✖ YLITORNIO, TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI
Terveisiä pohjoisesta! Ajoimme hirsitalollemme minimipysähdystaktiikalla joulukuun alussa ja olemme siitä saakka olleet käytännöllisesti katsoen kahdestaan koirien kanssa metsän keskellä. Vielä ei kyllästytä, ja hyvä niin, koska tarkoitus on pysyä täällä helmikuun alkuun asti. Minä pääasiassa kirjoitan, Jarno pääasiassa huolehtii kaikesta muusta ja pitää samalla lomaa, sitä joka jäi kesällä väliin kun hän vietti kaksi kuukautta seisten rakennustelineillä, rapaten talon eteläseinästä vanhaa maalipintaa irti.
Varustauduimme merinovillaisilla aluskerrastoilla, kirkasvalolampulla, paksuimmilla takeillamme ja otsalampuilla. Kaikkia on tarvittu. Kunnolliset lampaanvillaiset tumppuni olivat ryömineet karkuun, vaikka hankin ne aikoinaan juuri tällaista tilannetta varten. Olen siis pukenut ohuita villasormikkaita useat päällekkäin ja itsepäisesti kieltäytynyt ostamasta toisia hanskoja. Katsotaan kauanko pärjään. 15 asteen pakkasella on mennyt hyvin, kun on pysynyt liikkeessä. 20 asteessa alkoi nipistellä sormenpäitä.
Enimmäkseen lämpötilat ovat kuitenkin pysyneet muutaman asteen verran pakkasen puolella, välillä käyneet plussallakin. Silloin on luisteltu menemään jäätiköksi muuttuneilla teillä ja mietitty pitäisikö päiväkävelyt hoitaa potkukelkalla, koirat köytettynä pulkkaan kelkan perässä. Paljon mieluummin se pakkanen, kunnon talvi!
Yhtenä päivänä lämpötilat tipahtivat lähes 20 asteella miinuksen puolelle. Kaikki tämän kirjoituksen kauneimmat kuvat ovat tuolta päivältä. Kahlasin lumisilla niityillä kameran kanssa, koko Tornionjoki höyrysi, saarilla kiemurteli tihenevä sumu ja sydän oli haljeta kaiken sen kauneuden äärellä. En olisi ikinä 16-vuotiaana uskonut, että tulee päivä, kun lumi, pakkanen ja höyryävä joki tekevät minut näin onnelliseksi. Sitten paikalle saapui mies potkukelkan kanssa ja muistin kuinka paljon muitakin syitä on kiitollisuuteen.
Päivät kuluvat yllättävän nopeasti, vaikka ajattelin etukäteen, että täällä aika hidastuisi. Talvella ei remontoida, mutta puuhaa riittää lumitöistä puiden kantamiseen ja pieneen nikkarointiin. Jarno rakensi äidin ja äidin puolison metsästyskoiran alulle oman laavun, jonne se pääsee säältä suojaan silloin kun viettää päivää pihalla. Otimme köökin vanhan valurautaisen kotilieden takaisin käyttöön: kun tuikkasee pesään pienen tulen heti aamusta, saa huoneen nopeasti lämpimäksi – seuraava askel olisi keittää samalla kahvit. Iso pirtti onneksi lämpiää uudella ilmalämpöpumpulla, koska talon sydämenä seisovan suuren leivinuunin toimintaperiaatteisiin tutustuminen on vielä testausvaiheessa. Uuni on nuohottu ja toimii hienosti, mutta kaupunkilaiset harjoittelevat vielä miten sen saa varaamaan lämpöä.
On pimeää. Olin täysin unohtanut miten kaikennielevä sydäntalven pimeys onkaan. Kolmen maissa iltapäivällä tuntuu keskiyöltä ja siltä tuntuu myös aamulla herätessä. Kaupungissa sentään valosaaste valaisee taivasta ja äänet ympärillä pitävät rytmiä yllä, täällä pimeys putoaa kuin säkki päähän eikä ikkunasta näy kuin mustaa. Rakastan joka hetkeä. Tuntuu kuin talo ja metsä ympärillä suojelisi meitä. Täällä olemme turvassa.
Ulkoilemme joka päivä valoisaan aikaan, jotta säilyisi jokin taju vuorokaudenrytmistä. Valoa riittää kirkkaina päivinä parin tunnin verran, hämärämpinä päivinä tarjolla on vain sininen kajo. Kipakimpina pakkaspäivinä on kirkasta ja taivas huurteisen vaaleanpunainen.
Toisinaan ulkoilu venähtää pimeän puolelle, sitä varten koirilla on valopannat. Toinen loistaa pimeässä neonpinkkinä, toinen neonkeltaisena. Näky on surrealistinen. Näytämme diskomadoille tietä taskulampulla.
Koirat rakastavat lunta, niiden turkit muuttuvat pehmeiksi pakkasessa kun ne sukeltavat kinoksissa hajujen ja jälkien perässä. Pakkasesta he ovat kyllä keskenään eri mieltä. Lainakoiramme Luna on talviurheilija, joka sukeltaa toppapomppaansa onnellisena ja riehuu lumessa välittämättä lämpötiloista. Oman koiramme mielestä toppavarusteissa ulkoilu on noloa ja viisi pakkasastetta olisi aika lailla maksimi minkäänlaiselle nenän näyttämiselle oven ulkopuolella. Jos on yhtään kylmempää, herkkä lootuksenkukkanen on välillä nostettava syliin ja puhallettava tassuihin lämpöä. Tassuvaha on toki käytössä ja tossujakin on joskus kylmempinä Helsingin-talvina kokeiltu, kokeilu ei varsinaisesti ollut menestys. Kaikista parhaiten tassuja lämmittää sympatia, prinsessakohtelu ja oikea kulkusuunta, sillä kotiinpäin kääntyessä ei ole minkäänlaisia ongelmia etenemisen kanssa.
Pihasauna sai valot! Viereisessä kuvassa minä saan kyydin kotiin.
Rakastan myös tätä hiljaisuutta, olkoonkin, että uusi ilmalämpöpumppu pitää kaikenlaista putputusta, hurinaa ja säksätystä säädellessään itseään.
Ulkona hiljaisuutta on välillä pysähdyttävä kuuntelemaan. Tuulettomina päivinä voi kuulla lumisateen äänen, pienen sirinän. Kun vaaran toisella puolelle haukkuu koira, mäyräkoirat höristävät korviaan ja vastaavat.
Täällä nukkuisin helposti puolille päivin, vaikka kaupunkikodissa en ole pystynyt pariin vuoteen nukkumaan yhdeksää pidempään edes silloin kun voisin. Unikin on erilaista, selvästi syvempää ja palauttavampaa. Täällä olen ollut virkeämpi kuin koko syksynä Helsingissä, vaikka on lähes ympäri vuorokauden säkkipimeää.
Luna on erityisen mielissään lähimetsässä asuvista poroista ja hyvin pettynyt siihen, että hänen, hurjan metsästäjän, ei anneta ajattaa niitä. Muiden eläinten jälkiä olemme kuitenkin tutkineet yhdessä, ja opetelleet tunnistamaan niitä. Pihalla loikkii pimeän aikaan naapurin Täplä-kissan lisäksi ainakin yksi utelias kettu. Niityn poikki oli tassutellut supikoira. Eräitä jälkiä epäilimme jo nuoreksi sudeksi, sillä melko lähellä on tehty joskus susihavainto, mutta lähistöllä asuva hirvikoira taitaa silti olla todennäköisempi vaihtoehto. Yritämme bongata ilveksen pyöreitä tassunjälkiä, sillä niitä tiettävästi asuu kilometrin kahden päässä.
Oli ihanaa viettää täällä joulu! Haaveilimme siitä vuosi sitten, mutta silloin talo ei ollut vielä talviasuttavassa kunnossa. Pyhät menivät rauhallisesti, kaksin koirien kanssa vietimme nekin. Polttelimme kynttilöitä, kuuntelimme musiikkia, katsoimme elokuvia ja lueskelimme. Ruokaa teimme niin paljon, että sitä syödään vielä ensi vuoden puolella. Ainakaan emme kuole nälkään, jos sudet saartavat talon (tai sitten tarjoilen niillekin rääppiäisiä).
Vuoden viimeiset päivät kuluvat pitkälti kirjoittaen ja syöden. Pitää tankata, että jaksaa ajatella ja kirjoittaa ja sietää niitäkin päiviä, kun teksti on kamalaa. Tällä hetkellä on onneksi ihan optimistinen fiilis, sellainen että kyllä tästä tekeleestä vielä kirja tulee. Välillä on parasta keskittyä siihen paljonko on jo valmiina eikä miettiä sitä kuinka paljon työtä on vielä edessä.
Ruudun toiselle puolelle valoa ja iloa! Kiitos tästäkin vuodesta, on yhä ilo jakaa hetkiä kanssanne.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
