Marraskuu väreissä

powered-by-nikon

Otapa vaihteeksi värikuvia, huuteli joku hetki sitten. Auts! Myönnän, kiusaus nähdä maailma mustavalkoisena on välillä kova. Rakastan mustavalkokuvien iättömyyttä, tapaa jolla ne pysäyttävät ajan ja tiivistävät tunnelman olennaiseen. Mutta otan minä värikuviakin. Ei tämä marraskuu nimittäin ihan pelkkää harmaata ole ollut, vaikka juuri nyt siltä tuntuukin. Kuviin osui syksyisiä lempivärejäni: Korkeavuodenkadun ja Kapteeninkadun kukkakauppojen kadulla värjöttelevät kanervat. Sininen hetki auringonlaskun jälkeen, kun koko kaupunki hohkaa koboltinsinisenä. Liukuvärjätty taivas. Sikalan valot, jotka johdattavat kotiin.

2016-11-30-stellaharasek-november-12016-11-30-stellaharasek-november-22016-11-30-stellaharasek-november-112016-11-30-stellaharasek-november-32016-11-30-stellaharasek-november-42016-11-30-stellaharasek-november-52016-11-30-stellaharasek-november-62016-11-30-stellaharasek-november-72016-11-30-stellaharasek-november-82016-11-30-stellaharasek-november-92016-11-30-stellaharasek-november-122016-11-30-stellaharasek-november-10

Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa edelleen esittää! Moni aiemmin esitetyistä onkin työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kultainen kaupunki

Asioita, joiden valokuvaamiseen ei kyllästy: auringonlaskut, Telakkarannan nosturit, maisemat jotka kiitävät metron ohi. Syysasuihinsa pukeutuneet puut, linnut, jotka liikkuvat saumattomasti kuin olisivat osa jotain suurempaa suunnitelmaa. Ajatuksiinsa unohtuneet ohikulkijat. Heijastukset: ikkunoissa, vedessä. Suvilahden vanhan kaasutehtaan siluetti. Omat lempi-ihmiset, lempikoirat, loputon luottamus jolla se tärkein käpertyy syliin. Kultainen valo, kaupunki sen keskellä.

2016-11-21-stellaharasek-goingplaces-12016-11-21-stellaharasek-goingplaces-22016-11-21-stellaharasek-goingplaces-32016-11-21-stellaharasek-goingplaces-42016-11-21-stellaharasek-goingplaces-52016-11-21-stellaharasek-goingplaces-62016-11-21-stellaharasek-goingplaces-72016-11-21-stellaharasek-goingplaces-82016-11-21-stellaharasek-goingplaces-9PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ennen ensimmäistä kahvia

powered-by-nikon

Vuorossa taas toiveiden toteutusta. Tällä kertaa tartuin jonkun teistä toivomaan aiheeseen nimeltä meikä heti herättyään. En pyydä anteeksi seuraavia ruutuja, itsepähän halusitte! Katselen joskus suu auki Instagramiin ladattuja kuvia naisista, jotka juovat aamukahvinsa täydellisen sileissä lakanoissaan, kiharat moitteettomassa ojennuksessa. Toivottavasti nuo kuvat ovat lavastettuja, sillä jos eivät ole, haluan reklamoida jonnekin. Meillä aamut näyttävät vähän toisenlaiselta.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-02

Ensinnäkään en tajua mitä tukkani tekee öisin. Herään joka suuntaan sojottava leijonanharja päässäni, vaikka olisin mennyt nukkumaan pehmeästi laskeutuvissa surffilaineissa. Takkuharjan taltuttaminen vaatii joko hampaat irveessä harjaamista tai hiusten pesemistä, toisinsanoen aikaa ja kärsivällisyyttä, jota useimpina aamuina ei ole. Niitä varten onkin keksitty hätänuttura. Hätänuttura on ystävä. Vähän liian usein.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-05

Toisekseen tuntuu siltä, että naama menee unesta ruttuun ja oikenee vasta, kun sen pesee kylmällä vedellä. Joskus siihen tarvitaan lisäksi kaksi kuppia kahvia ja mielellään joku Tata Harperin superseerumeista. Ilmiö on sama nukuinpa sitten paljon tai vähän. Olin samanlainen jo lapsena. Onneksi nykyisin on kofeiini suoristamassa sekä ruttuunnukutun naaman että unesta kohmeisen sielun.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-04

Kolmannekseen: miten on mahdollista, että toisten sänky näyttää yön jäljiltä sisustuslehdestä repäistyltä? Meillä on vähintään toinen peitto potkittu lattialle, lakanat mytyssä ja tyynyt kasautuneet epämääräiseksi keoksi sängyn päähän.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-03

Ja niin, yöpöydältä ei löydy tällä hetkellä kauniita käsivoiteita tai tuoreita kukkia, vaan saavinkokoinen vesilasi (koska jatkuva jano), objektiiveja ja linssisuojuksia (koska valokuvaajat), hiuslenkkejä (koska hätänutturat), särkylääkkeitä (koska liikaa töitä ja liian vähän treenaamista), tyhjä tulitikkuaski ja kämppäkaverilta pöllitty kivituikku, jota ei ole käytetty kuukausiin (kts. kohta “tyhjä tulitikkuaski”).

2016-06-09-stellaharasek-mornings-01

Tykkään näistä kuvista silti, tai juuri siksi. Arjen kauneudesta. Inhimmillisyyttä tai epätäydellisyyttä ei tarvitse minusta siivota kuvista pois. Päinvastoin kiinnostaa koko ajan enemmän kuvata asioita sellaisina kuin ne ovat, keskeneräisinä ja mahdollisimman teeskentelemättöminä. Rehellisyys vaatii rohkeutta, mutta sitähän tässä kerätään. Ihan muina savannieläiminä, harja pystyssä.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä. Kommenttiloota on teidän!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Sataman suojassa

Yhteistyössä Vuosaaren satama

Maailmankaikkeus on selvästi ollut kuulolla, kun olen huudellut, että kaikenlainen kaupunkiretkeily ja uusien kulmien tutkiminen kiinnostaa. Meidät kutsuttiin pari viikkoa sitten vierailulle Vuosaaren satamaan ja pääsimme kuljeskelemaan reiteillä, joihin ei tavallisesti pääse kuin satamatyöläiset. Visiitin tarkoitus oli tutustua sataman toimintaan, haistella paikan teollista tunnelmaa ja ottaa valokuvia. Kiitos vaan kutsusta – ilo oli ihan kokonaan meidän puolellamme. Ennätinkin eilen tohkeissani julkaista muutaman kuvan siitä, kun katselimme melumuurin rajaamaa satama-aluetta terminaalirakennuksen kattoterassilta.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-12016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-22016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-32016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-17

Tajusin vasta paikan päällä, että kokemukseni satamista perustuvat pelkästään siihen mitä olen matkustajana nähnyt – lähinnä laivaterminaalien lipunmyyntiluukkuja ja kahviloita. On toki Vuosaarenkin satamassa matkustajaliikennettä: vajaa viisisataa matkustajaa päivässä astuu Vuosaaressa laivaan tai sieltä pois. Oli kuitenkin superkiinnostavaa päästä näkemään mitä kaikkea muuta alueella tehdään.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-42016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-5

Opin esimerkiksi, että valtaosa vähänkin raskaammasta tavarasta tuodaan maahan nimenomaan tämän väylän kautta. Kuten laivapotkurit, joiden painoa on mahdoton edes arvata. Tai metrovaunut! Kaksi kirkkaanoranssia metrovaunua kimalsivat uudenkiiltävinä auringossa. Ne odottelevat onneksi hetkeään yhdessä kaupungin parhaiten varustellussa paikassa – satamasta löytyy nimittäin raiteet, jotta kaikki kiskoilla kulkeva saadaan sieltä pois. Ja ne toimintatrillereiden loppukohtauksista tutut konttipinot? Kontteja on satamassa yli 430 000 kappaletta. Aivot menevät umpisolmuun kun alan edes ajatella sellaisiin määriin liittyvää logistiikkaa, mutta en voi olla ihailematta kauneutta, joka piilee tässä kaikessa järjestelmällisyydessä.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-62016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-7

Mitä siitä seuraa, kun kaksi valokuvaajaa lasketaan vapaaksi nostureiden, korkeuksiin kohoavien konttikekojen, trukkien ja lukkien keskelle? Voin kertoa, että hiki, hulluus ja ihan hitosti hienoja ruutuja. Kokosin tähän kirjoitukseen niistä vain mitättömän murto-osan ja silti niitä kertyi vaikka kuinka monta. Varoitan: kuvatulva saattaa jatkua vielä muutaman kirjoituksen verran.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-82016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-92016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-10

Puku – olkoonkin rento – ei ollut ehkä paras valinta helteen paahtamille asfalttikentille, mutta ainakin se näytti hyvältä. Olisi puuttunut enää nahkainen matkalaukku niin olisi voinut loikata suoraan laivaan ja karauttaa kesäksi Karibian risteilylle. Hmm… Alkoi kiinnostaa Karibian risteily. Voisinkohan pestautua töihin jollekin satamaan saapuvista laivoista? Osaan keittää kahvia, pestä lattioita, ottaa valokuvia, kirjoittaa ja tehdä ensiluokkaisia gintoniceja. Olen kiinnostunut merenkäynnistä ja omistan melko kokemattoman, mutta uteliaan venekoiran. Saako näillä meriiteillä paikan?

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-112016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-122016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-13

Nostureista ja satamarakenteista tulee oudolla tavalla tuttu olo. Kotiparvekkeeltamme nimittäin avautuu näky Tehtaankadun päähän telakkarantaan, jossa nosturit kohoavat suurina hiljaisina jättiläisinä. Näky on kauneimmillaan iltaisin, kun auringonlasku värjää taivaan niiden takaa vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Voin vaan kuvitella miltä täällä Vuosaaren satamassa näyttää auringonlaskun aikaan.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-162016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-152016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-14

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Valokuvia vailla tarkoitusta

powered-by-nikon

Lupaan, että ensi kerralla on luvassa jotain aivan muuta, mutta nyt on pakko palata vielä toisenkin kerran seuraaviin toiveaiheisiin…

1) pitkätukkaiset miehet (ikiklassikko)
2) liike (kiinnostaa enemmän ja enemmän)
3) teema nimeltä nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta

Poimintoja teidän esittämistänne toiveista, joista etenkin tuo viimeksimainittu takertui välittömästi päähän.

Työtä varten tulee tietysti kuvattua tarkoituksella. On projekteja, tiettyjä tavoitteita. Usein blogikirjoitus, johon tarvitaan tarkoitukseen sopivat kuvat, joskus asiakastöitä, joihin en mene bloggaajana vaan valokuvaajana. Toisinaan roolit myös yhdistyvät – se on tätä nykyajan hienoutta, että saa tehdä useampaa kuin yhtä työtä ja osaamistaan voi yhdistellä uusilla tavoilla.

Lataan akut, pakkaan rungon ja linssit ja muistikortit. Säädän valaistusta, siirtelen tavaroita ja ihmisiä. Rakennan ruutuja yksityiskohta kerrallaan, kunnes saan juuri sen kuvan, jonka halusin. Joskus saan enemmänkin: jostain lankeaa odottamaton valo, tai linssini edessä liikkuu ihminen, joka herättää kuvat henkiin aivan eri tavalla kuin uskalsin edes toivoa. Toisinaan palat vaan loksahtelevat kohdilleen ja kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa. Sitten on niitä kuvauksia, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla kohdallaan, mutta kuvista tulee latteat, valjut tai ihan vaan tylsät. Siinä sitten pohditaan mistäpäin umpisolmua lähdetään purkamaan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-1

Suurin osa kuvistani syntyy silti sattuman kaupalla, suunnittelematta ja säätämättä. Niin – ilman tarkoitusta. Kamera kulkee aina mukana ja minä vaan näen kaikkialla kauneutta. Sen miten auringonsäteet osuvat omenapuiden kukkiin tai haljenneeseen asfalttiin, tai kuinka vastavalo siivilöityy jonkun hiusten läpi ja piirtää koko profiilin esiin. Rytmin, joka syntyy kun kadut risteytyvät ja niiden läpi ajaa auto. Olkapään väsyneen kaaren, ajatuksiinsa uponneen poissaolevuuden, nauruun siristyneet silmäkulmat. Kahvipöydälle sattuneet värit, jotka sopivat yhteen kuin olisivat siihen täsmäräätälöidyt. Sade saa kadut kiiltämään ja valon taittumaan värispektreiksi. Tykkään kuvata hämärässäkin, se tekee ääriviivoista pehmeät ja ihmisten läsnäolosta jotenkin läpikuultavamman. Joinakin aamuina sumu liikkuu kaduilla kuin jokin elävä. Sen kuvaamisesta en saa kyllikseni, sillä en ole onnistunut vielä ottamaan siitä kuvaa, jossa tavoittaisin sen minkä näen.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-2

Blogiin kaikista kuvista päätyy vain murto-osa. En yleensä kuvatessa vielä tiedä tullaanko niitä näkemään täällä vai ei, ei sitä silloin ehdi tai tarvitsekaan ajatella. On vaan tämä päähänpinttymä, sisäsyntyinen pakko tallentaa asioita tavalla, jolla itse ne näen. Kuvaaminen on yksi keino, kirjoittaminen toinen. Blogi on näihin yksi hyvä, tokikaan ei ainoa kanava.

On aina mielenkiintoista, kun nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta, kirjoitti joku teistä. Onhan se, mutta en oikeastaan ajattele kuvaanko naista vai miestä. Enemmän kiinnostavat persoonat, ominaisuudet, jotka tekevät meistä sen keitä olemme. Jonkun habituksessa korostuu herkkyys, toisissa loistaa valovoima ja karisma. On ihmisiä, joiden oleminen on hiljaista ja vaivatonta. Sitten on heitä, jotka ovat niin elossa, että hengästyttää. Ajattelen etsiväni kaikista niitä samoja asioita, sitä mikä heissä on kaunista, kiinnostavaa tai juuri nyt totta ja läsnä tässä hetkessä. Voihan silti olla, että tiedostamattomalla tavalla kuvaan miehiä eri tavalla kuin naisia? Ehkä katson heitä eri tavalla, korostan muunlaisia piirteitä, etsin kauneutta toisenlaisista ominaisuuksista.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-3

Pitkätukkaiset miehet kuulemma kiinnostavat, onneksi niitä löytyy lähipiiristä. Olen kuvannut tätä nimenomaista pitkätukkaa paljon viime syksystä saakka. Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. Annan niiden vaan olla ja ajelehtia. Kuvaajan tehtäväksi jää rajata kaikki se kauneus yhteen ruutuun. Tai viiteen, tai sataan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-5

Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa taas ja yhä esittää! Moni jo esitetyistä onkin yhä työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Joko ollaan perillä

Kesäsateita, kosteita raitiovaunumatkoja, pitkätukille tehtyjä palmikoita ja myrtyneitä eläimiä, joiden matalalta viistävät mahat kastuvat lätäköissä. Ne yrittävät kiivetä syliin joka kerta kun pysähdytään kadunkulmaan, liikennevaloihin tai raitiovaunupysäkille. Välillä jalan päälle laskeutuu tyytymätön takalisto, kun sen omistaja ei halua istahtaa märälle asfaltille. Ymmärrän, en haluaisi minäkään.

2016-05-17-stellaharasek-outandabout-12016-05-17-stellaharasek-outandabout-22016-05-17-stellaharasek-outandabout-32016-05-17-stellaharasek-outandabout-42016-05-17-stellaharasek-outandabout-52016-05-17-stellaharasek-outandabout-62016-05-17-stellaharasek-outandabout-72016-05-17-stellaharasek-outandabout-82016-05-17-stellaharasek-outandabout-9

Samoja suunnitelmia, joita tulee aina tehtyä sateella. Olisipa puutarha täynnä villiintyneitä syreenejä ja kukinnoista notkuvien oksien alla katettu pihakeinu. Tai oma saari ja terassi, joka kohoaisi eteläisellä kalliolla meren ylle. Tai olisipa edes markiisi meidän miniparvekkeella! Senkin alla voisi piiloutua viltin ja kirjan kanssa kuuntelemaan ropinaa.