Anna Piiroinen ~ 4.8.2020

Ett bra Liv: Ludowica

Ludowica “Ludde” Eklund (s.1956) on Hangossa asuva artisti, joka on julkaissut syksyllä 2019 esikoislevynsä Kärlek, kärlek. Me olemme tutustuneet Hangossa, kaupungintalon galleriassa, jossakin lukemattomien vaihtelevatasoisten taidenäyttelyiden avajaisista. Kaupungintalon galleriassa olen itse asiassa tutustunut suurimpaan osaan uuden elämäni (Hanko-elämäni) ystävistä. Taide, kulttuuri, yhdistää.

Ensimmäisenä huomioni kiinnitti varmaankin Ludden tyyli ja muutenkin varsin persoonallinen ulkonäkö. Pienessä kaupungissa on se hyvä puoli, että kun ihmisiä on vähän, ei kannata kummemmin klikkiintyä, vaan tavatakseen edes joskus joitakin, on oltava avoin joka suuntaan. Ludde rupesi poikkeamaan meillä kahveilla ja me rupesimme puhumaan kaikesta kiinnostavasta maan ja taivaan välillä. “Puhumaan” on kauniisti sanottu, usein väittelemme niin perkeleesti. Olemme olleet tässä välillä pari vuotta puhumattakin, joka on minusta lumoavaa ja osoittaa kuinka tosissamme ystävinä olemme.

Me emme koskaan jutustele niitä näitä. Emme koskaan. Vihaamme small talkia. Emme myöskään koskaan puhu itsestämme, vaan aina maailmasta. Siksi minullekin oli yllätys, että Ludde osasi laulaa. Olin skeptinen, kun hän avasi hiukan levytyssuunnitelmiaan. Mutta kuultuani ensimmäiset sävelet vielä routaisella pihallamme vanhanaikaisen puhelimen säröilevästä kaiuttimesta (Ludde ei ole mikään tekniikan ihmelapsi), ymmärsin, että ystävässäni oli paljon puolia, joista en tiennyt yhtään mitään. Halusin jututtaa Luddea tähän blogiin, koska hän osoittaa omalla esimerkillään, ettei koskaan ole liian myöhäistä toteuttaa omia luovia unelmiaan ja koska minustakin oli mielenkiintoista kuulla, mitä tämä arvoituksellinen hopeakettu oikeastaan oli puuhaillut koko elämänsä.

Anna: Moi Ludde. Vai kutsunko mä sua tässä Ludowicaksi? Sun koko nimihän on itse asiassa Anna Ludowica, eli sen lisäksi että me ollaan ystäviä ja kiivaimmat väittelykaverukset, me ollaan myös kaimoja?

Ludde: Mä käytän Ludowicaa taiteilijanimenä, mutta kaikki sanoo Ludde. Ludowica “Ludde” Eklund.

Anna: Sun matka taiteilijaksi on ollut polveileva, ja jotenkin erityisen inspiroivaa meille perässätulijoille on se, että sä olet yli kuuskymppinen ja julkaissut juuri esikoislevyn ja heität mallikeikkaa. Miten tähän on tultu?

Ludde: Mä täytän vuoden lopussa 64. Mutta en mä tunne itseäni 63-vuotiaaksi. Tai miten mä voisinkaan tuntea, enhän mä ole koskaan ennen ollut 63.

Anna: Niin, no, mä tunnen itseni noin 70-vuotiaaksi. Ehkä jokaisen sisällä asuu eri ikäisiä ihmisiä? Mitä titteliä mä susta käyttäisin?

Ludde: Jag sku säga artist. Taiteilija.

Anna: Ootko sä laulanut aina?

Ludde: Lapsena aattelin kyllä, että musta tulee näyttelijä, mutta oon aina osannut laulaa. Tykkäsin esiintyä. En ollut kovin hyvä koulussa, kävin Helsingin Steiner-koulua. Isä oli graafikko ja mainosmies, hänelläkin oli joskus ollut oma orkesteri. Äiti oli nuorena ruotsinkielisessä teatterikoulussa ja soitti pianoa. Sodan jälkeen äiti meni töihin Artekin keramiikkaosastolle, koska tunsi Maire Gullichsenin. Koti oli tosi luova, teatteriväkeä ja muita taiteilijoita pyöri aina meillä. Vivica Bandler oli isän ystäviä. Suomenruotsalaiset taiteilijapiirit oli aika pienet.

Mä sain esiintyä aina ja kaikille, koska olin pieni, pieni tyttö, jolla oli iso, iso ääni. 4-vuotiaana kehitin oman “englanninkielen”, jolla vedin mm. Little Richardin Tutti Fruttia. Sen biisin olin varmaan napannut isommilta sisaruksilta.

Silloin oli oikeastaan mahdollisuutena vaan konservatorio klassisen musiikin harrastajille, mutta sehän ei ollut mun juttu. Sain yksityisiä laulutunteja. Mun ensimmäinen opettaja – olin silloin 11-vuotias – oli Kipparikvartetin Kauko Käyhkö, tiedät varmaan Pieni ankanpoikanen ja niin edelleen. Mulla oli muitakin laulunopettajia, hyvin mielenkiintoisia. 15-vuotiaana sain opettajaksi Pentti Lasasen, puhallinsoittajan. Me ei laulettu juuri ollenkaan, opettelin hengittämään. Lasanen oli yksi parhaista. Hengittäminen on tärkeää, laulaessakin.

Mä pyrin teatterikouluun kun olin 16. En päässyt. Mutta tutustuin teatteriväkeen, koska jo pääsykokeet kesti pari viikkoa. Sain töitä Svenska Teaternista. Tein ihan kaikkea, näyttelinkin, mutta hoidin valoja ja vaikka mitä. Ehkä ne oli teatterikoulussa ajatelleet, että kasvakoot vähän teatterilla, olin niin nuori. Kun olin ollut töissä pari vuotta pyrin vielä kerran, mutta suurin innostus oli jo ohi enkä päässyt muistaakseni edes toiseen vaiheeseen.

Ihmettelin hirveästi mitä mä nyt teen seuraavaksi.

Anna: Mitä sä sitten teit? Tuliko musiikki tässä vaiheessa kuvioihin?

Ludde: Ei. Olin töissä eri paikoissa, en oikeestaan ollut ollenkaan tekemissä taiteen tai minkään luovan kanssa. Asuin puoli vuotta Jenkeissä, bailasin ja ihmettelin. Se oli 70-lukua, haahuilua. Vähän päälle parikymppisenä tutustuin stadissa eri alojen taiteilijoihin silloisen tyttöystävän kautta. Uusi Laulu-musalehden tyypit ja Lepakon jengi järjestivät Klippanilla futuristidiskoja. Meidän kaveriporukkaa pyydettiin tekemään sinne muotinäytös. Saatiin vapaat kädet. Musiikki, koreografia, asut. Ihan out of space. Sekalaiselle ryhmälle keksittiin nimi Jack Helen Brut. Se oli yhdistelmä meikkimerkki Jane Helenistä ja partavedestä nimeltä Brut for men.

Siellä Klippanilla oli paikalla Ajankohtainen Kakkonen tekemässä juttua ja jotenkin siitä se sitten lähti. Anna-lehtikin teki meistä haastiksen. Tuli esiintymisiä Helsingin kaupungin taidemuseossa Helsingin Juhlaviikoilla, muissa museoissa ja gallerioissa, myös ulkomailla. Ryhmän koko vaihteli, mehän oltiin vain porukka frendejä. Jossain vaiheessa mukaan tuli ammattitanssijoita ja -näyttelijöitä. Mä olin mukana viisi vuotta, sitten lopetin.

Anna: Mitä se siis oli, performanssia?

Ludde: Tai teatterin, musiikin ja kuvataiteen yhdistelmää. Kummallisissa vaatteissa tai jopa ilman. Outoja juttuja, melko legendaarista. Tai näin mä sen ainakin muistan.

Anna: Jännää, että tie musiikkiin vei noinkin kauan.

Ludde: Musiikki oli jotenkin semmoinen plan b. Sen mä osasin. Tein siinä välissä kaikenlaista muuta taas. Mulla oli pari omaakin yritystä, army-vaatteita ja taidetta. Olin ollut ensimmäisen kerran army-shopissa duunissa varmaan jo 13-vuotiaana. Se porukka oli omanlaisensa perhe myös.

Anna: Sun tyyli on yksi mielenkiintoinen piirre sussa lisää. Sulla on hyvin selkeä oma tyyli. Mähän tein omaan, vanhaan blogiini susta joskus juttusarjaakin, sen nimi oli Look like Lou.

Ludde: Niin, yks tuttu sano kerran, ettei koskaan ole nähnyt kenenkään pukeutuvan kaksi tuntia näyttääkseen siltä, ettei ole miettinyt asiaa minuuttiakaan.

Anna: Miten sun mallinhommat alkoivat?

Ludde: Olin jo yli kolmekymppinen. Istuin Strindbergillä aivan liian isot armeijahousut jalassa kun Outi Broux koputti olkapäälle. Olin mä ollut joskus nuorena jonkun mallitoimiston bileissä, joissa oli myös tunnettu pariisilainen malliemo. Sen mielestä mä olin aivan kuin ilmetty Ines de la Fressange eikä se olisi millään halunnut uskoa, etten mä kasva enää pituutta. Olin liian lyhyt catwalkeille. En oo koskaan ollut minkään mallitoimiston listoilla, mutta aina silloin tällöin kysytään kuvauksiin edelleen.

Anna: Jotenkin niin mahtavaa, sä oot yli kuusikymppinen ja elät mun nähdäkseni uutta aaltoa mallina. Koska sä muuten aloit harmaantua?

Ludde: Ekat harmaat mulla oli jo 18-vuotiaana.

Anna: Joko päästään musaan?

Ludde: 90-luvulla tuli musiikki. Elukka Eskelisen Update-bändi etsi laulajaa ja Katja Hagelstam sanoi, että Ludde ois hyvä. Tehtiin treffit Lost and Foundiin. Siitä alkoi taas semmoinen viiden vuoden pätkä, me soitettiin vanhaa 60-luvun soulia. Kunnon tanssibändi. Jatkoin vielä laulajana kitaristi Nono Söderbergin bändissä, kun edellinen bändi hajaantui. Mutta keikkaileminen on aika raskasta, tein samalla siis muitakin töitä. Mä aina ajauduin hommasta toiseen.

Siniset illat oli hieno konsepti. Joka maanantai Kaapelitehtaalla oli 10 kuukauden ajan liveilta, jossa Tommy Tabermann haastatteli eri vieraita ja pari bändiä soitti tai laulajaa lauloi. Mä olin vakkariesiintyjä, samoin house band, joka koostui Sielun Veljistä ilman Ismoa. Mutta edelleen kaikki mun biiisit oli covereita.

Kun mä muutin Hankoon, ajattelin, etten enää laula. Että se oli siinä.

Anna: Milloin sä muutitkaan tänne? Me tavattiin aika pian sen jälkeen?

Ludde: Vuonna 2009. Mä olin aina ajatellut, että olis kiva asua pienessä kaupungissa, mutta kukaan tyttöystävistä ei ollut halunnut. Silloinen halusi. Hangossa mä tutustuin kuitenkin aika pian musiikkiväkeen ja siitä se taas lähti. Ekan kerran hommassa oli iloa, ei mitään paineita. Yhtenä iltana tein sitten oman englanninkielisen tekstin ja koitin tapailla siihen melodiaa. Siitä ei tullut mitään, ja mä ajattelin, että ei musta oo tähän. Yöllä heräsin ja tajusin, että käännän tekstin äidinkielelleni ruotsiksi. Silloin alkoi tapahtua. Kaksi kuukautta ja mulla oli levyllinen biisejä, omat sanat, omat sävelet. En miettinyt ollenkaan mitä mä teen biisien kanssa, sen takia siinä olikin sellainen vapaus.

Anna: Tän vaiheen mä muistankin. Ollaan kuunneltu meidän tapapihalla sun luurista ekoja versioita. Sä olit tosi päättäväinen, että nyt mä teen tästä levyn. Tän mä vien loppuun asti.

Ludde: Kyllä! Mä etsin kitaristin, joka toimi myös tuottajana, me sovitettiin biisit ja tallennettiin ne ja siinä se oli. Levynjulkkarit Hangon Casinolla oli loppuunmyyty. Se oli TOSI KIVAA. Mutta mä oon vähän semmoinen, että nyt se on tehty, mitä seuraavaksi.

Anna: Eli mitä siis seuraavaksi, Ludowica?

Ludde: Nyt mä haluan vetää nää biisit jousikvartetin kanssa. Meillä on keikka Hangon Petit-festivaaleilla (taidefestivaali Le Petit Festival 21.-23.8.2020) elokuun lopussa. Lippuja saa Tiketistä. Sen jälkeen ei mitään tietoa. Ai joo, Sprit i kubik -biisistä tulee tanssiremixi. Funkahtavaa groovyä.

Anna: Eikö ihminen oo koskaan valmis?

Ludde: Ainakaan koskaan ei oo liian myöhäistä. Oikeesti. Mullakin se vaati tän ajan ja tän kehityksen, että biisit tuli ulos. Mä olin mielettömän tyytyväinen kun mä tein biisejä, se oli tosi makee vaihe, se kaks kuukautta. Nyt teen uutta musaa, mutta tosi, tosi hitaasti. Se eka oli niin tyhjentävä. Toinen on aina vaikee. Mun biisithän on kyllä lyhyitä edelleen, pari minsaa ja se on siinä. Lyhyitä ja ytimekkäitä.

Anna: Mitkä sun lempibiisejä on sun levyltä, jos linkkaan lukijoille?

Ludde: Kärlek kärlek.

Ja Ett bra liv. Myös Det är synd.

Anna: Ett bra liv on ehkä mun. Sä oot vähän niinku Suomen Eva Dahlgren. Mitä kaikkea sä luulet, että vielä tapahtuu? Lähdetkö sä näyttelemään?

Ludde: Juujuu, jos joku kysyy. Ilman muuta ja mielellään. Kaikki on mahdollista. Mussa ei jotenkin oo sellaisia asetuksia, että joku EI OLIS mahdollista. Kaikki on.

Anna: Mä mietin sitä kun sulla on aika vakavakin lukihäiriö. Kaikki mitä sä oot tehnyt on ollut siitä vapaata, sun mikään ilmaisu ei vaadi kirjoittamista, paitsi okei biisien sanat, mutta nekin sä kirjoitat omalla tavallasi.

Ludde: Mulla on myös keskittymisvaikeuksia. En mä olisi voinut tehdä mitään muuta. Ja auktoriteettikammo. En mä pysty ottamaan idioottimaisia ohjeita vastaan, en vaan pysty. Oon ehkä siinä mielessä vähän rebel. Ei onnistu.

Anna: Ja sä, kuten mäkin, et aina oikein jaksa ihmisiä.

Ludde: Mä rakastan pistää pystyyn kaikkea, kuten Hangossa sitten myöhemmin tuli tää Ditt & Datt eli vintage- ja antiikkikauppa. Olis ihanaa kerätä designia ja vintagea myyntiin, mutta en mä halua seistä siellä kassalla.

Anna: Mitä sä sanoisit nyt 63-vuotiaana kaksikymppiselle Luddelle?

Ludde: Kokeile vielä teatterikouluun ja tee musaa. Mee vaan ja tee vaan. Niin mä sanoisin.
Jos se parikymppinen olisi vielä tässä ajassa, niin kaikki on muuttunut. On enemmän mahdollisuuksia tehdä ja oppia. Nykynuoret myös viis veisaa mikä sä oot, ihmiskuva on laajempi. Ei määritellä niin tarkasti: nainen vai mies, vanha vai nuori. Vaan että ootko hyvä tyyppi. Ei oo enää niin tarkkoja rajoja.

Anna: Ootko sä aina saanut olla sellainen kuin olet? Tai mitkä asiat on määrittäneet sua? Sä vitsailet joskus sun lukuisista vähemmistörooleista, suomenruotsalainen, juutalainen ja gay.

Ludde: Mä oon aina ollut ihan oma itseni. Perhe on antanut mun olla just sellainen kun oon, sitä ei ole yritetty muuttaa millään tavalla. Taiteilijaperheellä oli paljon gay-ystäviä, ei se ollut mikään juttu. Mutta mä oon myös kokenut olevani aina ulkopuolinen. Mä en koe kuuluvani minnekään.

Anna: Mutta minne sä koet kuuluvasi eniten?

Ludde: Ei aavistustakaan. Mun omaan maailmaan.

Ludowica & Saarikoski Kvartetti lauantaina 22.8.2020 klo 20:30, Hangon Kaupungintalo, lippuja saatavilla.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA & TOMI PARKKONEN

Stella Harasek ~ 30.7.2020

✖ Heinäkuun kootut

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Seuraavaksi heinäkuun kuulumiset!

Junon uimarengas johtuu pikkutulehduksesta, jonka takia hän ei saanut nuolla itseään. Koira ei ollut moksiskaan, siihen oli hyvä nojailla nukkuessaan.

✖ Lappi-kuplaan kutistunut maailma. Olemme olleet koko heinäkuun pohjoisessa, omassa piilopaikassamme, jossa päivät ovat hitaita ja hiljaisuuden rikkoo vain kärpäsen surina ja lehmien juttelu (he juttelevat toisilleen, käskyttävät vasikoitaan ja välillä ovat mieltä meidänkin tekemisistä). Elämä kutistuu täällä pieneksi ja rakastan sitä. Päivän merkittävimmät tapahtumat ovat kävelyretket kylälle, joen tulvatilanteen tarkkailu ja kokkaaminen. Stressitasot ovat ilmeisesti laskeneet, sillä olen löytänyt itseni myös leipomasta. Leivon vain silloin kun olen todella rentoutunut. Edellisestä kerrasta on varmaan kolme vuotta. Hmmm.

✖ Kunnostusurakka etenee. Tylsää ei ehdi tulla, vanhassa talossa riittää niin paljon tekemistä kuin ikinä jaksaa tehdä. Jarno on tänä kesänä talouden raksavastaava ja ehtinyt mm. vaihtaa kuistin ikkunat (olen saanut kunnian avustaa), rapata talon eteläseinää rapistuneesta maalipinnasta, vetää raivaussahalla matalaksi seiniä lahottavia pensaikkoja rakennusten ympäriltä ja tyhjentää kuistin yläkerran eli tulevan myrskyhuoneen. Ei hätää, kuulette tästä kaikesta vielä varmasti kyllästymiseen asti.

✖ Vaihtuvia kesävieraita! Kotimaan matkailu on erikoiskevään ansiosta selvästi kasvussa. Aiempina kesinä olemme saaneet olla täällä juhannusta lukuunottamatta ihan keskenämme eikä kukaan ole yhtä läheistä ystäväämme lukuunottamatta jaksanut tulla tänne asti kyläilemään, mutta viimeisten viikkojen aikana täällä on poikennut vähintään kerran viikossa ystäviä, suurin osa heistä matkalla Norjaan, olemmehan matkan eli Kilpisjärvelle johtavan tien varrella. Olen aina haaveillut omasta majatalosta, ehkä nyt olisi sopiva hetki alkaa suunnitella sen perustamista. (Onkohan se tämä vanhojen talojen kunnostaminen, joka sekoittaa pään ja saa kuvittelemaan, että yksi projekti ei riitä?)

Aamupulahdus Tornionjokeen.

✖ Olen kirjoittanut. Se on tänä kesänä minun tärkein työni. Olen nauttinut siitä suunnattomasti. Toisina päivinä myös vihannut sitä intohimoisesti, silti mennyt nukkumaan onnellisena. Pirtin nurkassa on isoisoisäni vanha kirjoituspöytä, olen tehnyt sen äärelle työpisteen kokoamalla ympärille pinon kirjoja, tietokoneen ja ruman printterin. Tästäkin lisää pian.

✖ Villit haaveet. Olemme olleet täällä melkein kaksi kuukautta enkä ole kaivannut kaupunkiarjestani mitään. Kyllähän se saa miettimään kaikenlaista, esimerkiksi sitä onko kaupungin keskusta sittenkään ainoa mahdollinen asuinpaikka, tai voisimmeko järjestää elämämme niin, että voisimme viettää vielä isomman lohkon vuodesta täällä. Se on jo päätetty, että ensi kesänä niitylle tulee lainahevosia tai -lampaita tai molempia, sillä lehmät ovat suureksi suruksemme täällä viimeistä kesää (ne muu-ttavat!). Niitty kaipaa ruohonleikkureita ja me kaipaamme eläinystäviä.

Miten teidän kesä on sujunut?

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Stella Harasek ~ 29.7.2020

Keskikesä

✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Tänä kesänä juhannus on täydellinen, sellainen joista märkään ja kylmään juhannussäähän tottunut suomalainen ei villeimmissä unissaankaan uskalla haaveilla. Pilvettömiä, helteisiä päiviä. Kypsiä ja makeita mansikoita. Lehmät lojuvat niityllä (LAISKOTTELEVAT, huutaa Mikko) ja läiskivät kärpäsiä hännillään. Sauna kuumenee aamulla ja päivällä ja illalla, se on niin pieni että kaikki eivät kuitenkaan mahdu sinne yhtäaikaa. Valkeat yöt, keskiyön aurinko joka loistaa kultaisena horisontissa vielä silloinkin kun menemme nukkumaan.

Koko talven hiljaisena seissyt talo on yhtäkkiä täynnä elämää. Kaikissa huoneissa ihmisten tavaroita, kuivumaan ripustettuja pyyhkeitä, petaamattomia sänkyjä. Ystävien lisäksi tulee koirakin, joka laumaantuu välittömästi mäyräkoirien kanssa. Keittiön harvat tasot notkuvat varhaiskaalista ja varhaisperunoista, kananmunista, kevätsipuleista, tillistä jota aiomme syödä kalan ja katkarapujen kanssa. Ovia voi pitää auki koko päivän, koska hyttysiä ei ole (vielä, muistuttaa äitini synkästi). Keittiössä tiskataan edellisen aterian astioita ja suunnitellaan seuraavaa ateriaa, koska lomailu on yhtä syömistä. Peräkammarissa ollaan päiväunilla.

Pihalla on rottinkituoleja ja iso aurinkovarjo, matkaradio, nurmella vilttejä joilla lojuu koiria. Ladosta on kannettu vanha puinen pöytä, jolla on valkoinen pellavaliina ja niittykukkia isossa lasipurkissa. Jarno soittaa kitaraa, sauna lämpenee taas ja kaikki on lähes sietämättömän täydellistä, niitä hetkiä, joita ikävöi jo silloin kun ne ovat meneillään.

Yritän kuvitella talon 30-luvulla, silloinkin talo oli täynnä elämää, taisi olla viimeisiä vuosikymmeniä kun niin oli. Talonpuolikkaamme viittä huonetta asui silloin isoisovanhempani, heidän seitsemän lasta sekä talon vanha emäntä, joka vielä eli. Peräkammari oli silloin vanha köökki, puurot keitettiin pirtissä leivinuunin nurkkaan tehdyssä keittosyvennyksessä. Toisessa päädyssä asui isoisoisäni veli perheineen, koko talossa yhteensä toistakymmentä henkeä.

20-luvulla lapset olivat pieniä, 30-luvulla he olivat aikuistumisen kynnyksellä ja päätyivät vuosikymmenen aikana kukin mihinkin opiskelemaan. Isoäitini meni Limingan emäntäkouluun. Kaksi sisarusta menivät seminaariin, silloiseen opettajakouluun, ja valmistuivat opettajiksi. Kolmas sisar meni Tampereelle käsityökouluun, hänen tekemiä käsitöitä on talossa yhä. Isoenoni, joka asui talossa kuolemaansa asti, meni maamieskouluun, jossa opetettiin kaikkea mitä piti tietää maanviljelystä, eläinten pidosta ja talousasioista. Sisarussarjan vanhimmat eivät joutaneet kouluun, heitä tarvittiin tilan töissä, huolehtimassa lehmistä, hevosista ja maista.

Talon vanha emäntä haikaili viimeisinä vuosinaan kovasti takaisin lapsuudenkotiinsa, saareen, joka uinuu Tornionjoessa Suomen ja Ruotsin välissä. Hän oli menettänyt muistinsa eikä tunnistanut perhettään, otti tavakseen kysellä talossa vierailevilta ihmisiltä mihinkäs vieras oli menossa, voisiko vieras viedä hänet saareen täältä ventovieraiden keskeltä kökkimästä. Emäntää oli kovasti naurattanut, kun hänelle kerrottiin, että taloa isännöivä mies oli hänen poikansa. Isäksihän tuo paremmin sopisi, hän oli arvioinut, oli palannut mielessään nuoruuteensa ja oli omasta mielestään vasta neljän kolmatta eli vähän yli 24-vuotias. Hän oli vaatinut myös todisteita väitetystä sukulaissuhteesta: Missäs se mies sitten on? Puuronsilmäänkö se on hukkunut?! Joskus on armeliasta olla muistamatta kaikkea. Puoliso oli kuollut vuosia sitten lavantautiin.

Tavallaan on hyvä, että meillä oli niin vähän aikaa valmistautua vieraisiin. Siitä tuli taas yksi oppitunti keskeneräisyyden sietämisestä.

Olin etukäteen haaveillut siitä kuinka siivoaisin kuistin, tekisin siitä kauniin paikan, jossa vieraat voisivat loikoilla lueskelemassa viinilasin kanssa. Mutta en ehdi lähellekään kuistia, on pakko priorisoida tärkeämmät asiat kuten se, että puhtaita lakanoita riittää kaikkiin sänkyihin.

Kun vieraat saapuvat, kuistilla vallitsee yhä tuttu kaaos ja ystävät puikkelehtivat sisälle kumisaappaiden ja työkalujen ja “jonnekin” matkalla olevien laatikoiden välistä. Ei tapahdu mitään hirveää. Minä opin katsomaan kaaoksen läpi. Vieraat löytävät muita paikkoja, joissa loikoilla.

Pirttikin olisi voinut olla kauneimmillaan, pölyt pyyhittyinä pinnoilta, kaappien hyllyt järjesteltyinä. Aika ei riittänyt siihenkään. Nurkassa lojuu koko viikonlopun ajan epämääräinen röykkiö talvisäilytyksessä olleita peittoja ja vilttejä, puoliksi purettuja laukkujamme, kirjakasoja joille en ole ehtinyt tehdä tilaa mihinkään.

Mutta olemme imuroineet pirtin, pedanneet puusänkyyn puhtaista pellavalakanoista yösijan ja nostaneet pöydälle kimpun kukkia, ja ajattelen, että se riittää, se aivan varmasti riittää ja minä itse olen ainoa, joka edes tietää, mitä kaikkea olisi jossain toisessa versiossa voinut olla. Sitäpaitsi aina on seuraava kesä kuistihaaveita varten.

Onneksi olen sentään taklannut sukuperintönä kulkevan perfektionistisen paineen olla täydellinen emäntä. Kuten täkäläiset tietää, kunnon tornionjokilaaksolainen emäntä omistautuu väsymättä vierailleen: leipoo, kokkaa, kattaa, tarjoilee ja kaikelta hääräämiseltään syö itse ruokansa vasta jäähtyneenä, kököttäen jakkaralla köökin nurkassa. Isoäitini oli juuri sellainen, emäntäkoulun kasvatti, ja sellaisen maailman, jossa naisen tehtävä oli huolehtia kodista, kasvattaa lapset, tehdä ruokaa ja kestittää vieraita. Vaikka maailma on muuttunut, vanhat tavat siirtyvät eteenpäin – minunkin äitini alkaa vieraiden tullessa välittömästi latoa pöytään kalaa ja käristystä ja mustikkapiirakkaa, vaikka on moderni nainen, joka on opiskellut, matkustellut, asunut kauan ulkomailla ja tehnyt pitkän, komean työuran.

Ehkä minun sukupolveni on se, johon tietyt perinteet ovat katkenneet. Isoäitini olisi suuresti ihmetellyt tällaista lorvimista ja paheksunut varsinkin vieraiden päästämistä kauhan varteen, mutta niin vaan kokkaamme porukalla, tiskaamme vuoroissa ja se, joka herää ensin, keittää ensimmäisen pannullisen kahvia. Lojun pihalla lippis päässä, hyräilen radion tahtiin enkä stressaa onko jokaisella kylmä juoma tai tarvitseeko joku uuden pyyhkeen. Jokainen osaa reitin jääkaapille ja tietää mistä kaapista ottaa puhtaita pyyhkeitä.

Olemme laatineet viikonlopulle menun, se on pääpiirteissään sama kuin viime vuonna, joka juhannus tekee mieli suunnilleen samoja asioita. Kukaan ei leivo, laiskottaa ja on muutenkin liian kuuma sellaiseen. Valitsemme juhannuspöydän keskipisteeksi helpoimman ja samalla herkullisimman vaihtoehdon, pavlovan, joka syntyy kokoamalla vatiin marenkia, kirsikoita ja mansikoita ja kermavaahtoa. Teemme valtavan keon ja se on niin hyvää, että vati hupenee nopeasti.

On tosiaan kuuma, heti aamusta niin kova helle, että portailla istuessa tulee hiki. Koiria patistellaan varjoon, kannetaan vesikuppeja viereen. Aurinkorasvan vieno tuoksu leijailee ilmassa. Saunassa ei tarvitse lämmittää pesuvettä, peseytyminen kylmällä vedellä ei ole ongelma.

Vanhan hirsitalon loputtomia hyviä puolia on, että se lämpenee hitaasti. Kun ulkona on helle, talo pysyy viileänä vielä monta päivää ennen kuin lämpö leviää rakenteisiin ja valuu huoneisiin. Sen jälkeen kaivetaan tuulettimet esiin, koska sitten on kuuma sisälläkin.

Pihaa reunustavat syreenit räjähtävät kukkaan, se tapahtuu aina yhtä yllättäen. Joka kerta kun vilkaisen niitä, uusia kukintoja on puhjennut esiin. Olemme ensimmäistä kertaa paikalla koko kukkivan kauden alusta loppuun ja vasta nyt huomaan kuinka lyhyt se onkaan: kun tajuaa kukinnan alkaneen, se alkaa jo kääntyä kohti loppuaan ja viikkoa myöhemmin pensaissa on enää pari hassua kukkivaa oksaa muistuttamassa huumaavan tuoksuisesta loistosta, joka kesti vain muutaman taianomaisen päivän.

Kävelemme keskellä yötä rantaan, joki on vaaleanpunainen, taivas persikkainen. Varustaudumme pitkillä hihoilla ja paksuilla kankailla, sillä helteisten päivien vastapainoksi yöt ovat viileitä ja kesän ensimmäiset hyttyset lyöttäytyvät seuraan. Kaivan ylle vanhan lammasturkin, sen läpi ei ainakaan kukaan pistä, eikä tule vilukaan ohuessa mekossa.

Vedenpinta on liikkumaton, missään ei käy tuulenvirettäkään. Kylä nukkuu, kun me riekumme raitilla ja yritämme olla hiljaa. Luna metsästää yöperhosta ja Juno etsii ojista maistiaisia, tiedätte kyllä, sellaisia joita navettoja täynnä olevan tien varrelta saattaa löytyä. Tämä on koirien Lapin kesäloma ja he nauttivat siitä omilla tavoillaan.

Kuvaan rannalla joesta heijastuvaa taivasta ja hyttysiä huitovia ystäviä. Muut ruudut säästän omiin arkistoihin, mutta tämän julkaisuun kysyin luvan, sillä Anu on täydellinen juhannusneito tummine kiharoineen ja kukkamekkoineen, sellaisenaan valmis lavatansseihin, joihin emme tänä juhannuksena ehdi, koska sauna, ruoka ja kaikki se marenki.

Juhannuksen ehdoton kohokohta on, kun lehmät pääsevät laitumelle. Ne saavat talvellakin ulkoilla vapaasti pihatossa, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun ne pääsevät talven jälkeen tuoreen ruohon keskelle. Kesä on koittanut niillekin, ne kirmaavat niitylle niin suuren riemun vallassa, että naurattaa ja itkettää. Toiset pukittelevat ilosta, vasikat juoksevat villinä laumana. Vastasyntyneitä on ainakin kolme tai neljä, ne seuraavat ujoina emojaan ja ovat vihreydestä hämillään.

Jarno vetää lehmille juhannuskeikan ja ne pitävät siitä kovasti, kerääntyvät ympärille kuuntelemaan ja tönivät toisiaan mahtuakseen eturiviin. Keikalla kuullaan pääasiassa coverbiisejä, kuten Bill Withersin Ain’t No Sunshine, jonka lyriikat taipuvat helposti yleisöä puhuttelevaan muotoon.

PS. Lehmien saapumisesta ei ole valitettavasti kuvia, mutta Instagramin kohokohdista löytyy videoita! Siellä on pari pätkää myös lehmien juhannuskeikasta.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA