Ilmasto muuttuu ja meidän täytyy myös

Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC on julkaissut vuosikymmenen tärkeimmän ilmastoraportin, joka on tehnyt ilmastonmuutoksesta alkuviikon yhden internetin puhutuimman aiheen. Hyvä niin: meemien, pseudouutisten ja säästä valittamisen keskellä kerrankin aihe, joka oikeasti kiinnostaa. Tarkemmin sanottuna ahdistaa. Viimeistään nyt alkaa olla todella selvää, että näin ei voi jatkua, jotain on tehtävä ja hiton äkkiä. Meidän on muutettava elämäntapaamme perustavanlaatuisesti, kiteyttää Hesari alkuviikon olennaisimman uutisen. Hiilidioksidipäästöjä on pudotettava melkein puolella vuoteen 2030 mennessä, nollapäästöihin tulisi päästä vuoteen 2050 mennessä.

Karu tilanne ei ole voinut tulla yllätyksenä kenellekään uutisia seuranneelle. Aiheeseen liittyvää tutkimustietoa on tulvinut jo tovin oikealta ja vasemmalta. Olisi kokopäivätyö pysyä kaikesta perillä. Alkuvuodesta julkaistiin paljon palstatilaa saanut tutkimustulos, jonka mukaan lentopäästöt kuormittavat ympäristöä niin paljon, että niiden kompensointi muilla valinnoilla on tuhoontuomittu yritys. Kesällä päivänvalon näki toinen tutkimus, jonka mukaan lihateollisuus onkin yksi maapalloa eniten kuormittavista aloista ja vegaaniksi ryhtyminen on itseasiassa paljon isompi ympäristöteko kuin lentämisen vähentäminen. Elokuussa otsikkoihin puolestaan nousivat uutiset, joiden mukaan pikamuoti on kaikkein pahin saastuttaja. YK:n mukaan muotiteollisuus on yksinään vastuussa kymmenestä prosentista maailman hiilidioksidipäästöistä ja muotialan hiilijalanjälki on siten suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen yhteensä.

Kuluttajana paitsi ahdistaa, myös turhauttaa. Ensinnäkin tulee selväksi, että aivan kaikki mitä teemme on ihan päin seinää. Toisekseen nämä toinen toisensa kumoavat ja radikaalisti eri mieltä olevat tutkimustulokset epäilyttävät – kuka niitä rahoittaa, kenen intresseissä on välittää mikäkin viesti, miten näitä asioita arvioidaan ja mitkä asiat ovat oikeasti vertailukelpoisia? Kuinka paljon enemmän minun pitäisikään kuluttajana tietää, että osaisin onkia informaatiotulvasta edes olennaisimmat? Ja kun tutkin asioita öisin kun en saa unta ja kuvittelen ohikiitävän hetken ajan ymmärtäväni edes jotain jostain, tärähtää aamulla eetteriin taas joku uutinen siitä kuinka uusimman järkivalintana pitämäni suosikkivihannekseni viljely tuhoaa jossain uhanalaisen eläinlajin viimeisiä pesimäalueita, riistää alkuperäiskansoja tai pilaa paikallisen vesistön. Sellaista se on. Kulutuksemme on ylittänyt maapallon kantokyvyn jo kauan sitten ja massatuotanto on vain harvoin kestävällä pohjalla.

Välillä olen mennyt kauppaan ja kutistunut kauhusta valikoiman äärellä, kun en ole kaikilta päässä sinkoilevilta infonmurusilta osannut enää päättää mitä ostaisin. Söisinko eettisesti kestävää Reilua kauppaa, ekologisesti tuotettua luomua, lähiruokaa vai asiantuntijoiden terveyssuosituksia – vaiko itsekkäästi sitä, joka tuntuu parhaiten sopivan omalle keholle? Kaikkea näitä ei voi saada samoissa tuotteissa. En enää tiedä pitäisikö talvisin syödä suomalaisissa kasvihuoneissa kasvatettua vai Espanjasta rahdattua lehtikaalta. Entä kumpi on maapallon mittakaavassa pienempi paha, syödä lähellä tuotettua luomulihaa vai Meksikossa kasvatettuja avokadoja? Eikä vaakakupissa paina vain ympäristöpäästöt: juuri luin uutisia Meksikon avokadosodista, joista en todellakaan ollut tiennyt. Tunnen välillä kroonista syyllisyyttä ihan kaikista valinnoistani, kaukaa tuoduista vihanneksistani, luomukananmunistani, koska eihän se luomu sitä takaa, että kanoilla olisi hyvät oltavat. Sehän tarkoittaa vain sitä, ettei kanoille syötetä myrkkyä. Eikä lähellä tuotettu ruoka tai kasvisruoka ole välttämättä ekologinen valinta.

Luomulaatuiseen vaahterasiirappiinkin liittyy saletisti joku ympäristökatastrofi, josta en vaan vielä tiedä.

Ruoka-ahdistukseni on sekamelska ympäristökysymyksiä, eettisiä näkökulmia ja terveyssuosituksia, jotka vaihtelevat sen mukaan keneltä kysyy. Kaikki on nykyään niin monimutkaista. Joskus kaipaan aikaa, kun vedin aamukahvini kanssa voileivän juustolla ja suolakurkulla miettimättä aamupalani sisältämää vehnää ja mitä se tekee elimistölleni, sitä millaista elämää juustoni tuottaneet lehmät elävät, millaisilla menetelmillä kahvipapuni on tuotettu ja kuinka kaukaa suolakurkkuni on rahdattu, jotta minä voisin pistellä sitä poskeeni selaten Hesarista aamun uutisia.

En silti tahdo takaisin aikaan, kun mitään ei tarvinnut ajatella. Juuri sen takia me olemme nyt tässä tilanteessa, josta IPCC:n ilmastoraportti kertoo hyvin lahjomattomalla ja koruttomalla tavalla. Olisin nyt valmis maksamaan monista asioista – esimerkiksi ruoastani – tuntuvasti enemmän, jos se takaisi sen, että se on tuotettu ympäristöä kuormittamatta ja ketään elävää rääkkäämättä. Parmesanjuustoni saisi maksaa tuplasti tai vaikka triplasti enemmän, jos tietäisin, ettei kukaan tai mikään ole kärsinyt sen vuoksi. Hinta tekisi siitä ehkä erityisen herkun, jota ostaisin harvemmin, mutta josta nauttisin sitäkin enemmän. Toisaalta tämäkin on yhdenlaista etuoikeutetun länsimaalaisen hölötystä: minulla on varaa ajatella näin, olla vapaaehtoisesti halukas maksamaan enemmän siitä luksuksesta, ettei tarvitse potea huonoa omatuntoa, surra hakattuja italialaisia lehmiä. Sellaista vaihtoehtoa ei ainakaan vielä ole tarjolla ja silti ostan parmesania silloin tällöin. Olen kaikesta kipuilustani huolimatta vain ajoittaisten pastahimojeni vietävissä oleva ihminen, ja vielä semiepälooginen sellainen, koska pastaan lorauttamani kuohukerman olen kuitenkin eettisistä syistä korvannut kaurakermalla.

Ahdistaa myös miten paljon vastuuta nykypäivänä vieritetään kuluttajien niskoille. Tottakai jokaisella aikuisella on vastuu valinnoistaan, mutta kaikilla ei yksinkertaisesti ole kapasiteettia – aikaa, rahaa, ymmärrystä tai energiaa – kilpailuttaa uusiutuvaa energiaa hyödyntäviä sähkösopimuksia, laskea kauppakorinsa hiilijalanjälkeä, etsiä kestävistä luonnonmateriaaleista valmistettuja vaatteita tai pohtia omiin arvoihinsa peilaten tekeekö valintoja eettisillä vai ekologisilla perusteilla silloin kun molempia ei ole mahdollista saada. Täydellisessä maailmassa kestävien valintojen tekeminen olisi niin helppoa ja kannattavaa, että niitä tekisivät kaikki miettimättä asiaa sen enempää.

Toivon, että lainsäädännöllä ja taloudellisilla kannustimilla lisättäisiin yrityksiin kohdistuvaa painetta muuttaa tuotantomenetelmiään ja tuotteitaan vastuullisempaan suuntaan. Tuntuu absurdilta, että kuluttajia syyllistetään siitä, kun he ostavat epäekologisia asioita, mutta samaan aikaan niitä valmistavat yritykset saavat kaikessa rauhassa jatkaa tuotantoaan räikeästi ympäristöä saastuttavilla menetelmillä eikä kukaan, jolla olisi mahdollisuus vaikuttaa asiaan, tunnu tekevän yhtään mitään.

Uskon kyllä kuluttajien valtaan vaikuttaa, mutta olemme selvästi sen suhteen jo liian myöhässä – se on liian pientä, liian hidasta saamaan tarpeeksi ajoissa aikaan isoja muutoksia. Puhutaan paljon suuremmista rakenteista kuin siitä ottaako lähikauppa asiakkaidensa toiveista valikoimiinsa luomuinkivääriä tai edes siitä alkaako halpaketju kuluttajien vaatimuksesta käyttää 3% enemmän luomupuuvillaa. Se ei tietenkään tarkoita, että kuluttajana voi luovuttaa, nojata taaksepäin ja lakata vaatimasta jotain parempaa, mutta tarvitaan vielä paljon enemmän. Aidosti vastuullisesti ajattelevia ja kestävää kehitystä edistäviä yrityksiä, näkyviä muutoksia yhteiskunnallisissa rakenteissa ja isoja poliittisia päätöksiä, jotka ohjaavat valintojamme, halusimmepa tai emme.

Jos ympäristöä tuntuvasti kuormittavia asioita, kuten lentämistä, esimerkiksi verotettaisiin huomattavasti enemmän, sillä olisi välitön vaikutus siihen kuinka moni meistä lentäisi monta kertaa vuodessa pienelle viikonloppulomalle vain siksi, että voi. Eikä uuden paidan kuulu maksaa kymppiä, ei vaan kuulu.

Facebook-kaveri suututti tahattomasti liudan tuttujaan jakamalla Lundin yliopiston laatiman listan, jossa lueteltiin suurimmat mahdolliset ympäristöteot. Listan ylimpänä oli yksi lapsi vähemmän, joka säästää listan mukaan 23,7-117,7 tonnia päästöjä vuodessa. Siis kymmeniä ellei satoja tonneja! Kakkosena tuli yksityisautoilusta luopuminen, joka vähentää päästöjä 1000-5300 kiloa vuodessa. Yksi lento vähemmän säästää 700-2800 kiloa vuodessa, kasvispohjainen ruokavalio puolestaan vähentää päästöjä 300-1600 kilolla. Lista perustui 39 vertaisarvioituun tieteelliseen tutkimukseen.

Listan ensimmäinen luku on valtava ja erotus seuraaviin hurja, mutta eihän tämä lopulta yllätä – on selvää, että lisääntyminen on yksi eniten palloamme kuormittavista asioista. Ehkä voisinkin keulia sillä, että olen elänyt 37 vuotta tekemättä tänne maapallolle lisää ihmisiä, mutta en olisi silloin rehellinen. Huoli siitä millaiseen maailmaan nykypäivän lapset syntyvät ja millainen maapallo heille jää, kun meitä ei enää ole, on ollut vain yksi ja lopulta melko pieni syy siihen, etten ole tullut tähän mennessä perustaneeksi perhettä. Uskon, että ympäristötekijät ohjaavat lopulta hyvin harvan valintoja näinkin suuressa asiassa. Jos ihminen ihan todella haluaa lasta, hän tuskin jättää sen tekemättä ekologisista syistä. Onhan minullakin koira, koska halusin sellaisen, huolimatta siitä että koirillakin on melkoinen hiilijalanjälki.

En tiedä mitä ajattelisin lapsiasiasta. On tosiasia, että maapallo ei kestä tätä väkimäärää ja siksi arvostan jokaista periaatteesta lapsetonta, mutta samaan aikaan tuntuu kummalta, että juuri hyvinkoulutetut ja kriittisesti ajattelevat pohjoismaalaiset karsivat muutenkin vähäistä lapsilukuaan säästääkseen ympäristöä. Eivät ne muutamat syntymättä jäävät lapset tee edes lovea tilastoihin monen muun maanosan väestönräjähdyksen mittakaavassa – sitäpaitsi juuri niiden lasten joukossa voisi tulevaisuudessa olla vastuulliseen ajatteluun kasvatettuja, koulutettuja aikuisia, joilla olisi keskivertoa paremmat edellytykset vaikuttaa siihen millaisia päätöksiä politiikassa ja isoissa yrityksissä tehdään. Mutta tässä on tietysti ilmeinen riski haksahtaa aiheelle tyypilliseen vastuunsiirtoon – mitäpä minun ajamisillani on väliä, kun maailman merillä seilaa satoja tuhansia rahtilaivoja? Ketä kiinnostaa ostinko muovipussin, kun Aasiassa heitetään joka päivä miljoonia muovipulloja mereen? Mitä sillä on merkitystä teemmekö me lapsen vai ei, kun se varsinainen väestönkasvuongelma sijaitsee ihan muualla?

Eikä sovi tietenkään unohtaa, että juuri meillä länsimaalaisilla on kaikkein korkein hiilijalanjälki ja juuri siksi meidän täytyy olla eturintamassa vähentämässä aiheuttamiamme päästöjä. Tosin voi olla, että tämän päivän lapset tulevat olosuhteiden pakosta tottumaan toisenlaiseen elintasoon, josta me olemme saaneet nauttia.

Positiivista on, että ilmastonmuutoksesta puhuu tällä hetkellä tosi moni. Vanhempiemme sukupolvi ei muutamia hippejä lukuunottamatta enimmäkseen murehtinut koko asiaa. Harmi vaan, että ihmiset tuntuvat käyttävän kaikkein eniten energiaa siitä kinaamiseen kenen elämäntyyli kuluttaa eniten tai vähiten ja samalla unohtuu se olennainen: meidän ihan kaikkien on tehtävä jotain sen eteen, että planeettamme pysyy elinkelpoisena myös meidän jälkeen tuleville. Saavutetuista eduista ei ehkä huvita luopua, mutta nyt ollaan pakkotilanteessa: kaksitoista vuotta aikaa pysäyttää ilmastonmuutos on niin isolle tehtävälle hälyttävän lyhyt aika. Tutkijat ovat kuitenkin jankuttaneet ilmastonmuutoksesta 60-luvulta saakka ja meillä on ollut yli 50 vuotta aikaa tehdä asioita, mutta olemme onnistuneet tähän mennessä pelkästään pahentamaan tilannetta.

Huolestuttaa myös, että eniten korjattavaa tuntuu olevan heillä, jotka ovat asiasta vähiten kiinnostuneita. Jos tuo valtava joukkio tekisi edes pieniä muutoksia elintavoissaan, vaikutukset olisivat suuria. Vaikka oma lähipiirini on täynnä matkustamista ekologisista syistä rajoittavia kasvissyöjiä, tiedän eläväni kuplassa, joka ei millään tavoin edusta ajatus- ja arvomaailmaltaan maamme suuria massoja. Jos he vaihtaisivat päivittäisen lounaspihvinsä edes joka toinen päivä kasvisruokaan, sillä olisi enemmän vaikutusta kuin sillä, että muutama prosentti väestöstä on vakaumuksellisia vegaaneja. Ja jos jatkuvasti työnsä puolesta reissaavat hoitaisivat edes osan kokouksistaan Skypellä, se vaikuttaisi lentopäästöjen vähentämiseen huomattavasti enemmän kuin se, että muutenkin tiedostava pariskunta vaihtaa vuoden ainoan ulkomaanmatkansa kylpylälomaan naapurikaupungissa.

Mutta hyvähän tässä on huudella. On se minullekin kiusallista, katsoa peiliin ja miettiä paljonko voisi ja pitäisi tehdä toisin. Koko ajan hävettää ja silti olen monissa asioissa niin itsekäs, etten millään haluaisi tehdä toisin.

Olen liikkunut koko elämäni pyörällä ja julkisilla, mutta viime keväänä hankimme pakun, koska yhä liikkuvimmaksi käyvät työmme ja pohjoisessa sijaitseva raksaprojektimme vaativat sitä. En ole siitä ylpeä, mutta en ole valmis palaamaan autottomaan elämään – silloin pitäisi luopua pakun lisäksi monista töistä ja suvun vanhan hirsitalon kunnostuksesta. Ennen kuin alat huutaa, mieti hetki: luopuisitko sinä?

En ole lentänyt kertaakaan puoleen vuoteen. Kuulostaa hyvältä, mutta sitä edeltävän vuoden aikana matkustimme niin paljon, että hiilijalanjälkemme hipoo takuulla tähtiä yhä. Niistä reissuista on julkaisematta vielä vino pino juttuja ja valokuvia, joiden jakaminen arveluttaa, mutta samaan aikaan en tahdo unohtaa niitä pöytälaatikkoon, kun olemme kerran matkustaneet toiselle puolelle maapalloa niitä tekemään. Yritän ajatella, että ehkä matkajuttumme tarjoavat jonkun syksyyn niin paljon lämpöä, ettei ole pakko itse matkustaa. Samalla tiedän, että tulen itsekin vielä reissaamaan – tuskinpa enää niin paljon kuin joskus, mutta en pysty olemaan loppuelämää aloillani, vaikka ilmaston kannalta se olisi järkevintä. Ehkä muutan jonain päivänä ulkomaille ja saan sillä tavoin tyydyttää ikuista nälkääni nähdä, kokea ja ymmärtää tätä maailmaa.

Hävettää myös se, että meillä on juuri nyt käynnissä keittiöremontti (jep, kuvituskuvat ovat kaukaiselta ajalta ER eli ennen remonttia) emmekä kaaoksen keskellä ole jaksaneet lajitella biojätteitä, koska meillä ei ole täyteenahdetulle käytävälle sijoitetussa retkikeittiössämme järjellistä paikkaa edes sekajätteille. Paperi- ja pahvijätteen kierrätän silti sinnikkäästi, taittelen talouskartonkia jaloissani kahiseviin paperipusseihin ja tunnen epämääräistä ärtymystä siitä, että kuvittelen tällä puuhastelulla voivani vaikuttaa johonkin.

Ostan harvoin mitään vaatekaappiini tai kotiini muualta kuin kirppiksiltä, mutta turha tässä on kiillottaa kruunuaan secondhand-hankinnoilla, sillä saan usein työni kautta esimerkiksi uusia vaatteita. Nytkin on kaapissa pari uutta takkia, joita rakastan ja vaalin, vaikka samalla tunnen syyllisyyttä siitä, etten olisi varsinaisesti tarvinnut mitään uutta. Jos olisinkin, olisin voinut löytää jotain ihanaa vintagena.

Kaiken kukkuraksi työskentelen alalla, jonka ansaintalogiikka perustuu mainontaan. Sanomattakin selvää, että ammatinvalintani ei ole vastuullisimmasta päästä. Haluan elää omien arvojeni mukaista elämää ja siksi olen vimmaisesti ajatellut näitä asioita viime aikoina, pohtinut onko mainonta aina pahasta ja voinko omalta osaltani vaikuttaa ihmisten kulutustottumuksiin positiivisilla tavoilla. Olen tehnyt viimeisen parin vuoden aikana monenlaisia arvovalintoja, kuten kieltäytynyt kampanjoista, joiden tuotteet eivät ole vastuullisesti tuotettuja ja tarttunut sen sijaan niihin, jotka liittyvät esimerkiksi kierrättämiseen, kasvissyöntiin tai ekologisesti kestävään biokaasuautoiluun. (Kuulostaa nyt hirveän helpolta. Ei aina ole ollut, usein on jossain yrittäjän rahapulassa tehnyt mieli vaan ottaa se tarjottu raha ja juosta.) Kosmetiikkarintamalla teen töitä nykyisin vain luonnonkosmetiikkabrändien kanssa. Pysyn kaukana pikamuodista ja suosin mieluummin kotimaista suunnittelua, lähituotantoa ja laatua, joka kestää aikaa ja käyttöä. Nopeasti vaihtuviin trendeihin innostamisen sijaan liputan ajattomien valintojen ja oman tyylin löytämisen puolesta. Ja vaikka olen kaukomatkaillut enemmän kuin omatunto kestäisi, en ole sentään vuosiin suostunut pikaisiin pressimatkoihin, joissa lennetään yhden lanseerauksen takia jonnekin 24 tunniksi.

Mutta silti työni luonne on useimmiten sama. Jos kieltäytyisin jokaikisestä työkeikasta, jonka tavoite on myydä jotain, jäljelle jäisi ehkä satunnainen kansaa valistava hyväntekeväisyyskampanja, joilla en elätä edes pientä koiraani. Mitä vaihtoehtoja jää?

Aina voisin tietysti vaihtaa alaa, heittäytyä vapaaksi taiteilijaksi ja syödä käpyjä, ellei taiteellinen menestys ja sen suoma taloudellinen turva sattuisi osumaan taianomaisesti kohdalle. Työni luonne ei nimittäin olennaisesti muuttuisi, jos menisin takaisin sinne mainosmaailmaan mistä tulinkin tai ryhtyisin vaikka kokopäiväiseksi kaupalliseksi valokuvaajaksi. Oikeastaan kaikki asiat, joilla olen tähän mennessä elättänyt itseni, ovat liittyneet tavalla tai toisella markkinointiin, mainontaan ja myymiseen.

Kokopäiväiseksi kirjailijaksi antautuisin ilomielin heti välittömästi, mutta itsensä elättäminen kaunokirjallisuudella onkin ihan toinen juttu eikä kirjailijaksi noin vaan ryhdytä – se on ammatti, joka ansaitaan. Kerään koko ajan rohkeutta ja päättäväisyyttä yrittämiseen.

Tai sitten voin sitä rohkeutta kerätessä pyrkiä muuttamaan tätä alaa sisältäpäin. Taivuttaa nykyistä työtäni kestävämpään suuntaan, hyödyntää suuri yleisö puhumalla asioista, joihin uskon ja jotka ovat minulle tärkeitä. Kannustaa ihmisiä hankkimaan tarvitsemiaan tavaroita edes joskus käytettynä uuden sijaan. Mainostaa laadukkaita, lähellä tuotettuja tuotteita, joiden käyttöikä on mahdollisimman pitkä. Kirjoittaa musiikista ja taiteesta, jotka rikastuttavat meitä kuormittamatta tätä maailmaa. Jakaa kasvisruokaohjeita ja kannustaa ostamaan linssejä sisäfileen sijaan. Inspiroida lähimatkailuun, kotimaan nurkkien koluamiseen. Lähestyä itse vastuullisesti toimivia yrityksiä ja aktiivisesti ehdottaa heille yhteistyötä. Nostaa näitä aiheita esiin ja käydä tätä keskustelua, vaikka olenkin vain ihminen enkä kykene täydellisiin tai aina edes keskivertosuorituksiin. Voin silti opetella uusia tapoja ja asenteita vanhojen tilalle, ottaa asioista selvää, yrittää ymmärtää syy-seuraussuhteita ja tutkia öisin asioita, joita en tiedä.

Tästä kaikesta kirjoittaminen ei voi olla turhaa. Ehkä voin kaikesta huolimatta tehdä lopulta enemmän hyvää kuin huonoa? Lupaan ainakin yrittää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA