Kohti uutta kotia

Olen umpisurkea kertomaan teille elämääni liittyviä uutisia. En toki tarkoituksella jätä niitä kertomatta. Haluaisin vaan aina odottaa, että kaikki on täydellisen selvää, haudutella asiaa vielä hetken itsekseni ja julkistaa asian sitten, kun olen ehtinyt päättää mitä kaikesta ajattelen. Mutta juuri tämä pönttö panttaaminen johtaa siihen, että isot asiat ja ajatukset kasautuvat, kirjoittaminen alkaa takkuilla enkä enää tiedä mistä edes aloittaisin. Ei ole aina helppoa purkaa omassa elämässä tapahtuvia asioita ja keskeneräisiä prosesseja kepoisiksi postauksiksi, joita voi lukea koko maailma, kun ei ole välttämättä ehtinyt puhua asioista vielä kaikille ystävilleenkään.

Tartun nyt silti tähän akuutimpaan: olemme muuttamassa! Kaikki on tapahtunut lopulta kovin nopeasti ja moni asia on vielä niinsanotusti vaiheessa, mutta muuttomiehet on tilattu, loppusiivous sovittu ja olemme aloittaneet pakkaamisen. Stressitön muutto kiinnostaa ja tähän mennessä on sujunut vähän epäilyttävänkin hyvin, mutta onhan tässä kuunvaihteeseen vielä vajaa kaksi viikkoa aikaa ajautua sekasortoon ja kaaokseen. Ehkä tässä on kuitenkin opittu menneistä virheistä jotain. Viisi vuotta sitten olisin aloittanut pakkaamisen edellisenä päivänä ja muistanut ehkä muuttoaamuna, että hups asuntoonhan kuuluu myös vintti, kellari ja eteisen yläkaapit.

Kirjoitin jo viime kesänä siitä kuinka pohdimme uutta kotia. Kävimme silloin muutamissa näytöissä ja pari ihankivaa asuntoa osuikin vastaan, mutta ne olisivat olleet vapautumassa samantien, meillä ei ollut varsinaisesti kiire eikä yksikään kämpistä tuntunut ihan omalta. Yksi oli kauniista kuvista huolimatta kliininen ja sieluton, toinen liian kiiltävä ja hieno, kolmas matala ja tunkkainen, neljäs nätti mutta pieni eikä siihen olisi mahtunut työhuonetta. Niin asia vain jäi odottamaan sopivampaa hetkeä ja syksy kului reissatessa ja töitä tehdessä.

Uuden kodin metsästyksestä tuli yllättävän ajankohtainen juttu, kun nykyinen vuokrakoti myytiin viime keväänä altamme. Harmittiko, asuntoon tekemämme ison remontin jälkeen? Vähän, mutta koko matka on ollut niin kummallinen, vaiheikas ja värikäs, että aloimme olla täysin valmiita johonkin uuteen. Osasimme odottaa uutista ja kun se tuli, se oli lopulta enemmän helpotus kuin pettymys: nyt kaikki nytkähtäisi vihdoin eteenpäin ja meidän olisi pakko etsiä uusi koti. Toiset muutokset tarvitsevat pienen pakon motivoimaan niitä.

Aloimme tutkia asuntoilmoituksia uudella innolla. Toivelista uudelle kodille oli suurimmaksi osaksi sama kuin viimekesäisessä kirjoituksessani: tavalla tai toisella persoonallinen, meidän näköinen, sellainen että sinne pystyi kuvittelemaan meidän elämän. Tarpeeksi iso, että mahtuisimme tekemään työmme siellä eikä tarvitsisi vuokrata sitä varten erillistä tilaa. Asioita, joista emme halunneet joustaa: luonnonvalo, sijainti ja hyvä tunnelma. Asioita, joista olimme valmiita joustamaan: melkein kaikki muu.

Emme oikeastaan ehtineet edes päästä alkuun, kun sopiva vaihtoehto osui tuttavapiirin kautta vastaan. Kävimme katsomassa sitä, ihastuimme ja se oli oikeastaan sillä selvä. Ajoituskin meni täydellisesti nappiin: asunnon nykyinen asukas oli sattumalta lähdössä juuri silloin kun meidän piti päästä muuttamaan uuteen osoitteeseen. Sitä onnea, kun asiat vaan loksahtavat itsestään juuri oikealla tavalla ilman, että oikeastaan tekee mitään sen eteen. Sitä osaa todellakin arvostaa, kun niitäkin tilanteita on riittänyt, että mikään ei todellakaan loksahtele eikä suju ilman hermojaraastavaa säätöä.

No millainen se tuleva uusi koti on? Kaunis, valoisa, ei kovin kaukana nykyisestä. Nitisevät lautalattiat vaihtuvat kivilattiaan. Parveketta ei ole, mutta saamme tilalle kylpyammeen. Leveät ikkunalaudat, painavat vanhat ovet. Neliöitä on vähemmän kuin nykyisessä järjettömän isossa asunnossamme, mutta tila riittää silti työhuoneelle ja kuvausprojekteihin. Juno-koira on käynyt siellä kerran ja löytänyt sieltä välittömästi aurinkoläntin, johon käpertyä, joten katson sen hyväksyneen jo uudet nurkat.

Asunto on muuten meille täydellinen, mutta keittiö kaipaa kohennusta – ja yksi seinä ehkä kaatamista. Kuulostaako etäisesti tutulta? Jep, herättelen kummallista harrastustani nimeltä remontoitavat vuokrakohteet ja harkitsen taas keittiöremonttiin ryhtymistä. Menneistä on tässäkin opittu jotain ja diili on tällä kertaa toisenlainen. Remontin laajuus ja aikataulu ovat niitä asioita, jotka ovat vielä “hiukan auki”, mutta kävimme tänään koputtelemassa seiniä ja tekemässä mittauksia. Lähipäivinä ollaan varmasti viisaampia, kun ehditään istua alas ruutupaperin ja kahvikupin kanssa ja purkaa vaihtoehtoja paperille.

Joko aika on kullannut muistot tai sitten oma elämäntilanteeni on nyt toinen, mutta ajatus remontista ei ahdista juuri nyt yhtään. Kysykää toki uudestaan sitten kun olemme eläneet kuukauden raksan keskellä ilman keittiötä enkä omista yhtään vaatetta, jossa ei olisi maalitahroja tai kipsipölyä. Jos menneet jutut kiinnostavat, blogin arkistoista löytyy nippu vanhoja remonttijuttuja. Tällä kertaa teen remonttia kämppiksen sijaan avopuolison kanssa – paljon on tapahtunut parissa vuodessa, vaikka tuntuu, että siitä on vasta hetki.

Moni ehkä miettii miksi jatkamme vuokralla emmekä osta omaa, varsinkin kun on vakituinen parisuhde, valmius vasaran varteen ja into tehdä tiloista omannäköiset. Pohdimme hetken sitäkin vaihtoehtoa, mutta hylkäsimme sen nopeasti. Yrittäjänä ei saa Helsingin asuntomarkkinoille riittävää asuntolainaa ihan noin vaan ilman omia säästöjä, emmekä oikeastaan edes lähteneet kyselemään. Haluamme pysyä kantakaupungissa ja asua töidemme takia hiukan tilavammin, eikä valtavan lainan ottaminen houkuttele ajatuksena kumpaakaan. Vuokra-asuminen ja kotona työskentely on tällä hetkellä meille viisain malli, arvioidaan tilannetta uudestaan sitten jos fiilis joskus muuttuu. Voi olla, että sijoitusasunnon hankkiminen on jollain aikavälillä ajankohtainen juttu: ehkä voisi olla joku pieni ja kaunis yksiö, jonka voisimme kunnostaa ja vuokrata eteenpäin.

Muutto on varmasti lähiviikkojen tärkein teema, sitten lomakauden jälkeen alkaa remontti. Raksapäiväkirja oli viimeksi supersuosittu. Miten on, kiinnostaako teitä tälläkin kierroksella remonttiraportit ja uuden kodin sisustusjutut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Vaaleanpunainen seinä

Oletkohan kulta kolauttanut pääsi? Sain ystävältä hiukan huolestuneen viestin sen jälkeen kun julkaisin pari kuvaa kämmenistäni vaaleanpunaisessa kalkkimaalissa. Ymmärrän. Olisin nauranut itseni tärviölle, jos joku olisi vuosi sitten yrittänyt väittää, että ensi keväänä maalaisin tyytyväisenä olohuoneen seinää hennon vaaleanpunaiseksi. Mutta tässä sitä ollaan eikä siihen edes tarvittu kovaa iskua päähän – riitti ilmeisesti, että rakastui ja alkoi pitkästä aikaa nähdä maailmassa värejä. Tai ainakin paljon vaaleanpunaista.

Seinä on näissä kuvissa vielä work in progress, mutta niistä saa osviittaa. Valitsimme Annin suosituksesta kalkkimaalin, koska sillä saa pehmeää, elävää ja mattapintaista jälkeä. Olin pökertyä onnesta kun kuulin, että kalkkimaali kuivuu melkein heti, sillä kärsimättömälle se kirottu odottelu kerrosten väleissä on hirveintä kidutusta mitä on. Kalkkimaalilla läträäminen sopiikin hyvin kaltaisilleni hätähousuille – meillä meni koko urakkaan vain muutama tunti ja seinään olisi voinut ripustaa tauluja suunnilleen samantien.

Alimmaksi sudimme harmaata, jotta lopputuloksesta ei tulisi liian imelää. Telalla sai tehtyä nopeasti isoja pintoja. Harmaan päälle kerros hentoa vaaleanpunaista, aluksi siveltimellä ja sitten vanhalla pyyhkeellä hangaten, koska halusimme, että sävyt eläisivät luonnollisella tavalla eikä seinään jäisi selviä siveltimenvetoja tai telan jälkiä. Vaaleanpunaisen päälle lisäsimme vielä valkoista vähän sinne sun tänne tuomaan tekstuuria ja raikastamaan kokonaisuutta. Kankaallakin sai utuista jälkeä, mutta viimeistelyyn toimi kaikkein parhaiten paljaat kädet: sormin sai aikaan sopivasti sattumanvaraista suttua ja se oli lisäksi superhauskaa.

Seinän sävyt vääristyvät hiukan ilta-auringossa otetuissa kuvissa: valitsemamme vaaleanpunainen ei ole oikeastaan yhtään persikkainen, vaan enemmän hitusen harmaaseen taittava viileä väri, joka näkyy tuossa ylemmässä maalipurkkikuvassa. Sekoittelimme maaleja myös keskenään maalausurakan aikana, jotta saimme vaaleanpunaisesta ja harmaasta sekä vaaleampia että tummempia sävyjä.

Kuka tarvitsee symmetriaa? Väri valuu vähän yli molemmista laidoistaan.

Maalausprojektin ensisijainen tarkoitus oli peittää elävällä maalilla epätasaista seinäpintaa, suomeksi naamioida ruma seinä. Siinä oli varmaan sata kerrosta vanhaa tapettia, joka kupruili valkoisen maalipinnan alla. Vuosien takaisten tapetinpoistourakoiden traumatisoimana ei tullut mieleenkään lähteä poistamaan tapettikerroksia, hitosti helpompaa peittää se maalilla ja painella elämässä eteenpäin. Oli myös toissijainen tavoite: taikoa lisää lämpöä isokokoiseen kotiimme, jonka valkoiset seinä- ja lattiapinnat kaikuivat vähän kolkkoina. Molemmissa onnistuttiin! Rumaa seinää ei huomaa enää kukaan, nyt se on koko kodin näyttävin elementti – THE vaaleanpunainen seinä – jota kaikki pysähtyvät ihastelemaan. Seinä heijastaa koko olohuoneeseen pehmeää valoa, joka tekee tunnelmasta lämpimän ja intiimin.

Lopputuloksesta luvassa kuvia ihan tuota pikaa! Sisustusaiheista asiaa näköjään pukkaa, mutta niitä onkin kovasti toivottu, joten saamanne pitää. Lähiviikkoina tulossa lähempään tarkasteluun niin monta aihetta, etten pysyisi niistä itsekään enää perillä ilman *KÖH* pettämätöntä postit-lappujärjestelmääni.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kädet kalkkimaalissa

Kun on ihminen, joka viettää kaiket päivät kamera olalla tai hartiat lysyssä tietokoneensa äärellä, tekee hyvää sysätä välillä työt syrjään ja työntää kädet maaliin. Tämä ei ole mikään vertauskuva. Tarkoitan kalkkimaalia, jolla päätimme maalata yhden seinän asunnostamme. Se on kärsimättömälle luonteelle sopivaa eli hiton nopeasti kuivuvaa kamaa, jolla saa hetivalmista. Sanonpa vaan, että maailma tarvitsee enemmän asioita, jotka toimivat yhtä hyvin kuin kalkkimaali.

Maalausurakastamme lisää myöhemmin, mutta mietiskelin tässä pitäisikö useammin ottaa asiaksi tehdä käsillään muutakin kuin valokuvata ja hakata tietokoneen näppistä tohjoksi? Ystävät kävivät keramiikkakurssilla, jolle olisi ollut vielä yksi just minunkokoiseni vapaa paikka, ja olin haljeta, kun en matkan takia ehtinyt mukaan. En ikinä unohda ensimmäistä työpaikkaani, kun olin kolmetoistavuotiaana keramiikkapajan torimyyjänä ja pääsin pajalle katsomaan ja vähän kokeilemaankin miten kipot ja kupit valmistuivat. Viileä savi sormien alla tuntui niin ihanalta, että polvet notkuvat muistikuvastakin. Olen ehkä edellisessä elämässäni ollut keraamikko. (Eräs edellisiin ja tuleviin elämiin näkevä ihminen sanoi kerran, että olin yhdessä edellisessä elämässäni sotapäällikkö ja toisessa itseään ruoskiva munkki – siksi kuulemma olen niin ankara itseäni kohtaan. Hmm. Pidän paljon mieluummin kiinni tästä keraamikkoajatuksesta.)

Mullankin tonkiminen on kuulemma terapeuttista. Jos olisi oma piha, ryhtyisin heti amatööripuutarhuriksi ja istuttaisin sinne villin puutarhan, joka saisi kasvaa, rönsyillä ja repsottaa (en oikeastaan usko, että saisin muunlaista jälkeä aikaan yrittämälläkään). Mahtuisikohan meidän pikkuparvekkeelle ihan pieni omenapuu tai sitten se syreeni, josta kerkesin jo eilen jauhaa? Olisi puolikkaan neliön kokoinen urbaani minipuutarha. Just passeli.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA