Oikeus oppimiseen

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Kenialainen koulu sijaitsee laakson pohjalla, vuorten ympäröimänä. Maisemaa on mahdoton olla tuijottamatta. Mietin tottuuko siihen, kun viettää päivät sen keskellä. Lakkaako se olemasta hengästyttävä, vai näkeekö sen kauneuden samalla lailla joka aamu?

Kun jeepit pysähtyvät matalien peltikattoisten rakennusten viereen, pihalla on ihan hiljaista, sillä oppitunnit ovat käynnissä. Luokkahuoneista kantautuu puheensorinaa, toisista laulua. Ääni raikaa, sillä seinät ovat pelkkää lautaa ja ikkunat ja ovet lähinnä aukkoja seinässä. Joistakin kurkkii lapsia, jotka selvästi osaavat odottaa vieraita.

Koulun rehtori kutsuu meidät koolle tyhjään luokkahuoneeseen, jossa tuolit on järjestetty ympyrän muotoon valmiiksi meitä varten. Valo siivilöityy sivulta kahdesta kapeasta ikkunasta. Pöydillä on nurkistaan repsottavia vihkoja ja kirjoja, seinillä haalistuneita julisteita. Jostain ilmestyy käteen lasillinen mangomehua. Huoneessa on lopulta toistakymmentä henkeä. Ennen kuin henkilökunta kertoo meille koulusta, jokainen läsnäolija esittäytyy, kuten paikalliseen tapaan kuuluu.

Suomalainen koulutusjärjestelmä herättää epäuskoa paikallisen opettajakunnan piirissä. Keniassakin on ilmainen perusopetus, mutta siitä huolimatta kaikki lapset eivät käy koulua. Lapsia tarvitaan avuksi kotitöihin, eikä kyse ole aina pelkästään siitäkään – kaikilla perheillä ei ole varaa maksaa koulupuvusta ja niistä kirjoista, joita pitäisi hankkia itse. Yksi World Visionin tavoitteista on saada kaikki lapset koulun piiriin ja sitä tuetaan monin tavoin. Kerta toisensa jälkeen vähän järkyttyy, kun tajuaa miten perusasioiden äärellä hankealueilla ollaan: tarvitaan niin oppikirjoja ja kyniä kuin ymmärrystä siitä miksi ne ovat tärkeitä. Tarvitaan puhdasta vettä, seiniä ja kattoja, pedagogista osaamista, perheiden tukemista, jotta lapset voidaan lähettää päivisin kouluun.

Vuoristossa sijaitsevassa koulussa opiskelee vähän reilu 250 oppilasta, joista nuorimmat ovat kolme ja vanhimmat 14-vuotiaita. Aamukahdeksalta alkavilla oppitunneilla opiskellaan kieliä, luonnontieteitä, matematiikkaa ja uskontoa. Näiden jälkeen iltapäivällä on tarjolla vapaaehtoisia aineita: taideaineita, käsitöitä ja musiikkia niille, jotka tahtovat ja voivat jäädä. Noin 25 oppilaan luokat ovat kenialaisittain pieniä. Toisissa kouluissa Keniassa on jopa satoja oppilaita yhtä opettajaa kohden. Varsinkin syrjäseuduilla sijaitseviin kouluihin ei ole helppoa saada opettajia, sillä matkat ovat usein pitkiä ja vaikeakulkuisia, eikä puhtaan veden ja sähkön puute houkuttele koulutettuja ammattilaisia.

Lähdemme kierrokselle, pistäydymme luokkahuoneisiin. Meille on kerrottu etukäteen mitä kummien vierailu lapsille merkitsee: sitä, että olemmekin ihan todellisia ihmisiä emmekä vain puheissa esiintyviä satuolentoja. Kummilapselle oma kummi tarkoittaa, että jossain maailmassa on ihminen, joka ajattelee häntä, toivoo hänelle hyvää. Meillä on kunniakas tehtävä edustaa kaikkia suomalaisia kummeja. Koulussa on ainakin 40 lasta, joilla on kummi Suomessa, mutta kaikki lapset näyttävät olevan kummeista aivan yhtä innoissaan. Kummien kuukausittainen tuki kohdistetaankin koko yhteisöön: kaikki lapset pääsevät osallisiksi lahjoitusvaroilla toteutetuista hankkeista.

Luokkahuoneet ovat pieniä, lapset istuvat penkeissä kylki kyljessä samanvärisissä koulupuvuissa. Valoa tihkuu ikkunoista ja lautojen raoista, sähkövaloja ei näy. Seinillä on lukujärjestyksiä ja säkkikankaista tehtyjä opetustauluja: erivärisillä tusseilla kirjoitettuja englanninkielisiä sanoja, yksinkertaisia laskukaavoja, piirroksia.

Koulussa on jotain uutta, joka meille erityisesti halutaan esitellä. Kävelemme rehtorin perässä rakennusten taakse, suuren takapihan läpi. Keskipäivän aurinko on lähes sietämättömän kuuma ja niskaan kohoaa hiki, kun kuljemme nurmikentän poikki pihan perälle. Siellä on pieni rakennus, joka paljastuu vessaksi: neljä koppia, joissa on betonin keskellä reikä. Rehtori uhkuu ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, eikä ihme: se on paikallisille suuri edistysaskel, sillä koulussa ei aiemmin ole ollut kunnollista vessaa. 500 euroa maksanut vessarakennus on rakennettu kokonaan suomalaisen kummin yksittäislahjoituksen turvin. Myös kummien kuukausimaksuja ohjataan yleishyödyllisiin asioihin, jotka ovat koko yhteisön hyväksi.

Jokaiselle lapselle kuuluu oikeus turvalliseen vessakäyntiin. Lukollinen, yksityinen vessa on merkittävä asia etenkin tytöille kuukautisten aikaan.

Etuoikeutetun länsimaalaisen näkökulmasta kuulostaa hurjalta, että tyttöjen koulunkäynti voi olla kiinni näinkin perustavalaatuisesta, meille itsestäänselvästä asiasta. Myöhemmin näemme toisen koulun, jonne World Vision on rakentanut tyttöjä varten asuntolan. Siellä he voivat yöpyä kouluviikon aikana ja keskittyä rauhassa läksyihinsä eivätkä joudu taittamaan päivittäin pitkää koulumatkaa. Joissakin Kenian kolkissa suurimman uhan koulumatkalla oleville lapsille muodostavat leijonat ja käärmeet, täälläpäin vaarana on enemmänkin seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun, pahimmassa tapauksessa raiskauksen kohteeksi joutuminen.

Monen tutkimuksen mukaan tyttöjen koulutus on yksi tehokkaimmista keinoista vähentää köyhyyttä, sillä koulutetut naiset saavat todennäköisemmin töitä ja tienaavat enemmän kuin kouluttamattomat. Sillä on välitön yhteys taloudelliseen kasvuun, mutta samalla se edistää tasa-arvoa ja ratkaisee monia muita ongelmia. Kun tytöt pääsevät kouluun, he oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja puolustamaan oikeuksiaan eivätkä ole myöhemmin riippuvaisia puolisoistaan. He voivat saada ammatin, toimeentulon, mahdollisuuden päättää omasta elämästään, huolehtia omasta ja lastensa terveydestä. Köyhyyden lisäksi vähenee lapsiavioliitot, äiti- ja lapsikuolleisuus ja terveysongelmat. Lisäksi tyttöjen koulutus hillitsee väestönkasvua ja ilmastokriisiä.

Välitunnilla piha täyttyy lapsista ja vedämme yhteislauluna reissun aikana hitiksi muodostuneen Pää, olkapää, peppu -laulun. Ei mene kauaa kun lapset saavat suomalaisista sanoista kiinni ja hoilaavat täysillä mukana.

Emme osanneet arvata, että ihan pian tuo koulu ja kaikki ne muutkin menisivät kiinni pandemian vuoksi. Yli 168 miljoonaa lasta ei päässyt lainkaan kouluun pandemian ensimmäisen vuoden aikana. Pahimmillaan yli 90% maailman lapsista oli pandemian aikana pois koulusta. Erityisesti kehittyvissä maissa uhkana on, että kaikki lapset eivät palaa tauon jälkeen kouluun ollenkaan, mikä tekee köyhyyden kierteen katkaisemisesta entistä vaikeampaa.

Koulunkäynti, joka on erityisesti tytöille normaalioloissakin haastavaa, on entistäkin pahemmin vaarassa pandemian vuoksi. Kun perheet joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin vanhempien sairastuessa tai toimeentulon kärsiessä, tytöt otetaan pois kouluista, sillä heitä tarvitaan kotitöissä, tai heidät naitetaan ruokatalouden pienentämiseksi.

Oppiminen on jokaisen lapsen oikeus. World Vision tukee hankealueilla asuvien lasten koulutusta monilla tavoilla:

~ Kehittämällä opettajien pedagogisia taitoja toimia (myös vammaisten) lasten kanssa
~ Tukemalla opetusvälineiden ja -materiaalin hankkimista kouluihin ja oppilaille
~ Kannustamalla vanhempia tukemaan lastensa opiskelua
~ Parantamalla oppimisympäristöjä ja rakentamalla vessoja, joilla on suuri merkitys erityisesti tyttöjen koulunkäyntiin
~ Opettamalla tyttöjä valmistamaan kestositeitä, jotta koulu ei jäisi kesken kuukautisten takia
~ Toimittamalla koulusulkujen aikana lapsille materiaalipaketteja etäopiskelua varten ja neuvomalla vanhempia kuinka tukea lasten opiskelua kotona

RYHDY KUMMIKSI MEIDÄN KANSSA

Kummina tulee auttaneeksi kummilapsen lisäksi koko yhteisöä. World Visionin kummitoiminnan tärkeimpiä teemoja ovat koulutus, työllistäminen, puhdas vesi sekä tyttöjen ja naisten terveydenhuollon parantaminen.

Kummina tuet lasta ja hänen yhteisöään 30 eurolla kuussa, joka on Keniassa valtava summa. Jos sinulla on yksin, kumppanisi kanssa tai vaikka työ- tai kaveriporukalla mahdollisuus irrottaa tuo summa kuukausittain hyvään tarkoitukseen, liity minun ja Jarnon seuraksi kummien joukkoon.

PS. Lue lisää kummitoiminnasta aiemmasta kirjoituksestani Meistä tuli kummit.

Ajatuksia arjesta ja kokkaamisesta

Kaupallinen yhteistyö Suomen Kaasuenergia

Olemme asuneet melkein koko kesän remppaa paossa pienessä evakkokämpässä, jonka keittiönurkassa on maailman hankalinta kokata. Asunnossa on koko ajan kuuma ja ainoa avattava ikkuna sattuu olemaan keittiössä. Kun ikkuna on auki, jääkaappi ei mahdu aukeamaan, eli ensin täytyy sulkea ikkuna, avata jääkaappi, sulkea jääkaappi ja avata ikkuna uudestaan. Ainoa työtaso on hella, joka alkaa hysteerisesti piipittää, kun sille laskee jotain. Kun kääntyy, vähintään yksi asia tipahtaa. Kahta ihmistä keittiöön ei tietenkään mahdu samaan aikaan, hädin tuskin yksi, koska siellä ryysii usein myös yhdestä kahteen assistenttia “auttamassa”. Ensi viikolla muutamme matkalaukkuinemme toiseen evakkokämppään, joka on vielä pienempi.

First world problems, tiedän! Olemme tietysti kiitollisia, että ylipäänsä olemme löytäneet kohtuuhintaisia evakkokoteja, mutta olemme myös tajunneet kuinka pilalle lellittyjä olemmekaan, kun olemme päässeet edellisissä kodeissa tottumaan tilaviin, toimiviin keittiöihin. Rempan etenemistä odotellessa olemme ehtineet pohtia millaisia asioita toivomme uudelta kodilta ja sen keittiöltä sitten kun remontti laajenee syksyn mittaan sinne.

Kuvat ovat edellisestä vuokra-asunnostamme!

Muutaman keittiöremontin tehneenä alkaa olla melko selvät sävelet sen suhteen mikä toimii meidän arjessa. Uudessa kodissa olisi mahdollisuus saada avokeittiö kaatamalla yhden väliseinän, mutta päädyimme siihen, että säilytämme asunnon alkuperäisen pohjan väliseinineen. Pohja on sellaisenaan superhyvä: keittiön yhteydessä on ruokailutila, josta on suora yhteys olohuoneeseen. Tykkäämme just siitä, että keittiö on lähellä, mutta vähän erillään muusta, niin että sotku jää piiloon. Vaikka minähän meistä olen ainoa, jonka jäljiltä keittiö on sotkuinen – Jarno on toisissa asioissa pikkutarkka ja siinä vaiheessa kun ruoka on pöydässä, myös keittiö kiiltää puhtauttaan. Kokkeina olemme melko samanlaisia: kärsimättömiä, nopeita. Arvostamme hyvää ruokaa, mutta ryhdymme harvoin mihinkään monen tunnin projekteihin. Useimpina päivinä ruoka pitää saada pöytään alle puolessa tunnissa, koska sitä ruvetaan laittamaan vasta silloin kun on jo nälkä.

Muuttaessamme pois vuokrakämpästämme jätimme samalla taaksemme näissä kuvissa esiintyvän mustan keittiön, jonka toimme mukanamme edellisestä kodista. Ah, se oli kyllä upea! Erityisesti kirpaisi ero kaasuliedestä, johon olimme ehtineet kiintyä. Ei vain siksi, että se oli iso ja supertyylikäs, vaan ennen muuta kokkausmukavuutensa vuoksi. Epäilen, että söpö koirani ja erikoisleveä kaasuliesi olivat osasyitä siihen miksi Jarno muutti luokseni melko sukkelaan.

Olen jakanut arjen kaasulieden kanssa melkein kymmenen vuotta ja rakastanut joka hetkeä. Ihastuin kaasulla kokkaamiseen vuosia sitten, kun muutin kämppikseni kanssa asuntoon, jossa oli kaasuliesi. 1900-luvun alussa rakennettu kotitalo kuului kaupungin kaasuverkkoon, kaasu tuli siis seinästä. Lieden käyttö jännitti ensimmäisellä kerralla, mutta se olikin tosi helppoa. Nykyisin kaasuliesiä ei sytytetä enää tulitikulla, vaan säätönuppia kääntämällä syttyy pieni sininen liekki, joka myös sammuu yhtä nopeasti pyöräyttämällä nuppia. Nykyaikaisissa kaasuliesissä on liekinvarmistin, joka sammuttaa liekin ruoan kiehuessa yli, sekä turvamekanismi, joka katkaisee kaasuvirran, jos liekkiä ei ole. Ja vaikka kaasu jäisi päälle, liesi alkaa lähinnä lämmittää huoneilmaa.

Miten nopea ja näppärä se liesi olikaan. Silloin keitin kahvinkin teräksisellä mutteripannulla eikä ole koskaan valmistunut kahvi yhtä nopeasti. Eipä siis ihme, että seuraavan vuokrakodin keittiöremontin yhteydessä valitsimme uudeksi hellaksi juuri kaasulieden. Ostimme mallin, jossa on kiertoilmasähköuuni – yhdistelmäliedessä on niinsanotusti best of both worlds. Kaasu-uunilla on omanlaisensa sielunelämä, jota en koskaan oppinut ymmärtämään, vaikka tiedän, että silläkin on omat vannoutuneet ystävänsä. (Jos olette langoilla, kertokaa lisää! Kiinnostaa!)

Siihen on syynsä miksi ammattilaiset kokkaavat kaikkein mieluiten juuri kaasulla: se on kätevä ja nopea, lämpötilan säätely onnistuu välittömästi eikä tarvitse odottaa, että liesi kuumenee tai jäähtyy. Pohjaanpalamisia ja ylikiehumisia sattuu huomattavasti vähemmän. Kaasuliesi on helppo puhdistaa, senkun nostaa ritilät irti ja pyyhkii pinnat. Kaasuliedellä voi käyttää huoletta kaikenlaisia pannuja ja kattiloita teräksestä valurautaan – meille tärkeää, sillä rakastamme valurautapannujamme. Kaasu on myös edullinen ja sen käyttö säästää sähköä.

Kotikeittiössä kaasuliesi toimii joko maa- tai nestekaasulla. Maakaasu on Helsingissä suosittu, sillä esimerkiksi monet asunnot täällä on liitetty valmiiksi maakaasuverkkoon: silloin kaasulieden kytkemiseen tarvitaan vain kaasumies, joka yhdistää lieden kaasuliitäntään. Kaasuverkkoon voi kytkeä myös omakotitalon, jolloin kaasua voi käyttää muuhunkin – takkaan, lämmitykseen, grilliin. Ns. yhteismittaustaloissa voi olla tarjolla myös kotimainen, hiilineutraali biokaasu, joka on ekologinen vaihtoehto – kannattaa kysyä kumpaa taloyhtiö käyttää. Lisätietoa maa- ja biokaasusta löytyy tästä.

Nestekaasu tulee pulloissa ja sitä myydään huoltoasemilla. Pulloratkaisut ovat monille tuttuja mökeiltä ja sama toimii kotonakin. Jotkut liedet on tarkoitettu joko maa- tai nestekaasuun, toiset (kuten tuo meidän musta kaunotar) sopivat molempiin.

Kokkaaminen kaasuliedellä on yhtä hauskaa tulipa kaasu sitten seinästä tai pullosta. Käytön kannalta sillä ei ole väliä.

Meillä on kokemusta molemmista. Seinästä tuleva kaupunkikaasu on tietysti kätevin ja myös edullisin – lasku oli vain joitakin kymppejä vuodessa. Toisessa kodissa olisi myös ollut Suomen kaasuenergian maakaasu ja monilla naapureilla olikin kaasuliesi käytössä, mutta juuri meidän asuntomme kohdalta kaasuputki oli poistettu käytöstä, joten päädyimme nestekaasuun. Ei ollut hankala sekään: pullo sujahti keittiön varastokomeroon ja kaasumies yhdisti sen listan takana kulkevalla putkella lieteen. Pullon ei siis tarvitse sijaita lieden vieressä (omakotitaloissa se sijaitsee joskus jopa talon ulkopuolella). Kaikkineen asennus maksoi vähän alle 300€, halvemmalla olisi päässyt jos pullo olisi mahtunut kaappiin lieden viereen. Kaasun kulutus on yllättävän pientä, iso pullo tuli vaihdettua noin kerran vuodessa. Vietimme tosin osan vuodesta muualla, ympärivuotisessa päivittäiskäytössä pullo olisi kestänyt ehkä 6-8 kuukautta. Pidimme yleensä ison pullon lisäksi pienempää varapulloa, ettei kokkaaminen keskeydy kaasun loppuessa. Pullon vaihtaminen on nopea homma: korkki vaihdetaan vanhasta pullosta uuteen ja siinä se.

Kuten kaikkiin mukavuuksiin elämässä, kaasuun tottuu nopeasti eikä enää muistakaan muita vaihtoehtoja, kunnes matkustaa pohjoisen mökille ja tulee taas selväksi, että puolen minuutin munakokkeli tai täydellisesti paistettu kala ei ole suinkaan oletusarvo. Sinnekin tulee toivottavasti lähivuosina keittiöremppa, ja sinne haluamme ehdottomasti hankkia kaasulieden elinkaarensa lopussa olevan hellan tilalle.

Kaasuliesi on parhaimmillaan paitsi nopeissa safkoissa, myös tarkkuutta vaativien ruokien kuten lihan ja kalan valmistamisessa, sekä esimerkiksi wokeissa, joissa on saatava pannu tarpeeksi kuumaksi ison ruokamäärän kypsentämiseen.

Olemme uuden keittiön suunnittelussa vasta ihan alussa, mutta olemme jo tehneet joitakin linjanvetoja meille tyypilliseen tapaan eli suurpiirteisellä yhdistelmällä johdonmukaista järkeilyä ja “ois kiva” -mutuilua.

~ Säilytystila: tärkeää, koska keittiö on kompakti, eikä siinä ole mitään isoa varastokomeroa kuten edellisessä. Yläkaapit tulee tällä kertaa.
~ Mielipide avohyllyihin: aavistuksen epäkäytännöllisiä, koska keräävät pölyä, mutta silti niin kauniit, että haluaisimme niitä tälläkin kertaa pari.
~ Liesi: uusi rivarikoti ei harmi kyllä ole liitetty kaasuverkkoon. Kaasuliesi tulee silti, jos pullolle  löytyy järkevä sijoituspaikka, sillä tila on vähän kortilla. Keittiöön sopisi parhaiten tasoon upotettu liesi ja erikseen sen alapuolelle integroitava uuni.
~ Muut kodinkoneet: varmuudella ainakin integroitava astianpesukone, mutta jääkaapin suhteen emme vielä ole saaneet päätettyä olisiko sekin integroitava vaiko mieluummin omilla jaloillaan seisova kaappi.
~ Pinnat: lämmin, kodikas puu kiinnostaa. Tasoksi jotain kestävää ja käytännöllistä, kuten aiemmissakin keittiöissä on ollut. Kiehtoisi jopa rosteri, mutta se on ehkä liian mökki tuohon asuntoon. Jotain jänniä yksityiskohtia tekisi mieli keksiä, ettei kokonaisuudesta tule liiankin seesteinen.
~ Valaistus on vielä ihan kysymysmerkki. Asunnossa on kattoikkuna, joka on meille uutuustuote enkä osaa vielä yhtään ajatella millaiset valot sen kaveriksi sopii.

Vielä on auki myös se tuleeko keittiöön laattalattia vai saammeko paikattua alkuperäisen parketin, johon jää koloja purettujen kaappien tieltä. Uudet kaapit kun eivät tule täsmälleen samoille kohdille. Sama pohtinta on työn alla katon kohdalla, sillä myös kattoon jää reikiä vanhojen kaappien kohdalle ja uudet eivät tule ulottumaan kattoon saakka.

Paljon päätöksiä, mutta onneksi niitä kaikkia ei tarvitse tehdä nyt heti.

Kommenttiloota on vapaa, jos herää ajatuksia, kysymyksiä tai vinkkejä! Kyselin Instagramissa kiinnostavatko remonttijutut ja 99% sanoi KYLLÄ – toivottavasti täällä ollaan samoilla linjoilla, sillä arkeen ei mahdu tällä hetkellä paljon muuta kuin remppaa, kirjoittamista ja remppaa.

PS. Kaasulla kokkaamisesta löydätte lisää infoa Suomen Kaasuenergian sivuilta!

Uusi koti

Kappas, minulla on tämmönen blogi! Elämä on vienyt mennessään ja kesän mittaan on tullut päivitettyä kuulumisia pääasiassa Instagramin puolelle. Tässä on nyt ollut kaikenlaista, monen muun asian lomassa mm. uusi oma koti.

Päätimme jo vuosi sitten, että alamme pikkuhiljaa etsiä uutta kotia silloisen vuokrakämpän tilalle. Asunnossa ei sinänsä ollut vikaa, se vaan alkoi käydä turhan kalliiksi: vuokra nousi tasaisesti ja samaan aikaan pandemia verotti tulojamme. Keskeinen sijaintikin alkoi uuvuttaa, vaikka aiemmin olimme nauttineet siitä, että kaupungin vilinä alkaa heti ovelta. Sellaista se on, ihminen ja elämä muuttuu, kuten kuuluukin.

Muuton iloa ja riemua

Vietimme talven Lapissa ja siellä vahvistui ajatus keveämmästä elämästä, pienemmistä rakenteista joiden pystyssä pitämisessä ei olisi niin kova homma silloin kun tuulee. Ei se johtunut vain maailmantilasta, ajatus oli kypsynyt kauan ja siihen liittyi paljon muutakin. Keskusteluita siitä millaista elämää haluamme elää, millaista työtä tahdomme tehdä, millaisiin asioihin käyttää aikamme.

Puntaroimme kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja oman asunnon ostamisesta muuttamiseen halvempaan vuokra-asuntoon. Se on sekä meidän vahvuus että heikkous, kyky pitää ihan kaikki vaihtoehdot avoimina, nähdä kaikissa mahdollisuuksia ja toisaalta miinoja, mikä tekee päättämisestä joskus hankalaa. Ehkä muutamme vielä joskus pysyvämmin meidän pohjoisen kotiin, tai Hankoon, tai Pohjanmaalle, tai Australiaan, kuka tietää. Toistaiseksi pysymme pääkaupunkiseudulla ja niin haaveilimme ensisijaisesti asunnon ostamisesta jostain päin Helsinkiä. Asuntojen hinnat ovat näillä nurkilla aivan pimeitä, mutta jos sattuu olemaan sitä sekopäistä ihmistyyppiä, jonka on aivan pakko saada remontoida, kannattaa sentään remontoida omaa, jos siihen on suinkin mahdollisuus.

Ei ollut tarkkaa visiota, vaan erilaisia haaveita, vaihtoehtoisia skenaarioita. Eihän kodin etsinnässä ole kyse vain ominaisuuksista, kuten neliöistä ja sijainnista, vaan siitä minkälaista elämää voi kuvitella elävänsä jossain tietyssä osoitteessa.

Olimme varmoja vain kahdesta asiasta: olimme väsyneet ihan kantakaupungin keskellä asumiseen ja halusimme (minä halusin) ehdottomasti sellaisen kodin, jonka ikkunoista ei näkisi sisään. Oli alkanut tuntua siltä, että olen koko ajan katseiden kohteena, jotenkin tarkkailtavana. On siinä kyse muustakin kuin kodin ikkunoista, mutta joskus on helpointa aloittaa konkreettisista muutoksista.

Ensimmäinen asunto, jota kävimme taustatutkimusmielessä katsomassa kauan ennen kuin tiesimme saisimmeko edes lainaa, oli 60-luvun ateljeekoti pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Se oli aivan tajuttoman kaunis. Narisevia lattialankkuja, korkeita huoneita. Kuljin valoa tulvivassa ateljeessa ja ränsistyneessä puutarhassa, näin meidät siellä. Jarnolle olisi ollut verstas, minulle oma kirjastohuone. Rakastin jopa alkuperäiskunnossa olevaa kylpyhuonetta keltaisine laattoineen. En olisi muuttanut mitään. Tosiasiassa talo oli perusteellisen täysremontin tarpeessa, joten oli varmasti sekä meidän että talon onni, että sen osti joku muu.

Inspiraatiomielessä kävimme sekoamassa Alvar Aallon Riihitien kodissa ja näimme välittömästi molemmat itsemme valkoiseksi rapatussa 40- tai 50-luvun funkkistalossa. Muratit kasvaisivat pitkin seinää, aurinko paistaisi puisten sälekaihtimien läpi. Jakaisimme työtilan, yksi pöytä minulle ja toinen hänelle. Iltaisin polttelisimme puita tiilitakassa, lukisimme sen hämyssä.

Vierailu Noormarkussa Villa Maireassa sai pohtimaan pitäisikö etsiä kotia selvästi kauempana kaupungista, jostain jossa neliöhinnat ovat järjellisiä ja voisimme sijoittaa rahat mieluummin arkkitehdin suunnittelutyöhön, siihen että joku on ajatellut ihan kaiken loppuun asti. Sen miten valo virtaa tilan läpi, miltä pinnat tuntuvat jalan alla, millainen näkymä aukeaa ikkunasta, miten tilat luovat keskittymiseen tai seurusteluun kutsuvan tunnelman. Rakastimme kaikkea: taidetta, rimakattoa, reunoistaan pehmeiksi kuluneita terrakottalaattoja ja Aino Aallon sisustusta, jossa oli monia samoja elementtejä kuin meidän kodeissa. Keramiikkaa, patinoituneita puupintoja ja rottinkikalusteita, marokkolaisia mattoja. Näimmekö itsemme japanilaistyylisessä viherhuoneessa? KYLLÄ. Kyllä näimme. Kastelisin kukkia kaftaanissa.

Haaveilimme 60-luvun atriumpihaisista rivitaloista alkuperäisillä tiikkiovilla, niistä joita kaikki ovat halunneet viimeisen parin vuoden aikana ja joiden hinnat ovat jo kauan sitten karanneet kahden yrittäjän budjetin ulottumattomiin. Sellaiseen olisi melkein pakko hankkia vinyylisoitin (edellisen menetin aikoinaan erossa ja myöhemmin myin levytkin). Kuuntelisimme musiikkia enemmän kuin koskaan, järjestäisimme kotibileitä.

Katselimme myös 50-luvun kerrostaloja, sillä olen aina rakastanut aikakauden keittiöitä: siroja, korkeita kaappeja, yksinkertaisia laatoituksia ja rosterisia tiskipöytiä kaarevine hanoineen. Niitä näkee silloin tällöin, yhä harvemmin vastaantulevissa asunnoissa, joissa on vielä tallessa alkuperäisiä 50-luvun piirteitä. Näin meidät pienellä parvekkeella juomassa aamukahvia, näin tavaroidemme solahtavan saumattomasti aikakauden arkkitehtuurin mittasuhteisiin. Jos neliöitä olisi vähän, veisimme sinne vain välttämättömän ja ryhtyisimme minimalisteiksi, tai niin minimalisteiksi kuin kaksi semikaoottista ihmistä nyt voi ryhtyä.

Asuntolainan saaminen oli helpommin sanottu kuin tehty, vaikka laskelmien perusteella oli selvää, että lainanlyhennykset olisivat tuntuvasti pienemmät kuin vuokra, jota olimme maksaneet monta vuotta. Sehän oli meille koko asunnon ostamisen pointti, tehdä elämästä kevyempää ja kerryttää samalla jotain oman taskun pohjalle. Olimme henkisesti varautuneita muuttamaan Pride-pakuun säästämään lisää rahaa, mutta sitten löysimme ihanan pienen pankin, joka ei sylkenyt yrittäjäpariskuntaa naamaan, vaan oli valmis keskustelemaan. Minun vanha kotipankki pohjoisesta! Ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen vuoteen on taas oma pankkihenkilö, jolle voi soittaa suoraan.

Uuden kodin löysimme puolivahingossa. Se ei ole suorannaisesti mitään niistä asioista joista olimme haaveilleet, ja sitten kuitenkin omalla tavallaan se on yhdistelmä niitä kaikkia.

Odottelimme lainapäätöstä ja tutkimme millaisia asuntoja budjetillamme voisi saada, hakualueena koko kaupunki. Helsingin hinnoilla oli selvää, että tiedossa olisi tavalla tai toisella kompromissi.

Eteen osui 70-luvun rivitaloasunto itähelsinkiläisestä kaupunginosasta, jossa emme olleet koskaan käyneet. Tiirailemalla mummolasisustuksen alta erottui aikakauden alkuperäisiä piirteitä, kuten suuret ikkunat ja matalat mittasuhteet, mosaiikkiparketti, tammikatto ja haitariovet. Oli ruokotapettia, korkkilattiaa, mäntysälekaappeja. Keittiön taso oli punaista graniittia ja kaapit tammea. Asunnosta tuli mieleen lomakohde, bungalow-tyylinen huoneistohotelli Ibizalla. Pelkistä kuvista tuli hyvälle tuulelle.

Säntäsimme samantien katsomaan sitä. Asunto ei ollut täydellinen, mutta fiilis oli. Näimme itsemme siellä, elämämme, tavaramme, tulevaisuutemme. Tekin näytätte siltä että kuulutte tähän asuntoon, välittäjä sanoi. Ehkä hän sanoi niin kaikille, jotka kävivät katsomassa sitä, mutta siltä meistä tuntui.

Remontin tarve oli huutava, mutta asunnossa oli myös paljon alkuperäistä säilytettäväksi ja kuorittavaksi esiin myöhempien remonttien jäljiltä. Olohuoneen takka oli kuorrutettu joskus 90-luvulla koristeellisella rappauksella ja marmoria jäljittelevällä kehyksellä. Aavistelin, että sen alta löytyisi yksinkertainen avotiilitakka.

Eniten hullaannuimme vähän villiintyneeseen pihaan, joka on täysin suojassa ulkopuolisten katseilta. Emme olleet edes ajatelleet, että voisimme saada mitään niin ihanaa, oman salaisen puutarhan. Ikkunan alla rehotti valtava alppiruusu, vanhoista perennoista puski esiin tulppaaneja ja pioneja. Saniaisia kaikkialla, atsalea oransseine terälehtineen. Pihalla oli myös kaksi puuta, joita välittäjä arveli omenapuuksi ja kirsikkapuuksi. Osoittautuivat myöhemmin mongolianvaahteraksi ja ruusuorapihlajaksi. Ei se niin justiinsa.

Loma-asunto ei ollut kovin kaukaa haettu mielleyhtymä, koko taloyhtiö tuntuu lomakylältä. Tykkäsimme myös tunnelmallisesta naapurustosta. Koko alue metron ja meren välissä on itseasiassa ihan super, jos haluaa pois kantakaupungin hulinasta, mutta pysyä kuitenkin lähellä sitä. Olimme ajatelleet, että sijainti olisi yksi niistä kompromisseista, joita joutuisimme tekemään, mutta nopeasti alkoi tuntua, että juuri tuo sijainti olikin yksi asunnon parhaista puolista.

Niin teimme tarjouksen, lusimme läpi hermojaraastavan epävarmuuden kun odottelimme päätöksiä ja lopulta, teimme kaupat. Olin pankissa yksin valtakirjan kanssa, koska Jarno oli kuvauksissa, eikä allekirjoitusten jälkeen soinut fanfaarit, mutta sain hedelmäpussillisen avaimia ja yhtäkkiä meillä oli asunto, jonka oveen joku niistä avaimista sopi, ja tosi paljon yhteistä velkaa. Lähetin Jarnolle kuvan muovipussista.

Ensimmäinen yhteinen oma koti! Kuljeskelimme tyhjissä huoneissa ja yritimme ymmärtää, että tämä kaikki on meidän. Koira meni samantien terassille kyljelleen aurinkoon. Sillä ei ollut mitään vaikeuksia ymmärtää, että kaikki on sen.

Tavarat muuttivat sisään jo kesäkuussa, me emme ole muuttaneet vieläkään, sillä ensin remontoidaan. Asunnon mittasuhteet ja tunnelma on tarkoitus säilyttää: emme kaada seiniä tai avarra oviaukkoja, poista haitariovia tai vanhoja tammilistoja. Suurin homma on märkätiloissa, jotka olivat tiensä päässä, niissä menee uusiksi ihan kaikki. 70-lukulainen keittiökin on uudistuksen tarpeessa ja remontti laajenee sinne pian. Noin muuten remontoimme pikkuhiljaa, tehden mahdollisimman paljon itse, korjaten ensisijaisesti vain sen joka on rikki. Kesän mittaan olemme poistaneet huonokuntoisia tapetteja, tasoitelleet ja maalanneet seiniä, ihmetelleet pihaa josta puhkeaa joka päivä kukkaan jotain uutta. Muuttamaan pääsemme toivon mukaan syksyn aikana.

Moni on kysynyt miten mahdamme viihtyä Itä-Helsingissä kantakaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen. Eihän sitä tiedä ennen kuin kokeilee. Voihan olla, että ikävöimme kahviloita, gallerioita, kantakaupungin tunnelmaa, sitä helppoutta kun ystävät asuvat vieressä ja kaikki on kulman takana. Mutta voi käydä niinkin, että rakastumme uuden kodin omaan rauhaan, ympäröivään luontoon rantoineen ja kävelyreitteineen ja siihen, että pihalla kuuluu lähinnä linnunlaulua, vaikka palvelut ja kulkuyhteydet ovat oikeasti ihan lähellä. Katsotaan miten käy. Sieltä pääsee pois, jos emme sopeudu, mutta juuri nyt ajattelen, että tämä on just sitä mitä tähän väliin tarvitsemme. Jotain muuta, jotain uutta, erilaista energiaa, enemmän happea.

Sen levysoittimen ajattelimme kyllä hankkia.