Keittiön uusi elämä

Keittiöremontti toteutetaan yhteistyössä Kitzenin kanssa

Kukaan meitä somessa seuraava ei ole voinut välttyä tiedolta, että uudessa kodissamme tehdään remppaa. Remonttijuttuja on toivottu paljon ja nyt niitä alkaa tulla, sillä olemme vihdoin päässeet vaiheeseen, jossa tapahtuu. Remontin aloittaminen viivästyi ensin seinädraaman takia ja senkin jälkeen moni asunnon rakenteisiin liittyvä seikka on hidastanut sitä, mutta nyt ne on yksi kerrallaan ratkaistu ja olemme päässeet siihen ihanaan vaiheeseen, kun uusi keittiö alkaa pala palalta rakentua paikoilleen.

Mutta miksi kuvissa on vanha keittiömme Tehtaankadulta? Siksi, että se muutti mukanamme Punavuoreen! Se ei ollut mikään itsestäänselvyys, vaan onnekas sattuma: kotimme uusi omistaja oli päättänyt muuttaa asunnon pohjaratkaisua ja rakentaa uuden keittiön asunnon toiselle puolelle. Minun ja kämppäkaverini remontin yhteydessä kolmisen vuotta sitten tehty keittiö olisi jokatapauksessa jäänyt heille tarpeettomaksi, ja niin meille tarjoutui mahdollisuus purkaa ja pakata se mukaan. Monissa paikoissa on muuten ihan normaalia muuttaa keittiön kanssa – esimerkiksi Berliinissä se on enemmän sääntö kuin poikkeus. Teimme siis berliiniläisen muuton Helsingin kantakaupungin sisällä.

Teetimme aikoinaan kauniin ja laadukkaan mustan keittiömme yhteistyössä kotimaisen Kitzenin kanssa ja nyt yhteistyö saa luontevaa jatkoa, kun keittiö muuttaa kanssamme uuteen kotiin. Olen siitä ikionnellinen, sillä ainoa asia, joka muutossa harmitti, oli nimenomaan tuon toiveidemme mukaan tehdyn keittiön jättäminen taakse. Eipä onneksi tarvinnut! Kitzenin asentaja Jani tuli purkamaan keittiön kanssamme ja oli hupaisaa nähdä kuinka kaapiston purkaminen sujui yhtä ketterästi kuin sen kasaaminen aikoinaan. Eipä olisi itseltä onnistunut ihan sukkelasti… Onneksi on ammattilaiset – jotka ovat kaiken lisäksi todella ihania tyyppejä, niin asentajamme Jani kuin Kitzenin Eva, jotka molemmat jaksavat vastailla hölmöihin kysymyksiimme ja keksivät avoimiin asioihin aina paljon paremmin vaihtoehdon kuin itse olisimme tulleet ajatelleeksi.

Kauniiden kaappien takaa löytyy myös integroitu astianpesukone.

Otimme nämä kuvat viikko ennen kuin muutimme pois ja purimme keittiön mukaamme. Jos kuvia vertaa kolmen vuoden takaisiin, niistä huomaa, että keittiökaapistoon ei ole kolmessa vuodessa tullut mitään kulumaa. Kaapit on tehty mattapintaisesta Fenix-nanolaminaatista, joka on kestänyt aikaa ja käyttöä ilman mitään ongelmaa. Moni on vuosien varrella kysynyt onko mattapintaisten kaappien pehmeältä näyttävä pinta hankala pitää puhtaana. Vastaus on ei, päinvastoin! Rasvaisista sormista jää toki tahroja siinä missä jäisi mihin tahansa pintaan, mutta ne on ollut helppo pyyhkäistä rätillä pois, eikä ole tarvinnut hangata tai käyttää mitään erikoisaineita.

Ainoa muutos kolmen vuoden takaiseen taitaa olla se, että Tapwellin kupariseen hanaan on – kuten oli tarkoituskin – tullut tummaa patinaa. Sen voi kiillottaa, jos haluaa, mutta olemme tykänneet hanasta juuri patinoituneena. Hanan ajaton muotoilu viehättää silmää yhtä paljon nyt kuin kolme vuotta sitten.

Pesuallas on antrasiitin värinen Silgranit-allas eli todella kestävää kivimassamateriaalia, jonka neliskulmainen muotoilu tekee siitä tilaihmeen. Pelkäsin vähän etukäteen rikkoisinko vahingossa astioita kolistelemalla niitä altaaseen, mutta eipä ole kolmessa vuodessa mennyt rikki ainuttakaan. Materiaali kestää hyvin käyttöä, mutta ei ole niin kovaa, että koituisi herkkien astioiden tuhoksi.

Keittiömme musta kivitaso on kvartsikomposiittia, jonka rosoinen pinta on pehmeä ja elävä käden alla. Se on näillä näkymin ainoa osa keittiötä, jota emme pysty kierrättämään uuteen kotiin, sillä se tehtiin aikoinaan mittatilauksena Tehtaankadun kotiin ja uudessa kodissa on hiukan erilaiset mitat ja enemmän tasopinta-alaa. Kivitaso painaa ihan käsittämättömän paljon, onneksi Tulikiven miehet tulivat kantamaan sen pois silloin kun purimme keittiön. Viisi kerrosta alas kadulle ei tainnut olla kaikkein mukavin kantomatka, mutta he vaikuttivat tottuneelta (ja ehkä juuri sen vuoksi erittäin hyväkuntoisilta). Uusi kivitaso on tilattu Tulikiveltä ja tulee olemaan hiukan erilainen.

Toinen onnekas sattuma oli tietysti se, että uusi kotimme sattui olemaan keittiöremontin tarpeessa ja saimme asunnon omistajalta luvan ryhtyä siihen. Asunto on muutoin todella kaunis ja hyväkuntoinen, mutta toistakymmentä vuotta vanha keittiö oli parhaat päivänsä nähnyt eikä vastannut meidän tarpeita, sillä käytämme asuntoa monenlaisiin työtilaisuuksiin ja kuvauksiin. Eipä se vanhakaan keittiö kaatopaikalle mennyt, vaan sai uuden elämän meille hyvin tutussa osoitteessa, mökkiolosuhteissa Suvisaaristossa. Keittiökalusteiden kierrätystä parhaimmillaan.

Palataan pian aiheeseen!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Remontista, joka ei ole vieläkään alkanut

Jossain vaiheessa remonttia tulee aina se hetki, kun sitä alkaa miettiä kenen idea tämä oikeastaan oli ja miksi tähän piti taas lähteä. Että miksei voinut kerrankin vaan tyytyä siihen mitä oli? Olla yksi niistä korkeamman tietoisuuden tason saavuttaneista viisaista, jotka hyväksyvät rumat laatat ja krakeloituneet kaapit osana elämäänsä yhtenä niistä asioista, jotka nyt vaan ovat niinkuin ovat? He ovat tajunneet perimmäisen totuuden: jos se ei ole todella, todella rikki, sitä ei ole pakko korjata.

Tämän kirjoituksen kuvia on ollut aikaa ottaa kaiken odottelun lomassa: työhuone, Mario Testinon tulkinnat Kate Mossista ja tuoliinsa maastoutuva mäyräkoira.

Tällä kertaa se hetki on saapunut jo ennen kuin remontti on edes päässyt kunnolla alkamaan. Remonttimme työlistalla on ollut tässä järjestyksessä seuraavat kolme kohtaa: olohuoneen ja keittiön välisen seinän purkaminen, keittiön lattian uudelleenpinnoitus ja keittiöremontti. Lattian suhteen suunnitelma on ollut nopeasti tehty, keittiöremontti on samoin ollut suurimmaksi osaksi selvää kauraa alusta saakka. Kaiken tiellä on seissyt paksu ja läpitunkematon etenemiseste nimeltä seinän purku. Siis listan ensimmäisen kohta, jota ennen mikään muu ei etene.

Ensin oli kesä ja kaikki remonttiin liittyvä sen vuoksi vähän vaikeaa. Yritimme etsiä yli satavuotiaan talon alkuperäisiä pohjapiirroksia selvittääksemme missä asunnon hormit menevät ja onko seinä kantava vai ei. Ne piirrustukset, jotka meillä oli, paljastivat ainoastaan sen, minkä jo tiesimme: että keittiön ja olohuoneen välissä menee seinä.

Talonmies oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa isännöitsijälle. Isännöitsijä oli juuri jäämässä lomalle ja sanoi, että soittakaa tekniselle isännöitsijälle. Tekninen isännöitsijä oli lomatuuraaja, joka ei edes tiennyt mistä talosta puhumme ja käski odottaa, että talonmies palaa lomaltaan.

Lupaava alku.

Harvemmin tiiraan pyllykuvia, mutta tästä pidän! Kimaltavat pikkuhousut: ostoslistalle odottelemaan remontin jälkeen alkavaa uutta ja eleganttia elämää. Timanttisormukseen ei ole remontin jälkeen varaa.

Tämän hupaisan pienen puhelinleikin päätteeksi selvisi, että odottelu oli oikeastaan ollut täysin turhaa, koska taloyhtiölläkään ei ole hallussaan alkuperäisiä pohjapiirroksia. Soitimme siis rakennusvalvontaan. Kesälomalla. Koko virasto kiinni. Koko kuukauden. Onneksi on olemassa internet-arkisto, josta löytyy erilaisia pohja- ja rakennepiirroksia kaupungin rakennuskannasta. Talostamme löytyi arkistoa tonkimalla noin kolmesataa dokumenttia, jotka kävimme läpi vain saadaksemme selville, että siellä on juuri meidän kerroksesta täsmälleen samat hyödyttömät piirrokset, jotka meillä jo on, sekä tasan yksi alkuperäinen, yli satavuotias piirros. Hyvin viitteellinen piirros näytti siltä, että joku oli piirtänyt sen lyijykynällä jonkun kuitin taakse näyttääkseen maitokauppiaalle minkänäköistä taloa ollaan tekemässä. Senaikaisessa rakentamisessa ei taidettu pitää dokumentaatiota samalla tavalla tärkeänä kuin nykyään.

Rakennusvalvonnan kuukauden loman päätteeksi selvisi, että he eivät tiedä talosta enempää kuin arkistonsa. Oletteko kysyneet taloyhtiöstä, he kysyivät avuliaasti. Onneksi Jarno oli se, joka kävi tätä keskustelua, koska minä olisin alkanut kiljua.

Kutsuimme paikalle ensimmäisen rakennesuunnittelijan, sitten toisen. Ainoa asia, mistä he olivat samaa mieltä, oli se, että seinässä menee asunnon alkuperäinen hormi. Siitä oli toki helppo olla samaa mieltä, koska hormi on nähtävissä paljain silmin. Epäselvää oli esimerkiksi se meneekö seinässä muitakin hormeja kuin meidän, ja menevätkö ne esimerkiksi juuri siitä kohdasta, jonka halusimme purkaa: kolmemetrisestä pätkästä meidän hormin ja ulkoseinän välillä.

Ostin vihdoin Tove Janssonin Kesäkirjan. Ehkä se pitkittää päättynyttä kesää vielä hetken – ja tarjoaa tekemistä odotellessa sitä hetkeä, että remontti pääsee vihdoin alkamaan. Juomalasi on Tapio Wirkkalan vintagea 50-luvulta.

Pidin toisen rakennesuunnittelijan käytännönläheisestä lähestymistavasta: ei soitella ihmisille, jotka eivät tiedä asiasta mitään, konsultoida virastoja, jotka ovat lomalla tai selata rakennuskanta-arkistoa, joka ei kerro asiasta mitään, vaan mennään katolle katsomaan. Kipusimme vintille, Jarno ja rakennesuunnittelija kiipesivät luukun kautta katolle ja kävelivät harjaa pitkin oikean piipun luo. Piippu numero yhdeksän oli valtava. He näyttivät sen rinnalla legomiehiltä. Olisi tarvittu kolmemetrinen jättiläinen kurkkimaan sen sisään. Jarno kiipesi tikkaita pitkin sen yläreunaan, mutta hormeista ei saanut vielä siitäkään kohdasta mitään selkoa. Seisoin vintin tikkailla, pidin kiinni kattoluukun reunoista ja yritin olla a) katsomatta alas b) laskematta päässäni kuinka korkealla poikaystäväni juuri nyt oli ja c) pyörtymättä.

Onneksemme isännöitsijä tiesi, että taloyhtiössä on tehty melko vastikään hormikartoitus. Muutama pitkä päivä myöhemmin saimme käsiimme kaksikymmentäsivuisen nivaskan teknisiä piirrustuksia ja selvityksiä siitä miten taloyhtiömme hormit kulkevat seinien sisällä. Ah mitä dokumentaation juhlaa! Täsmällistä, millintarkkaa tietoa aivan kaikesta! Paitsi tietysti piipusta numero yhdeksän. Missä tiedot piipusta numero yhdeksän, kysyin ääni väristen. Ah, niitä ei ole, koska se piippu on niin korkea ja sen tutkimiseen olisi tarvittu nosturi, vastasi isännöitsijä, se jätettiin vaan tekemättä.

Soitimme rakennesuunnittelijan neuvosta hormikartoittajalle ja otimme puheeksi taloyhtiömme piipun numero yhdeksän. Onko mitään muita keinoja tutkia se kuin ajaa paikalle nosturi? Hormikartoittaja arvioi, että voisi kiivetä piippuun turvavaljaiden kanssa. Haluaisimmeko siitä tarjouksen? Hintava ja hankala tutkimus ei tokikaan välttämättä kertoisi meille juuri sitä mitä halusimme tietää, eli sen minkä kerroksen kohdalta piipun lukuisat hormit alkavat ja kulkevatko ne juuri siitä kohdasta, jonka haluamme purkaa.

Silloin Jarno käveli alakertaan, soitti naapurin ovikelloa ja kysyi saisiko tulla katsomaan heidän keittiönsä seinää. Siinä oli hormi, kuten meilläkin. Tarvittiin vain yksi nopea mittaus kertomaan meille sen, mitä talonmies, isännöitsijä, tekninen isännöitsijä, rakennusvalvonta, kaksi rakennesuunnittelijaa ja hormikartoittaja olivat koittaneet melkein kaksi kuukautta apunamme selvittää: seinää ei ole mahdollista purkaa, koska purettavan kohdan keskeltä menee – tadaa – alakerran hormi.

Ah kunpa olisimme konsultoineet Jarno Jussilan maalaisjärkeä aivan ensimmäisenä eikä vasta ihan viimeisenä kaikkien asiantuntijoiden, virastojen ja taloyhtiön väen jälkeen. Olisimme säästyneet tältä jännitysnäytelmältä, voineet samantien unohtaa koko seinän kaatamisen ja päässeet suoraan etenemään remontin muihin vaiheisiin. Mutta oppia ikä kaikki! Menköön henkisen kasvun piikkiin: harva asia opettaa kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin remontoiminen ja siihen liittyvät valmistelut. Juuri nyt seinänkaatoprojektin peruuntuminen tuottaa huomattavasti enemmän helpotusta kuin pettymystä – ja nyt tunnemme paljon, paljon ihmisiä, joille voimme soitella, jos remontin muissa osa-alueissa ilmenee vielä etenemisesteitä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kohti uutta kotia

