Anna Piiroinen ~ 11.10.2020

Tyylistä ja muusta

295

Kaupallinen yhteistyö Nanso

Rohkaistuttuani viime aikoina enemmän kameran eteen olen saanut ystävällisiä kysymyksiä ja tiedusteluja tyylistäni. Paitsi imartelevaa, se on myös hämmentävää. Onko minulla jokin oma tyyli?

Jos onkin, en ota siitä kunniaa itselleni. Olen aina ollut hyvä poimimaan inspiraatiota muilta ja vaihtamaan nahkojani sukkelastikin. Kun katson kuviani taaksepäin, olen juuri se ihminen, joka ei voi käsittää mitä mielessä on liikkunut pukeutuessani kuten olen pukeutunut. Eikä tähän tarvita vuosikymmeniä, pari vuottakin riittää. Näen myös pukeutumisessani selkeitä kausia. Tässä välissä on ollut aika, jolloin olen verhoutunut kiireestä kantapäähän vain suureen ja mustaan. Näin jälkeenpäin ajatellen olen ehkä halunnut olla näkymätön.

Kun Stella kysyi minua vuosi sitten mukaan blogiin vieraskirjoittajaksi, ensimmäinen ajatukseni oli kauhu. Ei kirjoittajuudesta, sen osaan, vaan siitä että Stellan lukijamäärillä saattaisin muuttua näkyväksi. Kuka hullu pyytää lähes viisikymppistä ihmistä astumaan estradille iässä, jossa yleensä meidät naiset mieluummin sysätään syrjään? Nyt ajattelen, että Stella oli tässäkin edelläkävijä. Minäkin haluaisin nähdä ikäisiäni ihmisiä seilaamassa somevirroissa. Tosin olen vielä erittäin keskeneräinen sen ajatuksen suhteen, että se ikäihminen olisin minä itse.

Iällä on tekemistä tyylinkin kanssa. Seurasin vähän aikaa sitten muutaman nuoren vaikuttajan pohdintoja ikääntymisestä ja sen merkeistä. Muistan sanoneeni vuosikymmeniä sitten, ihan kuten he sanoivat nyt, että en ymmärrä mitä pahaa rypyissä on, nehän kertovat vain eletystä elämästä, nauretuista nauruista. Mutta kun täytät neljäkymmentä ja sen yli, huomaat pian, että rypyt ovat ongelmistasi pienimmästä päästä. Poolopaidat ja pitkät hihat kiinnostavat. Voisin tietysti aloittaa hetkenä minä hyvänsä vimmatun tenniksenpeluun, mutta olen sen sijaan päättänyt omistautua pizzalle, punaviinille ja runsaille helmoille.

Tyylini lisäksi (ja pizzasta huolimatta) vaatekokoni on muuttunut matkan varrella. Vaatekaappini on väkisinkin mennyt uusiksi. Oma pää ei aina meinaa pysyä perässä. Siinä, ja muussakin tyylijumituksessa auttavat ystävät. Eräs tyylitietoinen ystäväni otti ja tilasi minulle kolme mekkoa, pakotti sovittamaan ja lupasi hoitaa palautuksen, ellen pitäisi. Pidin jokaisen. Hänen tempauksensa takana oli halu osoittaa, että ostin edelleen itselleni liian suuria vaatteita ja että oikeasti värit sopivat minulle ja pukevat minua. Kokemus oli mullistava. Sen jälkeen mekkohanat aukesivat ja olen liihotellut menemään. Olen melkein kuin syntynyt uudelleen.

Niille, jotka ovat kysyneet tyylivinkkejä neuvoisin siis kääntymään ystävien puoleen. Miten he pukisivat sinut, jos antaisit vapaat kädet?

Kaikkia vaatteita ei ole muuten pakko omistaa: vaatteita voi lainailla ja vaihdella ystävien kesken ja vaatelainaamot yleistyvät. Moni helmi vaatekaapissani on nimenomaan ystäviltä perittyjä tai heidän kirppispinoistaan poimittuja. Ystävilläni on ihana ja rohkea vaatemaku, oma tyylini on ehdottomasti kehittynyt heidän ansiostaan.

Rakastan myös muotilehtiä. Huomaan nostelevani ostoskoriini lähinnä ruotsalaisia. Styleby painii aivan omassa sarjassaan ja on usein aikaansa edellä, mutta eniten tähän hyvin tavalliseen elämääni sopivia tyyli-innoituksia löydän Ellestä (sve), Damernas världistä ja Feminasta.

En itse asiassa omista suurta vaatevarastoa. Parit farkut, muutama neule, hameita ja mekkoja arkeen ja juhlaan, kesään ja talveen. Suurimman osan ajasta nuhjuan iänikuisissani, olen niin vähän ihmisten ilmoilla. Erakkoaikoinani ajattelen kunnianhimoisesti vaatelakkoa ja maailman parantamista. Mutta kun pääsen suuriin kaupunkeihin, villiinnyn. Olen vielä huithapeli vaateostoksilla, mutta sentään jo tiedostan, että valinnoillani on merkitystä. Opiskelen mielelläni suomalaisia merkkejä, toivon vaatteideni kestävän käyttöä ja aikaa, olen oppinut kurkistamaan materiaalilappuun. Valveutuneet tyttäreni ovat parhaita opettajiani tässä asiassa. (Lentolakkovuoteni on osoittautunut helpommaksi kuin luulin, tietyistä kollektiivisista syistä, kiitos kysymästä.) Saan kuitenkin myös valtavasti iloa kivoista vaatteista. Tyyli, muoti ja trenditkin ovat onnelliseksi tekeviä asioita! Joskus ostan kaksi kappaletta samaa vaatetta, jos olen sen hyväksi todennut. Olen siinä mielessä uniformu-tyyppiä. Käytän lempivaatteitani maanisesti kunnes ne hapertuvat päälle.

Muistan lukeneeni jostain, että usein ihmisen koti ja pukeutuminen noudattelevat samaa linjaa. Näin taitaa olla. Tyylini on varmaan hiukan boheemi, kotini kai aika paljonkin.

Pari sanaa asusteista ja ulkonäöstä.
Kengät: mustat. Varvastossut, ballerinat, lenkkarit ja nilkkurit.
Korut: ennen aina hopeaa, nyt meneillään on kultakausi.
Laukut: haaveilen Chanelista.
Meikki: mustaa. Joka paikkaan ja paljon.
Hiukset: vallankumous. Yritän olla värjäämättä. Toivottavasti harmaannun yhtä kauniisti kuin äitini.
Lounge wear eli kotipukeutuminen: tämä on uusin oivallukseni. Ihminen, joka viihtyy niin paljon kotona ja varsinkin sängyssä kuin minä, voisi totta vieköön ottaa ilon irti kotiasuista ja yöpuvuista!
Kehityskohteet: pukeudun ja meikkaan arkeen ja juhlaan aika samalla tavalla. Haluaisin osata säväyttää.

Vierailu tämän postauksen yhteistyökumppanini, suomalaisen perheyrityksen Nanson liikkeessä oli nopea. Löysin heti ja helposti suosikkini. Etukäteen jännitti, tämmöinen tappi, onko minusta heille malliksi? Ihailen ihmisiä, jotka ovat tyynen rauhallisia omassa itsessään. Minä olen alati puseron helmaa nykivä hermokimppu. Mutta huoleni oli turha. Tiesin heti miten yhdistelisin vaatteita, mikä näyttäisi ihan minulta. Jokainen vaate päätyikin lopulta omaan vaatekaappiini, jokapäiväiseen käyttöön.

Kuvissa näkyvät tuotteet:

Mustavalkoinen Nomparelli-mekko ja sen alla musta Villis-poolo (sukkahousut ovat Voguen). Mekko on ihan minua. Haluan pidentää mekkojen käyttöaikaa pitkälle talvikauteen, olen aika ylpeä tuosta poolo-oivalluksestani.

Musta Kuura-poolopusero. Minä sovituskopissa: onko tämä liian läpikuultava..? Parkkonen (silmät säihkyen): ei ole sellaista paitaa kuin liian läpikuultava. Ts. Parkkosen suosikki.

Luonnonvalkoinen Tuohi-neulepusero ja samanvärinen Tuohi-neuletakki. Käytän näitä myös näin yhdessä! Upea kermanvärinen pusero ja pitkä neuletakki muodostavat runsaan ylellisen yhdistelmän mustien Viistasku-farkkujen kanssa.

Ruskeassa Hilka-takissa on hauska oversize -malli, suuret taskut ja HUPPU, josta hankolainen tuulentuivertama erikseen kiittää.

Oliivinvihreä Valeria-huppari ja Valeria-housut. Minulla ei ole ikinä ennen ollut verkkareita. Päätin aloittaa huipulta, väri on IHANA!

Lämmin kiitos Nansolle luottamuksesta, tätä postausta oli ilo tehdä! Minun vaatekaappini sai näin mieleistä syystäydennystä. Jos kiinnostuit, löydät yhdellä klikkauksella kootusti suosikkituotteeni värivaihtoehtoineen. Lisäksi voit hyödyntää myös Nanson ystävällisen edun: koodilla ANNA20 saat normaalihintaisista tuotteista -20% 18.10. saakka.

Lisäksi haluaisimme kuulla mikä tuotteista sykähdytti eniten? Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan kiitokseksi kaksi 100 euron arvoista lahjakorttia Nanson verkkokauppaan. Arvotaan ehtii osallistua 18.10. asti. Muista sähköpostiosoite!

PHOTOS BY TOMI PARKKONEN

Stella Harasek ~ 10.10.2020

Esittelyssä työhuone

Pitkästä aikaa sisustusjuttu, löysin nimittäin nipun kuvia jotka nappasin työhuoneestamme jokin aika sitten! Olen kauan sitten luopunut ajatuksesta, että sisustus olisi asia, joka olisi jonain päivänä “valmis”. Jarno järkkäilee usein huonejärjestyksiä uusiksi, kalusteita kulkeutuu myös Lapin kotiin ja sieltä takaisin. Niinpä työhuonekin on tätä kirjoittaessa jo aivan toisen näköinen, mutta ei se niin justiinsa, tunnelma on aika lailla sama.

Meillä on erillinen työhuone, koska työskentelen kotona, samoin Jarno niinä päivinä kun ei ole kuvauksissa. Useimmiten nautin siitä ettei aamulla tarvitse erikseen lähteä työhuoneelle, voi vaan keittää kahvit ja istahtaa työpöydän ääreen, mutta aina välillä työpäivien venyessä ja vanuessa turhan pitkälle pohdin olisiko kodin ulkopuolella sijaitseva erillinen työtila kuitenkin elämää selkeyttävä ratkaisu. Työt voisi jättää sinne ja pyhittää kodin pelkästään palautumiseen ja rentoutumiseen. Nyt mennään näin, katsotaan sitten miten ratkaisemme asian seuraavan kodin kohdalla. Olemme alkaneet nimittäin haaveilla muutosta rauhallisemmille kulmille (jep, sellaista ne Lapissa vietetyt kesät teettävät) ja tehneet jo henkisen päätöksen, että alamme pohtia vaihtoehtoja ensi vuoden puolella, kun kirjaprojekti on poissa käsistä.

Käytämme tilavaa huonetta silloin tällöin myös kuvausstudiona ja siksikin kalustus on pidetty melko kevyenä – ei seinään pultattuja hyllyjä tai muutakaan, mikä ei olisi kohtalaisen helppo tarvittaessa siirtää. Huoneessa on kuvattu kaikkea yritysten henkilöstöpotreteista tavaratalomainoksiin, vaalea tila taipuu moneen. Upeinta huoneessa ovat tietysti nuo viime vuosisadan alun kaari-ikkunat. Tässä talossa on joskus toiminut sairaala ja tämä asunto oli silloin toimistokäytössä. Melkoiset puitteet toimistolle! Onnekkaitahan me ollaan, kun saamme asua täällä.

Työhuoneen tärkein kaluste on tietysti työpöytä, jonka pitää olla iso ja tukeva, sellainen joka ei tutise, vaikka lastaisin siihen kaikki kirjani ja paperini ja konttaisin niiden seassa. Kokoa tarvitaan myös siksi, että mahdumme tarvittaessa molemmat samaan aikaan pöydän ääreen. Intialainen kirjastopöytä kaiverrettuine jalkoineen on onnekas huutokauppalöytö, maksoimme siitä kokonaiset 35 euroa ja onnittelen itseäni tästä yhä joka päivä. Ah! Erityismaininta pöydän vetolaatikoista, johon saa sullottua katseilta piiloon kaikki ajelehtivat tavarat kovalevyistä muistikirjoihin.

Lähes koko työhuoneen kalustus on hankittu secondhandina. Italialainen nahkasohva on Tori-löytö vuosien takaa, se majaili työhuoneessa jo edellisessä kodissamme. 50-luvun valaisin ja 70-luvun sohvapöytä ovat kirppislöytöjä ja haalistuneen vaaleanpunainen tyyny lahja ystävältä.

Sera Helsingin käsin tehty villamatto on huoneen harvoja uutena tehtyjä hankintoja, kirjoitin siitä lisää taannoin. Mustavalkoinen valokuva on Mikko Rasilan, jonka taideverkkokaupasta saa näitä vedoksia.

Robert Mapplethorpen näyttelyjuliste on Kiasmasta viiden vuoden takaa.

Kutsumme mustaa sivutasoa hevoshyllyksi, koska sen takorautaiset jalat ovat kavionmalliset. Ostin pöydän Ruttopuiston kulmalta yhden antiikkikauppiaan takakontista jonkun kirppistapahtuman jälkeen muutama vuosi sitten. Näin, kun hän yritti saada sitä mahtumaan autoonsa ja tarjosin siitä sen verran mitä taskun pohjalta sattui löytymään. Kaupat tuli! Hyvä niin, hylly on yksi kauneimmista kalusteista, jonka omistamme. Ystävämme vaaniskelee sitä, mutta emme ole vieläkään taipuneet myymään sitä hänelle.

Antoni Tápiesin signeerattu litografia on myös huutokauppalöytö, samoin rottinkituoli, jonka pari asustelee makuuhuoneessa. Vanha kaktus on parin vuoden takainen ostos ystävän kirppispinosta, myös egyptiläinen kissapatsas on kirppislöytö. Mustat arkkitehtivalaisimet ovat kulkeneet kodista toiseen melkein kymmenen vuotta, rakastan niiden käytännöllisyyttä. Välillä ne ovat palvelleet keittiön valaisimina, toisinaan lukuvaloina yöpöydillä, nyt ne ovat päässeet takaisin alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa työtilan valaisimiksi.

Työhuoneen neukkari on usein myös koirien käytössä.

Mustat 20-luvun kirjakaapit olivat kyllä kauniit, mutta niin epäkäytännöllisen pienet! Vaikka kierrätän jatkuvasti luettuja kirjoja eteenpäin enkä säilytä hyllyssä kuin tärkeimpiä teoksia ja niitä, joita en ole vielä lukenut, tila alkoi auttamatta käydä ahtaaksi. Olemme myyneet kaapit sittemmin antiikkikauppaan ja hankkineet tilalle reilusti isomman hyllyn, sekin vintagea ja kotimaista tuotantoa. Ehkä oli turhan optimistista kuvitella, että kirjakokoelma pysyisi suppeana.

Juno-koiran peti on ristitty minisuperiksi ja se on vuosientakainen hankinta Madesignista, ystävimme verkkokaupasta, josta olen kirjoittanut vuosien varrella kerran jos toisenkin. Musta kaappi on huutokauppahankinta ja säilöi sisäänsä mm. kamerakaluston ja ammattikirjallisuutta. Sittemmin kaappi päätyi pohjoiseen makuuhuoneen vaatekaapiksi, sillä työhuoneeseen muuttanut kirjahylly on tarpeeksi suuri kaikelle eikä ylimääräiselle säilytystilalle ollut enää työhuoneessa tarvetta. Rottinkinen valaisin, kiinalainen säilytysloota ja puinen ruukku kaikki, niin, arvasitte jo – kirppislöytöjä.

Nautin suunnattomasti arjen estetiikasta ja toimivista kalusteista, mutta en kiinny tavaroihin kovin herkästi. Ne ovat kuitenkin vain tavaroita, joiden tarkoitus on tuottaa iloa ja palvella arjessa, ja jos tarpeet muuttuvat, esineelle etsitään uusi koti. Ennen ajattelin, että kaikesta kauniista on parempi pitää kiinni siltä varalta, että sille joskus löytyy taas käyttöä tai sopiva paikka, mutta mieli on muuttunut parin vuoden aikana tyhjennettyämme Lapin taloa, jonka perähuoneisiin, vintille ja latoon on kertynyt tavaroita viimeisen 150 vuoden ajalta. Tavaraähkyn keskellä on alkanut kiehtoa ajatus siitä, että kotoa löytyvät vain ne esineet, jotka ovat oikeasti käytössä ja jotka mahtuvat ketterästi kaappeihin. Meillä ei tällä hetkellä ole esimerkiksi vinttikomerossa mitään (voitteko uskoa, ei ainuttakaan epämääräistä roinalaatikkoa) ja se tuntuu huojentavalta. Koska olen wannabe-minimalisti, joka oikeasti rakastaa myös runsautta, karsiminen on edennyt hissuksiin, mutta tulokset alkavat näkyä. Jäljellä alkaa olla pitkälti vain sellaisia tavaroita, joiden kanssa haluan elää vuodesta toiseen ja kantaa ne myös seuraavaan kotiin.

Meillä ei ole sisustuksen suhteen ikinä mitään selvää suunnitelmaa, enemmänkin joku hämärä johtoajatus, jonka ympärille asiat rakentuvat osin sattuman kautta (kun sisustaa pääosin secondhandilla ja vintagella, ei oikein auta kuin luottaa sattumaan ja siihen, että silmää miellyttävät esineet sopivat jollain maagisella säkällä toisiinsa) ja lopuksi rymsteeramalla keskellä yötä huonejärjestystä uusiksi. Työhuoneeseen toivoimme rauhallista tunnelmaa, jotta siellä olisi hyvä ja helppo keskittyä. Minusta se on onnistunut melko hyvin. Toki siellä välillä tanssahdellaankin.

PHOTOS BY STELLA HARASEK

Stella Harasek ~ 30.9.2020

Kirjoittamisesta

Olen viime viikot lähinnä kirjoittanut. Ollut kotona ja kirjoittanut. Välillä istunut kahvilassa ja kirjoittanut. Kivaa vaihtelua kotona istumiseen, mutta kahviin kuluu hirveästi rahaa ja himoituista pistokepaikoista saa kilpailla muiden kahvilassa kirjoittavien kanssa.

Olen skipannut lähes kaikki alkusyksyn riennot ja ottanut loppuvuodeksi vastaan töitä vain sen verran, että juuri ja juuri elätän itseni. Etenkin tässä ajassa tuntuu hurjalta kieltäytyä töistä, kun on kasvatettu pelkäämään, että perikato uhkaa, jos en tartu jokaiseen tarjottuun mahdollisuuteen. Niin vaan olen päättänyt haastaa pelkoni ja voihan olla että vuodenvaihteessa kirjoittelen tänne postauksia katuojasta, mutta otan nyt sen riskin.

Tajusin puhuneeni kirjaprojektista Instagramin puolella, mutta kaikki eivät tietenkään ole Instagramissa. Siispä teille, jotka ette ole siitä vielä kuulleet: kirjoitan esikoisromaaniani.

Kuulen äänenne: noniin, johan tätä on ootettu. No niin on! Joskus kaikkein suurimmat unelmat vaativat toteutuakseen hyvin monen asian loksahdusta. Minun kohdallani suurimmat loksahdukset olivat korvienvälisiä eivätkä ne olisi voineet tapahtua yhtään aiemmin.

En kerro kirjasta vielä enempää, koska se on yhä kesken, mutta se on fiktiivinen teos, sen julkaisee Tammi ja tarkempi julkaisuaikataulu selviää sitten lähempänä, olettaen tietysti että saan kirjan valmiiksi enkä esimerkiksi sekoa paineen alla ja muuta Lappiin hoitamaan lehmiä, joka toisina päivinä tuntuu täysin varteenotettavalta vaihtoehdolta.

Ystäväni (jonka pitäisi mielestäni itsekin kirjoittaa kirja) kysyi miltä tuntui allekirjoittaa kustannussopimus. Perille tulemiselta, vastasin. Vaikka ei se mikään päätepysäkki ole, ei loppu, vaan jonkin uuden alku. Silti. Olen mennyt tätä kohti niin kauan.

Tämän vuoksi blogissa on ollut viime aikoina tavallista hiljaisempaa ja tulee luultavasti olemaan myös tulevina kuukausina, koska en tee mitään juuri muuta kuin kirjoitan enkä ajattele muuta kuin kirjoittamista. Arkistot notkuvat kyllä kuvia, ehkä saan tartuttua niihin ja käsiteltyä joitakin niistä miljoonista aiheista, jotka ovat roikkuneet iät ja ajat listallani. Yritän silti olla ottamatta paineita, koska juuri se paine olla koko ajan läsnä ja tuottaa jatkuvasti jotain uutta oli yksi niistä syistä, joiden takia oli niin vaikea raivata elämään tilaa tämän tekstin kirjoittamiselle.

Kirjoittaminen tekee onnelliseksi mutta epäsosiaaliseksi, kierrän tutut kadulla kaukaa (anteeksi kaikki) ja välillä puolisonkin läsnäolo on liikaa kun tekee mieli koteloitua omaan maailmaan, jossa soi repeatilla tykyttävä ranskalainen tekno ja neonpinkit valot välkkyvät jossain horisontissa.

Ystäviä olen nähnyt lähinnä kävelyiden merkeissä. Kävelen koiran kanssa jokatapauksessa joka päivä, siihen on helppo yhdistää sen verran ihmisseuraa ettei vallan erakoidu. Vaikka totta puhuakseni vasta nyt tajuan kuinka paljon nautin yksinolemisesta, kuinka vähillä konktakteilla todellisuudessa pärjään tuntematta itseäni yksinäiseksi.

Kirjoittamisen ohella olen myös vitkastellut kirjoittamiseen ryhtymistä ja sitten ahdistunut vitkastelusta ja panikoinut, että teksti ei valmistu dedikseen mennessä, että mistään ei tule mitään ja kaikki menee pieleen. Kirjoittaminen itsessään tuntuu helpolta, mutta keskittyminen on vaikeaa ja pelkästään hereillä pysyminen on hetkittäin mahdotonta. En tiedä onko se tämä syksy vai jotain kumuloitunutta kuormitusta, mutta koko ajan väsyttää.

Aiemmin olisin syyttänyt itseäni aikaansaamattomuudesta, mutta on ilmeisesti tapahtunut kehitystä. Vihdoin tunnistan, että jatkuva väsymys, keskittymiskyvyttömyys ja vaikeus tarttua niihinkin asioihin, joita kaikkein eniten haluan tehdä, ei ole luonteen heikkoutta, vaan luonnollinen seuraus 20 vuoden uupumusputkesta, josta en ole koskaan kunnolla toipunut. Miten olisin voinutkaan, ilman minkäänlaista sairaslomaa. Syvimmästä rämeestä on kontattu pois muuttamalla omia ajattelu- ja toimintamalleja yksi kerrallaan, mikä on hidasta ja vielä tavallistakin hitaampaa, jos tekee sen yrittäen toipua vuosien ylikuormituksesta, tehden koko ajan, niin, töitä. Olen hyväksynyt senkin, etten tule koskaan täysin ennalleni.

Sådant är livet, kuten äitini lakonisesti toteaa asioihin, jotka menivät kuten menivät. Niin se meni eikä sille mahda mitään. Hyvinhän tässä lopulta kävi, tässä minä vihdoin kirjoitan ja vitkastelusta ja väsymyksestä huolimatta olen siitä kiitollinen, niin pakahduttavan iloinen, että se on juuri nyt minun tärkein työ. Yritän suojella jaksamistani ja mielenterveyttäni, varjella prosessia ulkomaailman paineilta, uskaltaa tehdä tarpeeksi vähän, luottaa siihen että aika riittää ja saan kaiken valmiiksi.

Kaikille teille ruudun toiselta puolelta tsempanneille ja kannustaneille kiitos luottamuksesta ja ymmärryksestä, se on merkinnyt paljon, vaikka en olekaan aina osannut sitä ilmaista.