Keep it coming, keep it coming

Syksyn ensimmäinen lumihiutale on virallisesti nähty, eikä se suinkaan tullut yksin. Mutta ei se mitään! Olen oikeastaan yllättynyt siitä kuinka vähän talventulo tänä vuonna on ahdistanut. Olen viettänyt vain yhden illan lähetellen poikaystävälle paniikinkatkuisia tekstiviestejä (“elämäni on ohi” ja “miksi edes nousta aaamulla” mainittu) ja käynyt vasta kahdesti vaanimassa äkkilähtöjä mihin tahansa lämpimään. Tämä laskettakoon saavutukseksi henkilölle, joka on joinakin vuosina täysin vakavissaan suunnitellut ovensa laudoittamista umpeen ja elämistä säilykkeillä seuraavaan toukokuuhun saakka.

2013-10-stellaharasek-winterphotos-12013-10-stellaharasek-winterphotos-22013-10-stellaharasek-winterphotos-3

Minua viisaampia lähimmäisiäni lienee kiittäminen vaivihkaa vahvistuvasta talvensietokyvystä, he pitävät minut kiinni todellisuudessa silloinkin kun vajoaisin kokonaisiksi päiviksi omiin maailmoihini. Niihin, joissa saan maleksia loputtomilla hiekkarannoilla eikä ole kuukausitolkulla kestävää kaamosta tai kirjanpitäjää, joka raivoaa puhelimessa Stella jumalauta missä sun viime kuun kuitit on, niiden piti olla täällä viikko sitten. Mutta ei se todellisuus ole hullumpi paikka sekään, ei ainakaan silloin kun on ihmisiä, jotka haluavat hulluuspäissään jakaa sen kanssani.

2013-10-stellaharasek-winterphotos-42013-10-stellaharasek-winterphotos-52013-10-stellaharasek-winterphotos-6

Kämppäkaveri istui eilisaamuna keittiön ikkunalaudalla ja katseli kun talven ensimmäiset, tiskirätin kokoiset räntähiutaleet leijailivat taivaalta. Sitten hän nousi, puki ylimääräiseksi vuoriksi takin alle vanhan kaniturkin ja paineli koirat mukanaan studiolle kuin mitään peruuttamatonta ei olisi tapahtunut. Lääkitsin järkytystäni kolmannella kupilla teetä kun tajusin, että niin. Kevät tulee talven jälkeen mitä luultavimmin tälläkin kertaa. Eikä koko talvesta tarvitse kerralla selvitä, juuri nyt riittää kun pukee kaniturkin takin alle ja lähettää poikaystävälle tekstiviestin, että tehdäänkö illalla tulista linssikeittoa.

2013-10-stellaharasek-winterphotos-72013-10-stellaharasek-winterphotos-82013-10-stellaharasek-winterphotos-9

Ja poikaystävä – hän iloitsee talvesta, varsinkin lumipalloista ja siitä, että saa juoda glögiä niin paljon kuin haluaa eikä kukaan nipota. Hän on luvannut tartuttaa innon minuunkin. Olen päättänyt antaa sen tarttua.

The first snowflakes of winter are coming down! Slowly but surely I’m learning to enjoy them.

All photos from last winter.

Let me keep this memory, just this one

Olen paljon velkaa sille, joka keksi säännöllisen lauttaliikenteen kaupungin edustan sisäsaaristoon. Kuvat Länsi-Mustasaaren kallioilta tulvivat elokuisen illan lämpöä niin että sen melkein tuntee ruudun läpi. Jään paistattelemaan, puhukoon kuvat puolestaan. Ensi kesänä nuo pienet kiipeilijät ovat jo isommat ja me muut ihan muuten vaan vuotta viisaammat, mutta kalliot ovat yhtä lämpimät paljaiden varpaiden alla.

2013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-012013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-022013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-032013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-052013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-042013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-062013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-072013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-08
2013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-152013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-112013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-102013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-122013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-132013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-142013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-092013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-16
2013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-172013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-182013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-192013-10-stellaharasek-072013-mustasaari-20

PS. Tuli hirvittävä ikävä keijuprinsessaa perheineen. Heti takaisin pohjoisesta!

A few pics from last summer. Länsi-Mustasaari is one of the eight islands of the Suomenlinna district of Helsinki, five of them connected by bridges or sandbars. A dear friend of mine is lucky enough to live in the archipelago. She has a big family anyway, so I’m sure she wouldn’t even notice if I moved in with them next summer.

Pian lumi alkaa pudota

Niitä päiviä, kun tajuaa hikoilleensa tietokoneeseensa liimattuna aamuvarhaisesta aamuyöhön ja tehneensä nipinnapin kolmanneksen niistä asioista, jotka suunnitteli saavansa tänään aikaan. Saako täällä kiroilla? Ihan sama. Perkele. Mutta saa kyllä kertoa mihin reklamoida mustaan aukkoon kadonneista vuorokaudentunneista.

Mutta ennen kuin luovutan tämän päivän – siis anteeksi, yön – osalta, ajattelin tulla kertomaan kaksi asiaa, jotka molemmat liittyvät musiikkiin. Ensinnäkin: yhtye nimeltä Minä ja Ville Ahonen julkaisi hetki sitten uuden livetaltioinnin uusimman Mia-pitkäsoittonsa nimiraidasta. Soitin tuota albumia viime keväänä niin kauan, että poikaystävä ja kämppäkaveri liittoutuivat minua vastaan ja ilmoittivat, että nyt riittää tai levy lentää ikkunasta kaaressa ullanlinnalaisten kattojen ylle. Mitäänymmärtämättömät moukat. Solistia sen enempää tuntematta veikkaan silti, että Ville arvostaisi kyllä eleen symboliikkaa.


Olisin oikeasti halunnut liittää livevideon alle vielä kappaleen Syksy, jossa Ville kysyy mikset olisi jo onnellinen. Hyvä kysymys. Minä onneksi olenkin, mitä nyt juuri tällä hetkellä hivenen hikeentyneellä tavalla, kun päivät loppuvat kalenterista ja tunnit vuorokaudesta ja seuraavaksi kai kahvimaitokin jääkaapista. Olen päättänyt, että tänä vuonna en jää talven alle kuin jänis rekan renkaisiin, joten kieltäydyn samaistumasta kappaleen kaikkein samaistuttavimpaan kohtaan pian lumi alkaa pudota ja minä putoan sen mukana.

Liitin nyt kuitenkin livevideon alle aivan toisen albumilta poimitun kappaleen, koska maailmasa olevan virheen vuoksi Syksy ei löydy tähän upotettavassa muodossa internetistä. Eikä edes Kerro minulle rakkaani, joka on mielipuolisin koskaan kuulemani yhdistelmä falsettia, maanista puhelaulua ja vihellysmelodiaa. Sen näennäinen kepeys on vaarallisempaa kuin vedeksi naamioitunut satavolttinen etanoli. Ennen kuin kuolen on onneksi hyvä lohdutuspalkinto – kappale on kaunis eikä pillifarkuissa tanssivia miehiä ole koskaan liikaa.

Ja se toinen asia: Minä ja Ville Ahonen soittaa lauantaina Tavastialla! Kuten kaikilla hyvillä keikoilla, lavalla huojutaan, horjutaan, lauletaan silmät kiinni ja niin, tanssitaan. Kannattaa mennä. Menkää. Minä menen nyt nukkumaan.

These songs won’t give you a ride to any place you’d call happy, but they might take you somewhere interesting.

MINÄ JA VILLE AHONEN – SYKSY

Half-awake in a fake empire

Viikon uutinen on, että vuodenaika on jälleen vaihtumassa. Jos sitä ei arvaa vielä siitä, että ilmassa tuoksuu routa ja viima nipistelee varpaita kangastossuissa, sen tietää viimeistään siitä, että mäyräkoirat ovat menossa talviunille. Kämppikseni sanoin, talvi tulee ja me ei voida mitään. Paitsi laudoittaa ovI umpeen, vetää villasukat jalkaan, keittää iso pannullinen teetä ja pysyä sisällä. Olen muutenkin miettinyt, että tätä pimenevien päivien aiheuttamaa orastavaa maniaa voisi ehkä hillitä vaihtamalla vaikka puolet päivittäisestä kofeiiniannoksesta teehen. Yhtiökumppanikin esitti tänään viattoman ehdotuksen, että mitäs jos joisin “vähän vähemmän kahvia”. Hmm. Mutta sitä ennen vielä pari caps lock pohjassa kirjoitettua ja huutomerkeillä varustettua sähköpostia.

2013-10-stellaharasek-waitingforwinter-12013-10-stellaharasek-waitingforwinter-22013-10-stellaharasek-waitingforwinter-3

The coldest season of the year seems to be around the corner. Some of us are preparing for hibernation. Others just plan to stay inside until May.

Placebo ja uusi (yllätys)levy

Jaahas. Taidan olla viimeinen henkilö maailmassa, joka tajuaa, että Placebo on julkaissut uuden albumin. Loud Like Love on nähnyt päivänvalon jo kuukausia sitten, mutta parempi havahtua myöhään kuin ei milloinkaan. Yhtye ei ole enää sitä mitä oli joskus, mutta sillä on erityinen paikka mustassa sydämessäni: trio on ollut läsnä elämässäni pidempään kuin suurin osa tuntemistani ihmisistä. Nancy Boy soi kun muutin ensimmäiseen omaan kotiini, jossa oli kolmekymmentä neliötä harmaata muovimattoa, ikkunan takana tuijottava lyhtypylväs ja suora näkymä kaupungin työnväen teatterin lavastamoon. Without You I’m Nothingin ja The Bitter Endin väliin mahtui ylioppilaskirjoitukset, päivätolkulla päiväunia itäeurooppalaisilla junakiskoilla, ensimmäinen syksy yliopiston luentosaleissa ja kaikenlaista hölmöilyä, jonka saa anteeksi kun on kuolematon kaksikymppinen.

Muutama vuosi myöhemmin olin töissä yhtyeen englantilaisen levy-yhtiön Helsingin konttorissa ja keksin töikseni keinoja saada skeptiset suomalaiset rakastumaan Placebon Meds-albumiin. Kerran lensin Lontooseen asti kuuntelemaan Running Up That Hillin ja aiheutin edessäni huojuneissa miehissä hilpeyttä paheksumalla heidän epävireistä hoilotustaan lempikappaleeni päälle. Viime vuonna istuin baarissa ja pöytään kannetun kossun kumoamisen sijaan näytin uudelle kalifornialaiselle rumpalille kaikki puhelimestani löytyneet mäyräkoirakuvat. Hän on suuri mäyräkoirien ystävä. Illan keikka oli jäänyt soittamatta, seuraavalla visiitillä he toivottavasti pääsevät lavalle saakka.

Niin, se uusi albumi. En ole vieläkään toipunut edellisen aiheuttamista traumoista, joten odotukset eivät ole tähtitieteelliset. Ainakin A Million Little Pieces potkii tutusti, vaikkakin yllätyksettömästi. Mutta kovin vähän on lopulta muuttunut: kun Brian Molko laulaa kömpelöitä sanojaan kuten all my dreaming torn in pieces, on niin vaikea vastustella. Ei onneksi tarvitsekaan. Silmät kiinni, sydän auki ja volat kaakkoon vaan.

Looks like I’m the last person on earth to find out Placebo has released a new album.

It was all whirlwind, heat and flash

Kas, löysin koneeni kätköistä liudan blogia varten otettuja valokuvia kuluneelta viideltä vuodelta! Arkistojen aarteet paljastavat, että olen käyttänyt viime vuosien aikana monia samoja asioita kuin tänä syksynä: lempinahkarotsiani, Conversen tossuja, solkikenkiä jotka kilisevät kävellessä kuin lännen sankarilla, Sonic Youthin ikivanhaa t-paitaa ja Pepe Jeansin harmaata kipparintakkia vuosientakaisesta Andy Warhol -mallistosta. Repeytyneistä sukkahousuista on tosin luovuttu ja siitä vallinnee yksimielisyys, että oli jo korkea aika. Trikoohameita ja -tunikoitakaan ei ole ikävä. Ei varmaan teilläkään.

2013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-12013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-22013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-32013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-42013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-17

Lempivaatteet pysyvät näköjään lempivaatteina vuodesta toiseen. Ihmekös tuo, kun pukeudun yhä pääasiallisesti tummistakin tummimpiin sydämeni väreihin, siis mustaan ja harmaaseen. Mutta samaan aikaan iloitsen myös siitä, kuinka monta arkistoista löytynyttä kuvakammotusta jätin tästä kokoelmasta pois, koska en kyennyt kohtaamaan menneitä asuyhdistelmiäni hirnumatta kirvelevän häpeän kourissa. Ihanko totta samaan asuun lierihattu, lammasloimi, minihame, niittikorot, kettinkivyö ja nahkaiset kynsikkäät? Hmm? Kolme vuotta sitten se ilmeisesti tuntui hyvältä idealta. Hyvä Stella! Varsinkin kaikki ne neonoranssit asusteet puettuna päälle yhtäaikaa!

2013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-52013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-62013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-212013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-72013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-8

Mutta niin, vanhoihin kuviin kohdistuva myötähäpeä on merkki edistyksestä: tyylini muuttuu kuin muuttuukin. Ei ehkä sesongeittain eikä suurin askelin, vaan hitaasti hioutuen, näyttäen vuosi vuodelta enemmän minulta ja vähemmän kaikilta muilta. Mitä enemmän uskaltaa olla oma itsensä sen vähemmän tarvitsee kaikenlaista kuorrutusta ja kohinaa peittämään olennaisen. Yhä vähemmän riittää: kapeat farkut, kauniisti leikattu t-paita tai neule, ohuet lempisormukset. Unohtamatta hyviä kenkiä. Hyviä kenkiä tarvitaan aina. Mieluiten korkeita. Tai täysin matalat – kunhan ovat käsittämättömän hienot. Jonkun muun lista näyttää tietysti täysin toisenlaiselta. Toivottavasti omannäköiseltä.

2013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-92013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-112013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-122013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-202013-10-stellaharasek-autumnoldiesgoldies-14

Ja kyllä minä sitä lierihattua ja lammasloimea yhä käytän, en vaan välttämättä enää samaan aikaan. Lierihattu tai lammasloimi tai ne taivaita hipovat niittikorot – mikä tahansa niistä antaa sille yksinkertaistakin yksinkertaisemmalle farkut & t-paita -yhdistelmälle juuri passelisti potkua. Ehkä tämä tarkoittaa, että vuosien – myönnettäköön, hilpeän – hapuilun ja hakemisen jälkeen alan pikkuhiljaa olla pääosanesittäjä omassa tyylissäni: pukeudun elääkseni, enkä elä pukeutuakseni.

What I’ve been wearing during fall for the last five years. I still use most of the gear: the leather jacket from Munderingskompagniet, the buckled Vagabond shoes, the Sonic Youth t-shirt and scarf from Isabel Marant. The ripped stockings I chucked out some months ago and I think my mother agrees when I say it was time for them to go.

Ikkuna-asetelmia

Nappasin jonkun aamun iloksi muutaman kuvan makuuhuoneen ikkunalaudalle kertyneistä esineistä. Rakastan leveitä ikkunalautoja, ne on selvästi keksitty sitä varten että minä saan kasata niihin arkisia välttämättömyyksiä kuten korurasioita ja kaiuttimia ja ajelehtivia asusteita, joiden matka vaatehuoneeseen on liian pitkä. Samppanjanväriset pikkuruusut poimin mukaan alakerran kukkakaupasta, ne ovat niin kainot että melkein punastuvat kun niitä katsoo. Mikon matkatuliaisena tuotu tuoksukynttilä saa odottaa hetken niiden lakastumista ennen kuin avaan sen.

2013-10-stellaharasek-prettythings-42013-10-stellaharasek-prettythings-32013-10-stellaharasek-prettythings-22013-10-stellaharasek-prettythings-1

Vintage loudspeakers from the 70’s, glass box from Peroba, vintage metal mesh clutch from the 60’s, scented candle by Byredo, silk parfume spray was received as a press sample from Balmain Paris.

Hot tip of the day for home decor: hide ugly vintage loudspeakers by stacking stuff on them. Champagne colored roses could probably hide a lot worse things, though. So pretty I keep them on the windowsill to see them first thing in the morning when I wake up.

Another sky for me

Uusi viikko, uudet päähänpistot! Olen pohtinut tänään erinnäisiä tärkeitä asioita, kuten erakkorapujen kuorenvaihtohommia, ruusukaalia sisältäviä ruokaohjeita, sitä pitäisikö makuuhuoneeseen hankkia kerran tai kaksi käytetyille vaatteille penkki (kämppäkaverini on esittänyt eriävän mielipiteen siitä ovatko sinne sun tänne sirotellut vaatteet suotava sisustuselementti vai ei) ja sitä olisiko sittenkin pitänyt mennä katsomaan Washed Outia kun he olivat kaupungissa muutama päivä sitten. Epäilen, että vastaus on kyllä. Ei tarvitse erikseen kertoa, jos olen oikeassa.

Sanomattakin selvää, että mitään järkevää en ole tänään saanut aikaan, mutta kuka uskaltaa väittää etteikö erakkorapuihin liittyvä tietämys voisi jonain päivänä osoittautua tarpeelliseksi? Mistä näistä tietää. Ehkä keitän uuden pannullisen teetä ja etsin koiran, jonka mahaa silittää. Täällä tuntuu tarjokkaita tassuttelevan kaksin kappalein.

I have a feeling I should have gone see Washed Out when they visited Helsinki a few days ago. Oh well. There’s always a next time.

Have been googling hermit crabs all day and spreading the love by sending hermit crab YouTube links to anyone bored enough to watch them. What a productive day. But might be time to fool people into thinking I have a social life by going offline for a few hours.

Stay out super late tonight

Voiko lokakuisen pimeän perjantai-illan viettää paremmin kuin heiluen hattu päässä akateemisissa pöytäjuhlissa? Mahdollisesti, mutta missään muualla ei lasia täytetä niin nopeasti kun se on kumottu tyhjäksi. Seuraavalla kerralla ehkä osaan jo laulaa muiden mukana säkeen tai kaksi toista kotimaista – tai kailotan vodkan voimalla sinnepäin, vaikkei ihan nappiin (tai nuotilleen) menisikään. Olenhan Ruotsissa syntynyt ruotsinkielen opettajan tytär, joka puhuu tasan neljä sanaa ruotsia: jag talar inte svenska. Mahtoi olla rakas ystäväni Hanna, joka kerran kirjoitti, että aina ei voi voittaa, mutta aina kannattaa elvistellä ja laittaa rima liian korkealle. Että ensi kertaa odotellessa.

2013-10-11-stellaharasek-hats-22013-10-11-stellaharasek-hats-12013-10-11-stellaharasek-hats-joniandstella-3

Last Friday evening was a winning combination of matching bowler hats, a little vodka and a lot of swedish drinking songs.

