Huhtikuun kulttuuridokkaritärpit

Kylläpä Yle Areena nyt hemmottelee meitä. Tarjolla on tällä hetkellä sellaisia helmiä, että tunsin pakottavaa tarvetta koota teille muutamia viime aikojen dokkarivinkkejä. Pelkään, että muuten ajaudutte onnenne ohi kaikenmaailman kardashianien ääreen.

Vasta tätä kirjoittaessani ymmärrän, että näitä kaikkia dokumenttielokuvia yhdistää luovuus. Usein luomisen tuska, mutta myös palo, suorastaan himo. Ja ihminen, pieni ihminen sen valtavan voiman pyörityksessä. Painetaan siis play.

Varda, Agnèsin silmin

Agnès Varda oli ranskalainen elokuvaohjaaja, joka loi omanlaisensa kuvallisen kerronnan uuden aallon liepeillä, omilla säännöillään. Fiktioelokuvat ja dokumenttielokuvat vuorottelivat ja limittyivät, molempia rakastettiin ja myös palkittiin.

Varda, Agnèsin silmin on Vardan viimeinen elokuva, dokumentti hänestä itsestään. Eräänlainen testamentti ja toisaalta tarpeellinen oppitunti niille, jotka eivät häntä tunne. Katso samaan syssyyn Vardan läpimurtoelokuva Cléo viidestä seitsemään vuodelta 1962, se on jo rakenteeltaan uskomaton taidonnäyte. Dokumenttielokuva Kasvot kylät puolestaan ei ole tällä hetkellä Areenassa, mutta siinä Varda kiertää 89-vuotiaana Ranskaa kolmekymppisen katutaiteilijan JR:n kanssa ja on jälleen kerran hauska, tarkkasilmäinen ja kantaaottava oma itsensä. Sympaattinen elokuva!

Agnes Vardan kotikatu Rue Daguerre Pariisissa roikkui pitkään Pariisin-listoillani, mutten ollut koskaan ehtivinäni sinne kahviloissa notkumiseltani. Nyt surettaa, Agnés Varda otti ja kuoli maaliskuussa 2019. Yhdeksänkymppisenäkin Varda oli tuttu näky kulmillaan, olisi ollut hienoa nähdä tuo rohkea ja itsenäinen uranuurtaja ja mestariohjaaja edes vilaukselta. Seuraavalla kerralla tieni vie Montparnassen hautausmaalle, jossa Varda lepää pienen perunavuoren alla miehensä, elokuvaohjaaja Jacques Demyn rinnalla. Vardan ihailijat vievät nimittäin haudalle kukkien sijaan perunoita, kiitokseksi arkisen Ranskan dokumentoinnista. Siis jos lepää: Agnés, kuriton.

Kylmäverisesti Truman Capote

Kirjailija ja toimittaja Truman Capote rakensi koko elämänsä jonkinlaisen roolin ympärille, kiiveten jo hyvin nuoresta systemaattisesti tikapuita pitkin siihen maailmaan, johon hän tunsi kuuluvansa. Hahmonsa suojista Capote tarkkaili seurapiirejä usein vain sivaltaakseen ylhäisiä ystäviään myöhemmin teksteissään. Trumanin elämän kannalta käänteentekevä teos ei kuitenkaan ollut ehkä tunnetumpi Aamiainen Tiffanylla, vaan romaani (eräänlainen true-crime edelläkävijä) Kylmäverisesti, joka perustui todelliseen murhenäytelmään ja vei Capoten hyvin lähelle (liian lähelle sanoisi moni) kahta murhaajaa, varsinkin heistä toista. Sen jälkeen kirjoittaminen, ja elämäkin, vaikeutui. Myyttisiin mittasuhteisiin paisunut, työn alla oleva kaikkien aikojen romaani Answered prayers olikin pelkkä bluffi. Muutamaa kustantajaa ja nälkäistä lukijakuntaa varten kirjoitettua otetta lukuun ottamatta mitään käsikirjoitusta ei koskaan löytynyt. Capote kuoli alkoholin ja huumeiden nujertamana 1984.

Hienossa dokumentissa käydään antoisasti läpi Capoten eriskummallinen, hiukan surumielinen, lahjakas elämä. Tulee tarve etsiä lisätietoa hänen kärsivällisestä miesystävästään, kirjailija Jack Dunphystä sekä valtavista, ylenpalttisista naamiojuhlista, jotka Capote järjesti New Yorkin Plaza-hotellissa menestyksensä huipulla vuonna 1966. Myös kirjailija Harper Leen (Kuin surmaisi satakielen) ja Capoten jo lapsuudessa alkanut ystävyys kiehtoo.

Dokumentin jälkeen on vielä ehdottomasti katsottava hyytävän hieno elokuva Capote, joka kertoo kirjan Kylmäverisesti syntyvaiheista, pääosassa ilmiömäisen taitava Philip Seymor Hoffman, ilmettynä Truman Capotena.

Roy Andersson: Ihmisenä olemisesta

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Roy Anderssonille elokuva on paitsi monimutkainen ihmismielen kuvallinen kudelma myös hidasta, konkreettista rakennustyötä. Mikään ei ole merkityksetöntä, ja harva asia ihan sitä miltä se ensisilmäyksellä näyttää. Kaikki on lavastettua, jokainen kuvassa näkyvä pistorasiakin on käyty läpi sinnikkään, uskollisen mutta uupuneen oloisen tekijäjoukon toimesta, Anderssonin valvovan silmän alla. Andersson häilyy koko ajan taustalla, hidastaen muutenkin laahaavaa tekotapaa alkoholismillaan. Dokumentti on hyvin intiimi, Andersson avoin, hänen työryhmänsä lähes vereslihalla. Kun kaikki on vain Anderssonin päässä, ei sitä voi saada kukaan muu sieltä ulos, ei nopeuttaa. Verkkaisen tekemisen lomassa palkittu ohjaaja pudottelee viisauksia elämästä ja yhteiskunnasta ja kaipaa lopulta hänkin vain hyväksyntää.

Areenasta löytyy myös Roy Anderssonin kummallisia, usein syyllisyydestä kumpuavia elokuvia, joita katsoo dokkarin jälkeen ihan uusin silmin. Varsinkin elokuvaa Kohti ääretöntä, jonka kivuliaasta ponnistusvaiheesta kaunis, savunsininen dokumentti kertoo.

Kirjakauppiaat

New Yorkin kirjakauppojen historiaa, vanhojen kirjojen keräilijöitä ja kauppiaita, kirjamessuja, paljon tweediä and all that jazz. Täydellinen puolitoistatuntinen hurmaavia hahmoja ja palavaa kirjarakkautta, mutta varoitus: tämän dokumentin jälkeen jokainen kirpparille viety kirja kyllä kaduttaa. Haluan kaikki vanhat kirjani takaisin! Mukana myös kaikkien meidän kyynikkojen äiti, Fran Lebowitz.

Jacques Brel ja elämän jano

Chanson-legenda Jacques Brelin armoitetut sanoittajanlahjat aukeavat tämän dokumentin myötä häntä vähän vähemmän tuntevillekin, eikä edes tarvitse osata ranskaa. Samoin avataan elämää, rosoista on jälleen. Menestys ei ole onnen tae, eikä itsestään voi antaa määräänsä enempää. Mutta voi pojat Brel kyllä antaa! Hiki vain roiskuu kun rakkaus riepottelee ja poroporvarit saavat huutia. Dokumentin edetessä Brelin posket painuvat kuopalle siinä silmiemme edessä, värisevän vedenvärisissä arkistomateriaaleissa. Vain 49-vuotiaana kuollut Brel on haudattu Gauguin viereen Ranskan Polynesian Marquesas-saarille, Atuonan kaupunkiin, ainoaan hengähdyspaikkaan.

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN

Tien päällä Keniassa

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Ennen kuin palaan reilun vuoden takaiseen reissuumme, sananen lasten oikeuksista, jotka ovat puhuttaneet hyväntekeväisyysjärjestöjen viestinnässä. Kuvat ja tarinat ovat olleet tärkeitä, sillä niiden kautta viestitään avun tarpeesta ja työn tuloksista ulkopuolisille, joista suurin osa ei pääse paikan päälle näkemään kenttätyön omin silmin. Vastakkain kuvien kiistattoman tehon kanssa on kuitenkin monimutkaiset eettiset kysymykset siitä miten köyhien maiden lapset esitetään valokuvissa.

World Visionin viestinnässä on pitkään pyritty siihen, että apua saavat ihmiset kuvataan arvokkaasti eikä avuttomina uhreina: kärsimystä ei dramatisoida eikä toisaalta kaunistella. Paikalliset suhtautuvat kuviin positiivisesti tietäen, että niiden tarkoitus on levittää tietoa avuntarpeesta ja hankkia lisää tukijoita. Se ei kuitenkaan muuta tosiasiaa, että kuvat väistämättä vahvistavat haitallista narratiivia köyhistä mustista lapsista, jotka tarvitsevat valkoista pelastajaa auttamaan.

Lasten yksityisyyden suojelu on ollut tärkeää myös meidän yhteistyössä: on ollut alusta asti selvää, että emme jaa kirjoituksissamme kummilapsestamme tunnistettavia tietoja, emme edes etunimeä.

Reissun jälkeen pohdin paljon miten toimimme kuvien kanssa. Olimme saaneet kummilapselta ja hänen perheeltään vapaan kuvaus- ja julkaisuluvan. Kuvasimmekin matkan aikana paljon ruutuja – ensimmäisestä tapaamisestamme, myöhemmin heidän kodistaan, meistä heidän kanssaan. Päätimme lopulta jättää nuo kuvat kotialbumiin ja olla julkaisematta tunnistettavia kuvia kenestäkään heistä.

Niinpä jaamme tässä ja tulevissa kirjoituksissa tunnistettavia kuvia itsemme ja oman seurueemme lisäksi ainoastaan World Visionin parissa työskentelevistä ja muista aikuisista, jotka ovat antaneet luvan käyttää kuvia. Toivon, että teksti riittää herättämään tarinan muilta osin henkiin. Olen kirjoittanut reissumuistiinpanojeni pohjalta, omien kokemusteni keskeltä. Tämä vaatii tasapainottelua, jota vielä harjoittelen – miten kirjoittaa samaistuttavalla tavalla omasta perspektiivistään, välttäen sijoittamasta itseään keskipisteeseen? Miten kertoa tarinaa tällaisesta matkasta ilman ongelmallisia asetelmia?

Edellisessä matkakirjoituksessa olemme juuri saapuneet Keniaan. Hypätään siis takaisin hetkeen, kun pienlentokoneen renkaat ovat iskeytyneet Eldoretin lentokentän kiitoradalle.

Huomaan lähestyvät myrskypilvet vasta kun astumme ulos koneesta ja otan kuvan Jarnosta kiitoradalla. Kiitän onneani, että ehdimme perille ennen niiden tuloa. Eldoretin lentokentällä on vastassa kaksi valkoista World Visionin jeeppiä kuskeineen: iso, leveästi hymyilevä Titus ja hänen vierellään hyvin pieneltä näyttävä Ruth, joka on yhtä hymyä ja säteilevää lämpöä. He ovat saapuneet hakemaan meidät Ngoswetiin, jossa sijaitsee varsinainen määränpäämme, Suomen World Visionin aluekehityshanke. Juuri siellä, vuoristossa sijaitsevissa pikkukylissä, asuvat myös meidän kummilapsemme.

Ruth!

Lastaudumme jeeppeihin. Huomaan kojelauadalla punaisen pyyhkeen ja arvaan heti sen tarkoituksen. Kuin tilauksesta alkaa sataa. Vettä tulee paljon, ojat täyttyvät vedestä, punainen muta alkaa valua tielle. Nyt näen Afrikan punaisen maan. Mopot ajavat sateenvarjot pystyssä punaisena roiskuvassa ravassa.

Titus pyyhkii ikkunaa toisella kädellään ja kertoo, ettei ole koko elämänsä aikana nähnyt tammi-helmikuussa tällaisia sateita. Nyt pitäisi olla kesä. Hyvin kuivaa. Sen sijaan on satanut kaksi viikkoa ja luvassa on ainakin kolme viikkoa lisää. Jos olin elätellyt kuvaa Keniasta kuivana savannina, nyt se viimeistään romuttuu. Täällähän sataa joka vuosi, ei vaan yleensä tähän aikaan.

Aaltopeltirakennuksia, matalia kivirakennuksia, sateen piiskaamia muovituoleja. Vuohi, hanhi ja lampaat seisovat pienenä jenginä tien poskessa ja tarkkailevat liikennettä. Siinä onkin tarkkailemista: joko sääntöjä ei ole tai niitä ei noudateta. Kaistat ovat suhteellinen käsite. Crazy traffic, Titus sanoo lakonisesti ja naputtaa rattia odotellessaan vuoroaan risteyksessä.

Ensin näen tien laidassa mustan koiran, sitten vain muutama kilometri myöhemmin pienen ja ruskean. Ne makaavat hiljaa paikallaan kuin nukkuisivat. Kipu tuntuu fyysisenä rinnassa. Ajattelen omaa koiraani, joka elää suojattua elämää Suomessa, nukkuu oman peiton alla pedissään. Ajattelen tien laidassa makaavia koiria, toivon, että ne eivät saaneet tietää mikä niihin iski, että ne lähtivät heti, ilman kärsimystä.

Hökkeleiden keskellä kohoaa yhtäkkiä aidattu ja vartioitu ostoskeskus, johon pääsee vain portista metallinpaljastimien läpi. Pysähdymme ruokataukoa ja markettivierailua varten. Korkea kompleksi kiiltävine pintoineen näyttää vieraalta maisemassa, jossa kaikki on matalaa ja rispaantunutta. Ostoskeskuksesta löytyy KFC, dry cleaner, lemmikkieläinkauppa, ketjuravintola jossa syömme nopean illallisen.

Haahuilemme supermarketissa. Tämä on viimeinen tilaisuutemme hankkia vielä jotain viemistä kummilastemme perheille, sillä seuraavaksi suuntaamme ulos kaupungista ja ajamme ylös vuoristoon. Mutta mitä viedä ihmisille, joilla ei ole mitään? Onko hammasharjasta ja hammastahnasta hyötyä, jos ei ole puhdasta vettä?

Titus käy levottomaksi, haluaa päästä lähtemään ennen pimeää. Ostamme kyniä, vihkoja, saippuaa, punaisen auton kummipojalle joka haluaa olla truck driver. Ja ne hammasharjat ja tahnat, sillä tavoite on, että pian kaikilla olisi sitä vettä.

