Portrait of a Lady on Fire

Kaupallinen yhteistyö Cinemanse

Kävimme alkukeväästä katsomassa Rivierassa ranskalaisen leffan, joka jäi lepattamaan ajatuksiin pitkäksi aikaa. On olemassa elokuvia, jotka samaan aikaan lumoavat, hengästyttävät ja häiritsevät. Portrait of a Lady on Fire, käännösnimeltään Nuoren naisen muotokuva, on juuri sellainen.

Céline Sciamma on käsikirjoittanut ja ohjannut 1700-luvun Ranskaan sijoittuvan elokuvan, jonka pääosassa nähdään Noémie Merlant ja Adèle Haenel. Nuori taiteilija Marianne saa oudon toimeksiannon: maalata muotokuvan nuoresta Héloïsesta tämän tietämättä. Héloïse ei tahdo tulla ikuistetuksi muotokuvaan ennakoiden, että maalauksen tarkoitus on sinetöidä äitinsä hänen varalleen kaavailemat naimakaupat. Niinpä Marianne teeskentelee saapuneensa syrjäiselle bretagnelaiselle saarelle Héloïsen seuralaiseksi, painaa tämän piirteet mieleen pitkien kävelyretkien aikana ja maalaa muotokuvaa salaa öisin. Tunnelma tihenee, mutta naisten väliin syntyvää suhdetta varjostaa tietoisuus siitä, että yhteinen aika tulee Héloïsen häiden lähestyessä pian päätökseensä.

Upea elokuva on poikkeuksellinen monin tavoin, esimerkiksi kuinka se kuvaa naisia naisten silmin. Menneisiin aikakausiin sijoittuvat elokuvat keskittyvät usein kuvaamaan tapahtumia miesten kirjoittaman historian kautta. Jos niissä kuvataan naisten elämää, se tehdään tyypillisesti miesten silmin, miesten määrittämien roolien kautta. Jonkun vaimo, äiti, tytär. Tässä tarinassa miehet vilahtavat vain sivuosissa ja kamera tarkastelee päähenkilöitään – nuoria naisia – toistensa silmin, uteliaasti ja intensiivisesti, pysähtyen yksityiskohtiin, joita näkee elokuvissa harvoin. Samalla elokuva antaa välähdyksen siitä millaisia vaihtoehtoja naisilla oli ja ei ollut 1700-luvun Ranskassa.

Hiljaisen elokuvan äänimaisema muodostuu enimmäkseen rätisevästä takkatulesta ja aaltojen kohinasta. Siinä on epätavallisen vähän musiikkia, mutta musiikilla on silti suuri merkitys. Leffan muutamat musiikkikohtaukset ovat sitäkin väkevämpiä, yhdestä sain sen sortin pakkomielteen, että valvoin yöllä tutkien sitä internetistä. Ja vieläkin alkaa pakahduttaa rintaa ja kuristaa kurkkua, kun ajattelenkin elokuvan loppua, jossa ei varsinaisesti tapahdu mitään, mutta silti kaikki on läsnä ja vyöryy päälle yhtäaikaa. Siinä suhteessa se muistuttaa yhtä viime vuosien suosikkielokuvaani, Call me by your name. Mutta eipä spoilata!

Nuoren naisen muotokuva on myös hätkähdyttävän kaunis elokuva, jonka jokainen kohtaus näyttää maalaukselta. Vahvasti visuaalisessa, hiljaisessa kontekstissa dialogi tuntuu sitäkin terävämmältä ja yhteiskunnallisemmalta. Sciamman ohjaus on moderni, feministinen, taitava ja tarpeeksi tiukka pitääkseen otteessaan loppuun asti.

Elokuva ei suinkaan tehnyt suurta vaikutusta vain minuun: siitä tuli Cannesin elokuvajuhlien suursuosikki ja se palkittiin parhaasta käskirjoituksestaan. Kriitikot ovat hehkuttaneet elokuvaa ympäri maailman, kutsuneet sitä 2000-luvun Pianoksi ja puhuneet sukupolvikokemuksesta.

Suunnittelin leffan nähtyäni kirjoittavani aiheesta, mutta lyhyesti sen jälkeen teatterit menivät kiinni, joten tuntui turhalta hehkuttaa elokuvaa, jota kukaan ei voisi kuitenkaan nähdä. Mutta joskus asiat järjestäytyvät toisella, ehkä vielä paremmalla tavalla. Olemme nimittäin aloittaneet yhteistyön Cinemansen kanssa: pieni elokuva-alan yritys maahantuo ja levittää huolella ja rakkaudella valittuja elokuvahelmiä, joiden joukossa on monta viime vuosien kiinnostavinta elokuvaa: Les Misérables, The Peanut Butter Falcon, Loving Vincent, Kesä, The Handmaiden ja moni muu. Kurkkaa nettisivuilta koko upea listaus. Pakko ihailla pienen tiimin kykyä poimia valtavasta, globaalista tarjonnasta juuri ne, joita suomalaisen elokuvan ystävän ei missään nimessä kannata missata.

Yhteistyömme tarkoitus on tulevan vuoden aikana nostaa esiin kiinnostavia elokuvia, jotka puhuttelevat minua ja Jarnoa, ja sen myötä toivottavasti myös mahdollisimman monia teistä. Iloitsen suuresti mahdollisuudesta työskennellä näiden taiteellisesti kunnianhimoisten teosten eteen, sillä taideleffat jäävät Suomessa usein aivan liian vähällä huomiolle siihen nähden mitä ansaitsisivat. Uskon, että niistä nauttisi paljon suurempikin yleisö, jos tieto vain tavoittaa heidät.

Erityisen fiiliksissä olen siitä, että ihan ensimmäiseksi on vuorossa juuri Nuoren naisen muotokuva. Se on nimittäin tänään saapunut moniin videopalveluihin ja helsinkiläisten iloksi elokuvasta on tulossa nyt myös vielä yksi näytös Rivieraan kesäkuun alussa. Riviera on Kalliossa sijaitseva pieni ja tunnelmallinen korttelikino, yksi ehdottomista lempipaikoistamme käydä katsomassa leffoja, sillä penkkirivien sijaan leffoja katsotaan muhkeissa nojatuoleissa ja elokuvan ohessa voi nauttia lasin viiniä ja kevyttä naposteltavaa. Riviera on ollut muiden teattereiden lailla nyt kevään ajan kiinni, mutta aukeaa 1. kesäkuuta ja liput näytöksiin saapuvat myyntiin aivan näillä näppäimillä, kun uudistunut salikartta on valmis.

“Meidän palvelu uudistuu ja ollaan annettu paljon aikaa ja rakkautta miettiessämme, miten tehdä Rivierasta mahdollisimman turvallinen tinkimättä asiakkaiden nautinnosta”, kerrottiin Rivierasta. “Salia väljennetään niin, että paikkoja on vain 40, kaikilla sohvilla ja nojatuoleilla on runsaasti tilaa ja niihin pääsee kulkemaan mukavasti turvavälit säilyttäen. Tapakset, cocktailit ja muut leffaherkut pystyy ostamaan verkosta ennakkoon ja ne saapuvat valmiiksi paikalle ennen elokuvan alkua. Näytösten välistä aikaa pidennetään ja oman paikan löytämistä helpotetaan, jotta siirtyminen saliin on mahdollisimman sulavaa. Kesäkuun ohjelmistoon on poimittu meidän yleisön toiveita – niin talvella “kesken” jääneitä leffahelmiä kuten Nuoren naisen muotokuva kuin klassikoitakin – ei malteta odottaa että päästään taas näyttämään elokuvia!”

Halusimme ehdottomasti nähdä elokuvan uudestaan tätä juttua varten, joten järjestimme leffaillan ystävämme Mikon kanssa hänen valokuvastudiollaan. Ei se nyt mikään Riviera ole (anteeksi Mikko), mutta se on osoittautunut aiemminkin loistavaksi leffakatsomoksi: tila on tyypillisen studion tapaan korkea, leffan saa projisoitua taustakankaaseen ja studiolta löytyy iso sohva, jonka voi työntää kankaan eteen. Siihen mahtuu just sopivasti kolme ihmistä ja kaksi mäyräkoiraa (vaikka mäyräkoirat omistavat mielestään sohvan ja haluaisivat vallata suurimman osan siitä itse). Täydellinen ratkaisu odotellessa, että pääsee vihdoin takaisin teattereihin.

Olimme kaikki nähneet elokuvan jo aiemmin eikä ympärillä ollut salillista muita häiriintymässä hölötyksestä, joten oli hauskaa samalla jutella elokuvasta.

Puhuimme puvustuksesta. Mietin ääneen miten ahdistavaa olisi kulkea joka päivä korsetilla kuristetussa raskaassa, kahisevassa puvussa, jota en pystyisi kunnolla edes pukemaan päälle omin voimin. Mikko koki asian täysin päinvastoin: hänellä on tarve sellaisille vaatteille, jotka laittavat ihmisen paikoilleen. “Raskaalle liikehdinnälle. Kun liikuttaa jalkaa, koko vaate liikkuu. Haluan tuntea mun ääriviivat.”

Jarno rakasti elokuvan alun latausta: “Kun ne vaan pälyilee toisiaan eikä tiedä miten suhtautua. Paljon VIIPYILEVIÄ KATSEITA.” Mikko huomautti, että loputtomat katseet ja niiden intensiteetti tuo mieleen Tom Of Finlandin taiteen, jossa katseet ovat nimenomaan kaikkein eroottisin osa. “Jep”, sanoi Jarno. “Mutta suudelkaa jo!”

Kun Marianne otti luonnoslehtiönsä esiin muiden nukahdettua, Jarno ilahtui: “Aivan kuin sinä, muut jo nukkumassa, niin vielä vähän töitä. Jos mä nyt IHAN vähän vielä tästä.”

Elokuvassa on kohtaus, jossa Héloïse ja sisäkkö Sophie toisintavat kuin sanattomassa yhteisymmärryksessä päivällä sattuneen tapahtuman, jotta Marianne saa maalata sen. (Jätän nyt mainitsematta tarkemmin mistä on kyse, jotta en paljasta liikaa juonesta.)
“Ihanaa miten ne alkoi hirveällä vimmalla järjestää tuota skenaariota. Että nyt toistetaan ja maalataan tämä. Se tarkoittaa, että on tärkeää näyttää, että tämä tapahtui. Se on mun mielestä aivan äärettömän feministinen teko.”

Kiinnostavaa muutenkin miettiä millainen on ollut kuvan merkitys tähän aikaan, hetkeä ennen valokuvauksen historian alkuhämärää, kun tavallisilla ihmisillä ei ollut mitään muuta visuaalista tapaa jäljentää tai taltioida todelisuutta kuin piirtää tai maalata. Elokuvassa muotokuvalle muodostuu monenlaisia kerroksia, eikä niitä ole vain yksi, niitä syntyy monia, jotkut jaettavaksi, toiset hyvin yksityisiksi.

Olimme kaikki samaa mieltä siitä, että elokuvan casting on harvinaisen hienosti onnistunut.
“Niin erilaisia nuo naiset”, Jarno sanoi. “Ja silti tuo jännite heidän välillään. Heloise on niin traaginen. Onkohan hän oikeastikin tuollainen vai onko hän vain niin hyvä näyttelemään. Minäkin haluaisin tuollaiset uneliaat, surulliset silmät. Onko mulla?”
“Sulla on puppy eyes.”

Puppy eyes muisteli kuinka hänelle tuli ensimmäisellä katsomiskerralla itku elokuvan loppukohtauksesta.
“Kaikki tuntui niin epäreilulta. Se oli niin raastavaa. Ei noin saisi olla.”
Mikko oli eri mieltä.
“Mulle tulee taas samanlainen olo kuin siitä Aale Tynnin runosta: pane arkkuun kappale niiden sydämistä, joita rakastat. He antavat sen kyllä anteeksi, jos sillan rakennat. Se ei ollut tarkoitettukaan niin, että tässä ollaan ikuisesti yhdessä, se oli vain kappale joka sujautettiin sinne arkkuun.”

Elokuvan loppu on tavallaan nähtävissä kaiken aikaa, se on kudottu tarinaan pitkin matkaa ja vertautuu Orfeuksen myyttiin: kreikkalaisen mytologian mukaan Orfeus menentti Eurydiken kuolemalle, koska kääntyi katsomaan rakastettuaan manalan portilla, vaikka toisin oli sovittu. Elokuvassa naiset keskustelevat siitä, tulkitsevat että se oli runoilijan, ei rakastuneen valinta. Orfeus valitsi rakkauden sijaan muiston rakkaudesta.

“Kaikessa mahtavuudessaan outo, outo, outo elokuva”, Mikko totesi elokuvan lopussa. “Esimerkiksi se asetelma, että minä maalaan sinut salaa. Ja se ohjaajan hyvin määrätietoinen valinta, että musaa ei ole.” Ja sitten kun musiikkia on, se on niin voimakas että taju lähtee! Se kohtaus, jonka musiikki syösti minut pakkomielteiseen googlaukseen, osuu elokuvan keskivaiheille ja kiinnittyy hetkeen, jossa jokin liikahtaa, tunnelma muuttuu ja kaikki aistivat sen samaan aikaan. Tulen ympärille kokoontuneet naiset alkavat laulaa, mutta se on enemmän rytmikäs loitsu kuin laulu (olisipa suomenkielessä joku käännös sanalle chant). Jos sinäkin elokuvan nähtyäsi janoat tietää kohtauksesta enemmän, lue tämä ohjaajan haastattelu.

Nuoren naisen muotokuva on nyt saatavilla iTunesista, Elisa Viihteestä, Google Playsta, SF Anytimesta, Viaplaysta ja Rakutenista. Leffan voi ostaa myös DVD- ja Blue-ray -formaatissa esimerkiksi Filmihullu Leffakaupasta. Kurkkaa yltä virallinen traileri.

Ja hei, aina kannattaa myös toivoa elokuvaa oman lähiteatterinsa ohjelmistoon, joko henkilökunnalta tai sähköpostitse, jos haluaa nähdä esimerkiksi tämän tai jonkun muun kankaalta! Kaikki Suomen leffateatterit pyrkivät huomioimaan yleisötoiveita ohjelmistonsa suunnittelussa.

Mutta nyt, voitteko kaikki mennä katsomaan elokuvan, jotta voimme keskustella siitä! Vai oletko jo nähnyt elokuvan? Sana on vapaa kommenttilootassa!

PHOTOS BY STELLA HARASEK & CINEMANSE

Kevätraivo

Hyvää päivää, radiohiljaisuudesta kajahtaa! Ei ollut tarkoitus pitää pitkää päivitystaukoa. Olen säätänyt ja kirjoittanut muita juttuja, mutta on tässä muutakin, ei mitään vakavaa, pientä kitkaa vaan minun ja todellisuuden välillä.

Tiedättekö sen olon, kun ei pysty keskittymään mihinkään, on koko ajan kuuma tai kylmä, päätä vähän jomottaa, mikään ei huvita, peilikuva näyttää kaamealta ja jotain pitäisi tehdä, mutta millään ei jaksa?

Toukokuinen aurinko tulvii sisään verhottomista ikkunoista, paistattelee röyhkeästi suoraan työpöydälle, heijastuu tietokoneen näytöltä ja sokaisee. Minähän rakastan valoa ja kaipaan sitä lakkaamatta silloin kun sitä ei ole. Nyt se vaan ärsyttää, siirtelen kuumenevia kovalevyjä pois auringosta ja uhkailen teippaavani viltit ikkunoiden eteen, jotta saan murjottaa hämärässä.

Pölykin vituttaa, kirjoitin eilen Annalle Hankoon. Miksi sitä onkin joka paikassa ihan koko ajan! Juuri eilen imuroimme ja taas on vieno pölykerros kaiken yllä!

Katuvalo heijastuu öisin makuuhuoneen ikkunoiden yläruuduista kaapin päälle.

Eniten riepoo, että naapurissa on kaksi isoa rakennustyömaata, jotka aloittavat mekastuksen ja poraamisen aamuseitsemältä. Humina on siellä kun herään ja kohisee ympärillä iltaan saakka. Jos avaa ikkunan, huoneessa ei kuule edes puhua. Kun se vihdoin loppuu, huoneet kaikuvat omituisesti ja päässä käy surina.

Kuulin, että työmaista ainakin toinen – se, jonka vuoksi puolet kadusta on suljettu satametristä nosturia varten – jatkuu pitkälle ensi vuoteen ja aloin välittömästi harkita muuttoa tästä hirveällä vaivalla remontoidusta kodista.

Huomaan, että Lapissa olemisesta on tullut viimeisen parin vuoden aikana monella tapaa tärkeää. Yksi niistä on se, että pääsee välillä pakoon tätä kaikkea. Täällä elämä alkaa heti kun astuu ovesta ulos. Pohjoisessa saa olla hiljaa keskellä ei-mitään. Tarvitsen molempia. Molemmat ovat tärkeitä.

Kaipaan samaan aikaan sekä Lappiin että jonkun sykkivän klubin ahtaalle tanssilattialle unohtamaan itseni ihmisten keskelle. Ehkä olen vain vähän väsynyt tähän viiden vuoden mittaiseksi venyneeseen maaliskuuhun, olemaan enimmäkseen ihan koko ajan kotona. Tapahtuisipa jotain, ihan mitä tahansa. Päivät ovat sulaneet tasapaksuksi, tahmeaksi puuroksi, jota rytmittää vain sään vaihtelut. Sataako vai paistaako? Vaiko kenties molempia samaan aikaan? Ihan kuin kevätkin olisi unohtanut mihin tahtiin olisi tarkoitus lämmetä. Elämme jo toukokuun loppua ja puihin on puhjennut lehdet, mutta kuljin pari päivää sitten vielä talvitakissa, koska ulkona oli täsmälleen sama sää kuin marraskuussa.

Mitä pitää tehdä? Ehkä ei pidä tehdä yhtään mitään. Monesti silloin kun kaikki ärsyttää ja uuvuttaa ja tekee mieli pistää koko elämä ranttaliksi, kannattaa vaan lähteä kävelylle ja mennä sen jälkeen nukkumaan. Yleensä silloin tarvitsee eniten juuri sitä. Raitista ilmaa keuhkoihin ja korvien väliin. Ja lepoa.

Kun tänään lähdin koiran kanssa ulos, olikin yhtäkkiä kesä. Haimme kahvin, koira istahti viereen ja siristeli silmiään auringossa. Joku kulki ohi shortseissa ja sandaaleissa. Villainen kaulahuivini alkoi tuntua ylimääräiseltä. Monta viikkoa jatkunut raivo alkoi tuntua tarpeettomalta.

Real life is messy. Ajattelen sitä usein. Kaikki me rämmimme keskeneräisinä yksilöinä tässä epätäydellisessä maailmassa. Kaikki tulee aina olemaan kesken ja minusta se on lohdullista. Ei ole olemassa päätepistettä, jossa olemme vihdoin valmiita. Riittää, että rämpii eteenpäin.

Tervetuloa meille

Kun virus saartoi meidät kotiin, ensimmäisten päivien, ellei jopa viikkojen päällimmäinen tunne oli tuskastuminen koko tiilirotiskoon. Kaikki kyllästytti, kaikki näytti jotenkin sammuneelta. Sitten iski puuhakkuus ja vimmattu veivaaminen, ja kun vielä oli suoritettu sopiva määrä siivoamista ja tavaroiden raivaamista, hiiviskelen taas villasukissani tyytyväisenä ainakin jonkin aikaa. Kuten aikaisemmin mainitsinkin, on harvinaista, että valokuvaajamieheni on valoisaan aikaan, jos lainkaan, kotona. Nyt on, joten on aika esitellä teille kotiamme, tällä kertaa sen alakertaa. Kysymykset on ovelasti poimittu vanhoista sisustuslehdistä.

Miten ja missä asut, ja keiden kanssa?
Asun Hangossa, yli 100-vuotiaassa kivitalossa, joka on alunperin vanha paja. Täällä on valmistettu mm. Hangon Keksin peltirasioita ja Bengtskärin majakan rautaosat. Talo on kooltaan noin 150 m2, mutta meillä on paljon avointa tilaa ja itse asiassa tavallaan vain kaksi huonetta ja suuren suuri keittiö. Tyttäremme asuvat molemmat jo Helsingissä, kotona asuvat mieheni ja 15-vuotias poika. Pihan perällä on vierastalo, jossa on kaksi asuntoa. Talomme sijaitsee aivan Hangon keskustassa, minuutin kävelymatkan päässä merenrannasta. Olemme asuneet täällä 15 vuotta. Kotimme on esitelty mm. tässä postauksessa. Kuten näkyy, paljon on taas muuttunut.

Minkälainen on sisustusfilosofiasi?
Tavaroilla on tapana ajautua meille, emme ole systemaattisia sisustajia. En miellä itseäni itseasiassa sisustajaksi ollenkaan ja olen aika laiska ja suurpiirteinen mitä sisustamiseen tulee. Emme käytä isoja summia sisustamiseen enkä ostele juuri mitään. Siksi suosiomme sisustuslehtimaailmassa on ollut vähän yllättävää. Mutta talo itsessään on kaarevine tiilikattoineen, kaari-ikkunoineen ja muutenkin kai aika ainutlaatuinen. Yleisin kommentti on, että ei uskoisi, että ollaan Suomessa ollenkaan.

Minkälaisia tunteita haluat herättää kotiisi saapuvissa vieraissa?
Sanon aina ensimmäiseksi, että kenkiä ei tarvitse ottaa pois, ellei nimenomaan halua. Haluaisinkin kivilattian keittiöön. Toivon ihmisten viihtyvän, on suuri kunnia jos joku rentoutuu niin, että nukahtaa sohvalle kun kokkailen, kynttilät palavat ja levysoitin pyörittää jotain tunnelmallista. Se on tavoitteeni.

Mikä inspiroi sinua?
Taide, elokuvat, matkamuistot… Ja ystävien kodit. Sekoan aina kun käyn Stellalla. Miten siellä voi KAIKKI olla niin kaunista?

Miten hemmottelet itseäsi kotona?
Tylsä vastaus, mutta kukilla ja kynttilöillä. Rakastamme myös taide- ja sisustuskirjoja. Parkkonen muuten on meillä se, joka katsoo kaikki arkkitehtuuri- ja kodinkunnostusohjelmat. Tällä hetkellä suosikkimme on ruotsalainen Husdrömmar, joka löytyy Yle Areenasta.

Mitkä ovat suosikkiesineitäsi tai sisustusratkaisuja kotonasi?
Tällä hetkellä koti ei itse asiassa ole mitenkään suosikkiasetelmissa. Elämme eräänlaista viimeistä välivaihetta ennen kuin nuorimmainenkin muuttaa pian kotoa pihataloon. Nyt yläkerta on lähinnä pojan käytössä ja meidän makuuhuoneemme on poikkeuksellisesti vähän aikaa alakerrassa. Olo on kuin juna-asemalla, sillä huoneessa on kolme ovea ja kaksi ikkunaa. Tuommoiset asiat vaikuttavat minuun ja tekevät olon levottomaksi. Lisäksi olen aina pitänyt siitä, että alakertamme on ollut yleistä tilaa ja yläkerta yksityistä. Meillä käy paljon ihmisiä, se järjestely on toiminut ja rauhoittanut. Suosikkiesineitäni ovat mm. blogini lukijalta saatu rottinkinen tarjoiluvaunu, merenneitoveistos, suuri keittiönpöytä (johon on kyllä vaikea löytää tarpeeksi leveää pöytäliinaa) ja keittiön tuolit. Kirjahyllyni on eräänlainen alttari, ihanien asioiden alttari.

Mistä sisustusklassikosta haaveilet?
En haaveile kai oikein mistään juuri nyt. Kysyn Parkkoselta, hän haaveilee aina kaikenlaisesta ja on muun muassa lamppuhullu. Parkkonen, mistä klassikosta haaveilet?
Parkkonen: Toteutin juuri yhden haaveen, keittiön pöydän yllä roikkuu nyt hieno Daniel Rybakkenin Compendium-valaisin.

Muut toive-esineet?
Haluaisin uuden valurauta- tai savipadan.

Taiteilija, jonka töitä haluaisit keräillä?
Haluaisin keräillä Picasson keramiikkalautasia, Sandra Kantasen valokuvateoksia ja nuoren ja lahjakkaan, Helsingissä syntyneen ja nyt Tunisiassa vaikuttavan Dora Dalila Cheffin kuvataidetta, keramiikkaa ja tekstiilitöitä.

Mitä et laske koskaan kynnyksesi yli?
Minulla on vaikeuksia punaisen värin kanssa. Olen muutenkin niin ylikierroksilla koko ajan, etten kai kaipaa lisäkiihoketta.

Mikä on tärkein oppimasi asia sisustamisessa?
Aika. Koti muuttuu, sinä muutut, elämä muuttuu. Kaikki virtaa. Kaikkea ei kannata yrittää ratkaista heti.

Mieleenpainuvin palaute, mitä olet saanut kodistasi?
Eräs ystävä istui pitkään hiljaa ensi vierailullaan, ja sanoi sitten kohteliaasti, että onneksi olkoon, minä olisin varmaan ylitehnyt tämän. Me olemme kai sitten alitehneet, meillä oli kyllä hirmuisen vähän rahaa kun muutimme tänne. Teimme vain pakolliset. Haaveilemme usein lottovoitosta, jonka jälkeen laittaisimme monta asiaa kuntoon kerralla. Meillä on muuten lottovoittoa varten erityinen toivomusrasiakin, sen sisällä on toivomuspaperin tuhkat, johon toivomus kirjoitetaan, jonka jälkeen lappu poltetaan. Ensimmäisen kerran kirjoitimme siihen, että halusimme uuden vuoden aattona suudella, emme riidellä, silloin oli semmoinen kausi. Toive toteutui. Nyt lottovoittotuhkat ovat olleet rasiassa jo monta vuotta, mutta rahaa ei vielä näy. Usein kyllä ajattelen, että rasia hallitsee ehkä symboliikan, me olemme jo lottovoittajia näinkin.

Mitä keräilet?
Pieniä kiinalaisia posliiniukkoja, mutta minulla on vasta yksi. Keräilen myös muistikirjoja, mistä joku voisi ajatella, että eiväthän ne ole keräily- vaan käyttöesineitä, mutta minä en valitettavasti raaski kirjoittaa kaikista ihanimpiin muistikirjoihini, vaan säilytän niitä kirjoituspöydän laatikossa ja hyväilen silloin tällöin.

Mikä on seuraava kotiprojektisi?
Apua, alkaa hengästyttää pelkkä ajatuskin. Kestämme tosi huonosti remppajuttuja, koska olemme surkeita suunnittelemaan ja täysin onnettomia organisoimaan, emmekä ikinä halua aiheuttaa remppamiehille pahaa mieltä vaatimalla liikoja. Remontit ovat stressaavia.

Mitä yöpöydälläsi on aina?
Huulirasvaa, cbd-tippoja, vesilasi, lamppu, kirja, puhelin, yöksi riisutut korvakorut, silmälasit. Tosin tällä hetkellä tässä väliaikaismakuhuoneessamme minulla on liian pieni yöpöytä, Tolixin jakkara, ja se on kamalaa ja kolisevaa.

Miltä kotisi näyttää tulevaisuudessa?
Olen menettänyt toivoni sen suhteen, että kotini olisi ikinä jotenkin valmis. Vanhassa talossa riittää tekemistä. Mutta on hauskaa suunnitella, miten kaikki asettuu täällä, kun talo on pian ensimmäistä kertaa vain meidän kahden.

Jos et asuisi nykyisessä kodissasi, missä asuisit?
Ei epäilystäkään, asuisin Ranskassa. Pariisi kiehtoo, mutta vanhat luuni todennäköisesti viihtyisivät Etelä-Ranskan ilmastossa paremmin. Rakastan kuitenkin asua Suomessa ja varsinkin Suomen Bretagnessa Hangossa, muutto ei ole suunnitelmissa. Pidempiaikainen oleskelu sen sijaan on. Haluaisin myös Helsingistä pienen luukun.

Lempipaikkasi kodissasi?
Rakastan isoa, tiilikattoista keittiötämme ja vietän siellä suurimman osan ajastani. Keittiössä on suuret, ystäviltä perityt ja smaragdinvihreällä vastikään verhoillut nojatuolit, joista minut useimmiten löytää kerältä kuin kissa. Pidän myös kylpyhuoneestamme, joka sekin on tilava, aika kolhiintunut ja jossa on kaksi isoa ikkunaa, joiden takana on suuri puu.

Mistä kodin asiasta tai esineestä et koskaan luopuisi?
Jos ihmisiä ei lasketa, niin kaasuhellasta.

PHOTOS BY ANNA PIIROINENTOMI PARKKONEN