Kesän odotetuin viikonloppu

Olemme viettäneet viime päivät onnellisena Lapissa, ja vain yksi asia voi tuoda meidät tänä viikonloppuna takaisin eteläiseen Suomeen: saariloma ystävien kanssa. Voi kuinka tätä onkaan odotettu! Meille se nimittäin tietää loppukesän todennäköisesti ainoaa viikonloppua, kun emme ole purkamassa, pakkaamassa, roudaamassa, maalaamassa tai rakentamassa jotain uudessa kodissa Helsingissä tai kakkoskodissa Lapissa. Luvassa on siis rehellinen loma, joka kuluu toivottavasti tehden ei yhtään mitään. Kuten viime kesänäkin, kun suurin päätös liittyi siihen kuka saa kellua puhallettavan melonin päällä.

Suvisaaristossa sijaitseva paratiisimme on pikkuinen saari nimeltä Estholmen, jonka vuokraamme kerran tai kaksi kesässä kokonaan omalle porukallemme. Kuulostaa ehkä mahtipontiselta, mutta minikokoiselta saarelta löytyy majoitustilaa juuri passelisti max neljälletoista hengelle – se on toisinsanoen täydellinen juuri ystäväporukalle tai muutamalle yhdessä lomailevalle perheelle. En malta odottaa tulevaa viikonloppua, joten listasin empiasioitani menneiltä saarireissuilta.

Pitkä laituri, joka johtaa saunasta suoraan mereen. Vesi on just sen verran syvä, että laiturin päästä voi pompata veteen, vaikka itsehän olen niin nössö, että menen aina tikkaita pitkin ja kiljun mennessäni. Heitän yleensä talviturkin vasta Estholmenissa, tällä kertaa se meni jo Lapissa – kolmenkymmenenkahden asteen helle helpotti kummasti virtaavaan jokeen pulahdusta.

Päätalon päädyssä sijaitseva sali, jonka seinänkokoisista ikkunoista näkee merelle ja voi katsella ohilipuvia purjeveneitä. Pöydän ympärille on mahdutettu helposti joskus kaksitoistakin ihmistä. Suurimmaksi osaksi ateriat syödään venevajassa rannassa tai ulkona pihapöydässä, mutta aamiaiset syödään usein salissa: se, joka on ensimmäisenä hereillä, laittaa kahvin tippumaan ja muut saavat heräillä kahvin tuoksuun.

Se venevaja! Sinne kokoontuu iltaisin kaikki, sillä venevajan pitkän pöydän äärellä on ihana syödä katsellen pimenevää merimaisemaa. Toisella puolella on grilli ja toisella puolella nuotio, safkan valmistus sujuu ketterästi useammankin kokin voimalla. Joku saa potunkeittovuoron, sitä varten vajassa on keittolevy. Niin kuin kaikki ei olisi jo aivan liian täydellistä, illallinen valaistaan kynttilöillä.

Suvisaariston satamalaituri. Siellä koirat viimeistään tajuavat mihin ollaan matkalla. Veneessä alkaa hännät heilua, sillä ne tietävät: enää muutama minuutti siihen, että pannat otetaan pois ja koittaa kolmen päivän vapaus. Vastassa olevaa saaren intedenttiä alkaa aina naurattaa nähdessään paljonko ruokaa olemme pakanneet taas matkaan – aina se sama paniikki: RUOKA EI SAA LOPPUA! VIINI EI SAA LOPPUA!

Iltanuotiot. Viimeksi nuotion ympärillä istui ihmisiä aamuneljään asti – joku soitti kitaraa, toinen paistoi makkaraa. En jaksanut valvoa ihan niin myöhään, mutta ei ole mitään parempaa kuin nukahtaa saarimökkiin aaltojen ääneen, vaimeaan puheensorinaan ja Pink Floydiin.

Yhdessäolo. Suosittelen saariviikonloppua kaikille, joista tuntuu, ettei ystävien kanssa ehdi viettää tarpeeksi aikaa – saaressa kellään ei ole kiire muualle. Kevään kiireissä lohdutti tieto, että kalenterissa on ainakin yksi viikonloppu, kun saa vain olla lempi-ihmistensä keskellä eikä kukaan ole töissä.

Koirien ilo. Se tarttuu! Ne juoksevat ympäri saarta, nukahtelevat päiväunille sohville ja syleihin, nuuhkivat kukkia ja kiviä. Juno hengaa mieluiten siellä missä ihmisetkin ovat, Luna on vesipeto (vähän kuin iso karvainen hauki) ja viettää aikaansa mieluiten meressä.

Laituriviini. Mökkiolosuhteissa tunnetaan paljon erilaisia tapoja nauttia viiniä, kuten esimerkiksi kallioviini, lounasviini, grillausviini ja nuotioviini. Paras on kuitenkin laituriviini, varsinkin jos aurinko lämmittää lautoja. Tämä pätee tietysti myös kahviin. On aamukahvit, saunakahvit, välikahvit ja siivouskahvit.

Syöminen ja saunominen rytmittää saaripäiviä, mutta vakiohjelmanumeroiden välissä tehdään mitä huvittaa. Toiset käyvät toiveikkaina kalassa, toiset makaavat riippumatossa ja lukevat, joillakin on aina menossa Spotify-disko. Meillä on nykyään yhteinen soittolista, johon jokainen saa lisätä biisejä – ja sanaton herrasmiessopimus siitä, ettei toisten suosikkeja poisteta. Ei, vaikka se olisi kokonaan falsetissa laulettua italodiskoa.

Estholmen oli vielä 20-luvulla pelkkä herrainkerho: sisäköt asuivat läheisellä Pentalan saarella ja soutivat hilkat päässä paikalle kun miehet soittivat kelloa laiturilla. Kymmenen vuotta myöhemmin oivallettiin, että kivempaa on, kun saarella on naisiakin. Herrainkerhon aikoihin taisi kuitenkin syntyä perinne saariolympialaisista, joista on vieläkin salin kirjakaapin päällä muistona rivi pokaaleita. Olympialajeihin sisältyi mm. Estholmenin maratonpokaali: hiekkarannalla oli lähtöpiste ja saari oli kierrettävä kerran vapaavalintaisella tekniikalla, kunhan pääsi takaisin hiekkarannalle. Epävirallinen ensiaputiimi oli aina paikalla, sillä olympialaisia ei suinkaan pidetty pelkän veden voimin.

Monena vuonna on jaettu myös Ahvenpokaali, jonka saadakseen oli otettava ahven kiinni paljain käsin. Erityisesti arvostan Cannes-pokaalia, josta kukaan ei tiedä mikä se on – oopiumilla on saattanut olla osuutta asiaan. Oma suosikkini on kuitenkin Hyvien aikomusten pokaali, jonka on saanut ainoastaan vieras nimeltä Kreivi von Haneman. Myöhemmin selvisi, ettei kyseessä ollut ihan oikea kreivi. Saarella on muutenkin jaettu ja omittu hulppeita titteleitä: saaren ensimmäinen intendentti julistautui saaren kuninkaaksi ja oli sitä kuolemaansa asti. Estholmenissa ollaankin oltu siitä saakka kuningasmielisiä ja saarella onkin ollut esimerkiksi kuningasmielisten viiri, jonka lanka meni solmuun ja viiri saatiin alas vasta vuosia myöhemmin kun naru katkesi. Viime kesänä naureskeltiin, että olisikin upeaa, kun postimerkin kokoinen Estholmen olisi julistautunut itsenäiseksi kuningaskunnaksi ja saarelle pääsyä varten pitäisi hakea viisumi.

Sinisestä liilan kautta vaaleanpunaiseen liukuvat auringonlaskut, jotka ovat joka ilta vähän erilaiset. Vastapäisen saaren metsän siluetti piirtyy mustana viivana taivaan ja veden väliin. Meri toistaa taivaan sävyjä ja saa ne välkehtimään.

Joka kerta kun olemme saaressa, inboxini tulvii kysymyksiä, joista vähintään puolet koskevat sitä mihin salaseuraan pitää liittyä, että sinne pääsee. Mutta Estholmen ei onneksi ole mikään salaisuus, jonne pääsee vain harvat ja valitut! Sen voi varata ihan kuka tahansa, joko kokonaan oman seurueen käyttöön tai tarvittavan määrän majoitustilaa mökeistä tai päätalon huoneista. Se sijaitsee Suvisaaristossa alle tunnin matkan päässä Helsingistä, saarikausi jatkuu syyskuun loppuun saakka ja vapaita päiviä löytyy tällekin kesälle varmasti vielä jonkun verran. Niitä voi tiedustella saaren superkivoilta intendenteiltä, joiden yhteystiedot löytyvät Estholmenin omilta sivuilta.

Lisää saaritunnelmaa kaipaaville:

Saaristopäiväkirja ~ kuvatulva viime kesältä
Estholmen, vuosi sitten ~ saariterveiset toissavuodelta
Loppukesän Helsinki-vinkit ~ sisältää (muiden vinkkien ohella) konkreettista Estholmen-infoa
Postcards from Estholmen I ~ pieni vilaus saaren värikkääseen historiaan
Postcards from Estholmen II ~ venevajakuvia, koska niitä ei voi olla liikaa
Boys of summer ~ vanhoja saarikuvia monen vuoden takaa

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Retki Lammassaareen

Uhoilin viikonloppuna etten antaisi minkään pilata juhannuspäivääni, mutta niin se lauantaikin kului sängyn pohjalla potien. Harmitti ihan hulluna – tuntui, että koko muu maailma juhli juhannusta soudellen kukkaseppele päässä jossain auringonlaskun värjäämässä järvimaisemassa. Sillävälin meitsi makasi sikiöasennossa ja ensin pelkäsi, sitten toivoi kuolemaa. Olisihan se juhannus voinut jollain toisellakin tapaa mennä, mutta kaikkea ei aina saa valita.

Sunnuntaiaamuna oli krampiton, mutta pesäpallomailalla hakattu olo – sitä se kai teettää kun elää pari päivää kipulääkkeillä eikä nuku. Ystävät intoilivat sunnuntairetkestä ja meinasin ensin pyörtyä pelkästä liikkumisen ajatuksesta, mutta sitten tajusin, että raittiilla ilmalla ja pystyasennolla saattaisi olla raato-oloa kohentava vaikutus. Jarno lupasi kantaa, jos en kykenisi kävelemään omin jaloin, joten raato puki mekon, villapaidan ja tukevat kengät, ja hortoili ulos.

Lyöttäydyimme siis ystävien mukaan retkelle Lammassaareen ja sen vieressä sijaitsevaan Kuusiluotoon. Olin käynyt sillä suunnalla Vanhankaupunginkosken läheisyydessä Viikin luonnonsuojelualueella aiemmin vain kerran bändin promokuvauksissa. Muistin niistä pitkospuut, iltahämärässä huojuvan kaislikon, hyttyset ja salamavalon. Tällä kertaa osuimme paikalle keskellä kesäkuista sunnuntaipäivää ja taika oli toisenlainen, mutta yhä siellä.

Lammassaareen pääsee vain pitkospuita pitkin, jonka molemmin puolin kohoaa kulkijoita korkeammat kaislat. Meri kimmeltää horisontissa ja kaupunki tuntuu yhtäkkiä kovin kaukaiselta – vaikka oikeasti Lammassaari sijaitsee Helsingin maantieteellisessä keskipisteessä, jonne pääsee julkisilla keskustasta alle puolessa tunnissa.

Kuusiluotoon johtavien pitkospuiden päässä oli portti ja Anu valisti meitä, että Kuusiluodossa asuu lampaita, joita varten säppi on pidettävä suljettuna. Asiasta tiedotettiin opaskyltissäkin varustettuna kuvalla kolmesta lampaasta. Tapasimmekin heidät samantien!  Muita lampaita emme saarella nähneetkään. Ehkä saarta hallitsee tuon kolmikon muodostama minilauma.

Kuusiluodossa tiheän ryteikön keskellä oli pikkumökkejä, joiden puutarhoja ja terasseja olisi tehnyt mieli mennä katselemaan lähempää, mutta olimme tietysti sivistyneitä kansalaisia emmekä ryykineet toisten pihoille (vaan osoittelimme sormella kunnioittavan välimatkan päästä). Joku ripusti pyykkejä kahden puun väliin vedetylle pyykkinarulle ja meitä nauratti – eräät tärähtävät keskustasta spontaanille sunnuntaikävelylle paikkaan, jossa toiset viettävät ihan täyttä mökkielämää. Melkoista hommaa muuten tuo mökin rakentaminen saarelle, kun jokaikinen lauta ja naula on kuljetettava sinne erikseen vesiteitse. Tai mistäs tiedän, vaikka joku sisukas mökkiläinen olisi kantanut ne pitkospuita pitkin.

Aina sen unohtaa: kuinka hyvää tekee päästä kaupungista jonnekin luonnon keskelle edes tunniksi tai pariksi. Ei ole olemassa huolenaihetta, joka ei kevenisi hetkeksi, kun pää tuulettuu ja rinta täyttyy metsän tuoksusta. Rakastan eniten havunneulasten peittämiä polkuja, ne tuovat mieleen lapsuuden ja yhden tietyn kuvan minusta ja isästäni. Minä istun ponin selässä, isä seisoo vieressäni ja havut kurottavat meidän yläpuolella kohti taivasta. En muista hetkeä, kun kuva otettiin, mutta muistan ne kerrat kun ponikuvaa katsottiin yhdessä.

Seikkailukerho bongaa lintuja, tutkii pilviä ja kiipeilee myrskyn kaatamissa puissa. Kiharatukkaisia miehiä yhdistää muukin kuin hiusmuoti ja skeittaustausta, nimittäin utelias luonne ja kyky heittäytyä kaikenlaisiin päähänpistoihin, kuten: “Pitäisikö kiivetä ton puun päälle ja olla paha kurki?” “Pitäis.”

Illalla kokoonnuimme porukalla juhannusrääppiäisiin meidän keittiöön. Kaikki toivat kotoaan paikalle sen mitä jääkaappiin oli viikonlopun jäljiltä jäänyt ja siitähän sukeutui puolivahingossa varsinainen fiesta. Miten se onkin niin usein niin, että ihaninta on silloin kun mitään ei ole yhtään suunniteltu? Ja kun surkeasti sujuneen viikonlopun lopuksi ei ole yhtään mitään odotuksia, sunnuntaista tuleekin ihan paras päivä eikä harmita enää yhtään.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Yhdessä kuljetaan päivän kirkkauteen

Terveiset Tehtaankadun kaupunkijuhannuksesta! Minulla oli kaikenlaisia suunnitelmia siitä kuinka paljon saisinkaan aikaiseksi, kun koko maa hiljenisi juhannuksenviettoon. Kaataisin itselleni lasillisen viiniä ja pakkaisin, pesisin korissa liian pitkään lojuneet pyykit, lajittelisin kuitit kirjanpitoon, laatisin ensi viikkoa varten aikataulun ja muistilistan ettei mitään unohtuisi – ja siinä sivussa kokkaisimme jotain kesäistä ja yksinkertaista ja kutsuisimme ystäviä avuksi tyhjentämään viinivarastoa muuton alta. Kylmä sää ja sade ei haittaisi, pistäisimme tulen takkaan, sillä polttopuista on jokatapauksessa päästävä muuttoon mennessä eroon.

Harmillisesti unohdin, että tämä on juuri se hetki kuusta, kun ei pitäisi suunnitellaan yhtään mitään, vaan tyhjentää kalenteri ja varata sängyn viereen kipulääkkeitä ja kuumavesipullo. Tuntuu tosin, että pullollisesta vodkaa olisi enemmän hyötyä. Olen saanut viimeisen parin päivän aikana nukuttua muutaman hassun tunnin, viikon päässä häämöttävän muuton suhteen ei ole tietenkään tapahtunut yhtään mitään ja epäilen, että kuitit ovat lisääntyneet yön aikana keskenään.

Mutta torstain ja perjantain välisenä yönä oli koko tähänastisen vuoden kaunein ja kovaäänisin myrsky, avasin ikkunat ja annoin sateen tuoksun tulvia asuntoon, kuuntelin kun ukkonen rymisi suoraan yläpuolella ja salamat valaisivat öiset katot. Juno-koira kuorsasi selällään, mutta Luna kuunteli pauketta levottomana, otin sen syliin ja selitin sille miten myrskyt syntyvät. Luonnontieteelliset yksityiskohdat eivät ehkä menneet ihan nappiin, mutta ajattelin, että Luna ei ole niiden suhteen kovin nipo, eikä ollutkaan, vaan nukahti rinnalleni selvityksen puolivälissä.

Ja eilen kävimme ystävien kanssa juhannuskahveilla Regattassa, jossa värjöttelimme mökin sisällä kaikkien muiden kanssa, koska ulkona oli liian kova tuuli ja aivan liian kylmääkin kahvin juomiseen – paikalle eksyneet turistit saivat toden totta maistaa ilmiötä nimeltä suomalainen juhannus. Sitten jatkoimme juhannusviineille Töölön ainoaan aukiolevaan ravintolaan, jossa olimme ainoat asiakkaat. Olisimme voineet kukin valita oman pöydän, josta huudella toisillemme. Illalla teimme vähän ruokaa, saimme vähän vieraita, oli vähän viiniä, takkatulikin. Oli puhetta Ullanlinnan juhannuskokosta, mutta vilkaisimme ulos ja päätimme avata sen sijaan toisen roseepullon.

Lopulta aivan hyvä juhannus, vatsakramppeineen kaikkineen.

Ja vaikka nukuin viime yönä vain neljä tuntia, juuri nyt minulla on vieressä kahvi, ulkona paistaa aurinko ja sain hyvillä mielin avattua tietokoneen kirjoittaakseni nämä juhannusterveiset, enkä aio antaa yhdenkään kipukohtauksen pilata tätä päivää. Melkein kaikkea muuta olenkin jo kokeillut paitsi itsesuggestiota ja mäyräkoiran päättäväisyyttä.

Kuvittakoon nämä muutaman päivän takaiset kuvat tätä juhannusta. Rakastan lupiineja enkä vähiten J. Karjalaisen vuoksi. Menen joka kesä vähän sekaisin, kun niitä alkaa nousta teiden viereen. Ajelimme yksi päivä kotiin päin, pientareet vilisivät valtavia vaaleanpunaisia ja liiloja kukintoja. Jarno pysäytti pakun tien varteen, hän on liian viisas vastustellakseen kun saan jotain tälläistä päähäni. Poimin sylin täyteen suuria lupiineja ja hyräilin. Kyllä te tiedätte mitä. Ja sä tulet mua vastaan, tartut käteeni, tiellä jonka varrella kasvaa villejä lupiineja.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
☊ J. KARJALAINEN – VILLEJÄ LUPIINEJA