Keneen sinä luotat?

Kaupallisessa yhteistyössä FOX Suomi

Arki sai viime viikolla kummallisen käänteen. Sain soiton tuntemattomasta numerosta ja minut kutsuttiin tapaamiseen, jonka luonnetta ei tarkemmin määritelty. Kun saavuin paikalle, minut ohjattiin kellariin hämärään kuulusteluhuoneeseen. Yhtäkkiä löysin itseni kytkettynä valheenpaljastuskojeeseen, vastaamasta kysymyksiin joita minulle esitettiin. En saanut muita ohjeita kuin vastata mahdollisimman lyhyesti ja rehellisesti. Sydän löi varmaan kahtasataa, sillä tilanne oli todella jännittävä. Eihän minulla ollut mitään salattavaa, mutta jos olisikin, siinä tilanteessa olisin takuulla kertonut heille ihan kaiken. Tiesin, että olin se mies, jonka he olivat sinne pyytäneet, mutta en se, jota he etsivät.

Kyse oli tv-kanava Foxin kuvauksista. Minut pyydettiin mukaan uuden tv-sarjan lanseerauskampanjaan, jossa kuvattiin viittä eri ihmistä kuulustelutilanteessa. Sain tietää hyvin vähän kuvausten sisällöstä etukäteen, sillä tarkoitus oli saada mahdollisimman autenttiset reaktiot. Se onnistui: takaraivossa jyskytti jännitys kysymysten sarjatulessa. Tilanne tuntui yllättävän todelliselta. Tiesin tietysti etten ole syyllistynyt rikoksiin ja tilanne on muutenkin lavastettu, mutta se oli silti piinaavaa. Kasper Strömman muuten päätyi samaan kuulusteluhuoneeseen – katso alta kooste kaikkien kuulusteluista. Aivan mahtava projekti!

Jos tulit kateelliseksi tästä julisteesta, ei hätää – voit tehdä oman Deep Staten sivuilla.

Tänään klo 22:00 kannattaa olla television äärellä, sillä brittiläinen toimintasarja Deep State on illalla Suomen ensi-illassa. Sarja on todentuntuinen sekoitus faktaa ja fiktiota poliittisen toimintajännärin muodossa. Tarina kertoo ex-vakoojasta, joka palaa kentälle poikansa kuoleman. Tilanne eskaloituu nopeasti Lähi-itään salaisen tiedustelusodan ja salaliittojen tiimellykseen. Deep State tutkii mailmaa, jossa sota on kaupankäyntiä muilla keinoilla kuin rahalla. Luvassa siis nopeita juonenkäänteitä ja räjähtävää toimintaa parhaimmillaan.

Katso ainakin tämä jakso: San Junipero

Olemme viime viikkoina ahmineet läpi Netflixin Black Mirror -sarjan tähänastisen tuotannon. Kirjoittaja Charlie Brookerin luomaa brittisarjaa on hiukan hankala määritellä, mutta yritetään: jaksot ovat toisistaan irrallisia ja itsenäisiä kokonaisuuksia, jotka kertovat teknologian ja sosiaalisen median vaikutuksesta ihmisten elämään ja erityisesti siitä millä kaikilla tavoilla se voi mennä aivan liian pitkälle. Jokaisessa jaksossa on eri tarina, eri henkilöt ja oma tyylilaji, joka liukuu mustasta komediasta draamaan kautta kolkkoon dystopiaan.

