Viime viikkojen kirppislöydöt

Yksi parhaista asioista, joita somessa voi mielestäni tehdä, on ihastella ja kadehtia muiden kirppislöytöjä. Ah sitä iloa, kun joku on löytänyt jotain superihanaa! Onneksi niitä löytöjä sattuu myös omalle kohdalle, sillä koluan kirppiksiä ahkerasti. Nykyään lähden entistä useammin kirppiksiltä tyhjin käsin, sillä kotona on tyhjennetty nurkkia ja vaatimustaso on noussut – en halua viedä kotiin mitään ihan kivaa vaan kelpuutan mukaan ainoastaan ihania esineitä, niin ihania, että haluan todellakin suoda niille kodin rajallisista neliöistä oman paikan. Iso plussa, jos esineelle on käyttöä, sillä koristeena kököttävää tavaraa ei viitsi kerätä nurkkiin liikaa – olen sitäkin tehnyt ja se johti vain pölyiseen kotiin, joka ei inspiroinut. Aika moni keräilijä on varmaan nyt täysin eri mieltä.

Mutta asiaan! Ajattelin nimittäin vilauttaa omia viimeaikaisia löytöjäni siltä varalta, että muutkin saavat iloa toisten ihmisten kirppisonnesta. Nämä aarteet ovat peräisin Fiskarsin antiikkimarkkinoilta ja Billnäsin antiikki- ja perinnepäiviltä parin viikon takaa. Ruskeat kahvikupit alavasemmalla ovat Arabian Ruskaa, ostamme sarjan isoimpia mukeja sekä kaupunkikotiin että Lapin kakkoskotiin kun niitä osuu kirppiksillä vastaan. Tykkään erityisesti niistä, joissa on tummempi lasite. Myös ruskeat pikkukulhot ovat Arabian ja maksoivat yhteensä vain vitosen. Ajattelin tarjoilla niistä hummusta ja oliiveja.

Kupittaan saven siniset pikkulautaset maksoivat yhteensä maltilliset 1,50 euroa. Virallisesti en edes pidä sinisestä ja silti olen huomannut viime aikoina hipelöiväni kirppiksillä sinisiä astioita tuon tuosta. Tekee mieli kattaa niitä sikinsokin maanläheisten sävyjen sekaan ja viis veisata, vaikka vähän riitelisivätkin. Hopeoidut alpakkalusikat tongin valtavasta lusikkakasasta, jossa kaikki maksoivat euron. Löysin samoja lusikoita aiemmin keväällä ja setti täydentyi nyt mukavaksi 12 lusikan pinoksi, jolla isompikin porukka kahvittelee tai nautiskelee pavlovaa.

Rakastuin sekunnissa ruskeaan 50-lukulaiseen teekannuun, jolla on rottinkinen kahva. Kokemus on opettanut, että salamarakkauksia ei kannata päästää käsistään – ne tuottavat kotona iloa joka ikinen päivä. Kannu on sisältä tarpeeksi siistikuntoinen päästäkseen ihan tositoimiin: viimeistään syksyn tullen hauduttelen tässä piparminttuteetä. Afrikkalainen korkea vati seisoi pöydässä kannun vieressä ja sopi niin täydellisesti sen kaveriksi, etten raaskinut erottaa heitä, vaan tinkasin hyvän yhteishinnan ja ostin molemmat.

Kertokaapa, onko teillä käynyt kirppisonni viime aikoina?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kimallusta ja kokomustaa

Kesäasu viikon parin takaa, kun lähdimme ulos viettämään vähän iltaa ja teki mieli pukea päälle jotain kivaa. Keksin, että kimaltava uimapuku näyttää ihanalta väljien housujen ja niukan jakun alla. Muistan keskimäärin kerran vuodessa, että uikkareita voi käyttää osana muutakin kuin rantapukeutumista – ja olen joka kerta yhtä tyytyväinen itseeni ihan kuin tämä olisi täysin uusi idea eikä suinkaan yksi niistä miljoonista, jotka olen nyysinyt menneiltä vuosikymmeniltä. Mutta miksi keksiä pyörää uudestaan, kun maailma on täynnä ihania ideoita, jotka on todettu toimiviksi ennen kuin edes synnyin!

Hankin Donna Karanin valuvat, levenevät vintagehousut New Yorkista. Rakastan niiden rentoa eleganssia – ne ovat samaan aikaan aivan älyttömän mukavat ja tyylikkäät, mikä on yhdistelmänä vähintäänkin harvinainen. Lahkeita pitäisi ehkä lyhentää aavistuksen, mutta keräillessäni voimia siihen olen käyttänyt housuja korkojen kanssa, siten ne ovat täydelliset enkä astele koko aikaa lahkeideni päällä. Mikä siinä muuten onkin, että vaatteiden vieminen ompelijalle on samanlainen monen vuoden motivoinnin vaativa urakka kuin taideteosten vieminen kehystämöön?

MUSTA JAKKU* FILIPPA K
FRENCY & MERCURY AURINKOLASIT* TREND OPTIC
UIKKARIT & OTHER STORIES
DONNA KARAN HOUSUT VINTAGELÖYTÖ
NAHKASANDAALIT* SOKOS
PUNOSKASSI KIRPPISLÖYTÖ
KAULARIIPUS PARIISISTA
*SAATU

Mustat vaatteet, kullanhohtoinen kimallus ja olkapunoskassi näyttävät itseasiassa aika kivalta kesäyhdistelmältä – ehdottomasti jatkoon. Ohuet kultakorut kruunaavat lookin. Olen viime aikoina myynyt ja lahjoittanut melkein kaikki koruni pois, säilytin vain ne joita oikeasti käytän. Ah miten paljon energiaa säästyy, kun ei tarvitse enää tuskailla korulaarin äärellä, sovittaa kaikenlaista ja valita kuitenkin lopuksi ne tismalleen samat kuin aina.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Kesäretki antiikkipäiville

Seuraa menovinkki maan eteläosissa liikkuville! Fiskarsin antiikkipäivät ovat alkaneet ja palvelevat antiikin ja vintagen ystäviä sunnuntaihin asti. Vajaan kymmenen kilometrin päässä järjestetään tismalleen samaan aikaan Billnäsin perinne- ja antiikkipäivät, joten viisas varaa retkeen koko päivän ja kiertää tietysti molemmat.

Fiskars ja Billnäs ovat kansallisromanttisessa vehreydessä uinuvia kuvankauniita ruukkikyliä, joista löytyy antiikkipäivien lisäksi kesäkahviloita, taidenäyttelyitä, käsityöläisten pajoja ja pihakirppiksiä. Kuten hiustemme pituudesta voi tarkkasilmäinen päätellä, nämä kuvat ovat viimekesäiseltä retkeltämme – ja naputan taas pakussa, sillä olemme paraikaa matkalla takaisin apajille! Katsotaan ehdimmekö tällä retkellä myös Fiskars Village Art & Design Biennaleen, mutta se on auki syyskuuhun saakka, joten sen suhteen ei ole kiirettä.

Billnäsin perinne- ja antiikkipäivillä tarjonta tuntuu painottuvan modernismin ajan estetiikkaan 20-luvusta 70-luvulle, Fiskarsista löytyy enemmän 1700- ja 1800-luvun antiikkia, taidetta ja harvinaisuuksia. Perinteiseen kirppistunnelmaankin pääsee, sillä Fiskarsin varsinaisen tapahtumapaikan edustalla on valtava määrä kirppiskojuja, joissa myydään kaikkea mahdollista vanhaa ja kaunista. Hinnat ovat osin suolaisemmat kuin keskivertokirppiksellä, mutta tavarat on myös kuratoitu tarkoin – täällä ei tarvitse etsiä jotain kiinnostavaa pakasterasioiden ja linttaan astuttujen lenkkareiden joukosta (siinäkin on toki oma viehätyksensä).

Retkellä viihtyy, vaikkei olisi liikkeellä ostohousut jalassa. Lomatunnelma alkaa jo Fiskarsiin johtavalla tiheän metsän reunustamalla tiellä ja antiikkipäivillä on paljon katseltavaa – siellä voi kierrellä kuin näyttelyssä, imeä itseensä inspiraatiota ja ideoita ja pysähtyä välille viinilasilliselle. Billnäsin ruukki on jo itsessään näkemisen arvoinen, hengästyttävän hieno paikka jolla on 400-vuotinen historia. Suurin osa postauksen kuvista on otettu juurikin sieltä, Isosta pajasta joka on tapahtuma-aikaan täynnä myyjiä.

Törmäsimme Fiskarsissa Helsinki Secondhandin Janiin, mikä ei ehkä ollut aivan tavaton yllätys ottaen huomioon, että Korkeavuorenkadulla toimiva antiikkikauppa on tietysti antiikkipäivillä myymässä aarteita. Monet kauppiaat ovat pitkin kevättä säästelleet parhaita löytöjään juuri antiikkipäiviä varten.

Vietimme viime kesänä alueella koko päivän, kiertelimme ja tutkimme, juttelimme myyjien kanssa ja vertailimme löytöjämme muiden vieraiden kanssa. Antiikkipäivillä vallitsee just niin leppoisa tunnelma, että se houkuttelee hölöttämään tuntemattomille. Monilla on koiria mukanaan ja yleensä niitä kaikkia saa silittää.

Kävimme lopuksi vielä syömässä ja lähdimme ajelemaan takaisin Helsinkiin kun päivä oli jo taittumassa heinäkuiseksi illaksi. Tuntui kuin olisimme olleet pidemmälläkin lomalla. Bongaa ylläolevasta kuvasta pörröinen peurapylly! Hän loikkelehti paluumatkalla edestämme metsään, ennätin juuri napata pakun ikkunasta kuvan.

PS. Löysimme viimevuotisilta antiikkipäiviltä työhuonettamme kaunistavat mustat 20-luvun kirjakaapit, jotka vilahtavat mm. näissä kuvissa.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Nähdään Parolan aseman rompetorilla!

Tiedän, että joukkoonne kuuluu paljon vintagesta ja secondhand-aarteista kiinnostuneita, joten seuraa kuuma menovinkki kesäkuun toiselle viikonlopulle. Olemme menossa myymään kirppistavaraa Parolan aseman rompetorille, joka järjestetään lauantaina 8. kesäkuuta klo 10-15. Tulkaa tervehtimään ja hengaamaan! Jos ette ole shoppailutuulella, paikalle voi tulla myös vain viettämään kesälauantaita ja nauttimaan vohvelikahveista kuvankauniissa asemamiljöössä. Niin, ja tietysti viihdyttämään minua ja Jarnoa.

Tämä on epäilyksettä kesän kivoin kirppistapahtuma, tiedämme koska olimme siellä viime kesänä vieraana. Parolan aseman aulaan, makasiiniin ja asemapihalle kokoontuu kymmeniä kirppismyyjiä, sisältä löytyy hurmaava kahvila ja tunnelma on enemmän kuin kohdallaan. Myymässä on tänä vuonna meidän lisäksemme noin 40 myyjää, joukossaan sisustusbloggaajia, stailaajia, vanhan tavaran kauppiaita ja omia kaappejaan tyhjenteleviä kirppishaukkoja. Vintageaarteiden lisäksi tapahtumassa myydään mm. Diagnoosi Sisustusmanian superkaunista keramiikkaa, jota mekin olemme ostaneet astiakaappiimme.

Nappasin kuvan Lapissa ennen kuin pakkasimme kamat pakuun. Tässä on todellakin vasta mitätön murto-osa kaikesta!

Olemme tyhjentäneet sekä kaupunkikodin että Lappi-kodin varastot ja tehneet tuntuvan harvennuksen kuvausrekvisiittaamme, joten aarteet eivät lopu heti kesken – tavaraa on myynnissä lähes kaksi pakullista ja hinnat sorvataan sellaisiksi, että kaikki varmasti lähtee. Myyntiin tulee mm. 50- ja 60-luvun huonekaluja kuten senkki, sarjapöytiä ja raheja, rottinkikalusteita, isoja marokkolaisia mattoja, taidetta, ryijyjä, kirjoja, keramiikkaa ja astioita. Kuriositeettina mukana myös iso hirventalja ja todella painava kipsipää.

Jos huutelette nyt siellä että MIKÄ PAROLAN ASEMA, tässäpä tiivistelmä: Parolan vanhan rautatieaseman on viime vuodet omistanut ihana pariskunta, joka valtavan (ja upean) asemarakennuksensa kunnostamisen ohessa ylläpitää Parolan asema -nimistä blogia ja järjestää tätä loistavaa vuosittaista tapahtumaa. Jos remppahommat, sisustusinspiraatio ja DIY-vinkit kiinnostavat, kannattaa ottaa blogi seurantaan. Olemme itsekin saaneet heiltä tukullisen tarpeeseen tulleita vinkkejä omaan taloprojektiimme. Vanha asema on itsessäänkin valtavan inspiroiva, joten paikalle kannattaa tulla ihan jo sen vuoksi, että sen sisälle ei pääse ihan joka päivä kurkistamaan.

Vielä muutama käytännön vinkki!

1 ~ Parola sijaitsee Hämeenlinnan kupeessa tunnin matkan päässä Helsingistä. Paikalle pääsee oman auton lisäksi kätevästi bussilla ja junalla, joka jättää sattuneesta syystä lähes ovelle. Tsekkaa tarkemmat saapumisohjeet tapahtuman FB-sivulta. Ystävät, koirat ja lapset mukaan lauantaiselle kesäretkelle.

2 ~ Varaa kunnolla aikaa: tutkittavaa ja pengottavaa on paljon ja haluat takuulla pysähtyä kahvillekin. Tapahtuma alkaa klo 10 ja kestää kolmeen iltapäivällä. Aamupäivällä on tietysti parhaat valikoimat, loppupäivästä taas tehdään parhaat diilit. Meno tulee olemaan vauhdikasta kelistä riippumatta, mutta tietysti olemme tilanneet aurinkoa.

3 ~ Kannattaa varustautua käteisellä. Mobilepay käy tosin meille ja monille muillekin myyjille, toisille jopa korttimaksu.

4 ~ Jos löytösi eivät mahdu autoosi tai eivät kulje kätevästi kainalossasi julkisilla, ei hätää: hankintoja on mahdollista jättää aseman varastoon odottamaan noutoa seuraavan viikon parin aikana.

5 ~ Kirppislöytö voittaa aina tavaran ostamisen uutena! Jos kaipaat inspiraatiota, tsekkaa kymmenen kirppisvinkin lista.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Kauan metsästetty mohairtakki

Joskus kärsivällisyys palkitaan! Minulla oli kolme vuotta sitten kuvauslainassa mm. näihin kuviin päätynyt Marimekon mohairtakki ja olen siitä saakka sättinyt itseäni, kun en tajunnut ostaa takkia omakseni silloin kun se oli kaupoissa. Olen vuosien varrella vaaniskellut takkia kirppiksillä ja internetin myyntipalstoilla, kunnes tovi sitten vihdoin tärppäsi: kaveri myi omansa Facebookin kierrätysryhmässä ja kerrankin olin oikeaan aikaan langoilla. Kiljuin AV YV OSTAN EPÄTOIVOJONO ja yhtä Kallion reissua myöhemmin takki oli kolmen vuoden odotuksen jälkeen vihdoin minun. Rakastan internetiä.

MARIMEKON MOHAIRTAKKI SECONDHAND
RIIPUS MATKAMUISTO PARIISISTA
IKIVANHAT NILKKURIT ACNE
KASHMIRNEULE IRIS & INK
LEEN FARKUT SECONDHAND

Olen kaivanut kaapista vanhat potkitut Pistolit. Kuluneet kengät sopivat näihin epämääräisiin keleihin, niiden kanssa ei tarvitse niin varoa. Tukevat korot ovat muutenkin parhaat kengät loskaan, sillä ne eivät kastu niin nopeasti kuin lammikoissa laahaavat tasapohjaiset kengät. Tämä saattaa olla harhaa, mutta sovitaan niin, että saan pitää siitä kiinni. Vaikutus se on lumevaikutuskin.

Alkuvuosi on harvoin tyyli-inspiraation juhlaa eikä tämä ole ollut mikään poikkeus, enemmänkin kiinnostaa turvavaatteet ja lämpimänä pysyminen. Olen kiskonut useimpina aamuina sen enempää miettimättä päälle farkut ja jonkun villapaidan, onneksi muhkea mohairtakki tuo olemukseen vähän potkua ja uusi kevyempi tukka piristää. Hyvä fiilis on joskus niin pienistä asioista kiinni.

Mustat kynnet ovat yhä vain lempiasusteeni. Miksipä vaihtaa, kun se kerran toimii. Ennustan silti, että punaisesta oranssiin liukuvat kirkkaat värit alkavat taas houkutella, kun talvi taittuu kevääksi ja lämpötilat alkavat nousta. Sääennuste lupaa loppuviikoksi plus viittä – eikö se tarkoita, että ollaan jo hyvällä matkalla?

Huomasin omia blogiarkistoja selatessani, että viime kuukausina on ollut tosi vähän niinsanottuja asujuttuja. “Niinsanottu” siksi, että olen aina kokenut konseptin vähän vieraaksi, mutta pyrkinyt silti dokumentoimaan pukeutumistani aina kun siihen on ollut sopiva tilaisuus – on kuitenkin kivaa puhua tyylistä, kengistä ja kauniista vaatteista, tarinoista niiden takaa.

Asukuvien vähyys on johtunut osin talvesta ja vähäisestä valosta, osin siitä että olen karsinut vaatekaappini alle puoleen siitä mitä se oli eikä pukeutumisessani ole ollut  valtavasti variaatiota (eipä sillä, että olisi aina ennenkään ollut). Olen pyrkinyt yhdistelemään olemassaolevia vaatteitani uusilla tavoilla, innostumaan vähemmälle käytölle jääneistä vaatekappaleista ja sekoittamaan arkipukeutumiseen kimaltavia ja hohtavia vaatekappaleita, jotka ovat aiemmin ulkoilleet useimmiten kemuissa ja illanvietoissa. Mutta kyllähän näistä jutunjuurta löytyy! Täytyy alkaa napata kuvia useammin nyt kun valoa on päivä päivältä enemmän.

Muhkea kirppistakki, kuumaa vai kylmää?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Vintagetaivas Tampereella

✖ TAMPERE

Minulla ja Jarnolla on muutakin yhteistä kuin levoton sielu ja rakkaus musiikkiin: olemme molemmat asuneet aikoinaan Tampereella ja koluneet siellä samoja nurkkia baareista levykauppoihin, tunteneet jopa musiikki- ja skeittipiirien kautta samoja ihmisiä. Olemme molemmat olleet myös elävän legendan mainetta nauttivan Yesterdayn vakioasiakkaita. Vuonna 1985 perustettu putiikki myy ja vuokraa vintage- ja retrovaatteita – ja valikoima on sanalla sanoen uskomaton.

Meidän Tampere-vuosinamme vaatteita ja asusteita pullisteleva putiikki sijaitsi Pyynikin uimahallin kupeessa, petollisen lähellä lukiotani. Kävin usein hyppytunneilla hypistelemässä aarteita. Ensimmäisen ostokseni tein, kun olin saanut kummitädiltäni 18-vuotislahjaksi tuhat markkaa. Summa oli opiskelijan budjetissa tuntuva ja päätin sijoittaa sen kunnolliseen talvitakkiin. Marssin suoraan Yesterdayhin sovittamaan kaikki kaupan kaikki kelsit, missä vierähti useampi tunti, mutta valinta oli lopulta helppo. Tuon ostat, putiikin perustaja Tuire sanoi yhden kohdalla. Sen minä ostin.

Sikamaisen hieno, totesi Tuire tästä kimaltavasta takista ja lisäsi: Sun pitäisi muutenkin sikailla enemmän.

Kauppias Virtanen on itse tietysti suurin syy putiikin legendaariseen maineeseen. Nykyään jo yli kuusikymppisen rouvan mielipidettä ei tarvitse arvailla, hän kertoo sen kyllä suoraan. Hän myös valitsee asiakkaansa eikä palvele esimerkiksi “epäilyttäviä huligaaneja” tai – kuten juuri kuulin Pipsa Hurmerinnalta – amerikkalaista indieyhtyettä nimeltä Wilco. Yhtye oli ollut pari vuotta sitten Tampereella ja pyrkinyt visiitille Tuiren putiikkiin, mutta kaikki lensivät ulos paitsi basisti. Vain John sai jäädä ostoksille. Onneksi me olemme toistaiseksi olleet tervetulleita, vaikka saammekin kuulla kunniamme aina kun yritämme neuvotella hinnoista.

Hämeenkadulla aikoinaan aloittanut putiikki toimii nykyään Itsenäisyydenkadulla ja on, jos mahdollista, vielä aiempaakin ahtaampi. Tila on täynnä vaaterekkejä, hyllyjä ja laukkupinoja, joiden keskelle jää vain pieni mutkitteleva polku. Suurin osa putiikin valikoimasta on suomalaista vintagea 50-luvulta 80-luvulle ja vaikka tavaraa riittää kirjaimellisesti lattiasta kattoon, Tuire tuntuu tietävän tarkalleen mitä häneltä löytyy. Kun kerroin etsiväni tietynlaista paljettimekkoa ja vakosamettista kokopukua, hän katosi putiikin perälle penkomaan ja palasi pian muutaman vaihtoehdon kanssa.

Mutta löytyikö paljettimekkoa tai vakosamettista kokopukua? Paljettimekkojen nyanssit ja muutoin täydellisen samettipuvun koko eivät valitettavasti natsanneet, mutta löysin kyllä jotain muuta – nimittäin tuon kotimaisen hopeisen pikkutakin, jota ajattelin käyttää keväällä pillifarkkujen ja valkoisen t-paidan kanssa. Jarno puolestaan löysi itselleen uudet ruskeat buutsit edellisten loppuun asti rakastettujen buutsien tilalle – ja Makkonen poimi mukaan täydelliset pyöreät aurinkolasit. Kiitos taas Tuire, ensi kertaan!

PS. Jos kauppa tai persoonallisen kauppiaan historia kiinnostaa, suosittelen Aamulehden parin vuoden takaista haastattelua.

Yesterday Second Hand
Itsenäisyydenkatu 12-14, Tampere
Ma-pe 12-18
La 11-15:30

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Asioita, joita arvostan juuri nyt

Joulu lähestyy, mutta tänään en kirjoita kiitollisuudesta ja kiireettömistä hetkistä rakkaiden kanssa. Ei, tämä on oodi arkisille perusasioille ja toimivalle arjelle, jota juuri nyt tässä loppuvuoden kaaoksessa arvostan enemmän kuin olisin osannut ikinä uskoa. Kuvissa olohuoneemme, joka alkaa pikkuhiljaa ainakin tämän yhden nurkkansa osalta muistuttaa asuttavaa tilaa toimittuaan tovin remonttivarastona.

Rottinkipöytä on kirppislöytö, seinällä roikkuvan macrame-työn ostimme Kalliossa asuvalta tekijältään. Raitatyynyn toimme Marokosta, toinen on hankittu pari vuotta sitten Marimekolta.

Syksy on eletty remontin keskellä ja siinä sivussa olen tullut raivopäissäni tuupanneeksi varmaan kolmanneksen omaisuudestamme ulos ovesta. Uudessa kodissa on yksi huone vähemmän kuin edellisessä ja sen huomaa: kalusteita ja tavaroita on yksinkertaisesti ollut liikaa näihin neliöihin, eikä ole auttanut, että koko keittiö kalusteineen ja tavaroineen on pakattu ja pinottu sinne minne on sattunut mahtumaan. Matkan varrella muuttuneet remonttisuunnitelmat ovat nekin osaltaan vaikuttaneet siihen, että kaikki kalusteet eivät tule löytämään paikkaansa sillä tavoin kuin alunperin ajattelimme, mutta onneksi niille on löytynyt helposti hyvät uudet kodit. Tyhjennysoperaatio on tuottanut tulosta ja huoneet alkavat yksi kerrallaan vihdoin hengittää – (päässä seisova) silmä ja (umpiuupunut) sielu lepää!

Muutenkin kiinnostaa väljyys. Se pukee tätä asuntoa paljon paremmin kuin boheemi runsaus, joka vallitsi edellisessä kodissamme. Siellä oli isompien neliöiden lisäksi toisenlainen tunnelma ja kuluneemmat pinnat – lattialaudat narisivat, vanhat tapetit kupruilivat maalikerroksen alla ja sähköt risteilivät pintavetoina pitkin seiniä. Tämä talo on vielä vuotta vanhempi, mutta täällä kaikki on suoraa ja sileää, kauniisti viimeisteltyä. On suuria oviaukkoja ja painavia puuovia. Vaalealle kivilattialle ja jylhille ikkunoille tekee mieli antaa tilaa.

Projekti nimeltä kierrätyskeittiö etenee ja näyttää siltä, että saamme jouluksi toimivan keittiön! Ei vielä täysin valmiin, mutta toimivan! Sellaisen, jossa on juokseva vesi ja liesi ja uuni! Voimme valmistaa ruokaa, pestä astioita astianpesukoneessa! En voi uskoa tätä onnea todeksi. Aloin jo tottua ajatukseen, että meillä tiskataan kylpyhuoneessa. Kaikenlaiset kummallisuudet alkavat remontin keskellä tuntua täysin normaaleilta, esimerkiksi se että mahtuakseen harjaamaan hampaitaan täytyy ensin tiskata aamukahvikupit ja laittaa ne kuivumaan lattialle pyyhkeen päälle. Keittiön uusi lattiakin on valmis: siihen laitettiin harmaa mikrosementti, joka sointuu kauniisti muun asunnon kivilattiaan.

Ennen muuta arvostan sitä päätöstä, että emme lähteneet viettämään joulua pohjoiseen tai minnekään muuallekaan. Silkassa selviytymisessä on ollut ihan tarpeeksi tekemistä, nyt ei jaksaisi millään organisoida juhlapyhien viettoa jossain toisaalla. Ajatuskin jouluruuhkissa ajamisesta saa sykkeen nousemaan. Heti kun viimeiset työt on tehty, aion läimäistä läppärin kiinni ja heittäytyä x-asentoon sohvalle. Glögi ja joulusafkat kiinnostavat! Niitäkään emme tee itse, vaan ulkoistamme meitä paremmin osaaville – eli Blossalle ja punavuorelaiselle rouvalle, joka kiireisten/väsyneiden naapureidensa iloksi tekee laatikoita muidenkin tarpeisiin.

Jalkavalaisin on suomalaista tekoa ja hankittu vuosia sitten Finnish Design Shopilta. Mustavalkoisen marokkolaisen maton olemme ostaneet Madesignista, joka muuten tyhjentää tällä hetkellä mattovarastoaan huikealla -50% alella. Jos aihe kutkuttaa, kurkkaa vanhempi kirjoitukseni Näin hankit täydellisen marokkolaisen maton.

Miten teillä menee? Joko olette heittäytyneet joululomamoodiin vai paahdatteko aattoon asti? Kaikki sympatia muuten teille, jotka teette töitä myös pyhien yli – aina välillä sitä unohtaa, että on paljon asioita, jotka eivät pyörisi, jos ihan koko maailma lojuisi kyljellään sohvalla.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Toisen käden kuteet

Olen ollut kirppishaukka pienestä asti. Kotikulmillani Pohjanmaalla oli monta kirpputoria, jotka kolusin systemaattisesti läpi viikoittain. Perheemme pienet tulot patistivat etsimään vaatehankinnoille edullisempia vaihtoehtoja, mutta siitä kehittyi nopeasti yksi lempiharrastuksistani. Löytämisen riemua ei voittanut mikään! Valikoima ylivieskalaisilla kirppareilla ei ollut järin monipuolinen, joten “löytö” oli suhteellinen käsite.

Tykkään edelleen kahlata läpi kirppisten vaaterekkejä. Nykyään se on myös ekologinen valinta, käytetty vaate on parempi kuin uusi. Sitäpaitsi rakastan ostaa laadukkaita vaatteita murto-osalla uuden hinnasta.

Helsingissä kirppisvalikoimat ovat isot, mutta piipahtelemme kirppiksillä kaikkialla missä liikumme – pohjoisessa, Ruotsin puolella, roadtrippiemme varrella pienemmillä paikkakunnilla. Pikkupaikoista löytyy usein kaikkein parhaimmat helmet.

Mulla syntyy secondhand-löytöihini aina tunneside. Ne on yleensä hankittu jotain tiettyä hetkeä ja tarvetta varten, ja niiden takana on aina tarina, kuten lähes kaiken kaiken hyvän ja itselleni rakkaan.

Hutihelmiäkin on tullut vuosien varrella keräiltyä ihan vaan siksi, että joinakin päivinä on hälläväliä-fiilis ja sitä uskoo olevansa tarpeeksi flamboyant kantaakseen mitä tahansa. Kerran mulla oli päässä karvalakki, porontalja, bootsit ja verkkarit. Tämä tapahtui vain sen yhden kerran eikä siitä tarvitsekaan sen enempää puhua. Kerrotaan vielä, että oli kesä ja lähikioskin myyjä kysyi onko mulla kaikki hyvin.  

Seuraavissa kuvissa vilahtaa mun viimeaikaisia kirppislöytöjä.

Tämä nuori (ja salskea) maatalonisäntä-look on maksanut yhteensä alle neljäkymppiä. Aloitan hatusta, joka löytyi Lapista. Pohjoisessa ajellessa näkee monesti kirppiksille ohjaavia tienvarsikylttejä, Ruotsin puolella niissä lukee loppis. Rakastan kiertää pihakirppiksiä, ihmisten omia aarreaittoja, joista voi löytää ihan mitä tahansa. Tämä hattu löytyi niinsanotusti kotikylältä, naapuritalosta jossa Stella on pienenä hengannut paljon. Samalla kun pengoin vaaterekkejä, Stella hörppi emännän kanssa kahvia ja muisteli vanhoja. Huopahattu kuului aikoinaan emännän puolisolle eli se on totisesti isännän hattu.

Kyllä mies tarvitsee kunnollisen villapaidan. Tämä ylitorniolaiselta kirppikseltä löytynyt käsinneulottu villis on ollut paras hankinta vuosiin. Stella sen itseasiassa löysi ja osti mulle, joten turha yrittää kerätä pisteitä itselleen. Oon pärjännyt lähes näihin päiviin asti tällä villapaidalla ja nahkatakilla, enkä ole kuin kerran lähes paleltunut hengiltä. Syytän siitä Helsingin kirottua merituulta.

Kävipä kerran niin, että lähdin lokakuussa Lappiin pelkissä shorteissa. Helsingissä oli yksi niistä lämpimistä syyspäivistä ja autoa pakatessa tuli hiki, eikä tullut mieleen, ettei perillä olisi välttämättä ihan yhtä lämmin. Lapissa oli toki remppahousuja, joita käytin siellä, mutta en halunnut lähteä ajamaan pölyisissä housuissa takaisin Helsinkiin. Tornion kohdalla tuli jo kylmä. Päätin löytää itselleni matkahousut kirppikseltä, ja niin tein. Nämä seitsemän euroa maksaneet ruskeat mokkanahkahousut täyttivät molemmat asettamani kriteerit: niissä oli lahkeet ja ne olivat halvat. Toki niitä kehtaa käyttää muuallakin kuin autoa ajaessa. C’moon, ruskeat mokkanahkahousut!

Prätkäbuutsimaiset nahkasaappaat löysin Siivouspäivänä Kallion karhupuistosta. Kengänkokoni on iso ja on hyvin harvinaista, että vastaan osuu kengät, jotka ovat sekä hienot että mun kokoa. Nämä olivat juuri sopivasti sisäänajetut ja hintakin kohtuullinen. Neljän tuopillisen hinnalla saat hyvät kengät, sanoi myyjä. Yritin tingata hinnan kahteen tuoppiin, mutta päädyin lopulta maksamaan alkuperäisen pyyntihinnan, koska Kallion kaksi olutta on Punavuoressa yksi (tajusin sen vasta kun aloimme ihan oikeasti puhua maksettavasta rahamäärästä). En ole koskaan saanut mistään kengistä niin paljon kehuja kuin näistä.

Kuvan terkis (eli tekoturkis, ihan itse keksin, saa käyttää) on todennäköisesti 70-luvulta ja naisten mallistoa. Mä sanon, että unisex, sillä se istuu hyvin mun leveille harteille. Ostin sen juuri sellaisena flamboyant-päivänä, se oli alkujaan pitkä ja näytti ystäväämme lainatakseni vähän druidipaskalta, mutta se alkoi toimia ihan uudella tavalla kun leikkasin sen polvipituiseksi. Se on silti vähän erikoisvaate ja näyttää lämpimämmältä kuin on. Tarkoitus olisi löytää talveksi joku aito vintagekelsi tai -turkis, joka lämmittäisi pakkasilla. Turkkeja on vain vaikea löytää miesten koossa.

Virallisesti en pidä raidoista, mutta tämän paidan kauluksettomuus yhdistettynä ohuisiin pystyraitoihin huokui täydellistä shaker-henkeä. Olimme juuri palanneet Lapista takaisin etelään ja ajatukseni seikkailivat ilmeisesti jossain talonpoikaisfantasioissa, joten näin itseni talikko kädessä niityllä luomassa heinää. Druidipaska ei siis ole ok, mutta maatilalarppaus näköjään on. 

Ah, vanha tuttu Levis 501! En olisi uskonut tämän päivän koittavan. Ostin ne, koska ne olivat ainoat kokoani olevat farkut, kun menin kerran farkkupulassa kirppikselle. Ne ovat epäimartelevat faijahousut ja kiristävät vähän sieltä sun täältä, mutta tykkään niistä silti. Pillifarkkuja kauan käyttäneenä olen jollain kierolla tavalla tottunut siihen, että farkut puristavat.

Kirppikseltä niinikään ostettu nahkavyöni on yhtä vanha kuin meret ja vuoret, ollut käytössäni jo vuosia, mutta on edelleen yksi suosikeistani. Let me tell you my friend, mulla on ollut vuosien varrella kymmeniä vöitä, joista osa on päätynyt kitaran hihnoiksi ja patjojen kiristimiksi, mutta tästä en luovu koskaan.

Pidän ajatuksesta, että ostamani vaatteet päätyvät samantien käyttöön – yleensä puen ne päälle heti ja teen niistä omani. Kuten ne ruskeat mokkahousut torniolaisen kirppiksen parkkipaikalla.

Tykkään myös leikitellä ja haastaa itseäni, laittaa välillä päälle jotain sellaista joka ei ole täydellisesti linjassa tyylini tai yleisen pukeutumisilmapiirin kanssa. Kun astuu ulos omalta mukavuusalueelta voi löytää omasta olemuksestaan mielenkiintoisia uusia sävyjä. Sillä on voimaannuttava vaikutus, joka on mun mielestä yksi vaatteiden tärkeimmistä tehtävistä.

Ajattelen tyylikokeiluistani, että ei se ole niin vakavaa. Jos ei muuta niin jääpähän jälkipolville mielenkiintoisia kuvia vanhemmistaan.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Kymmenen lempikorua

Anteeksi, olisiko teillä hetki aikaa puhua koruista?

Korut ovat mulle sydämen asia. Halusin joskus kovasti lähteä opiskelemaan korusuunnittelijaksi, mutta se haave jäi yleisen elämänjanon jalkoihin ja tapahtuikin kaikkea muuta. Kaikkea ei tarvitse kuitenkaan osata tehdä itse. Yksi suurimmista iloistani onkin tutkia ja ihastella muiden aikaansaannoksia. Korut ovat taidetta.

Oma kokoelmani ei ole kovin iso, mutta sitäkin tärkeämpi. Minä en löydä korujani, vaan ne löytävät minut. Ostan koruni useasti ulkomailta. Ennen keräsin jääkaappimagneetteja matkamuistoksi, mutta nykyään metsästän reissuilta jonkin kivan korun. Suosin aitoja metalleja, vintagea ja käsityötä, sillä huonolaatuista rihkamaa on tässä maailmassa muutenkin liikaa. Aito koru on tietysti kalliimpi sijoitus kuin jääkaappimagneetti, mutta siitä on huomattavasti enemmän myös iloa: mieluummin käytän rahani kauniiseen käyttöesineeseen, joka kestää aikaa ja ilahduttaa päivästä toiseen. Esittelen teille omat suosikkini, joita käytän aamusta iltaan. Joskus öisinkin, kun en jaksa riisua niitä.

Tulum cuff ~ Balilla on joka sortin vaatekauppaa ja designputiikkia. Olimme viimeisinä päivinämme siellä etsimässä muutamaa tuliaista ystäville ja kiertelimme varmaan viisikymmentä kauppaa, joissa tuntui olevan myynnissä ihan samat epäkiinnostavat asiat. Poikkeuksiakin löytyi, yhdestä niistä löysin tämän hopeisen, kaiverretun rannekorun. Se tuntui heti omalta. Pyysin myyjää avaamaan vitriinin, jotta pääsen tutkimaan korua lähempää ja mikä hauskinta – sen nimeksi paljastui Tulum cuff. Meksikon Karibianmeren puoleisella rannikolla sijaitseva Tulum oli nimittäin seuraava matkakohteemme ja päätin viedä korun nimensä alkulähteille. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat, sillä en ole elänyt päivääkään ilman sitä ranteessani. Se on myös Stellan ehdoton suosikki kaikista koruistani. Hän havittelisi sitä varmasti itselleen, jos se ei olisi hänen ranteeseensa liian iso.

Hopeinen rannerengas ~ Muuan rouva piti Hietsun torilla pientä korupöytää ja kävin ihailemassa siellä tätä rannekorua pariinkin otteeseen, aina kun hän sattui olemaan siellä. Juttelin rouvan kanssa joka kerta pitkät pätkät, mutta en kuitenkaan koskaan ostanut sitä. Stella oli päätynyt myöhemmin omilla kirppiskierroksillaan saman pöydän ääreen ja tunnistanut korun, jota olin niin useasti käynyt katsomassa. Rouva oli kuulemma tiennyt sen päätyvän mulle ja odottanut milloin tulemme ostamaan sen. Niinhän siinä kävi, sillä Stella toi sen mulle lopulta syntymäpäivälahjaksi.

Koru on painava ja kulunut, sen elämän kerrostumat tuntee. Sen sisällä on pitkään minua askarruttanut numero 8. Kehitin sille mystisiä tarkoituksia ja numerologisia selityksiä. Kun olimme Marokossa, näin vintagekaupan ikkunassa miltei samanlaisen rannekorun, se oli vaan isompi. Utelin myyjältä sen alkuperää ja selvisi, että tälläisiä rannerenkaita tulee Marokon naapurimaasta Algeriasta ja sisäpinnalla oleva numero indikoi renkaan painoa: 8 unssia.

Turkoosisormus ~ Meksikossa myydään koruja siellä sun täällä, mutta Puerto Vallarta ei varsinaisesti ole mikään Meksikon korutaiteen kehto: miltei kaikki siellä on rihkamaa, lukuunottamatta yhtä ihan mieletöntä kivi- ja korumyymälää, jossa on upeita hopea- ja kivikoruja. Se oli kuin taidenäyttely ja kävimmekin siellä vain katselemassa, sillä hinnat ovat huimaavat.

Sitten löysimme pikkukaupungin varmaan ainoan vintagekaupan, ja sieltä vitriinin, jossa oli yksi ainoa sormus. Se oli tämä turkoosisormus, joka solahti sormeeni niin hyvin, että jäi siihen siltä seisomalta. Navajo korutaiteilija W. Spencer on tuottanut muitakin vastaavia koruja 70-luvulla ja tietääkseni jokainen kappale on uniikki käsityön taidonnäyte. Sormukseni on muhkea, kaunis yksilö, jonka haluan kuvitella odottaneen siellä juuri mua.

Tiikerinsilmä ~ Etelä-Amerikassa reissatessani etsin joka puolelta oikeanlaista tiikerinsilmäkorua. Kaikenlaisia kivikoruja riitti jokaiseen kadunkulmaan, mutta se oikea ei vaan kävellyt vastaan. Ongelma on se, että olen allerginen kaikille epämetalleille ja metalliseoksille. Sielläpäin kivikorujen designissa käytetään paljon uushopeaa eli alpakkaa, joka saa ihoni kutisemaan ja menettää käytössä värinsä eli muuttuu RUMAKSI. Löysin lopulta kyyneleen mallisen tiikerinsilmän, joka oli niin kaunis, että olin valmis antamaan anteeksi pienen määrän alpakkaa sen ripustuskohdassa. Ajan saatossa siitäkin tuli RUMA ja hylkäsin sen. Harmittaa ainoastaan sen mukana mennyt nyöri, jonka ystäväni oli punonut varta vasten korua varten.

Tulumin kivikaupoista löysin sattumalta täysin identtisen kyyneleen mallisen tiikerinsilmäriipuksen. Tällä kertaa ripustus oli tehty fiksummin, sillä kiven läpi oli porattu reikä. Lisäpallerot on pieni bonus muuten täysin samanlaiseen riipukseen, jota joskus niin paljon rakastin. Kävi ilmi, että kauppiaat olivat itse kotoisin Argentiinasta, eli aikaisemman koruni alkujuurilta. Tätä rakastan jopa vielä enemmän, tiikerinkyynelsilmä 2.0 ilman RUMAKSI kuluvia metalliosia. Tiikerinsilmiä rakastan siksi, että olen kaksonen ja astrologia kiinnostaa.

Pieni punainen pikkurillisormus ~ Jälleen koru, jonka olen saanut Stellalta lahjaksi – olisiko ollut vielä jopa vuotta aikaisempi syntymäpäivälahja? Olen helppo lahjojen suhteen. Tämäkin lahjakoru on Hietsusta ja tätä en ole kirjaimellisesti ottanut sormestani kahteen vuoteen. Se on saanut matkan varrella hiukan siipeensä, kivi on osittain murtunut ja rengas on enemmän soikea kuin pyöreä, mutta pidän siitä juuri tuollaisena. Mulle korut ovat käyttöesineitä ja niiden tuleekin nähdä elämää. Ne, jotka eivät kestä mun matkassa, hajoavat ja jäävät sille tielle. Mulla on joku kirous sellaisten sormusten kanssa, joissa on musta onyx-kivi. Olen omistanut niitä varmaan yhdeksän ja ne kaikki ovat menneet poikki. Niiden suhteen olen tajunnut luovuttaa, mutta tämän sormuksen kanssa meillä on vielä paljon matkaa edessä.

Hopeinen ranneketju ~ Matkamuisto Ranskasta. Tämä ei ole vintagekoru, vaikka sen ostopaikan historia ulottuu tuhansien vuosien päähän. Osuimme roadtripillämme puolivahingossa Occittanien alueelle ja päätimme viettää muutaman yön lähellä Carcassonnen linnoitusta. Kaunis, idyllinen kaupunki, jonka keskellä kohoaa valtava linnoitus. Näky kaupungista linnoitukseen on upea ja historian havinan aistii kaikilla soluilla. Kävin siellä joka päivä muutaman päivän vierailumme aikana ja sisäinen larppaajasieluni imi irti kaiken mitä vuosituhansia vanhoilla muureilla ja mukulakivikaduilla oli kerrottavanaan. Druidipaskaa, kuten ystävämme Inke sanoisi, mutta mulle ikimuistoinen kokemus, josta tämä koru muistuttaa aina.

Punainen kiviriipus ~ Riipus on muisto Kreikan matkaltamme. Rakastuin siihen välittömästi ja se on ollut siitä saakka yksi ehdottomista lempikoruistani. Ketjun kiinnike on simppeliydessään hieno ja neliömäinen muotokieli koristekaiverruksineen puhuttelee. Kauniisti hiottu punainen kivi ja roikkuvat hetulat muistuttavat hämähäkkimäisiä Sentinel-avaruustappoaseita – jep, nyt larppaan Matrixia. Riipusta kannattelee lahjaksi saatu noin kaksisataa vuotta vanha nepalilainen hopeaketju, jonka olen saanut lahjaksi eräältä antiikkikauppiaalta. Toivon, etten ikinä hukkaa tätä korua.

Hopeinen kaulaketju ~ Tämä on myös Kreikasta, samasta paikasta kuin aikaisempi koru. Harvoin ostan monta korua samasta paikasta, mutta näistä kahdesta en yksinkertaisesti osannut valita. Kiinnostuin sen designista, jossa kaksi ketjua roikkuu vapaina ja etuosa on toteutettu samalla tavalla kuin Bolo-koruissa, joissa on säädettävä solki. Myös mitta on tärkeä: se on melkein choker-mittainen ja asettuu muiden korujen yläpuolelle. Mikään ei ole nimittäin ärsyttävämpää, kuin toisiinsa sotkeutuneet kaulakorut. EI MIKÄÄN. Tämä asettuu lempiriipukseni kanssa nätisti limittäin solisluiden väliin. Ostohetkellä tuntui, että ne luotu olemaan yhdessä, muutenkin kuin hetuloidensa takia.

“Kelttikoru” ~ Tämä taitaa olla suomalaista käsityötä. Mulle harvoin uppoaa kelttiläinen ornamentiikka, mutta tämä on poikkeus. Se saa kelttiläisyytensä anteeksi, koska kuviointi muistuttaa mua hyvällä tavalla Led Zeppelinistä, tarkemmin sanottuna bändin jäsenten muinaisesta symboliikasta ammentavista logoista (ne tyypit ovat kyllä olleet true larppaajia). Korun lukkosysteemi on erittäin, miten sen nyt ilmaisisi mahdollisimman kuvaavasti, PASKA ja siksipä rengas onkin seikkaillut vähän siellä sun täällä. Se on jäänyt baareihin, treenikselle, keikoille ja silti se on aina palautunut takaisin. Kerran se oli jopa päätynyt kaverini ranteeseen. Hassu juttu, mutta tämänkin Stella on antanut mulle, ihan suhteemme alussa. Koru oli Fidan vitriinissä ja olin käynyt katselemassa sitä jo jonkin aikaa. Se oli silloin mielestäni liian kallis ja jäi kerta toisensa jälkeen vitriiniin odottamaan. Kerran kävimme Stellan kanssa siellä yhdessä ja Stella osti mulle kauan haikailemani korun lahjaksi. Itse puolestani ostin hänelle sieltä tiikerinsilmäsormuksen. Tästä sai alkunsa tapa, että ostamme toisillemme koruja ilman mitään erikoisempaa syytä. 

Hopeinen sulkakorvis ~ Ostin sulanmallisen korvakorun Oulun torilta vuosia sitten, kun isoveljeni sai vaimonsa kanssa esikoislapsen. Olin käymässä heidän luonaan ja halusin siitä muiston. Jostain syystä löysin silloin peräti kolme sulkakorua ja heillä on nyt kaksi ihanaa lasta, joten ken tietää käykö sulkaprofetia toteen kolmannen kohdalla. Tämä on itseasiassa kaulakoru, mutta ujutin sen korvarenkaaseen, koska kaulakorukiintiö oli täysi. Se on roikkunut siinä siitä asti, yli kuusi vuotta. 

Mistä teidän korut kertovat, onko niillä tarina? Millaisista koruista tykkäätte?

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Arjen estetiikkaa ja vahinkoasetelmia

Ainoa ohjenuora, jota noudatan sisustushommissa, on tämä: en halua kotiini rumia asioita. Okei, meillä on siivousämpäri, joka ei ole erityisen kaunis. Jostain syystä kukaan ei ole älynnyt valmistaa esteetikon silmää miellyttävää ämpäriä. Ikivanha imurimmekaan ei ole valittu esteetiikkansa vuoksi, vaan siksi että se maksoi kierrätysryhmässä kympin silloin kun tarvitsimme viimeksi imurin. Se vetelee nyt viimeisiään ja kun hankin tilalle uuden, valitsen takuulla imurin, jonka kaivan kaapista ilolla, koska se on paitsi käytännöllinen, myös kivan näköinen. Tai okei, edes siedettävä.

Vintagekannu on tuotu Australiasta, kirppikseltä jonka löysimme läpikulkumatkalla Queenscliffissa.

Noin muuten suunnilleen kaikki kotoani löytyvät käyttötavarat kestävät käytön lisäksi katsetta. Olenhan maanisten rumat asiat roviolle -kohtausteni vallassa editoinut omaisuuttani useaan otteeseen viimeisen kymmenen vuoden aikana. (En ole tietenkään oikeasti polttanut tavaroita vaan tietysti kierrättänyt ja lahjoittanut kaiken käyttökelpoisen,  eikä siitä kaikki tai edes suurin osa ole ollut rumaa. Blogimaailman nykyilmapiirissä tulee vähän vainoharhaiseksi ja alkaa pelätä, että ihmiset eivät enää ymmärrä huumoria.)

Niin jäljelle on jäänyt vain ihanimmat asiat: kauneimmat astiat, suosikkivalurautapannut, karunkaunis metallisiivilä jolla huuhtelemme pastan. Miksi leikkuulaudan pitäisi olla tylsä ja muovinen, kun se voi olla myös painava ja keraaminen, tai reunoiltaan pehmeäksi pyöristynyttä puuta? Sitruspuristin voi olla sieluttoman muoviesineen sijaan vintagelasia tai teräksestä tehty matkamuisto, joka tuo mieleen meksikolaiset margaritat. Aah siitä tulee hyvälle tuulelle joka kerta kun puristaa limen.

Ja nythän ei ole ollenkaan kyse siitä, että tavaroiden pitäisi olla fiinejä tai kalliita! Monet lempitavaroistani on hankittu kirppiksiltä pennosilla ja monet ovat omassa tai edellisen omistajan käytössä jo kuluneita ja kolhiintuneita. Esineen rahallinen arvo tai design-status ei ole olennainen, minua kiehtovat ihan muut seikat: miltä se tuntuu kädessä? Millaista sitä on katsella ja käyttää, millaisia ajatuksia tai muistoja se herättää? Millaisen tunnelman se luo yhdessä muiden kotiin valittujen käyttötavaroiden kanssa?

Sydämeni sykkii erityisesti kauniille astioille. Joskus omistin ainoastaan samanlaisia valkoisia astioita ja tietyn sarjan laseja, jotta kaikki sopisi varmasti yhteen. Sittemmin luovuin tiukasta minimalismista ja nykyisin kaapista löytyy huoleton sekamelska erilaisia astioita, joita yhdistää vain se, että ne ovat minusta kauniita. On vanhoja savikulhoja, käsintehtyä keramiikkaa, vintagelaseja 50- ja 60-luvuilta. Ja jollain taianomaisella tavalla ne näyttävät ihanalta yhdessä.

Käsintehty sormisuolakulho on Diagnoosi Sisustusmanian keramiikkapajasta, muut esineet kirppikseltä.

Estetiikka ei itsessään riitä, tottakai käyttöesineen pitää myös toimia ja kestää. Sieluani hiveleekin kaikkein eniten funktionaalinen kauneus: estetiikka, joka seuraa tarkoitusta eikä toisinpäin. Siksi esimerkiksi vanhat työkalut viehättävät. Ne on suunniteltu ja valmistettu käyttötarkoituksensa ehdoilla, esteettiset ratkaisut on tehty vasta sen jälkeen.

Ja ehkä sen vuoksi hullaannun eniten nimenomaan käyttöesineisiin. Vanha leikkuulauta kantaa ylpeydellä kaikki vuosien varrella kertyneet kulumat ja kolhut, siinä näkyy jokainen valmistettu ateria ja tarjoiltu juustonpalanen, kaikki sen äärellä vietetyt aamut, iltapäivähetket ja pitkät illat. Ja edelleen se kestää käytössämme, hyvin huollettuna ehkä vielä toiset 30 tai 50 vuotta.

Kupittaan saven käsinmaalattu vintagevati ja kirppistuoli, jonka rottinki-istuimesta tulee mieleen ranskalaiset kahvilat.

Toki ymmärrän niitäkin, joita arjen muotoilu ja estetiikka kaikkine nyansseineen ei kiinnosta. Elämässä on tuhat muutakin asiaa, josta ammentaa päiviinsä iloa. Toisille esine on vain esine ja riittää, että se täyttää tehtävänsä tarpeeksi hyvin. Mutta ihminen, joka ahmii maailmaa silmillään, nauttii joka solullaan kun ympärillä on kauneutta. Se ei liity pinnallisuuteen tai siihen ettei elämässä olisi muita tai tärkeämpiä asioita. Se on yksinkertaisesti tapa olla ja nähdä.

Pestyjä laseja menossa takaisin kaappiin: 50-luvun Tapio Wirkkalaa, Kaj Franckia ja vaaleanpunainen lasikulho, jonka löysin viime kesänä Fiskarsin antiikkipäiviltä. Vitriinikaappi on vanhaa suomalaista käsityötä, kirppislöytö sekin.

Minusta estetiikka liittyy läheisesti myös kunnioitukseen. Esineet ympärilläni eivät ole mitä tahansa sattumanvaraisia tavaroita, vaan ne on valittu huolella ja rakkaudella. Iloitsen niistä enemmän, kohtelen niitä kauniimmin. Korjaan ja huollan niitä kun ne ovat sen tarpeessa. Siihen tahdon kannustaa muitakin, sillä elämme maailmassa, jossa kulutusta on vähennettävä. Vanhan korjaaminen on aina viisaampi valinta kuin uuden ostaminen.

Monet vanhat esineet huokuvat sitä kunnioitusta jo omassa olemuksessaan. Käyttötavarat tehtiin aikoinaan kunnolla, koska niiden piti kestää kauan, usein omistajansa koko elämän. Niiden materiaalit on valittu kestävyytensä vuoksi ja siksi ne ikääntyvät kauniisti. Käsityön jälki on ollut taitavaa ja arkisiakin käyttötavaroita on saatettu koristaa kaiverruksin. Esineitä on saatettu korjata moneen kertaan ja korjauskohdat on jätetty näkyviin. Ne ovat kerrostumia, historiaa, joka puuttuu useimmista tehdaslinjastolla syntyneistä esineistä.

Rakastan arkisia vahinkoasetelmia, sellaisia jotka syntyvät kun elämä tapahtuu ympärillä. Jopa sotkuja, jotka näyttävät joskus kaikessa sattumanvaraisuudessaan ihanalta. Tottakai saatan pöyhiä lakanoita, siirtää kahvikuppia tai nostaa kukkakimpun ikkunalaudalta pöydälle saadakseni paremman kuvan, mutta mieluiten kuvaan kotiamme niinä hetkinä kun siellä näyttää ihanalta ilman mitään yritystä – juuri sellaisena kuin se silloin on. Kun ympärillä on rakkaudella valittuja esineitä, kirjoja ja kalusteita, sekamelskassakin on kauneutta.

Pidän myös unohtuneiden asioiden estetiikasta, kuten maljakkoon kuivuneista kukista, jotka olivat vielä eläviä silloin kun ystävämme toi ne meille uuden kotimme kunniaksi. Ne olivat kuihtuneet sillä aikaa kun olimme kesällä Lapissa, ensin en muistanut heittää niitä pois, sitten en enää halunnut. Nostin kimpusta pari kukkaa omaan maljakkoonsa ja katselen niitä joka päivä.

En muista onko kirppikseltä löytynyt maljakko Saara Hopean vai Kaj Franckin, mutta pidän siitä yhtäkaikki.

Juuri nyt kotona vallitsee tosin remontin vuoksi sen sortin kaaos, että alkaa olla kärsivällisyys koetuksella. Ei puhuta muutamista kuivumaan unohtuneista astioista, vaan laatikkopinoista käytävällä ja tiskikasoista kylpyammeessa. Otan tämän haasteena ja yritän nähdä tämän hurmaavana dekadenssina, keskittyä kauneuteen joka asuu keskeneräisyydessä ja väliaikaisuudessa. Sekin on yksi estetiikan laji.

Mitä tuumaatte ruudun sillä puolella – löytyykö kaltaisiani esteetikan ystäviä, jotka nauttivat arkiestetiikasta, vai onko ihan sama millaisesta lautasesta sitä illallisen syö?

✖ LUE LISÄÄ
10 X KIRPPISVINKKI
KESKENERÄISENÄ TÄYDELLINEN
ESITTELYSSÄ ETEINEN
PÄIVÄN PARAS HETKI
KEVÄÄN VALOA

PHOTOS BY STELLA HARASEK