Tilaa elämälle ja huumorille

Kaupallinen yhteistyö Iittala

Uusi kotimme tulee olemaan työmaa vielä useamman kuukauden. Märkätilat ovat raakapinnoilla ja odottavat piikkausta. Työhuoneesta Jarno nakutti juuri lattian irti ja seuraavaksi lähtevät vanhat tapetit. Makuuhuoneesta lähtee niin lattia kuin katto. Keittiö on purettu ja odottaa keittiöremontin alkua. Olohuone on eniten valmis ja palvelee paraikaa varastona muuttokuormalle odotellessa, että muut tilat valmistuvat yksi kerrallaan.

Kuten monet remonttia tekevät ihmiset, olemme kehittäneet erilaisia selviytymisniksejä, joilla tunnelma pysyy korkealla kaaoksen keskellä. Kahvinkeitin ja kaiuttimet ovat kovassa käytössä. Taukoeväät syödään pihalla – siellä istutaan vaikka kaatosateessa, kun piha kerta on! Ja vaikka varsinaiseen sisustamiseen on vielä matkaa, elämälle ja viihtymiselle on raivattu vähän tilaa. Piristämme itseämme pienillä jutuilla: pöydän ylle ruokailutilaan on ripustettu valaisin, vaikka ympärillä seinät odottavat keskeneräisinä uutta maalipintaa. Kaivoimme sohvanpuolikkaan suojamuoveistaan ja korkkasimme sen koirien suureksi riemuksi käyttöön. Olemme sijoittaneet joitakin lempiesineitämme vitriinikaappiin, joka odottelee pääsyä oikealle paikalleen keittiöön. Vitriinissä ne pysyvät paremmassa turvassa kuin laatikoissa, joita siirrellään jatkuvasti paikasta toiseen sen mukaan missä ovat vähiten tekemisen tiellä.

Olennaisinta on miten asioihin suhtautuu. Jos jotain olemme viimeistään tässä urakassa oppineet, remonttia (kuten elämää yleensäkään) ei pidä ottaa liian vakavasti. Se kestää minkä kestää, kaikenlaista sattuu ja tapahtuu, ja meillä on siihen paljon vähemmän kontrollia kuin haluaisimme kuvitella. Lopulta kaikki on kuitenkin niin kotona kuin elämässä aina vähän kesken, joten parasta vaan antautua kaaokseen ja nauttia kyydistä.

Tämä kirjoitus on samalla oodi Oiva Toikan (1931-2019) suunnittelufilosofialle, joka erottui jo varhain muista kotimaisista kärkinimistä kokeilevuudellaan ja omintakeisella huumorillaan. Kun muut tekivät pelkistettyä funktionalismia (älkää ymmärtäkö väärin, rakastan sitäkin), Toikka viihdytti itseään kirkkailla väreillä ja muodoilla. Kaikki kummallisimmat, riemastuttavimmat ja hupaisimmat lasitaideteokset tuntuvat aina olevan juuri Toikan.

Kuvasimme työmaalla lempiesineitämme Iittalan lanseeramasta Oiva Toikan ihmeellinen maailma -kokoelmasta, joka on saanut alkunsa Toikan luonnosarkistosta (olkoonkin, että Toikka on sanonut ettei hän ole koskaan tehnyt luonnoksia, “kunhan on lörpötellyt”). Lasitehtaalla tallessa olleet arkistot käytiin tarkoin läpi Toikan perheen kanssa ja kuudesta hyvinkin erilaisesta kuviosta syntyi kokoelma käyttö- ja taide-esineitä, jotka vilahtelevat tämän kirjoituksen kuvissa.

Isomaksaruohot kukkivat yhä! Fiskarsin ja Iittalan yhteistyösaksissa on Toikan alunperin 80-luvulla suunnittelema pilkullinen Helle-kuosi.

Rakastan Toikan ilakoivaa, värikästä muotokieltä. Toikan suunnittelemista astioista ja teoksista tulee jotenkin aina hyvälle tuulelle, ne ovat niin kaukana kaikesta vakavamielisestä ja arkisesta ankeilusta. Toikka opiskeli aikoinaan keraamikoksi ja vähän myöhemmin kuvaaamataidonopettajaksi (60-luvulla Sodankylässä koulua käyneet ovat saattaneet olla Toikan oppilaita!). Hänet tunnetaan ennen muuta lasisuunnittelijana, mutta hän oli monipuolinen taiteilija ja teki kaikkea mitä lystäsi – suunnitteli kankaita ja kalusteita, puvusti, lavasti ja kuvitti.

Meillä on kertynyt vuosien varrella vintage-Toikkaa, mm. osia useista 60-luvun lasisarjoista, kuten Florasta ja Fruttasta, joiden poptaiteesta inspiroituneet kukka- ja hedelmäkuviot pitävät tylsyyden loitolla astiakaapista. Joitakin osia on myös tullut uusiotuotantoon: yläpuolella olevassa kuvissa hohkava Flora-maljakko on suunniteltu 60-luvulla ja palasi valikoimiin nyt osana uutta Toikka-kokoelmaa. Rakastan myös Toikan lasivihanneksia! Omistamme munakoison, haaveilen myös kurpitsasta. Ultimaattinen onni olisi tietysti löytää vintagevihannes kirppikseltä, mutta ilmeisesti kukaan ei ole niin hölmö, että myy niitä.

Olemme testailleet lähimarketin leivosvalikoimaa. En suosittele näitä. Kahvi oli hyvää, vaikka kauramaito olikin loppu. Toikan uudet kuosit koristavat Teema-mukeja ja lautasia.

Kun sattuu olemaan arjen estetiikkaa rakastavaa ja paljon remontoivaa sorttia, on onni, että puolisolla on varsin samanlainen maku. Meillä on harvoin erimielisyyksiä remontoinnista, sisustamisesta tai kodin hankinnoista. Olemme laatineet kuitenkin säännön, että molempien on hyväksyttävä mahdolliset uudet hankinnat: näin molemmilla on veto-oikeus, jos toinen saa päähänsä esimerkiksi hankkia vintagemoottoripyörän raadon sisustuselementiksi tai alkaa keräillä kalaesineitä. Toikka on muuten suunnitellut aikoinaan superhienoja kalavateja (nyyh).

Remppamuistiinpanot muistikirjassa ja remppaeväät kupissa, jotka on päällystetty Gepardi-kuosilla. Kun tiiraa tarkkaan, kuosista erottuu yhden kissan lisäksi muitakin eläimiä. 

Makumme on myös hioutunut yhteen kuusivuotisen suhteemme aikana. Innostumme nykyään usein samoista asioista, saamme samanlaisia ideoita. Olimme molemmat tahoillamme pohtineet, että ruokailutilan takaseinään voisi laittaa jonkun tummemman luonnonmateriaalitapetin, jota vasten valkoinen pöytä ja valkoinen valaisin erottuisivat. Kun kävimme katsomassa tapettivaihtoehtoja, ei tarvinnut neuvotella mistä tapeteista tilataan koepalat. Ah! Kyllä siinä tuntee olevansa vakka kannelleen.

Sitten on niitä hetkiä, kun Jarno haaveilee koko olohuoneen vuoraamisesta 70-luvun moduulisohvalla, joka peittää koko lattiapinta-alan. Sehän on aikuisten pomppulinna, sanoin. Kyllä! Jarno sanoi. Eli neroutta!

Kaksimetrinen tyräkkimme on toimittanut tarvittaessa joulukuusen virkaa. Toikan lasiomenat otetaan jouluna käyttöön.

Sisustustyylini oli aiemmin paljon tarkempi, jotenkin kurinalaisempi. Huolin kotiini vain tiettyjä värisävyjä ja halusin, että esineiden nyanssit ja muotokieli muodostavat eheän kokonaisuuden. Oli vaikea sietää esimerkiksi eriparilakanoita tai keskenään erisävyisiä puukalusteita. Myöhemmin mietin, että se oli yritys hallita kaaosta. Yritin rauhoittaa itseni kontrolloimalla ympäristöäni ja pitämällä visuaaliset ärsykkeet minimissä. Tunsin vetoa väreihin, mutta päästin niitä elämääni vain tarkoin valittuina ja toisiinsa sointuvina annoksina.

Yhteisissä kodeissamme on ollut huomattavasti vapautuneempi meno. Vaaleanpunaista seinää, värikkäitä mattoja, sulassa sovussa eri vuosikymmeniä, tyylejä, eriväristä puuta. Yhdessä kerätyssä taiteessa on väriä ja huumoria. Ei ole huono asia, jos esine naurattaa vähän tai siinä on joku kiinnostava riitasointu. Tykkään nykyään jopa raidoista ja kuoseista ja printeistä.

Ehkä rakkaus sai minut relaamaan? Päästämään irti jatkuvasta kontrollista, antamaan elämälle enemmän tilaa? Ehkä myös tajusin, että ei se ole niin vakavaa. Ei kodin tarvitse olla tietynlainen eikä sitä laiteta muita varten, vaan itselle. Sellaiseksi, että itse viihtyy. Kun yhdistelemme asioita joista pidämme, lopputulos näyttää meiltä. Ja vaikka kaiken ei tarvitse sopia toisiinsa, jollain maagisella tavalla kaikki kuitenkin solahtaa luontevasti yhteen ja tuntuu juuri siltä miltä pitääkin: kodilta.

Makumme on jalostunut yhteisten vuosien aikana ehkä aavistuksen ajattomammaksi ja samalla rohkeammaksi – olemme haaveilleet niin berliininpunaisesta linoleum-lattiasta kuin kirkkaansinisestä kylpyhuoneesta. Katsotaan tuleeko tämän kodin pintoihin jotain villiä, vai säästetäänkö ne ideat johonkin tulevaan.

Sisustus on sanana jotenkin huono, se antaa ymmärtää että kyse on tavaroiden ostamisesta ja järjestelemisestä. Eihän kodin laittamisessa ole kyse koskaan vain estetiikasta. Tottakai on toivottavaa, että koti miellyttää asukkaansa silmää, mutta vähintään yhtä tärkeää on millaista kotiin on tulla, millaista siellä on viettää aikaa. Voiko siellä rentoutua, vai pitääkö koko ajan varoa jotain? Tukeeko koti ja siellä olevat asiat elämää, jota haluaa elää? Kannustaako se luovuuteen, inspiroitumaan, lepäämään, ottamaan tilaa ja aikaa, olemaan lähellä?

Vintagehyllykkö on niin kaunis, että on vaikea päättää mihin huoneeseen sen sijoittaisi, kun haluaisi sen JOKA huoneeseen.

Kunkin kodin arkkitehtuuri ja rakennusaikakausi ovat ohjanneet remontoimista ja sisustamista. Emme pyri tyylipuhtaaseen lopputulokseen, joka on 100% uskollinen aikakaudelle, enemmänkin pohdimme symmetriaa, tunnelmaa ja mittasuhteita, sitä mikä toimii juuri tässä asunnossa, mikä tekee kunniaa asunnon ominaispiirteille. Ajatus tästä on vahvistunut Lapin kakkoskodin myötä, sillä 1800-luvun lopulla rakennetun talon korjausta on pitänyt lähestyä hyvin eri tavalla kuin aiempia remonttihankkeita. Se on kirkastanut paljon meidän arvoja ja opettanut kunnioitusta vanhaa kohtaan, keskeneräisyyden sietämistä ja ymmärrystä siitä, että vanhaa korjatessa ei tule eikä tarvitsekaan tulla täydellistä. Ei sellasta ole olemassakaan kuin täydellisyys, se on abstrakti konsepti josta ei ole remontoidessa tai kotia laittaessa mitään hyötyä. Kaikki on helpompaa ja hauskempaa, kun nakkaa pihalle koko ajatuksen. Lisäksi säästää luontoa ja joskus myös rahaa, kun ei edes yritä laittaa kaikkea uusiksi, vaan korjaa vain sen mikä on rikki.

Kaakelipohdintaa ja taidetta. Oikealla Toikan Lintula-taidejuliste.

Uusi 70-luvun koti on tarkoitus remontoida niin, että alkuperäinen tunnelma säilyy. Osin se tarkoittaa esimerkiksi 90-luvulla tehtyjen remonttien purkamista ja tilojen ennallistamista, osin alkuperäisten pintojen säilyttämistä. Sisustuksen suhteen taidamme päästä helpolla, sillä tavaramme solahtavat uuteen kotiin hämmentävän hyvin. Jokainen kaluste ja esine näyttää siltä, että olisi ollut täällä aina. Jouduimme myymään alta pois vain liian ison työpöydän ja muutamia muita kalusteita, jotka eivät tilan puolesta yksinkertaisesti mahdu. Uudessa osoitteessa kun on edellistä pienemmät huoneet ja matalampi huonekorkeus.

Tämän Flora-vintagemaljan ostimme häämatkaltamme australialaisesta antiikkikaupasta kuudella dollarilla. Ehkä aavistuksen outoa ostaa suomalaista designlasia toiselta puolelta maailmaa, mutta ei sitä voinut sinne jättää! Ihme kyllä malja pääsi perille ehjänä ja nykyään säilytämme siinä, no, milloin mitäkin. Tykkään siitä, ettei esineille tarvitse osoittaa tiettyä käyttötarkoitusta, vaan ne voivat palvella yhtenä päivänä hedelmävatina, toisena kukkamaljakkona ja tupareissa vaikka boolimaljana. Kokoelmaamme kuuluu isompi tummanharmaa versio samasta maljasta, sen onneksi löysimme ihan kotimaiselta kirppikseltä, koska se ei olisi mitenkään mahtunut matkalaukkuun.

Yksi lempiesineistäni on tämä eriskummallinen lasinen lintu, jonka ostimme pienestä antiikkikaupasta pari vuotta sitten. Linnussa ei ole signeerausta, mutta kauppias oli ostanut sen lasiasiantuntijalta, joka piti sitä Toikan omana lintukokeiluna. Toikkahan oli suunnittelija eikä itse puhaltanut kuuluisia lintujaan, sen hoitivat puhaltajamestarit. Möhkälemäinen lintu on kieltämättä juuri sellainen, joka saattaisi syntyä suunnittelijan omana puhallustestinä! Varmuutta tälle tarinalle voi tuskin saada, mutta ei se haittaa, rakastamme hupaisan näköistä lintuamme oli se Toikan tai ei. Toikka suunnitteli muuten reilun 50 vuoden aikana yli 500 erilaista lasilintua, huh huh.

Olen kutsunut Juno-koiraa monta vuotta pampulaksi tietämättä, että Toikka teki samannimisiä lasitaideteoksia 60-luvulla! Uusilla sävyillä tuotantoon palanneet Pampula-maljakot ovat suosikkejani Toikan uudesta kokoelmasta. Kuvissa ametistin ja aavikon väriset Pampulat, jotka valmistetaan suupuhaltamalla, jokainen käsityönä, Iittalan lasitehtaalla Suomessa. Ah, rakastan näitä. Minusta näihin ei tarvitse laittaa yhtään mitään, ne ovat jotenkin upeimpia ihan sellaisenaan, värikkäine heijastuksineen.

Ei ollut vaikea houkutella siskoksia testaamaan Gepardi-huopa. Ne viihtyvät raksalla, kunhan on sohva tai joku tyynyläjä, jonne voi hautautua huovan sisään sitten kun pihatyöt on tehty. Pihatyöt käsittävät erilaisia tehtäviä ruohon syömisestä ja tunnelin kaivamisesta alppiruusun alle saniaisten joukossa hiiviskelyyn ja oravan väijymiseen. Sen kaiken päätteeksi varmasti väsyttääkin.

En malta odottaa, että huoneet alkavat valmistua ja pääsemme purkamaan laatikoita ja laittamaan tavaroita paikoilleen. Siihen menee vielä hetki, mutta sitä odotellessa voi haaveilla ja fiilistellä.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Tehosoitossa Asaf Avidan

Lohdutonta, raakaa, mutta kaunista ja niin hersyvää, että menee paksuimmankin rintalastan alle. Rakastuin israelilaisen Asaf Avidanin musiikkiin välittömästi kuultuani biisin Reckoning Song, joka oli heittänyt hänet kertaheitolla suuren yleisön tietouteen. Kahlasin hänen tuotantonsa läpi ja rakensin hänen musiikillaan kokonaisen äänimaailman yhdelle elämänvaiheelleni joitakin vuosia sitten. Nyt Asaf hyppäsi jostain takaisin soittolistoilleni ja tälläkin kertaa tuntuu, että sille on jokin suurempi merkitys. En kyseenalaista, kuuntelen.

Siinä missä aiemmin kävin läpi hänen kaikki studioalbuminsa, nyt olen keskittynyt hänen live- ja sooloesiintymisiin ja haastatteluihin. Aivan kuin suhteemme olisi nyt kypsä seuraavalle, vähän syvemmälle tasolle.

Välillä on vaikeaa puhua musiikista, tai siitä mitä musiikki itsessä herättää. Avidan on ollut itselleni kuin maan uumenista löytynyt timantti, jota en halua jakaa kenenkään kanssa. Hänen musiikkinsa herättämät tunteet ovat liian henkilökohtaisia. Ymmärrän tietenkin, että kukaan ei kuule ja koe hänen musiikkiaan samalla tavalla kuin minä. Sen uskallan silri luvata, että kyllä se syvälle menee, jos sille antaa mahdollisuuden.

Kuvailisin Avidanin musiikkia singer/songwriter -sekoitukseksi bluesia, folkia ja indietä, mutta rehellisesti en ole itsekään täysin varma mistä kaikista aineksista tuo keitos syntyy. Asaf Avidan vaikuttaa tekevän musiikkia koko sydämestään ja juuri tuo tunteen voimakkuus resonoi todella paljon. Hänen lauluäänensä on uniikki ja niin ilmaisuvoimainen, ettei voi kuin ihailla. Varsinkin live-taltioinneissa kuulee kuinka taitavasti hän käyttää laajaa äänialaansa. Avidan aloitti uransa liittymällä The Mojos -nimiseen kokoonpanoon, mutta irtaantui kolmen albumin jälkeen tekemään omaa soolouraansa. Hänen ensimmäinen sooloalbuminsa Different Pulses on ehdoton suosikkini. Tuntuu, että sen kohdalla Avidan on löytänyt oman äänensä.

In The Box II on hieno audiovisuaalinen tallenne, jossa Avidan esittää kappaleitaan soolona pitkin tyhjää rakennusta. Julkaisu on tullut ulos jo 2017, mutta itse tutustuin tähän vasta äskettäin. Ehkä se kertoo siitä, että välillämme on ollut turhan pitkä tauko. Soolotaltioinnin kappaleet on riisuttu hyvin paljaaksi verrattuna levyversioihin ja Asaf esittää ne seuranaan vain kitara, efektit, sähköperkussiot ja loopperi. Sovitukset on upeita. Tulee selväksi, että hän ja hänen biisinsä eivät tarvi ympärilleen mitään muuta. Mielestäni ne kantavat jopa paremmin näin.

Asaf Avidan on kuulijoiden onneksi ollut tuottelias. Varoitankin teitä, kenelle Asaf Avidan ei ole ennestään tuttu, että tämän matopurkin auetessa saattaa mennä tovi ennen kuin sen saa tyhjäksi. Suosittelen aloittamaan aiemmin mainitsemastani esikoissooloalbumista. Minä toimin tässä vain portinvartijana ja itseoikeutettuna matopurkinavaajana. Valitsin kappaleen Your Anchor, koska toivon sen ankkuroivan teidät pysyvästi Asaf Avidanin muusikin pariin. Myös sen takia, että tässä In The Box -versiossa kappale todella syttyy henkiin.

Oikeus oppimiseen

Kaupallinen yhteistyö World Vision ja Asennemedia

Kenialainen koulu sijaitsee laakson pohjalla, vuorten ympäröimänä. Maisemaa on mahdoton olla tuijottamatta. Mietin tottuuko siihen, kun viettää päivät sen keskellä. Lakkaako se olemasta hengästyttävä, vai näkeekö sen kauneuden samalla lailla joka aamu?

Kun jeepit pysähtyvät matalien peltikattoisten rakennusten viereen, pihalla on ihan hiljaista, sillä oppitunnit ovat käynnissä. Luokkahuoneista kantautuu puheensorinaa, toisista laulua. Ääni raikaa, sillä seinät ovat pelkkää lautaa ja ikkunat ja ovet lähinnä aukkoja seinässä. Joistakin kurkkii lapsia, jotka selvästi osaavat odottaa vieraita.

Koulun rehtori kutsuu meidät koolle tyhjään luokkahuoneeseen, jossa tuolit on järjestetty ympyrän muotoon valmiiksi meitä varten. Valo siivilöityy sivulta kahdesta kapeasta ikkunasta. Pöydillä on nurkistaan repsottavia vihkoja ja kirjoja, seinillä haalistuneita julisteita. Jostain ilmestyy käteen lasillinen mangomehua. Huoneessa on lopulta toistakymmentä henkeä. Ennen kuin henkilökunta kertoo meille koulusta, jokainen läsnäolija esittäytyy, kuten paikalliseen tapaan kuuluu.

Suomalainen koulutusjärjestelmä herättää epäuskoa paikallisen opettajakunnan piirissä. Keniassakin on ilmainen perusopetus, mutta siitä huolimatta kaikki lapset eivät käy koulua. Lapsia tarvitaan avuksi kotitöihin, eikä kyse ole aina pelkästään siitäkään – kaikilla perheillä ei ole varaa maksaa koulupuvusta ja niistä kirjoista, joita pitäisi hankkia itse. Yksi World Visionin tavoitteista on saada kaikki lapset koulun piiriin ja sitä tuetaan monin tavoin. Kerta toisensa jälkeen vähän järkyttyy, kun tajuaa miten perusasioiden äärellä hankealueilla ollaan: tarvitaan niin oppikirjoja ja kyniä kuin ymmärrystä siitä miksi ne ovat tärkeitä. Tarvitaan puhdasta vettä, seiniä ja kattoja, pedagogista osaamista, perheiden tukemista, jotta lapset voidaan lähettää päivisin kouluun.

Vuoristossa sijaitsevassa koulussa opiskelee vähän reilu 250 oppilasta, joista nuorimmat ovat kolme ja vanhimmat 14-vuotiaita. Aamukahdeksalta alkavilla oppitunneilla opiskellaan kieliä, luonnontieteitä, matematiikkaa ja uskontoa. Näiden jälkeen iltapäivällä on tarjolla vapaaehtoisia aineita: taideaineita, käsitöitä ja musiikkia niille, jotka tahtovat ja voivat jäädä. Noin 25 oppilaan luokat ovat kenialaisittain pieniä. Toisissa kouluissa Keniassa on jopa satoja oppilaita yhtä opettajaa kohden. Varsinkin syrjäseuduilla sijaitseviin kouluihin ei ole helppoa saada opettajia, sillä matkat ovat usein pitkiä ja vaikeakulkuisia, eikä puhtaan veden ja sähkön puute houkuttele koulutettuja ammattilaisia.

Lähdemme kierrokselle, pistäydymme luokkahuoneisiin. Meille on kerrottu etukäteen mitä kummien vierailu lapsille merkitsee: sitä, että olemmekin ihan todellisia ihmisiä emmekä vain puheissa esiintyviä satuolentoja. Kummilapselle oma kummi tarkoittaa, että jossain maailmassa on ihminen, joka ajattelee häntä, toivoo hänelle hyvää. Meillä on kunniakas tehtävä edustaa kaikkia suomalaisia kummeja. Koulussa on ainakin 40 lasta, joilla on kummi Suomessa, mutta kaikki lapset näyttävät olevan kummeista aivan yhtä innoissaan. Kummien kuukausittainen tuki kohdistetaankin koko yhteisöön: kaikki lapset pääsevät osallisiksi lahjoitusvaroilla toteutetuista hankkeista.

Luokkahuoneet ovat pieniä, lapset istuvat penkeissä kylki kyljessä samanvärisissä koulupuvuissa. Valoa tihkuu ikkunoista ja lautojen raoista, sähkövaloja ei näy. Seinillä on lukujärjestyksiä ja säkkikankaista tehtyjä opetustauluja: erivärisillä tusseilla kirjoitettuja englanninkielisiä sanoja, yksinkertaisia laskukaavoja, piirroksia.

Koulussa on jotain uutta, joka meille erityisesti halutaan esitellä. Kävelemme rehtorin perässä rakennusten taakse, suuren takapihan läpi. Keskipäivän aurinko on lähes sietämättömän kuuma ja niskaan kohoaa hiki, kun kuljemme nurmikentän poikki pihan perälle. Siellä on pieni rakennus, joka paljastuu vessaksi: neljä koppia, joissa on betonin keskellä reikä. Rehtori uhkuu ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, eikä ihme: se on paikallisille suuri edistysaskel, sillä koulussa ei aiemmin ole ollut kunnollista vessaa. 500 euroa maksanut vessarakennus on rakennettu kokonaan suomalaisen kummin yksittäislahjoituksen turvin. Myös kummien kuukausimaksuja ohjataan yleishyödyllisiin asioihin, jotka ovat koko yhteisön hyväksi.

Jokaiselle lapselle kuuluu oikeus turvalliseen vessakäyntiin. Lukollinen, yksityinen vessa on merkittävä asia etenkin tytöille kuukautisten aikaan.

Etuoikeutetun länsimaalaisen näkökulmasta kuulostaa hurjalta, että tyttöjen koulunkäynti voi olla kiinni näinkin perustavalaatuisesta, meille itsestäänselvästä asiasta. Myöhemmin näemme toisen koulun, jonne World Vision on rakentanut tyttöjä varten asuntolan. Siellä he voivat yöpyä kouluviikon aikana ja keskittyä rauhassa läksyihinsä eivätkä joudu taittamaan päivittäin pitkää koulumatkaa. Joissakin Kenian kolkissa suurimman uhan koulumatkalla oleville lapsille muodostavat leijonat ja käärmeet, täälläpäin vaarana on enemmänkin seksuaalisen häirinnän ja ahdistelun, pahimmassa tapauksessa raiskauksen kohteeksi joutuminen.

Monen tutkimuksen mukaan tyttöjen koulutus on yksi tehokkaimmista keinoista vähentää köyhyyttä, sillä koulutetut naiset saavat todennäköisemmin töitä ja tienaavat enemmän kuin kouluttamattomat. Sillä on välitön yhteys taloudelliseen kasvuun, mutta samalla se edistää tasa-arvoa ja ratkaisee monia muita ongelmia. Kun tytöt pääsevät kouluun, he oppivat lukemaan, kirjoittamaan ja puolustamaan oikeuksiaan eivätkä ole myöhemmin riippuvaisia puolisoistaan. He voivat saada ammatin, toimeentulon, mahdollisuuden päättää omasta elämästään, huolehtia omasta ja lastensa terveydestä. Köyhyyden lisäksi vähenee lapsiavioliitot, äiti- ja lapsikuolleisuus ja terveysongelmat. Lisäksi tyttöjen koulutus hillitsee väestönkasvua ja ilmastokriisiä.

Välitunnilla piha täyttyy lapsista ja vedämme yhteislauluna reissun aikana hitiksi muodostuneen Pää, olkapää, peppu -laulun. Ei mene kauaa kun lapset saavat suomalaisista sanoista kiinni ja hoilaavat täysillä mukana.

Emme osanneet arvata, että ihan pian tuo koulu ja kaikki ne muutkin menisivät kiinni pandemian vuoksi. Yli 168 miljoonaa lasta ei päässyt lainkaan kouluun pandemian ensimmäisen vuoden aikana. Pahimmillaan yli 90% maailman lapsista oli pandemian aikana pois koulusta. Erityisesti kehittyvissä maissa uhkana on, että kaikki lapset eivät palaa tauon jälkeen kouluun ollenkaan, mikä tekee köyhyyden kierteen katkaisemisesta entistä vaikeampaa.

Koulunkäynti, joka on erityisesti tytöille normaalioloissakin haastavaa, on entistäkin pahemmin vaarassa pandemian vuoksi. Kun perheet joutuvat taloudellisiin vaikeuksiin vanhempien sairastuessa tai toimeentulon kärsiessä, tytöt otetaan pois kouluista, sillä heitä tarvitaan kotitöissä, tai heidät naitetaan ruokatalouden pienentämiseksi.

Oppiminen on jokaisen lapsen oikeus. World Vision tukee hankealueilla asuvien lasten koulutusta monilla tavoilla:

~ Kehittämällä opettajien pedagogisia taitoja toimia (myös vammaisten) lasten kanssa
~ Tukemalla opetusvälineiden ja -materiaalin hankkimista kouluihin ja oppilaille
~ Kannustamalla vanhempia tukemaan lastensa opiskelua
~ Parantamalla oppimisympäristöjä ja rakentamalla vessoja, joilla on suuri merkitys erityisesti tyttöjen koulunkäyntiin
~ Opettamalla tyttöjä valmistamaan kestositeitä, jotta koulu ei jäisi kesken kuukautisten takia
~ Toimittamalla koulusulkujen aikana lapsille materiaalipaketteja etäopiskelua varten ja neuvomalla vanhempia kuinka tukea lasten opiskelua kotona

RYHDY KUMMIKSI MEIDÄN KANSSA

Kummina tulee auttaneeksi kummilapsen lisäksi koko yhteisöä. World Visionin kummitoiminnan tärkeimpiä teemoja ovat koulutus, työllistäminen, puhdas vesi sekä tyttöjen ja naisten terveydenhuollon parantaminen.

Kummina tuet lasta ja hänen yhteisöään 30 eurolla kuussa, joka on Keniassa valtava summa. Jos sinulla on yksin, kumppanisi kanssa tai vaikka työ- tai kaveriporukalla mahdollisuus irrottaa tuo summa kuukausittain hyvään tarkoitukseen, liity minun ja Jarnon seuraksi kummien joukkoon.

PS. Lue lisää kummitoiminnasta aiemmasta kirjoituksestani Meistä tuli kummit.