Matkalla Lappiin tapahtuu aina samoja, tuttuja asioita. Koirat nukahtavat sikeään uneen ensimmäisen viiden minuutin aikana ihan kuin tietäisivät, että emme tule olemaan perillä pitkään aikaan. Lähetän Lapissa asuvalle äidille viestin, että talon jääkaapin voi lähiaikoina napsauttaa päälle. Äiti vastaa hirvivaroituksilla. Soittelemme musiikkia, olemme huojentuneita siitä, että olemme päässeet matkaan. Aloitamme polveilevia keskusteluita sattumanvaraisista aiheista, joista kumpikaan ei tiedä mitään, emme suostu pilaamaan spekuloinnin iloa tarkistamalla tosiasioita internetistä. Pysähdymme parin kolmen tunnin välein pitämään vessatauon ja ostamaan kahvia. Suosimme pieniä huoltoasemia, sellaisia joissa on käsinkirjoitetut kyltit ja aamulla leivotut munkit. Rakastan bensisromantiikkaa: pohjaanpalaneen kahvin ja kumin tuoksua, haalistuneita mainoksia, rätiseviä neonvaloja, hyllyissä lukkosulaa, hyttysmyrkkyä ja vanhoja cd-levyjä. Yllättävän usein bongaamme tuulikaappeihin teipatuista keikkajulisteista Jarnon laulajaisän.
Jarno on rauhallinen ja varma kuski, joka ei koskaan väsy tai menetä malttiaan. Minä teen pelkääjän paikalla usein töitä ja toivon, että voisin sanoa itsestäni siinä kontekstissa samoja asioita. Minä kyllä väsyn ja menetän malttini aika usein jopa yhden kymmenen tunnin ajomatkan aikana. On onni ja kirous, että töitä voi tehdä myös tien päältä.
Moni on kysynyt onko pridepakussa mukava matkustaa. Vastaus on ei. Penkki on liian pystysuora eikä taivu taaksepäin. Ilmastointia ei ole. Lämmitys on mallia on/off ja tohottaa täysillä naamaan. Kaiuttimet ovat rikki. Mutta ei se mitään. Se on sellainen paku, johon meillä oli varaa, eikä se ole koskaan jättänyt tielle. No, kahdesti. Mutta vain kahdesti.
Yövyimme Pietarsaaressa, pienessä hotellissa josta varasin huoneen tuntia ennen kuin olimme perillä. Nostimme autosta koirat ja yöpymiskassin, johon olin pakannut hammasharjat, tietokoneen, koirien ruokakipot ja murot, puhelimien laturit, puhtaat alusvaatteet, kaiken mitä tarvitsemme nopeaa yhden yön pysähdystä varten. Meistä on hioutunut reissujemme myötä toimiva tiimi, jossa asiat hoituvat rennosti ja täsmällisesti, ilman turhaa säätöä ja sekoilua.
Välillä pohdimme, että voisimme hyvin myös nukkua pakussa, jos sen varustaisi sängyllä eikä takatila olisi aina täynnä työkaluja ja roinaa. Voisi vaan kaatua vaatteet päällä patjalle ja nukahtaa, jatkaa matkaa heti herättyämme. Hotellihuoneissa on toki puolensa: kylpyhuoneet, lämpimät suihkut, valmis aamupala. Jonkun muun petaama sänky mankeloituine lakanoineen.
Koirat ovat tottuneita ajomatkoihin, hotelleihin ja ravintoloihin, huoltoasemiin, siihen että pissa tehdään siihen mihin käsketään ja vettä juodaan silloin kun sitä tarjotaan. Ne ovat tohkeissaan kaikista uusista paikoista ja jokaisesta tapaamastaan ihmisestä, sillä kellä tahansa saattaa olla herkkuja taskussaan. Niiden into liikuttaa minua joka kerta: niille ei ole ikinä tapahtunut mitään mikä olisi horjuttanut niiden luottamusta.
Matkalla Lappiin tuntuu aina tapahtuvan jotain pientä kummallista. Kerran ajoimme ukkosmyrskyn jälkeen sateenkaaren pään läpi – se oli yksi surrealistisimpia asioita joita olen kokenut, en tiennyt että niin voisi edes käydä. Värit välkehtivät ympärillämme kuin olisimme ajaneet suuren saippuakuplan sisään. Kerran näimme rivin puunlatvojen korkeudella vilkkuvia valoja metsässä, jossa ei ollut mitään. Kerran todistimme poliisin takaa-ajotilanteen pellolla tien vieressä. Matkan varrelle osuu myös tietty (näissäkin kuvissa esiintyvä) niitty, jolla leijailee aina unenomainen valkoinen utu, olipa lämpötila kolme tai kolmekymmentä.
Tällä kertaa näimme illan hämärtyessä niityn täynnä valkoisia joutsenia. Niitä oli kymmeniä, ehkä kolme- tai neljäkymmentä. En ole koskaan nähnyt niin paljon joutsenia samassa paikassa. Ehkä ne punoivat joukkopakoa viilenevästä pohjoisesta. En alkanut kaivella kameraa kassista, sillä hetki olisi mennyt ohi, katselin vaan näkyä lumoutuneena lintujen kauneudesta.
Silloin kun taitamme matkan ajamalla emmekä käytä autojunaa, pysähdymme usein matkan varrella tapaamaan Jarnon sisaruksia tai vanhempia. Silloin pohjoisen reissut tarjoavat mahdollisuuden nähdä molempien perhettä. Tällä kertaa poikkesimme Ouluun, paluumatkalla toivottavasti pysähdymme Pohjanmaalle.
Oulusta alkaa reitin viimeisin musta tieosuus, jolla ei ole valoja ollenkaan. Ajoimme tavallista hiljempaa, hirvijahti oli juuri alkanut ja kaikki metsän eläimet olivat liikekannalla. Tornion kohdalla asukkaat olivat pystyttäneet tien varrelle omia hirvivaroituksiaan, viimeistään siitä tietää että kannattaa ottaa asia vakavasti.
Viimeisten kilometrien aikana rinnassa alkaa aina lepattaa. Päähän pulpahtelee kuvia eivätkä kaikki ole kauniita, sellaisia joissa tekisi mieli viipyä. Ihan kuin tietyt taajuudet minussa aktivoituisivat kun ylitämme jonkun näkymättömän karttaan piirretyn rajan.
Käännyimme pilkkopimeälle rantatielle. Kapealla tiellä ei ollut mustaa jäätä, vaan valkoisena kimmeltävä kerros kuuraa, joka rapisi renkaiden alla. Ruoho tien varrella oli valkoisen huurteen peitossa.
Valottomassa illassa ei näkynyt lahdelle, mutta ajattelin siltaa ylittäessämme samaa kuin aina siinä kohdassa, iltaa kun luistelimme lahdella ensi kertaa ja tuntui yöltä, koska oli niin pimeää. Olimme Suomessa ensimmäistä tai toista talvea, minä olin ehkä yksitoista tai kaksitoista ja silmäni räpyttelivät pakkasessa, totuttelivat vielä kaamokseen ja ripsiin takertuviin jäähileisiin. Satoi lunta, luistimien terät upposivat pehmeään puuteriin ja kolahtivat jäähän sen alla. Pimeys oli sakeana lumihiutaleista, jotka vaimensivat kaikki äänet.
Talo seisoi syreenien keskellä, sitä oli vaikea nähdä pimeässä mutta sen läsnäolon tunsi. Vaimea kilinä, kun Jarno kaivoi taskustaan avaimia. Koirat juoksivat villinä laumana pitkin pihaa, riemuissaan tutusta paikasta, perillepääsystä, siitä että seuraavaksi olisi luvassa ruokaa. Rapistuneilla portailla oli hento kerros puuterilunta, johon jäi mustia jälkiä kun kolistelimme tiemme sisään.
Sama tunne joka kerta kun seisomme kylmässä kuistissa ja tapailemme lukkoa pimeässä, hetkeä ennen kuin ovi aukeaa pirttiin ja sen rikkumattomaan levollisuuteen: olen tullut takaisin.
PHOTOS BY STELLA HARASEK & JARNO JUSSILA
