Yhteistyössä momondo

Synnyin – ehkä odottamattomaksi, mutta sitäkin tervetulleemmaksi – kuokkavieraaksi vanhempieni matkalaukkuelämään. Maailmalla ristinrastin opintojen ja töiden perässä reissannut äitini pysähtyi syntymäni ajaksi Ruotsiin, isäni asui silloin Saudi-Arabiassa. Elämäni ensimmäisestä vuodesta vietin valtaosan jossain niiden kahden välillä. Nukuin rintarepussa myös Havaijin palmujen alla, tutustuin Berliinissä isäni veljiin ja taisinpa haistella hetken Norjan vuonojen vuoristoilmaakin ennen kuin hyppäsimme lentokoneeseen, joka vei koko perheen Australiaan.

Australian aikaisilta matkoilta minulla on valokuvien lisäksi jopa muistikuvia. Äitini ja isäni käsitys matkailusta sisälsi lapsuusvuosinani teltan, Jeepin ja sen katolle köytetyn kanootin. Se oli oikeastaan varsin samanlaista kuin suomalaisten mökkeily, sillä erotuksella että Suomessa mökillä ei tarvitse häätää sängystään hengenvaarallisia hämähäkkejä tai ravistella kumisaappaistaan keskikokoisia liskoja.

Kun olin kymmenen, lähdin äitini ja veljeni kanssa ulkomaanmatkalle Suomeen. Olin käynyt äitini kotimaassa aiemmin kerran. Siitä tiesin miltä lumi maistuu (hassulta), miltä suomen kieli kuulostaa (hassulta) ja miltä isoäitini vyötärölle asti ulottuvat harmaat hiukset tuoksuivat (saippualta, saunalta, puunkaarnalta, pannukahvilta ja auringossa kuivuneelta pyykiltä). Viisivuotiaana olin ollut hirvittävän huolissani siitä, että miten pääsisimme Suomeen, kun en ollut vielä oppinut lentämään. Kymmenvuotiaana olin jo kokemuksesta viisastunut ja valistin naapureitakin siitä, että itse ei tarvitse lentää, vaan lentokone vie meidät pallon toiselle puolelle noin kolmessakymmenessä tunnissa. Kunhan pikkuveljeni ei kiljumisellaan pudota konetta jääkarhujen keskelle.

Toisesta matkasta tulikin vähän pidempi, sillä teknisesti ottaen olen sillä matkalla yhä. Emme lähteneetkään takaisin, vaan menin kouluun ja opin kielen. Kesti vuosia ravistella harteilta tunne siitä, että on vain vieraana, lähdössä takaisin eteläiselle kääntöpiirille kun loma loppuu. Levottomuus lieveni kun pakkasin poronnahkarepun ja loikkasin johonkin liikkuvaan. Automatkoista, festareista ja viikonloppureissuista tuli henkireikiä. Ehkä se lähtemisen tunne oli sittenkin minulle se omin ja tutuin.

Rakastan yhä matkustamista, kaikenlaista liikkeellä olemista. Lähdön odotustakin, tyhjää matkalaukkua, johon nakkaan ensimmäisenä passin ja kengät, joilla aion kävellä vierailla kaduilla. Viihdyn lentokentillä, veljeni ehkä sitäkin enemmän – hän täytti kolme Tokion lentokentän vilinässä. Pidän junistakin, katselen kun maisema kiitää ohi ja annan mielen eksyä. Parasta ovat yölennot. Nukahdan yhdessä paikassa ja herään toisessa. Kun astun ulos koneesta, tuoksut ovat toisenlaiset ja valo on aivan uusi. Monissa paikoissa on myös omat värinsä, sävyjä jotka on painettava mieleen, sillä valokuviin ne on mahdoton tallentaa.

En ole kovin kiinnostunut matkanähtävyyksistä enkä halua aikatauluttaa matkapäiviäni täyteen tekemistä. Nautin enemmän uuden haistelusta ja irrallisuuden tunteesta, siitä että on kaukana kaikesta. Kukaan ei tunne minua enkä minä tunne ketään. Voin istahtaa kahvilaan tai kävellä kadulla, hymyillä ohikulkijoille, olla en-kukaan tai ihan kuka vaan.

Kaksikymppisenä käytin jokaisen liikenevän roposen reissaamiseen, mutta viime vuosina on tullut tehtyä töitä oikeastaan kaiken muun kustannuksella. Harvat matkat ovat joko liittyneet töihin tai olleet liian lyhyitä lomia, jotka ovat hujahtaneet ohi tasatessa hengitystä ja maksellessa univelkoja. Tänä keväänä oivalsin, että maisemanvaihdos tekisi terää vähän useamminkin. Kun matkakuume nousee, siihen auttaa vain yksi asia – ja nälkä kasvaa syödessä. Juuri nyt tekee mieli viis veisata kiinnostavimmista kulttuuri- ja ruokakohteista ja painella mihin vaan, jossa saa nukkua pitkään, pussailla ja kävellä paljain jaloin hiekassa. Olla offline vähintään viikon, ladata läppärin sijaan omat akut.

Matkahakupalvelu momondo on yksi blogini yhteistyökumppaneista, jonka palvelut ovat tulleet minulle tutuksi viimeviikkoisen Santorinin matkan tiimoilta. momondon sivuilta löytyvä Trip Finder tarjoaa vaihtoehtoja, kun tietää mitä matkaltaan haluaa, muttei keksi minne lähtisi. Romantiikkaa vai kulttuuria? Yöelämää vai lomaa lapsiperheen makuun? Kiinnostavatko kaupungit vai rannat? Hakukriteerejä voi olla just niin vähän tai paljon kuin huvittaa. Jos ei mitään muuta valitse, niin ainakin toiveisiin sopiva sää ja lompakolle passeli budjetti kannattaa määrittää. Tadaa – yhdellä klikkauksella vaihtoehdot tärähtävät eteen levollisella varmuudella, jolla soisi vastauksien elämän muihinkin haasteisiin saapuvan.

Minulle Trip Finder suosittelee esimerkiksi Krabia tai Koh Samuita. Saatanpa ottaa vielä vinkistä vaarin, sillä muutaman vuoden takaisen Thaimaan matkani perusteella maa olisi mitä ilmeisimmin toisenkin visiitin arvoinen enkä ole käynyt kummassakaan mainituista. Toisaalta kolmas vaihtoehto, Malediivit, on mielettömine hiekkarantoineen häämöttänyt haaveissa jo pitkään. Hakukriteerini Trip Finderille olivat: romanttinen agenda kuumassa kohteessa, ajankohtana ensi vuoden tammikuu kun talvi on tuimimmillaan, kahden hengen matkabudjettina kaksi tonnia tai enemmän. Kun vaihtaa minkä tahansa muuttujan, muuttuvat haun tarjoamat vaihtoehdotkin.

Aina ei tosin tarvitse lähteä kauas tai edes ulkomaille – piipahdus naapurikaupunkiin tai jopa hotelliyö omassa kotikaupungissa voi tarjota tarpeellisen tauon. Minimatka tekee pienessä mittakaavassa samoja asioita kuin kuukauden matka kaukomaille: antaa etäisyyttä arkeen, järjestää päänsisäisestä kaaoksesta kokonaisuuksia, synnyttää uusia ideoita ja ennen muuta ravistelee itsestäänselvyyksiä, joita luuli tietävänsä ja toivovansa. Kun kävelee uusilla kulmilla ja tekee uusia asioita, ajattelee myös uusia ajatuksia.

Matkakuumetta ilmassa ruudun toisella puolen?

Kuvat ovat Karibian matkalta muutaman vuoden takaa.