Paremmat eväät elämään

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Lähestyvän äitienpäivän kunniaksi palaan Keniaan ja matkaan, jonka teimme osana yhteistyötä Suomen World Visionin kanssa. Pääsimme tutustumaan järjestön kenttätyöhön Ngoswetin vuoristoalueella ja tapasimme siellä kummilapsemme ja hänen perheensä. Vierailimme myös neuvolatoimintaan ja synnytyksiin erikoistuneella terveysklinikalla, jonka toimintaa World Vision tukee kummien lahjoitusten turvin.

Matka klinikalle on samanlainen kuin kaikki siirtymiset Ngoswetissa: kuuma, pitkä ja töyssyinen. Me sentään saamme taittaa matkan jeeppikyydillä. Ohitamme matkalla monta äitiä, jotka ovat matkalla klinikalle, kävellen auringon paahteessa kivikkoisella soratiellä. Yhden heistä otamme kyytiinkin vauvansa kanssa, sillä jeepissä on paikka vapaana. World Visionin valkoiset jeepit ovat tuttu näky alueella ja työntekijät, jotka ovat itsekin paikallisia, tietysti tuntevat monet.

Klinikan edessä seisoo naisia vauvojensa kanssa, sisällä odotusaulassa heitä on lisää. Tupa on täysi, mutta tunnelma on rauhallinen, jopa seesteinen, mitä nyt käytävällä tepastelee kukko. Me kuljemme hellemekoissa, mutta lapsilla on paksusti päällä. Ihmettelen hetken villapaitoja, kunnes muistan, että Keniassa on talvi. Lämpötilat ovat suhteellinen käsite.

Klinikan merkitys erityisesti tyttöjen ja naisten oikeuksien ja hyvinvoinnin kannalta on suuri. Äideille kerrotaan klinikalla silpomisen haitoista ja heitä tuetaan, jotta he eivät yhteisön paineesta huolimatta silpoisi omia tyttäriään. Klinikalla tarjotaan myös neuvolapalveluita ja hoidetaan synnytyksiä. Molempien tarve on ollut huutava: WHO:n tutkimusten perusteella pelkästään raskauteen tai synnytykseen liittyvistä syistä kuolee joka ikinen päivä yli 800 naista ja 94% näistä tapahtuu alhaisen tulotason maissa, kuten Keniassa. Vuonna 2019 kuoli 2,4 miljoonaa vastasyntynyttä alle 28 päivän ikäisenä. Kaikki inhimilliset tragediat eivät ole vältettävissä, mutta suurin osa on, sillä yleisimmät kuolinsyyt ovat sellaisia, jotka olisi voitu hoitaa tai ennaltaehkäistä oikealla tiedolla ja ajoissa saadulla hoidolla.

Klinikan johtajat esittelevät meille tilat silminnähden ylpeinä. Yksi tärkeimmistä huoneista on se, josta löytyy suuri kylmäarkku. Siinä säilytetään rokotteita lapsille. Saamme kurkata arkkuun, jossa sadat ampullit lepäävät rivissä odottamassa vuoroaan. Seinille on teipattu tilastoja, tiedotteita ja muistutuksia. Pöydän kulmalla on pino äideille jaettavia flaijereita, joissa muistutetaan hygienian ja ravinnon merkityksestä vauvanhoidossa. Vähän vihloo, kun tajuaa miten itsestäänselvänä me pidämme asioita, jotka täälläpäin eivät todellakaan ole kaikille edes mahdollisia. Onneksi vuoristolle asennettujen vesitankkien ansiosta puhdas vesi on nykyään yhä useamman ulottuvilla.

Synnytyssalissa, joka on enemmänkin huone, on vierekkäin kaksi paksulla muovilla päällystettyä sairaalasänkyä ja sängyn vieressä ämpärit, kumisaappaat ja muoviset essut. Jälkimmäiset ovat hoitohenkilökuntaa varten. Ultraäänilaitteita ei ole, mutta varustukseen kuuluu dobleri, jolla seurataan vauvan sydänääniä. Sivupöydällä lojuu tarvikkeita, kuten muovinen imukuppi.

Synnytysalin vieressä on vuodeosasto, jossa on vieri vieressä sänkyjä ja niiden väliin vedettävien verhoja, muutama muovituoli ja nurkassa itsekseen pauhaava televisio. Sinne naiset pääsevät lepäämään vauvansa kanssa synnytyksen jälkeen, ja vasta siellä he saavat kipulääkettä. Synnytyksen aikaista kivunlievitystä ei käytetä. Lääkäri nauraa kauhistuneille ilmeillemme. Sekin on etuoikeus, että Suomessa saa jokainen valita haluaako kivunlievitystä vai synnyttääkö ilman – ja vaikka päätyisi jälkimmäiseen, saa milloin tahansa muuttaa mieltään.

World Visionin terveystyöhön kuuluu terveysklinikoiden kunnostaminen ja niiden varustetason parantaminen tiiviissä yhteistyössä paikallisten terveysviranomaisten kanssa. Klinikan viereen onkin alettu rakentaa uusia tiloja, sillä kapasiteetti ei riitä palvelemaan nopeasti kasvanutta asiakaskuntaa. Uusi leikkaussali on vierailumme hetkellä melkein valmis. Kierrämme tyhjissä huoneissa, pinnat hohtavat vielä uutuuttaan. Yhden käytävän päässä nukkuu pieni lepakko pää alaspäin.

Klinikan taakse niitylle on rakennettu klinikan työntekijöiden asuntola. Heti talojen takaa avautuu maisema laakson ylle.

Klinikka saattaa näyttää länsimaisen ihmisen silmiin yksinkertaiselta, jopa karulta, mutta paikallisille se on valtava muutos parempaan. Aiemmin apua ei välttämättä ollut saatavilla ollenkaan, jos raskaudessa tai synnytyksessä ilmeni komplikaatioita. Ngoswetin haastava sijainti vuoristoisella seudulla, kehnojen kulkuyhteyksien päässä tarkoittaa, että ambulanssimatka hoitoon vie tunteja – kiireellisessä tilanteessa aivan liikaa. Niinpä on ensiarvoisen tärkeää saada paikalliset synnyttämään klinikoille, joissa on hoitohenkilökuntaa, lääkkeitä ja tarvikkeita, mahdollisuus seurata synnytyksen kulkua ja tarvittaessa tilata hyvissä ajoin kuljetus lähimpään suurempaan sairaalaan, joka sijaitsee Eldoretissa. Näin tehdään usein esimerkiksi riskisynnytysten kohdalla, kuten silpomisen läpikäyneiden naisten sektiot.

World Visionin paikalliset kenttätyöntekijät rohkaisevat odottavia äitejä raskaudenajan seurantaan ja synnyttämään kodin sijaan klinikalla. Siihen kannustetaan erityisesti äitiyspakkausten avulla. Keksintö on hyväksi havaittu keino antaa pienelle ihmiselle turvallisemmat ja tasa-arvoisemmat lähtökohdat elämään.

Äitiyspakkaushan on 1930-luvulla syntynyt suomalainen konsepti, joka kehitettiin laskemaan Suomen korkeita äiti- ja lapsikuolleisuuslukuja – ne olivat niihin aikoihin samoissa lukemissa kuin monissa Afrikan maissa nyt. Hesarissa kirjoitettiin pari vuotta sitten siitä kuinka synnytys on muuttunut Suomessa vain parissa sukupolvessa turvalliseksi. Edellytys äitiyspakkauksen saamiselle oli, että odottavat äidit käyvät seurantakäynneillä neuvolassa. Näin äidit vauvoineen saatiin terveydenhuollon ja rokotusten piiriin, raskausajan komplikaatioihin saatiin apua ajoissa ja naiset alkoivat tulla sairaaloihin synnyttämään. Samalla terveydenhuolto kehittyi ja kuten tiedämme, nykyään Suomen lapsikuolleisuusluvut ovat maailman pienempiä. Muutos on lopulta tapahtunut varsin lyhyessä ajassa. Minunkin isoäitini syntyi kaksosveljensä kanssa vuonna 1914 Lapin talomme vierashuoneeseen, joka oli silloin köökin kammari, eikä siinä ollut mitään epätavallista – niihin aikoihin kotona synnyttivät kaikki, joilla oli koti. Onneksi kaikki meni hyvin, sillä jos jokin olisi mennyt pieleen, juuri mitään ei olisi ollut tehtävissä.

Sama käytäntö on otettu käyttöön myös Ngoswetissa: äitiyspakkauksen saa jokainen nainen, joka käy raskauden aikana neljä kertaa seurannassa ja synnyttää lapsensa klinikalla. Neuvolakäyntejä jatketaan myös vauvan synnyttyä.

Kenialaisille äideille ja vauvoille tarkoitettu äitiyspakkaus sisältää osin samoja, osin hyvin erilaisia tavaroita kuin suomalainen äitiyspakkaus. Siihen kuuluu mm. hytttysverkolla varustettu koppa, jossa vauvan on turvallista köllötellä ilman pelkoa käärmeistä ja hyönteisistä pellon reunassa äidin tehdessä töitä. Kenialaisten naisten toiveesta pakkauksesta löytyy myös aurinkokäyttöinen taskulamppu, sillä vauvan hoitaminen öisin valottomassa kodissa on hankalaa. Kantoliina on myös tärkeä osa pakkausta, sillä vauva on saatava rinnalle niin että kädet jäävät vapaiksi: kenialaiset äidit kun tekevät kaikki kotityöt ja saattavat kantaa vettä kymmeniäkin kilometrejä. Äitiyspakkaus on muovilaatikko, mikä on sekin tarkoin mietittyä yhdessä paikallisten kanssa: kosteilla maalattioilla tavarat säilyvät muovilaatikossa puhtaina ja kuivina, ja lisäksi muovilaatikkoa voi käyttää vauvan ammeena. Lue Valentinen kokemuksista äitiyspakkauksesta.

Kaikkinensa klinikan avaaminen ja varustaminen on saanut aikaan merkittäviä muutoksia. Kotisynnytysten määrä alueella on pudonnut lähes nolliin. Äitiyspakkausten myötä klinikalla käytiin vuonna 2019 noin puolet enemmän kuin edellisenä vuonna. Suomalaisten lahjoittamia äitiyspakkauksia oli jaettu yli 70, koko Keniassa yhteensä yli 2000.

Klinikalla syntyvät lapset saavat lääkärintarkastuksen, rokotukset ja syntymätodistuksen, joka tarkoittaa, että he ovat virallisesti olemassa – se auttaa lasta suuresti myöhemmin elämässä. Äitejä ohjeistetaan ravitsemuksen ja hygienian merkityksestä lapsen terveydelle ja kannustetaan hakeutumaan klinikalle, jos lapsi sairastuu. Alle 5-vuotiaiden lasten yleisimmät kuolinsyyt ovat nimittäin kaikki estettävissä, hoidettavissa olevia: komplikaatiot synnytyksissä, keuhkokuume, ripuli ja malaria. Aliravitut lapset ohjataan hoitoon ja heidän toipumistaan tuetaan – vuonna 2019 World Visionin kouluttamat terveystyöntekijät hoitivat yli 136 000 aliravittua lasta, joista 90% toipui täysin, sekä 48 500 raskaana olevaa ja imettävää äitiä.

Lapsi- ja äitikuolleisuus on vähentynyt lyhyessä ajassa ja syntyvät lapset saavat aiempaa paremmat mahdollisuudet elämään. Korona on kuitenkin vaikuttanut hyvin konkreettisilla tavoilla myös kenialaisten elämään: tyttöjen oltua kotona koulujen sulkeuduttua sukuelimiä on silvottu tavallistakin enemmän, minkä seurauksena lapsiavioliittojen ja teiniraskauksien määrä tulee todennäköisesti lisääntymään. Koronan takia myös äärimmäinen köyhyys on ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen kasvussa.

TULE MEIDÄN KANSSA KUMMIKSI!

Kummiksi ryhtymisellä tulee auttaneeksi kummilapsen lisäksi koko yhteisöä. Erityisesti tyttöjen ja naisten terveydenhuollon parantaminen on yksi World Visionin kummitoiminnan tärkeimmistä teemoista puhtaan veden, koulutuksen ja työllistämisen ohessa.

Kummiksi pääsee 30 eurolla kuussa, joka on pieni summa monelle meistä, mutta valtava määrä rahaa Keniassa. Jos pystyt irrottamaan tuon summan kuukausittain hyväntekeväisyyteen, nyt on superhyvä hetki tarttua toimeen ja liittyä minun ja Jarnon seuraksi kummien joukkoon yksin, kumppanin kanssa tai vaikka ystäväporukalla. Apua tarvitaan akuutisti.

Jos et vielä tiedä mitä antaisit äitienpäivälahjaksi omalle äidillesi, isoäidillesi tai omien lastesi äidille, suosittelen World Visionin äitiyspakkausta. Vastaanottajalle kyseessä on aineeton lahja, joka samalla tuo paljon iloa kenialaiselle äidille ja vauvalle uuden elämän ensiaskeleilla. Äitiyspakkauksen hinta on 35€ ja sen ostaessaan saa sähköpostilla lähetettävän tai tulostettavan kortin, jossa kerrotaan mistä on kyse.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Lehtikuvan lumoissa ~ Stanley Kubrick K1:ssa

Kaupallinen yhteistyö Suomen valokuvataiteen museo ja Asennemedia

Tervehdys toukokuuhun! Seuraa ajankohtainen taidevinkki. Ehkä muistattekin, että Suomen valokuvataiteen museo avasi viime kesänä Helsingin ydinkeskustaan uuden näyttelytilan nimeltä K1. Museohan palvelee yhä tutulla paikallaan Kaapelitehtaalla, K1 on siis aivan itsenäinen yksikkö, joka tuo valokuvataiteen myös ydinkeskustaan, tarkemmin sanottuna Kämp Gallerian kellarikerrokseen. Rakastan tätä suuntaa, että taide tulee sinne missä ihmiset ovat jo.

K1 on matalan kynnyksen näyttelytila ja muutenkin superkiva lisäys Helsingin taidetarjontaan – varsinkin, kun sinne saa tulla koiran kanssa. Piipahdamme usein näyttelyissä päiväkävelyn varrelta ja taidekoira kulkee mielellään mukana, koska taide-elämysten lomassa saa yleensä kaikissa koiraystävällisissä gallerioissa rapsutuksia ja erikoishuomiota.

Kävimme katsomassa viime perjantaina avautuneen uuden näyttelyn Stanley Kubrick: Valokuvaaja joka keskittyy nimensä mukaisesti Stanley Kubrickin vähemmän tunnettuun uraan valokuvaajana. Enpä itsekään vielä tovi sitten tiennyt, että elokuvistaan kuuluisa Kubrick toimi uransa alussa lehtikuvaajana ja otti amerikkalaisen Look-aikakauslehden sivuille kuvia, joista monet tihkuivat samoja visuaalisia elementtejä kuin myöhemmät elokuvat. Kubrickin elokuvista (Tohtori Outolempi, 2001: Avaruusseikkailu, Kellopeliappelsiini) tuttu tumma, unenomainen estetiikka, jossa on usein jotain epätavallista tai muuten vähän nyrjähtänyttä, huokuu selvästi myös valokuvista.

Kuvassa on Columbian yliopiston kemisti – vai onko sittenkin Tohtori Outolempi vuodelta 1964?

Valokuvaaminen tarjosi nuorelle Kubrickille mahdollisuuden hioa tyyliään ja visuaalista silmäänsä. Hänhän oli vasta 17-vuotias myydessään ensimmäisen valokuvansa Look-lehdelle vuonna 1945. Huh, näitä nuorten nerojen elämänvaiheita tutkiessa tulee välillä pohdittua mitähän itse tuli samanikäisenä tehtyä. Itse sain teinivuosina jokusen valokuvan julkaistua lappilaisessa paikallislehdessä, niistä ei toki maksettu mitään eivätkä ne *KÖH* olleet ihan samaa tasoa kuin nämä Kubrickin upeat työt.

Kuvajournalismiin keskittynyt Look otti pian Kubrickin harjoitteluun ja hänestä tuli ylivoimaisesti lehden nuorin valokuvaaja. Näyttelyssä on esillä kuvia vuosilta 1945-1950 ja välillä on vaikea muistaa, että hän oli tosiaan silloin 17-22-vuotias. Vitriineissä on esillä myös aikakauslehtiä noilta vuosilta, superkiinnostavia sekä visuaalisuudeltaan että ajankuvana.

Näyttelyn kautta pääsee nimittäin kurkistamaan paitsi Kubrickin varhaistuotannon visuaaliseen maailmaan, myös 40-luvun sodanjälkeiseen Amerikkaan, kuvajournalismiin ja kuvalehtien kultakauteen. Look halusi tarjoilla lukijoilleen kepeitä aiheita juuri päättyneen toisen maailmansodan vastapainoksi ja Kubrick kuvasikin New Yorkin arjen ja kaupunkikulttuurin ohessa paljon aikansa julkkiksia, kuten nyrkkelijöitä, näyttelijöitä ja malleja. Harva kiinnittää kameraan mitään huomiota, kamera on läsnä sivustatarkkailijan roolissa, tekemättä numeroa itsestään.

Nyrkkeilijä Walter Cartierista otetut kuvat ovat suosikkejani: hikeä ja verta tihkuvien brutaaleiden kehäkuvien rinnalla on seesteisyydessään lähes pysähtyneitä kuvia nyrkkeilijän arjesta. 

Kubrick poikkesi valokuvaajana selvästi muista aikansa lehtikuvaajista, jotka suosivat luonnonvaloa ja selkeitä sommitelmia. Kubrick jäljitteli film noir -elokuvien alivalottunutta, dramaattista tyyliä ja saattoi kuvia ottaessaan lavastaa ja sommitella ne mieleisekseen. Nykypäivän valossa ajatus on absurdi: maailmassa, jossa kuvien käsittely ja lavastaminen on arkipäivää, valokuvajournalismi edustaa viimeistä koskematonta maaperää. 40-luvun aikakauslehdissä kuvat olivat usein tekstiäkin tärkeämpiä, kertoivat ihan omaa tarinaansa. Oppi, jonka Kubrick sai visuaalisesti näyttävien tarinoiden rakentamisesta Look-lehdelle työskennellessään, oli tietysti myöhemmän uran kannalta hyödyksi.

Ensivilkaisulla näytti, että kuvan nainen selaa puhelinta, mutta tarkempi tarkastelu osoitti, että kyseessä taitaa olla puuterirasia.

Jarno ja taidekoira syventyvät videoteokseen.

Kubrick kuvasi mm. lahjusskandaalista ja ottelukiellosta selvinnyttä nyrkkeilijä Rocky Grazianoa. Jokin näissä kuvissa pysäytti. Ehkä tapa, jolla Graziano ottaa kontaktia kameraan, on kuvissa läsnä eri tavalla kuin suurin osa Kubrickin kuvauskohteista. 

Junon suosikkikuva oli tämä koirakuva, joka julkaistiin osana New Yorkin elämänmenoa esittelevää artikkelia. En kestä mikä riemu! Jutun tarkoitus oli osoittaa, että koirat elävät kaupungissakin ihan täyttä elämää. Näyttelyn loppuvaiheessa taidekoiralle oli tulla pieni tylsistyminen, mutta se piristyi, kun lupasimme, että näyttelyn jälkeen syödään snack.

Päänäyttelyn rinnalla K1:ssa nähdään myös Helsingissä ja New Yorkissa työskentelevän valokuvaaja-dokumentaristi Uwa Iduozeen erittäin ajankohtainen näyttely Blind spot(s). Iduozee kuvaa mm. Ylelle ja Helsingin Sanomille. Vuoden 2020 aikana Amerikassa otetut kuvat tarjoavat kontrastia Kubrickin kepeille, epätodellisille kuville. Maan kahtiajakautunut politiikka näkyy jännitteisissä kuvissa, joiden keskiössä on rakenteellinen rasismi ja sen vaikutukset elämään. Kiinnostavaa on, että kuvissa on vältetty perinteistä konfliktikuvastoa: niissä kuvataan enemmänkin arkea kriisien keskellä. Jotain unenomaista on kyllä näissäkin kuvissa, vaikka ne eivät Look-lehden lailla pakoile vaikeita aiheita, päinvastoin tuovat ne suoraan silmille.

Nyt se snack.

Näyttelyvinkeissä on aina sama haaste: kuinka kertoa sopivasti niin että kiinnostus herää, mutta ei tule paljastaneeksi liikaa? No, jätän tämän tähän ja sanon vaan, että menkää, suosittelen! Näyttelyssä riittää nähtävää historiasta, elokuvasta ja valokuvasta kiinnostuneille, eikä aiheesta tarvitse tietää ennakkoon yhtään mitään voidakseen nauttia luovasta taidepaussista arjen keskellä, näyttelytekstit avaavat kontekstin hienosti.

Yksi K1:n ehdottomista eduista on paitsi älyttömän keskeinen sijainti, myös inhimillinen koko. Kierrokseen ei tarvitse varata tuntitolkulla aikaa, sen kiertää helposti vaikka lounastauon aikana tai työpäivän jälkeen. Toisaalta, jos ei ole kiire, kahvila-ravintola The Glass on ehdottomasti testaamisen arvoinen ja museokaupassa kuluu kyllä hetki jos toinenkin selatessa kirjoja.

Pysähdyimme The Glassiin välipalalle. Ihan superhyvä lohirieska. Ei hätää, taidekoira todellakin sai luvatun snackin: kokki kantoi sille palan pitkään haudutettua possua. Tiedämme mihin koira kiskoo jatkossa joka kerta, kun olemme keskustan kulmilla.

Näyttelyt ovat auki loppukesään eli 29. elokuuta asti. Jos et muuten omista vielä Museokorttia, suosittelen lämpimästi! Sen voi ostaa K1:n lipunmyynnistä 72 euron hintaan ja kortillahan pääsee yli 300 museoon ílmaiseksi.

Valokuvataiteen museo K1 @ Kämp Galleria
Mikonkatu 1, 00100 Helsinki
Näyttelyt avoinna ma–pe klo 11–20, la-su 11-18

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Pöllöreissu Posiolle

Kaupallinen yhteistyö Pentik

Kukaan kanaviani seuraava ei ole voinut välttyä pöllöhysterialta. Sehän lähti siitä, kun löysin kirppikseltä Henrik Allertin suunnitteleman keraamisen pöllön, joita Pentik teki pienen erän joskus muinoin 70-luvulla. Se asustelee Lapin talomme leivinuunin reunuksella ja iltaisin sen silmät palavat pahaenteisesti, sillä pöllön takana on pieni koroke, johon mahtuu kynttilä.

Kaikessa hypnoottisuudessaan kovin sympaattinen tuijottelija hurmasi minut ja somen kautta monet muut. Niinpä kysyin puolivitsillä Instagramissa haluaisivatko ihmiset pöllön takaisin tuotantoon. Kun muutaman tunnin sisään yli tuhat ihmistä kiljui haluavansa, ei auttanut kuin välittää viesti Pentikille.

Kuvassa Anu ja mallimestari-Jani, joka sanoi minulle ensitöikseen, että jaha sie olet se, joka olet hommannut mulle lisää töitä!

Niinhän siinä sitten kävi, että samana yönä taiteilija Anu Pentik heräsi aamukolmelta (hän herää muutenkin varhain, mutta yleensä ei sentään ihan niin aikaisin) pohtimaan millainen pöllön uudesta versiosta voisi tulla. Aamukuuteen mennessä hän oli jo työhuoneellaan tehtaalla mallimestarin kanssa tekemässä ensimmäistä muottia. Huh, ei voi kuin ihailla tätä heittäytymistä ja tekemisen meininkiä.

Posiolta kantautuneet terveiset tietysti naurattivat ja ilahduttivat suuresti, vaikka pidin selviönä, että tarinassa on vähän Lapin lisää. MUTTA EN PIDÄ ENÄÄ! En ihmettele enää mitään tästä sen jälkeen kun viime viikonloppuna kävimme Posiolla tutustumassa Anuun, Pentikin tehtaaseen ja Pentik-mäkeen, josta on tullut viime vuosikymmenten mittaan kulttuurikeskus ja matkailukohde. Juuri tämä päänsisäinen vimma ja heittäytyminen näyttää olevan Anun olemisen ja tekemisen ytimessä – ja samalla erottamaton osa juuri 50 vuotta täyttänyttä Pentikiä värikkäine vaiheineen.

(Jos luet tätä kirjoitusta pöllöt silmissä kiiluen, löydät tekstin lopusta tiedon milloin parvi vapautetaan maailmalle!)

Pari päivää Posiolla hurahti hetkessä. Oli ihanaa palata Lappiin, tällä kertaa vielä aivan eri puolelle kuin yleensä. Ja oli valtavan inspiroivaa tutustua Anuun ja koko Pentikin tarinaan, joka sai alkunsa 70-luvun alussa, kun pariskunta muuttivat Topin työn perässä Posiolle ja Anu perusti kotinsa lastenhuoneeseen savipajan, jonka ensimmäisiä tuotoksia, Kaamoskivi-kynttilänjalkoja, myytiin aluksi Posion Essolla. Tämä Esso-juttu on ehkä suosikkikohtani Pentikin historiikissa, koska olen heikkona vanhoihin huoltoasemiin ja ajatus möhkälemäisestä 70-luvun keramiikasta lappilaisella huoltoasemalla tekee minut jostain syystä tosi hyväntuuliseksi.

Toinen suosikkikohtani liittyy pariskunnan seuraavaan kotiin, jossa niinikään valmistui keramiikkaa. Paikalle alkoi lappaa asiakkaita, joille Topi keitteli kahvia, ja lopulta heidän oli pakko muuttaa muualle, kun asumisesta asiakasvirran keskellä ei tullut enää mitään. Tästä Pentikäisten kelohirsikodista sai alkunsa nykyinen Pentik-mäki ja taloon pääsee yhä vapaasti vierailemaan. Topi ei enää ole paikalla keittämässä kahvia, mutta noin muuten tunnelma on hyvin autenttinen!

(Niin, Topi ei valitettavasti ollut ylipäänsä paikalla vierailumme aikaan, vaan pariskunnan koirien kanssa kiertelemässä vielä pohjoisempaa Lappia. Normaalisti koirat viettävät päivät heti tehtaan pääoven vieressä omassa toimistossaan, tarkastamassa kaikki sisääntulijat.)

Tehtaalla pääsimme Anun ja kehityspäällikkö Lassin johdolla tutustumaan siihen miten keramiikka valmistuu maailman pohjoisimmassa keramiikkatehtaassa. Pääsääntöisesti kolmella tekniikalla: muovaamalla, valaamalla ja prässäämällä. Esipoltto tehdään 800-asteisessa uunissa ja lasituspoltto vieläkin kuumemmissa lämpötiloissa, yli 1200 asteessa.

Tässä keramiikka matkaa tiilivaunun kyydissä uuniin.

Osa työvaiheista tehdään kokonaan käsin, toiset koneiden avustuksella, koneenkäyttäjien hellässä huomassa. Naurattaa, että jokaisella masiinalla on oma nimi. Tapasimme ainakin Esterin, Ukon ja Pertin. Ilmoitustaululta bongasin, että myös Tauno ja Ansa työskentelevät tehtaalla.

Näinä päivinä, kun kotimainen käsityöosaaminen vaan katoaa silmissä ja niin vähän mitään valmistetaan enää Suomessa, tuntuu ihan mielettömän hienolta kuljeskella keskellä pohjoista metsää sijaitsevassa keramiikkatehtaassa, jossa käy koko ajan hurina ja vilske. Kaikkialla on valtavia kekoja lautasia, kuppeja ja vateja, keraamisia lampunjalkoja – ja onpa siellä kynttiläpajakin, jossa kynttilät valetaan muotteihinsa käsin. 50 vuotta sitten tämä kaikki oli itsestäänselvää ja nyt siitä on tullut harvinaisuus.

Tässä savikimpaleet matkaavat pitkinä pötköinä Esterin kitusiin! Esteri pilkkoo ne palasiksi ja muovaa niistä kulhoja. 

Tässä kulhoihin lyödään leima: Made in Posio, Finland.

Tehtaalla on myös aivan omanlaisensa tunnelma. Vaikka koko ajan tapahtuu kaikkea, samaan aikaan tuntuu, että aika on ihanalla tavalla pysähtynyt. Koristeluosastolla keskitytään kirkkaasti valaistujen työpisteiden äärellä, radiossa soi musiikki, jossain kuumenee uuni, joku hakee keittiöstä lisää kahvia.

Muottihyllyt kohoavat kattoon asti.

Anu on useimmiten ensimmäisenä paikalla aamuisin ja tuntee kaikki työntekijänsä, vaikka ei se mikään pikkupaja enää ole, päinvastoin: Pentik on Posion suurin työllistäjä heti kunnan jälkeen. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat tietysti kaikki, niinpä mekin törmäsimme työpäivän jälkeen ruokakaupassa moneen Pentikin työntekijään, jotka olimme juuri tavanneet tehtaalla.

Tehtaan suunnittelustudiolla on myös vierailevia keraamikkoja, jotka työskentelevät yhdessä Anun ja mallimestarin kanssa erilaisten väripurkkien, työkalujen ja keskeneräisen töiden luovassa sekamelskassa. Perinne on alkanut jo 70-luvulla, kun Pentik järjesti erilaisia symposiumeja suomalaisille ja kansainvälisille keramiikkataiteilijoille.

Kaikkialla lojuu erilaisia erikoisprojekteja, joista suurin osa taitaa olla Anun keskeneräisiä taideteoksia. Hän kun on koko Pentikin historian ajan tehnyt mallistojen lisäksi myös omaa taiteellista uraansa. Seuraava näyttely aukeaa kesäkuussa Turun kaupungin taidemuseoon ja siihen tulee muun muassa 300 erilaista, nupussa olevaa ja kukkivaa voikukkaa sekä 1500 lentävää voikukan siementä sekä useita muita teoskokonaisuuksia. Itse työt ovat valmiita, mutta Anu tekee pieniä voikukkia myös myyntiin museon kauppaan.

Anun teoksille tyypillistä tuntuu olevan kontrasti, joka syntyy isoista mittakaavoista ja pienistä yksityiskohdista. Teoksissa on vanhasta hirrestä veistettyjä elementtejä, joiden ansiosta mitään pelkäämätön taiteilija hallitsee pikkutarkan sivellintyöskentelyn ja keramiikan nyanssien lisäksi mm. moottorisahan käytön.

Yksi reissun kohokohdista oli, kun Anu kutsui meidät illalliselle kotiinsa. Siellä oli hengästyttävät maisemat, paljon taidetta (kuten lahjaksi saatu Reidar Särestöniemen teos!) ja huolellisesti hauduteltua korvasienirisottoa. Puhuimme arkkupakastimesta, siitä kuinka minun ja Jarnon talonpuolikas on koko Lapin ainoa kiinteistö, jossa ei ole arkkupakastinta. VIELÄ. Selvä on, että elämä ei voi kovin kauaa jatkua ilman sellaista, koska meille kannetaan jatkuvasti kalaa, riistaa ja marjoja, eikä siitä ole enää pitkä matka siihen, että niitä aletaan itsekin pyytää ja kerätä.

Anu muisteli Särestöniemeä, joka tilasi Pentikiltä aikoinaan nahkavaatteita. Paljon ehtii elää ja tehdä ja tavata ihmisiä, kun on 79-vuotias. Anu on myös matkustellut paljon ja vertailimme kokemuksia Marrakechin soukeihin eksymisestä, minttuteestä ja vanhoista kelim-matoista. Saharassa hän haluaisi käydä vielä joku päivä. Annoimme vinkkejä siitä miten sinne ei kannata mennä, koska meidän Saharan roadtrippimme oli legendaarinen eikä suinkaan ainoastaan hyvällä tavalla.

Toinen kohokohta oli ehdottomasti se, kun pääsimme Anun johdolla kokeilemaan itse keramiikan koristemaalausta. Ylimääräistä jännitystä tuo se, että lopputuloksen näkee vasta lasituksen jälkeen: maalausvaiheessa sävyt näyttävät hyvinkin vaaleilta ja saavat oikean syvyysasteensa vasta uunissa.

Jarnosta tuli tietysti Anun lellikki ja keräsi kehuja kokeilemalla ennakkoluulottomasti erilaisia sapluuna- ja raaputustekniikoita. Minulla on kaikessa luovassa tekemisessä aina päällä jokin päähänpinttymä, josta pidän jääräpäisesti kiinni, tällä kertaa olin päättänyt tehdä Picasson keramiikasta inspiroituneena vatiini naivistisen naaman.

Lopputuloksen näemme vasta sitten, kun saamme valmiit astiat käsiimme. Ne voivat tietysti olla aivan kaameita, mutta aion tarvittaessa vedota siihen, että kaiken taiteen ei ole tarkoituskaan olla esteettistä.

Vierailevan keraamikon Pohan Chenin puupoltettua keramiikkaa myynnissä tehtaanmyymälässä.

Näitä sammaleenvihreitä astioita saa ainoastaan Posion tehtaanmyymälästä. Superhieno väri!

Kolusimme päivän verran Pentik-mäkeä, jota ei turhaan kutsuta kulttuurikeskukseksi. Siellä on aivan tajuttomasti nähtävää ja tutkittavaa, ja suosittelen tätä roadtrip-kohteeksi jokaiselle keramiikasta, suomalaisesta muotoilusta ja taiteesta kiinnostuneelle. Kaikkiin kohteisiin on vapaa pääsy ja uskon, että lapsetkin viihtyvät täällä.

Tehtaanmyymälässä on valtavan valikoiman, erikoiserien ja outletin lisäksi iso kahvila sekä tietysti aiemmin mainostamani Pentik Vintage -kauppa, jossa myydään Pentikin 70- ja 80-luvun keramiikkaa! Vinkiksi vintagehaukoille: tarjolla on paljon Hallaa ja Riekkoa, laaja lajitelma Kaamoskiviä ja muita 70-luvun kynttilänjalkoja sekä jonkin verran harvinaisuuksia, kuten dreijattuja uniikkitöitä ja vanhoja koekappaleita. Jep, ei päästy tyhjin käsin ulos. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa tsekata aiempi kirjoitukseni Pentikin vintageaarteista.

Keramiikkataiteelle ja suomalaiselle muotoilulle omistetussa Anu Pentik Galleriassa on vaihtuvia näyttelyitä, tällä hetkellä käynnissä on 50v-juhlavuoden kunniaksi superkiinnostava läpileikkaus Pentikin historiaan. Tiesittekö, että Pentik on valmistanut 70- ja 80-luvuilla myös nahkavaatteita? Pentikillä työskenteli toistakymmentä ompelijaa ja vaatteita myytiin Nykissä asti, jossa mm. Yoko Ono osti niitä.

Gallerian seinää koristaa 20 metriä leveä ja 8 metriä korkea keramiikkataideteos Posion Voima, joka on kootttu Pentikin tehtaan tuotannossa rikkoutuneesta keramiikasta.

Nämä kuvat ovat Pentikin Kotimuseosta, yllä Kaamoskiven keskeneräisiä versioita. Malli on 70-luvulta, mutta näyttää taas kovin ajankohtaiselta! Muut työt ovat niinikään Pentikin varhaistuotantoa. Tekisi mieli alkaa vaatia takaisin tuotantoon yhtä sun toista!

Suomalaisen keramiikan ja muotoilun historiasta kiinnostuneille löytyy useampi museo. Kiinnostavin oli ehdottomasti se aiemmin mainittu alkukoti eli Pentik Kotimuseo, jossa on esillä Pentikin varhaistuotantoa, yrityksen alkuaikoina valmistamia nahkatuotteita ja keramiikkapajan työvälineitä. Vanhojen tavaroiden ja menneiden vuosikymmenten tunnelmien ystävinä tykkäsimme myös Kahvikuppimuseosta sekä Vanhaa keramiikkaa – ja Muistoja maalta -näyttelykokonaisuuksista. Se on sellaista tunnistusleikkiä: näitä kahvikuppeja meillä oli mummolassa! Tuollainen rukki meillä on Lapin talon vintissä!

Kestävä matkailu ja vastuullisuus ovat tärkeä osa Pentik-mäen toimintaa. Kohteelle on myönnetty Green Key – sekä Sustainable Travel Finland -merkit osoituksena pitkäjänteisestä työstä kestävän matkailun eteen. Kuulimme, että Pentik-mäen rakennukset lämmitetään tehtaan hukkalämmöllä!

Visiittiin kannattaa yhdistää myös vierailu Timisjärven vanhalla porotilalla, josta Anu ja Topi ovat remontoineet taidekotina, vierasateljeena, taiteilijaresidenssinä ja tapahtumapaikkana toimivan Pentik Kartanon. Se sijaitsee 20 minuutin ajomatkan päässä Pentik-mäeltä. Meidän vierailun aikana tilalla tuprutteli lunta, mutta se aukeaa vieraille juhannuksen aikoihin ja silloin lumipyryn sijaan on luvassa kartanon pihapiirissä pyöriviä lampaita ja kanoja, taidenäyttelyitä, pieni kartanopuoti ja kesäkahvila, josta saa mm. kuuluisia vohveleita. Järvenrantamiljöö on varmasti kesäisin superkaunis.

Nauratti, kun Anu haki meidät kartanovisiitille reteään tyyliinsä sopivalla tavalla eli savipölyisellä maasturillaan. Hän katsoi meitä peruutuspeilistä, kun kipusimme muitta mutkilla takapenkille varomatta savisimpia kohtia, ja naureskeli, että onneksi mekään emme ole ”mitään siistejä ihmisiä”. Ehkä tämä yhdistää Lapissa viihtyviä ihmisiä. Edustusvaatteet olivat jääneet kotiin, olimme liikkeellä repuilla ja lenkkareilla ja käytännöllisillä tamineilla, joissa ei tarvinnut varoa mitään.

Posiolla on paljon muutakin nähtävää ja tehtävää. Pikavisiittimme oli omistettu Pentikille, mutta seuraavaa reissua varten listalla on mm. vierailu Riisitunturilla, illallinen kaikkien ylistämässä Tapio-ravintolassa sekä päivä Livojärven hiekkarannoilla, joihin voi yhdistää melomisen, fatbike-retken, lättykahvit Säikän Kotakahvilassa, savusaunan ja porojen rapsuttelun. Näitä ja monia muita vinkkejä voi käydä kurkkimassa Posion matkailun sivuilta.

Tämän laitan ansioluettelooni.

PÖLLÖMUOTTI!

Reissu huipentui tietysti PÖLLÖIHIN. Kiljuin vähän, kun näin heidät ensi kertaa livenä. Mikä mahtava, sekopäinen pöllöarmeija! Pentikin studiotiimin suunnittelema uusi versio on mittasuhteiltaan ja yksityiskohdiltaan vähän erilainen kuin alkuperäinen, mutta sympaattisuus on ennallaan. Pöllön takaosassa on nyt selvästi isompi tila, johon mahtuu tuikku tai pöytäkynttilä, ja pienen reunan ansiosta steariini ei heti pääse valumaan alas.

Rakastan tätä pakkausta! Sieltä he kurkistavat ihan viattomina, valmiina valloittamaan maailman.

Heitä on tehty rajallinen erä: 150 kappaletta valkoisena, 150 kappaletta tummanharmaana, yhteensä siis 300 pöllöä. Jokainen yksilö on numeroitu, nämä ovat siis keräilyharvinaisuuksia. Me olemme superonnekkaita, sillä Anu lahjoitti meille ykköspöllöt! Siis molempien sarjojen ensimmäisen huhuilijan. Miten ihanaa. Mikä muisto tästä kaikesta! Olen muutenkin niin mielissäni siitä millainen hype pöllöjen ympärille on syntynyt: en muista milloin olisin viimeksi saanut somekanavien kautta näin paljon palautetta. Anu kertoi, että hänelle on tullut suoraankin pöllötiedusteluita hänen omilta ystäviltään, joten pöllö selvästi villitsee myös somekuplani ulkopuolella.

Pöllöt vapautetaan maailmalle huomisaamuna eli torstaina 29.4. klo 8. Kaikki pöllöt tulevat siis myyntiin verkkokauppaan, eikä niitä ole voinut varata etukäteen. Jos haluat omasi, että kannattaa olla aikaisena lintuna liikkeellä ja olla valppaana Pentikin verkkokaupassa heti aamukahdeksalta! Jotta Pöllöjä riittäisi mahdollisimman monelle, osto on rajoitettu yhteen Pöllöön per väri. Huh, jännittävää!

Kiinnosteleeko kotimainen keramiikka? TAI PÖLLÖT? Aiotko olla aamulla kytiksessä?

PS. Instagramin puolella on muuten kohokohdissa tallessa stooreja Posion reissun varrelta, kannattaa käydä kurkkimassa jos meni viime viikonloppuna ohi!

PPS. Jarno haluaa hakea Pentikin tehtaalle töihin Anun oppipojaksi.