Melkein kaikki jaksot sijoittuvat johonkin tarkemmin määrittelemättömään tulevaisuuteen, mutta toiset voisivat tapahtua nykyhetkessäkin – ja ne ovatkin ehkä kaikkein kuumottavimpia. Toiset sarjassa esitellyistä painajaisista ovat osittain jo käyneet tai käymässä toteen. En ole varma onko sarja oikeastaan kovin viihdyttävä – osa jaksoista ovat nimittäin todella ahdistavia – mutta se on kiinnostava ja tarpeellinen. Uskon, että se voi ravistella ainakin herkimpiä yksilöitä (lue: minua) somehorroksestaan ja muistuttaa, että teknologia on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Mutta syy miksi kirjoitan tästä on oikeastaan yksi tietty jakso, joka on niin hieno, että se kannattaa katsoa, vaikka skippaisi kaikki muut. San Junipero poikkeaa niin kerronnaltaan, tunnelmaltaan ja lähtökohdaltaan sarjan muusta tuotannosta: vain tässä jaksossa teknologia esitetään uhan sijaan mahdollisuutena, vaikka tässäkin nousee esiin moraalikysymyksiä. Jakso vuoroin ihastuttaa, itkettää ja saa jalan vipattamaan loistavan soundtrackin tahdissa. Se on superkaunis, samaan aikaan surullinen ja jollain selittämättömällä tasolla lohdullinen – ja ennen muuta syvästi inhimmillinen.

Tunnin jakso on tehty niin hienosti, että siihen voi suhtautua vähän kuin elokuvaan. Musiikki ja visuaalinen toteutus on enemmän kuin kohdallaan, mutta parasta on silti tarina kahdesta naisesta, jotka rakastuvat todellisuuden tuolla puolen. On monta asiaa, jotka haluaisin vielä sanoa, mutta ei spoilata tätä teiltä, jotka ette ole vielä sitä nähneet. Sanotaan vaan, että Mackenzie Davisin ja Gugu Mbatha-Raw’n kemiat ovat täydellisesti kohdallaan.

Huomasitteko, tarkoituksella en maininnut sanaa scifi, koska teistä osa olisi lopettanut lukemisen saman tien. Vaikka et normaalisti välittäisi tulevaisuuteen sijoittuvasta viihteestä eikä Black Mirror kiinnostaisi pätkääkään, suosittelen että annat silti tälle jaksolle mahdollisuuden.

☊ BLACK MIRROR S03E04 ‘SAN JUNIPERO’

Call me by your name

Call me by your name (2018) oli juuri niin ihana kuin odotin paitsi ehkä vähän raukeampi, surullisempi ja onnellisempi. Kävin katsomassa sen sunnuntaina enkä ole vieläkään saanut riuhtaistua itseäni irti elokuvan tunnelmasta, en oikeastaan edes halua. Viipyilevä tarina ensirakkaudesta hiipi ihon alle ja jäi sinne surisemaan kuin laiskan kesäpäivän kärpänen.


☊ SUFJAN STEVENS – MYSTERY OF LOVE

Muita ajatuksia, joita elokuva herätti:
Sanokaa mitä sanotte, 80-luvun musiikissa on taikaa. Okei, tiedän, että tästä on yhtä moni täysin samaa kuin täysin eri mieltä.
Pakko saada talo Italiasta. Tämä on tosin jo monta vuotta vanha eikä mikään uusi ajatus.
Olisipa kaikilla meillä samanlainen isä kuin Eliolla.
Olisipa edes samanlainen kivestä muurattu uima-allas kuin elokuvan villassa, joka on muuten myynnissä – haluaisiko joku antaa minulle 2,7 miljoonaa dollaria?
Olisipa kesä.

Mietin myös, että Elion isällä oli monta oivaa pointtia, mutta eniten kolahti tämä: jos haluaa elää, oikeasti elää eikä vain ajelehtia automaattiasetuksilla päivästä toiseen, pitää olla valmis ottamaan vastaan koko se tunteiden kirjo, joka osuu omalle polulle. Ei vain ne ihanat ja positiiviset tunteet, vaan myös kipu, luopumisen tuska ja ikävä – kaikki kuuluvat tähän ihmeelliseen ilmiöön nimeltä elämä.

Ylläolevasta videosta löytyy katkelmia elokuvasta ja toinen Sufjan Stevensin elokuvaa varten sävelletyistä kappaleista. Kaunis, mutta se toinen on melkein kyllä kauniimpi.

Jos katsot tänä keväänä vain yhden elokuvan, katso tämä.