Istun keittiön nojatuolissa, hörpin pikimustaa kahvia ja selaan puhelintani. Havahdun, kun huomaan klikkailevani auki lentotarjouksia. Hetkinen, näillähän en tee nyt yhtään mitään.
Tämä on lentolakon vuosi, tämä 2020.
En ihan tarkkaan muista miten päätös lopulta syntyi. Vielä ihan vähän aikaa sitten olisin kuitenkin voinut vannoa, että lentämisestä en luovu. Minähän RAKASTAN matkustamista, lapset ovat isoja ja osin jo omillaan, on vihdoin aikaa, vähän varaakin. Vähäisiä töitäni voin tehdä missä tahansa, kunhan olen silloin tällöin netin ulottuvilla. Parkkonen hei, MAAILMA ON MEIDÄN!
Muutokseen sysäsi pieni valaistuminen. Eihän minun tarvitse luopua matkustamisesta, minun tarvitsee vain luopua lentämisestä. Jollain tasolla alkoi myös ärsyttää se, että aivan kynnelle kykenevät ihmiset sanoivat kerta toisensa jälkeen, ettei se olisi mahdollista.
Ajattelin, että jos minä pystyisin siihen, kuka vain pystyisi.
Luulen, että ihmisen on aina helpointa luopua sellaisesta, mistä ei pidä niin hirveästi muutenkaan. Minä en pidä lentämisestä. Jo lentokenttien ilmanvaihto imee minusta kaikki mehut ja tekee olostani nuupahtaneen ja sähköisen. Lentokoneessa tuntuu kuin kaikki elintoimintoni hidastuisivat, sieluni lisäksi jopa suolistoni tulee matkakohteeseen mukaan hiukan jälkijunassa.
Pitkiä lentoja vihaan yli kaiken, vanhat lukijani muistavat kenties Meksikon matkani. Menomatkalla yritin elää kaikkien upeiden ja raikkaiden huippumalliohjeiden mukaan. Minulla oli valtava pieniin erillispusseihin jaoteltu laukullinen erilaisia suihkutettavia, taputeltavia, hierottavia ja valeltavia aineita mukanani. Olin pukeutunut jumalattoman kalliiseen “oloasuun”. Söin vain vihreitä asioita, join vettä, venyttelin olemattomassa jalkatilassa pohkeitani. Se oli kamalaa. Paluumatkalla vetelin mustissani suklaata ja ranskalaisia perunoita ja join punaviiniä päälle, välillä kajalia lisäillen, ja se matka meni paljon menomatkaa sutjakammin.
Minulla ei ole myöskään suurta seikkailuviettiä, olen ennemminkin sellainen burgundia siemaileva, kirjakaupoissa kyyhöttävä, 1800-lukulainen kissaihminen, jolle riittää vähänkin vieraampi (mielellään eurooppalainen) kaupunki ja yksi kahvila. Minun aivan rakkaimpiani ei asu muilla mailla. En harrasta vuorikiipeilyä tai muuta sellaista, mikä vaatisi matkustamista. (En harrasta itse asiassa yhtään mitään, jos ihan tarkkoja ollaan.) Helppohan minun on sanoa.
Olen myös todennut, että minun on vaikea olla maassa, jossa ihmisten elintaso on heikko ja yhteiskunnalliset erot suuria. Lomailu sellaisissa paikoissa tuntuu väärältä. Tekee mieli heittää kartat ja lonelyplanetit helvettiin ja kääriä hihat. Voisin hyvin kuvitella lähteväni vapaaehtoistöihin pakolaisleireille mutta siirtomaaherra-larppaus, ei kiitos.
Ei minulla ole harhakäsitystä siitä, että muutamalla lentämättä jättämiselläni olisi mitään merkitystä. Ennemminkin ajattelen, että jos yhä useampi meistä nyt kynnelle kykenevistä lähettää tätä signaalia, maailma (talous, teknologia, poliittiset päättäjät) pikkuhiljaa reagoi. Jos me sinnikkäästi matkustamme junalla vaikka se olisi vielä hankalaa ja hidasta (ainakin yhtenäisen lipunostomahdollisuuden puuttumisen takia), kalusto kehnoa, yöjunayhteydet lakkautettu, niin ennen pitkää tilanne paranee kysynnän lisääntyessä. Olisi ainakin vaihtoehtoja! Seuraavan aallon olisi helpompi hypätä mukaan. Lentoyhtiöille tulisi paineita kehittää vähäpäästöisiä ratkaisuja.
Olen aina rakastanut Kyllikki Villan rahtilaivapäiväkirjoja. Luen tai kuuntelen Vanhan rouvan lokikirjaa vuosittain. Löysin jo kymmenen vuoden takaa facebook-merkinnän, jossa kysyn, kuinka moni osallistuisi jos järjestäisin Hangossa Kyllikki Villa-päivät, joiden aikana istuttaisiin Hangon satamassa rahtilaivan kannella vilttiin kääriytyneinä ja juotaisiin terästettyä teetä. Aika moni ilmaisi kiinnostuksensa. Laivan ei tarvitsisi edes liikkua.
Aloin hissukseen seurata maata pitkin matkustavien ryhmiä ja sivuja. Latasin puhelimeeni erilaisia raideliikenteen applikaatioita, ostin karttakirjan ja Pekka Haaviston kirjan Eurooppa raiteilla. Pikkuhiljaa kaikki muut matkustamisen tavat kuin lentäminen alkoivat kuulostaa yhä houkuttelevimmilta. Siis paljon houkuttelevimmilta kuin lentäminen. Katselin elokuvien junakohtauksia kaihoisasti.
Ainoa ongelma on enää junan vessat, joihin en suostu ehkä menemään. Mutta ainahan voi suunnitella etapit sopivan pituisiksi. Läheiseni voivat todistaa, että pystyn himmailemaan TODELLA kauan, mikäli en löydä mieleistäni, hyväntuoksuista naistenhuonetta. Sellainen supervoima.
Moni naureskelee, että et sitten varmaan matkusta vuoteen minnekään, koska se tulee olemaan niin a) vaikeaa b) hidasta c) kallista (saat valita argumentin, kuulen näitä kaikkia). Naureskelija katsoo, että silloin olisin epäonnistunut. Minä taas ajattelen, että jos joku matka jääkin tekemättä, sehän on vain hyvä ja ainakin parempi kuin lentäminen. Olen alkanut kyseenalaistaa sitä ajatusta, että meidän on nähtävä kaikki, sillä emmehän kuitenkaan näe. Viikon-parin viipymä maailman toisella puolella ei ole yhtään mitään, pelkkää pintaraapaisua. Tämänkin koin Meksikossa. Me olimme matkan aikana pääkaupungissa Méxicossa (jossa miehelläni oli valokuvanäyttely), Oaxacan pääkaupungissa Oaxacassa ja lopuksi pienessä vuoristokylässä San Agustin Etlassa. Mitä pidempään matkalla olin, sitä selkeämmin tiedostin, miten paljon jäisi näkemättä, ymmärtämättä.
(Tuohon hinta-argumenttiin vetoavat muuten useimmiten ne, joilla minun nähdäkseni on eniten rahaa. Hassua. Kaikenmaailman hipit vaeltavat sitkeästi ja narisematta junalla maksaen siitä usein enemmän kuin lennoista, joita tuetaan epäreilulla veroedulla. Lentokerosiini on nimittäin verovapaata. Vihaan myös muuten sitä, että niin herkästi sanotaan että ei VOI lopettaa lentämistä. Miten niin ei voi, hyväksyn paljon mielummin sen todellisen syyn, ettei HALUA, se on ainakin rehellistä puhetta!)
Vuoden lentolakko ei tarkoita sitä, että uuden vuoden aaton taittuessa yli puolen yön alkaisin taas lentää kuin heikkopäinen. Uskon, että jos vuoden ajan mietin huolellisesti matkustamistani – sekä matkustamisen tapoja että tarpeita – koko käsitykseni matkustamisesta muuttuu ainakin jollakin tavalla. Voin olla ihan väärässä, usein olen. Vanhoihin, helppoihin malleihin on vaivatonta solahtaa.
Pienikin askel on kuitenkin parempi kuin ei mitään. En usko, ettenkö enää koskaan lentäisi. Se ei ole tässä se pointti. En aio lopettaa lentämistä, aion lopettaa LENTELYN. Jos saisin esimerkiksi kutsun New Yorkiin taiteilijaresidenssiin kirjoittamaan, menisin sinne varmasti lentäen.
…vai sittenkin rahtilaivalla?
Annan vinkit maata ja meriä pitkin matkustamiseen olemattomalla kokemuksella (intrerrail 1990):
✖ maatapitkin.net ~ Noinko helposti pääsisin Pariisiin?
✖ FB:ssa ryhmä Maata pitkin matkustavat ~ Ihmiset, niin ärsyttäviä, niin auttavaisia.
✖ Ei aina ole pakko päästä mahdollisimman nopeasti perille, vaan voit ottaa ilon irti välietapeista. Ihana Tukholma, ihana Kööpenhamina! En ole koskaan ollut Hampurissa!
✖ Usein junamatkailuvinkeissä jaetaan edullisimpia matkustustapoja ja mm. halpoja ja hyviä hostelleja matkan varrelle. Jos budjettisi sen sallii, matkasta voi tehdä myös hiukan ylellisemmän varaamalla laivalta parhaan hytin, junissa ykkösluokan liput ja välietapeille niin loisteliaat hotellit kuin kukkaronnyörit sallivat.
✖ Voit myös mennä junalla yhteen suuntaan ja lentää takaisin, sekin on jo puolet vähemmän lentämistä! (Ei tietenkään lentolakkovuonna, mutta muuten.)
✖ Eikö matkakumppani ole yhtä joustava aikatauluissaan? Mene sinä junalla, roikale lentäkööt ja tulkoot asemalle vastaan. Asemalaiturilla kohtaaminen on romanttisinta mitä tiedän.
✖ Kevyesti pakkaaminen voi tuoda jämähtäneeseen keski-ikäiseen elämääsi mahtavaa seikkailuntuntua. Reppureissaaja-fantasiaa! Me ollaan ihan niin kuin Jesse ja Céline!
✖ Katse lähelle. Itä-Helsinki on minulle yhtä eksoottinen kuin vaikka Tbilisi. Tämän loistavan artikkelin ansiosta aion lähteä hetkenä minä hyvänsä ruokamatkalle Itä-Helsinkiin.
✖ Pitkät perilläoloajat ovat aina olleet minun juttuni muutenkin. Kuukaudeksi matkaan mielummin kuin edes takaisin suhaamista.
✖ Junaan voi vielä ottaa mukaan lohtukalkkunan, lennoille enää ei.
Ennen kuin kukaan muu ehtii:
Syön edelleen lihaa ja juustoa.
En tunne maailmantuskaa kolmesta kakarastani, päin vastoin.
Huuhtelen vesistöihin valtavia määriä kemikaaleja umpeen meikatuilta kasvoiltani.
En aina muista olla vaateostoksilla tiedostava.
Älypuhelimeni akku on louhittu suoraan Kongon lasten selkänahasta.
Jutun kuvat ovat tammikuiselta Tukholman matkalta. Reissuvinkkejä kaipaaville pieni kooste matkaohjelmastamme tulossa pian.
PHOTOS BY ANNA PIIROINEN & TOMI PARKKONEN
