Appelsiinipuiden alla

Joulu oli ja meni. Tuntuu, että siitä on ikuisuus, ja onhan siitä. Blogiani lukeneet tietävät jo jouluangstistani, joten ilolla ilmoitan, että rakastin tänä vuonna jokaista hetkeä. Toki joku voisi sanoa, että pakenimme joulua, mutta minusta me nimenomaan vietimme sitä oikein olan takaa. Tällä kertaa vain Ranskassa.

Olen kerran aikaisemminkin ollut joulun poissa, samassa huvilassa, samoissa maisemissa. Tiesin jo silloin, että haluan palata. On vaikea pukea sanoiksi koko matkaa, joten turvaudutaan listamuotoon. Mitkä kymmenen asiaa tekivät joulusta Ranskassa niin ihanan?

1 ~ Yhdessäolo

Kaksi kolmasosaa lapsikatraastamme on muuttanut jo omilleen, toiseen kaupunkiin. On enää hyvin harvinaista, että olisimme koko jengi koolla kokonaisen viikon, vain me, lähes yötä päivää. Kävelimme kaupungilla miehen kanssa lasten takana ja puristelimme toistemme käsiä liikuttuneina, kun he kulkivat rinnakkain, kädet toistensa olkapäillä ja nauttivat yhdessäolosta. Iltaisin he jäivät pelaamaan korttia kun me vaelsimme täysien päivien uuvuttamina yläkerran appelsiininvärisen makuuhuoneemme rauhaan. Kyllä he kinastelivatkin (ja me), ei tässä mitään pyhimyksiä olla. Riidat kuitenkin tasoittuivat muutamalla ristiseiskakierroksella ja suklaalla. Tottakai olisimme voineet kotonakin olla yhdessä, pelata korttia ja niin edelleen. Jostain syystä kotona dynamiikka ei ole sama, jonka varmaankin jokainen vanhempi tietää, joka on kyljet kolhiintuneina hakenut uusia rooleja kotoa muuttaneiden lasten kotonaoloaikaan.

2 ~ Valo ja lämpö

Miten ihmeelliseltä voikaan aurinko tuntua ja näyttää, loka-, marras- ja joulukuun alun jo myyräyttämästä ihmisestä! Nautimme lounaat ulkona, kuorimme hädissään mukaan pakattuja paksuja vaatekerroksia, ojentelimme sinisiä raajojamme valoa kohti. Appelsiini- ja sitruunapuiden näkemisessä on aina jotain sykähdyttävää, ja Rivieralla kukkii aina. Näimme mimosankin ensimmäiset kullankeltaiset kukinnot, se on ihmeellinen näky! Illat olivat kuitenkin kylmiä, kaulaliinat ja sormikkaat piti sukkelasti kerätä jälleen ylleen kun aurinko laski.

3 ~ Ruoka

En kehdannut laittaa ruokaa ensimmäiseksi, vaikka hyvin syöminen onkin kaikkien matkojen ja myös arjen suurimpia iloja. Syöminen on mahtavaa puuhaa! Ranskalaiseen jouluun kuuluvat mm. osterit, hummerit, kaviaari, erilaiset pateet ja juustot. Kotijouluissa raskainta on se ruokashow. Tuntuu, että siitä on juhla kaukana, kun seisoo keittiössä pää koko ajan uunissa, jääkappissa tai astianpesukoneessa. Toki Ranskassakin piti jotain syödä: ostimme huvilalle illaksi pikkuisen kattauksen kaikkea ja sitten vielä hienon hienosta leipomosta perinteisen suklaahalon. Jouluaaton lounaan nautimme auringonpaisteessa mainion La Californie-ravintolan terassilla. Muita canneslaisia lempiravintoloitamme ovat mm. Bobo Bistro, Astoux & Brun ja uusi hauska löytö, pikkuinen Barbarella Le Suquetin vanhassa kaupungissa.

4 ~ Aamukahvit torilla

Kun nuoriso veteli vielä sikeitä, me vanhemmat karautimme useampanakin aamuna Cannesin Forvillen torin kulmille aamukahville. Joskus jo ennen auringonnousua. Tori kuhisee elämää, vihannesvuoret rakentuvat sukkelasti. Tilaamme useampia maitokahvikupillisia, rapeaa patonkia, normandialaista voita ja aprikoosihilloa ja esitämme istuneemme tässä aina. Poskisuudelmien katseleminen tekee minut onnelliseksi. Miten paljon paremmin mekin voisimme, jos elämissämme olisi noin paljon enemmän kosketusta?

5 ~ Ihmiset

Poskisuudelmien ansiota tai ei, kaikki vaikuttavat hyväntuulisilta. En ole koskaan ymmärtänyt sitkeästi elävää käsitystä ranskalaisten koppavuudesta. Tiedän, että ranskankielentaito auttaa asiassa ja tiedän, että näen kaiken (eli vain pienen siivun) turistin vaaleanpunaisten lasien läpi, mutta enhän muuta voisikaan. Minulle se kuitenkin riittää, tulla kohdatuksi, rupatelluksi, halatuksi ja huomioiduksi. Viimeisen yön vietimme Nizzassa, kävimme pursiseuran kattoterassilla syömässä jumalaista simpukkapastaa ja sukelsimme illalla Park Phoenixin kasvitieteellisen puutarhan aasialaiseen valojuhlaan. Sympaattinen hotellivinkki Nizzaan: Arome Hôtel. Aivan uskomatonta palvelua, omistaja kuratoi meille koko päivän ohjelman aivan kuin olisi ajatuksiani lukenut, ja hoiti mm. pöytävaraukset puolestamme!

6 ~ Villa Le Menestrel

Majapaikkamme on ystäviemme ja kesänaapureidemme huvila Cannesin kukkuloilla, Mouginsissa. Olemme olleet siellä jo niin monta kertaa, että paluu tuntuu kotoisalta. Emme kuitenkaan niin montaa, että näkymä makuuhuoneemme parvekkeelta ei enää saisi haukkomaan henkeä ihastuksesta, aamuin illoin. Kävin ihan ensimmäiseksi katsomassa oliko takapihan puussa vielä granaattiomenoita (ei ollut), entä yläpihalla pétanque-kentän vieressä sitruunoita pienissä puuntaimissa (oli). Niinä aamuina kun emme lähteneet torille, mies ajoi leipomoon hakemaan patonkia, croissantteja ja suklaapullia, jotka nautittiin oliivipuiden oksien keinahdellessa suurten lasiovien takana. Minun oma oliivipuuni kotona Hangossa on selvinnyt jo kolmesta talvesta, se tosin nostetaan ruukussaan viileään portaikkoon kylmimmiksi kuukausiksi. Juttelen sille aina ohikulkiessani, sanon, että kyllä me taas tästä selvitään.

7 ~ Cannes

Cannes on hirmuisen kiva! Pieni, kaunis, eläväinen. Rakastan kaupunkia nimenomaan sesongin ulkopuolella, kuten tosin useimpia muitakin kaupunkeja. En saata ymmärtää miksi kaikkien on sullouduttava sinne keskikesäisin, jolloin se ei ole viehättävimmillään kuumuuden ja juurikin väkimäärän takia. Mutta joulun voisin viettää Cannesissa vaikka joka vuosi. Sataman lähellä oli nyt joulutori pienine kojuineen sekä luistinrata, siellä mekin vietimme iltojamme, ellemme sitten olleet esimerkiksi keilaamassa. Lahjoja emme tänä vuonna ostaneet, matka oli perheen iso, yhteinen lahja.

8 ~ Retket pieniin kyliin

Hyppäsimme parina päivänä autoon ja huristelimme vailla suunnitelmia tai päämääriä vuorille. Löysimme tuntemattomia pieniä kyliä, kapeita kujia, unohdettuja taloja, rapistuneita seinämaalauksia. Koska oli joulun aika, joka puolella oli hyvin hiljaista, useimmat pienet puoditkin kiinni. Pulskat kissat venyttelivät kivimuureilla ja linnut laulelivat, maiseman yllä leijaili savu. Jossain solisee vesiputous, jäljitimme sen myöhemmin. Istuimme yhtenä päivänä kiemurtelun näännyttäminä hassuun tienvarsikahvilaan valkoisille muovituoleille ja mitä ikinä yritämmekin tilata, omistajarouva haluaa väen vängällä tarjota jotakin myrkyllisenlilaa orvokkijuomaa. Sillä mennään sitten!

9 ~ Taide

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun olen jollakin matkalla käymättä yhdessäkään museossa. Kävimme kyllä yhdenkin ulkopuolella, kolistelemassa suuria rautaportteja, vain ymmärtääksemme sen olevan auki ainostaan kesäkaudella. Mutta aikaisemmilla matkoillamme olemme kolunneet suurimman osan Ranskan Rivieran taidenähtävyyksistä. Rakastan varsinkin taiteilijoiden kotimuseoita, mutta lempipaikkani on silti upea Fondation Maeght. Jos haluat perehtyä aikaisempien matkojen päiväkirjoihin, löydät ne kootusti tämän linkin takaa.

Meren rannalla on helppo ymmärtää miksi taiteilijat ovat aina hakeutuneet näille kulmille; valo on inspiroivaa, maisemat tietysti myös. Ajattelin matkalla usein sitä, että siellä asuvien ihmisten on kyllä mahdotonta ymmärtää, minkälaista elämämme täällä sysipimeydessä on.

10 ~ Meri

Jos Parkkoselta kysytään (ja miksei kysyttäisi, ainakin silloin tällöin), niin parasta on auringonlaskun aika Välimeren rannalla. Aloitin kuvien läpikäymisen karsimalla noin sata kuvaa pullonvihreistä aalloista. Parkkosen lisäksi rannalla ovat auringonlaskun aikaan myös paikalliset perheet, nuoret rakastavaiset piknikhuopinee ja rantabulevardin tuolit valloittaneet hopeahapset, pikkuruisia pörröisiä koiria jaloissaan.

Ensi joulun vietämme kuitenkin kotona. Minulla on vuosi aikaa opettaa oma pääni (jossa kaikki ongelmat loppujen lopuksi majailevat) näkemään kotijouluni ihan yhtä rentona, vaivattomana, leppoisana ja rakkaudellisena kuin reissujoulunkin. Sitä paitsi, minähän pidän hiljaisuudesta ja pimeästä!

PHOTOS BY ANNA PIIROINENTOMI PARKKONEN

Luetuimmat kirjoitukset vuonna 2019

Seuraa perinteeksi muodostunut katsaus päättyneen vuoden luetuimpiin blogikirjoituksiin! Tiedän, toisista tällaiset koosteet tuntuvat umpitylsiltä, mutta uskokaa tai älkää, monet tykkäävät, sillä näistä voi bongata kirjoituksia, jotka menivät julkaisuhetkellä ohi.

Vaikuttaa siltä, että vanhat merkit pitävät paikkansa: henkilökohtaiset tekstit ovat yhä blogin luetuimmat ja jaetuimmat, ja herättävät myös eniten keskustelua. Kärkisijoille on päässyt niin huippuhetkiin kuin todella vaikeisiin aiheisiin keskittyneitä kirjoituksia. Jos olen jostain ylpeä niin siitä, että tästä on tullut paikka, jossa on tilaa kaikille elämän sävyille.

Elämää endometrioosin kanssa

Vuoden luetuimmassa kirjoituksessa kuvasin matkaani kroonisen kivun kanssa: se huipentui diagnoosiin, jonka sain pitkän taistelun jälkeen sairastettuani endometrioosia yli 25 vuotta.

Olen todella onnellinen siitä, että kirjoitus sai paljon näkyvyyttä. Lamauttavaa kipua ja lapsettomuutta aiheuttavaa endometrioosia sairastaa jopa 10-15% hedelmällisen ikäisistä naisista, mikä tekee siitä yhtä yleisen kuin astman tai diabeteksen. Silti endometrioosi tunnetaan yhä huonosti jopa lääkäreiden keskuudessa ja diagnoosin saaminen kestää keskimäärin 7-9 vuotta, eli aivan liian pitkään.

Olen saanut useita viestejä naisilta, jotka ovat kirjoituksen luettuaan ymmärtäneet, ettei jatkuva kipu ole normaalia, hakeutuneet tutkimuksiin ja saaneet diagnoosin. Tässä syy miksi haluan kirjoittaa ja puhua aiheesta jatkossakin. Yksin ei tarvitse kärsiä, ja mitä aiemmin sairaus todetaan, sen nopeammin sitä päästään hoitamaan.

Now, and now, and now

Kärkeen kiilasi toinenkin kirjoitus, joka liittyi läheisesti endometrioosiin, tarkemmin diagnoosin aiheuttamaan shokkiin. Vaikka olin vuosia tiennyt, että kaikki ei ole kunnossa, oli silti järkytys saada kuulla kuinka paha tilanne oli. Kun saa tietää sairastaneensa parantumatonta tautia teinivuosista saakka, tulee myös katsoneeksi menneitä vuosia uusin silmin.

Välillä tuntuu kuin olisin taas teini koskettelemassa todellisuutta kameraseuran pimiössä, vedostamassa tärähtäneitä kuviani punaisessa hämärässä. Erotan ääriviivat, jotka alkavat piirtyä paperin satiiniseen pintaan, ne ovat samat ja silti vieraat.

Sinulle, jota en vielä tunne

Tämä kirjoitus oli rakkauskirje, joka sisälsi uutisen: olimme menneet kihloihin uuden vuoden aattona. Kerroimme siitä julkisesti vasta kuukausia myöhemmin kun olimme saaneet iloita uutisesta ensin itseksemme ja lähipiirin kesken. Ei se ollut mikään salaisuus, moni oli jo arvannut kuvissa vilahtaneista sormuksista, mutta kirjoitus sai silti valtavan palautevyöryn. Tuntuu tosi kivalta, että blogissa voi jakaa niin vaikeita asioita kuin ilouutisia.

Ensimmäinen lokakuuta, minun syntymäpäiväni, hänen ensimmäinen työpäivänsä. Työtoverit järjestivät yhteisen merkkipäivän kunniaksi lounaan. Istuimme ravintolassa vierekkäin emmekä katsoneet toisiimme. Emme tienneet sitä vielä, mutta se oli jo siellä, sähkö oli alkanut jo ritistä.

Tavallinen tiistai

Kärkisijoille pääsi myös toinen aiheeseen liittyvä kirjoitus. Emme halunneet suunnitella häitä vuosikausia, vaan menimme kahdeksan kuukauden kihlauksen jälkeen naimisiin Helsingin maistraatissa kuumana elokuun päivänä kahden ystävän läsnäollessa. Vasta sen jälkeen kuulin, että sodan aikana tavanneet isovanhempani oli aikoinaan vihitty samassa paikassa.

En ole aina tiennyt mihin olen menossa.
Olen luullut monenlaisia asioita rakkaudeksi.
Olin ollut jo vähällä luovuttaa.

Myös muutama viikko vihkimisen jälkeen julkaistu kirjoitus nimeltä Pölyä kiertoradalla ylsi lähelle kärkisijoja.

Liian köyhä kouluun?

Jarnon kirjoitti jutun omasta koulutiestään yhteistyössä Yhteisvastuukeräyksen kanssa ja siitä tuli yksi vuoden kommentoiduimmista teksteistä. Ei ihme, aihe on todella tärkeä.

Olin yhdeksänvuotias, kun vanhempani erosivat. Muuttorumban jälkeen asetuimme toiselle puolelle Ylivieskaa ja vaihdoin koulua, kun matka vanhalle ala-asteelle kävi liian pitkäksi. Uudessa koulussa kuulin, että opettajia oli varoitettu vilkkaasta ja keskittymishäiriöisestä ongelmalapsesta, joka tuli rikkinäisestä perheestä. Siitä tuli leima, jonka mukaan aloin käyttäytyä.

Mitä tekisit solidaarisuudesta naisia kohtaan?

Yhteistyössä Solidaarisuus-järjestön kanssa kirjoittamani juttu keskittyi naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja nousi luetuimpien kärkeen todennäköisesti siksi, että kerroin ensimmäistä kertaa myös omista kokemuksistani väkivallan uhrina. Tätä tekstiä oli vaikea kirjoittaa, varmasti vaikea myös lukea. Olen silti tosi iloinen, että tein sen, ja kiitollinen jokaiselle sen lukeneelle. Asiat eivät muutu, ellei niistä puhuta.

Asioita, joita ette ehkä tiedä Stellasta

Jarno teki listan asioista, joita ette ehkä tienneet, kuten uskomaton kykyni laatia kauppalistoja tai autokoulu, jonka kävin kuorma-autolla, enkä silti aja. Jarnon kirjoittamat paljastusjutut minusta olivat näköjään suosituimpien joukossa myös toissavuonna. Viime vuonna kirjoitin itse vastaavan jutun Jarnosta.

Osana kuohua

Tämä kirjoitus – lomapostikortti Meksikosta – julkaistiin melkein päivälleen vuosi sitten. Kihlaus teki matkasta ikimuistoisen, vaikka siitä en tässä kirjoituksessa vielä maininnutkaan (kuvasta sen taisi ainakin muutama tarkkasilmäinen hoksata).

Viimeisetkin arkiajatukset sulivat jonnekin aaltoihin sen jälkeen kun saavuimme Sayulitasta San Panchoon. Vuosi oli vaihtunut, olin saanut nukkua akuuteimmat univelat pois ja olin ihanasti irti kaikesta. Iloitsin lomasta ja seurasta, pienistä oivalluksista, joille oli vihdoin tilaa päässäni. Otin pikkukameralla lomakuvia, matkamuistoja. Kuljeskelin hiekalla, join auringossa lämmennyttä vino blancoapahvimukista. Annoin meren huuhtoutua ylitseni, olin osa kuohua. Samaa kohinaa aaltojen kanssa.

Unohdus, olemattomuus

Kesäloma Lapissa, Tornionjoessa uivat koirat ja vanhan hirsitalon hiljaisuus. Ilahduin siitä, että tämä kirjoitus ylsi listalle, sillä se on yksi omista suosikeistani viime vuoden teksteistä. (Toki olin ehtinyt unohtaa kirjoittaneeni koko jutun, mutta muistin sen kun kävin läpi blogin analytiikkaa – jotain iloa näistä listoista siis itsellekin!)

Kävelemme tänään lähimmälle hiekkarannalle. Se on postimerkin kokoinen, mutta siellä hiekka on hienoa ja pehmeää kuin trooppisella rannalla. Laskemme viikonpäiviä, sillä ystävämme on tulossa pohjoiseen ja hänet pitää muistaa hakea lentokentältä. Jarno tajuaa, että olemme olleet täällä yli viikon. Miten aika voi mennä näin nopeasti, vaikka päivät ovat niin hitaita, hän sanoo järkyttyneenä. Kulta, ihan kohta me kuollaan.

Nyt kun viime vuoden suosikit on käyty läpi onkin hyvä hetki kysyä onko teillä toiveita tälle vuodelle. Sana on vapaa kommenttilootan puolella! Mistä haluaisit erityisesti lukea juttuja alkaneen vuoden aikana?

PHOTOS BY STELLA HARASEK, JARNO JUSSILA, MIKKO RASILA & ANU MAKKONEN

Musiikin lumouksesta

American singer & songwriter Debbie Harry