Unohda siivous, osta kukkia

Uusi filosofiani kodinhoidossa: unohda siivous, osta kukkia. Lempikukkieni pionien rinnalle on ilmestynyt tänä kesänä uusi suosikki, hortensiat. Niistä puuttuu pionien dekadentti särmä, mutta niissä on samaa pöyhkeyttä ja ränsistynyttä röyhistelyä. Yksi kukka riittää, eikä useamman ego Kapteeninkadun kapeaan keittiöön mahtuisikaan. Custom Woodin 1800-luvun kattolankuista tehty pöytä viihtyy onneksi kaikkien kukkien seurassa, pöyhkeyden asteesta riippumatta.

2013-10-stellaharasek-kitchen-012013-10-stellaharasek-kitchen-022013-10-stellaharasek-kitchen-032013-10-stellaharasek-kitchen-042013-10-stellaharasek-kitchen-052013-10-stellaharasek-kitchen-06

Table made from reclaimed 1800th century ceiling boards by Jani Pensola from Custom Wood, chairs & vintage anatomy board secondhand finds, blanket Pia Wallén, lamb hides on chairs from Peroba, vintage glass jar from Riihimäen lasi. Some are mine, some my roommate’s.

A few photos from our kitchen. My new philosophy for housekeeping: fuck cleaning, buy flowers. I’ve been carrying white hydrangeas home all summer, too bad this might be one of the last blooms of the fall. I love the way they look like big bobbleheaded balloons, all fluffy and frisky when we drag ourselves in the kitchen in the morning and try to keep our eyes open while preparing caffeine into a drinkable form. Those smug little bastards.

A DAY AS DARK AS THE NIGHT IS LONG

Tämän halusin kirjoittaa tänään: olen alkanut tiedostaa, että kaikki tärkeä on tässä nyt. Hirvittävä klisee, mutta minulle ajatus on uusi. Pysähtelen, painan mieleen asioita jotka muuten unohtaisin. Puulattia paljaiden jalkojen alla, kun kävelen kasvopesun jälkeen nukkumaan. Sen miltä tuntuu kun koira vilahtaa peiton alle ja painautuu koko metrisellä mitallaan kylkeen kiinni. Tai kiertyy polvitaipeeseen, pieneksi kuumaksi keräksi, jolla on kylmä kuono. Ensin tuhahdus, sitten tuhinaa. Siitä tietää, että valtakunnassa on kaikki mallillaan.

2013-10-stellaharasek-otsonlahti-2

Toisellakin puolella on joku jota rakastan. Painaudun kiinni hänen selkäänsä kun hän on nukahtamaisillaan. Hengitän hiljaisuutta, se ympäröi meidät. Painan mieleen kaupungin öisen huminan, niskan kuopan. Ulkona viilenee syksy, se on ensimmäinen.

Opettelen pois pelosta, yritän muuttaa sen muotoa. Levottomuudesta läsnäoloon, ilman jatkuvaa ikävää paikkoihin joissa ei ole käynyt. Lakanat ovat harmaat. Tuuli kolkuttaa ikkunaa. Olen tässä. Pidän tiukemmin kiinni, jotta muistaisin sen.

2013-10-stellaharasek-otsonlahti-1

Bono wrote his most important lyrics over twenty years ago for an album called Achtung Baby: Alright now, baby baby baby light my way.

Dancing in the deepest oceans

Ystävä oli nähnyt jossain Vanessa Brunon videon muutaman vuoden takaa enkä malta olla jakamatta. Minusta muotimallistot saisi aina esitellä juuri näin: musiikilla, liikkeellä ja ilolla – eikä Lou Doillonistakaan varsinaisesti haittaa ole. Voi ollapa tummatukkainen ranskalainen, saatikka Jane Birkinin tytär! Minä kyllä söisin enemmän croissantteja, mutta se on toki vain minun mielipiteeni.



The prettiest way to present fashion I’ve seen in a long time.