No smoke without fire

Uusi vuodenaika tuo uutta energiaa. Ollaan Smokin’ Acesin kanssa käyty viime talvena läpi paljon muutoksia, johon liittyy kohtuuttoman paljon treenikämpän vaihdoksia ja muita ulkomusiikillisia seikkoja. Talvihorroksesta ollaan saatu potkittua viimeisetkin huurteet irti ja kesä polkaistaan käyntiin ulkomaan kiertueella. Soittoa on hiottu kellarin hämärissä ja nyt ladattua energiaa lähdetään purkamaan Baltian maihin. Torstaina lautta vie meidät Viroon, josta ensimmäisenä suuntaamme kohti Latvian Riikaa. Bussi kurvaa myöhemmin myös Liettuassa rokaten aina Viron kautta takaisin Suomeen.

On kutkuttavaa ja hienoa lähteä viemään musiikillista osaamistamme maamme rajojen ulkopuolelle. Rehellisesti sanottuna se on aina ollut tavoitteemme. Tällaisten rundien suunnittelu ja toteutus on aina haaste, jos takana ei ole levy-yhtiötä tai muita yhteistyökumppaneita. Ympäriltämme löytyy onneksi paljon ihmisiä, jotka hyvyyttään ovat auttaneet järjestelyissä ja uskovat meihin. En voisi olla enemmän kiitollinen. Nyt on meidän vuoro tehdä työmme ja viedä suomalaista musiikkikulttuuria Baltiaan soittaen keikkapaikat hiestä märäksi.

Kesäksi on tulossa paljon keikkoja myös Suomeen, joten toivon, että tulette joskus paikan päälle kuulemaan. Keikkapaikkojen suhteen otan myös ehdotuksia vastaan, joita voin tarjota keikkamyyjällemme. Pieninkään pitäjä ei ole liian kaukana rokin uuden vallankumouksen tiellä.

Seuraa meitä Instagramissa, niin pysyt mukana tulevista keikoista, julkaisuista ja vaikeaselkoisista inside-vitseistä. Jos musiikki ei ole tuttua, niin käykää ihmeessä kuuntelemassa sitä Spotifysta.

PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Sometimes it snows in April

Sääpäiväkirjasta päivää! Talvi ei selvästikään tahdo luovuttaa vielä. Heräsin tänä aamuna lumisateeseen, eilen tuli rakeita. Viime viikonloppunakin kohtasimme talvisia sääilmiöitä, kun ajelimme kotiin kukkakauppaostoksilta auringonvalon läikittämällä moottoritiellä. Kulman takana oli yhtäkkiä edessä keskellä tietä kelluva sumupilvi, jolla oli jotenkin epäilyttävän tarkat ääriviivat. Emme olisi ehtineet enää pysähtyä, vaikka se olisi ollut atomipilvi – viidessä sekunnissa olimme ajaneet pilven sisään ja selvisi, että se oli äärimmäisen paikallinen lumipyry. Aurinko loisti häikäisevän kirkkaana hiutaleiden läpi. Epätodellisin näky pitkään aikaan, olisipa siitä saanut kuvan! Yritin, mutta siinä vaiheessa kun olimme kääntäneet auton Hanasaareen johtavalle tielle ja päässeet pysähtymään, sakein pyry oli jäänyt jo taakse eikä aurinko paistanut enää oikeasta kulmasta.

Löysimme sen sijaan muuta kuvattavaa, kun käänsimme katseen kohti saaria – niiden ympärillä pyrytti yhä. Sillan kupeessa seisoi pari kalastajaa piittaamatta lumisateesta, enemmän niitä häiritsi vieheiden tiellä notkuva toiveikas joutsen. Kalastajilta ei tainnut herua sille herkkuja tai sympatiaa, sillä meidät nähdessään lintu suuntasi luoksemme samanlaisella päättäväisyydellä kuin nälkäinen mäyräkoira. Syötävää ei löytynyt meiltäkään, mutta se suhtautui silti kameraamme suopeasti, ojenteli kaulaansa kun Jarno kiipesi alas rantakiville ottamaan siitä muutaman kuvan.

Pysyttelin turvamatkan päässä Juno-koiran kanssa. En luota joutseniin. Olen kerran saanut melkein pataan äkäiseltä joutsenelta ihan samanlaisessa tilanteessa kun yritin ottaa siitä kuvan, toisella kerralla vielä kärttyisempi lajitoveri oli tulossa jo vedestä pistelemään poskeensa rantalaiturilla tassuttelevan Jarvis-koiran, joka oli mäyräkoiraksi sentään melkoinen köriläs. Mukavaa tavata tälläinen rauhallisempi tapaus.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
PRINCE – SOMETIMES IT SNOWS IN APRIL

Real action hero

Avaan Facebookin ja luen uutisvirtaa. Vuodenajat ja poliitikot vaihtuu, trendejä tulee ja menee, mutta valituksen määrä on aina vakio. Kaikki kitisee joskus, se on meidän kansalaisoikeus (lue kansantauti) ja toki täysin hyväksyttävää, jos sille on järkevä perustelu. Turhanpäiväinen kitinä sen sijaan on ärsyttävää, vaikka kitisijän omasta mielestä koko maailman tulisi tietysti ottaa ne kitinät vakavasti.

Olen miettinyt miksi niin monissa meissä on integroitu marinamoottori ja tullut siihen tulokseen, että se on juurtunut osa meidän sosiaalista kanssakäymistä. Suomalainen ei small talkaa, varsinkaan kun mielen päällä on kitinän arvoisia asioita. Monet keskustelut alkavat pitkällä napinamonologilla, joka vuodatetaan kuulumisia kysyvän kanssaihmisen kasvoille odottamatta siihen edes järkevää vastakaikua. Näistä keskusteluista saattaa jopa syntyä kilvoittelutilanne, jonka voittajaksi selviytyy vain todellinen marmattaja. Voi myös käydä niin, että vastaanottajana on ihminen, jolla ei ole tapana valittaa asioista. Hän toimittaa näissä tilanteissa ihmiskompostin virkaa, vaikka hyvin todennäköisesti on keskustelutaidoiltaan parempi. Kilpailusarja on vain väärä.

Itsekin olen ollut valittaja, myönnän. On helppoa syyttää ongelmista muita ja pysytellä itse vastuualueen ulkopuolella. Vielä helpommaksi asian tekee, kun marmattaa asioista joille itse ei edes pysty tekemään mitään. Sillä vain hakee hyväksyntää asioiden tekemättä jättämiselle ja omalle toiminnalle. Huomasin, että omassa elämässäni oli asioita, jotka eivät olleet niin kuin olisin halunnut niiden olevan. En hyödyntänyt potentiaaliani enkä kehittänyt vahvuusalueitani. Olin tyytynyt vallitsevaan elämäntilanteeseeni ja tajusin pyörittäväni keskusteluissa samoja aiheita tyytymättömään sävyyn. Muutos sai alkunsa, kun ymmärsin sen.

Parantuvana valittajana huomasin, että paras tapa kitkeä turha marina on ryhtyä tekemään pieniä asioita epäkohtien poistamiseksi. Samalla pala palalta rakentaa hyvää. Onnistumisen tunteista tulee voimaantunut olo, joka ruokkii itseään. Silloin keskusteluihin pääsee ujuttamaan joskus jotain positiivistakin ja parhaillaan levittää sitä muihin. Tässä piilee myös ansa, sillä toinen suomalaisille tyypillinen ajattelumalli on kateus. Että mitä tuokin nyt todistelee onnistumisiaan, sillä on varmasti jokin pohjimmiltaan huonosti. Kateudesta enemmän toiste.

Nettiaikakausi on mullistanut tapamme käydä keskusteluja. Somesta ja keskustelupalstoilta saa tietysti paljon hyödyllistä tietoa, vertaistukea, ystäviä ja elämää helpottavia vinkkejä, mutta siellä on myös entistä helpompi kitistä. Valittaminen on saanut netistä uuden kanavan, jossa keskustelun avaajalla on välittömästi laaja yleisö. Varsinkin nimettömissä nettikeskusteluissa bensaa sataa liekkeihin ennennäkemättömällä tavalla, sillä kenenkään ei tarvi asettua alttiiksi henkilökohtaiselle arvostelulle, häpeälle tai muillekaan epämukaville tunteille, joita kasvokkaisessa kanssakäymisessä voisi tapahtua. Netissä marmatuksesta on tullut uusi kansanhupi.

Mulla on käynyt hyvä tuuri, että lähipiiristäni löytyy todella harvoja kitisijöitä. Voi olla, että olen niitä alitajuisesti harventanutkin, sillä sellainen ihminen on myrkkyä. Ei kukaan jaksa loputtomiin seuraa, joka syö energiaa paasaamalla tyhjänpäiväisillä aiheilla, vaikkei pahaa tarkoittaisikaan. Olen myös ottanut käyttöön suoran palautekanavan, jolla voi estää marmatusmyllyn pyörimään lähtemisen. Magic words: Voitko lopettaa tuon turhan kitinän.


PHOTOGRAPHY BY STELLA HARASEK

Hello, I love you

✖ SAN JUAN, PUERTO RICO
PHOTOS BY MIKKO RASILA (ONE BY JARNO JUSSILA)
THE DOORS – HELLO, I LOVE YOU

Marraskuu väreissä

powered-by-nikon

Otapa vaihteeksi värikuvia, huuteli joku hetki sitten. Auts! Myönnän, kiusaus nähdä maailma mustavalkoisena on välillä kova. Rakastan mustavalkokuvien iättömyyttä, tapaa jolla ne pysäyttävät ajan ja tiivistävät tunnelman olennaiseen. Mutta otan minä värikuviakin. Ei tämä marraskuu nimittäin ihan pelkkää harmaata ole ollut, vaikka juuri nyt siltä tuntuukin. Kuviin osui syksyisiä lempivärejäni: Korkeavuodenkadun ja Kapteeninkadun kukkakauppojen kadulla värjöttelevät kanervat. Sininen hetki auringonlaskun jälkeen, kun koko kaupunki hohkaa koboltinsinisenä. Liukuvärjätty taivas. Sikalan valot, jotka johdattavat kotiin.

2016-11-30-stellaharasek-november-12016-11-30-stellaharasek-november-22016-11-30-stellaharasek-november-112016-11-30-stellaharasek-november-32016-11-30-stellaharasek-november-42016-11-30-stellaharasek-november-52016-11-30-stellaharasek-november-62016-11-30-stellaharasek-november-72016-11-30-stellaharasek-november-82016-11-30-stellaharasek-november-92016-11-30-stellaharasek-november-122016-11-30-stellaharasek-november-10

Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa edelleen esittää! Moni aiemmin esitetyistä onkin työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kultainen kaupunki

Asioita, joiden valokuvaamiseen ei kyllästy: auringonlaskut, Telakkarannan nosturit, maisemat jotka kiitävät metron ohi. Syysasuihinsa pukeutuneet puut, linnut, jotka liikkuvat saumattomasti kuin olisivat osa jotain suurempaa suunnitelmaa. Ajatuksiinsa unohtuneet ohikulkijat. Heijastukset: ikkunoissa, vedessä. Suvilahden vanhan kaasutehtaan siluetti. Omat lempi-ihmiset, lempikoirat, loputon luottamus jolla se tärkein käpertyy syliin. Kultainen valo, kaupunki sen keskellä.

2016-11-21-stellaharasek-goingplaces-12016-11-21-stellaharasek-goingplaces-22016-11-21-stellaharasek-goingplaces-32016-11-21-stellaharasek-goingplaces-42016-11-21-stellaharasek-goingplaces-52016-11-21-stellaharasek-goingplaces-62016-11-21-stellaharasek-goingplaces-72016-11-21-stellaharasek-goingplaces-82016-11-21-stellaharasek-goingplaces-9PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Postikortteja Porista

Yhteistyössä Gasum

Kirjoitin tovi sitten biokaasuautosta, jonka saimme muutamiksi viikoiksi kokeiluun. Ensimmäinen etappimme autoretkeilyn saralla oli Pori Jazz, joka houkutti monen vuoden tauon jälkeen vetonautoilla nimeltä Richard Ashcroft, Seal ja kirsikkametrilaku. (Tämä ei ole vitsi. Rakastan kirsikkametrilakua.) Heinäkuinen maakuntamatkailu, tuttuihin törmäily jazzkadulla ja Yyteri kiinnostivat myös, joten päätöstä ei tarvinnut pohtia sen kauempaa. Hankimme liput ja lastasimme auton kaikella mitä suomalaisena kesäviikonloppuna voi vaan tarvita. Hellehepeneillä ja paksuilla villapaidoilla. Bikineillä ja sateenkestävillä teltankokoisilla takeilla. Unohtamatta aurinkorasvaa, hyttysmyrkkyä ja ritsaa varastelevia lokkeja varten (vain vähän vitsi).

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-22016-08-09-stellaharasek-roadtripping-32016-08-09-stellaharasek-roadtripping-1

Ajelimme kaasukiesillä Poriin maailmanlopun kaatosateen läpi. Elättelimme toiveita, että sateet jäisivät matkan varrelle ja perillä odottaisi pilvetön taivas, mutta turha toivo – sama märkä harmaus oli vastassa Porissakin. Edes sade ei voinut himmentää riehakkuutta, joka valtaa kaupungin joka vuosi jazzien aikaan. Kaikki olivat hyväntuulisia, jopa Ärrän myyjä joka joutui isoja kahvejamme varten täyttämään kahvipannun, sitten maitokannun ja vielä metsästämään lisää kansia pahvimukeihin. Sillä ensimmäinen asia, joka suoritetaan missä tahansa määränpäässä, on hakea kahvit. Vasta sen jälkeen voi alkaa pohtia muita tähdellisiä, kuten ruokaa tai sitä oliko jossain joku majoitus.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-42016-08-09-stellaharasek-roadtripping-52016-08-09-stellaharasek-roadtripping-6

Hotellihuoneet oli tietysti buukattu täyteen jo kuukausia sitten, joten olimme vuokranneet Porin kaupungin kautta Mikonkadulta kaksikymmentäneliöisen viikonloppuluukun. Pieni asunto oli täynnä hevoskisoissa hankittuja palkintopokaaleja ja kehystettyjä Raamatun jakeita. Alkovista löytyi nitisevä sänky, josta tuli mieleen opiskeluvuosien vähän liian kapeat laverit ja kaverilta toiselle kierrätetyt runkopatjat. Siihen oli pedattu puhtaat lakanat huolellisesti kuin kauan odotetuille vieraille.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-72016-08-09-stellaharasek-roadtripping-82016-08-09-stellaharasek-roadtripping-9

Festivaalialueella oli samanlaista kuin kaikkialla muuallakin länsirannikolla, märkää. Richard Ashcroft, tuo kolholla tavalla karismaattinen britti, seisoi lavalla kitaran kanssa ja soitti Bitter Sweet Symphonya. Sadeviittoihin verhoutunut yleisö kahisi kertosäkeen tahtiin kuin lauma muovihuppuisia hattivatteja. Löysimme ensimmäiset huonotuuliset ihmiset – kärttyisiä järjestysmiehiä, jotka olivat seisoneet piiskaavassa sateessa arvatenkin koko päivän. Kärttyisyys oli vähälllä tarttua, mutta päätin, että mikään ei pääse pilaamaan meitsin keikkatunnelmaa kun The Verven nokkamies soittaa ensimmäisen kerran Suomessa.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-102016-08-09-stellaharasek-roadtripping-112016-08-09-stellaharasek-roadtripping-12

Ei sitä keikkatunnelmaa kauaa koeteltu. Löysimme ystävämme Iran seurueineen, sitten viinipaviljongilta paikan – sellaisen, jossa pysyi kuivana kaatosateen keskellä ja kaiken lisäksi näki päätä kääntämällä molemmille suurimmille lavoille. Oli penkki, vilttejä ja pullo kuohuviiniä, yksi vanha ystävä ja muutama uusi. Ei haitannut paviljongin kattoon hakkaava sade tai kaikkialle hiipivä kosteus. Jokilavalla vetänyt John Newman teki vaikutuksen energiallaan, vaikka artistin tuotantoon perehtymättömän korvaan kuulosti siltä, että hän soitti saman hittinsä ainakin kuusi kertaa. Sade oli loppunut siihen mennessä kun kävelimme Kirjurinluodon läpi kaupunkiin.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-132016-08-09-stellaharasek-roadtripping-14

Lauantai valkeni laiskana ja mikä tärkeintä, aurinkoisena. Kävelimme lounaalle sinne minne kaveritkin olivat päätyneet ja unohduimme terassipöydän ääreen pitkälle päivään. Muut lähtivät venähtäneen lounaan jälkeen takaisin Helsinkiin, me painelimme kaksin Kirjurinluotoon. Oli parhaat eväät: pullo kuohuviiniä ja pussillinen kirsikkametrilakua puoliksi ennen illan keikkoja. Puoliksi. Ainoa huono puoli miehessä, jolla on hyvä (eli sama) maku, on se, että joutuu jakamaan. Pitää seuraavalla kerralla ostaa molemmille oma metrilakupussi.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-152016-08-09-stellaharasek-roadtripping-162016-08-09-stellaharasek-roadtripping-172016-08-09-stellaharasek-roadtripping-18

Lauantai-iltana muistin millainen Pori Jazz on parhaimmillaan: päivästä pitkälle yöhön venyvä piknik, vierailleen lämmin ja lempeä. On pimenevään iltaan syttyviä valoja, lavoilta kantautuvaa musiikkia. Jokaiselle löytyy passeli paikka puun alta tai tarpeeksi tilaa viltin levittämiseen nurmikolle. Järjestysmiestenkään hermot eivät olleet enää ihan niin kireällä kuin edellisenä päivänä.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-232016-08-09-stellaharasek-roadtripping-222016-08-09-stellaharasek-roadtripping-192016-08-09-stellaharasek-roadtripping-202016-08-09-stellaharasek-roadtripping-21

Seal – Suomessa ensimmäistä kertaa hänkin – odotetusti houkutteli päälavan eteen kaikista suurimman yleisömeren. En oikein tiennyt mitä odottaa keikalta, vaikka halusin ehdottomasti nähdä sen. Pidin monista kappaleista, keikan tunnelmasta, tietysti siitä samettisesta äänestä. Rutinoituneet välispiikit ja suoritukselta kalskahtava kokonaisuus jättivät kylmäksi. Yleisö tuntui odottavan koko keikan ajan sen itsestäänselvää loppuhuipennusta, Kiss From A Rose olikin kaunis kuten aina. Kun oli katsellut tunnin lavalla yksinään huojuvaa Sealia, alkoi tuntua ettei siellä ollut enää mitään nähtävää, joten makasimme nurmikolla ja kuuntelimme. Sillä tavoin nautittuna ne kappaleet olivat ehkä parhaimmillaan, sopivat siihen pehmeään pimeään.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-242016-08-09-stellaharasek-roadtripping-252016-08-09-stellaharasek-roadtripping-262016-08-09-stellaharasek-roadtripping-27

Lauantain – ja samalla koko tapahtuman – päätti Olavi Uusivirta. Olen nähnyt Olavin livenä työkuvioiden kautta varmaan sata kertaa, mutta aina ne kappaleet jaksaa kuunnella vielä kerran. Olavissa on hillittömyyttä ja poikamaista iloa, joka sulattaa mustan kyynkin sydämen. Päädyimme vielä viinipaviljongille. Suurin osa yleisöstä oli jo painellut yön selkään – saimme valita parhaat paikat ja kahmia vilttejä hiipivään viluun. Lähdimme viimeisten joukossa sitten kun suurin vaellus luodon läpi takaisin kaupunkiin oli ohi. Sillalla oli silti ryysis, se kuuluu jotenkin kokemukseen.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-292016-08-09-stellaharasek-roadtripping-302016-08-09-stellaharasek-roadtripping-31

Sunnuntaiksi huristelimme meren ääreen, vakaana suunnitelmana pyhittää pyhäpäivä ei-yhtään-minkään tekemiseen. Suunnitelma onnistui yli odotusten. Lojuimme viltillä, katselimme leijoja. Työnsin varpaat syvälle hiekkaan. Oli mansikoita, karjalanpiirakoita ja kirsikkatomaatteja, eikä kukaan odottanut meitä missään. Tuuli kuljetti ihmisten äänet jonnekin kauas.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-342016-08-09-stellaharasek-roadtripping-33

Yyterissä tulee käytyä aivan liian harvoin, varmaankin juuri siksi, että autottomana rantaretket vähän kauempana kaupungeista sijaitseviin kohteisiin ovat hiukan haastavat. Bussit kulkevat, mutta onhan se nyt kummasti kätevämpää, kun ei ole riippuvainen muista aikatauluista eikä tarvitse roudata kaikkea hauisvoimin. Laiskuuspäissäni valitsen milloin tahansa mieluummin sen lähimmän kelvollisen paistattelupaikan. Siksi päätimmekin näyttää kiesille mahdollisimman montaa kivaa paikkaa, joissa ei ole hetkeen käyty, niin kauan kuin tätä biokaasuautoilijan onnea kestää.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-362016-08-09-stellaharasek-roadtripping-352016-08-09-stellaharasek-roadtripping-37

Hiekkadyynien keskellä on niin hyvä ja helppo olla. Kotoisaa, vaikka minulle ja pitkätukalle Kalajoen hiekat ovat paljon tutummat – ne sijaitsevat huomattavasti lähempänä Ylivieskaa ja Ylitorniota, joissa olemme nuoruusvuosinamme luuhanneet. Ehtisiköhän tänä kesänä vielä Kalajoellekin?

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-382016-08-09-stellaharasek-roadtripping-392016-08-09-stellaharasek-roadtripping-402016-08-09-stellaharasek-roadtripping-50

No miten kaasulla käyvä menopelimme pärjäsi pidemmällä matkalla? Ilman mitään ongelmaa. Tätä oikeasti kysyttiin pariinkin otteeseen. Viime viikkojen aikana on nimittäin selvinnyt, että kaasuautoiluun liittyy kaikenlaisia kummallisia ennakkoluuloja, kuten esimerkiksi se, että kaasulla kulkeva auto olisi jotenkin hitaampi, huonompi tai rumempi kuin tavallinen. Sehän on staili, huudahti yksikin ystävä yllättyneenä kun kurvasimme kadulla hänen eteensä, ilmoitti odottaneensa rumilusta. Nauratti. Sinne Poriinkin se porhalsi noin vaan, ja toipa vielä takaisinkin.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-51

Kahden viikon käytön jälkeenkään en ole huomannut biokaasukärryssä minkäänlaista merkittävää eroa tavalliseen autoon, paitsi sen, että tankkaaminen on aivan eri tavalla sosiaalinen tapahtuma. Tankilla käydessä saa ympärilleen sekä uteliaita kyselijöitä (hyvä, että biokaasu kiinnostaa) että muita kaasuautoilijoita, jotka ilahtuvat tavattomasti törmätessään kanssakaasuilijaan. Yksi heistä osoittautui Gasumin työntekijäksi, terveisiä!

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-522016-08-09-stellaharasek-roadtripping-53

Itse tankkaamisestakin on kysytty. Biokaasua tankataan aivan samalla tavalla kuin bensaakin – letku sisään ja odotellaan, että tankki täyttyy. Oikeastaan ainoa yllätys tuli vastaan kaasuautomaatin kuitissa: biokaasu on todellakin bensaa edullisempi. Aika jees, että on olemassa tapa autoilla totuttua ekologisemmin ja edullisemmin. Kuulostaa tulevaisuudelta.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-542016-08-09-stellaharasek-roadtripping-55

Muutama kysymys on tipahtanut myös siitä miten auto vaihtaa biokaasusta bensaan, jos kaasutankki tyhjenee kesken ajon eikä kaasuasemaa löydy läheltä. Se tuli testattua matkalla Porista takaisin: vaihtoa ei edes huomaa, se tapahtuu nimittäin automaattisesti ajon aikana. Mukavuudenhaluinen kuski kiittää kun mitään ei tarvitse tehdä. Kunhan muistaa tankata kaasua kun seuraava asema osuu kohdalle, sillä kuka hullu haluaisi ajella auton bensatankilla, kun on olemassa viisaampikin vaihtoehto. Lisää kaasuautoilusta löytyy Gasumin sivuilta sekä osoitteesta Ajakaasulla.fi.

2016-08-09-stellaharasek-roadtripping-322016-08-09-stellaharasek-roadtripping-56

Sananen autoilusta. Siihen koukuttuu petollisen nopeasti. On käsittämättömän kätevää, kun kaikkea ei tarvitse etukäteen suunnitella, päättää ja aikatauluttaa julkisen liikenteen ehdoilla. Ja sen, paljonko kamaa jaksaa kantaa ja montako koiraa pystyy sen kaiken kaman ohella pitämään käsissään! Olen kyllä matkustanut kahden mäyräkoiran, matkalaukun, kamerarepun ja kahden ruokakassin kanssa junalla joulunviettoon, mutta se on yksi niistä kokemuksista, joita ei tarvitse tässä elämässä toistaa.

Kahden yhteisen viikon jälkeen ehdin jo kiintyä kaasukiesiin, ei tehnyt yhtään mieli luopua siitä. Mutta onneksi ei ihan vielä tarvinnutkaan, sillä edessä oli vielä viikon verran muita retkiä. Palataan niihin pian.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Ennen ensimmäistä kahvia

powered-by-nikon

Vuorossa taas toiveiden toteutusta. Tällä kertaa tartuin jonkun teistä toivomaan aiheeseen nimeltä meikä heti herättyään. En pyydä anteeksi seuraavia ruutuja, itsepähän halusitte! Katselen joskus suu auki Instagramiin ladattuja kuvia naisista, jotka juovat aamukahvinsa täydellisen sileissä lakanoissaan, kiharat moitteettomassa ojennuksessa. Toivottavasti nuo kuvat ovat lavastettuja, sillä jos eivät ole, haluan reklamoida jonnekin. Meillä aamut näyttävät vähän toisenlaiselta.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-02

Ensinnäkään en tajua mitä tukkani tekee öisin. Herään joka suuntaan sojottava leijonanharja päässäni, vaikka olisin mennyt nukkumaan pehmeästi laskeutuvissa surffilaineissa. Takkuharjan taltuttaminen vaatii joko hampaat irveessä harjaamista tai hiusten pesemistä, toisinsanoen aikaa ja kärsivällisyyttä, jota useimpina aamuina ei ole. Niitä varten onkin keksitty hätänuttura. Hätänuttura on ystävä. Vähän liian usein.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-05

Toisekseen tuntuu siltä, että naama menee unesta ruttuun ja oikenee vasta, kun sen pesee kylmällä vedellä. Joskus siihen tarvitaan lisäksi kaksi kuppia kahvia ja mielellään joku Tata Harperin superseerumeista. Ilmiö on sama nukuinpa sitten paljon tai vähän. Olin samanlainen jo lapsena. Onneksi nykyisin on kofeiini suoristamassa sekä ruttuunnukutun naaman että unesta kohmeisen sielun.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-04

Kolmannekseen: miten on mahdollista, että toisten sänky näyttää yön jäljiltä sisustuslehdestä repäistyltä? Meillä on vähintään toinen peitto potkittu lattialle, lakanat mytyssä ja tyynyt kasautuneet epämääräiseksi keoksi sängyn päähän.

2016-06-09-stellaharasek-mornings-03

Ja niin, yöpöydältä ei löydy tällä hetkellä kauniita käsivoiteita tai tuoreita kukkia, vaan saavinkokoinen vesilasi (koska jatkuva jano), objektiiveja ja linssisuojuksia (koska valokuvaajat), hiuslenkkejä (koska hätänutturat), särkylääkkeitä (koska liikaa töitä ja liian vähän treenaamista), tyhjä tulitikkuaski ja kämppäkaverilta pöllitty kivituikku, jota ei ole käytetty kuukausiin (kts. kohta “tyhjä tulitikkuaski”).

2016-06-09-stellaharasek-mornings-01

Tykkään näistä kuvista silti, tai juuri siksi. Arjen kauneudesta. Inhimmillisyyttä tai epätäydellisyyttä ei tarvitse minusta siivota kuvista pois. Päinvastoin kiinnostaa koko ajan enemmän kuvata asioita sellaisina kuin ne ovat, keskeneräisinä ja mahdollisimman teeskentelemättöminä. Rehellisyys vaatii rohkeutta, mutta sitähän tässä kerätään. Ihan muina savannieläiminä, harja pystyssä.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä. Kommenttiloota on teidän!

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Sataman suojassa

Yhteistyössä Vuosaaren satama

Maailmankaikkeus on selvästi ollut kuulolla, kun olen huudellut, että kaikenlainen kaupunkiretkeily ja uusien kulmien tutkiminen kiinnostaa. Meidät kutsuttiin pari viikkoa sitten vierailulle Vuosaaren satamaan ja pääsimme kuljeskelemaan reiteillä, joihin ei tavallisesti pääse kuin satamatyöläiset. Visiitin tarkoitus oli tutustua sataman toimintaan, haistella paikan teollista tunnelmaa ja ottaa valokuvia. Kiitos vaan kutsusta – ilo oli ihan kokonaan meidän puolellamme. Ennätinkin eilen tohkeissani julkaista muutaman kuvan siitä, kun katselimme melumuurin rajaamaa satama-aluetta terminaalirakennuksen kattoterassilta.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-12016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-22016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-32016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-17

Tajusin vasta paikan päällä, että kokemukseni satamista perustuvat pelkästään siihen mitä olen matkustajana nähnyt – lähinnä laivaterminaalien lipunmyyntiluukkuja ja kahviloita. On toki Vuosaarenkin satamassa matkustajaliikennettä: vajaa viisisataa matkustajaa päivässä astuu Vuosaaressa laivaan tai sieltä pois. Oli kuitenkin superkiinnostavaa päästä näkemään mitä kaikkea muuta alueella tehdään.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-42016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-5

Opin esimerkiksi, että valtaosa vähänkin raskaammasta tavarasta tuodaan maahan nimenomaan tämän väylän kautta. Kuten laivapotkurit, joiden painoa on mahdoton edes arvata. Tai metrovaunut! Kaksi kirkkaanoranssia metrovaunua kimalsivat uudenkiiltävinä auringossa. Ne odottelevat onneksi hetkeään yhdessä kaupungin parhaiten varustellussa paikassa – satamasta löytyy nimittäin raiteet, jotta kaikki kiskoilla kulkeva saadaan sieltä pois. Ja ne toimintatrillereiden loppukohtauksista tutut konttipinot? Kontteja on satamassa yli 430 000 kappaletta. Aivot menevät umpisolmuun kun alan edes ajatella sellaisiin määriin liittyvää logistiikkaa, mutta en voi olla ihailematta kauneutta, joka piilee tässä kaikessa järjestelmällisyydessä.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-62016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-7

Mitä siitä seuraa, kun kaksi valokuvaajaa lasketaan vapaaksi nostureiden, korkeuksiin kohoavien konttikekojen, trukkien ja lukkien keskelle? Voin kertoa, että hiki, hulluus ja ihan hitosti hienoja ruutuja. Kokosin tähän kirjoitukseen niistä vain mitättömän murto-osan ja silti niitä kertyi vaikka kuinka monta. Varoitan: kuvatulva saattaa jatkua vielä muutaman kirjoituksen verran.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-82016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-92016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-10

Puku – olkoonkin rento – ei ollut ehkä paras valinta helteen paahtamille asfalttikentille, mutta ainakin se näytti hyvältä. Olisi puuttunut enää nahkainen matkalaukku niin olisi voinut loikata suoraan laivaan ja karauttaa kesäksi Karibian risteilylle. Hmm… Alkoi kiinnostaa Karibian risteily. Voisinkohan pestautua töihin jollekin satamaan saapuvista laivoista? Osaan keittää kahvia, pestä lattioita, ottaa valokuvia, kirjoittaa ja tehdä ensiluokkaisia gintoniceja. Olen kiinnostunut merenkäynnistä ja omistan melko kokemattoman, mutta uteliaan venekoiran. Saako näillä meriiteillä paikan?

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-112016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-122016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-13

Nostureista ja satamarakenteista tulee oudolla tavalla tuttu olo. Kotiparvekkeeltamme nimittäin avautuu näky Tehtaankadun päähän telakkarantaan, jossa nosturit kohoavat suurina hiljaisina jättiläisinä. Näky on kauneimmillaan iltaisin, kun auringonlasku värjää taivaan niiden takaa vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Voin vaan kuvitella miltä täällä Vuosaaren satamassa näyttää auringonlaskun aikaan.

2016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-162016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-152016-06-07-stellaharasek-vuosaari-satama-jarnojussila-14

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Valokuvia vailla tarkoitusta

powered-by-nikon

Lupaan, että ensi kerralla on luvassa jotain aivan muuta, mutta nyt on pakko palata vielä toisenkin kerran seuraaviin toiveaiheisiin…

1) pitkätukkaiset miehet (ikiklassikko)
2) liike (kiinnostaa enemmän ja enemmän)
3) teema nimeltä nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta

Poimintoja teidän esittämistänne toiveista, joista etenkin tuo viimeksimainittu takertui välittömästi päähän.

Työtä varten tulee tietysti kuvattua tarkoituksella. On projekteja, tiettyjä tavoitteita. Usein blogikirjoitus, johon tarvitaan tarkoitukseen sopivat kuvat, joskus asiakastöitä, joihin en mene bloggaajana vaan valokuvaajana. Toisinaan roolit myös yhdistyvät – se on tätä nykyajan hienoutta, että saa tehdä useampaa kuin yhtä työtä ja osaamistaan voi yhdistellä uusilla tavoilla.

Lataan akut, pakkaan rungon ja linssit ja muistikortit. Säädän valaistusta, siirtelen tavaroita ja ihmisiä. Rakennan ruutuja yksityiskohta kerrallaan, kunnes saan juuri sen kuvan, jonka halusin. Joskus saan enemmänkin: jostain lankeaa odottamaton valo, tai linssini edessä liikkuu ihminen, joka herättää kuvat henkiin aivan eri tavalla kuin uskalsin edes toivoa. Toisinaan palat vaan loksahtelevat kohdilleen ja kokonaisuudesta tulee enemmän kuin osiensa summa. Sitten on niitä kuvauksia, kun kaiken pitäisi periaatteessa olla kohdallaan, mutta kuvista tulee latteat, valjut tai ihan vaan tylsät. Siinä sitten pohditaan mistäpäin umpisolmua lähdetään purkamaan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-1

Suurin osa kuvistani syntyy silti sattuman kaupalla, suunnittelematta ja säätämättä. Niin – ilman tarkoitusta. Kamera kulkee aina mukana ja minä vaan näen kaikkialla kauneutta. Sen miten auringonsäteet osuvat omenapuiden kukkiin tai haljenneeseen asfalttiin, tai kuinka vastavalo siivilöityy jonkun hiusten läpi ja piirtää koko profiilin esiin. Rytmin, joka syntyy kun kadut risteytyvät ja niiden läpi ajaa auto. Olkapään väsyneen kaaren, ajatuksiinsa uponneen poissaolevuuden, nauruun siristyneet silmäkulmat. Kahvipöydälle sattuneet värit, jotka sopivat yhteen kuin olisivat siihen täsmäräätälöidyt. Sade saa kadut kiiltämään ja valon taittumaan värispektreiksi. Tykkään kuvata hämärässäkin, se tekee ääriviivoista pehmeät ja ihmisten läsnäolosta jotenkin läpikuultavamman. Joinakin aamuina sumu liikkuu kaduilla kuin jokin elävä. Sen kuvaamisesta en saa kyllikseni, sillä en ole onnistunut vielä ottamaan siitä kuvaa, jossa tavoittaisin sen minkä näen.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-2

Blogiin kaikista kuvista päätyy vain murto-osa. En yleensä kuvatessa vielä tiedä tullaanko niitä näkemään täällä vai ei, ei sitä silloin ehdi tai tarvitsekaan ajatella. On vaan tämä päähänpinttymä, sisäsyntyinen pakko tallentaa asioita tavalla, jolla itse ne näen. Kuvaaminen on yksi keino, kirjoittaminen toinen. Blogi on näihin yksi hyvä, tokikaan ei ainoa kanava.

On aina mielenkiintoista, kun nainen kuvaa miestä ilman tarkoitusta, kirjoitti joku teistä. Onhan se, mutta en oikeastaan ajattele kuvaanko naista vai miestä. Enemmän kiinnostavat persoonat, ominaisuudet, jotka tekevät meistä sen keitä olemme. Jonkun habituksessa korostuu herkkyys, toisissa loistaa valovoima ja karisma. On ihmisiä, joiden oleminen on hiljaista ja vaivatonta. Sitten on heitä, jotka ovat niin elossa, että hengästyttää. Ajattelen etsiväni kaikista niitä samoja asioita, sitä mikä heissä on kaunista, kiinnostavaa tai juuri nyt totta ja läsnä tässä hetkessä. Voihan silti olla, että tiedostamattomalla tavalla kuvaan miehiä eri tavalla kuin naisia? Ehkä katson heitä eri tavalla, korostan muunlaisia piirteitä, etsin kauneutta toisenlaisista ominaisuuksista.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-3

Pitkätukkaiset miehet kuulemma kiinnostavat, onneksi niitä löytyy lähipiiristä. Olen kuvannut tätä nimenomaista pitkätukkaa paljon viime syksystä saakka. Häntä on ihana kuvata, sillä hän ei häkelly kamerastani. Joskus hän vaan antaa sen olla ja jatkaa siitä välittämättä mitä ikinä olikaan tekemässä. Toisinaan hän pistää tanssiksi, joskus juoksuksi, saattaa loikata, pyydystää auringonsäteitä, heilauttaa hiuksiaan. Silloin tällöin hän vain katsoo kameraan ja antaa minun tallentaa sen mitä hän sillä hetkellä sattuu olemaan. Harvoin ohjaan häntä. Haluan nähdä mitä tapahtuu kun annan tilaa sattumalle. Hetkille ja tilanteille, joiden kulkuun en puutu. Annan niiden vaan olla ja ajelehtia. Kuvaajan tehtäväksi jää rajata kaikki se kauneus yhteen ruutuun. Tai viiteen, tai sataan.

2016-05-10-stellaharasek-jarnojussila-5

Kuviin ja valokuvaamiseen liittyviä toiveita saa taas ja yhä esittää! Moni jo esitetyistä onkin yhä työn alla. Kommenttiloota on teidän, antakaa palaa.

Kirjoitus on osa yhteistyössä Nikonin kanssa toteutettua juttusarjaa, jossa katsotaan maailmaa linssin läpi ja otetaan kuvia, joita te haluatte nähdä.

Joko ollaan perillä

Kesäsateita, kosteita raitiovaunumatkoja, pitkätukille tehtyjä palmikoita ja myrtyneitä eläimiä, joiden matalalta viistävät mahat kastuvat lätäköissä. Ne yrittävät kiivetä syliin joka kerta kun pysähdytään kadunkulmaan, liikennevaloihin tai raitiovaunupysäkille. Välillä jalan päälle laskeutuu tyytymätön takalisto, kun sen omistaja ei halua istahtaa märälle asfaltille. Ymmärrän, en haluaisi minäkään.

2016-05-17-stellaharasek-outandabout-12016-05-17-stellaharasek-outandabout-22016-05-17-stellaharasek-outandabout-32016-05-17-stellaharasek-outandabout-42016-05-17-stellaharasek-outandabout-52016-05-17-stellaharasek-outandabout-62016-05-17-stellaharasek-outandabout-72016-05-17-stellaharasek-outandabout-82016-05-17-stellaharasek-outandabout-9

Samoja suunnitelmia, joita tulee aina tehtyä sateella. Olisipa puutarha täynnä villiintyneitä syreenejä ja kukinnoista notkuvien oksien alla katettu pihakeinu. Tai oma saari ja terassi, joka kohoaisi eteläisellä kalliolla meren ylle. Tai olisipa edes markiisi meidän miniparvekkeella! Senkin alla voisi piiloutua viltin ja kirjan kanssa kuuntelemaan ropinaa.

Show me what you got

Ei ole monta asiaa, joilla on yhtä välitön onnelliseksi tekevä vaikutus kuin hevoset, valokuvaus ja livemusiikki. Kaksi jälkimmäistä voi kaiken lisäksi yhdistää! Olen viime aikoina käynyt keikoilla erityisen ahkerasti ja kantanut välillä kameraakin mukana. Seuraava kuvasarja on kahden viikon takaa, kun helsinkiläispumppu Smokin’ Aces soitti Semifinaalissa. Nelikon energia on aseistariisuvaa, ei voi olla diggaamatta. Ehkä tunnistattekin rumpalin, tällä tontilla usein vilahtavan pitkätukan.

2016-05-07-stellaharasek-smokinaces-12016-05-07-stellaharasek-smokinaces-22016-05-07-stellaharasek-smokinaces-32016-05-07-stellaharasek-smokinaces-42016-05-07-stellaharasek-smokinaces-52016-05-07-stellaharasek-smokinaces-72016-05-07-stellaharasek-smokinaces-82016-05-07-stellaharasek-smokinaces-92016-05-07-stellaharasek-smokinaces-102016-05-07-stellaharasek-smokinaces-112016-05-07-stellaharasek-smokinaces-122016-05-07-stellaharasek-smokinaces-13

Kuuma vinkki helsinkiläisille: jos teillä ei ole illaksi suunnitelmia, tulkaa meikän seuraksi kuuntelemaan musiikkia! Smokin’ Aces soittaa tänään kansainvälisen bändikisan Emergenzan finaalissa ja nousee Nosturin lavalle klo 23:20. Illan aikana soittaa yhteensä kuusitoista yhtyettä, joten yhden lipun hinnalla näkee aika kattavan setin kotimaisen rokin nykykentästä – luvassa savua, hikeä ja hitosti hyvää energiaa.

SMOKIN’ ACES – THE RUCKUS