Onnellisen avioliiton salaisuus?

Kun Stella ja Jarno menivät viime syksynä naimisiin, ehdotin heti, että voisin antaa heille parisuhdevinkkejä. Olen todella innokas neuvomaan ihmisiä, erikoisosaamistani ovat ihmissuhteet, synnytys ja lastenkasvatus, reseptit, raha ja politiikka.

Olen ollut yhdessä Parkkoseni kanssa 27 vuotta, joista 20 vuotta naimisissa. Olen siis ollut elämästäni enemmän Parkkosen kanssa kuin ollut olematta. Olin 21-vuotias kun sanoin Kaarle XII:n mekkalassa Parkkoselle, jonka kanssa olimme veivanneet edestakaisin jo jonkin aikaa, että nyt joko ollaan tai ei olla. Parkkonen sanoi että ollaan vaan.

(Olin vietellyt Parkkosen aikoinaan karkaamalla ensimmäisen yhteisen yön jälkeen hänen Pohjoisrannan luukustaan jättäen jälkeeni vain samppanjapullon korkin metallikehikosta taivuttelemani pikkuruisen tuolin ja lapun, jossa luki: “Rohkea oli se mies, joka ensimmäisenä nielaisi osterin. – Jaakko III”.)

(Parkkonen muuten vietteli minut hiukan myöhemmin voileivällä. Ja sitten minä vielä tuplaviettelin hänet roquefort-pastalla. Vatsan kautta ja niin edelleen.)

Tänä syksynä meillä on ollut ilo ja kunnia vierailla kaksissa häissä, joissa molemmissa oli pääosassa jo pitkään yhdessä ollut pariskunta. Siinä on ehdottomasti oma, kaunis latauksensa, että tahtoo vielä vuosikausienkin jälkeen. Nuorenahan sitä nyt tietysti tahtoo, ja uskoo ja luottaa. Mutta että vielä vuosienkin jälkeen.

Toisen pariskunnan häissä sulhasen puhe päättyi yllätysohjelmanumeroon, kun estradille astui tähtiesiintyjä laulamaan morsiamelle sulhasen valitseman ja puheen teemaan sopivan laulun. Esitys kirvoitti meissä Parkkosen kanssa hyvät keskustelut. Mitä musiikkia me valitsisimme hääjuhlaamme, tai meidän tapauksessamme valojenuusimisseremoniaan? (En tiennyt mistään valojenuusimisjuhlista yhtään mitään ennen Kauniita ja rohkeita.)

Minä ajattelin, että ehkä kutsuisin esiintyjäksi Palefacen, koska en millään malttaisi jättää käyttämättä mahdollisuutta pieneen porvarillisuuden ravisteluun, kun niin iso joukko ihmisiä olisi kerrankin koolla. Parkkosen mielestä se oli vähän outo valinta hääjuhlaan (tai vastaavaan), mutta niin oli minusta hänenkin ehdotuksensa: Prince. Joka on kuollut.

Sanoin loukkaantuneena, että jos en saa Palefacea, voisin siinä tapauksessa EHKÄ antaa uuden mahdollisuuden Red Hot Chili Peppersille, joiden esiintymiseen petyin Kaisaniemessä muutama vuosi sitten. Parkkosen mielestä se taas olisi aivan liian kallista, toisin kuin ilmeisesti Prince.

Olemme keskustelleet aiheesta ennenkin, esimerkiksi tietysti silloin kun kerta kaikkiaan menimme naimisiin. Keksimme heittäytyä vihittäviksi kolme viikkoa ennen häitä, joten ei siinä hirveästi ehtinyt järjestellä, musiikkia eikä muuta. Parkkonen olisi halunnut häämarssiksemme Pakkanen, siitä suomalainen tykkää, esittäjänä Papu ja pojat. Meidät vihittiin nimittäin Senaatintorille rakennetussa lumikirkossa. Jos kirkko, joka uhkasi sulaa, sortuisi, hän valitsi minulle myös varmuuden vuoksi hautajaiskappaleen, joka oli Neil Youngin She’s like a hurricane.

Oikeasti Parkkonen on kuitenkin romantikko. Hän laittoi aikoinaan aina ennen töihin lähtöään levylautaselle kieppumaan Marilyn Monroen When I fall in love, it will be for ever, johon heräsin.

En enää muista mitä musiikkia lumikirkossa soi sisään kävellessämme tai ulos tullessamme, mutta sen muistan kuinka lumikirkon ulkopuolelle oli kokoontunut iso joukko turisteja, ystäviä ja Säätytalon puistotädit toppahaalareissa törröttävine lapsilaumoineen, jo olemassa olevien tyttäriemme pieniä kavereita. Hilpeällä joukolla oli ilmapalloja käsissään ja he lauloivat Nousee päivä, laskee päivä ja laskivat pallot helmikuiselle taivaalle leijumaan. Isäni kaatoi kuohuviiniä kaikille pahvimukeihin. Menen ihan kananlihalle edelleen sitä ajatellessani. Kaiken kukkuraksi Parkkosen serkku lauloi meille Akselin ja Elinan häävalssin, kun juhlimme vihkimisen jälkeen seurueinemme Ekbergillä kello viiden teellä. Saimme siis musiikkia yllin kyllin.

Ryhtyessäni nyt ponnekkaasti muotoilemaan postausta aiheesta Neuvojani vastanaineille pitkän parisuhteen omaavilta, tajusin kuitenkin, että mitään kovin päteviä neuvoja ei olekaan. Kukaan ei voi mitenkään välttää kaikkia niitä karikkoja, joita ihmissuhteissa väistämättä tulee eteen. Ja pitkissä ihmissuhteissa niitä tulee oletettavasti tietysti enemmän kuin lyhyissä ehtii tulla.

(Sanon nyt varmuuden vuoksi tähän väliin, että puhun tavallisen mittaluokan parisuhdeongelmista, en huomattavista, raastavista, isoista ja vakavista ongelmista. Niistä minulla ei ole kokemusta.)

On sulaa hulluutta kuvitella, että joku ihminen olisi montakymmentä vuotta putkeen koko ajan ihana. Välillä toinen ottaa niin paljon pattiin, että on hankala nähdä miten ikinä voisi koskea pitkällä kepilläkään. Parkkonen totta vieköön osaa ajaa minut raivon partaalle ja minä epäilemättä hänet, vaikka olenkin omasta mielestäni enkelistä seuraava.

Meillä on ollut tosi hauraita aikoja. Olemme olleet mykkiä, kylmiä ja kaukana toisistamme. Tiedämme molemmat, että puhuminen auttaa, mutta emme silti puhu. On aika paljon vaadittu, että silloin parikymppisenä olisi osannut käsitellä puhumalla parisuhteen ongelmakohtia, joten kannamme mukanamme hankauksia sieltä asti. Ja jos emme silloin osanneet tai tajunneet puhua, niin nyt emme enää halua kajota. Tietyllä tavalla on varmasti helpompi joskus aloittaa puhtaalta pöydältä, jonkun uuden ihmisen kanssa, ilman vanhoja taakkoja. Mutta silloin toisaalta katoaisi joitakin pitkän parisuhteen eduista, kuten se, että vain me kaksi voimme puhua lastemme potkupukuajasta kaihoisasti ja palauttaa puolella sanalla mieliin yhteisen historian kohokohtia vuosikymmenien taakse. Olemme kehittäneet melkein kuin salakielen, du och jag, Alfred.

Meidän parisuhteemme ei ole ollut niin tasa-arvoinen, kuin olisin toivonut. Ei kenenkään syystä, elämä vain on mennyt niin. Me emme ole mitään ilmiselviä sielunkumppaneita, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Olemme aika erilaisia. Olemme varmasti loukanneet toisiamme, olleet välinpitämättömiä, pitäneet toisiamme itsestäänselvyyksinä, käyttäytyneet itsekkäästi. Tehneet kaikkien parisuhdeoppien useimmat alkeelliset virheet.

Mutta Parkkonen on paras ystäväni ja ihminen, jonka kanssa kaikkein mieluiten vietän aikaa. Hänen kanssaan on hauska matkustaa ja meillä on paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita. Myös ihan tavallinen arkemme on hyvää. Luemme toisillemme ääneen ja sen lisäksi, että käymme yhdessä elokuvissa, hän käy niissä myös minun puolestani, jos minä en uskalla. Tunnen häneen edelleen hyvin voimakasta fyysistä vetoa ja hän onneksi minuun. Meillä on aika kuuma suhde, kipinät sinkoilevat pienestä kosketuksesta. (Miksi tästä on niin vaikea puhua, iso ja tärkeä osa parisuhdetta kuitenkin sekin. Kuulen Hankoon asti äitini ja tyttärieni vaikeroivan noloudesta.)

Mitä yritän tällä kaikella sanoa? Parisuhteen ei tarvitse olla täydellinen ollakseen onnellinen. Parisuhteen ei tarvitse olla koko ajan onnellinen, ollakseen hyvä ja antoisa. Parisuhteen ei edes tarvitse olla aina antoisa. Joskus riittää, että pusketaan hampaat irvessä eteenpäin jonkin yhteisen asian eteen.

On myös tosi tärkeää muodostaa juuri teidän kahden näköinen liitto, ei kenenkään muun odotuksia vastaava. Pieni juttu: me nukuimme jonkin aikaa erillämme, häiritsimme toistemme unta heräilyillämme. Ensin ajattelin, että erillisten vuoteiden täytyy tarkoittaa jotain pahaa ja huolestuttavaa, lopun alkua, mutta kun kumpikin oli tyytyväinen tilanteeseen, ymmärsin senkin ajatuksen tulleen ulkoapäin. Nukuimme paremmin, heräsimme vihaamatta toisiamme (aina plussaa pitkässä parisuhteessa) ja mikään suhteessamme ei kärsinyt tilanteesta. Nyt jaamme taas parisängyn, mutta haaveilen silloin tällöin omasta makuuhuoneesta ja tunnen pariskuntia, onnellisia sellaisia, joille saattaisi tehdä hyvää asua peräti eri osoitteissa, siis ihan ilman mitään eroamisia.

Blogini 15 vuotta sitten -juttusarjassa kirjoitan: “Olen niin kypsä Parkkoseenkin, täytyy tarkkaan harkita rupeanko sen kanssa mitään taloja ostelemaan”. Muisto oli hauska kirjata ylös nyt, kun aikaa on kulunut tarpeeksi ja asumme edelleen ja yhdessä siinä talossa, jonka ostelemista epäröin. Kun katson taaksepäin, näen meidän tehneet joitakin asioita oikein. Ei siksi, että olisimme erityisen taitavia tai olisimme viisaasti niin suunnitelleet, vaan oikeastaan ihan vahingossa.

✖ Me olemme vaalineet kahdenkeskistä aikaa aina. Siitä on hyötyä nyt, kun lapset ovat muuttaneet kotoa. Siitä oli toki hyötyä myös silloin, kun lapsiperhearki oli kiivaimmillaan.

✖ Olemme myös vaalineet omaa aikaa. Se, että olemme aina viettäneet osan viikoista töiden takia eri kaupungeissa, on sattumalta sopinut meille.

✖ Olemme unohtaneet paljon. En epäile yhtään, etteikö olisi terapeuttista käydä menneisyyden vaikeita vaiheita läpi, mutta joskus vanhojen kaiveleminen on ihan turhaa. Ihmisiä tässä vaan ollaan. Eteenpäin.

✖ Vaikka jokaisen vauvan, muuton ja remontin kohdalla olemme olleet eron partaalla, olen silti sitä mieltä, että olemme vahvistuneet silloin kun olemme olleet voimiemme ja osaamisemme (siedettävillä) äärirajoilla ja jonkin hiukan liian ison seikkailun syövereissä. Siksikö menimme ja ostaa paukautimme juuri yhden tiilirotiskon lisää, juuri kun elämä oli vihdoin helpottamassa?

✖ Me olemme jossain syvällä sisimmässämme luottaneet siihen, että saatamme vaikeiden aikojen jälkeen rakastua uudelleen ja nimenomaan toisiimme. Se tunne on yhtä vahva kuin ensirakkaus, yhtä suuri ihme ja kiitollisuuden aihe. Niin on käynyt jo monta kertaa.

Loppuun Parkkosen parisuhdeneuvo, jonka hän huutaa kysyttäessä teille tuolta eteisestä, samalla kun kiskoo kenkiä jalkaansa, lähteäkseen taas päiväkausiksi keikoilleen:

“Helpottaa kun ajattelee, että tämä nyt kestää loppuelämän. Silloin ei säikähdä pienistä.”

Sanoinhan. Romantikko.

Lue lisää: Olen kirjoittanut tutustumisestamme tietysti ennenkin, ja tässä jutussa jaan lopussa pari varteenotettavaa parisuhdevinkkiä lisää.

PHOTOS BY JARNO JUSSILA

Tyylistä ja muusta

Kaupallinen yhteistyö Nanso

Rohkaistuttuani viime aikoina enemmän kameran eteen olen saanut ystävällisiä kysymyksiä ja tiedusteluja tyylistäni. Paitsi imartelevaa, se on myös hämmentävää. Onko minulla jokin oma tyyli?

Jos onkin, en ota siitä kunniaa itselleni. Olen aina ollut hyvä poimimaan inspiraatiota muilta ja vaihtamaan nahkojani sukkelastikin. Kun katson kuviani taaksepäin, olen juuri se ihminen, joka ei voi käsittää mitä mielessä on liikkunut pukeutuessani kuten olen pukeutunut. Eikä tähän tarvita vuosikymmeniä, pari vuottakin riittää. Näen myös pukeutumisessani selkeitä kausia. Tässä välissä on ollut aika, jolloin olen verhoutunut kiireestä kantapäähän vain suureen ja mustaan. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ehkä halunnut olla näkymätön.

Kun Stella kysyi minua vuosi sitten mukaan blogiin vieraskirjoittajaksi, ensimmäinen ajatukseni oli kauhu. Ei kirjoittajuudesta, sen osaan, vaan siitä että Stellan lukijamäärillä saattaisin muuttua näkyväksi. Kuka hullu pyytää lähes viisikymppistä ihmistä astumaan estradille iässä, jossa yleensä meidät naiset mieluummin sysätään syrjään? Nyt ajattelen, että Stella oli tässäkin edelläkävijä. Minäkin haluaisin nähdä ikäisiäni ihmisiä seilaamassa somevirroissa. Tosin olen vielä erittäin keskeneräinen sen ajatuksen suhteen, että se ikäihminen olisin minä itse.

Iällä on tekemistä tyylinkin kanssa. Seurasin vähän aikaa sitten muutaman nuoren vaikuttajan pohdintoja ikääntymisestä ja sen merkeistä. Muistan sanoneeni vuosikymmeniä sitten, ihan kuten he sanoivat nyt, että en ymmärrä mitä pahaa rypyissä on, nehän kertovat vain eletystä elämästä, nauretuista nauruista. Mutta kun täytät neljäkymmentä ja sen yli, huomaat pian, että rypyt ovat ongelmistasi pienimmästä päästä. Poolopaidat ja pitkät hihat kiinnostavat. Voisin tietysti aloittaa hetkenä minä hyvänsä vimmatun tenniksenpeluun, mutta olen sen sijaan päättänyt omistautua pizzalle, punaviinille ja runsaille helmoille.

Tyylini lisäksi (ja pizzasta huolimatta) vaatekokoni on muuttunut matkan varrella. Vaatekaappini on väkisinkin mennyt uusiksi. Oma pää ei aina meinaa pysyä perässä. Siinä, ja muussakin tyylijumituksessa auttavat ystävät. Eräs tyylitietoinen ystäväni otti ja tilasi minulle kolme mekkoa, pakotti sovittamaan ja lupasi hoitaa palautuksen, ellen pitäisi. Pidin jokaisen. Hänen tempauksensa takana oli halu osoittaa, että ostin edelleen itselleni liian suuria vaatteita ja että oikeasti värit sopivat minulle ja pukevat minua. Kokemus oli mullistava. Sen jälkeen mekkohanat aukesivat ja olen liihotellut menemään. Olen melkein kuin syntynyt uudelleen.

Niille, jotka ovat kysyneet tyylivinkkejä neuvoisin siis kääntymään ystävien puoleen. Miten he pukisivat sinut, jos antaisit vapaat kädet?

Kaikkia vaatteita ei ole muuten pakko omistaa: vaatteita voi lainailla ja vaihdella ystävien kesken ja vaatelainaamot yleistyvät. Moni helmi vaatekaapissani on nimenomaan ystäviltä perittyjä tai heidän kirppispinoistaan poimittuja. Ystävilläni on ihana ja rohkea vaatemaku, oma tyylini on ehdottomasti kehittynyt heidän ansiostaan.

Rakastan myös muotilehtiä. Huomaan nostelevani ostoskoriini lähinnä ruotsalaisia. Styleby painii aivan omassa sarjassaan ja on usein aikaansa edellä, mutta eniten tähän hyvin tavalliseen elämääni sopivia tyyli-innoituksia löydän Ellestä (sve), Damernas världistä ja Feminasta.

En itse asiassa omista suurta vaatevarastoa. Parit farkut, muutama neule, hameita ja mekkoja arkeen ja juhlaan, kesään ja talveen. Suurimman osan ajasta nuhjuan iänikuisissani, olen niin vähän ihmisten ilmoilla. Erakkoaikoinani ajattelen kunnianhimoisesti vaatelakkoa ja maailman parantamista. Mutta kun pääsen suuriin kaupunkeihin, villiinnyn. Olen vielä huithapeli vaateostoksilla, mutta sentään jo tiedostan, että valinnoillani on merkitystä. Opiskelen mielelläni suomalaisia merkkejä, toivon vaatteideni kestävän käyttöä ja aikaa, olen oppinut kurkistamaan materiaalilappuun. Valveutuneet tyttäreni ovat parhaita opettajiani tässä asiassa. (Lentolakkovuoteni on osoittautunut helpommaksi kuin luulin, tietyistä kollektiivisista syistä, kiitos kysymästä.) Saan kuitenkin myös valtavasti iloa kivoista vaatteista. Tyyli, muoti ja trenditkin ovat onnelliseksi tekeviä asioita! Joskus ostan kaksi kappaletta samaa vaatetta, jos olen sen hyväksi todennut. Olen siinä mielessä uniformu-tyyppiä. Käytän lempivaatteitani maanisesti kunnes ne hapertuvat päälle.

Muistan lukeneeni jostain, että usein ihmisen koti ja pukeutuminen noudattelevat samaa linjaa. Näin taitaa olla. Tyylini on varmaan hiukan boheemi, kotini kai aika paljonkin.

Pari sanaa asusteista ja ulkonäöstä.
Kengät: mustat. Varvastossut, ballerinat, lenkkarit ja nilkkurit.
Korut: ennen aina hopeaa, nyt meneillään on kultakausi.
Laukut: haaveilen Chanelista.
Meikki: mustaa. Joka paikkaan ja paljon.
Hiukset: vallankumous. Yritän olla värjäämättä. Toivottavasti harmaannun yhtä kauniisti kuin äitini.
Lounge wear eli kotipukeutuminen: tämä on uusin oivallukseni. Ihminen, joka viihtyy niin paljon kotona ja varsinkin sängyssä kuin minä, voisi totta vieköön ottaa ilon irti kotiasuista ja yöpuvuista!
Kehityskohteet: pukeudun ja meikkaan arkeen ja juhlaan aika samalla tavalla. Haluaisin osata säväyttää.

Vierailu tämän postauksen yhteistyökumppanini, suomalaisen perheyrityksen Nanson liikkeessä oli nopea. Löysin heti ja helposti suosikkini. Etukäteen jännitti, tämmöinen tappi, onko minusta heille malliksi? Ihailen ihmisiä, jotka ovat tyynen rauhallisia omassa itsessään. Minä olen alati puseron helmaa nykivä hermokimppu. Mutta huoleni oli turha. Tiesin heti miten yhdistelisin vaatteita, mikä näyttäisi ihan minulta. Jokainen vaate päätyikin lopulta omaan vaatekaappiini, jokapäiväiseen käyttöön.

Kuvissa näkyvät tuotteet:

Mustavalkoinen Nomparelli-mekko ja sen alla musta Villis-poolo (sukkahousut ovat Voguen). Mekko on ihan minua. Haluan pidentää mekkojen käyttöaikaa pitkälle talvikauteen, olen aika ylpeä tuosta poolo-oivalluksestani.

Musta Kuura-poolopusero. Minä sovituskopissa: onko tämä liian läpikuultava..? Parkkonen (silmät säihkyen): ei ole sellaista paitaa kuin liian läpikuultava. Ts. Parkkosen suosikki.

Luonnonvalkoinen Tuohi-neulepusero ja samanvärinen Tuohi-neuletakki. Käytän näitä myös näin yhdessä! Upea kermanvärinen pusero ja pitkä neuletakki muodostavat runsaan ylellisen yhdistelmän mustien Viistasku-farkkujen kanssa.

Ruskeassa Hilka-takissa on hauska oversize -malli, suuret taskut ja HUPPU, josta hankolainen tuulentuivertama erikseen kiittää.

Oliivinvihreä Valeria-huppari ja Valeria-housut. Minulla ei ole ikinä ennen ollut verkkareita. Päätin aloittaa huipulta, väri on IHANA!

Lämmin kiitos Nansolle luottamuksesta, tätä postausta oli ilo tehdä! Minun vaatekaappini sai näin mieleistä syystäydennystä. Jos kiinnostuit, löydät yhdellä klikkauksella kootusti suosikkituotteeni värivaihtoehtoineen. Lisäksi voit hyödyntää myös Nanson ystävällisen edun: koodilla ANNA20 saat normaalihintaisista tuotteista -20% 18.10. saakka.

Lisäksi haluaisimme kuulla mikä tuotteista sykähdytti eniten? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kiitokseksi kaksi 100 euron arvoista lahjakorttia Nanson verkkokauppaan. Arvotaan ehtii osallistua 18.10. asti. Muista sähköpostiosoite!

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Esittelyssä työhuone

Pitkästä aikaa sisustusjuttu, löysin nimittäin nipun kuvia jotka nappasin työhuoneestamme jokin aika sitten! Olen kauan sitten luopunut ajatuksesta, että sisustus olisi asia, joka olisi jonain päivänä “valmis”. Jarno järkkäilee usein huonejärjestyksiä uusiksi, kalusteita kulkeutuu myös Lapin kotiin ja sieltä takaisin. Niinpä työhuonekin on tätä kirjoittaessa jo aivan toisen näköinen, mutta ei se niin justiinsa, tunnelma on aika lailla sama.

Meillä on erillinen työhuone, koska työskentelen kotona, samoin Jarno niinä päivinä kun ei ole kuvauksissa. Useimmiten nautin siitä ettei aamulla tarvitse erikseen lähteä työhuoneelle, voi vaan keittää kahvit ja istahtaa työpöydän ääreen, mutta aina välillä työpäivien venyessä ja vanuessa turhan pitkälle pohdin olisiko kodin ulkopuolella sijaitseva erillinen työtila kuitenkin elämää selkeyttävä ratkaisu. Työt voisi jättää sinne ja pyhittää kodin pelkästään palautumiseen ja rentoutumiseen. Nyt mennään näin, katsotaan sitten miten ratkaisemme asian seuraavan kodin kohdalla. Olemme alkaneet nimittäin haaveilla muutosta rauhallisemmille kulmille (jep, sellaista ne Lapissa vietetyt kesät teettävät) ja tehneet jo henkisen päätöksen, että alamme pohtia vaihtoehtoja ensi vuoden puolella, kun kirjaprojekti on poissa käsistä.

Käytämme tilavaa huonetta silloin tällöin myös kuvausstudiona ja siksikin kalustus on pidetty melko kevyenä – ei seinään pultattuja hyllyjä tai muutakaan, mikä ei olisi kohtalaisen helppo tarvittaessa siirtää. Huoneessa on kuvattu kaikkea yritysten henkilöstöpotreteista tavaratalomainoksiin, vaalea tila taipuu moneen. Upeinta huoneessa ovat tietysti nuo viime vuosisadan alun kaari-ikkunat. Tässä talossa on joskus toiminut sairaala ja tämä asunto oli silloin toimistokäytössä. Melkoiset puitteet toimistolle! Onnekkaitahan me ollaan, kun saamme asua täällä.

Työhuoneen tärkein kaluste on tietysti työpöytä, jonka pitää olla iso ja tukeva, sellainen joka ei tutise, vaikka lastaisin siihen kaikki kirjani ja paperini ja konttaisin niiden seassa. Kokoa tarvitaan myös siksi, että mahdumme tarvittaessa molemmat samaan aikaan pöydän ääreen. Intialainen kirjastopöytä kaiverrettuine jalkoineen on onnekas huutokauppalöytö, maksoimme siitä kokonaiset 35 euroa ja onnittelen itseäni tästä yhä joka päivä. Ah! Erityismaininta pöydän vetolaatikoista, johon saa sullottua katseilta piiloon kaikki ajelehtivat tavarat kovalevyistä muistikirjoihin.

Lähes koko työhuoneen kalustus on hankittu secondhandina. Italialainen nahkasohva on Tori-löytö vuosien takaa, se majaili työhuoneessa jo edellisessä kodissamme. 50-luvun valaisin ja 70-luvun sohvapöytä ovat kirppislöytöjä ja haalistuneen vaaleanpunainen tyyny lahja ystävältä.

Sera Helsingin käsin tehty villamatto on huoneen harvoja uutena tehtyjä hankintoja, kirjoitin siitä lisää taannoin. Mustavalkoinen valokuva on Mikko Rasilan, jonka taideverkkokaupasta saa näitä vedoksia.

Robert Mapplethorpen näyttelyjuliste on Kiasmasta viiden vuoden takaa.

Kutsumme mustaa sivutasoa hevoshyllyksi, koska sen takorautaiset jalat ovat kavionmalliset. Ostin pöydän Ruttopuiston kulmalta yhden antiikkikauppiaan takakontista jonkun kirppistapahtuman jälkeen muutama vuosi sitten. Näin, kun hän yritti saada sitä mahtumaan autoonsa ja tarjosin siitä sen verran mitä taskun pohjalta sattui löytymään. Kaupat tuli! Hyvä niin, hylly on yksi kauneimmista kalusteista, jonka omistamme. Ystävämme vaaniskelee sitä, mutta emme ole vieläkään taipuneet myymään sitä hänelle.

Antoni Tápiesin signeerattu litografia on myös huutokauppalöytö, samoin rottinkituoli, jonka pari asustelee makuuhuoneessa. Vanha kaktus on parin vuoden takainen ostos ystävän kirppispinosta, myös egyptiläinen kissapatsas on kirppislöytö. Mustat arkkitehtivalaisimet ovat kulkeneet kodista toiseen melkein kymmenen vuotta, rakastan niiden käytännöllisyyttä. Välillä ne ovat palvelleet keittiön valaisimina, toisinaan lukuvaloina yöpöydillä, nyt ne ovat päässeet takaisin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa työtilan valaisimiksi.

Työhuoneen neukkari on usein myös koirien käytössä.

Mustat 20-luvun kirjakaapit olivat kyllä kauniit, mutta niin epäkäytännöllisen pienet! Vaikka kierrätän jatkuvasti luettuja kirjoja eteenpäin enkä säilytä hyllyssä kuin tärkeimpiä teoksia ja niitä, joita en ole vielä lukenut, tila alkoi auttamatta käydä ahtaaksi. Olemme myyneet kaapit sittemmin antiikkikauppaan ja hankkineet tilalle reilusti isomman hyllyn, sekin vintagea ja kotimaista tuotantoa. Ehkä oli turhan optimistista kuvitella, että kirjakokoelma pysyisi suppeana.

Juno-koiran peti on ristitty minisuperiksi ja se on vuosientakainen hankinta Madesignista, ystävimme verkkokaupasta, josta olen kirjoittanut vuosien varrella kerran jos toisenkin. Musta kaappi on huutokauppahankinta ja säilöi sisäänsä mm. kamerakaluston ja ammattikirjallisuutta. Sittemmin kaappi päätyi pohjoiseen makuuhuoneen vaatekaapiksi, sillä työhuoneeseen muuttanut kirjahylly on tarpeeksi suuri kaikelle eikä ylimääräiselle säilytystilalle ollut enää työhuoneessa tarvetta. Rottinkinen valaisin, kiinalainen säilytysloota ja puinen ruukku kaikki, niin, arvasitte jo – kirppislöytöjä.

Nautin suunnattomasti arjen estetiikasta ja toimivista kalusteista, mutta en kiinny tavaroihin kovin herkästi. Ne ovat kuitenkin vain tavaroita, joiden tarkoitus on tuottaa iloa ja palvella arjessa, ja jos tarpeet muuttuvat, esineelle etsitään uusi koti. Ennen ajattelin, että kaikesta kauniista on parempi pitää kiinni siltä varalta, että sille joskus löytyy taas käyttöä tai sopiva paikka, mutta mieli on muuttunut parin vuoden aikana tyhjennettyämme Lapin taloa, jonka perähuoneisiin, vintille ja latoon on kertynyt tavaroita viimeisen 150 vuoden ajalta. Tavaraähkyn keskellä on alkanut kiehtoa ajatus siitä, että kotoa löytyvät vain ne esineet, jotka ovat oikeasti käytössä ja jotka mahtuvat ketterästi kaappeihin. Meillä ei tällä hetkellä ole esimerkiksi vinttikomerossa mitään (voitteko uskoa, ei ainuttakaan epämääräistä roinalaatikkoa) ja se tuntuu huojentavalta. Koska olen wannabe-minimalisti, joka oikeasti rakastaa myös runsautta, karsiminen on edennyt hissuksiin, mutta tulokset alkavat näkyä. Jäljellä alkaa olla pitkälti vain sellaisia tavaroita, joiden kanssa haluan elää vuodesta toiseen ja kantaa ne myös seuraavaan kotiin.

Meillä ei ole sisustuksen suhteen ikinä mitään selvää suunnitelmaa, enemmänkin joku hämärä johtoajatus, jonka ympärille asiat rakentuvat osin sattuman kautta (kun sisustaa pääosin secondhandilla ja vintagella, ei oikein auta kuin luottaa sattumaan ja siihen, että silmää miellyttävät esineet sopivat jollain maagisella säkällä toisiinsa) ja lopuksi rymsteeramalla keskellä yötä huonejärjestystä uusiksi. Työhuoneeseen toivoimme rauhallista tunnelmaa, jotta siellä olisi hyvä ja helppo keskittyä. Minusta se on onnistunut melko hyvin. Toki siellä välillä tanssahdellaankin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK