Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä tarjoaa oivallisen hetken aloittaa juttusarjan elämäni naisista! Yritin ensin ahtaa heidät samaan kirjoitukseen, mutta se uhkasi paisua niin pitkäksi, että parempi pilkkoa osiin. Ensimmäisenä vuorossa on Anja Kauranen, Kalliossa kasvanut kirjailija, joka tunnetaan nykyään nimellä Anja Snellman. Hän tärähti kuitenkin elämääni silloin kun oli vielä Kauranen, joten sovitaan, että saan tämän kerran puhutella häntä tuttavallisesti tyttönimellään.

Kauranen aloitti uransa 80-luvun alussa debyyttiromaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kirja osui eteeni vuosia myöhemmin, kun olin angstinen teini, opettelin artikuloimaan suomea ja yritin löytää paikkani pohjoisesta pikkukylästä, jossa tytöille oli tarjolla tasan kaksi olemisen tapaa: rooli tunnollisena koulutyttönä (varattu nörteille) tai jääkiekkoilijan tyttöystävänä (varattu suosituille tytöille). Lintsasin liikaa ollakseni kympin tyttö eivätkä jääkiekkoilijat kiinnostaneet minua sen enempää kuin minä jääkiekkoilijoita, joten jäin ulkopuolelle. Olin samaan aikaan liikaa ja en-mitään, ulkomaalainen kummajainen, jota joko kiusattiin tai ignoorattiin.

Hengasin hevosten kanssa, kuuntelin heviä ja luin kaiken minkä sain käsiini. Olin kahlannut kirjaston nuortenosaston harvat hyllyt läpi ja siirtynyt aikuisten osastolle, alkanut tutustua miesten kirjoittamaan maailmankirjallisuuteen, sillä klassikot oli nostettu paraatipaikalle sotakirjojen viereen enkä tiennyt mistä muustakaan lähteä liikkeelle. Kafka ja Dostojevski eivät tarjonneet teinille kummoistakaan tarttumapintaa, mutta sitten löysin Kaurasen, jonka esikoisteos oli jotain aivan muuta.

Sonja O. oli kiihkeä ja älyllinen, räävitön, raivokkaasti elossa. Lumouduin lauseiden rytmistä, slangisanojen notkeudesta ja naiseksi kasvamisen avoimesta kuvauksesta. En löytänyt sivuilta omaa tarinaani, mutta tunnistin kapinan, seksuaaliseen heräämiseen liittyvän halun ja häpeän, vimmaisen tarpeen löytää itsensä ja rimpuilla irti ulkopuolisen paineen ristitulesta. Tunnistin myös lapsen kokemuksen rasismista: Sonjaa, evakkovanhempien lasta ryssiteltiin aivan kuten minua, koska tsekkiläisperäistä sukunimeäni pidettiin Lapissa venäläisenä.

Suorasukainen kirja oli järkyttänyt aikansa kirjallisia piirejä ennen muuta siksi, että se oli nuoren naisen kirjoittama. Miehet olivat saaneet kuvata taiteessaan naisen vartaloa ja seksiä vuosikymmenten ja -satojen ajan, mutta maailma ei ollut 80-luvun alussa vielä valmis naisen näkökulmaan. Sonja O. herätti Suomessakin tukun kiusallisia kysymyksiä, jotka ovat yhä ajankohtaisia: onko naisella oikeutta omaan vartaloonsa ja seksuaalisuuteensa? Saako nainen olla objektin sijaan subjekti, kertoa tarinansa itse sen sijaan, että miehet kertovat sen hänen puolestaan?

Kaurasen debyytti ei ollut tietenkään ainoa lajissaan, se sattui vaan olemaan ensimmäinen johon minä törmäsin. Löysin myöhemmin taidelukion kirjastosta nipun kirjallisuuslehti Parnasson 80-luvun numeroita ja ahmin kaiken mitä löysin aiheesta: kirja-arviot ja haastattelut, jutut Kaurasen yhdessä Harri Sirolan ja Esa Saarisen kanssa johtamasta kulttuurisesta vallankumouksesta, johon liittyi punk, räkä ja kiima. Lehtien ummehtuneille sivuille oli tiivistynyt aikakapseli niistä vuosista kun minä olin juuri syntynyt enkä tiennyt mitään kulttuuriradikaaleista.

Monista Kaurasen muistakin teoksista tuli tärkeita. Pelon maantiede oli filosofisen trillerin muotoon puettu johdatus feminismiin sen kaikkein äärimmäisimmässä muodossa, “julma matka Kyllikki Saaresta Julia Kristevaan”. Kirja teki valtavan vaikutuksen – olin kokenut nuoreen ikääni mennessä niin paljon ahdistelua että päähenkilöiden raivoon oli helppo samaistua.

Niin Kauranen kuin Kristeva tulivat vastaan myöhemmin yliopistossa naistutkimuksen kursseilla. Olen tavallaan saanut tutustua Kaurasen teoksiin moneen kertaan eri näkökulmista, juuri ja juuri suomen oppineena teininä, vallankumouksesta fantasioivana taidelukiolaisena ja teoreettisella tasolla asioita tarkastelevana yliopisto-opiskelijana. Ehkä pitäisi lukea ne nyt uudestaan ja katsoa aukeaako taas jotain uutta.

Sonja O. on yhä Suomen myydyin esikoisromaani. Se on vahvasti ajankuva, joka ei ehkä tarjoa tämän päivän teinitytöille samoja väristyksiä kuin minulle ja minua vanhemmille aikoinaan, mutta se teki tehtävänsä, näytti että nainen saa kirjoittaa asioista miten haluaa, rujostikin, kaunistelematta. Kaurasen kautta löysin aikoinaan myös liudan muita kirjoittavia suomalaisia naisia, jotka eivät olleet tyytyneet heille annettuihin rooleihin: Eeva Kilven, Märta Tikkasen ja Rosa Liksomin, joka oli sattumalta kotoisin samasta pikkukylästä, josta olin itseni löytänyt.

Suosittelen aiheesta kiinnostuneille myös Kaurasen toista kirjaa, vuonna 1996 ilmestynyttä teosta Syysprinssi. Salanimiin kevyesti verhottu autofiktio kertoo juuri tuosta ajasta, 80-luvun alusta kun Kauranen ja Sirola pistivät ranttaliksi konservatiivisella kirjallisuuskentällä. Kirjoitin kirjasta pari vuotta sitten otsikolla Iho tai ei mitään. Luen sen yhä silloin tällöin uudestaan, ohuen kirjan ahmii illassa ja siitä jää ihon alle aina sama haikeus. Sen pohjalta pari vuotta sitten tehty elokuva ei valitettavasti yllä kirjan tasolle, mutta harvoin ne yltävät.

Kiitos Anja sanoista, inspiraatiosta, naiskuvista jotka raivasivat henkistä tilaa meille muille ja latautuneista lauseista, siitäkin, jonka lainasit melkein kokonaan Timo K. Mukalta ja onnistuit silti tekemään siitäkin oman. Mutta se on jo toinen tarina.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA