Matkalla takaisin

Matkalla Lappiin tapahtuu aina samoja, tuttuja asioita. Koirat nukahtavat sikeään uneen ensimmäisen viiden minuutin aikana ihan kuin tietäisivät, että emme tule olemaan perillä pitkään aikaan. Lähetän Lapissa asuvalle äidille viestin, että talon jääkaapin voi lähiaikoina napsauttaa päälle. Äiti vastaa hirvivaroituksilla. Soittelemme musiikkia, olemme huojentuneita siitä, että olemme päässeet matkaan. Aloitamme polveilevia keskusteluita sattumanvaraisista aiheista, joista kumpikaan ei tiedä mitään, emme suostu pilaamaan spekuloinnin iloa tarkistamalla tosiasioita internetistä. Pysähdymme parin kolmen tunnin välein pitämään vessatauon ja ostamaan kahvia. Suosimme pieniä huoltoasemia, sellaisia joissa on käsinkirjoitetut kyltit ja aamulla leivotut munkit. Rakastan bensisromantiikkaa: pohjaanpalaneen kahvin ja kumin tuoksua, haalistuneita mainoksia, rätiseviä neonvaloja, hyllyissä lukkosulaa, hyttysmyrkkyä ja vanhoja cd-levyjä. Yllättävän usein bongaamme tuulikaappeihin teipatuista keikkajulisteista Jarnon laulajaisän.

Jarno on rauhallinen ja varma kuski, joka ei koskaan väsy tai menetä malttiaan. Minä teen pelkääjän paikalla usein töitä ja toivon, että voisin sanoa itsestäni siinä kontekstissa samoja asioita. Minä kyllä väsyn ja menetän malttini aika usein jopa yhden kymmenen tunnin ajomatkan aikana. On onni ja kirous, että töitä voi tehdä myös tien päältä.

Moni on kysynyt onko pridepakussa mukava matkustaa. Vastaus on ei. Penkki on liian pystysuora eikä taivu taaksepäin. Ilmastointia ei ole. Lämmitys on mallia on/off ja tohottaa täysillä naamaan. Kaiuttimet ovat rikki. Mutta ei se mitään. Se on sellainen paku, johon meillä oli varaa, eikä se ole koskaan jättänyt tielle. No, kahdesti. Mutta vain kahdesti.

Yövyimme Pietarsaaressa, pienessä hotellissa josta varasin huoneen tuntia ennen kuin olimme perillä. Nostimme autosta koirat ja yöpymiskassin, johon olin pakannut hammasharjat, tietokoneen, koirien ruokakipot ja murot, puhelimien laturit, puhtaat alusvaatteet, kaiken mitä tarvitsemme nopeaa yhden yön pysähdystä varten. Meistä on hioutunut reissujemme myötä toimiva tiimi, jossa asiat hoituvat rennosti ja täsmällisesti, ilman turhaa säätöä ja sekoilua.

Välillä pohdimme, että voisimme hyvin myös nukkua pakussa, jos sen varustaisi sängyllä eikä takatila olisi aina täynnä työkaluja ja roinaa. Voisi vaan kaatua vaatteet päällä patjalle ja nukahtaa, jatkaa matkaa heti herättyämme. Hotellihuoneissa on toki puolensa: kylpyhuoneet, lämpimät suihkut, valmis aamupala. Jonkun muun petaama sänky mankeloituine lakanoineen.

Koirat ovat tottuneita ajomatkoihin, hotelleihin ja ravintoloihin, huoltoasemiin, siihen että pissa tehdään siihen mihin käsketään ja vettä juodaan silloin kun sitä tarjotaan. Ne ovat tohkeissaan kaikista uusista paikoista ja jokaisesta tapaamastaan ihmisestä, sillä kellä tahansa saattaa olla herkkuja taskussaan. Niiden into liikuttaa minua joka kerta: niille ei ole ikinä tapahtunut mitään mikä olisi horjuttanut niiden luottamusta.

Matkalla Lappiin tuntuu aina tapahtuvan jotain pientä kummallista. Kerran ajoimme ukkosmyrskyn jälkeen sateenkaaren pään läpi – se oli yksi surrealistisimpia asioita joita olen kokenut, en tiennyt että niin voisi edes käydä. Värit välkehtivät ympärillämme kuin olisimme ajaneet suuren saippuakuplan sisään. Kerran näimme rivin puunlatvojen korkeudella vilkkuvia valoja metsässä, jossa ei ollut mitään. Kerran todistimme poliisin takaa-ajotilanteen pellolla tien vieressä. Matkan varrelle osuu myös tietty (näissäkin kuvissa esiintyvä) niitty, jolla leijailee aina unenomainen valkoinen utu, olipa lämpötila kolme tai kolmekymmentä.

Tällä kertaa näimme illan hämärtyessä niityn täynnä valkoisia joutsenia. Niitä oli kymmeniä, ehkä kolme- tai neljäkymmentä. En ole koskaan nähnyt niin paljon joutsenia samassa paikassa. Ehkä ne punoivat joukkopakoa viilenevästä pohjoisesta. En alkanut kaivella kameraa kassista, sillä hetki olisi mennyt ohi, katselin vaan näkyä lumoutuneena lintujen kauneudesta.

Silloin kun taitamme matkan ajamalla emmekä käytä autojunaa, pysähdymme usein matkan varrella tapaamaan Jarnon sisaruksia tai vanhempia. Silloin pohjoisen reissut tarjoavat mahdollisuuden nähdä molempien perhettä. Tällä kertaa poikkesimme Ouluun, paluumatkalla toivottavasti pysähdymme Pohjanmaalle.

Oulusta alkaa reitin viimeisin musta tieosuus, jolla ei ole valoja ollenkaan. Ajoimme tavallista hiljempaa, hirvijahti oli juuri alkanut ja kaikki metsän eläimet olivat liikekannalla. Tornion kohdalla asukkaat olivat pystyttäneet tien varrelle omia hirvivaroituksiaan, viimeistään siitä tietää että kannattaa ottaa asia vakavasti.

Viimeisten kilometrien aikana rinnassa alkaa aina lepattaa. Päähän pulpahtelee kuvia eivätkä kaikki ole kauniita, sellaisia joissa tekisi mieli viipyä. Ihan kuin tietyt taajuudet minussa aktivoituisivat kun ylitämme jonkun näkymättömän karttaan piirretyn rajan.

Käännyimme pilkkopimeälle rantatielle. Kapealla tiellä ei ollut mustaa jäätä, vaan valkoisena kimmeltävä kerros kuuraa, joka rapisi renkaiden alla. Ruoho tien varrella oli valkoisen huurteen peitossa.

Valottomassa illassa ei näkynyt lahdelle, mutta ajattelin siltaa ylittäessämme samaa kuin aina siinä kohdassa, iltaa kun luistelimme lahdella ensi kertaa ja tuntui yöltä, koska oli niin pimeää. Olimme Suomessa ensimmäistä tai toista talvea, minä olin ehkä yksitoista tai kaksitoista ja silmäni räpyttelivät pakkasessa, totuttelivat vielä kaamokseen ja ripsiin takertuviin jäähileisiin. Satoi lunta, luistimien terät upposivat pehmeään puuteriin ja kolahtivat jäähän sen alla. Pimeys oli sakeana lumihiutaleista, jotka vaimensivat kaikki äänet.

Talo seisoi syreenien keskellä, sitä oli vaikea nähdä pimeässä mutta sen läsnäolon tunsi. Vaimea kilinä, kun Jarno kaivoi taskustaan avaimia. Koirat juoksivat villinä laumana pitkin pihaa, riemuissaan tutusta paikasta, perillepääsystä, siitä että seuraavaksi olisi luvassa ruokaa. Rapistuneilla portailla oli hento kerros puuterilunta, johon jäi mustia jälkiä kun kolistelimme tiemme sisään.

Sama tunne joka kerta kun seisomme kylmässä kuistissa ja tapailemme lukkoa pimeässä, hetkeä ennen kuin ovi aukeaa pirttiin ja sen rikkumattomaan levollisuuteen: olen tullut takaisin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kevyin askelin ~ Kokeilussa lymfahoito

Kaupallinen yhteistyö High Care Boulevard

Jotkut teistä ehkä muistavat, kuinka valmentajani ja ystäväni Kanerva patisti minut kroonisesti särkevien jalkojeni takia lymfahoitoon pari vuotta sitten. Olin kärsinyt jatkuvasti tulehtuvista pohkeista siitä saakka kun olin kaksitoistavuotias. Kivuliaat tulehdukset hankaloittivat arkea monin tavoin ja häiritsivät siinä sivussa tietysti treenaamistakin, mutta lääkärit eivät löytäneet niihin syytä sen enempää kuin toimivaa apuakaan.

Monet ovat saaneet lymfahoidosta avun vastaaviin ongelmiin. Lymfahoito helpottaa monenlaisia harmeja turvotuksesta kipuihin kiihdyttämällä aineenvaihduntaa ja poistamalla kuona-aineita. Hoidolla on myös esteettisiä vaikutuksia: selluliitti alkaa sulaa, turvotus laskee ja keho tuntuu kiinteämmältä, kun nesteitä lähtee. Se onkin monilla tärkein syy käydä lymfahoidossa, eikä minullakaan mitään kapeampia jalkoja vastaan ollut, vaikka ensisijaisesti hakeuduinkin hoitoon terveydellisistä syistä (ja juuri nyt kuulostin tosi mummolta!).

High Care Boulevard on nimensä mukaisesti Bulevardilla sijaitseva hoitola, jota luotsaa superkiva Essi Syyrakki. Meistä on tullut sittemmin jo ystäviäkin, kyllä siinä väkisinkin lähenee, kun antaa jonkun möyhiä reisiään sillä tavoin.

Lymfahoitoja tehdään nykyään monissa paikoissa ja niissä on suuria keskinnäisiä eroja. Toiset niistä ovat kevyitä, käsin tehtäviä hemmotteluhoitoja, jotka pistävät nesteitä liikkeelle samalla kun asiakas torkkuu hoitopöydällä. Essin tekemä lymfahoito on järeämpää kaliiberia: ensin hengataan tovi lymfasukassa ja siitä siirrytään lymfaattiseen alipainehierontaan, joka tehdään koneellisella hoitopäällä. Se tuntuu vähän kuin jalkoja ja pakaroita hierottaisiin imukupilla eli sinänsä mukavalta, mutta jos turvotusta ja tulehdusta aiheuttavaa kuonaa (kuten minun tapauksessani) on kertynyt paljon, homma muuttuu aavistuksen epämiellyttäväksi. Tarkemmin ajatellen se onkin ehkä kaikki se kiroilu, joka meitä on lähentänyt Essin kanssa. Toisaalta siinä suloisessa kivussa on jotain tyydyttävää: todellakin tuntee, että jotain tapahtuu!

Aluksi kävin hoidossa viikon välein, sen jälkeen harvensimme hoitotahtia 1-2 kertaan kuussa. Myöhemmin hoitoon tuli pidempi tauko, jonka jälkeen kävin pari kertaa ylläpitohoidossa muutaman kuukauden välein. Yhteensä hoitokertoja kertyi noin kymmenen.

Huomasin heti ensimmäisten viikkojen aikana selkeitä tuloksia, joista kirjoitinkin tuolloin: kokonaan kivuton kuukausi oli luksusta, jota en ollut saanut kokea naismuistiin! Mitä enemmän aikaa kului, sen tuntuvampia tuloksista tuli. Tuosta ensimmäisestä hoitosarjasta on nyt kulunut kolmisen vuotta ja sinä aikana pohkeisiin on iskenyt vain kahdesti tulehdus, joka on molemmilla kerroilla jäänyt kestoltaan ja kivuiltaan mitättömään murto-osaan siitä mitä ennen hoitosarjaa. Ero on valtava, sillä aiemmin tulehdus toistui kuukauden tai kahden välein. Myös jatkuvat jumitukset ja krampit ovat kadonneet kokonaan lymfahoidon myötä.

On vaikea sanoin kuvailla miten ihanaa on, kun ei tarvitse koko ajan ajatella jalkojaan – sitä voiko tänään mennä kävelylle tai treeneihin, voiko pukea korkokengät tai pohkeita puristavat housut, pystyykö juoksemaan raitiovaunun kiinni, pääseekö sängystä ylös ketterästi vai vaatiiko nouseminen tuskallisen vartin pituisen venytystuokion.

Moni käy lymfahoidossa pääasiassa esteettisistä syistä. Ymmärrän hyvin, sillä huomasin hoitosarjan aikana, että sääristäni todella tuli kapoisemmat. Mikään muu ei siihen oikein voinut vaikuttaa, en ollut ehtinyt treeneihin enkä muuttanut mitään ruokavaliossani. Suurin muutos oli jalkojen siluetissa, joka näytti solakammalta ja sirommalta. Se johtuu siitä, että naisilla kertyy kuona-aineiden aiheuttamaa turvotusta herkästi erityisesti polvien ja polvitaipeiden tuntumaan, sisäreisiin sekä siihen kohtaan, jossa reidet yhtyvät pakaroihin. Kun sitä pumpataan pois, ääriviivoista tulee selväpiirteisemmät.

Olen alkanut viime vuosina suhtautua asioihin kuten omaan selluliittiin huomattavasti rennommin kuin joskus, mutta ei käy kieltäminen, olihan se kivaa että se todella väheni.

Jalkojen kiputiloihin hoitosarjan vaikutukset tuntuvat yhä näin kolme vuotta myöhemmin, mutta esteettinen vaikutus ei kestä ihan yhtä kauan. Tulokset eivät onneksi hetkessä häviä, vaan kestävät kuukausia, jos takana on pidempi hoitosarja.

Parhaat tulokset lymfahoidolla saa kuulemma silloin, jos on jo suhteellisen järkevät elämäntavat, mutta tuntuu, että jalat ovat silti tukkoiset, turvonneet tai raskaat, tai on Essin sanoin “ryllyä pyllyssä” (saatoin hiukan nauraa tälle ilmaisulle), löysää kudosta, sellulliittia tai nestekertymiä, jotka tuntuvat itsestä häiritsevältä. Tarkennus siksi, että kaikenlaiset muhkurat ovat yleisiä, normaaleja ja tosi ok, eikä niistä tietenkään tarvitse olla mitenkään kiinnostunut tai tehdä niistä ongelmaa.

Hoidosta hyötyvät myös paljon liikkuvat: Essin asiakkaina käy esimerkiksi ammattiurheilijoita, koska lymfahoito parantaa suorituskykyä ja nopeuttaa palautumista – ja kipeästä turvotuksesta voi tietysti kärsiä, vaikka olisi huippukunnossa. Allekirjoitan tuon suorituskyvyn paranemisen: treenit eivät ole milloinkaan sujuneet yhtä kevyesti ja helposti kuin silloin, kun olin käynyt juuri lymfahoidossa.

Aloitin tovi sitten uuden hoitosarjan, en tällä kertaa enää niinkään jalkakipujen takia (koska niitä ei enää ole!) vaan siksi, että keho tuntuu tukkoiselta, siltä että mikään ei liiku eikä kierrä. Lymfalla voi hoitaa nimittäin paljon muutakin kuin jalkavaivoja: sillä on positiivisia vaikutuksia hormonaalisiin epätasapainotiloihin, lymfanestekiertoon ja yleisesti kehon hyvinvointiin. Tarkoitus on myös alkaa liikkua pitkän tauon jälkeen ja haluan tehdä siitä mahdollisimman kevyttä ja mukavaa.

Positiivinen havainto oli, että se ei tuntunut yhtään niin paljon kuin silloin aikoinaan aloittaessamme! Essi totesikin, että alku on aina pahin, sillä ei se kuona ja selluliitti, mikä on kehosta kerran lähtenyt, tule sinne enää takaisin. Toki ajan mittaan tulee uutta, mutta siitä eroon pääseminen on huomattavasti helpompaa, sillä se ei ole kertynyt sinne vuosikymmenten ajan.

Jos kiinnostuitte hoidosta, Essi tarjoaa teille hoitosarjan alennettuun hintaan, kun mainitsette minut ajanvarauksen yhteydessä. Toki voi käydä myös kokeilemassa hoitoa kerran ennen kuin sitoutuu pidempään hoitosarjaan.

EHC BODY -lymfahoito (90 min) Stella-alella:
3 x sarja 350€ (norm. 375€-417€)
5 x sarja 560€ (norm. 590€-695€)
10 x sarja 1050€ (norm. 1112€-1390€)

Muista lymfahoidoista saa nimeni mainitsemalla 10% alennuksen!

High Care Boulevard, Bulevardi 24, Helsinki
Varaukset numerosta 040 715 0616 tai essi@highcareblvd.fi

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Vierasmajan värit

Se ken ottaa ja muuttaa Hankoon, saa pian huomata, että kyläilyinto varsinkin kesäkuukausina kasvaa eksponentiaalisesti. Olemme aina olleet kovia kestitsemään ja ystäväpiirimme on laaja ja hälyisä, mutta nyt tulijoissa oli sellaisiakin, joita emme edes muistaneet tuntevamme. Lisäksi talomme, vaikka onkin neliöiltään suurehko, koostuu vain kahdesta huoneesta ja keittiöstä: jo oma väki alkaisi ennen pitkää tarvita lisää tilaa.

Onneksi meidän talomme pihapiirin tontinnurkassa notkui vanha, kaksikerroksinen tiilirakennus. Osa sen seinästä oli kovalla kädellä revitty auki, ikkunat ja ovet repsottivat. Aloimme kuitenkin hieroa kauppoja ja erinäisten vaiheiden jälkeen tiilikasa oli meidän.

Meillä oli nyt siis käsissämme oman rapistuvan satavuotiaan kotimme, pienten lasten ja paineisten työaikataulujen lisäksi yksi romahtamaisillaan oleva kivitalo lisää. Tätä voisi jo kutsua harrastukseksi.

Ensin valmistui hissukseen alakerran asunto, joka sai lempinimen Taiteilijaresidenssi, sillä se täyttyi nopeasti hankolaisten tai Hangossa viihtyvien taiteilijoiden töillä. Jopa terracotan värisellä betonilattialla oleva “matto” on siihen varta vasten maalattu. Asunto oli alusta asti kovassa käytössä, eikä se riittänyt alkuunkaan.

Eivätkä riittäneet rahammekaan. Siksi vasta kevättalvella 2018 oli yläkerran remontin vuoro. Alunperin ajattelimme jakaa tilan kahdeksi asunnoksi, mutta kaunista, avointa tilaa teki pahaa pilkkoa. Vaikkei tilassa ollut lattian vertaa valmista, saattoi jo kuvitella kuinka valo kulkisi, kuinka pihan vanha vaahtera vuoroin värjäisi sisätilat punaisiksi ja keltaisiksi tai suodattaisi kevään kuulautta hentojen lehtien lomasta vinon katon alle. Päätimme pysytellä alakerrassa hyväksi ja toimivaksi havaitussa yhden huoneen ja keittiönurkkauksen mallissa.

Suunnittelussa kaikki lähti Parkkosen valokuvateoksesta ja sen väreistä. Tiesin sille heti paikankin, seinällä, jota ei vielä ollut. Ostin myös keittiöpyyhkeitä ja taidekirjoja, ennen yhtäkään lattialankkua tai laattaa. Tiesin haluavani sinapinvärisen sohvan ja smaragdinvihreät keittiön kaakelit. Siihen asti kaikki oli helppoa.

Tiedätkö, kuinka montaa harmaata maailmassa on? En minäkään, ennen kuin piti päättää lattian ja kattopalkkien sävyt. Ikean keittiö aiheutti niin paljon itkua ja hammastenkiristystä, että aloin allekirjoittaa reklamaationi nimimerkillä “Hermorauniot Hangosta”. No, koska en ymmärrä remppahommista juuri mitään, sanon vain, että paljon oli kaikenlaista, osa meni paremmin ja nopeammin, osa vaikeimman kautta ja hitaasti.

Jutellaan mieluummin sisutuksesta!

Parisängyn päätyseinällä olevat julisteet ostimme Kööpenhaminan lähellä sijaitsevasta Louisianan taidemuseosta, jossa kävimme katsomassa Picasson keramiikkanäyttelyn juuri remontin alkumetreillä. Rakastan Louisianaa!

Pitkä ruokapöytä, vanha kannellinen puusohva, tarjoiluvaunu ja suurin matto ovat vanhempieni varastoista. Mutsi ja faija, osaatte olla välillä vähän ärysttäviä, mutta teillä on silmää ja ihanat varastot ♥

Rahi, johon on virkattu? koristeommeltu? ristipistetty? (jos en osaa remppajuttuja, en myöskään osaa edes nappia ommella) ukkometso, on edesmenneen sukulaistätini peruja. Hän oli kova tyttö metsästämään, rakasti viskiä ja poltteli askikaupalla tupakkaa. Ja oli siinä sivussa arvostettu kunnanlääkäri tuolla itärajalla. Rauha hänen varsin kipakalle sielulleen.

Sinapinkeltainen sohva oli vaikea löytää (silloin, nythän niitä toki saa). Olin saanut päähäni, että Rolling Stonesin ollessa evakossa eteläranskalaisessa Nellcôten kartanossa, venyivät he lonkkaluut loistaen juurikin sinapinvärisellä sohvalla. Mitään todistetta tälle mielikuvalle ei ole, mutta halusin juuri sen verran dekadenssia vierasmajaammekin. Myös Serge Gainsbourg tuijottelee seinällä kaukaisuuteen samasta syystä.

Vihreät kaakelit toivoin ladottavan ihan vieriviereen vapaalla kädellä, siis ilman varsinaista saumanväliä. Siitä jouduimme hiukan keskustelmaan yhden Mikon kanssa, mutta hän oli yhteistyökykyinen ja teki loistojälkeä. Hänen taidonnäytteensä on mm. myös kuvissa juuri ja juuri vilahtava kylpyhuoneen lattia.

Näiden kuvien jälkeen on järjestystä jo veivattu. Metallirunkoinen lasihyllykkö sai väistyä, ja kaunis, ystävältä ostettu senkki pääsi paremmalle paikalle vastakkaiselta seinältä. Sen yläpuolella on nykyään taiteilijaystävämme Heikin anarkistinen kirjontatyö (tekniikan nimi on todellakin anarkistinen kirjonta, en keksi näitä päästäni!), jossa on kaviaaria ja paahtoleipää. Muistuttakaa, että näytän sen teille joskus. Myös suuri artisokkatyö on Heikin, ja se on myytävänä. Käytämme tilaa myös pienimuotoisena taidegalleriana.

Huomaatko kattopalkkien ruosteiset rautakannattimet? Ne löytyivät meidän kellaristamme, ovat arviolta satauotiaat ja kielivät talomme historiasta läkkisepänpajana, jossa on valmistettu mm. Hangon Keksin peltirasiat ja Bengtskärin majakan rautaosat. Uskon kannattimien tuovat hyvää onnea: niin täydellisesti ne istuivat paikoilleen, ja olivat juuri se roso, jonka vielä kaipasin.

Me olemme aina avioeron partaalla remontoidessamme, mutta unohdamme heti projektin päättyessä miksi. Unohdamme myös, että olisimme ikinä sanoneet “ei koskaan enää”. Onneksi remontoitavaa ei juuri tällä hetkellä taida olla. Ellei lasketa oman kodin lattioita (purettava kaikki, asennettava maalämpöä hyödyntävä lattialämmitys ja päälle haluan kivilaatat, koska rakastan kävellä sisällä kengät jalassa), ulkoseinien rappausta, ikkunoiden ja ehkä ovienkin kunnostamista tai uusimista, takan rakentamista, keittiöremppaa ja sen sellaista pientä. Kylpyhuonettakin olisi syytä vähän vilkaista.

Ranskalainen sananlasku kuulemma sanoo jotenkin niin, että kun talo on valmis, ihminen voi ottaa ja kuolla pois. Me olemme kai kuolemattomia.

Alunperin Glorian Kodissa 8/2019 julkaistut kuvat otti Krista Keltanen. Alkuperäisen jutun toimittajana oli Jonna Kivilahti. Vierastalon yläkerta esitellään pian myös brittijulkaisussa 25 Beautiful Homes.

PS. Meidän varsinaisen kotimme esittelyn löydät mm. tästä Anna palaa Anna -blogin postauksesta.