Ensimmäisiä päiviä

✖ TORNIONJOKILAAKSO, LAPPI

Ehdimme pohjoiseen juuri ennen juhannusvieraita. Olemme perillä yhdeltä yöllä, keskiyön aurinko on paistanut suoraan silmiin horisontin korkeudelta matkan viimeiset tunnit. Talven aikana ehtii aina unohtaa kuinka kirkas ja kirjaimellinen se onkaan.

Talon pihalla on lämmintä ja valoisaa kuin päivällä. Koirien hännät alkavat heilua jo ennen kuin saamme pakun ovet auki. Olemme varautuneet hyttysiin, mutta vain muutama inisee laiskasti ympärillä.

Kuistin narisevat rappuset ja tuttu tuoksu, joka tuo mieleen kaikki kerrat, kun kävin täällä epäkiinnostuneena teininä enkä voinut kuvitellakaan, että joskus viettäisin täällä vapaaehtoisesti kokonaisia viikkoja ja kuukausia. Talo oli silloin jonkun muun koti ja kaikki oli pysähtynyt 60-luvulle, suurin osa kalusteista ja tavaroista olivat kaapissa juuri siinä järjestyksessä mihin joku oli ne vuosikymmeniä sitten jättänyt. Iäkäs sukulainen asutti vain muutamaa huonetta, muut olivat olleet kylminä varastoina niin kauan ettei kukaan enää tiennyt mitä kaikkea niissä säilöttiin.

Toinen koira kannetaan Tornionjokeen, toinen on kannettava sieltä pois.

Nyt pirtin ystävällinen hämärä, tulitikut leivinuunin reunalla siinä mihin ne viimeksi lähtiessämme jätimme. Turhista tavaroista tyhjennetyt, elävien käyttöön palautetut huoneet, joissa on sängyt, yöpöydät, naulakot pyyhkeitä ja aamutakkeja varten. Vanhat kalusteet näyttävät toiselta nyt: isoisoisovanhempien häälahjaksi saama puinen ruokapöytä ja tuolit seisovat yhä paikallaan keskellä pirttiä, pöydän yllä tuttu valaisin, joka on roikkunut siinä paljon kauemmin kuin minä olen ollut olemassa.

Kannamme laukut sisään, koirat syöksyvät suoraan keittiöön odottamaan iltaruokaansa. Ne solahtavat kesärutiineihin kuin olisivat odottaneet niitä yhtä kovasti kuin me. Pohjoisessa saavat koiratkin nukkua sängyssä eikä täällä herätä herätyskelloon. Koko porukka herää usein vasta kymmeneltä, uniset koirat lasketaan lattialle haukottelemaan.

Ensimmäisenä aamuna tehdään kahvikuppi kädessä kierros tiluksilla. Kunnostustarpeet ovat kesä kesältä akuutimmat: villiintyneen pihan keskellä kohoava talo repsottaa joka nurkastaan. Kuistin ikkunoista ensimmäinen on antanut jo periksi, tänä kesänä ne on pakko uusia. Harmaantuneet ulkorappuset, jotka olivat viime kesänä vielä tukevat, notkuvat nyt ja osa laudoista on siinä kunnossa, että joku päivä jonkun jalkaa menee niistä läpi. Talon vanha lautaverhoilu kaipaa uutta maalipintaa, sekin projekti on saatava aluilleen ennen kuin sateet ja aika tekevät peruuttamattomia tuhoja.

Tornionjoessa nähty keppi suussa uiva vonkale.

Pihakin on työmaa. Emme todellakaan tavoittele täydellisyyttä emmekä edes halua pihasta liian siistiä – pidän nurmen seassa kasvavasta sammaleesta, jäkälästä portaiden kaiteissa ja niittykukista, jotka kasvavat kuistin molemmin puolin. Mutta saunan terassin lautojen välistä puskee horsmaa, tiheä nokkosmuuri estää pääsyn marjapensaisiin ja talon päädyssä on vihaisen näköinen angervomeri, joka pitää vihdoin tänä kesänä repiä juurineen irti, jotta saadaan tilaa pyykkinarulle. Ja sitten on syreenit, jotka rönsyilevät saunan ja ladon välissä ja lahottavat molempien seinää.

Mutta ensin se juhannus! Aina on kaikenlaista pientä tehtävää ennen kuin talo on valmis vieraille. Pesemme saunan ja jääkaapin, pyyhimme kalusteista pölyt. Tuuletamme huoneet, kaivamme esiin peittoja ja petivaatteita. Koko talven kaapissa levänneet pellavalakanat tuntuvat viileältä. Päätämme, että vieraat saavat sijata sänkynsä itse, mutta Jarno haluaa sittenkin laittaa kaikille vuoteet valmiiksi. Raksavaraston tehtävää toimittava kuisti on kaaos,  se on yksi niistä asioista joille emme mahda nyt mitään. Vanha talo opettaa keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden sietämistä. Aina on jokatapauksessa jotain rempallaan.

Mikä ilo nostaa astioita kaapista, tietää että kohta niille on käyttöä, kun talo tupsahtaa täyteen elämää.

PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA

Kirjavinkki ~ Elokuvia ja rappioromantiikkaa Pietarin taidepiireissä

Seuraa lukuvinkkejä kesään! Poimin viime aikoina lukemistani uutuuskirjoista kolme teosta, jotka jäivät mieleen. Kirjat ovat erilaisia, mutta yhteistä niille on se, että ne käsittelevät ihmissuhteita häpeilemättömällä tavalla, niiden minäkertojat ovat luovalla alalla työskenteleviä naisia ja jokin niissä purkaa tavalla tai toisella totuttuja normeja. Ajattelin ensin niputtaa teokset samaan tekstiin, mutta siitä uhkasi tulla nälkävuoden pituinen, joten pilkoin sen kolmeen osaan. Ensimmäisenä käsittelyssä elokuvaohjaaja Reetta Aallon esikoisteos Vadim.

Reetta Aalto: Vadim (S&S, 2020)
*kirja saatu kustantajalta

Kesäkuun alussa ilmestynyt Vadim on romaani symbioottisesta rakkaussuhteesta ja ohjaajan ammatista haaveilevan suomalaisnaisen elämästä vuosituhannen vaihteen Pietarissa.

Aikakaudessa on omaa dekadenssiaan, joka on varmasti vedonnut vimmaisinta nuoruuttaan eläviin opiskelijoihin: taiteilijat ja narkomaanit juhlivat vallatuissa taloissa ja teknobileissä kuin huomista ei olisi. Maailmanlopun tunnelma on todellakin läsnä ja luokkaeroja ei voi olla huomaamatta. Neuvostoliiton hajoamisen jälkimainingeissa räpistelevällä Venäjällä vallitsee kaoottinen kurjuus. Suomalainen opiskelija tuntee syyllisyyttä, koska toisin kuin venäläisillä opiskelutovereillaan, hänellä on varaa syödä joka päivä.

Teoksen koruton kerronta on jakanut tuttavapiirissä mielipiteitä. Itse tykkäsin. Jotenkin virkistävää, että kertojan sisäiseen maailmaan ei juuri keskitytä, vaan toteava teksti keskittyy toiminnan kuvailuun ja piirtää minäkertojasta kuvaa naisena, joka ottaa mitään kyselemättä miehille varatun tilan. Venäläinen Vadim on taidepiirien hännystelijä, kaunis, surullinen ja sekaisin. Hänestä tulee minäkertojan muusa, kameran katseen ja halun kohde, joka päätyy pääosaan naisen elokuvaan. Seksin ja väkivallan värittämä elokuva ammentaa Vadimin henkilöhistoriasta tavalla, joka herättää kysymyksiä siitä kuka lopulta käyttää hyväksi ja ketä.

Aalto opiskeli aikoinaan Pietarin teatteritaiteen akatemiassa ja pyöri samoissa taidepiireissä, joita kuvaa esikoisteoksessaan. Teos perustuu kirjailijan mukaan osittain omakohtaisiin kokemuksiin. Vadimista piti alunperin tulla elokuva, mutta epäkonventionaalinen naispäähenkilö ei ollut rahoittajien mieleen ja niin tarina sai kymmenen vuotta myöhemmin kirjan muodon. Uskomatonta, mutta totta: maailma ei vieläkään ole valmis tarinoille, joissa naiset toimivat täsmälleen samalla tavalla kuin miesten on annettu toimia vuosisatojen ajan. Juuri siksi olen erityisen iloinen siitä, että tämä kirja on kirjoitettu.

Vadim rinnastettiin Hesarin arviossa Anja Kaurasen (nyk. Snellmanin) vuonna 1981 ilmestyneeseen Sonja O -esikoisteokseen. Sonjalla on sydämessäni erityinen paikka, jonka kanssa kukaan ei voi kilpailla (lisää siitä tässä viimevuotisessa kirjoituksessa) ja sen kiihkeästi sykkivä teksti on suvereeniudessaan omaa luokkaansa, mutta tunnistan kyllä tietyt yhtäläisyydet esimerkiksi juuri naisen halun ja seksuaalisuuden kuvauksessa. Vadimin suorasukaiset seksikohtaukset eivät herättäisi huomiota miehen kirjoittamassa tai miehen näkökulmasta kirjoitetussa kirjassa, mutta kun ne on sijoitettu naisen suuhun, tajuaa miten harvoin tällaista tulee lukeneeksi yhä tänä päivänä. Ehkä ilmapiiri ei ole muuttunut 40 vuodessa ihan niin paljon kuin olisi voinut kuvitella ja toivoa.

Kirja on helppolukuinen ja tempaisee nopeasti mukaansa eli sinänsä varsin passeli seuralainen mökkilomalle, vaikka ei tarjoilekaan mitään aivot narikkaan -eskapismia. Suosittelen monimutkaisista rakkaustarinoista pitäville, elokuvien ja taiteen ystäville, Anja Kaurasen varhaistuotantoa fanittaville, venäläisestä kulttuurista kiinnostuneille ja kaikille, jotka ovat kokeneet suhteen, johon ei pitäisi jäädä, mutta ei oikein pääse lähtemäänkään.

PS. Aalto on käsitellyt aiemminkin tuotannossaan seksuaalisuuden, sukupuolen ja vallan teemoja. Ajattelin seuraavaksi kaivaa esiin viime vuonna ilmestyneen, sukupuolittuneesta vallankäytöstä ja seksuaalisesta häirinnästä kertovan episodielokuvan Tottumiskysymys, jonka yhtenä ohjaajana Aalto on toiminut.

PHOTO BY STELLA HARASEK

Rantaelämää ja retkikeitinresepti

Jos se minusta olisi kiinni, en menisi minnekään iltayhdeksän jälkeen, paitsi tietysti omaan sänkyyni. Rakastan nukkumista. Parkkonen taas on ihminen, joka laittaa kellon soimaan neljältä aamulla, koska aamut ovat niin kauniita, ja joka jaksaa palvoa jokaista auringonlaskua kuin se olisi hänen ensimmäisensä. Vain joskus harvoin tempaudun untuvatäkkini alta mukaan hänen innokkuutensa, kuten sinä kesäkuun iltana, kun käsittämätön helle oli kietonut niemennokkamme samettivaippaansa ja koko luomakunta yöperhosia myöten oli sekaisin valosta ja kuumuudesta.

Yli neljännesvuosisadan yhdessäolon jälkeen Parkkonen tietää, että varmimmin minut saa liikkeelle houkuttelemalla hyvällä ruoalla. Olimme hankkineet alkukesästä uuden lelun, kaasulla toimivan retkikeittimen naurettavassa pienessä, mustassa salkussa. Testasimme sitä ensin pihalla, totesimme vempeleen käsittämättömän tehokkaaksi jopa Hangon tuulissa, ja lähdimme lopulta kiikuttamaan keitintä ja eväitä salaiseen pyöreiden kivien poukamaan, yhdelle lempirannoistamme.

Retkikeitinhankinta oli kirvoittanut jo monia ruokahaaveiluja ennen ensimmäistäkään liekin leimahdusta. Mitä kaikkea me sillä keittelisimmekään! Sinisimpukoita valkoviinissä seitsemännen rannan hiekanvärisiä raitoja aaltoilevilla kallioilla, sienirisottoa tietysti, ehkä lampaankaretta rosmariinilla. Unelmointivaiheessa kaikki on vielä mahdollista, mutta vasta sitten kun todenteolla tekee lähtöä retkelle, ymmärtää ettei mukaan voi ottaa puolta valtakuntaa ruokatarvikkeita. Kaikkihan on kannettava! Pidettävä kylmänä! Mausteet ja öljyt ja työvälineet sullottava edestakaisin kantamuksiin!

Lopulta päädyimme kampasimpukoihin ja jättiravunpyrstöihin. Pienillä esivalmisteluilla tämä oli erittäin toimiva ja helppo iltapala, juuri täydellinen auringonlaskun kajossa nautittavaksi, rantakivien päällä kyyhöttäen.

KAMPASIMPUKOITA JA RAVUNPYRSTÖJÄ RETKIKEITTIMELLÄ

Kampasimpukoita
Ravunpyrstöjä
Chilihiutaleita
Tuoretta rosmariinia
Oliiviöljyä
Ruohosipulia
Mustapippuria
Suolaa
Voita

Muista ottaa retkikeittimen ja ruoan lisäksi mukaan pieni veitsi, puukapusta, talouspaperia ja roskapusseja.

Meillä oli tällä kertaa pakastettuja kampasimpukoita ja ravunpyrstöjä. Sulattelimme niitä tovin, mutta pidimme huolen, että aavistuksen vielä kohmeisina ne hoitivat itse oman kylmäketjunsa ja tekeytyivät rannalla alkumaljojen ja kesäkeittiön kokoamisen aikana täyteen valmiuteensa.

Kierittele merenelävät jo kotona öljyssä, suolassa, mustapippurissa ja chilihiutaleissa.

Pakkaa mukaan pieni rasiallinen voita, yksi sitruuna ja pari oksaa tuoretta rosmariinia.

Poimi matkalta kallionkoloista ruohosipulia kukkineen.

Virittele keitin, kuumenna pannu. Meidän keittimemme mukana ei tullut pannua tai kattilaa, vaan siihen käy periaatteessa mikä vain kaasuhellallakin käytettävä astia.

Ruskista voi, sihisytä rosmariinista maut irti kuumassa voissa. Me ruskistimme ensin kampasimpukat ja söimme ne, ja sitten uudessa erässä ravunpyrstöt.

Purista sitruunamehua päälle, riivi ruohosipulia koristeeksi ja käytä myös kukat. Rapeakuorinen leipä sopisi kylkeen mainiosti. Juomana meillä oli San Pellegrinon limonadia ja helmeilevän kylmää pinot grigiota.

Ilta oli täydellinen, saatan jopa lähteä toistekin.

Kokeile myös rapusia za’atar -mausteella, ohjeen löydät täältä!

PHOTOS BY ANNA PIIROINEN, HELMI PARKKONENTOMI PARKKONEN