Taivas on pinkki, kun ajamme Eldoretin keskustan läpi, tai yritämme, sillä liikenne on muuttunut entistä sekavammaksi. Risteyksessä löydämme itsemme sumpusta, jossa mikään ei liiku. Joku on luovuttanut ja nukahtanut rattiin. Muut tekevät rauhallista yhteistyötä ja yrittävät yhteisponnistuksin purkaa sumaa. Isokokoisten jeeppien ja kolhiintuneiden pakettiautojen joukossa on mopoja. Yhden päällä on poika, hänen takanaan kaksi muodikkaan näköistä tyttöä pikkuletteineen ja helminapitettuine paitapuseroineen.

Väsymys ja vaaleanpunainen utu tekee kaikesta epätodellisen. Tien laidoilla kulkee ihmisiä crocseissa ja kumppareissa, jotkut kantavat suuria pakaaseja päänsä päällä. Mutaa, lammikot, aaltopelti. Hökkelit, vilkkuvat neonvalot. Yksi kyltti vilkkuu muita kirkkaammin, mutta siitä on tippunut niin monta kirjainta, ettei enää saa selvää mitä siinä alunperin luki.

Hämärtyvässä illassa hehkuu Shellin tuttu simpukkalogo, sen alla norkoilee lehmä. Mies makaa pientareella kyljellään ja nukkuu. Katuvaloja on vain jokunen, yksi siellä ja toinen täällä. Näen kerrostalon, jonka rakentaminen on jäänyt kesken. Mikä yhdistelmä ajankulua ja keskeneräisyyttä. Vuodet ovat kuluttaneet seinät läikikkäiksi, vaikka kukaan ei ikinä muuttanut taloon – vai tuleeko se vielä joku päivä valmiiksi? Rakennusten seassa vilahtaa pieniä kirkkoja tai kappeleita, jotka tunnistaa koruttomasta rististä. Suuri osa kenialaisista ovat kristittyjä.

Kaupat loistavat pimeydessä. Partureita, verstaita, lihakauppa, hedelmäkioskit. Puhelinoperaattoreiden edessä on jonoa. Sekatavarakaupan eteen on lastattu eripaksuisia köysiä ja ämpäreitä. Pieniä valoa hohtavia pisteitä, joiden vierestä alkaa heti sakea pimeä.

Kun hiljennämme risteykseen, ajovaloissa seisoo nainen kääriytyneenä koristeellisiin huiveihin ja koruihin. Hän alkaa hymyillä leveästi. Hän näyttää unelta. Valopisteet harvenevat, liikenne hiljenee. Olemme vihdoin ulkona kaupungista, matkalla Ngoswetiin. Vastaan tulee diskomopo, joka vilkkuu eri väreissä pimeässä. Kaksi miestä kantavat pöytää.

Tiellä on piikkilangalla rajattuja kaistaleita. Titus kertoo, että ne ovat tietulleja. Nytkö niissä ei ole ketään? Ei, on niissä. Tulleja ei vaan peritä kaikilta. Ei selviä keitä tulli koskee.

Tie pienenee ja valot katoavat kokonaan. Pysähdymme keskelle ei-mitään. Sitten pimeästä ilmestyy mies, joka noutaa Titukselta kirjekuoren. World Vision Canadalla on täällä aluekehityshanke. Siis jossain tuolla pimeässä, josta ei kantaudu tielle ainuttakaan valoa. En erota edes onko tien vieressä metsää vai rakennuksia.

Kun alamme nousta ylös vuorille, tien vierestä putoavan tyhjyyden aistii. Yhtäkkiä näkyviin ilmestyy pieniä valoja syvällä, kaukana laaksossa, jonka takaa kohoaa valtava vuori. Mittakaavan, etäisyydet ja muodot voi päätellä valoista, jotka piirtävät maiseman esiin.

Jeepin ajovaloihin osuu kaikenlaista. Keskelle tietä pysäköinyt rekka, jonka kuski kaivelee jotain kontista. Kolme naista, jotka seisovat tien laidassa ja myyvät maahan levittämiään tavaroita. Pinkkiin pukeutunut lapsi, joka seisoo yksinään pimeässä ja tuijottaa meitä lautasen kokoisin silmin. Valkoinen lehmä kävelee tien yli pitämättä mitään kiirettä.

Yhtäkkiä olemme keskellä kylää ja vilkasta toria ja tajuan, ettei ole vielä yö, vaan vasta alkuilta. Aurinko vaan laskee täällä niin kovin aikaisin ja pimeys on totaalinen. Kaikkialla parveilee lampaita, vuohia ja koiria, joita Titus väistelee tottuneesti. Ihailen hänen rauhallista ajotyyliään. Kaikki näyttää yhtäkkiä säkenöivän kauniilta pimeässä, pinkit kankaat ja hedelmäpinot, eriväriset eläimet, koira joka vilahtaa valokiilassa ja katoaa varjoon.

Kylän jälkeen olemme melkein perillä majapaikassamme. Tie huononee entisestään. Musta lehmä makaa tyytyväisellä kerällä keskellä tietä. Se ei lotkauta korvaansa jeepeille, jotka kiertävät sen pusikkoa viistäen.

Matelemme ylöspäin rinnettä pimeällä pikkutiellä. Ylitämme kolme puroa, joista viimeinen on enemmänkin pieni joki. Ymmärrän nyt miksi kaikki näkemäni autot ovat jeeppejä. Sammakko loikkii puron yli. Viidakko pauhaa ympärillä kovempaa kuin olen kuullut missään: samassa kuorossa kaskaat, sammakot ja gekot.

We are in a valley inside another valley, Titus selvittää. Aivot menevät solmuun kun yritän hahmottaa mitä se tarkoittaa, mutta jollain tapaa tämä selittää korkeuserot ja sinne sun tänne risteilevät purot. Kyselen metsissä asuvista eläimistä. On paviaaneja, antilooppeja. Täälläpäin lasten ei tarvitse pelätä leijonia koulumatkalla, vain myrkkykäärmeitä.

Kirjaudumme Safari Lodgeen, vuoren rinteellä sijaitsevaan vaatimattomaan majataloon. Huoneet ovat peräkkäin pitkässä rakennuksessa, maisema aukeaa laakson ylle. Tai niin oletan, sillä nyt siitä aukeaa pelkkä ääniä kuhiseva pimeys. Majatalo on hiljainen, olemme ainoat vieraat.

Huone on yksinkertainen: sänky, hyttysverkko, yöpöytä jolla on lankapuhelin. Kaksi metallista henkaria tangolla. Kylpyhuoneessa on pinkit varvastossut ja punaiseen muovikääreeseen pakattu saippua. Muovinen suihkupää on korjattu jesarilla. Olemme reissuillamme tottuneet tällaisiin paikkoihin, joissa ei kannata liian tarkkaan katsoa ympärilleen.

Jenni tulee huoneestaan hyvin nopeasti: sängyllä oli kököttänyt tuuman kokoinen ötökkä. Kysyn montako jalkaa sillä oli, mutta ymmärrettävästi hän ei ollut jäänyt laskemaan. Kolme hotellityöntekijää menee tutkimaan tilannetta. Hekin palaavat välittömästi ja Jennille järjestetään uusi huone. Huvittaa, että oli helpompaa siirtää yksi Rotonen kuin ötökkä. Kukaan ei tiedä mikä ötökkä on. Ehdotan skorpionia. Alkaa kollektiivinen arvuuttelu onko täällä niitä.

Syömme illallista bambukattoisessa rakennuksessa. Kissanpentu makaa valonkiilassa ja nuolee itseään. Radio pauhaa kilpaa kaskaiden kanssa. Ruoka tuodaan pöytään isoilla vadeilla, se on hyvää ja hupenee nopeasti. Riisiä, papuja ja pinaattia, öljyssä paistettuja maissilettuja joiden nimi on chapati.

Kesken illallisen alkaa sataa niin kovaa ettemme kuule puhua. Huudamme, sade hakkaa peltikattoa, naurattaa. Kukaan ei ole pakannut sateenvarjoa, ei ole tullut mieleenkään että tarvitsisimme sellaista Kenian kuivan kauden aikana. Riisumme kengät ja kipuamme ylös huoneisiimme paljain jaloin väistellen sammakoita.

Ennen kuin nukahdamme Jarno käyttää pinkkiä varvastossua listiäkseen suurikokoisen hämähäkin. Jotkut niistä ovat myrkyllisiä, emme saa tähän hätään selville kumpaan leiriin tämä kuuluu.

Yöllä pidättelen pissaa kunnes on ihan pakko mennä. Jättiläismuurahainen kipittää tarmokkaasti minua kohti ja kohtaa loppunsa varvastossun alla. Nukahdan taas sirkkojen huumaavaan pauhuun.

Aamulla sirkat ovat vaihtuneet lintuihin. Huoneen ovelta avautuva maisema on hengästyttävä. Happi tyhjenee keuhkoista, kun näen sen ensi kerran.

Vertailemme öitämme aamiaisen äärellä. Malarialääkityksen aiheuttamat painajaiset ovat suosittu puheenaihe. Toinen on otus, joka on kipittänyt Marin huoneessa koko yön. Kun valot laittoi päälle, ketään ei näkynyt. Mutta suoria linjoja se vetää ja hirveä rapina käy, Mari selvittää. Jarno lupaa lainata Marille toisen pinkin varvastossun.

Tänään tapaamme kummilapsemme. Vatsanpohjassa tuntuu lepatus, kun kiipeämme taas Tituksen kyytiin. Eilisiltainen havaintoni rauhallisesta kuskista johtui vain pimeästä. Nyt on kirkas päivänvalo ja Titus kaahaa mutkia suoriksi. Äkkijarrutuksia aiheuttavat tiellä makaavat lehmät ja vastaan kipittävät vuohet. Tiet ovat kehnoja, täynnä kuoppia ja kiviä, pidämme kiinni penkeistämme. Titus vitsailee, että näillä teillä ajamista kutsutaan kenialaiseksi hieronnaksi.

Laakson ympärillä kohoavat vuoret ovat vehreitä, ilma on täynnä lintujen ääniä ja purot solisevat kirkasta vettä. Vaikea uskoa, että normaalisti tähän aikaan vuodesta on ruskeaa ja kuivaa, eikä puroissa virtaa pisaraakaan. Yhden puron ääreen on kokoontunut lauma aaseja juomaan. Aurinko välkehtii puiden lomasta, saa veden pinnan kimaltamaan.

Samson toimistolla.

Tapaaminen kummilasten kanssa on järjestetty World Visionin Ngoswetin toimistolle, mutta ensin tapaamme työntekijät. Toimisto on vaatimaton, betoninen parakki kivikkoisella tontilla, jolla pyörii vuohia ja kanoja. Keskelle aidattua aluetta on valtava puu, Ngoswet tree. Ohjelma on nimetty juuri tämän ihmeellisen puulajin mukaan, sillä se selviää kuivuudesta eikä tiputa lehtiään edes kuuden kuukauden sateettoman jakson päätteeksi. Paikalliset syöttävät lehtiä eläimilleen ja keittävät pähkinöistä ihmisille syömiskelpoisia. Myös kaarna ja juuret ovat kuulemma hyväksi vatsalle. Tunnen huonon omatunnon pistoksen kaikista niistä kerroista, kun olen kurkannut kotona jääkaappiin ja valittanut sen sisällöstä.

Vaikka aluekehityshanke on Suomen World Visionin, työntekijät eivät ole suomalaisia, vaan paikallisia. Se on yksi syy miksi alunperin lähdimme yhteistyöhön juuri World Visionin kanssa. He eivät lähetä ihmisiä ulkopuolelta korjaamaan ongelmia, vaan palkkaavat ja kouluttavat paikallisia parantamaan omia olojaan. Asioista ei päätetä asukkaiden puolesta jossain kaukana heidän todellisuudestaan, vaan työntekijät tietävät millaista elämä on, koska asuvat siellä itsekin ja päättävät yhdessä paikallisten kanssa mihin asioihin kaivataan muutosta.

Kenialaiset työntekijät ovat lämpimiä ja huumorintajuisia, puhuvat hyvää englantia, kättelevät ja pitävät kättä käsissään kauan. Se tuntuu kaukaiselta ajatukselta nyt, kun kaikenlainen koskeminen on jäänyt kohtaamisista pois. Aurinko porottaa kirkkaimmillaan, joten menemme sisälle parakkirakennukseen, jossa on vähän viileämpää.

He kertovat viimeaikaisista onnistumisista: alueelle on saatu lahjoitusvarojen turvin kolme kunnollista koululuokkaa paikkoihin, joissa aiemmin oli vain kehnot vajat, ja ylös vuoristoon on rakennettu 11 vesitankkia, joista on vedetty putket alas lähelle kyliä. Seuraava projekti on vetää vesiputket suoraan koteihin, ainakin niihin, joihin se on sijainnin puolesta mahdollista. Puhtaan veden puute on alueella iso ongelma ja aiheuttaa sairauksia.

Ngoswetin kehityshankealueella asuu melkein 40 000 ihmistä. Se tuntuu hurjalta, sillä olemme nähneet enimmäkseen tiheää metsää ja vain pieniä kyliä siellä täällä. Kyliä onkin alueella paljon, lisäksi ihmisiä asuu korkealla vuorten rinteillä, kaukana teistä, joilla olemme kulkeneet. Alueella on noin 3400 kummilasta, mutta melkein tuhat kummiohjelmaan valittua lasta odottaa yhä kummia. Etenkin vähän vanhemmat pojat joutuvat usein odottamaan kummia kauan. Niinpä paikalliset ovat ottaneet ilolla vastaan uuden ohjelman, jossa lapsi saa valita kummin itse – se tarkoittaa, että juuri ne kaikkein kauimmin odottaneet lapset saavat vihdoin kummin.

Kummin saaminen on iso juttu: se tarkoittaa, että joku perheen ulkopuolella on kiinnostunut lapsesta ja hänen kuulumisistaan. Sillä on merkitystä sekä lapselle että hänen perheelleen. Se tarkoittaa myös, että lapsen koulunkäynti ja terveydenhuolto on turvattu. Tämä tuki kohdistuu kaikille yhteisön lapsille, ei ainoastaan niille, joilla on kummit.

Kummiohjelmassa olevia lapsia seurataan vähintään 90 päivän välein, mutta useimmiten World Visionin työntekijät tapaavat lapsia tiheämmin. Lasten terveys- ja koulutilanne tarkistetaan säännöllisesti ja heidän kuulumisia kirjataan ylös kummeille lähetettäväksi. Työntekijät käyvät usein myös kouluissa varmistamassa, että lapset ovat siellä, sillä kummiohjelmaan kuuluu, että perheet sitoutuvat lastensa koulunkäyntiin eivätkä pistä heitä töihin.

Seuraa se mitä olemme eniten odottaneet. Lapset astelevat pihalle ujona letkana. He ovat pukeutuneet parhaimpiinsa, siisteihin kauluksellisiin paitoihin ja housuihin. Kuluneet, likaiset lenkkarit rikkovat kuvan. Mietin ovatko ne heidän ainoat kenkänsä.

Tunnistan viimeisten joukossa kummipoikamme kirkkaan pinkissä paidassa. Hän pitää kädestä kaksossiskoaan, joka on tullut mukaan tapaamiseen. He ovat pieniä ja rimppakinttuisia, samanlaisia kuin lapset kaikkialla.

Ajattelen ohutta sidettä välillämme, sitä hetkeä kun poika on poiminut pyykkinarulle ripustetuista kuvista juuri meidän kuvamme, koska minä muistutin hänen äitiään. Kurkku tuntuu paksulta.

Kummipoika tunnistaa meidät, hymyilee ujosti enkä tiedä ketä jännittää eniten, meitä, häntä,selvästi itsensä hiukan ulkopuoliseksi tuntevaa siskoa vai lasten takana seisovaa teryleeniseen hamepukuun pukeutunutta äitiä.

Siirrymme sivummalle tutustumaan. Esittäydymme, opettelemme lausumaan toistemme nimiä. Tutkimme yhdessä kuvakirjaa, jonka olemme Jarnon kanssa koonneet. Kirja sisältää kuvia elämästä Suomessa, lumesta, meistä koirien kanssa. Kuvia suomalaisesta arjesta, kuten perunoista kattilassa tai Helsingin kaduista, sillä he eivät ole nähneet vieraita kulttuureita elokuvissa tai sosiaalisessa mediassa kuten ikätoverinsa Suomessa.

Kuvakirja luetaan läpi moneen kertaan. Onneksi Jarno on kirjoittanut kuvatekstit, minun käsialani on pahempi kuin lääkäreiden. Kaksoset kääntelevät sivuja ja lukevat ääneen joka sanan. He osaavat enemmän englantia kuin olin ajatellut, vaikka sen puhuminen ujostuttaa heitä. Koirakuvat herättävät suurta riemua. Are those real, he kysyvät kuvasta, jossa Luna antaa Jarnolle suukon. Myös kuva meistä hevosten selässä kiehtoo lapsia, sillä he eivät ole koskaan nähneet elävää hevosta. Lopuksi lasten äiti selaa kirjan läpi ympärillään muita äitejä, heitä naurattaa ja arvaan, että he kiinnittävät huomionsa toisenlaisiin asioihin kuin lapset.

Olemme varustautuneet myös yhteisellä tekemisellä: värityskirjoilla ja liiduilla, jalkapallolla, saippuakuplilla. Ne kaikki osoittautuvat menestykseksi, etenkin jalkapallo, tuo universaali kieli jota lapset kaikkialla osaavat. Lapset pistävät Jarnon hikoilemaan. Myös lasten äidit osoittautuvat koviksi jalkapalloilijoiksi ja tekevät hameissaan maaleja huolimatta lastensa äänekkäästä protestoinnista.

Jalkapallo on se, joka murtaa jään. Lapset nauravat ja ilakoivat eivätkä jännitä enää, vaan pyörivät ympärillämme, vetävät meitä leikkeihinsä. Sisko on vähintään yhtä innoissaan kuin veljensä. Piirrämme yhdessä lehtiöön, jonka toimme mukanamme. Kummipoika piirtää paperille äitinsä ja sitten minut äidin viereen.

Syömme lounaan yhdessä. Lounaaksi on vuohikeittoa samana aamuna teurastetusta vuohesta. Liha on sitkeää ja luunkappaleet törröttävät, mutta liemi on mausteista ja maukasta. Palan painikkeeksi on samoja maissilettuja, joita söimme edellisenä iltana. Jälkiruoaksi syömme tuoretta mangoa, joka hupenee vadeilta viimeistä palaa myöten.

Lopuksi Suomi-seurueemme esittää joukolla laulun nimeltä Pää-Peppu-Olkapää. Laulu osoittautuu jättihitiksi: kaikki liittyvät joukkoon lasten vanhempia myöten. Suomalaiseen pidättyväisyyteen tottuneelle kollektiivinen ilo ja riemu tuntuu pökerryttävältä.

Jäähyväisseremonian jälkeen kummipojan äiti halaa minua ujosti, jotenkin vaikeana. Ymmärrän häntä. Hän vaikuttaa ylpeältä ja itsenäiseltä, siltä että samanaikaisesti iloitsee perheensä saamasta avusta ja suree avuntarvetta. Samalla tajuan etten tunne heitä, en tiedä mitä he ajattelevat elämästään. Heiveröiset samaistumisyritykseni ovat naurettavia ja turhia, en ole koskaan elänyt ilman puhdasta vettä tai joutunut miettimään mistä seuraava ateriani tulee.

Matka takaisin majapaikkaan on kuuma ja tukala. Suihkusta tulee vain kylmää vettä, joka tuntuu itseasiassa ihan virkistävältä. Huoneesta katkeaa sähköt suihkun ajaksi, koitan olla koskematta mihinkään. Uusi kerros hyttysmyrkkyä ja aurinkorasvaa, sillä aurinko polttaa yhä, vaikka kello on yli viiden. Kaskaat ovat aloittaneet jokailtaisen kuoronsa.

Reissuseurue lähes kokonaisuudessaan: Jennin lisäksi Hanne, Sini, Ruth, Jarno ja Titus. Autossa taisi olla myös Mari.

Kollektiivinen jännitys purkautuu illalla yleiseksi hysteriaksi ja väsymykseksi. Vitsailemme ruoan äärellä Jennin ensimmäisessä huoneessa olleesta otuksesta. Kukaan ei edelleenkään usko teoriaani siitä, että se oli skorpioni. Mutta mikä muu säikyttäisi karkuun kolme hotellityöntekijää?

Palaamme yhtä matkaa huoneisiimme ja ehdimme hädin tuskin sulkea oven, kun naapurihuoneesta kuuluu rääkäisy ja Jenni on ovemme takana. Hänen kylpyhuoneessaan on kuin onkin ehta ja elävä skorpioni.

Kiljun voitonriemuani, mutta kukaan ei kuuntele, koska Jarno on jo matkalla pelastustehtäviin pinkin suihkussandaalin kanssa. Muutaman minuutin operaation päätteeksi skorpioni on siirtynyt autuaammille metsästysmaille ja toivomme, että sillä ei ollut kaveria.

Myöhemmin huoneesta katkeaa sähköt. Joku on varmaan suihkussa. Sade alkaa taas ropista kattoon juuri kun nukahdan.

Lac Belotin mielenmaisemat

Haloo, Jarno täällä pitkästä aikaa! Tahdon esitellä teille uuden tuttavuuteni, omaleimaista indiefolkia tekevän artistin nimeltä Lac Belot. Lac Belot ei ole uusi projekti, debyyttialbumi ABRACADABRA! julkaistiin jo 2018. Haluaisin sanoa, että ihan vaan pari vuotta sitten, mutta siitähän on jo kohta neljä vuotta. Onneksi musiikki on ajatonta. Ajattomalta kuulostaa myös Lac Belot.

Lac Belot on kuin vastaantulija, jonka kanssa klikkaa heti ja tuntuu, että olisi tuntenut aina. Upea levy piirtää kauniita maisemia ja leikkii hienosti dynamiikalla. Siitä on vaikea irroittaa yhtä kappaletta, se on kokonaisuus. Minulle se kertoo artistin kunnianhimoisesta suhtautumisesta musiikin tekemiseen ja tarinan kertomiseen.


☊ LAC BELOT ~ D’n’A

Törmäsin debyyttilevyn ensimmäiseen D’n’A -kappaleeseen sattumalta jonkun Spotify-soittolistan kautta. Harvoin tulee vastaan tällaisia biisejä. Siinä on taikaa, maalaa tuttuja maisemia, ruokkii ikuista nostalgian nälkää. Musiikki vei koko kehoa kuten joskus käy. Kappaleessa on syvyyttä, jonne harva musiikintekijä uskaltaa laskeutua. Arkaillen otin sitten kuunteluun koko albumin ja nyt soitan sitä toistolla.

En tiennyt kuka tai mikä. Oli vain albumillinen biisejä, joihin uppouduin. Leikin ajatuksella miltä artisti näyttää ja kuinka vanha hän on.

Joissakin biiseissä oli jotain perisuomalaisen tuttua: esimerkiksi kappaleessa Pale Moon Rabbit on kaunis synaoutro, joka muistuttaa mustavalkoista suomielokuvaa. Ajattelin kuitenkin, että ehkä hänellä on espanjalaista taustaa, koska hänen englannissaan on kiva notkeus ja rullaava R-kirjain. Mielikuvissani hän oli vanha ja viisas popliinitakkinen herrasmies, joka polttaa sikaria ja viettää aikansa ylimitoitetussa kotikirjastossaan. Se kaikki katosi yhdellä googlauksella. Arvasin, että niin käy, ja siksi tein sen vasta kun olin siihen valmis. Silloin sain selville, että espanjalaistaustainen popliinitakkinen sikarinpolttelija olikin nuori suomalainen mies nimeltä Jarno Takkumäki. Kaimani on vaikuttanut muun muassa loistavassa The Holy -yhtyeessä ja toiminut tuottajana Laura Moision palkitulla Ikuinen Valo -levyllä vuodelta 2015. Molemmat olivat mulle entuudestaan tuttuja, mutta jostain syystä Takkumäen oma tuotanto oli mennyt multa ohi.

Oliko tässä kirjoituksessa ylistyssanoja? Kyllä. Ovatko ne ansaittuja? Kyllä. Kannattaako kuunnella? Ehdottomasti.

Lac Belot on tietääkseni parhaillaan nauhoittamassa uutta levyä. On sopiva hetki perehtyä esikoiseen ennen kuin alkaa seuraavan albumin audiovisuaalinen sielunvaellus toiseen todellisuuteen.