistialueilta, rauhallinen paikka, jossa asuu ja työskentelee paljon paikallisia. Skaala on laaja: kauneimmilla espanjalaistyylisillä taloilla on vehreät patiot ja puutarhat, ränsistyneimmissä rakennuksissa on hädin tuskin seinät pystyssä ja katto on plussaa. Helteessä haalistuneiden pastellisävyisten kortteleiden ja graffiteilla koristeltujen kivimuurien keskellä kohoaa muutamia suuria harmaita toimistotaloja, jottei unohtuisi, että ollaan kaikesta karibialaisesta letkeydestä huolimatta Amerikan hallinnon alla.

Miramar kuuluu Santurceen, San Juanin tiheimmin asuttuun kaupunginosaan, jossa on rantojen sijaan pääosassa urbaanimpi kaupunkimaisema: on taidemuseoita ja gallerioita, kahviloita ja pikkuputiikkeja, katuruokakojuja ja tatuointipaikkoja. Myös monet kaupungin kiintoisimmista baareista ja ravintoloista sijaitsevat täällä. Yöelämä on omaa luokkaansa, siitä lisää myöhemmin.

Vaikka kivoja kahviloita on siellä sun täällä, on pakko rakastaa paikallista bensiskulttuuria, jossa huoltoasema on samalla kauppa, kiska, baari ja yleinen kokoontumispaikka. Räppi soi ihan täysillä, kaljat on pistetty jäihin kylmäaltaisiin. Joidenkin bensisten edessä on terassi, toisten ei. Kummin päin tahansa paikalliset parveilevat huoltoaseman edessä, tilaavat siihen pizzaa tai ostavat viereisestä ruokarekasta purtavaa. Bensismyyjät ovat pääasiassa tatuoituja miehiä, jotka notkuvat tiskin takana tupakka suussa ja tulevat ulos huutelemaan tuttavilleen, jos asiakkaita ei ole.

Koska olemme sopeutumiskykyisiä matkustajia (ja rakastamme bensishengailua), otamme heti uuden hotellimme, Ciqala Luxury Suitesin vieressä sijaitsevan huoltoaseman omaksemme. Olemme jo oppineet, että paikallista Medalla-oluttta myydään täydellisissä pikkutölkeissä ja Medallan seuraksi sopivat Doritos-nachot, joissa on cheddaria ja ihan takuulla jotain huumetta. Ei tarvitse kuin hakea olut ja istua muiden sekaan bensiksen eteen.

Löydämme bensikseltä myös uudet pikasafkasuosikit. Pikkunälkään: yksittäispakatut kuivakakkupalaset ovat etiketin mukaan “artificially and naturally flavoured” – tämä jaksaa naurattaa kerta toisensa jälkeen. Paras maku on ehdottomasti ihanasti esanssinen amaretto, jota harmi kyllä ei myydä ihan joka paikassa – onneksi meidän lähibensiksellä on notkuva hylly. Isompaan nälkään: perulaisen ruokarekan vain vähän vetinen ceviche (huonoimmillaankin lempiherkkuani) ja friteerattu kala. Olemmehan uppopaistetun ruoan luvatussa maassa, joten kokeilemme myös uppopaistettua keittobanaania. Ei jatkoon.

Rakastan paikan värikästä arkkitehtuuria ja katutaidetta! Vaaleanpunaisen, violetin, mintunvihreän ja sinisen sävyt välkehtivät kaikkialla. Suurin osa väreistä ovat pastellisia ja pehmeitä, mutta siellä sun täällä seisoo kirkuvan pinkki talo, joka loistaa kilpaa puiden kukkien kanssa. Myös neonvihreä näyttää olevan pätevä tapa erottua naapureista.

Hedelmäautonkin pitää välillä pysähtyä tankille.

Tautipäivitys: juuri ennen matkaa alkanut flunssani on edennyt hurmaavaan tuberkuloosi-vaiheeseen, jossa niistän räkää litran kerrallaan ja puheen sijaan suusta tulee pelkkää yskää. Mikko ja Jarno ovat eristäneet minut tartuntatautiosastolle: en saa juoda samoista pulloista vettä, vaan minua varten on oma sars-muovikuppi, johon juomani kaadetaan. Saan myös oman dippikupin friteeratulle kalalle, mikä on ehkä tuberkuloosini ainoa hyvä puoli.

Kuvan pinkki talo on myynnissä, kuten kovin moni muukin näillä kulmilla. Ylemmässä kuvassa viereisen talon pihaporttia lukitseva rouva omistaa sen ja koitti kaupata sitä meille. Oli ostanut sen aikoinaan veljelleen, joka olikin lähtenyt matkalle New Yorkiin ja jäänyt sille tielle. 150 000 dollarilla kuulemma irtoaisi. Tykkäsin vaaleanpunaisesta värityksestä, ruostuneesta aidasta ja talon seinustalla kasvavista kaktuksista, mutta jäi kuitenkin talokaupat tällä kertaa tekemättä.

Taidenäyttelyroudaus? He pysähtyivät kesken kantamisensa esittelemään töitä, kun näkivät kamerani.

Calle Loizalla on pieni katukirjasto, joka on auki ja ilmainen kaikille.

Vahtikoira haukkui meille vartiopaikaltaan – eli kattoterassilta. Otin kuvan ja sain pahaa silmää.

Ränsistyneiden kortteleiden ja pienten puutarhojen keskellä on kiiltävä rakennus, jonka 24h-kyltti erottuu kilometrin päähän. Apteekit ovat Puerto Ricossa aivan mahtavia, vuorokauden ympäri palvelevia automarketin kokoisia komplekseja, joissa myydään lääkkeiden lisäksi vaippoja, hiusvärejä, kaljaa ja karkkia. Nurkasta löytyy valokuvakehittämö ja kahvikone – siitä saa kuvia odotellessa kitkerän cappuccinon, jolla ei ole paljoakaan tekemistä kahvin kanssa. (Testasimme, ei jatkoon.) Käymme ostamassa reseptivapaita flunssalääkkeitä ja kookosvettä, koska olisi vaan väärin huuhdella lääkkeet alas Medallalla. Ei apteekkikuvia, pahoittelen. Nämä vanhat rakennukset – kuten allaolevan kuva pinkki baari, josta kerron pian lisää – ovat paljon inspiroivampia kuvauskohteita.

Voidaanko perustaa Helsinkiin samanlainen katukirjasto?

Tyytyväisinä täällä, tuberkuloosista huolimatta. Onnellisina helteestä, tuntuu niin huojentavalta kiskoa aamuisin päälle pelkät shortsit. Johtuukohan ilmastosta, että ihmiset täällä ovat hyväntuulisia ja ystävällisiä? Minä ainakin olisin, jos saisin asua paikassa, jossa palmut huojuvat ja aurinko paistaa läpi vuoden.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (PHOTOS OF US BY MIKKO RASILA)

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Liikkuvan toimiston aamuvuoro

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

The Dreamcatcherin vegebrunssi oli niin hyvä, että sitä on vaikea ylittää. Maukas, raikas ja rouskuvan tuore aamupala tuntuu nimittäin olevan näillä leveysasteilla harvinaisuus, josta kannattaa nauttia silloin kun sellaisen saa. Suurimmassa osassa ravintoloita tarjoillaan aamupalaksi paahdettua leipää ja pannukakkuja, jotka ovat ihania herkkuja silloin tällöin syötynä, mutta alkaa maistua puulta, jos niiden voimalla vetää monta viikkoa. Edellisellä reissulla yövyimme myös monissa hotelleissa, joiden tulkinta aamiaisesta oli kahvi, kuivahtanut bagel ja hillonappi. Nam! Pahimpaan nälkään kyllä meni sekin – ja onneksi kuivettuneetkin bagelit voi pelastaa paahtamalla.

The Dreamcatcherissakin oli tietysti pannukakkuja – mutta tuoreilla hedelmillä kuorrutetut banaanipannarit olivat vähän amerikkalaisia sisaruksiaan freesimpi vaihtoehto. Aamiaisen ohella metsästimme momondon hotellihaulla majoituspaikkoja seuraaville öille, sillä edessä oli vielä muutama päivä ennen Viequesiin lähtöä. Matkahakusivusto kulkee kätevän sovelluksen muodossa mukana taskussakin, niin helppoa. Matkakumppanini huutelivat mielipiteitään olkani yli: Semmonen huone jossa on terassi niinku täällä! Tai ainakin parveke! Voisko olla myös ranta tai AINAKIN uima-allas? Matkasesonki on Karibialla kuumimmillaan ja vaihtoehdot majoitusten suhteen aika vähissä, jos on varaustensa kanssa liikkeellä näin viime tingassa, mutta uskon, että teimme hyvät löydöt.

Työmatkalla tehtävät työt ovat töitä ihan samalla tavalla kuin kotonakin, mutta myönnetään, onhan niitä nyt kivempi naputtaa kahdenkymmenenkahdeksan asteen lämmössä varvastossut jalassa. Pakko rakastaa nykytekniikkaa, joka mahdollistaa liikkuvan toimiston pystyttämisen ihan melkein minne tahansa päin maailmaa. Kaikki onnistuu kunhan on wifi ja kuumaa kahvia. Riippumattopaikka terassilla on plussaa.

Taisin ihan turhaan pakata mukaan kokonaisen repullisen vaatteita, en ole edes avannut sitä vielä. Olen käyttänyt monta päivää samoja mammamallisia farkkushortseja ja naruolkaimista toppia, josta olen pessyt hiekan, hien ja aurinkorasvan iltaisin lavuaarin äärellä. Päivisin on aivan liian kuumaa mihinkään muuhun eikä iltaisinkaan tule varsinaisesti vilu. Lämpö saa taas talven kohmettaman sielun hitaasti sulaamaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Ocean Parkin kulmilla

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Kävimme ensimmäisenä päivänä kuljeskelemassa lähikaduilla. Seuraavasta kuvasarjasta löytyy teemat “Mikko Rasila ensimmäistä kertaa tropiikissa”, “Stella Harasek löytää minuutin sisällä ensimmäisen Jeepin” ja “Jarno Jussilalla kestää keskimäärin viisi sekuntia muuttua rantapummin näköiseksi”.

Ocean Park on hämmentävä yhdistelmä paikallisten rantaparatiisia, hylätyille rantatonteille rapistuvia huviloita, taivaalla säksättäviä koptereita, pastellisävyisiksi maalattuja pikkutaloja ja kaltereilla varustettuja kiskoja, joiden lukitut ovet avataan vasta kun sisäänpyrkivä asiakas on arvioitu luotettavan oloiseksi. Kapeilla kaduilla ajelee sulassa sovussa ränsistyneitä pick-up-autoja, Jeeppejä, joista puuttuu ovia ja valtamerilaivan kokoisia, kiiltäväksi hangattuja maastureita. Kaikkia edellämainittuja kuntoon, merkkiin ja malliin katsomatta yhdistää se, että ne kuulee kuuden korttelin päästä, koska ne ajavat ikkunat auki (tai no, toiset ilman ovea) ja soittavat räppiä sadan desibelin volyymilla.

Edellisellä reissulla kuulin tämän jutun kirjoittamisen jälkeen paikallisilta, että alue on ollut aikoinaan varakkaiden asuinseutu, eräänlainen San Juanin Eira, jonka huviloiden keskelle oli rakennettu kaupungin vuokra-asuntoja siinä toivossa, että merimaisemansa äärellä aamukahviaan juova eliitti oppisi itseään vähävaraisemmilta nöyryyttä ja suhteellisuudentajua, ja eliitin käytöstavat ja kunnianhimo puolestaan tarttuisi tavallisen kansan syviin riveihin. Suunnitelma ei ole mennyt ilmeisesti ihan nappiin. Ocean Park Beachin tuntumassa olevat kadut ovat idyllisen kauniit ja rauhalliset (jos ei ala liikaa miettiä sitä miksi ne kaikkein parhaimmilla paikoilla sijaitsevat huvilat on tyhjennetty ja unohdettu oman onnensa nojaan) mutta parin korttelin päässä alkaa tunnelma muuttua.

Katselin jo viimeksi noita hiekkarannan ääreen hylättyjä huviloita – joista on kaksikymmentä metriä mereen – ja mietin, että saisikohan tästä halvalla itselleen bed&breakfast-projektin, tulisikohan vatsahaava kaupan päälle ja kuinkahan monta mäyräkoiraa pitäisi hankkia vahtimaan tiluksia. Jätetäänpä tämä vielä toistaiseksi ajatuksen asteelle.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA

Hei San Juanista

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO

Ensimmäiset postikortit Puerto Ricosta! Lento Karibialle meni niin rattoisasti kuin alkavan flunssan kourissa nyt voi odottaa – söin välipalaksi buranaa ja nukuin katkonnaisissa vartin pätkissä Jarnon olkapäätä vasten. Loppumatkasta päätä pakotti niin paljon, etten saanut enää unta. Katsoin The Great Gatsbyn ehkä toisen tai kolmannen kerran ja otin kaiken irti siitä, että lentokoneessa sitä katsoo leffansa yksin – kelasin kohtauksia edestakaisin, pysäyttelin niitä, palasin taaksepäin ja kelasin taas. Rakastan tuota Baz Luhrmannin ohjaamaa elokuvaa sen tunnelman, musiikin ja vähän niiden kimaltavien mekkojenkin vuoksi. Ja kohtausta, jossa Daisy kertoo mitä oli ajatellut tyttärestään ennen kuin tämä oli syntynyt: I hope she´ll be a fool. That’s the best thing a girl in this world can be. A beautiful little fool. Niin surulliset sanat, niin lumoavalla tavalla kuvattu.

Kun laskeuduin viimeksi San Juanin kentälle puolitoista vuotta sitten, ei ollut aavistustakaan missä tulisin tulevan yön viettämään. Tällä kertaa reittejä ja etappejamme sen varrella on suunniteltu vähän enemmän, sillä matkamme työagendalla on mm. muotikuvaus ja lehtijuttu, joiden tiimoilta olemme varanneet osan matkan majapaikoista jo hyvissä ajoin. Muille öille olemme metsästäneet hotellihuoneita momondon kautta San Juanista ja sen ympäriltä, vähän sen mukaan mistä on löytynyt tavalla tai toisella inspiroivia paikkoja. Tiesimme, että tulemme viettämään viikon luonnon keskellä Viequesissa, pienellä saarella Puerto Ricon lähellä, joten halusimme olla matkan alun ja lopun pääsaaressa kaupungin lähistöllä. Loppupäästä ei ole vielä tietoa, mutta ensimmäisen yön vietimme samoilla kulmilla jonne päädyin ensimmäisenä edelliselläkin reissulla.

San Juanissa oli kuuma päivä kun saavuimme, taivas täynnä tummia pilviä. Nappasimme taksin ja kaahasimme Ocean Parkiin guest houseen nimeltä The Dreamcatcher. Olisin ihan mielelläni jäänyt sinne useammaksikin yöksi, mutta paikka oli täynnä enkä ihmettele yhtään miksi. Trooppisen puutarhan keskelle piiloutunut hippihotelli pienine huoneineen on nimittäin aivan hurmaava.

Pihalla on kirkkaanvihreä suihkulähde, jossa linnut käyvät päiväkylvyillä. Pikkuravintola tarjoilee superhyvää kasvisruokaa, aulassa on valtava kahvipannu vieraiden vapaassa käytössä ja jääkaapista voi poimia kahden dollarin kaljoja. Jos ei ole muistanut ostaa aurinkorasvaa, ei hätää, sitä saa lainata aulaan sijoitetuista koreista. Useimmissa huoneissa ei ole omaa suihkua, vaan ulkoilmasuihkut jaetaan muiden vieraiden kanssa – paitsi jos sattuu meidän lailla saamaan hotellin viimeisen, vähän niinsanotusti paremman huoneen, jolla on toisen huoneen kanssa jaettu violetti kylpyhuone. Siellä on pieni silmiäsärkevän vihreä suihkunurkkaus, jossa tuoksuu suitsuke – ei tarvita edes saippuaa tuoksuakseen suihkun jälkeen huumaavalta.

Joogaakin olisi ollut tarjolla, ehkä seuraavalla kerralla kokeillaan sitä. – tässä väsymyskoomassa ei ollut ensimmäisenä jooga mielessä. Meidän iltamme kului laskeutuessa paikalliseen aikaan ja rytmiin: etsimme lähikiskan, kävelimme kulman taakse Ocean Parkin rannalle ja testasimme suurten aaltojen lämpötilan, kävimme ahtaamassa napaamme kokonaisen meksikolaisen fiestan burritomestassa jossa oli happy hour -margaritat. Lopulta tulimme takaisin hengaamaan huoneemme pikkuisella terassilla ja kuuntelemaan kun sirkat aloittivat jokailtaisen konserttinsa. Se on ilmainen, kestää koko yön ja nukuttaa paremmin kuin mikään muu maailmassa. Uni taisi tulla koko seurueelle iltakymmeneen mennessä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhteistyökumppanimme momondo sponsoroi osan matkastamme.

Postikortteja Puerto Ricosta

Tämän viikon todo-lista on aivan päätön ja jokainen minuutti lennon lähtöön asti on aikataulutettu, mutta se ei millään muotoa tarkoita, etteikö laskeutuminen trooppiseen tunnelmiin olisi alkanut! Lähdemme Annin kanssa perjantaina kohti Balia ja voin kertoa, että tätä matkaa on odotettu hartaasti ja kau-an. Joulukuinen matka lämpimämmille leveysasteille on melkein perinne, viime vuonna tähän aikaan olimme Karibialla Puerto Ricossa. Siitäkin matkasta on vielä monenmonta seikkailua raportoimatta, 19 tunnin lennon aikana on onneksi hyvin aikaa penkoa tietokoneen kuvakansioita ja muistella vuodentakaista menoa. Uskallan väittää, että tästä reissusta tulee vähintään yhtä unohtumaton.

2016-09-17-stellaharasek-puertorico-12016-09-17-stellaharasek-puertorico-22016-09-17-stellaharasek-puertorico-32016-09-17-stellaharasek-puertorico-42016-09-17-stellaharasek-puertorico-52016-09-17-stellaharasek-puertorico-62016-09-17-stellaharasek-puertorico-72016-09-17-stellaharasek-puertorico-82016-09-17-stellaharasek-puertorico-9PHOTOS BY STELLA HARASEK & ANNI TAIMISTO