Olen umpisurkea kertomaan teille elämääni liittyviä uutisia. En toki tarkoituksella jätä niitä kertomatta. Haluaisin vaan aina odottaa, että kaikki on täydellisen selvää, haudutella asiaa vielä hetken itsekseni ja julkistaa asian sitten, kun olen ehtinyt päättää mitä kaikesta ajattelen. Mutta juuri tämä pönttö panttaaminen johtaa siihen, että isot asiat ja ajatukset kasautuvat, kirjoittaminen alkaa takkuilla enkä enää tiedä mistä edes aloittaisin. Ei ole aina helppoa purkaa omassa elämässä tapahtuvia asioita ja keskeneräisiä prosesseja kepoisiksi postauksiksi, joita voi lukea koko maailma, kun ei ole välttämättä ehtinyt puhua asioista vielä kaikille ystävilleenkään.

Tartun nyt silti tähän akuutimpaan: olemme muuttamassa! Kaikki on tapahtunut lopulta kovin nopeasti ja moni asia on vielä niinsanotusti vaiheessa, mutta muuttomiehet on tilattu, loppusiivous sovittu ja olemme aloittaneet pakkaamisen. Stressitön muutto kiinnostaa ja tähän mennessä on sujunut vähän epäilyttävänkin hyvin, mutta onhan tässä kuunvaihteeseen vielä vajaa kaksi viikkoa aikaa ajautua sekasortoon ja kaaokseen. Ehkä tässä on kuitenkin opittu menneistä virheistä jotain. Viisi vuotta sitten olisin aloittanut pakkaamisen edellisenä päivänä ja muistanut ehkä muuttoaamuna, että hups asuntoonhan kuuluu myös vintti, kellari ja eteisen yläkaapit.

Kirjoitin jo viime kesänä siitä kuinka pohdimme uutta kotia. Kävimme silloin muutamissa näytöissä ja pari ihankivaa asuntoa osuikin vastaan, mutta ne olisivat olleet vapautumassa samantien, meillä ei ollut varsinaisesti kiire eikä yksikään kämpistä tuntunut ihan omalta. Yksi oli kauniista kuvista huolimatta kliininen ja sieluton, toinen liian kiiltävä ja hieno, kolmas matala ja tunkkainen, neljäs nätti mutta pieni eikä siihen olisi mahtunut työhuonetta. Niin asia vain jäi odottamaan sopivampaa hetkeä ja syksy kului reissatessa ja töitä tehdessä.

Uuden kodin metsästyksestä tuli yllättävän ajankohtainen juttu, kun nykyinen vuokrakoti myytiin viime keväänä altamme. Harmittiko, asuntoon tekemämme ison remontin jälkeen? Vähän, mutta koko matka on ollut niin kummallinen, vaiheikas ja värikäs, että aloimme olla täysin valmiita johonkin uuteen. Osasimme odottaa uutista ja kun se tuli, se oli lopulta enemmän helpotus kuin pettymys: nyt kaikki nytkähtäisi vihdoin eteenpäin ja meidän olisi pakko etsiä uusi koti. Toiset muutokset tarvitsevat pienen pakon motivoimaan niitä.

Aloimme tutkia asuntoilmoituksia uudella innolla. Toivelista uudelle kodille oli suurimmaksi osaksi sama kuin viimekesäisessä kirjoituksessani: tavalla tai toisella persoonallinen, meidän näköinen, sellainen että sinne pystyi kuvittelemaan meidän elämän. Tarpeeksi iso, että mahtuisimme tekemään työmme siellä eikä tarvitsisi vuokrata sitä varten erillistä tilaa. Asioita, joista emme halunneet joustaa: luonnonvalo, sijainti ja hyvä tunnelma. Asioita, joista olimme valmiita joustamaan: melkein kaikki muu.

Emme oikeastaan ehtineet edes päästä alkuun, kun sopiva vaihtoehto osui tuttavapiirin kautta vastaan. Kävimme katsomassa sitä, ihastuimme ja se oli oikeastaan sillä selvä. Ajoituskin meni täydellisesti nappiin: asunnon nykyinen asukas oli sattumalta lähdössä juuri silloin kun meidän piti päästä muuttamaan uuteen osoitteeseen. Sitä onnea, kun asiat vaan loksahtavat itsestään juuri oikealla tavalla ilman, että oikeastaan tekee mitään sen eteen. Sitä osaa todellakin arvostaa, kun niitäkin tilanteita on riittänyt, että mikään ei todellakaan loksahtele eikä suju ilman hermojaraastavaa säätöä.

No millainen se tuleva uusi koti on? Kaunis, valoisa, ei kovin kaukana nykyisestä. Nitisevät lautalattiat vaihtuvat kivilattiaan. Parveketta ei ole, mutta saamme tilalle kylpyammeen. Leveät ikkunalaudat, painavat vanhat ovet. Neliöitä on vähemmän kuin nykyisessä järjettömän isossa asunnossamme, mutta tila riittää silti työhuoneelle ja kuvausprojekteihin. Juno-koira on käynyt siellä kerran ja löytänyt sieltä välittömästi aurinkoläntin, johon käpertyä, joten katson sen hyväksyneen jo uudet nurkat.

Asunto on muuten meille täydellinen, mutta keittiö kaipaa kohennusta – ja yksi seinä ehkä kaatamista. Kuulostaako etäisesti tutulta? Jep, herättelen kummallista harrastustani nimeltä remontoitavat vuokrakohteet ja harkitsen taas keittiöremonttiin ryhtymistä. Menneistä on tässäkin opittu jotain ja diili on tällä kertaa toisenlainen. Remontin laajuus ja aikataulu ovat niitä asioita, jotka ovat vielä “hiukan auki”, mutta kävimme tänään koputtelemassa seiniä ja tekemässä mittauksia. Lähipäivinä ollaan varmasti viisaampia, kun ehditään istua alas ruutupaperin ja kahvikupin kanssa ja purkaa vaihtoehtoja paperille.

Joko aika on kullannut muistot tai sitten oma elämäntilanteeni on nyt toinen, mutta ajatus remontista ei ahdista juuri nyt yhtään. Kysykää toki uudestaan sitten kun olemme eläneet kuukauden raksan keskellä ilman keittiötä enkä omista yhtään vaatetta, jossa ei olisi maalitahroja tai kipsipölyä. Jos menneet jutut kiinnostavat, blogin arkistoista löytyy nippu vanhoja remonttijuttuja. Tällä kertaa teen remonttia kämppiksen sijaan avopuolison kanssa – paljon on tapahtunut parissa vuodessa, vaikka tuntuu, että siitä on vasta hetki.

Moni ehkä miettii miksi jatkamme vuokralla emmekä osta omaa, varsinkin kun on vakituinen parisuhde, valmius vasaran varteen ja into tehdä tiloista omannäköiset. Pohdimme hetken sitäkin vaihtoehtoa, mutta hylkäsimme sen nopeasti. Yrittäjänä ei saa Helsingin asuntomarkkinoille riittävää asuntolainaa ihan noin vaan ilman omia säästöjä, emmekä oikeastaan edes lähteneet kyselemään. Haluamme pysyä kantakaupungissa ja asua töidemme takia hiukan tilavammin, eikä valtavan lainan ottaminen houkuttele ajatuksena kumpaakaan. Vuokra-asuminen ja kotona työskentely on tällä hetkellä meille viisain malli, arvioidaan tilannetta uudestaan sitten jos fiilis joskus muuttuu. Voi olla, että sijoitusasunnon hankkiminen on jollain aikavälillä ajankohtainen juttu: ehkä voisi olla joku pieni ja kaunis yksiö, jonka voisimme kunnostaa ja vuokrata eteenpäin.

Muutto on varmasti lähiviikkojen tärkein teema, sitten lomakauden jälkeen alkaa remontti. Raksapäiväkirja oli viimeksi supersuosittu. Miten on, kiinnostaako teitä tälläkin kierroksella remonttiraportit ja uuden kodin sisustusjutut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA