Leikkasin tukkani (enkä kadu)

Jarno leikkasi viime syksynä pitkät kiharansa polkkapituiseksi ja päätös oli näemmä tarttuvaa sorttia. Kävin nimittäin pitkästä aikaa tapaamassa Markoa ja Markon saksia, ja puolet tukasta jäi Dandyn lattialle. Kävelin ulos pää kevyempänä kuin vuosiin: ihan kuin harteilta olisi lähtenyt muutakin kuin kilon verran kuivaa latvaa.

Olen ollut se pitkätukkainen muija niin kauan, ettei ole tullut mieleenkään kyseenalaistaa sitä. Melkein kaikki muu on silti muuttunut elämässäni viime vuosien aikana, vain pitkät hiukset ovat pysyneet. Vähän varkain niistä on tullut osa minäkuvaani, kuin yksi muuttumattomista asioista, jotka on kirjoitettu meihin. Mutta nehän ovat vain hiukset, uusiutuva luonnonvara, jonka voi leikata pois, kasvattaa uudelleen, värjätä, kihartaa, suoristaa. Olin jotenkin unohtanut!

Pitkä polkka oli lopulta nopeasti toteutettu päähänpisto, vaikka en olisi vielä kuukausi sitten uskonut, että katkaisisin pitkät kutrini. Ajatus uudesta oli tainnut kuitenkin poreilla pinnan alla jo tovin. Pohjoisen talven ja meksikolaisen meriveden kuivattamat hiukset eivät olleet enää mitkään kutrit, vaan reuhka, jatkuvasti takussa ja lytyssä. Haaveilin jostain freesimmästä, hiuksista jotka liikkuisivat ja heiluisivat eivätkä roikkuisi päästä raskaina kuin auton alle jäänyt raato. Ehkä se on myös tämä aika vuodesta. Valoa on päivä päivältä enemmän ja saa kaiken näyttämään talven jäljiltä jotenkin tunkkaiselta. Vaatteet. Ihmiset. Jumiutuneet ajatukset itsestä.

Kynsissäkin kiinnostaa lyhyempi look – ja mattaisempi musta.

Marko on toiminnan mies, ei tunteillut vaan leikkasi kertalaakista puoliselän alle yltäneen palmikon poikki. Oma värini oli kasvanut melko pitkälle, vaaleaa oli enää lattialla lojuvissa latvoissa. Peilikuva näytti enemmän tummalta kuin vaalealta, niinpä Marko lisäsi sekaan tuhkanvaaleita raitoja tuomaan hehkua kasvoille. Otan ilolla vastaan kaiken ylimääräisen hehkun, vaikka se tulisi väripurkista. Raitojen sekaan jäi runsaasti omaa sävyä, tykkään pitää ilmeen luonnollisena.

Solisluita hipovat hiukset liikkuvat kevyesti, ei takkuja, ei taistelua peilin edessä. Olo on oudosti huojentunut. Ehkä koko olemukseni kaipasi pientä ravistelua, muistutusta siitä että elämä menee eteenpäin ja hiukset saavat elää mukana.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Arkistojen aarteet ~  Pipokausi, ala jo

Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran keväällä 2008 blogissa, jota kirjoitin nimellä Paras aika vuodesta. Viime syksynä blogin perustamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Arkistojen aarteet -tunnisteen alta löydät muita vanhoja juttuja.

Sarjassamme mieltäylentävät hetket matkalla tummatukkaisesta blondiksi: “Sä näytät ihan Jon Bon Jovilta”. Tämä mieheltä sen jälkeen, kun on pessyt, kuivannut ja laittanut hiuksensa ja juuri ajatellut, että eiköhän näillä nyt kehtaa lähteä ihmisten ilmoille, vaikka sävy nyt onkin vielä kaukana siitä mitä haluaisin sen olevan. Kun asuu sarkastisen ihmisen kanssa, todellisuutta ei pääse pakoon. Päässäni ei ole ihanasti sekainen indiepöheikkö, joka nyt vaan sattuu olemaan hieman lämpimän sävyinen, vaan kuohkea kinuskiunelma suoraan vuodelta 1984. Joko voi alkaa käyttää pipoa?!

Eksyin miehen kanssa myös kenkäkauppaan, jossa itsekurini petti ja mukaan tarttuivat saappaat, joista olen nähnyt unia koko viikon. Miehen kommentti: “Tarvitset enää sävyyn sopivan huotran ja viitan”. Seuraavalla kerralla tämä Bon Jovi-lookalike haltijasaappaissaan menee kaupungille naisseurassa.

PS. Ystäväni yritti vakuuttaa minulle, että hiukseni eivät todellakaan muistuta nuoren Jon Bon Jovin kampausta. Hän pyysi keskustelustamme täysin tietämätöntä, musiikillisesti ansioitunutta työkaveriamme arvioimaan, kenen muusikon hiuksilta pehkoni hänen mielestään näyttää, olettaen, että hän nimeäisi hemaisevan naispopparin jonka hiuksilla ei ole mitään tekemistä 80-luvun rokkareiden kanssa.

Vastaus: David Coverdale. Minä luovutan.

Uusi tukka, uusi elämä

*tukanleikkuu saatu ilmaiseksi*

Olivathan ne omalla tavallaan upeat. Pitkät, kiharat ja kaikkea. Pitkään ajattelin, että niissä piilee mun sisäinen voima. Ehkä niin olikin joskus, mutta sittemmin olen tainnut löytää voimaa muista asioista. Pitkä tukka alkoi nimittäin ärsyttää, milloin takkuisuutensa, milloin pörröisyytensä vuoksi. Se oli aina silmillä. Aina tiellä. Viemäreissä, vaatteissa, kaikkialla tukkaa. Puhumattakaan sen pesemisestä, joka oli ihan omanlaisensa operaatio.

Tässä se ENNEN-kuva. Pisimmillään sitä on ollut vielä toistakymmentä senttiä enemmän.

Olen jankannut Stellalle varmaan suhteemme alusta saakka kuinka haluan tehdä hiuksilleni jotain. Siitä on ehtinyt tulla sisäpiirivitsi, joka ei ole enää hetkeen ollut Stellan mielestä hauska. Johtuu ehkä siitä, että puheenaihe oli päivittäinen eikä asia ikinä edennyt puheista tekoihin. Kerran parturiaika oli kyllä jo varattuna, mutta sattuma puuttui peliin enkä päässytkään paikalle. Olin salaa huojentunut, vaikka tiesin, että jankutus tulee jatkumaan, kunnes asialle tapahtuu jotain. 

Huolestuneesta ilmeestä huolimatta olen samaa mieltä Markon kanssa siitä, että polkkapituus toimisi parhaiten. Kerran tein sen virheen, että ajelin koko tukan pois. Instant regret, never again.

Mutta viime lauantaina se parturiaika vähän puolivahingossa vihdoin koitti, enkä sitten enää epäröinyt. Mäkisen Marko otti uudessa Dandyssa mut vastaan – tai tarkemmin sanottuna meidät, koska menimme paikalle koko perheen kera. Parturissa käyminen on tässä porukassa jotenkin aina sosiaalinen tapahtuma. Ja tottakai menin juuri Markolle, Stella on käynyt hänellä varmaan kymmenen vuotta ja se jos mikä todistaa, että oon äärimmäisen hyvissä käsissä. 

Missä sohva, siellä koirat.

Viiskulman Dandy on tullut vuosien mittaan tutuksi, on tullut hengattua siellä useasti kun Stella on ollut Markon käsittelyssä. Mulle tämä uusin (ja järjestyksessä kolmas) Dandy on ensimmäinen, jossa itse asioin. Paikka on auennut juuri Abrahaminkadulle Hietsun torin tuntumaan, ja samassa tilassa toimii myös joogastudio, joten ei ihme, että rennossa ja valoisassa paikassa vallitsee rauhallinen zen. Takahuoneista löytyy myös hierontahuoneet. Isot taideteokset ja persoonalliset huonekalut tekevät paikasta omaleimaisen – pidän siitä, ettei se näytä tavanomaiselta parturi-kampaamolta.

Marko ottaa jatkossa asiakkaita vastaan niin Viiskulman Dandyssa kuin Abrahaminkadulla, ajan voi siis varata kumpaan tahansa. Stellalla on Markon kanssa suora whatsapp-linja (jossa taidetaan hölistä kaikkea muutakin kuin tukka-asioita) mutta jos ei satu olemaan sellaista, niin varauksen voi tehdä nettisivujen kontaktisivun kautta tai rimpauttamalla.

Kaikissa Dandyn pisteissä on aina jotenkin lämmin ja kotoisa tunnelma. Ensin vaihdetaan kuulumiset ja keitetään kahvit, sitten pestään hiukset (ah, se päähieronta) ja istahdetaan parturin tuoliin. Olen ilmeisesti pyörinyt Stellan kanssa Dandyssa sen verran useasti, että proseduuri tuntui tutulta, vaikka olin itse ensimmäistä kertaa Markon tuolissa. Pidin Markon tarkoista ja varmoista otteista. Tulee luottavainen olo, kun toinen todellakin tietää mitä tekee.

Ensimmäiset suortuvat tipahtivat lattialle. Vihdoin!

Siellä se mun kulta kuvailee itseään, vaikka vieressä tapahtuu kauan odotettu ihme.

Reuhka pitkin lattiaa.

Nyt on kevyt olo! Tuntuu, kuin jokin uinuva energia minussa olisi herätetty. Polkkapituisessa tukassa on nyt jotain poikamaista, mutta samaan aikaan olo on aikuisempi. Yhdistelmä tuntuu just hyvältä ja omalta nyt, kun elämä alkaa muutenkin löytää uomiaan.

Uskon yhä, että hiuksissa piilee voimaa – mutta sillä ei ole mitään tekemistä niiden pituuden kanssa. Vaihtelu virkistää! Ja jos tulee ikävä pitkää tukkaa, menen takaisin Markon luo, koska oon aika varma, että hän velhona osaa taikoa sen takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK