Makuuhuoneen mustempi ilme

Kaupallisessa yhteistyössä Familon ja Asennemedia

Terveisiä Punavuoresta! Instastoorejamme seuranneet tietävätkin, että palasimme Lapista kaupunkiin muutaman päivän roadtripin päätteeksi juuri sopivaksi Flow-festareille. On ihanaa ja outoa olla kotona. Kesä on mennyt niin nopeasti, että mieli ei ole aivan ehtinyt vielä mukaan tähän loppukesään ja vääjäämättä lähestyvään alkusyksyyn. Onneksi on tämä siirtymäriitti nimeltä Flow.

Olin niin onnellinen siitä, että meitä odotti siisti ja valoisa koti. Viime kesänä alkanut remontti kesti loppukevääseen asti ja koko sen ajan elimme kaaoksen keskellä – pinoja kaikkialla, jääkaappi keskellä eteistä ja kaikki tärkeät pikkuasiat ihan koko ajan hukassa. Ei sitä silloin ehtinyt ajatella, mutta jälkeenpäin tajusin kuinka kuluttavaa se oli. Nyt kun tavarat ovat kutakuinkin löytäneet paikkansa ja kaikki kodin huoneet ovat normaalikäytössä, voi vihdoin keskittyä elämiseen ja arkeen.

Makuuhuone on saanut lähestyvän alkusyksyn kunniaksi mustemman ilmeen. Idea lähti Familonin noen sävyisistä perkaalipuuvillalakanoista, jotka näyttivät vaaleassa makuuhuoneessa yhtäkkiä tosi freeseiltä. Ehkä se on tämä elokuu, jonka pehmeässä valossa mustan ääriviivat näyttävät erityisen skarpeilta. Yöpöytänä toimii musta jakkara, jonka ostimme antiikkikaupan nurkasta pari vuotta sitten. Ihailen joka ilta sen patinoitunutta pintaa, jossa puunsyyt kuultavat himmeän mustan maalipinnan läpi.

Vaatekaapin päällä ajelehtii tuttuun tapaan vaihtuva näyttely lempiesineitä ja -kirjoja. Kaikki paitsi Prologuesta ostettu eettinen koralli ovat vintage- ja kirppislöytöjä. Mustan käsintehdyn ruukun toimme Australiasta, aluslautasen tehtävää toimittaa Arabian vanha tuhkakuppi. Päänmallinen hattuteline on vähän kuumottava, en ole varma pidänkö siitä juuri siksi vai siitä huolimatta. Hattua en uskalla siihen enää sijoittaa, se oli liikaa. Sain slaagin joka kerta kun menin yöllä vessaan ja se osui silmiin eteisen hämärässä.

Perkaalipuuvillasta on tullut jokasyksyinen suosikkini. Kesäisin on ihana nukkua pellavalakanoissa, mutta syksyn lähestyessä myös napakammat materiaalit alkavat kiehtoa. Rapsakasta perkaalipuuvillasta tulee ylellinen, lähes hotellimainen fiilis: kun kangas on ryhdikästä, se ei laskeudu kehoon kiinni, vaan jättää ilmaa ihon ja peiton väliin.

Perkaalipuuvillassa on silti sama ihana ominaisuus kuin pellavassa: se rypistyy rennosti ja näyttää juuri sillä tavoin kaikkein parhaimmalta. Minusta ei tule ikinä ihmistä, joka silittää lakanoitaan – tai edes petaa pedantisti sänkyään. Tykkään, että lakanat tuulettuvat päivän aikana ja tuntuvat raikkaalta kun niihin sujahtaa illalla.

Ripustimme sängyn yläpuolelle Mikko Rasilan mustavalkoisen valokuvavedoksen, jonka ostimme tovi sitten. Rakastuimme molemmat tuohon lähes abstraktiin valokuvaan, joka mattamustine varjoineen näyttää toisinaan enemmän maisemalta kuin alastonkuvalta. Veimme sen kehystämöön ja valitsimme siihen ajattoman tammikehyksen. Vitsi kun en hoksannut ottaa kuvaa, jos teos näkyisi kokonaan. Se saattaa tosin siirtyä tästä jossain kohtaa työhuoneeseen, sillä aavistelen, että se sopii sinne vielä paremmin.

Epäilen joskus, että kihlattuni rakastaa tyynyjä enemmän kuin minua. Niitä on sängyssä aina vähintään neljä, molemmille kaksi, mutta aamuun mennessä hän on ominut itselleen vähintään kolme. Toisina aamuina herään kokonaan ilman tyynyä. Kuvissa on noenmustien lakanoiden lisäksi valkoista, jolla on helppo raikastaa mustaa petausta. Sekaan sopisi myös puuterinväriset lakanat – tai nämä savenväriset perkaalipuuvillalakanat, joka on noen lailla tämän syksyn uutuus. On muuten tosi kauniit sävyt, lämmin savi ja hiilenmusta. Vähän taitetut ja pehmeät, syksyyn täydelliset.

Vaikka loma on ohi, aion pitää kiinni siitä, että illalla viimeisenä luen kirjaa enkä selaa puhelinta. Juuri nyt kesken: no, totta puhuen ainakin neljä kirjaa, mutta kuviin niistä sattui Veronica Pimenoffin Loistava Helena, jonka ostin Ikaalisten vanhalta kirppikseltä eurolla paluumatkalla pohjoisesta. En ole koskaan lukenut hänen kirjojaan, vaikka moni on niitä kehunut, ja ajattelin, että nyt on sopiva tilaisuus korjata asia. (Ne muut yöpöydältä löytyvät kirjat ovat seuraavan vuorokauden nähtävissä Instastooreissani!)

Jarno selvästi pohtii mahtuisiko sänkyyn neljän sijaan kuusi tai kahdeksan tyynyä.

Koira on vähän myrtynyt siitä, että lomasäännöt ovat ohi. Koirat saavat nimittäin nukkua sängyssä silloin kun olemme Lapissa tai reissussa, mutta kotona karvahaalareilla ei ole sänkylisenssiä. Jostain syystä kuitenkin heräsin toissa-aamuna siihen, että joku kuorsasi minun ja Jarnon välissä kuono tyynyllä. Hmm.

En halua kannustaa turhiin hankintoihin, mutta jos kodin liinavaate- tai pyyhekokoelma kaipaa näin syksyn kynnyksellä täydennystä, kannattaa kurkata Familonin syysuutuudet, sillä niistä saa 20% alennuksen syyskuun alkuun asti. Valoa elokuun lopun iltoihin ja aamuihin!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Viime tingan Flow-vinkkejä

Flow Festival on täällä taas! Tämä on aina tätä samaa tunnesekamelskaa: onnea, koska tätä on odotettu koko kesä, ja haikeutta, koska Flow on samalla merkki kesän loppumisesta. Toki aurinko voi vielä lämmittää pitkälle syyskuuhun, mutta jollain tapaa Flow’n sunnuntai tuntuu aina kesän viimeiseltä päivältä, jonka jälkeen ajatukset kääntyvät kohti syksyä. Nämä kuvat ovat viime vuoden elokuusta, juuri tältä samalta perjantailta hetkeä ennen kuin festarit alkavat.

Taide- ja tapahtumatila Pink Space kiinnostaa! Tilassa on tarjolla kaikenlaista vaihtoehtoista ohjelmaa runoudesta performanssitaiteeseen, mutta tila itsessäänkin on kokemisen arvoinen: sitä kuvaillaan hohtavan pinkiksi tunne-spaksi. Todellakin haluan vaaleanpunaiseen spahan vilvoittelemaan! Pink Spacen on suunnitellut sisustusarkkitehti Fanni Suvila ja DJ Taika Mannila. Toivon ehtiväni näkemään ainakin sunnuntain vogue-esityksen.

Iittalan Vintage Bar on ehdoton pysähdyspaikka. Tiivistämöön pystytetyssä baarissa tarjoillaan vintagelaseista ikonisia cocktaileja sen kunniaksi, että Iittalan loistava Vintage-palvelu (josta voi lukea lisää Instagramistani) laajenee tänä syksynä kaikkiin brändin myymälöihin. Haluan testata ainakin uudenlaisen twistin saaneen Kelkan, joka sisältää mm. vodkaa, passionhedelmää ja mustaherukkaa.

Nappaan varmasti juoman mukaan myös The Good Guys Kombuchalta. Uskokaa tai älkää, olen onnistunut viimekeväisessä tavoitteessani korvata osan kahvikupillisistani terveellisemmällä kombuchalla.

Flow’ssa on tunnetusti loistava safkatarjonta, jossa on vaikea mennä vikaan. Olen kuullut hyvää erityisesti St. George -hotellin ravintolasta Andreasta ja Bun2bunin vegaanihampurilaisista, joita ei sekasyöjäkään kuulemma erota tavallisesta. Tänä vuonna haluaisin testata myös Munchies by Matti Jämsenin pinkkejä parmesaaniranuja.

Keikoista kiinnostaa tänään eniten Jonathan Wilson, jolta olen kuunnellut viime aikoina mm. tätä kappaletta. Lauantain kruunaa puolilta öin lavalle asteleva Robyn, jonka Dancing on My Own -biisillä on aivan erityinen paikka sydämessäni. En ole osannut ikinä kunnolla kirjoittaa sitä auki, mutta artisti itse luonnehti taannoin musiikkiaan sanaparilla kyyneleitä tanssilattialla ja se oikeastaan kiteyttää koko jutun.

Kaikkein eniten odotan sunnuntaita: silloin lavalle nousee mm. Father John Misty, josta kirjoitinkin tovi sitten. Jarnolle tämä on varmasti koko viikonlopun kohokohta. Heti perään seuraa minun kohokohtani, The Curen keikka. Robert Smith kumppaneineen kävivät Suomessa kolme vuotta sitten 20 vuoden tauon jälkeen ja laadin silloin kuuden kohdan listan syistä mennä katsomaan keikan. Ne pätevät edelleen. Vuonna 1976 perustettu The Cure on ollut yksi elämäni tärkeimmistä yhtyeistä ja on niistä ainoa, joka on yhä mahdollista nähdä keikalla.

Haluaisin nähdä myös sunnuntaina viimeisten joukossa esiintyvän James Blaken, jos vielä olen tolpillani The Curen jäljiltä.

Nämä viimevuotiset kuvat sopivat teemaan täydellisesti, sillä Tapio Wirkkalan suunnittelemat Briljant-kuohuviinimaljat ovat vintage-Iittalaa. Rakastan näitä lysterillä maalattuja, vaaleanpunaisina hohkavia laseja.

Lopulta viikonloppu menee suunnitelmista huolimatta varmasti samalla tavalla kuin aina ennenkin, onnellisesti eksyen ja iltaan unohtuen. The Curen keikka on ainoa, jota en aio missata, vaikka olisi mikä. Nähdäänkö Suvilahdessa?

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Sinulle, jota en vielä tunne

Käsitykseni rakkaudesta olivat pitkään yhtä kompleksiset ja yhtä yksiulotteiset kuin rakkaudesta kertovat biisit, joita olin kuunnellut siitä saakka kun olin kaksitoista.

Rakkaus saattoi olla vastaansanomatonta kuin Led Zeppelinin Whole lotta love. Sellaista, joka ei pyytänyt tai odottanut lupaa. Shake for me girl.

Tai yhtä sokaistunutta kuin The Smithsin There is a light that never goes out. Lumoutuneena kelasin edestakaisin kohtaa, jossa huilumelodia (jonka Johnny Marr kirjoitti alunperin kitaralle) alkaa soida taustalla:

And in the darkened underpass
I thought oh God, my chance has come at last

The Doorsin Hello, I Love You esitteli rakkauden ensisilmäyksellä, satunnaisen kohtaamisen nostaman kepeän tunnekuohun.

Rakkauden korkein muoto tiivistyi The Curen Lovesongiin, jonka nokkamies oli kirjoittanut häälahjaksi vaimolleen: However far away I will always love you. Robert Smithin rakkaus oli ehdoton, absoluuttinen, muuttumaton. Mutta sellaisesta en tiennyt mitään, koska vasta etsin.

Ja siitä, suuren rakkauden kaipuusta, Fleetwood Mac -yhtyeen Lindsay Buckinghamin akustinen liveversio Big Lovesta kertoi kaiken olennaisen. Äänitin sen Radiomafialta kun olin kolmetoista ja elin etusormi kasettimankkani rec-nappulalla. Kuljin kuukausitolkulla musiikkikaupoissa soittamassa levykauppiaille rätisevää nauhoitustani ja kyselemässä kenen kappale se oli. Elettiin aikaa ennen internetiä: kesti kolme vuotta ennen kuin joku tunnisti kappaleen. Kiihkeä liveversio oli niin erilainen kuin levytetty ja huipentui välisoittoon, joka alkaa kohdassa 1:41 ja ravissuttaa sisuskalujani yhä tänäkin päivänä.

Olin aina rakastuneempi kuvitelmiini rakkaudesta kuin varsinaiseen rakastumiseni kohteeseen. Mielikuvani siitä, millaista se voisi parhaimmillaan olla ja soundtrack, jonka olin päässäni koonnut tarinan taustalle, oli yleensä parempi kuin todellisuus. Selitin hyviksi asiat, jotka eivät sopineet kuvaan, ja pidin suuria riitoja merkkinä suurista tunteista. Niinhän elokuvissakin päädyttiin onnelliseen loppuun vasta dramaattisten mutkien kautta. Kun lähdin suhteista, syyt vaihtelivat, mutta tunne niiden pohjalla oli aina sama: riippumatta siitä millainen suhde oli tai ei ollut ollut, olin tajunnut että minä en ollut siellä missä minun olisi kuulunut olla.

Kesti kauan opetella erottamaan todelliset toiveeni oletuksista ja odotuksista, jotka olin omaksunut kuvitellen, että rakkauden tulisi olla tietynlainen ja täydellinen, pelastaa minut itseltäni ja ratkaista kaikki mikä elämässäni oli vikana. Oikeastaan vasta tässä suhteessa olen kasvanut jollain tapaa aikuiseksi. Se on pakottanut minut peilin eteen pohtimaan mitä todellisuudessa haluan, kuka minun tunteistani onkaan vastuussa ja mikä on minun osuuteni kahden kaupassa nimeltä parisuhde.

Käsitykseni rakkaudesta ei perustu enää menneiden vuosikymmenten musiikkiin, mutta toki musiikilla on ollut näppinsä pelissä myös tässä käänteessä. Ehkä kaikki alkoi siitä, että lauloimme yhdessä karaokessa Eppu Normaalin Joka päivä ja jokaikinen yö. Tai siitä, että kesken työpäivän hän laittoi soimaan juuri sen Buckinghamin akustisen liveversion Big Lovesta jonka tunnistamiseen olin käyttänyt elämästäni kolme vuotta. En tuntenut ketään, joka olisi tiennyt tuosta 30 vuotta vanhasta kappaleesta tehdyn liveversion saati piitannut siitä niin paljon, että olisi vartavasten valinnut sen soimaan.

Yhdessä oleminen oli alusta saakka helppoa, helpompaa kuin mikään aiemmin, mutta me olimme vaikeita, molemmat pelkäsivät eikä kumpikaan tiennyt kumpaa pelkäsi enemmän, sitä että juttu loppuisi vai että se jatkuisi.
– Mitä täällä tapahtuu, nyyhkin terapeutilleni.
– Olet ensimmäistä kertaa elämässäsi oikeasti rakastunut, hän vastasi.

Mutta sitä ennen oli vielä se kesä, kun olin vasta eronnut ja huojentunut ja kauhuissani, pelkäsin samaan aikaan sitä etten löytäisi enää koskaan ketään ja sitä, että löytäisin montakin, mutten vieläkään osaisi olla aloillani tai onnellinen. Päätin keskittyä omiin asioihini, kunnes vastaani tulisi ihminen, jonka kanssa tuntisin olevani siellä minne kuulun.

Kirjoitin hänelle kirjeen. Se oli oikeastaan lappu, vain muutama rivi:

Sinulle, jota en vielä tunne. Keität aamuisin kahvia, kävelet kadulla. Elät elämääsi etkä tiedä meistä vielä mitään. Jonain päivänä sähkö ritisee oikealla taajuudella ja linjat kohtaavat. Silloin minä tiedän. Silloin tunnistamme toisemme.

Kolme viikkoa myöhemmin oli lokakuun ensimmäinen, minun syntymäpäiväni. Sattumalta se oli myös pitkätukkaisen tuttuni ensimmäinen työpäivä yrityksessä, jonka olimme yhtiökumppanini kanssa perustaneet. Minä olin tullut juuri takaisin reissusta, jossa olin ollut, kun päätös Jarnon palkkaamisesta oli tehty.

Olimme tienneet toisemme kauan. Sattumalta oli ollut hänen syntymäpäivänsä, kun olimme vuosia aiemmin tavanneet ensimmäisen kerran. Sen jälkeen meistä oli tullut naapureita, olimme törmäilleet kaduilla, kuvauksissa ja juhlissa, kerran hän oli nukkunut yönsä minun ja kämppäkaverini olohuoneen lattialla kun oli lukinnut itsensä sukkasillaan ulos pakkaseen. Olimme jatkuvasti osuneet toistemme tielle. Sitä voi pitää johdatuksena tai sattumana, asuimmehan samoilla kulmilla ja tunsimme samoja ihmisiä.

Syyskuussa olin käynyt sokkotreffeillä ja törmännyt matkalla häneen. Olin pyörähtänyt vaatteissani joissa ei ollut mitään erikoista – mustat farkut, musta neule – ja kysynyt näytänkö hyvältä. Hän oli hymyillyt, sanonut kyllä. Jälkeenpäin olin sättinyt itseäni: miksi olin sillä tavoin kysellyt hänen mielipidettään kuin teinityttö, enhän minä hänen kanssaan ollut treffeille menossa.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Kun hän suuteli minua ensimmäisen kerran, ajattelin: en pyydä maailmankaikkeudelta enää mitään, jos saan pitää tämän miehen.

Myöhemmin kirjoitin: Näin uusin silmin ihmisen, jonka olin tiennyt kauan. Ei hän enää sama ollutkaan kuin joskus, enkä ollut minäkään. Kaikki jotenkin putosi paikoilleen. Levottomuus loppui.

Kun kuljen hänen rinnallaan, tiedän, että kuulun tähän. Se ei ole täydellistä, mutta se on totta.

Seuraavaa pientä uutista emme ole kertoneet, joskaan emme erityisesti salailleetkaan. Uuden vuoden aattona olimme Meksikossa, Tyynenmeren rannikolla. Piilottelin peiton alla ja hytisin kylmästä, sillä rannikolla oli ollut pari harvinaisen viileää päivää ja bambuverhoista kyhätty majapaikkamme oli enemmän puumaja kuin huone. Kulutin aikaa, keräsin rohkeutta suihkuun menemiseen. Hän kiusasi minua, työnsi kylmiä käsiään vaatteideni alle, sai minut kiljumaan ja nauramaan. Sitten löysin vaatteistani sormuksen.

KIITOS KUVISTA ANU MAKKOSELLE