Ystävyydestä

Ystävänpäivän kunniaksi muutama sana siitä mitä ajattelen ystävyydestä – ja kun sanon “muutama sana”, tarkoitan monta kilometriä. Ystävät ovat nimittäin aina olleet minulle tärkeitä! Minulle ystävyydessä on kysymys perheestä, itse valitsemistani ihmisistä, joiden seurassa on helppo olla oma itsensä ja sellaisena riittävä. Ei tarvitse olla enempää eikä toisaalta myöskään vähempää. Kaikki saavat tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin ovat. En tiedä voiko elämässä antaa tai saada suurempaa lahjaa.

Olen aina ystävystynyt monenlaisten ihmisten kanssa. Olen utelias, luontaisesti kiinnostunut muista ihmisistä ja siitä miten he näkevät maailman. Teininä oli siistiä (pienessä pohjoisessa kylässä myös melko vaikeaa) löytää ystäviä, jotka kuuntelivat samoja bändejä, mutta sittemmin ystävyys on syntynyt tai jäänyt syntymättä ihan toisenlaisten asioiden vuoksi.

Ystävieni joukossa on kaikenlaisia ihmisiä, nuorimmat kaksikymppisiä, vanhimmat yli viisikymppisiä. Ikä, ammatti, sukupuoli tai seksuaalisuus eivät määritä ystävyyttä sen enempää kuin ihmisiäkään. Toisia meistä yhdistää jaetut kokemukset, kuten opiskeluvuodet, toisten kanssa ollaan ystävystytty myöhemmin työn, yhteisten ystävien tai sattuman kautta. Yhteen läheisimmistä ystävistäni tutustuin, kun hän soitti minulle saatuaan numeroni yhteiseltä tutultamme – se oli ehkä neljäs tai viides yhteinen tuttumme, joka oli sitä mieltä, että meidän pitää tavata. Hän ehdotti kahveja, siitä on nyt kymmenen vuotta ja sen kahvikupillisen äärellä alkoi keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään.

Olen hyvin, hyvin introvertti. Vaikka nautin ihmisten seurasta, uuvun sosiaalisissa tilanteissa ja tarvitsen aikaa palautumiseen. Siksi minulla on verrattain vähän läheisiä ystäviä, juuri sen verran kuin elämääni mahtuu. En jaksa ylläpitää pinnallisia kaveruussuhteita eikä se ole välinpitämättömyyttä tai ylimielisyyttä, voimat eivät vain riitä. Viihdyn parhaiten lähipiirini kanssa, pienissä porukoissa, joissa ei tarvitse huutaa tullakseen kuulluksi (aina toki saa huudella, jos sille päälle sattuu).

Nautin harvoin tilanteista, joissa on paljon uusia ihmisiä. En varsinaisesti jännitä niitä, erityisherkän introvertin kapasiteetti vaan loppuu kesken. Alkaa huimata ja pyörryttää, valot loistavat liian kirkkaasti silmiin, äänet alkavat kohista korvissani enkä saa enää selvää keskustelukumppanini sanoista hälyn keskellä. Ärsyketulva aiheuttaa akuutin ahdistuksen ja pakenen välillä vartiksi vessaan huilimaan, että jaksan taas palata kakofoniaan. Kasvosokeus ei auta asiaa: aina on olemassa kiusallinen mahdollisuus, että uudet ihmiset ovatkin vanhoja tuttujani, joita minä en vain tunnista. Hups.

Suurin osa ystävistäni tuntevat toisensa ja se on ihanaa. Se tekee näkemisestä helppoa ja usein spontaania, kun saman pöydän ääreen voi päätyä melkein keitä vain ja kaikilla on kivaa. Toki näen ystäviä kaksinkin. Toisten kanssa jaetaan arkea, käydään kuulumiset läpi monta kertaa viikossa. Sitten on niitä, joiden kanssa nähdään silloin tällöin ja sukelletaan suoraan syvään päätyyn pohtimaan kuoleman olemusta tai sitä miltä tuntuu kun on ohikiitävän sekunnin ajan täydellisessä synkassa maailmankaikkeuden kanssa. On myös vanhoja ystäviä, joiden kanssa nähdään ehkä vain kerran vuodessa ja juttu jatkuu siitä mihin se edellisellä kerralla jäi. Lähes kaikkien kanssa viljellään huonoa huumoria, puhutaan ihmisistä sukunimillä, keksitään muille lempinimiä joista osa pitää ja toiset ei, lähetellään ristinrastin eläinvideoita, linkkejä juttuihin joiden kanssa olemme samaaa tai täysin eri mieltä, sekä arveluttavia kuvia, joita ei parane avata avokonttorissa.

Minulta on joskus kysytty miksi kaikki ystäväni tekevät minun laillani julkista tai vähintäänkin puolijulkista työtä. Hah, se on vain optinen harha! Kuviini ja juttuihini päätyvät ystävistäni ne, joille se on luontevaa – usein juuri he, jotka ovat tottuneet oman työnsä kautta esillä olemiseen. Yhdessä vietettyjä hetkiä on helppo taltioida silloin kun muutkin tekevät sitä. Kaikki eivät kuitenkaan viihdy somessa ja sekin on tietysti ok. Joitakin myös näen niin harvoin, ettei tulisi mieleenkään niissä tilanteissa kaivaa esiin puhelinta tai kameraa.

Yritin miettiä millainen ystävä minä itse olen. Ystäväni osaisivat vastata tähän minua paremmin, mutta sanotaan, että haluan olla lämmin ja läsnä, avoin ja rehellinen, aina valmis auttamaan silloin kun vaan voin. Puhun usein ystävistäni hyvää selän takana, viime vuosina olen opetellut sanomaan hyvät asiat myös päin naamaa. Ikinä ei tiedä kenen tarvitsee juuri tänään kuulla itsestään jotain ihanaa.

Haluan myös olla hyvä kuuntelija. Aito kuunteleminen on nimittäin harvinainen taito. Että antaa toiselle aikaa sanoa sanottavansa ja keskittyy kuuntelemaan, yrittämään ymmärtää, miettimättä samanaikaisesti mitä sanoisi seuraavaksi. Harjoittelen sitä vaihtelevalla menestyksellä joka päivä. Olen niin ratkaisukeskeinen, aina valmis tyrkyttämään hyvää tarkoittavia neuvojani, vaikka usein riittäisi, että olen vain läsnä ja kuuntelen.

Joskus silti tarvitaan suoria sanoja, keskustelua vaikeistakin asioista. Arvostan suorapuheisuutta sekä sitä antavassa että vastaanottavassa päässä – että sanotaan myös ne asiat, joita toinen ei ehkä halua kuulla. Joskus ystäviä tarvitaan lahjomattomaksi peiliksi omille hölmöilyille, joskus kiskomaan niskavilloista pois maanraosesta, johon on antanut itsensä vajota. Monet suurimmista oivalluksistani ovat tapahtuneet nimenomaan ystävien rehellisten sanojen siivittämänä.

Vetää nöyräksi ja kiitolliseksi, kun tajuaa, että ystävät näkevät minut hyvine ja huonoine puolineni ja välittävät minusta silti. Osaan olla neuroottinen ja rasittava, puhkianalysoida asioita sadasta eri näkökulmasta ja olla saman minuutin sisällä sekä samaa mieltä että eri mieltä kaikkien läsnäolijoiden kanssa, mukaanlukien minä itse. Vaikuttaa tosin siltä, että tämä piirre usein myös viihdyttää ystäviäni. He kutsuvat minua Harasekoksi ja jos olen erityisen sekava, he ottavat käyttöön pidemmän muodon Haraseko-seko. Nimi on ansaittu osin myös hajamielisyydellä: saatan kysyä samaa asiaa monta kertaa ja vastauksen puolivälissä muistaa, että hups, tämäkin minulle jo kerrottiin, mutta kovalevyni oli täynnä eikä tieto yksinkertaisesti tallentunut mihinkään.

Ilmeisin rasitteeni ystävänä on erakkouteen taipuvainen luonteeni. Voin riehua viikonlopun ihmisten ilmoilla, kunhan saan sen jälkeen vetäytyä simpukkakuoreen ja olla puhumatta kenellekään viikkoon. Päivittäinen sosiaalinen kiintiöni tulee usein täyteen jo töissä ja kotona, enkä jaksa aina sopia illoiksi sosiaalisia menoja. Onneksi minulla on muutama ystävä, jotka eivät jää odottelemaan ehdotuksia, vaan ilmestyvät itse ovelle ja marssivat keittiöön keittämään kahvia.

Samasta syystä olen umpisurkea pitämään yhteyttä niihin ystäviin, joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä. Introvertille jopa telekommunikaatio voi olla joskus vaikeaa, kun kapasiteetti ei yksinkertaisesti riitä reagoimaan kaikkiin puhelimessa piippaaviin viesteihin ja ryhmäkeskusteluihin. Se harmittaa joskus, olisi ihanaa sykkiä tiheämmin sosiaalisessa ympäristössäni, pitää linjoja auki kaikkissa kanavissa. Hetkittäin sykinkin ja sähkötän valoa joka suuntaan kuin pätevä pieni majakka, kunnes virta loppuu ja pimenen taas.

Olen huomannut, että sosiaalinen kapasiteettini vaihtelee ja toimii tietynlaisena stressimittarina: silloin kun työ ja vapaa-aika on tasapainossa ja nukun tarpeeksi, viesteihin vastaaminen ja yhteisen tekemisen sopiminen ei tuota ongelmaa. Jos haluan keskittyä, pistän puhelimen äänettömälle ja tarkistan saapuneet viestit sitten kun on sopiva hetki. Mutta silloin kun tekemistä kertyy liikaa ja aika tuntuu loppuvan kesken, ahdistun ruudulla vilkkuvista viesteistä niin etten kykene avaamaan niitä moneen päivään, vaikka tiedän ettei kukaan vaadi minulta mitään.

Majakkapäivinä, kun akku on ladattu ja valo loistaa kirkkaimmillaan, pommitan ystävien inboxit täyteen huutelua, meemejä ja nokkeluuksia, suunnittelen illanviettoja ja uudenvuodenjuhlia, järjestän kahden viikon matkoja ja iloitsen jo etukäteen siitä paljonko aikaa saan viettää lempi-ihmisteni kanssa. Ja sitten nautin kaikesta ihan täysillä, koska ihmisten kanssa oleminen on parasta, kunhan saa sen jälkeen taas ladata akkunsa.

Olen kiitollinen siitä, että elämäni ihmiset ymmärtävät minua ja vaihtelevia tarpeitani, halua olla joskus tosi lähellä ja vetäytyä taas erakkorapuna simpukkakuoreeni, josta saatan lähetellä koiravideoita, mutta en jaksa syventyä keskusteluun. Paitsi sitten kun taas nähdään – silloin haluan olla ihan kokonaan läsnä.

Podin joskus jatkuvaa huonoa omatuntoa siitä, etten ollut säännöllisesti yhteydessä kaikkiin ystäviini, ehdotellut tapaamisia ja kysellyt kuulumisia. Sitten tajusin, että se on kaksisuuntainen tie, muillakin on kiireensä ja sosiaaliset kiintiönsä. Tuskinpa kukaan ajattelee, että olisi vain toisen vastuulla pitää yhteyttä yllä. En jaksa enää pyydellä anteeksi tai päivitellä miksei nähdä useammin. Ihan sama, tärkeintä että nyt olemme taas tässä. Nautitaan tästä yhteisestä ajasta eikä surra hetkiä, joita ei ollut.

Minusta on muutenkin ihan luonnollista, että ystävyyssuhteissa ollaan joskus enemmän ja joskus vähemmän tekemisissä. Elämäntilanne vaikuttaa, samoin arkireittien ja aikataulujen kohtaaminen. Sosiaalinen kapasiteetti ja aika on rajallista, kaikkien kanssa ei vaan voi olla koko ajan yhtä paljon yhteydessä. Joidenkin ystävien kanssa läheisyys pysyy yllä, vaikka näkisi harvakseltaan, toisista etääntyy.

Aika vähän puhutaan siitä, että ystävyys voi myös loppua. Ihmissuhteet syntyvät aina tietynlaisiin olosuhteisiin ja joskus ne hiipuvat, kun olosuhteet muuttuvat. On luontevaa viettää aikaa samanhenkisten kollegoiden kanssa silloin kun ollaan samassa työpaikassa, mutta kukapa meistä pystyisi pitämään yhteyttä kaikkiin työkavereihin, joihin on tullut vuosien varrella tutustuneeksi? Heitä olisi yksinkertaisesti liikaa. Joskus ihmisistä myös kasvaa erilleen, tai arvomaailma muuttuu eikä yhteistä puhuttavaa enää löydy. Kaikkia ystävyyssuhteita ei ole tarkoitettu kestämään koko elämää eikä se tee niistä vähäpätöisempiä tai huonompia, saati epäonnistuneita. Toiset ihmiset kulkevat rinnallamme vain hetken ja voivat silti vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Suurin osa ystävistäni on ollut elämässäni jo kauan, muutama uudempikin mahtuu joukkoon. Iloitsen siitä, että ympärilläni on tällä hetkellä ainoastaan ihmisiä, joiden tiedän tykkäävän minusta ja haluavan parastani. Se ei ole itsestäänselvyys. Kun on luonteeltaan vähän liiankin empaattinen, sitä sietää kaikenlaista kummallista, ymmärtää huonoakin käytöstä, koska “toisella on vaikeaa”.

Olen aina ollut herkkä aistimaan muiden mielialoja ja tarpeita, ja täytän niitä vaistonvaraisesti myös silloin kun se tapahtuu minun kustannuksellani. Kuinka paljon olenkaan suostunut sylkykupiksi toisten pahalle ololle, syyllistynyt vaikken ole tehnyt mitään väärää ja pienentänyt itseäni, jotta joku muu saisi loistaa. Nykyään tiedän, että hyvässä ystävyyssuhteessa molemmat kannustavat toinen toisiaan, antavat toisilleen tilaa olla säkenöivät itsensä eikä kummankaan onni tai menestys ole toiselle uhka tai toiselta pois.

Kun ei ole lapsena oppinut vetämään rajoja, sitä joutuu opettelemaan aikuisena kantapään kautta. En ole aina tunnistanut ajoissa ihmisiä, joille ystävyys on muita ihmissuhteita poissulkevaa omistamista, kilpailu jossa yksi voittaa ja toinen häviää, tai hyötysuhde, ystävyydeksi naamioitua hyväksikäyttöä, jossa toinen ottaa ja toinen vain antaa. Toisaalta juuri nämä kokemukset ovat auttaneet minua oppimaan asioita, joita olen tarvinnut kasvaakseni siksi ihmiseksi, joka olen tänään. Vahvemmaksi, suoremmaksi, riittävän rohkeaksi tunnistamaan rajani ja tarvittaessa puolustamaan niitä. Tarpeeksi skarpiksi tunnistamaan aidon ystävyyden siitä miltä se saa oloni tuntumaan.

En ole mistään tietoisesta päätöksestä siivonnut elämästäni myrkyllisiä suhteita. Enemmänkin olen itse muuttunut ja lopettanut liiallisen joustamisen, muiden tarpeisiin mukautumisen. Mitä selvemmin piirtää omat ääriviivansa, sen enemmän alkaa vetää puoleensa ihania ihmissuhteita, joissa niitä kunnioitetaan.

Olen lukenut tänään useammasta paikasta pohdintaa siitä mitä ystävyydeltä voi vaatia. Kamala lähtökohta! Minusta ystävyys on vahvimmillaan silloin kun siinä ei vaadita yhtään mitään, vaan sen annetaan lillua paineista ja odotuksista vapaassa tilassa, kevyenä kuin lumme lammessa. Haluan ajatella, että kaikki ihmissuhteeni perustuvat vapaaehtoisuuteen, molemminpuoliseen haluun viettää aikaa yhdessä. Ei takertumista, ei odotuksia. Jos ystävyys ei pysy ilman niitä yllä, ehkä sen ei tarvitsekaan.

Poikkeus vahvistaa säännön. Muistelen huvituksella ja rakkaudella muutamiakin tilanteita, joissa nimeltämainitsematon ex-kämppis tuli kotiin epämääräisinä vuorokaudenaikoina ja rojahti sänkyyni reklamoimaan tylsistymistään ja vaatimaan viihdytystä.

Olen niin onnellinen ystävistäni – rakastan, kunnioitan ja ihailen heistä jokaista. He ovat taitavia ja lahjakkaita, superhauskoja, inhimmillisiä ja viisaita, useimmiten paljon viisaampia kuin minä. Luin kerran jostain, että kannattaa valita seuransa tarkkaan, koska meistä tulee lopulta keskiarvo ihmisistä ympärillämme. Tästä päättelen, että minun täytyy olla aivan loistava tyyppi – ja kiitos siitä kuuluu ystävilleni.

Hyvää ystävänpäivää ♥

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Takaisin Tampereella

Karautimme viikonlopuksi Tampereelle mitä tärkeimmästä syystä: skeittauksen SM-kisoihin, joihin Jarno oli päättänyt päähänpistosta osallistua. Ihan kaksin ei tarvinnut lähteä, saimme mukaan myös Makkosen, joka on hänkin perhesyistä johtuen ajautunut skeittimaailmaan. Skeittikuvia saattaa olla luvassa myöhemmin, niitä odotellessa kaivoin arkistoista kuvakimaran kolmen vuoden takaisesta Tampereen reissusta.

Hotelli Tammer. Varasimme nytkin huoneen Tammerista, se on jo perinne. 20-luvulla avatun hotellin art deco -tunnelmaa (ja sijaintia kosken kupeessa) on vaikea päihittää. 

Tuo kolmen vuoden takainen viikonloppureissu oli työmatka Jarnolle ja vähän minullekin: hän käveli mallina Minttu Vesalan stailaamassa muotinäytöksessä ja minä pääsin siinä siivellä backstagelle kuvaamaan. Rakastan Pakkahuoneen backstagen jyrkkiä spottivaloja ja kuvasin hurmioituneena kaiken mitä siellä tapahtui, meikkiin jonottavia malleja, kampaajia hiuslakan katkuisissa pukuhuoneissa, vaaterekkejä järjestäviä pukijoita, valoja viritteleviä teknikkoja, soittimiaan viritteleviä muusikkoja. Tottakai missä tahansa itseään kunnioittavassa muotinäytöksessä on mukana livebändi.

Ajattelin koko ajan Rolling Stonen valokuvaussessiosta kuvattua videota, jossa Stevie Nicks istuu pukuhuoneessa ja laulaa. Myöhemmin levytetyssä versiossa ei ole ollenkaan samaa taikaa kuin tuossa sattumalta taltioidussa spontaanissa esityksessä.

Backstage- ja näytöskuvat katosivat myöhemmin kovalevyjemme ja muiden työkamojemme mukana varkaan matkaan Euroopan roadtripillamme. Jäljelle jäivät muutamat harvat ruudut, jotka olin ehtinyt tallentaa pilveen tai lähettää jollekulle. Haluaisin sanoa, että se haava on jo parantunut, mutta myönnän, sisuskaluja särkee yhä joka kerta kun ajattelen kaikkia menetettyjä kuvia. Onneksi tästä reissusta on nämä kuvat tallessa, toisilta ei ole ainuttakaan.

Tammerin aamiaissali on ehkä Tampereen kaunein paikka. Rakastuneen valokuvaajan fokuksessa oli kuitenkin salissa kuljeskeleva pitkätukka. Ylempään kuvaan sentään taltioitui meidän vakipöytä salin nurkassa. 

Hotellielämää. Pidän kontrasteista: ruttuun nukutut lakanat, kuohuviinipullo hetkeä ennen korkkaamistaan. Mies, joka näyttää lyyriseltä pukeutuessaan ikkunasta kajastavassa valossa eikä huomaa kameraa. 

Stailisti Minttu Vesala juontaa muotinäytöksen kenraaliharjoitusta Pakkahuoneen lavalla. Minttu on yksi maan kovimmista ammattilaisista ja huikeimmista tyypeistä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua töiden ja yhteisten ystävien kautta. 

Jarno odottaa vuoroaan lavan takana, kenraaliharjoituksista tämäkin ruutu. Lavan edestä kuvattuja varsinaisia näytöskuvia ei säästynyt. 

Näytöksen jälkeen backstagella lainehti kollektiivinen hyväntuulisuus, kun iso työ oli saatu kunnialla maaliin. Otin paljon kuvia, joista on jäljellä ainoastaan nämä kaksi tietokoneen ruudusta napattua puhelinkuvaa: Minttu suuressa hatussaan spottivalon loisteessa…

…ja Minttu kahden mallinsa kanssa: vasemmalla Jarno ja oikealla Sergei Vartiainen. Sergei on myös lahjakas muusikko, tsekatkaa Sergein Instagramista uusi sinkku! Rakastan tätä kuvaa, Mintun silmissä kipinöivää iloa ja Jarnon olemuksesta huokuvaa hellyyttä (tai sitten hän nuuhkii Mintun korvaa, tarina ei kerro). 

Lempikuvani koko viikonlopulta otti Minttu salaa näytöksen jatkoilta baarin nurkassa. TUCAT ♥, hän kirjoitti saatteeksi lähettäessään sen meille.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA (LAST PIC BY MINTTU VESALA)

Viikonloppu Hangossa

✖ HANKO

Palataan hetkeksi takaisin Hankoon, jonne ajelimme muutama viikko sitten. Viikonlopun pituinen getaway tuli täydelliseen saumaan. En pitkästytä teitä kertomalla millaista elämä on ollut viime viikkoina, mutta sanotaan, että helpompia vaiheita on nähty. Silmäpussit roikkuvat varmaan jossain solisluiden kohdalla. En ole ihan varma, koska olen katsonut parhaaksi vältellä peilejä ja piiloutua kuvissa hiuksiini.

Perjantai-iltapäivänä pakuun pakkautuu minun ja Jarnon lisäksi Mikko ja kaksi koiraa, tuttu jengi jolla on ennenkin vierailtu Hangossa. Matka sujuu tyypilliseen tapaansa. On eväitä: vissyä ja pähkinöitä. Koirat nukkuvat vilttiin kääriytyneenä jaloissamme ja täyttävät pakun sakealla popkornin löyhkällä. On YouTube-disko ja DJ Mikko, joka soittaa kaikki ikivihreät klassikkonsa Sannista Metallicaan – ja ottaa ystävällismielisesti vastaan jopa muutaman toivekappaleen!

Pysähdymme ruokaostoksille ja sekoilemme kaupassa puoli tuntia kun aamiaissuunnitelmat muuttuvat moneen kertaan lennosta. Syötäiskö munia valmistettuna marokkolaiseen tapaan chilin ja jugurtin kera, vai uppomunia avokadon ja parsan kanssa? Aina sama pelko: loppuuko se ruoka nyt kesken. Pitäisikö kuitenkin ottaa vielä toinen parsakaali ja vaihtaa munakenno isompaan? Riittääkö kolme pulloa kuohuviiniä koko viikonlopuksi neljälle ihmisille ystävineen? Ei. Ei riitä. Koirille omat eväät: safkaa ja pussillinen purukeppejä.

Kaikki on muuten hyvin valtakunnassa, mutta Jarnon selkä, joka on oireillut jo pari päivää, sanoo matkan aikana itsensä kokonaan irti. Viimeiset kilometrit Hankoon ovat kuskille pitkät, mutta kuskin vaihto olisi vielä tuskallisempaa, koska se vaatisi penkistä nousemisen. Onneksi ystävämme, ihana Ira, joka odottaa meitä jo Hangossa, on loistava vyöhyketerapeutti. Kun pääsemme perille, minä ja Mikko puramme kauppakassit ja laskemme koirat vapaaksi tutkimaan uutta ympäristöään sillä aikaa kun Ira hoitaa Jarnon selkää.

Vitsailemme (vaikka aihe ei toki ole varsinaisesti hauska) että Jarnon keho taisi tietää, että ollaan matkalla vyöhyketerapeutin luo ja nyt on lupa luhistua. Syksyn työputken aikana ei ole juurikaan riittänyt aikaa levolle tai liikunnalle, vaikka juuri niistä pitäisi pitää silloin tiukimmin kiinni. Vielä on meillä molemmilla opeteltavaa tässä itsestä huolehtimisessa. Määräämme kollektiivisesti Jarnolle venyttelyä, urheilua ja paljon unta. Ja vahvoja särkylääkkeitä.

Viimeksi Hangossa ollessamme saimme majailla Tomi Parkkosen valostudiossa, joka on aivan mielettömän hieno mesta. Tällä kertaa saamme asua Tomin ja Annan vierastalon yläkerrassa, joka on vastikään valmistunut remppaurakan jälkeen. Pyörin siellä ensimmäisen vartin kykenemättä edes istumaan. Apua mikä paikka! Niin upea, niin täynnä herkullisia yksityiskohtia! Ihan kuten heidän oma, harvinaisen kaunis kotinsa. Annalla on pettämätön tyylisilmä – ja sen lisäksi aivan loistava blogi, jota teidän on mentävä heti lukemaan, jos ette jo lue. Se on ihana ja inspiroiva kokoelma matkajuttuja, ruokaohjeita, tyylipohdintaa ja taidetta hankolais-ranskalaisella twistillä.

Jarno nukahtaa hoitonsa aikana, herää syömään ja ryömii takaisin sänkyyn. Häntä ei näytä haittaavan, että me muut riehumme pikkutunneille keittiön pöydän äärellä vain muutaman metrin päässä sängystä. On viiniä, alakerrasta lainatussa pikkukaiuttimesta raikaavaa musiikkia, väsymyksen aiheuttama riehakkuus ja ehkä siksi sillä tavoin vapautunut olo, että voi puhua mistä tahansa, sanoittaa asioita joita ei aiemmin ole osannut. Kun menemme nukkumaan, kello näyttää 5:01 ja nouseva myrsky rymisyttää kattopeltejä.

Aamulla herätämme koirat sohvalta ja lähdemme ulos tutkimaan hiljaista lokakuista Hankoa. Koirat olivat viimeksikin mukana, muistavatkohan ne? Silloin oli kesä, vietimme rannalla ihanan iltapäivän, Juno-koira torkkui hiekalle levitetyllä viltillä Mikon vieressä ja Luna-koira riehui meressä Jarnon kanssa eikä olisi halunnut tulla vedestä pois vielä illallakaan. Jarnon piti kantaa vastahakoinen eläin rantaan ja kääriä se pyyhkeeseen.

Koiria ei tunnu hirveästi huolettavan se, etteivät ne ikinä tiedä mihin päätyvät hypätessään pakuun. Mikko huomautti, että ehkä se johtuu siitä, ettei niitä ikinä viedä mihinkään ikävään paikkaan. Aina ne ovat yhtä innoissaan, nuuhkivat ja tutkivat paikat läpi samalla pätevyydellä ja tarkkavaisuudella, heiluttelevat häntiään ja vaativat välipalaa. Luna löytää aina kepin. Juno löytää aina kadulle unohdetun puolikkaan kebabin. Hangossa sellaista ei omistajan huojennukseksi ja koiran pettymykseksi ole tarjolla. Keppejä löytyy kyllä useita ja Lunan riemuksi ne lentävät pitkin rantaviivaa.

Teemme edellisillan jämistä pienen lounaan, joka paisuu fiestaksi: saaristolaisleipää ja lohta, Iran tekemää skagenia, avokadoa sitruunalla ja suolalla. Keittiön vihreät käsintehdyt kaakelit ovat niin hienot, että unohdan ottaa niistä kuvan (voitte vakoilla niitä Annan Instagramista). Sitten keittelemme kahvia ja juomme sitä käsinmaalatuista keramiikkakupeista. Selailen Annan kirjoja, ne on valittu samalla pieteetillä kuin kaikki muutkin vierastalon esineet. Paljon taidetta, paljon ruoka-aiheita. Pidän tämän naisen prioriteeteista! Picasso-kirjoista löytyy kuvia taiteilijan mäyräkoirasta, yritän pakottaa meidän koiria tutustumaan kuuluisaan lajitoveriinsa. Juno yrittää nuolaista kirjaa ja Luna on kiinnostuneempi nukkumisesta, kerää selvästi voimia seuraavaa keppiriehaa varten.

Kiertelemme lauantain kunniaksi kirpputoreilla. Yhdessä pyörii musta noutaja, vanha huumekoira, joka viettää eläkepäiviään Hangossa. Ammattitaidosta on eläkkeelläkin hyötyä, sillä se tietää heti, että Jarnolla on taskussaan raksuja ja istuu Jarnon eteen odottamaan. He ystävystyvät ja minä koluan kirppistä, hyllyt notkuvat kauniita vanhoja esineitä joita voi katsella ja ihastella kuin olisi näyttelyssä. Miten hieno peili! Niin nätisti kaiverretyt kyntteliköt. Tuokin käsinmaalattu maljakko! Unohdan taas ottaa kuvia, vaikka kamera keikkuu olallani.

Ostamme kolmellakympillä loistokunnossa olevan vanhan peurantaljan, se taitaa löytää paikkansa Lappi-talomme saunan terassilta. Sen harmaantuneissa laudoissa kasvaa jäkälää ja talja sopii sen täydellisesti tunnelmaan. Ostan myös käsinmaalatun keltaisen Arabian pikkuvadin, joka huutaa Annan nimeä tavalla, jota en osaa selittää, mutta jota en aio vastustaa. Uskon, että joskus asiat löytyvät intuitiivisesti tiensä oikean omistajansa luo.

Illalla syömme simpukoita ja juomme valkoviiniä, seurue on iso ja mahtuu juuri ja juuri pitkän pöydän äärellä. Illallisen jälkeen päädymme vielä täpötäyteen baariin, jossa pitää huutaa tullakseen kuulluksi, koska lavalla soittaa paikallinen rokkibändi. Lavan lähellä häärää tyyppi, jonka paidan selkämyksessä lukee Väistä urpo. Veikkaan, että hän on talon teknikko. Olen pudota penkiltä kun ihmiset kokoontuvat lavan eteen tanssimaan – onko Suomessa tosiaan korttelikapakka, jossa bändi saa ihmiset tanssimaan!? Ehkä niitä on paljonkin ja olen vain unohtanut, kun “mennään baariin” on viime vuosina tarkoittanut, että mennään Coronaan.

Kun olemme huutaneet tarpeeksi bändin yli, suuntaamme jatkoille vierasresidenssiimme, jonne olemme varanneet viinipullon (hyvä on, kaksi) juuri tälläistä täysin yllättävää tilannetta varten. Puhumme elokuvista, matkoista (erityisesti Ranskasta) ja remonteista (niistä sekä meillä että Annalla on erityisen paljon sanottavaa). Kaivamme jääkaapista purkillisen oliiveja, ne menevät jälkiruoasta, jolle ei simpukoiden ja ranskalaisten jäljiltä jäänyt tilaa.

Joskus tällaisinä hetkinä havahdun siihen kuinka onnekas olen, kuinka paljon kaikkea hyvää elämässäni on. Saan istua iltaa tälläisessä seurassa, pöydässä, jonka äärellä on elämänkumppanini ja ystäväni, jotkut heistä vanhempia ja toiset uudempia, hurmaavia ihmisiä joiden kanssa on helppo olla. Koiramme ovat siskokset, parhaat ystävykset, jotka nukkuvat kasassa sohvalla. Heidätkin olemme saaneet pitää luonamme jo seitsemän vuotta. Meillä on yllin kyllin kaikkea, ruokaa ja viiniä ja rakkautta, hyvää tahtoa ja säkenöiviä suunnitelmia, sellaisia joista toiset ovat ehkä parempia paperilla, mutta loput laitetaan täytäntöön heti.

Sunnuntai valkenee valkoisena pilviutuisena aamuna, mutta iltapäivällä taivas kirkastuu. Kuljeskelemme tyhjillä rannoilla. Meillä tuntuu käyvän tuuri, sillä olemme joka visiitillä saaneet pitää rannat kokonaan itsellämme. Koirat villiintyvät vapaudestaan ja kirmaavat edestakaisin niin että hiekka pöllyää. Sillä välin kun toinen loikkii keppinsä perässä, toinen tutkii toiveikkaana hiekalle huuhtoutuneita (ilmeisesti hiukan kebabia muistuttavia) leväkeriä. Ne ovat niin onnellisia, että se ei voi olla tarttumatta.

Mikko ottaa meistä muutaman kuvan. Aurinko on alkanut yhtäkkiä paistaa. Juuri kun ajattelen, että tästä ei enää sunnuntai parane, keskellä tyhjää rantaa tulee vastaan puiden keskellä häämöttävään rakennukseen osoittava kyltti, jossa lukee: tuoretta kahvia.

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA & MIKKO RASILA